perjantai 31. maaliskuuta 2017

Satuhetki: Harry Potter ja salaisuuksien kammio


Joulupukki muisti perhettämme tänäkin vuonna kuvitetulla Harry Potter -painoksella. Jim Kayn upeasti kuvittamat, muhkean kokoiset kirjat ovat kyllä olleet todellinen ilo perheellemme. Kun lapset istuutuvat molemmin puolin sohvaan ja eteen levitetään iso ja upeasti kuvitettu kirja, on ilmassa urheilujuhlan tuntua!

Etukäteen mietin, mahtaako Harry Potter ja salaisuuksien kammio olla ekaluokkalaiselle ja viskarille liian jännittävä. Omien muistikuvieni mukaan kirjasarja muuttui huomattavasti jännittävämmäksi toisessa osassa. Yllätyin kuitenkin, kun kustantaja oli määritellyt kirjan yli 9-vuotiaille sopivaksi. En tiedä, ovatko meidän lapsemme jotenkin kauhulla kasvatettuja, mutta lähtökohtaisesti he tuntuvat nauttivat jännityksestä. Lastenohjelmatkin keskimäärin tuntuvat olevan nykyään erittäin jännittäviä. Arvelin, että kirjan lukeminen yhdessä on melko turvallista, koska voin yksinkertaisesti hypätä liian pelottavat kohdat yli. Varsin vähän kuitenkaan jouduin sensuroimaan lukemaani. Silloin taisin vähän lieventää, kun Harry kuuli Tylypahkan seinistä pelottavaa ääntä: Minä raatelen. Minä tapan. Minä revin. Melkein päättömän Nickin juhlat olivat lasten mielestä enemmänkin ällöt kuin pelottavat. Ehkä osansa on myös iltasatutilanteella, joka on turvallinen ja jossa jännittävät asiat voidaan saman tien käsitellä ja keskustella yhdessä läpi. Hurjatkaan tapahtumat eivät lapsia pelottaneet tai tulleet uniin.

Enemmän sensuroin lukemaani aivan toisenlaisissa kohdissa. Nyt, lukiessani kirjoja lapsille, olen tullut herkäksi sen suhteen, että J.K. Rowling käyttää välillä varsin vihamielistä sävyä toisista ihmisistä. Inhottavien ihmisten inhottavuutta korostetaan kertojan tai toisten päähenkilöiden ilkeällä kielenkäytöllä. Vaikka Dudleyn kuuluu olla vastenmielinen, tunnen enemmän vastenmielisyyttä sitä kohtaan, miten hänen pulskuuttaan kuvataan. Kehonkuvaan liittyvää sanastoa sensuroin muissakin kohdissa. Aikaisemmin ei moinen minua häirinnyt. En kuitenkaan halua, että omat lapseni missään olosuhteissa kutsuisivat toisia lapsia läskeiksi, puhumattakaan siitä, että he alkaisivat itse murehtia omaa kehonkuvaansa (tässä asiassa taidan taistella tuulimyllyjä vastaan, mutta teen sitä niin kauan kuin henki pihisee). Sen paremmin en toivo lasteni kutsuvan ketään myöskään ääliöiksi tai muilla ikävillä nimillä kuten kirjassa tehdään.

Mielenkiintoista nähdä, miten kirjojen kuvitus etenee seuraavien osien myötä. Minusta kuvitus oli jo nyt muuttunut hivenen aikuisemmaksi. Suuria, näyttäviä ja tarkkoja piirustuksia oli ensimmäistä osaa vähemmän. Ajatuksena tuntuu olevan, että lukijoiden kasvaessa myös kuvitus muuttuu. Sinänsä täysin ymmärrettävää, mutta toisaalta vähän harmillista. Herra Syksy ja Neiti Kevät (ja minä) olisivat nautiskelleet kuvista enemmänkin.

Kun kirjaa luetaan monen kuukauden ajan iltasatuna, aina muutama sivu kerrallaan, on lapsilla pieniä vaikeuksia muistaa, kuka henkilö suuressa henkilökaartissa on kukakin. Siitä huolimatta tarina tuntuu vetävän mukaansa. Päähenkilöiden vaiheisiin samastutaan ja omat lempihahmot alkavat löytyä. Joskus ne ovat aikuisen silmin yllättäviäkin ("Äiti, miksi Voroa ei ole näkynyt pitkään aikaan?") Lapsia selvästi polttelisi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Olen kertonut, että meiltä löytyy kyllä tarinaan jatkoa, mutta niissä kirjoissa ei ole kuvia. Vielä on maltettu odottaa uutta kuvitettua laitosta. Ehkä niin on hyvä, ensi jouluna lapset ovat taas vähän vanhempia vastaanottamaan yhä synkemmiksi käyvät juonenkäänteet.

J.K. Rowling, Jim Kay: Harry Potter ja salaisuuksien kammio
Tammi 2016
272s.



maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kuopion Kansallisteatteri & Kuopion kaupunginteatteri: Viikingit

Miko Kivinen (Kari) ja Mikko Paananen (Krista). Kuva Jarmo Jääskeläinen.

Aika ajoin laitosteatterin ohjelmistosta puhutaan kulttuuripiireissä tuhahtelevaan sävyyn. On tahoja, joille laitosteatteri on synonyymi taiteellisesti väljähtyneelle suurten massojen tuotannolle. Henkilökohtaisesti en pidä ollenkaan erilaisia kulttuurikokemuksia arvottavasta, ylimielisestä keskustelun sävystä. Mitä pahaa on siinä, että esitys vetoaa suuriin joukkoihin? Kuka siitä kärsii?

Menemättä aiheeseen enempää, Kuopion kaupunginteatteri on mielestäni onnistunut viime vuosina hyvin monipuolisen ohjelmiston kokoamisessa. Löytyy kassamagneettimusikaaleja, mutta myös kokeilevampaa, riskinottokykyä vaativaa teatteria. Pisteet siitä teatterin johdolle.

Riskinotosta on mitä suuuremmassa määrin kyse Kuopion Kansallisteatterin ja kaupunginteatterin yhteisproduktiossa Viikingit. En ehkä ikinä ole nähnyt pähkähullumpaa esitystä ja pähkähullulla en tarkoita hassunhauskaa hippastelua, vaan sovinnaisuuden rajoja kaikin tavoin koettelevaa esitystä, jossa kaksi miestä esittää lukuisia rooleja, eikä katsoja voi koskaan tietää, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu.

Miko Kivinen ja Mikko Paananen tuovat lavalle bikini fitness -kisoihin valmistautuvan Kristan, vaalityötä tekevän personal trainer Aleksi Tsubbin, paskataiteilija-Pasasen ja tämän kiinteistövälittäjä-vaimon sekä tietysti Karin ja Jarin, surullisen hahmon ratsastajat, jotka päättävät ratkaista isänmaan ja omat ongelmat (aika pitkälti sama asia) perustamalla uuden Viikinkivaltion. Kaksituntiseen esitykseen saadaan mahtumaan monta nykypäivän räjähdysherkkää keskustelunaihetta. Turvapaikanhakijat, rahan valta, fyysisen ja henkisen vallan käyttö niin parisuhteissa kuin yhteiskunnassa, rakenteellisena ja henkilökohtaisena alistamisena. Paananen ja Kivinen ovat ottaneet työkaluikseen karikatyyrit ja vetäneet ne vielä moninkertaisesti överiksi. Näyttelijät astuivat rooleistaan ulos heti näytelmän alussa, asettivat itsensä samalle viivalle katsojan kanssa, mikä on hyvä, koska sitä ennen ehdin jo vähäm miettiä, että saako tälle kaikelle nauraa.

Kyllä saa ja pitää. On pakko, vaikkei haluaisikaan. Viikingit on epäsovinnaisuuden ilotulitusta ja näppärillä ratkaisuilla lukijan verkkokalvoille poltetaan kuvia, joita ei oikeastaan olisi halunnut nähdä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö näytelmässä olisi kaiken kohelluksen alla myös sanomaa. Jokainen roolihahmo on enemmän tai vähemmän pihalla, oman elämänsä vanki. Jokaisella on myös joku visio, vahva luotto siihen, miten tilanne saadaan korjaantumaan. Koskettavinta on Karin ja Jarin kuvaus. Hahmoista eniten olisin toivonut heille hyvää. Vaikka voisi ajatella, että Viikingeissä intellektuelli teatteriväki naureskelee Rajat kiinni -porukoille, olisi se aivan liian yksinkertaistava arvio. Kun kansa jakaantuu hyvä- ja huono-osaisiin, kuka lopulta on vastuussa huono-osaisten kapinasta? Entä ymmärtävätkö taiteilijatkaan yhtään enemmän? Köyhille paskamajoja valmistavassa Konsta Pasasessa (kunnianosoitus Härski Hartikaiselle muuten) on aimo annos itseironiaa. Ja kuitenkin, pyllistys taidepiireille muuttuu salamannopeasti hienoksi vertauskuvaksi ihmisoikeuksien puolustamisesta, kun Pasanen kyhjöttää Ei-kenenkään-maassa yhdessä Mohamedin kanssa. Paskamajasta tuleekin jotain paljon suurempaa. 

Kokonaisuuden kannalta villinainen-episodi jäi minulle hieman mysteeriksi. Mutta sen verran feministi olen, että kun bikini fitness -Krista antaa karvojen kasvaa ja maalaa kuukautisverellä kalliomaalauksia, ei se voi olla ihan huono juttu. Peukutan.

Yhteiskunnallista kannanottoa vai epäsovinnaista hurjastelua? Molempia, ehkä lopulta kuitenkin vähän enemmän jälkimmäistä. Sanoma jäi hämmennyksen ja lievän hysterian alle. Katsomossa oli pakko olla valppaana, koska ikinä ei voinut tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lavasteissa, teknisissä ratkaisuissa ja jopa käsiohjelmissa oli myös sympaattinen DIY-meininki. Siitä ja kaikesta toilailusta huolimatta kaikesta huokui se, että asialla ovat rautaiset ammattilaiset. Sekä se, että tekijöillä näytti olevan pirun kivaa. Niin oli kyllä katsomossakin.

Kuopion Kansallisteatteri ja Kuopion Kaupunginteatteri: Viikingit
Käsikirjoitus: Miko Kivinen
Sovitus ja ohjaus: Miko Kivinen ja Mikko Paananen

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Marja Putkisto: Body up - Hyvä ryhti ja liikkumisen vapaus


Kuten Marja Putkisto kirjoittaa, kolmenkymmenen ikävuoden jälkeen ihmisen keho alkaa menettää luonnollista liikkuvuuttaan ja kimmoisuuttaan. Allekirjoitan tämän täysin. Minulla käännekohta tapahtui tarkkaan ottaen 29,5 vuoden kohdalla. Siihen asti ergonomia oli vain etäinen sana, viitteellinen ohjeistus, jota ei tarvinnut ottaa omassa elämässä huomioon. Sen jälkeen olen saanut kantapään kautta huomata, että istuma- ja kirjoitustyöläisen tärkein työkalu on selkä. Jos se ei voi hyvin, on työkyky äkkiä vaarassa. Selkäni kanssa olenkin oppinut tulemaan joten kuten toimeen, mutta siellä täällä muuallakin on havaittavissa pieniä remppoja ja rapistumisen merkkejä. Syksyllä löysin itselleni hierojan, joka ensi kertaa selitti minulle juurta jaksaen, miten keho toimii ja että perusasentoni on kauttaaltaan väärä. Se taas johtuu monesta laiminlyödystä seikasta, kuten venyttelyn puutteesta (jälleen vain viitteellinen ohjeistus, eikö niin?!).

Sen enempää menemättä omaan sairaskertomukseeni, Marja Putkiston Body up ryhdin korjaamisen ja liikkuvuuden lisäämisen suosituksineen herätti kirjastossa mielenkiintoni. Olen toki kuullut Method Putkistosta, mutta minulla ei ole siihen entuudestaan juuri minkäänlaista kosketusta. Olen liittänyt sen mielikuvissani pilatekseen ja siitä toki osittain kysymys onkin. Body upissa Putkisto selittää kehon ytimen hallinnan ja nivelten liikkuvuuden merkitystä. Pidän Putkiston ihannekuvasta: tukin päällä taiteilevasta tukkijätkästä, jonka liikkuvuus, joustavuus, kehon kannattelu ja lihaksisto ovat muovautuneet oikeassa työnteossa. Sellaisesta minäkin maatalon tyttärenä haaveilen, mutta valitettavasti kaupunkilainen toimittajan työnkuva tarjoaa siihen kovin vähän mahdollisuuksia.

Putkisto korostaa harjoittelun monipuolisuuden merkitystä. Liikunnan muodolla ei ole niin suurta merkitystä kuin sen monipuolisuudella. itsensä kuuntelemisella ja liikkeen tunnistamisella. Harjoittelijan tulee välttää suorittamista ja puurtamista, vaan harjoitteet tulee ottaa luonnolliseksi osaksi jokapäiväistä elämää. Putkiston perusteesit tuntuvat hieman yllättäviltä. Aloittaa kannattaa palleahengityksestä ja pomppimisesta. Tavoitteena on saada kehon eri osaset niin lähelle symmetrista ideaalia kuin se on mahdollista.

Hyvään ryhtiin ja kehonhallintaan tarvitaan toki muutakin. Putkisto avaa ajatuksiaan aika paljonkin, mutta valitettavasti en oikein päässyt niistä perille. Putkisto on luonut kokonaisen hyvinvointifilosofian käsitteistöineen, ja kertalukemalla en pystynyt sisäistämään ajatuksia. Kirja toimii selvästikin herättelijänä ja ehkä Method Putkisto -veteraanilla myös oivallisena käsikirjana, mutta keltanokka jäi kyllä kaipaamaan konkretiaa. Sitä toki on tarjolla kirjan lopussa, jossa on tuhti paketti erilaisia jumppaliikkeitä, mutta niiden suhde aiemmin esiteltyyn treenifilosofiaan ei selvinnyt: pitäisikö kaikki liikkeet tehdä joka kerta? Vai keskittyä johonkin tiettyyn osa-alueeseen? Vai onko liikkeiden tekeminen ylipäänsä turhaa, jos ei ole sisäistänyt oikeaa hengitystekniikkaa ja seisomisasentoa?

Jos haluaisin Putkisto-expertiksi, tarvitsisin kyllä ammattilaisen tueksi, kirjan luettuaan on turha huomata valaistuneensa ja muuttuneensa uudeksi ihmiseksi. Body up oli kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos. Erityisen arvokkaiksi itselleni koin hyvän ryhdin, selän, nivelten ja nilkkojen hyvinvoinnin merkityksen korostamisen. Kirja sisältikin monta ajattelemisen arvoista ajatusta ja vinkkiä. Ehkä aloitan oman ryhdin korjausoperaation siitä palleahengityksestä. Katsotaan muita asioita sitten myöhemmin.

Marja Putkisto: Body up. Hyvä ryhti ja liikkumisen vapaus
Gummerus 2017
133s.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Minna Canth: Äiti ja poika/ Päivä koittaa


Hyvää Minna Canthin päivää! Täällä Kuopiossa olisi tänään tarjolla monenlaisia juhlallisuuksia: Minnan päivät, patsaan kukitus ja vierailu haudalla, juhlakonsertti, presidenttiparin vierailu ja paljon muuta, mutta itse ajattelin viettää päivää Minnan hengessä lukien ja pitkän kävelylenkin tehden. Luulen, että Minna hyväksyisi tämän suunnitelman täydelleen!

Viikolla valmistauduin juhlapäivään kuuntelemalla äänikirjana kaksi Canthin novellia: Äiti ja poika sekä Päivä koittaa. Molemmat löytyvät samasta, reilun tunnin mittaisesta äänikirjasta.

Novelleista ensimmäinen, Äiti ja poika, on hyvin lyhyt. Novelli on julkaistu Päijänne-lehdessä ensi kertaa vuonna 1878. Päijänteelle sijoittuu myös tarina. Se on sävyltään varsin uskonnollissävyinen, tarkoitettu lohduttamaan surussa eläviä ja omaisia kaipaavia. 

Mutta muodoltaan novelli on kertakaikkisen hieno ja oivaltava. Novelli jakautuu kolmeen osaan ja aikaan. Ensimmäisessä perhe joutuu Päijänteellä myrskyyn, äiti ja poikavauva selviytyvät, mutta perheen isä kuolee. Vuosia myöhemmin äiti katselee ylpeänä aikamieheksi kasvanutta poikaa ja tuoretta miniäänsä - vietetään häitä. Kolmannessa osassa matkataan jälleen veneellä Päijänteellä, mutta tällä kertaa vainajaa saattaen.

Novelleista pidempi on myös julkaistu Päijänne-lehdessä jatkokertomuksena. Se sijoittuu Kallaveden rannalle ja kertoo Koiviston talon sekä Ristolan ja Rauhalan torppien nuorten kolmiodraamasta. Tyyliltään tarinassa on jotakin samaa kuin edellisessä novellissa. Elämää seurataan sykäyksinä, lukujen välissä kuluu vuosia. Ensin Katri, Niilo ja Yrjö ovat lapsia, sitten Katrista ja Niilosta tulee rakastavaiset, mutta Katrin turhamaisuus, Yrjön kataluus ja onneton sattuma puuttuvat peliin. Niilo katoaa ja lopulta aikansa surtuaan Katri vanhempiensa kehottamana menee vaimoksi Yrjölle, ison talon emännäksi. Pahaksi onneksi Yrjö on kelvoton isäntä, talo joutuu hunningolle ja vasaran alle, Katrin kohtalo on onneton. Kunnes kadoksissa ollut Niilo palaa takaisin kotiseudulleen vauraana miehenä.

Tarinassa on vahva moraalis-eettinen sävy. Katri ei ole aivan syytön itsekään, mutta joutuu silti kantamaan turhamaisuudestaan kohtuuttoman suuren rangaistuksen. Yrjö on kauttaaltaan moraaliton, hän tekee itsenäisiä valintoja, mutta Katri joutuu kohtalon pyörittämäksi, aivan kuten Canthin teksteissä naisille usein käy. Niilo sen sijaan on vakaa, ehkä hieman tylsäkin mies, jonka arvo korostuu hänen palatessaan takaisin. Niilon hyvyys ja moraalisuus elähdyttää paitsi Katria myös Yrjöä, joka tekee parannuksen.

Ehkä tarina on kirjoitettu opetukseksi niin nuorille naisille kuin miehille. Sävy on siinä mielessä henkilökohtainen ja opettava. Kuitenkin novelli kuvaa myös yhteiskunnallisia ilmiöitä. Vaikka perheen äiti ja talon emäntä eläisi kuinka säällisesti ja säästäväisesti tahansa, ei hänen kohtaloaan voi paljon auttaa, jos mies hummaa omaisuuden kaupungin huvituksiin. Canth on kuitenkin halunnut pukea kuvauksen aikuisten sadun muotoon. Oikeassa elämässä Niilon kaltaisia pelastavia ex-sulhasia tuskin on kiirehtinyt kovin usein.


Minna Canth: Äiti ja poika/ Päivä koittaa
Finore Oy 2016 (äänikirja)
Lukijana Ritva-Liisa Elivuo
Kesto 1h 23 min

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla


Viime päivät olen vaeltanut keskiaikaisen Savon villeillä soilla, päättymättömissä korvissa ja saarista repaleisissa vesistöissä. Mikko Kamulan Ikimetsien sydänmailla aloitti Metsän kansa -kirjasarjan, johon on ladattu melko lailla odotuksia ja paineita, eikä vähiten kirjailijan itsensä taholta. Hän on kertonut tavoitteekseen kirjoittaa kirjasarjan, joka yhdistää lukevaa kansaa Väinö Linnan teosten tapaan. Esikoisromaaninsa kirjoittamiseen hän on kuulemma valmistautunut kymmenen vuotta.

Tehty työ näkyy. Liki 700 sivuun on kirjoitettu niin paljon juonenkäänteitä, folklorea, henkilöiden kipuilevaa kasvua sekä tapoja, tekoja ja uskomuksia, että heikompihermoinen olisi jättänyt jo osan seuraavillekin romaaneille. Mutta ilmeisesti Kamulalla on vielä paljon varastossa tulevaa varten.

Esikoisromaanissa seurataan Juko Rautaparran ja hänen perheensä elämää jossakin nykyisen Leppävirran paikkeilla 1400-luvulla. Erityisesti ääneen pääsevät hänen lapsensa, liki aikuinen Heiska, 15-vuotias Varpu ja 11-vuotias Tenho, joiden näkökulmista tarinaa vuorotellen seurataan. Heiska on nopeasti miehistyvä, taitava metsämies, Varpu on oman arvonsa tunteva ja seikkalunhaluinen, selkeästi murrosikäisen kulmikas tyttö ja Tenho puolestaan on kiinnostunut kaikesta yliluonnollisesta: haltijoista, taioista ja uskomuksista. Käytän nyt tässä sanaa yliluonnollinen, mutta sellaista ei tunneta romaanissa. Realistinen historian ja ajan tapojen kuvaus limittyy saumattomasti fantasiahenkiseen tarumaailmaan, joka on kirjan henkilöille yhtä todellinen kuin meille kaupassakäynti. Ratkaisu on lukijan kannalta komea ja nautittava, mutta myös uskottava. Mitä muuta, kuin täyttä totta taiat ja uskomukset aikalaisille olivat?

Folklore, elävä luonto ja arjen kuvaus ovat kirjan parasta antia. Kun niihin vielä yhdistetään myyttisiä käänteitä ja vauhdikkaita tilanteita, on kyseessä melkoinen sankarikertomus menneiden aikojen eeposten tapaan. Lukiessa ei käy todellakaan aika pitkäksi, sillä Rautaparran perhettä hätyyttävät niin lappalaiset, karjalaiset, manauksen voimalla nostatettu karhu, ahne ja ilkeä neljännesmies kätyreineen kuin luonnoton, pahojen voimien luoma härkäkin. Lisäksi on toveruutta, petosta, pelkoa, dramatiikkaa ja sankaruutta, romantiikkaakin. En yleisesti juurikaan perusta tiiliskiven kokoisista romaaneista, mutta tästä kirjasta en olisi tiivistänyt mitään.

Kaikki ei ollut kuitenkaan sentään aivan täydellistä. Ottaen huomioon, kuinka silmiähivelevä työ oli tehty kaiken materiaalin kokoamisessa ja sovittamisessa yhteen elävän juonen kanssa, oli kieli paikoin yllättävänkin kömpelöä. Tai ehkä kyse oli nimenomaan siitä, että hallittavia elementtejä on ollut kertakaikkiaan liikaa. Erityisesti kaipasin omistusliitteitä ja dialogeihin lisää sujuvuutta. Paikka paikoin dialogeissa oli minusta myös havaittavissa selvää anakronismia, joskin tässä asiassa myönnän olevani heikoilla jäillä: eivätpä Heiskan, Varpun ja Tenhon aikalaiset varmasti muutenkaan haastelleet nykyaikaisella kirjakielellä.

Jos kielen osalta jäinkin kaipaamaan sujuvuutta, olivat kielelliset ratkaisut kuitenkin johdonmukaisia. Valitusta linjasta pidettiin kiinni alusta loppuun, mikä oli parempi kuin hallitsematon ja epävarma poukkoilu. Ennen kaikkea tarina oli kuitenkin niin hyvä, että olin valmis antamaan muotoseikat anteeksi. Olen lukenut lukemattomia kielellisesti ylivertaisia kirjoja, jotka ovat kuitenkin jättäneet minut sisältä kylmiksi. Sitä vaaraa ei tällä kertaa ollut. Kamula osoittaa kirjassaan sellaista tarinankertojan paloa, ettei kyyninenkään lukija voi olla sille alistumatta. Ja kun kielikin todennäköisesti tulevaisuudessa vielä sujuvoituu, on Metsän kansalta lupa odottaa jatkossa suuria.

Tuleeko tästä sarjasta sitten sellainen, joka lunastaa paikkansa kirjallisuuden kaanonin suurten joukossa? Sitä en osaa mennä ennustamaan, mutta pakko myöntää, että innostuin kyllä aika paljon. Ikävöin jo nyt kirjan maailmaan.

Mikko Kamula: Ikimetsien sydänmailla
Gummerus 2017
680s.

Arvostelukappale

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Teatteri Jurkka: Anders B.

Anders B. Kuva Tuomo Railo 2016.
Anders B. Tuomo Railo 2017.
Yksi blogihistoriani eniten tunteisiin mennyt lukukokemus on Åsne Seierstadin Yksi meistä. Koko pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa ravistellut joukkosurma kuvataan kirjassa tarkasti, samoin veriteon toteuttajan elämänvaiheet ja kehityskaari, joka lopulta johti heinäkuun 22. päivään vuonna 2011.
Kirjan luettuani viskasin sen kädestäni kuin se olisi sivelty pernarutolla ja kirjoitin kiukkuisen kipakan arvion blogiin. Puoli vuotta myöhemmin olin jo valmis nimeämään kirjan yhdeksi parhaista kyseisenä vuonna lukemistani tietokirjoista. Sitten jätin asian mielestäni.

Enpä olisi arvannut, että päädyn vielä aiheen pariin uudestaan muutamaa vuotta myöhemmin. Sain nimittäin kutsun Teatteri Jurkkaan katsomaan Anders B. -monologia, jonka taustatyössä on käytetty muun muassa Yksi meistä -kirjaa. Tuomo Railo tulkitsee Anders Behring Breivikin herättämiä tuntoja paljaasti ja hypnoottisesti. Väkevän tekstin, Railon liikehdinnän sekä Eija Kankaanrannan hienon kantelemusiikin luoma kokonaisuus vangitsee ja pitää otteessaan.

Anders B. liikkuu rajapinnoilla. Päällimmäinen kysymys esityksen ja sitä seuranneen paneelikeskustelun (Railon lisäksi ylikomisario Jari Taponen ja Lilli Earl) jälkeen mielessäni on: missä menee raja? Rajoista, niiden vetämisestä ja vangiksi jäämisestä kumpuaa myös monologin symboliikka. Valtaosaltaan esitys mahtuu lavalla olevan kehikon sisään. Se kuvaa niin Breivikin syrjäytymistä ja yksinjäämistä kuin katsojan luontaista hylkyreaktiota: en halua ymmärtää, en etsiä selityksiä, en tuntea sääliä. Oikeastaan en halua edes ajatella. Haluan lakaista maton alle, sulkea silmät ja unohtaa kauheat tapahtumat. Niin haluaa myös monologin kertoja, mutta ei anna itselleen tai katsojalle armoa. Ja lopulta, esityksen jälkimmäisellä puoliskolla, kuullaan jo Breivikin omia, korvia raastavia (ihan konkreettisesti) sanoja. Niin kuullaan myös niiden 77 henkilön nimet, jotka saivat surmansa hänen toimestaan.

On sanomattakin selvää, että Anders B. sisältää nyt merkityksiä, joita vielä muutama vuosi sitten ei olisi osannut kuvitellakaan. Parhaillaan Rautatientorilla on meneillään eräänlainen näytelmä, paitsi että se on totisinta totta ja kyse on ihmishengistä. Railon Breivik haastaa katsojan: "Haluatko, että jatkan? Voit kyllä kieltää minua, mutta jos et kiellä, niin jatkan." Jälleen kerran ollaan tultu rajalle. Kuka sen vetää ja mihin se vedetään? Lopulta kehikko toimii kuvastimena, peilinä. Minä olen osa yhteiskuntaa, samoin rasistit, jopa Breivik, hänkin on osa yhteiskuntaa. Miten me siihen asetumme? Breivik teki oman valintansa, mutta meillä muillakin on siihen oikeus. Voiko astumalla rajojensa ulkopuolelle saavuttaa myös jotakin hyvää? Onko rasistiseen kielenkäyttöön puuttuminen bussissa astumista kehikon ulkopuolelle?

Ja lopulta, mitä olisi tapahtunut, jos Breivik olisi saanut osakseen arvostusta tai ainakin hyväksyntää jossakin elämänsä vaiheessa? Kyseessä ei ole ensimmäinen, eikä viimeinen kerta, kun näkymätön haluaa tull  näkyväksi, vaikka senkin uhalla, että herätetty reaktio on viha. Sillä onko mitään pahempaa, kuin olla olemassa ilman tarkoitusta?  Ehkä meillä pitäisi olla enemmän rohkeutta tuomita väärät teot, mutta myös osoittaa arvostusta ihmiselle? En tiedä.

Anders B. herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastuksia, mutta rohkenen uskoa näin olleen tarkoituskin. Esitys rohkaisee ajattelemaan, kannustaa muuttamaan maailmaa pieni teko kerrallaan. Parhaimmillaan se laukaisee prosessin, jonka vaikutukset ovat mittaamattomissa. Autoritaarisuus pyrkii muuttamaan ihmisen sisältä käsin, mutta sama tavoite on myös taiteella. Ei ihme, että vapaata taiteentekemistä pelätään niin paljon siellä, missä peräänkuulutetaan vahvaa, kaikkitietävää johtajaa.

Jos puhutaan näytelmästä teknisenä suorituksena, seurasin Railon tekemistä ihastuksella. Monologi yleensäkin on toki muistettavaa tekstiä täynnä, mutta tämänkaltainen kerronta asettaa vielä ihan omat haasteensa. Saman se tekee myös katsojalle, mutta Railo ei päästä katsojan ajatuksia harhailemaan. Eleetön, mutta silti ilmaisurikas liikekieli vie perille niinä hetkinä kun mieli jää askartelemaan yksittäisten sanojen parissa.

 
Anders B:n esityksiä on Teatteri Jurkassa jäljellä vielä kaksi, tänään 11.3. ja torstaina 16.3. klo 19.30.

Anders B.
Käsikirjoitus, koreografia ja rooli: Tuomo Railo
Musiikin sävellys: Juhani Nuorvala
Musiikin esitys: Eija Kankaanranta

Blogiyhteistyö Teatteri Jurkan kanssa. Kiitos kutsusta!


sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät

Elsa ystävineen kääntää selkänsä maalliselle krumeluurille ja janoaa syvää uskonnollista kokemusta.

Terhi Törmälehdon esikoisromaani Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo kainuulaisesta Elsasta, joka etsiytyy ystäviensä kanssa helluntailiikkeen pariin. Kirjassa seurataan Elsan kamppailua kohti aitoa, elävää uskoa ja armolahjoja sekä niitä ristiriitoja, joita usko aiheuttaa kotona. Toisella aikatasolla taas liikutaan kuusi vuotta myöhemmässä ajassa. Elsa asuu Kolumbiassa ja potee uskonkriisiä. Hän on turhautunut paikallaan junnaavan suhteeseen sissien kidnappaaman ja vakavasti traumatisoituneen Manuelin kanssa. Myös uskonyhteisö tuntuu vieraalta. Oma elämä ei tunnu alkavan ollenkaan.

Jäyhän Kainuun ja aistikylläisen Kolumbian yhdistelmä on jännittävä ja paikkojen erilaisuus luokin kirjaan suurimman jännitteen. Toisaalta kaksi aikatasoa toimi ainakin itselläni vieraannuttavana tekijänä ja minulla olikin vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Vaikka siinä lopulta onnistuinkin, jäivät Elsa ja muut henkilöt vähän vieraiksi. Törmälehdon kieli on äärimmäisen hienoa, useat lauseet ja kielikuvat saivat huokaamaan ihastuksesta. Toisaalta kirjailija sortui paikoin turhiinkin korulauseisiin, eikä kieli aina palvellut tarinan dynaamista etenemistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Kirjasta jäivätkin käteen kaksijakoiset tuntemukset. Muodoltaan romaani on äärimmäisen kaunis, valmis ja ehjä kokonaisuus. Toisaalta se jätti minut pikkuisen kylmäksi. Vaikka olen entinen seurakuntanuori, en oikein ymmärtänyt Elsan ja hänen ystäviensä toiminnan motiiveja. Kaipasin yhteiskunnallisempaa otetta ja helluntailaisuuden kuvausta, pohdintaa siitä, mikä vetää karismaattisen liikkeen toimintaan mukaan. Teos kuitenkin keskittyi enemmän yksilön uskonnolliseen kasvukipuun.

Vaikka vuoret järkkyisivät ei olekaan Pauliina Rauhalan Taivaslaulun kaltainen puheenvuoro herätyskristillisyyteen. Kyseessä on pikemminkin nuoren naisen kasvutarina, johon syvä uskonnollisuus luo taustan ja toiminnan moottorin. Kaikista kiinnostavinta antia kirjassa olikin Elsan ja hänen äitinsä problemaattinen, mutta kuitenkin toimiva suhde. Äiti ja tytär ovat kovin erilaisia, mutta halu kurkottaa erilaisuuden ylitse ja löytää pienin yhteinen nimittäjä on jotensakin liikuttavaa luettavaa.

Vaikka tämä romaani ei ollutkaan aivan jättipotti omalta osaltani, on sitä silti helppo suositella luettavaksi. Kieleltään yhtä korkeatasoisia romaaneja ei montaa vuodessa ilmesty. Kieli luo vahvan tunnelman, joka syöpyy mieleen ja säilyy pitkään.

Kaunista kokonaisuutta tukee loistavasti kirjan henkeen sopiva, upea kansi, jonka on suunnitellut Timo Numminen.


Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
Otava 2017
288s.
Arvostelukappale

torstai 2. maaliskuuta 2017

Helmikuun kooste

 
Kuten vähän viime kuun lopussa ounastelin, helmikuu oli erittäin kiireinen kuukausi töissä. Loppupuoliskolla voimia verotti myös raastava flunssa, joten lukemisesta ei meinannut oikein tulla mitään.

Onni onnettomuudessa, että hankin kuunneltavakseni niin hyvän äänikirjan! Eve Hietamiehen Hammaskeiju oli yhtä aikaa riemastuttava ja koskettava. Olisin halunnut venyttää nautintoa mahdollisimman pitkään, onhan kyseessä sentään trilogian päätös, mutta lopulta en malttanut. Oli pakko saada tietää, miten Pasasten tarina päättyy!

Hietamies on monivuotisia suosikkejani, ja samaa voi sanoa myös Liane Moriartysta. Tavalliset pikku pihajuhlat ei ollut mielestäni aivan parasta Moriartya, mutta silti hyvä ja sopivan kevyt lukuromaani, vaikka aihepiiri oli toki aika vakavakin.

 
Alkukuusta luin tietokirjallisuutta. Eppu Normaalin juhlakirja 40 vuotta tiimalasin santaa herätti mielenkiintoista keskustelua uudelleen lämmitetyistä teoksista ja ennen kaikkea siitä, miten asia pitäisi tuoda esille. Kyseessähän on vuosituhannen vaihteessa ilmestyneen teoksen uusi versio. Santtu Luodon kirjoittama kirja oli kuitenkin minulle entuudestaan tuntematon ja ennen kaikkea hyvin ja mielenkiintoisesti tehty, joten en koe henkilökohtaisesti kärsineeni, vaikken kirjan historiasta ostohetkellä tiennytkään. 

Toinen tässä kuussa lukemani tietokirja oli taas aivan uunituore. Omannäköinen elämä on teos, jonka avulla voi selvittää, mitä elämässä oikeastaan haluaisi tehdä. Opas on vankasti käytännönläheinen ja sisältää paljon erilaisia tehtäviä, joko yksin tai ystävän kanssa tehtäväksi.

 
Kuukauden kirjallisiin kohokohtiin on vielä lisättävä blogissa käyty mielenkiintoinen keskustelu tällä hetkellä pinnalla olevasta trendistä. Moni muukin kuin minä on huomannut, että lapsiin kohdistuva väkivalta ja kauheudet tuntuvat olevan paljon käsiteltyjä aiheita kirjallisuudessa. Tämä näkyy ennen kaikkea jännitys- ja dekkarikirjallisuudessa, mutta myös muissa genreissä. Jos keskustelu meni ohi tuoreeltaan, pääset tutustumaan siihen täällä.

Tiivistettynä voi sanoa, että kuukausi siis alkoi lapsiin kohdistuvalla pahalla, mutta päättyi ilahduttavaan tietoon siitä, että Pasasen Paavolla ja hänen isällään Antilla on kaikki hyvin. Hyvä kehityskulku siis!

Tässä kuussa lukuvuoroa odottaa ainakin pari kevään uutuutta. Niistä yksi, kovasti kehuttu esikoinen, on jo luettu. Bloggaan siitä lähipäivinä. Unohtaa ei sovi myöskään Minna Canthin päivää. Kuten tapana on ollut, tänäkin vuonna aion lukea Canthia merkkipäivän tienoilla. Tiedossa olisi myöskin teatteria. Helmikuu kului rockmusiikin tahdissa (hyvä niin), tästä kuusta taitaa tulla teatterikuu!


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...