maanantai 27. helmikuuta 2017

Eve Hietamies: Hammaskeiju (äänikirja)


Kuin olisi palannut rakkaiden ystävien luo.

Eve Hietamiehen Pasasen perheen miehistä kertova trilogia on muodostunut minulle vuosien kuluessa tärkeäksi. Syykin on ilmiselvä, oma esikoinen on kasvanut samaa tahtia kuin Paavo Pasanen, isänsä kanssa kahdestaan asuva, kerrassaan valloittava miehen alku.

Oli onni, että Hammaskeiju ilmestyi vasta tässä vaiheessa vuotta, sillä jos olisin lukenut kirjaa viime syksynä, tuoreen ekaluokkalaisen äitinä, en olisi ehkä kestänyt. Hietamies kuvaa niin elävästi ja kirkkaasti niitä tuntoja, mitä varmaankin jokainen vanhempi käy läpi. Tunteita, kun oma pieni vauva onkin yhtä äkkiä jo iso, mutta ei kuitenkaan ole. Miten lapsi, joka vielä muutama kuukausi sitten oli pieni eskarilainen, onkin yhteiskunnan mukaan yhtä äkkiä riittävän iso viettämään aikaa yksin kotona aamulla ja iltapäivällä, lähtemään kouluun, kulkemaan koulumatkat, ottamaan vastuuta paitsi koulunkäynnistä myös omasta ajankäytöstä ja turvallisuudesta? Mitä kaikkea kotona voi tapahtua iltapäivän aikana? Entä jos lasta kiusataan koulussa? Entä jos lapsi ei vain kertakaikkiaan opi mitään? Entä jos sitä ja entä jos tätä? Tuoreena vanhempana sitä oppii hyvin äkkiä laskemaan kauhukertoimia, analysoimaan ja estämään uhkaavia katastrofeja: kuumia helloja, houkuttelevia pistorasioita, lattialla syömistä odottavia, vaarallisia roskia. Ja juuri kun parin viimeisen vuoden aikana on oppinut, ettei ihan koko ajan tarvitse olla hälytysvalmiudessa, ollaankin taas uuden ja pelottavan edessä.

Toki Pasasen perheessä olosuhteet eivät ole aivan tavanomaiset. Jo kirjasarjan ensimmäisiltä sivuilta lähtien Antti ja Paavo ovat eläneet kahdestaan, miesten kesken. Yksinhuoltajaperheessä arjen pyörittäminen vaatii ylimääräisiä kierroksia. Ja niitä kierroksia Hietamies osaa henkilöidensä elämään lisätä! Jos osa tapahtumista käykin sydämeen, on tarinassa yhtä paljon, enemmän, naurun aihetta. Paavo ja Antti joutuvat kommelluksiin tämän tästä. Kysymys ei kuitenkaan ole mistään päättömästä kohelluksesta, vaan hyvinkin tutuista arjen tilanteista. Jos kaikkea ei ole omalle perheelleni tapahtunutkaan, niin potentiaalia ainakin on ollut. Useammin kuin kerran huokailin Antin pähkäilyille ymmärtävästi: "Niinpä, sanoppa muuta!"

Vanhemmuuden ja kasvamisen kysymysten lisäksi kirjassa tapahtuu paljon muutakin. Ilmassa on romantiikkaa, ja Hietamies onnistuu herkässä kuvauksessa äärimmäisen hienosti. Yhtä kuulasta kerronta on myös silloin, kun kuvataan elämän synkimpiä sävyjä: totaalista väsymystä, elämänvaihetta, jossa elämästä katoavat kaikki värit. Ja entä sitten Antin veljen, kehitysvammaisen Jannen vaiheiden kuvaus? Hietamies ottaa voimakkaasti kantaa vammaisten oikeuksien puolesta. Lukija elää ja on vahvasti mukana Pasasen klaanin kaikissa elämänvaiheissa, valossa ja varjossa. Kirja herättää paljon ajatuksia ja tulee iholle.

Erityiskiitos kuuluu Antti Virmavirralle. Päädyin nimittäin kuuntelemaan Hammaskeijun äänikirjana, ja kylläpä nautin! Ei ole aivan helppo tehtävä tulkita uskottavasti muun muassa keski-ikäistä perheenisää, ekaluokkalaista poikaa, kehitysvammaista miestä... puhuttamattakaan niin rakkaista Nelli-Tupperwaresta, Julia-Kauppakassista ja ehdottomasta suosikistani, Pihla-Puolukasta, joka hahmona ylittää jo ennestään legendaarisen itsensä. Nämä kaikki ja monta muuta henkilöhahmoa Virmavirta tuo lukijan lähelle uskottavasti ja hersyvästi, liioitteluun sortumatta. Olipa kyse rasvaisista kahvitauko-vitseistä tai niistä kaikista herkimmistä hetkistä olohuoneen sohvalla, tulkinta osuu aivan nappiin.

Hietamies on ripotellut tekstiin sellaisia kerronnallisia tehokeinoja, jotka tuovat potkua tekstiin ja saavat hymyn huulille. Kirjasta tulee hyvälle tuulelle. Lisäksi se voimaannuttaa. Kun kerran Pasasen Paavo ja Anttikin pärjäävät, niin miksei sitten mekin? Hietamies on sanonut, että Pasasten tarina päättyy tähän. Vaikka ymmärrän päätöksen hyvin, olo on kuitenkin haikea. Näitä hahmoja tulee aidosti ikävä. Sitä paitsi, saattaisin kaivata Antti Pasasen vertaistukea vielä, viimeistään sitten murrosiässä. Joten, never say never? :)

Aiemmat osat:
Yösyöttö
Tarhapäivä

Hammaskeijusta muualla:
Rakkaudesta kirjoihin: Se naurattaa, itkettää, naurattaa jälleen.
Lukutoukan kulttuuripäiväkirja: Hammaskeijua täydellisempää päätöstä en olisi voinut toivoa.
Mrs. Eriksson's Room: Samaistumisen ja vertaiskokemusten myötä syntyy tuttuus, ajatus siitä, että noin se meilläkin meni. 

Eve Hietamies: Hammaskeiju
Otava 2017 (Elisa Kirja äänikirja)
Lukija Antti Virmavirta
Kesto 11h 29 min

maanantai 20. helmikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat


Australialainen Liane Moriarty on viime vuosina noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Moriarty kirjoittaa kaltaisistani kolme-neljäkymppisistä, keskiluokkaisista perheenäideistä ja -isistä, jotka joko piilottevat jotakin tai joiden turvatut puitteet elämälle natisevat liitoksissaan. Romaanit ovat täynnä nokkelaa ja vähän ilkeääkin kuvausta. Tapahtumat käynnistyvät usein jostakin tapahtumasta: "jossakin on tapahtunut jotakin jollekin", arvoituksesta, jota lähdetään kehimään auki pikku hiljaa. Moriarty on mestari ylläpitämään hienovireistä jännitystä ja samalla viihdyttämään sukkelalla sanailulla ja kutkuttavilla juonenkäänteillä.

Myös kirjailijan uusin suomennos Tavalliset pikku pihajuhlat on kaikkea tätä. Kolme pariskuntaa: sellisti Clementine miehensä Samin ja parin lasten kanssa, ensin mainitun lapsuudenystävä Erika miehensä Oliverin kanssa sekä heidän naapurinsa, vieraita rakastava, hyväntuuliselta mafiosolta vaikuttava Vid ja vaimonsa, ex-strippari Tiffany, ovat kokoontuneet pitämään pieniä grillijuhlia Tiffanyn ja Vidin takapihalle. Puitteet ovat komeat, viini virtaa ja pieni flirtti väreilee ilmassa. Mutta jotakin kammottavaa tapahtuu.

Jännitystä pidetään yllä pitkään, mutta nopeammin selviää, ettei Erikan ja Clementinen lapsuudesta asti jatkunut ystävyys ole ollenkaan terveellä pohjalla. Oikein terveeltä ei itseasiassa vaikuta päähenkilöistä kukaan, kaikki tuntuvat olevan kovin järkyttyneitä. Keskiluokkaiseen lähiöidylliin on luikerrellut käärme. 

Kaikki tämä on taattua ja tuttua, mutta myös kovin tavallista Moriartya. Juonikuvio on varsin tunnistettava jo aiemmista romaaneista (Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet, Nainen joka unohti). Ehkä kuvaavinta Moriartyn tasaisen varmanpäälle rakentuvasta aihevalikoimasta on, että aiempien romaanien otsikot (tai niiden alkukieliset vastineet) sopisivat hyvin myös tämän romaanin nimeksi. Tavallisissa pikku pihajuhlissa on useampikin hyvä aviomies, mustia, valkeita valheita päästelee lähestulkoon jokainen ja Erika kärsii vieläpä muistinmenetyksestäkin. Varmaankin tästä johtuen tarina tuntui turhan ennalta-arvattavalta, eikä varsinaisia yllätyksiä tullut, kuten aiempia romaaneja lukiessa. Siihen nähden yli 450 sivua tuntui tarinaan nähden liian pitkältä. Vaikka teksti rullasi hyvin ja oli viihdyttävääkin, oli turhauttavaa odottaa käännettä, jonka oli arvannut tapahtuvaksi jo kymmeniä sivuja aiemmin.

Pidän Moriartyssa siitä, että viihteellisen kuoren alla on aina jokin syvempikin sanoma. Tässä tapauksessa syyllisyys (mielestäni romaanin englanninkielinen nimi Truly Madly Guilty onkin osuvampi). Kaikki romaanin henkilöt, lapset mukaanluettuina, kärsivät syyllisyydestä. Kukaan ei tunnu osaavan käsitellä sitä, mikä aiheuttaa luonnollisesti paljon muita ongelmia niin pari- kuin ystävyyssuhteille. Erilaisia ystävyys- ja riippuvuussuhteita kirjassa käsitellään laajemminkin sekä sitä, kuinka iso merkitys lapsuudenkodin turvattomuuden tai toisarvoisuuden tunteilla voikaan olla. Romaanihenkilöt tuntuvat olevan pakahtumaisillaan tukahdutetuista tunteista. Kaurismäkeläisessä ohjauksessa tästä tarinasta saisi aikaiseksi äärimmäisen suomalaiskansallisen, Teuvo Tulio -henkisen melodraaman.

Tavalliset pikku pihajuhlat ei kuitenkaan ole melodraamaa, joskaan ei se kyllä ole komediaakaan. Moriartyn ystäville kirja on varmaa lukemista, samoin niille, jotka pitävät hyvästä lukuromaanista pienellä arvoitustwistillä höystettynä. Jotakin jäin kuitenkin kaipaamaan. Ehkä ennen kaikkea tiivistystä ja uusiutumista. Toivottavasti Moriarty seuraavaksi uskaltaa ottaa hypyn kohti tuntematonta.

Muissa blogeissa: 

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guelty)
Wsoy 2017
Suomennos Helene Bütsow
464s.
Arvostelukappale

torstai 16. helmikuuta 2017

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä


Leena Ståhlberg ja Marjaana Herlevi ovat uuden ajan ohjaus- ja valmennuspalveluyrittäjiä. Molemmilla on pitkä työkokemus erilaisista opinto-ohjaustehtävistä ja tämän kokemuksen myötä he ovat päätyneet tarjoamaan palveluitaan yksityisillä markkinoilla niin omaa alaansa etsiville nuorille kuin uutta suuntaa kaipaaville aikuisille. Samaa tarkoitusta varten on syntynyt myös Omannäköinen elämä -teos, joka kulkee alaotsikolla: Näin teet hyviä valintoja. Periaatteessa kirjan tehtävistä ja ajatuksista voi siis ammentaa inspiraatiota ihan kaikenlaisissa elämän käännöskohdissa, mutta pääsääntöisesti näkökulma on opiskelu- ja työelämässä.

Teos on suunnattu kuluttajille, mutta arvatenkin myös ammattilaiset hierovat käsiä yhteen kirjan ääressä. Itsekin olen aiemmin työskennellyt niin opinto-ohjaajana kuin uravalmentajana, ja tällainen käsikassara olisi ollut molemmissa tehtävissä hyvin tarpeellinen. Eivät kirjailijat toki suurimpia liikesalaisuuksiaan paljasta, mutta kahteensataan sivuun mahtuu monta käytännössä toimivaksi todettua harjoitusta erilaisiin tilanteisiin. Kirjasta onkin varmasti paljon kollegiaalista iloa vaikkapa opinto-ohjaajalle, joka kaipaa uusia vivahteita omaan työkalupakkiinsa.

Omannäköinen elämä sisältää erilaisia tehtäviä ja harjoituksia, joiden tarkoitus on johdattaa lukija miettimään arvojaan, vahvuuksiaan, unelmiaan ja ylipäänsä kaikkia sellaisia rakennuspalikoita, joiden varaan elämää rakennetaan. Tehtävien välissä on lyhyitä "teoria"pätkiä, kansantajuisesti ja helposti ymmärrettävästi esiteltyjä ajatuksia ja teorioita, jotka tukevat ajatteluprosessia. Niin tekstissä kuin tehtävissä otetaan huomioon sekä nuoret että aikuiset alanvaihtajat. Ehkä rivien välistä kuitenkin huokuu kirjoittajien opinto-ohjaajatausta ja nuorten tuntemus. Ainakin itsestäni näin aikuislukijana olisi ollut kiinnostavaa lukea erilaisista teorioista enemmän ja syvällisemmin. Esimerkiski Steven Reissin motivaatioteoria ja tulevaisuuden ammattinimikkeiden arvuuttelu sai omat aivonystyrät hyrräämään. Myös pitkin kirjaa ripotellut esimerkkitarinat elävästä elämästä olivat innostavia ja niitä olisin voinut lukea vielä lisääkin.

Toisaalta tehtävien paljous ja kirjan käytännönläheisyys toi teoksen mukavan henkilökohtaisen ja konkreettisen sävyn, jota ympäripyöreistä ja markkinahenkisistä selfhelp-kirjoista saa turhaan etsiä. Tehtävien tekemiseen en kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ryhtynyt. Aion niitäkin vielä jossakin vaiheessa kokeilla, mutta mielestäni tehtävät herättelevät niin kauaskantoisia ja syvälle meneviä ajatusprosesseja, että niille täytyy varata kunnolla aikaa.

Kirjaa ei kannata lukea alusta loppuun, vaan kannattaa valita itselle ajankohtaisia osa-alueita ja tehtäviä tarkastelunkohteiksi. Tehtävissä on runsaasti valinnan varaa, sillä yleensä jokaisessa osa-alueessa on useampia, samansuuntaisia tehtäviä. Kirjoittajat antavat myös soveltavia ohjeita ja kannustavat pohtimaan kysymyksiä ystävien kanssa.

Omannäköinen elämä on elämänmyönteinen ja -makuinen teos, joka ei sorru besserwisseröintiin. Teos antaa välineitä oman ajattelun kehittämiseen, mutta muutoksen avaimet ja pallo ovat lukijan hallussa. Kaikista parhaiten näkisin tällaisen teoksen sopivan peruskoulunsa päättävälle, abille, ylioppilaalle tai nuorelle aikuiselle, joka ei tiedä, mitä haluaisi isona tehdä. Yhtä hyvin harjoituksista voi kuitenkin olla apua myös elämänmuutosta kaipaavalle aikuisellekin. Kirja on myös pitkäikäinen. Sen ajatuksiin ja tehtäviin voi palata aina uudestaan, sillä tehtävät eivät vanhene.

Tämä kirja sopii haaveilijoille, unelmiin kurkottajille, omannäköisen elämänsä etsijöille.

***

Omannäköiseen elämään voit tutustua myös netissä täällä. Facebookissa puolestaan julkaistaan viikottain erilaisia harjoituksia omannäköisen elämän saavuttamiseen. Olen seurannut ihaillen tämän kirjan markkinointiprosessia, johon on Suomen oloissa käytetty paukkuja ja mielikuvitusta erityisen paljon. Ståhlberg ja Herlevi ovatkin olleet esillä monissa medioissa. Tästä linkistä pääset lukemaan Helsingin Sanomien haastattelua tammikuun lopusta. Jutussa kirjailijat määrittelevät oman ammattinsa seuraavasti: suunnannäyttäjä ja elämäntehtäväetsivä.

Leena Ståhlberg, Marjaana Herlevi: Omannäköinen elämä. Näin teet hyviä valintoja
Ps-Kustannus 2017
204s.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Santtu Luoto: Eppu Normaalin tarina - 40 vuotta tiimalasiin santaa


Olin 3.2. Kuopion Musiikkikeskuksella Eppu Normaalin Kosketuksissa -kiertueen konsertissa. Kyseessä oli väliaikoineen yli kolmetuntinen akustinen konsertti, jota leimasivat harvoin livenä kuullut kappaleet, kunnianhimoiset sovitukset ja liki runoiltamaisen syvällinen tekstien tulkinta. Ei ihan festarimeininkiä, mutta viimeistä penkkiä myöten täysi sali eli vahvasti mukana ja osoitti lopuksi suosiotaan seisten.

Perinteisen Eput-paidan sijaan hankin rockhistoria-kokoelmiini Eppu Normaalin tarina -teoksen, jonka lukeminen on ollut mielessä jo kuukausia. Jo heti kärkeen täytyy tunnustaa sivistymättömyyteni. Vaikka kirja on osunut silmiini siellä täällä, en ollut rekisteröinyt, että kyseessä on Eppujen 40-vuotisen taipaleen kunniaksi julkaisema juhlakirja, joka on pääosin ilmestynyt jo vuonna 2000. Ainoastaan kirjan alkuun ja loppuun on lisätty kappaleet nykypäivästä. Siispä ehdin lukea kirjaa jonkin matkaa, ennen kuin epäilykseni heräsivät Juice Leskisen alkaessa puhua preesensissä. Selkäpiitä karmivan tyyliseikan sijasta tekstissä oltiin siirrytty kahdenkymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin.

Tavallaan ymmärrän ratkaisun, tavallaan en. Ymmärrystä lisää se asia, että Santtu Luoto on aikoinaan tehnyt erittäin perusteellista työtä. Kirjassa kuuluu vahvasti paitsi bändin jäsenten, myös ystävien, taustavoimien, toisten muusikoiden äänet. Niin ikään musiikkitoimittajille ja faneille on annettu sivujen alaosassa oma tilansa ja sinne Luoto onkin kerännyt mittavan otannan arkistolähteitä, esimerkiksi yhtyeen levyjen ja konserttien arvioita. Kirja sisältää siis paljon sellaista tietoa ja ajankuvaa, jota enää vuonna 2016 ei olisi ollut mahdollista tavoittaa. Suorastaan kulttuurihistorialliselta tuntuu toiseksi viimeinen kappale, jossa 20-vuotias Eppu Normaali tuntuu elävän epävarmuuden aikaa. Keikkoja tehdään harvakseltaan, edellisestä levystä, Studio Etanasta on jo aikaa. Tällaisia, yllättävät avomielisiäkin pohdintoja vuosituhannen vaihteesta kirjassa on paljon. Nykyhetkestä tarkasteltuna tällaiset mietteet ehkä ohitettaisiin sivulauseella.

Mutta toisaalta, olisi ollut mukavaa lukea enemmänkin siitä, millaisena Eppu Normaalin jäsenet näkevät yhtyeen ja musiikkinsa tänä päivänä ja myös siitä, millaisena neljänkymmenen vuoden huikea historia näyttäytyy tästä perspektiivistä katsottuna. Lisäksi uran jälkimmäisen puoliskon ahtaminen muutaman sivun mittaiseen loppulukuun tuntuu väkivaltaiselta ratkaisulta. Tuona aikana Epuilta kuitenkin on ilmestynyt useampi levy, takana on menestyksekkäitä kiertueita ja ylipäänsä bändillä tuntuu olevan virtaa ja ideoita vaikka muille jakaa. Kliseisesti sanottuna, bändi tuntuu vain parantuvan vanhetessaan. Ennen kaikkea tuntuu hieman arveluttavalta ratkaisulta, ettei kirjan kannesta välttämättä ymmärrä kyseessä olevan pääosin vuosikymmeniä sitten ilmestynyt kirja. Toki kannessa lukee Juhlapainos, mutta sen yhdistäminen vuoteen 2000 vaatii jo aiempaa perehtymistä aiheeseen.
 
Minulle 40 vuotta tiimalasin santaa oli yllättävän henkilökohtainen kokemus. Kirjan lukeminen oli luontevaa jatkumoa syksyllä lukemalleni Pauli Hanhiniemen Kerran elettyä -elämäkerralle. Kuulostan ehkä hieman yksinkertaiselle, mutta en ole aiemmin tajunnut, kuinka samanhenkisiä orkestereita nämä kaksi kotimaista lempiyhtyettäni ovat. Enkä puhu nyt varsinaisesti musiikillisista asioista, vaan enemmänkin hengestä, jostakin joka huokuu eetterissä komppien ja riffien ulottumattomissa. Tuskin on sattumaa, että maalaistyttö on diggaillut nimenomaan maalaispoikien bändejä. Tietynlaisesta pojankloppimaisesta juntti-imagosta ja kuviakumartelemattomuudesta huolimatta molempien bändien musiikkiin on olennaisena osana kuulunut syvälliset ja liki korkeakirjalliset sanoitukset sekä tinkimätön musiikintekeminen.

Eppujen kirjaa lukiessa Spotify oli ehdoton oheistyökalu, sellaista hittiparaatia teksti tiiviimmillään on. Paitsi, että tulin perehtyneeksi itselleni vieraampiin kappaleisiin, löytyi vanhoista tutuista klassikoistakin uusia kulmia tarkasteltavaksi, kun syntyprosessista tiesi enemmän. Eppu Normaalin jäsenistä ihmisinä avautui myös näkymiä, mutta niiden todenperäisyydestä on vaikea mennä sanomaan juuta eikä jaata. Voi olla, että Suomen legendaarisimman rock-bändin jäsenet ovat juuri sellaisia kuin miltä he kirjassa vaikuttavat, ikuisia pikkupoikia ja kaveruksia Ylöjärveltä. Voi myös olla, että kyseessä on vahva julkikuori ja julkisuutta varten luotu imago.Voi toki olla niinkin, että nämä kaksi ovat sekoittuneet toisiinsa jo kauan aikaa sitten.

Oli niin tai näin, tämä teos tarjoaa mielenkiintoisen matkan ajassa suomalaisen punkin syntyyn ja Suomirockin historiaan. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että olisi 40 vuoden kunniaksi voinut kirjoittaa kokonaan uudenkin historiakirjan. Ehkä sen vuoro on sitten kymmenen vuoden päästä?

Santtu Luoto: Eppu Normaalin tarina. 40 vuotta tiimalasin santaa.
WSOY 2016 (perustuu vuonna 2000 ilmestyneeseen laitokseen)
240s.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Käytännön blogifilosofiaa: Lapsiin kohdistuva paha - lääke lukemattomuuteen?


Monien vuosien jälkeen, julistan Käytännön blogifilosofiaa -keskustelun avatuksi! Aikaa edellisestä KBF-keskustelusta on niin kauan, että moni lukija ei varmaan termiä ole kuullutkaan. Menneinä vuosina Käytännön blogifilosofiset keskustelut olivat kuitenkin kuukausittaisia Amman lukuhetkessä. Hiljaiselo tällä saralla on johtunut yksinkertaisesti siitä, ettei tarpeeksi merkittävää sanottavaa ole tuntunut olevan. Mutta nyt on. Olen kiinnittänyt huomioni asiaan, joka herättää minussa ristiriitaisia tunteita. 

Kovin useassa uutuuskirjassa lapsille tuntuu käyvän kalpaten.

***

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen jo vuosien ajan tehnyt hyvää yhteistyöä kustantamojen kanssa. Yksi olennaisista yhteistyön muodoista on arvostelukappaleiden lähettäminen. Toisinaan kiinnostavan uutuuskirjan bongattuani pyydän kirjaa kustantamosta, toisinaan kustantamot lähettävät minulle kirjojaan. Välillä huomaan, että kirja on haluttu lähettää juuri minulle: lukumakuni on pistetty merkille. Toisinaan kirjan markkinointiin taas halutaan satsata ja sitä laitetaan massapostituksena isommalle joukolle bloggaajia. Tässäkään ei ole mitään pahaa, sillä ns. pyytämättä tulleista arvostelukappaleista olen löytänyt monta helmeä, jotka olisivat muuten saattaneet mennä kokonaan ohi.

Tämä alustuksena siihen, ettei tarkoitus ole katsoa lahjahevosen suuhun, vaan kirjoittaa mielenkiintoisesta ilmiöstä. Jonkin verran avauduin asiasta jo toisille kirjabloggaajille pari viikkoa sitten, mutta ilmiö on niin kiinnostava, etten malta jättää keskustelua siihen. Alkuvuonna minusta alkoi nimittäin tuntua, että olen saanut saman kirjan arvostelukappaleena moneen kertaan. Vaikka olen aika avoin erilaiselle kirjallisuudelle, yhteen lajityyppiin en koske. Omien lasteni syntymän jälkeen en ole halunnut lukea kirjallisuutta, jossa lapset kokevat kauheuksia. Esimerkiksi Erik Axl Sund -kirjat jätin muutama vuosi sitten lukematta ihan jo kansikuvan perusteella. Joka tällaisia kirjoja haluaa lukea, lukekoon, mutta itseäni en moisella kiusaa. 

Jostakin syystä tämä aihepiiri kuitenkin tuntuu nyt olevan pinnalla. Ainakin jos on uskominen vuodenvaihteen uutuuskirjoihin. Tässä otteita muutamista takakansista:

" Ei lunnasvaatimuksia. Ei jälkiä. Selvittämättömät lapsikidnappaukset pitävät kaupunkilaisia kauhun vallassa."
- Tuomas Nyholm: Leijona (ilm. maaliskuussa 2017), Otava 

" Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu."
- Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (ilm. helmikuussa 2017), Gummerus

" Naapurit kutsuvat Annen ja Marcon päivälliselle, mutta lapsenvahti peruuttaa viime hetkellä. Marco kuitenkin suostuttelee Annen lähtemään, ja he käyvät puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaansa. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, kehto on tyhjä.
- Shari Lapena: Hyvä naapuri (ilm. joulukuussa 2016), Otava

"Elka ei muista aikaa ennen Ansastajaa. Hän oli seitsemänvuotias, nälkäinen ja eksyksissä, kun Ansastaja otti hänet siipiensä suojaan."
- Beth Lewis: Suden tie (ilm. tammikuussa 2017), Like

Ja ehdoton suosikkisitaattini:

" Entinen poliisi Viveca Eldh ryhtyy tutkimaan vastasyntyneen lapsen kuolemaa, joka vaikuttaa rituaalimurhalta."

- Filip Alexanderson; Esikoinen (ilm. helmikuussa 2017), Like

Silläkin uhalla, että kuulostan hurskastelevalta kukkahattutädiltä, kysyn: miksi ja miksi juuri nyt?

***



Suomessa ja länsimaissa yleensäkin lapset eivät ole kai koskaan eläneet yhtä turvallista elämää kuin nyt. Olkoonkin, että väkivallantekoja ja traagisia onnettomuuksia tapahtuu, tapahtuu niitä huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Tämä toki ei tarkoita sitä, etteikö asiasta saisi puhua. Monissa maissa lasten asema on heikko, jopa kauhea. Aiheellista on myös puhua menneiden vuosikymmenten ja -satojen epäkohdista ja traumoista. Mutta pelkkien takakansien perusteella näissä kirjoissa aihepiiriä ei käsitellä, ehkä Macintoshia lukuunottamatta, kovinkaan syvällisesti, epäkohtia nostaen tai eheytymiseen pyrkien.

Selkeästi oletuksena on, että lapsiin kohdistuvat uhkat ja rikokset myyvät. Ja koska valtaosa ylläkin lainatuista kirjoista on käännöskirjoja, kyseessä lienee maailmanlaajuinen trendi. Asiassa ei toki ole mitään uutta. Ihmisluonto on sellainen, että tykkäämme tonkia tunkiota: lukea Alibin ja iltapäivälehdistön rikosraportteja, yhtä aikaa mässäillä ja kauhistella makaabereja yksityiskohtia. Kyseessä on samantapainen ilmiö kuin kauhuelokuvia katsoessa. Ehkä omia pahimpia pelkojaan voi käsitellä paremmin viihteellistämällä ja karrikoimalla.

Ja pelätähän me osaamme. Vaikka lapsemme tosiaan elävät turvallisemmin kuin koskaan, pelkäämme heidän puolestaan entistä enemmän. Varustamme lapset kännyköillä, jotta saamme heidät aina kiinni (ja kun emme saa, hysterisoidumme), kuljetamme kouluun ja kiellämme vaaralliset leikit. Osa asiantuntijoista on huolissaan, kun lapsilla ei enää ole mahdollisuutta kiipeillä puissa, riehua ja kokeilla rajoja. 

Ehkä kirjailijat ja kirjojen kustantajat ovat oikeassa. Voi olla viisaskin veto iskeä herkimpään kohtaamme. Kun into lukemiseen vuosi vuodelta hiipuu, pitää kokeilla uusia asioita. Ja kun populäärikulttuuri on jo näyttänyt meille suurin piirtein kaiken, mitä ikinä osaamme pelätä, täytyy lisätä vielä vähän kierroksia.

Mutta aivan kaikkien kohdalla taktiikka ei toimi. Tähän junaan en nouse, kiitos vain.

***

Oletteko te muut kiinnittäneet huomiota samaan asiaan? Mitä mieltä ylipäänsä olette lapsiin kohdistuvan väkivallan, rikollisuuden tai onnettomuuksien kuvaamisesta kirjallisuudessa? Luetteko viihteenä, terapiamielessä vai jätättekö kokonaan väliin?

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, onko muita aihealueita, jota käsittelevät kirjat jätätte suosiolla väliin tai ainakin pyritte välttämään?

Sana on vapaa!
 

lauantai 4. helmikuuta 2017

Tammikuun tapahtumia ja luettuja (sekä keskeytettyjä)

Tammikuussa ihastelimme lapsuudenkodissani vanhoja postikortteja.

Sanon tämän joka vuosi ja sanon jälleen: onneksi tammikuu on ohi! Siinä on kuukausi, josta en piittaa yhtään. Mielettömän pitkä ja pimeä, yleensä myös kylmä, joskaan ei tällä kerralla. Huh, onneksi se meni ja ollaan jo monta askelta lähempänä kevättä!

Tietty alavireisyys leimasi koko alkukuukautta, eikä lukemisesta meinannut tulla oikein mitään. Jätin kesken peräti kaksi viime vuoden kehuttua kirjaa: Riitta Jalosen Kirkkauden, joka ei lähtenyt vetämään yhtään ja Maja Lunden Mehiläisten historian, joka veti vähän, mutta ei tarpeeksi. Kirjojen keskeyttämisessähän ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta minulle sitä sattuu harvemmin, lähinnä itsepäisyyteni vuoksi. Vielä omituisemmaksi tilanteen tekee se, että molemmat kirjat vaikuttivat kiistatta erinomaisilta teoksilta. Ajankohta oli vain selkeästi väärä. Ehkä annan niille uuden mahdollisuuden keskikesän kirkkaudessa.

Jotakin kuitenkin luinkin. Antti Tuurin Ameriikan raitilla tarjosi juuri sopivaa eskapismia ja nojatuolimatkailua Amerikan mantereella eri vuosikymmeninä. Donald Trumpin valtaannousun jälkeen olen monta kertaa palannut mielessäni Tuurin kuvaamaan maisemiin. Mitenkä mahtaa käydä tulevaisuudessa?

Luin viime vuoden puolella useampiakin elämäkertoja ja vielä tammikuussa tartuin yhteen monista vuoden 2016 taitelijaelämäkerroista. Elisa Heilalan Heikki Kinnus- elämäkerta Tarinankertojan elämät oli leppoisaa luettavaa, joskaan ei yltänyt aivan viime vuoden parhaimpien elämäkertojen joukkoon.

Varsinaiseen romaanikirjallisuuteen jaksoin paneutua vasta kun laskin rimaa riittävän alas. Tämä ei nyt tarkoita sitä, että Jessie Burtonin Nukkekaappi olisi huono teos, mutta varsin kepeästi luettava, juonivetoinen lukuromaani on kyseessä. Juuri sopivaa luettavaa lukujumin riivaamalle lukijalle!

Kuukauden ehdoton kohokohta kuitenkin oli Paperi T:n runoteos Post-alfa, joka oli viime vuoden suurimpia kirjallisia tapauksia ja yllättäjiä. Yllätti se minutkin ja löysin monen vuoden jälkeen itsestäni pienen lyriikan harrastajan. Tätähän on saatava lisää!

Jos lukeminen paikoitellen tökki, oli kuukautta piristämässä onneksi useampia kulttuuririentoja. Niistä blogin puolella näkyi Savonia-palkinnon jakaminen Virve Sammalkorvelle ja Blogistanian parhaiden kirjojen äänestys. Yle pyöräytti käyntiin oman 101 kirjaa -kampanjansa, jossa myös bloggaajat ovat mukana. Itse olen mukana kahdella kirjalla. Huhtikuussa bloggaan vuonna 1988 ilmestyneestä Kari Kontion ja Tuomas Nevanlinnan Kirjavasta lehmästä. Syksyllä puolestaan on vuorossa Katri Valan Paluu vuodelta 1934.

Toinen kiinnostava aluevaltaus on teatteri. Amman lukuhetkessä näytelmistä tosin on blogattu jo monen vuoden ajan, mutta nyt Kuopion kaupunginteatteri ja paikalliset kirjabloggaajat ovat kaikessa hiljaisuudessa virittäneet yhteistyötä käyntiin. Tämän yhteistyön tiimoilta kävin viime viikolla katsomassa Olli-Matti Oinosen ohjaaman Suomen hevosen.

Kaiken kaikkiaan kuukauteen voi siis olla hyvinkin tyytyväinen. Helmikuulle minulla ei ole vielä sen suurempia lukusuunnitelmia, enkä uskalla niitä tehdäkään, sillä työrintamalla lähiviikot näyttävät kiireisiltä. Sen verran osaan kuitenkin sanoa, että opasta elämäntaitoon ja -hallintaan on luvassa, samoin palanen suomalaista rock-historiaa. Pysykääpäs siis kuulolla!

Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...