Käytännön blogifilosofiaa: Lapsiin kohdistuva paha - lääke lukemattomuuteen?


Monien vuosien jälkeen, julistan Käytännön blogifilosofiaa -keskustelun avatuksi! Aikaa edellisestä KBF-keskustelusta on niin kauan, että moni lukija ei varmaan termiä ole kuullutkaan. Menneinä vuosina Käytännön blogifilosofiset keskustelut olivat kuitenkin kuukausittaisia Amman lukuhetkessä. Hiljaiselo tällä saralla on johtunut yksinkertaisesti siitä, ettei tarpeeksi merkittävää sanottavaa ole tuntunut olevan. Mutta nyt on. Olen kiinnittänyt huomioni asiaan, joka herättää minussa ristiriitaisia tunteita. 

Kovin useassa uutuuskirjassa lapsille tuntuu käyvän kalpaten.

***

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen jo vuosien ajan tehnyt hyvää yhteistyöä kustantamojen kanssa. Yksi olennaisista yhteistyön muodoista on arvostelukappaleiden lähettäminen. Toisinaan kiinnostavan uutuuskirjan bongattuani pyydän kirjaa kustantamosta, toisinaan kustantamot lähettävät minulle kirjojaan. Välillä huomaan, että kirja on haluttu lähettää juuri minulle: lukumakuni on pistetty merkille. Toisinaan kirjan markkinointiin taas halutaan satsata ja sitä laitetaan massapostituksena isommalle joukolle bloggaajia. Tässäkään ei ole mitään pahaa, sillä ns. pyytämättä tulleista arvostelukappaleista olen löytänyt monta helmeä, jotka olisivat muuten saattaneet mennä kokonaan ohi.

Tämä alustuksena siihen, ettei tarkoitus ole katsoa lahjahevosen suuhun, vaan kirjoittaa mielenkiintoisesta ilmiöstä. Jonkin verran avauduin asiasta jo toisille kirjabloggaajille pari viikkoa sitten, mutta ilmiö on niin kiinnostava, etten malta jättää keskustelua siihen. Alkuvuonna minusta alkoi nimittäin tuntua, että olen saanut saman kirjan arvostelukappaleena moneen kertaan. Vaikka olen aika avoin erilaiselle kirjallisuudelle, yhteen lajityyppiin en koske. Omien lasteni syntymän jälkeen en ole halunnut lukea kirjallisuutta, jossa lapset kokevat kauheuksia. Esimerkiksi Erik Axl Sund -kirjat jätin muutama vuosi sitten lukematta ihan jo kansikuvan perusteella. Joka tällaisia kirjoja haluaa lukea, lukekoon, mutta itseäni en moisella kiusaa. 

Jostakin syystä tämä aihepiiri kuitenkin tuntuu nyt olevan pinnalla. Ainakin jos on uskominen vuodenvaihteen uutuuskirjoihin. Tässä otteita muutamista takakansista:

" Ei lunnasvaatimuksia. Ei jälkiä. Selvittämättömät lapsikidnappaukset pitävät kaupunkilaisia kauhun vallassa."
- Tuomas Nyholm: Leijona (ilm. maaliskuussa 2017), Otava 

" Äiti päästää irti pienen poikansa kädestä, auto ilmaantuu kuin tyhjästä, ja silmänräpäyksessä kaikki muuttuu."
- Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä (ilm. helmikuussa 2017), Gummerus

" Naapurit kutsuvat Annen ja Marcon päivälliselle, mutta lapsenvahti peruuttaa viime hetkellä. Marco kuitenkin suostuttelee Annen lähtemään, ja he käyvät puolen tunnin välein katsomassa nukkuvaa vauvaansa. Kun pariskunta palaa yöllä kotiin, kehto on tyhjä.
- Shari Lapena: Hyvä naapuri (ilm. joulukuussa 2016), Otava

"Elka ei muista aikaa ennen Ansastajaa. Hän oli seitsemänvuotias, nälkäinen ja eksyksissä, kun Ansastaja otti hänet siipiensä suojaan."
- Beth Lewis: Suden tie (ilm. tammikuussa 2017), Like

Ja ehdoton suosikkisitaattini:

" Entinen poliisi Viveca Eldh ryhtyy tutkimaan vastasyntyneen lapsen kuolemaa, joka vaikuttaa rituaalimurhalta."

- Filip Alexanderson; Esikoinen (ilm. helmikuussa 2017), Like

Silläkin uhalla, että kuulostan hurskastelevalta kukkahattutädiltä, kysyn: miksi ja miksi juuri nyt?

***



Suomessa ja länsimaissa yleensäkin lapset eivät ole kai koskaan eläneet yhtä turvallista elämää kuin nyt. Olkoonkin, että väkivallantekoja ja traagisia onnettomuuksia tapahtuu, tapahtuu niitä huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Tämä toki ei tarkoita sitä, etteikö asiasta saisi puhua. Monissa maissa lasten asema on heikko, jopa kauhea. Aiheellista on myös puhua menneiden vuosikymmenten ja -satojen epäkohdista ja traumoista. Mutta pelkkien takakansien perusteella näissä kirjoissa aihepiiriä ei käsitellä, ehkä Macintoshia lukuunottamatta, kovinkaan syvällisesti, epäkohtia nostaen tai eheytymiseen pyrkien.

Selkeästi oletuksena on, että lapsiin kohdistuvat uhkat ja rikokset myyvät. Ja koska valtaosa ylläkin lainatuista kirjoista on käännöskirjoja, kyseessä lienee maailmanlaajuinen trendi. Asiassa ei toki ole mitään uutta. Ihmisluonto on sellainen, että tykkäämme tonkia tunkiota: lukea Alibin ja iltapäivälehdistön rikosraportteja, yhtä aikaa mässäillä ja kauhistella makaabereja yksityiskohtia. Kyseessä on samantapainen ilmiö kuin kauhuelokuvia katsoessa. Ehkä omia pahimpia pelkojaan voi käsitellä paremmin viihteellistämällä ja karrikoimalla.

Ja pelätähän me osaamme. Vaikka lapsemme tosiaan elävät turvallisemmin kuin koskaan, pelkäämme heidän puolestaan entistä enemmän. Varustamme lapset kännyköillä, jotta saamme heidät aina kiinni (ja kun emme saa, hysterisoidumme), kuljetamme kouluun ja kiellämme vaaralliset leikit. Osa asiantuntijoista on huolissaan, kun lapsilla ei enää ole mahdollisuutta kiipeillä puissa, riehua ja kokeilla rajoja. 

Ehkä kirjailijat ja kirjojen kustantajat ovat oikeassa. Voi olla viisaskin veto iskeä herkimpään kohtaamme. Kun into lukemiseen vuosi vuodelta hiipuu, pitää kokeilla uusia asioita. Ja kun populäärikulttuuri on jo näyttänyt meille suurin piirtein kaiken, mitä ikinä osaamme pelätä, täytyy lisätä vielä vähän kierroksia.

Mutta aivan kaikkien kohdalla taktiikka ei toimi. Tähän junaan en nouse, kiitos vain.

***

Oletteko te muut kiinnittäneet huomiota samaan asiaan? Mitä mieltä ylipäänsä olette lapsiin kohdistuvan väkivallan, rikollisuuden tai onnettomuuksien kuvaamisesta kirjallisuudessa? Luetteko viihteenä, terapiamielessä vai jätättekö kokonaan väliin?

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, onko muita aihealueita, jota käsittelevät kirjat jätätte suosiolla väliin tai ainakin pyritte välttämään?

Sana on vapaa!
 

Kommentit

  1. Tottahan tuo on.
    On kirjoja joihin on kerätty kaikki myyvät elementit, esim. noihin mainitsemiisi Erik Axl Sund -dekkareihin paitsi lapsiin kohdistuva väkivalta niin myös psyykkisillä häiriöillä kauhistelu. Dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö on yksinkertaistettu niissä siinä määrin, että ihmettelin lukiessani, miten tuollaista on voitu edes julkaista.
    Myös näiden kirjojen kannet ovat mailman luotaantyöntävimmät.

    Haluaisin jättää väliin sellaiset, joissa psyykkisiä häiriöitä popularisoidaan ja käytetään myyntikikkoina. Tai en edes jätä aina väliin vaan kiusaan itseäni lukemalla todetakseni, että näin tapahtuu. Sen sijaan luen mielellään juuri tästä aiheesta vakavasti ja kunnioittaen kirjoitettua asiaproosaa ja fiktiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on totta, että jos kirjalla on joku sanoma, ja vaikkapa väkivaltaa tai mielenterveysongelmia käsitellään syvemmin, asia ei kirjassa välttämättä häiritse. Aina kun ei ole pakko lukea ns. hyvän mielen kirjoja. Mutta jos teema tuntuu päälleliimatulta tai tarkoituksella shokeeraavalta, en turhaan halua kiusata itseäni.

      Poista
  2. Voisin lainata sinua: "Oman lapsen yntymän jälkeen en ole halunnut lukea kirjallisuutta, jossa lapset kokevat kauheuksia."
    Jo ihan uutiset lapsille tapahtuneesta pahuudesta jäävät painamaan kohtuuttomasti. En tiedä miksi lukisin moisesta vielä fiktiotakin.

    Kaikki kissankoiranlampaankidutusjutut ovat myös välttölistalla. Jopa huolimatta siitä, että luen mieluusti aika veristäkin kauhua

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuakin surulliset, lapsiin liittyvät uutiset ahdistavat.
      Eläinten kiduttamisesta tuli mieleen Kylmien kyytimies, jossa eräs järkyttävimmistä kohtauksista liittyy eläimeen. Kyseessä ei tosin ole millään tavalla mauton kohtaus, mutta en usko, että olisin järkyttynyt niin paljon ihmiseen kohdistuvasta väkivallasta.

      Poista
  3. Samoilla linjoilla. Oman lapsen syntymän jälkeen en mielelläni lue kirjallisuutta (saati katso elokuvia – vielä pahempaa!), joissa lapsiin kohdistuu väkivaltaa.
    Esikoisromaanissani lapsi kyllä kuolee heti alkuunsa jäätyään auton alle, mutta en ensinnäkään kuvaa tapahtumaa juuri lainkaan (kerran unessa ja hyvin lyhyesti) ja toisekseen se ei ole tarinan pointti.

    Nykyään myös raiskauksilla mässäily ei nappaa millään muotoa. Tympii lähinnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt voin varmaan paljastaa, etten ole uskaltanut tarttua kirjaasi mainitsemastasi syystä. Noloa! Mutta ehkä kertomasi jälkeen voisin uskaltaa ❤️
      Minä olen myös lukenut joitakin ihan hirveitä raiskauskohtauksia, hyi.

      Poista
  4. Lisään vielä, että ehkä juuri lasten turvallisen aseman vuoksi tällainen kirjallisuus myy. Ihmisiä pelottaa lapsiin kohdistuva väkivalta, siihen ei olla (enää) totuttu, joten sillä on hyvä pelotella. Kauhukirjallisuushan kumpuaa nimenomaan tällaisesta – isketään siihen, mikä pelottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se varmasti on. Lisäksi "tuntemattomalla pelottavalla" on enemmän viihdearvoa. Jos lapsia kuolisi täällä harva se päivä, tuskin asian viihteellistäminenkään kiinnostaisi.

      Poista
  5. En jätä lukematta liian lähelle tulevista aiheista kirjoitettuja kirjoja, pikemminkin etsiydyn niitten pariin. Huono puoli tässä on tietenkin se, että esimerkiksi traumaperäistä stressihäiriötä sairastavalle kirjoissa ja elokuvissa saattaa olla paljon "triggereitä".
    Olen mukamas laittanut merkille, että kotimaiset kirjailijat eivät sanoja säästele hyväksikäyttökohtauksissa, mutta ulkolaiset sentään ovat menemättä niin paljon yksityiskohtiin. Voi myös olla suomalainen löytää vahvemmat sanat omalla kielellä, kuin käännöskirja... No joka tapauksessa, ajatuksia herättävä postaus, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyn kyllä ymmärtämään, että pelottava kiehtoo. Sehän selittää esimerkiksi rikosjournalismin tai kauhun suosion. Tietyssä mielessä omien pelkojen kohtaaminen voi olla terapeuttistakin, mutta raja on varmasti häilyvä.

      Tosi mielenkiintoinen huomio. Ovatko kotimaiset kirjailijat suorasanaisempia vai meneekö omalla äidinkielenä kirjoitettuna sanat syvemmälle? En tiedä, mutta kiinnostavaa pohdittavaa.

      Poista
  6. Viime aikoina eivät ole dekkarit yms. maistuneet muutenkaan, joten en siinä mielessä ole törmännyt teemaan noin näkyvästi kuin sinä, mutta selkeässä kasvussa se taitaa olla. Pohjalla on varmasti nimenomaan myynti: tunkio kiinnostaa.

    Noin yleisesti uskon myös siihen, että juurikin nuo turvallisuuden ja kontrollin ehkä liiankin hyvä tola vaikuttavat siihen, mitä ihmiset haluavat kuvitella. Kaikki on hyvin, mutta silti pelottaa. Kaikkeen varustaudutaan ja valmistaudutaan, mutta silti vaaditaan jo etukäteen vastuuta kannettavaksi – mielellään jonkun muun. Töissä tämä tuntuu ajoittain kuristavana tunteena: kaikki riskialtis on kiellettävä kaikilta, ihan vain varmuuden vuoksi ja kaikkeen pitäisi kyetä varautumaan. Ei ihme, etteivät lapset ja nuoret välillä tunnu osaavan kantaa vastuuta itsestään ja tekemisistään, kuinka he voisivat, kun ei heidän anneta edes harjoitella, vaan tungetaan muiden kontrollin alle ja pehmusteisiin?

    No, meni ehkä vähän ohi aiheen, mutta tämä tematiikka vaivaa ja kiinnostaa minua. Joskaan ei mainittavasti kirjallisuudessa: luen mielummin itse tehdyistä valinnoista kuin "järkyttävistä onnettomuuksista" ja "mustasta pahuudesta".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin luen vähemmän dekkareita kuin aiemmin. Tuntuu, että maailman on tarpeeksi hullu ihan oikeastikin.

      Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät painivat näiden turvallisuusasioiden kanssa varmasti päivittäin. Itse yritän vanhempana miettiä ja tasapainoilla, mikä on järkevää varovaisuutta, mikä menee överiksi. Toivoisin, että lapset oppisivat sekä luottamaan maailmaan että myös sietämään pettymyksiä (sekä käyttämään omaa järkeään). Siinähän sitä tavoiteltavaa onkin!

      Poista
  7. Olen huomannut. Mieleeni ei kuitenkaan muistu että olisin yhtään tällaista kirjaa lukenut, sillä en oikein lue viihdekirjallisuutta. Itse näen ilmiön aiemman kehityksen suorana jatkeena, jossa lukijalta haetaan tunnereaktiota ns. kustannustehokkaasti käyttämällä mahdollisimman shokeeraavia keinoja.

    Kun edelliset keinot ylikäytön seurauksena lakkaavat olemasta shokeeraavia, siirrytään seuraavaan, vielä shokeeraavampaan. Pitkään on ollut muodissa kalastella halpoja pisteitä nuorten naisten kuolemilla, joiden on tarkoitus järkyttää etenkin miesyleisöä (vrt. tämä kolumni). Sekin varmaan alkaa olla jo niin ylikäytetty ja ilmeinen kikka, että pitää etsiä jotakin uutta, joka kohauttaisi suuria massoja. Ehkä tässä vaikuttaa osaltaan sekin, että väkivaltaviihde ei ole enää niin yksiselitteisesti kohdennettu miehille kuin joskus oli.

    Lapsen kuolemahan on ollut länsimaisessa viihteessä tabu jo pitkän aikaa, ja on sitä vieläkin. Esim. verellä muuten mässäilevissä elokuvissa ei koskaan näytetä, jos lapsi kuolee, ja väkivaltaisimmissakin peleissä joko lapsihahmot puuttuvat kokonaan tai heitä ei voi vahingoittaa. Tasapainottelun tätä tabua vastaan näkee siitä, että lasten kauheilla kuolemilla kohahduttaminen tosin on hiipinyt televisioon vähä vähältä (mm. Sorjonen, Game of Thrones), mutta itse kuolemaa ei vieläkään näytetä. Kirjallisuudessakin lasten ruumiilla rahastamisen trendi on näemmä nousussa, ja kynnystä siihen ehkäpä laskee, että kyseessä ei ole audiovisuaalinen media.

    Henkilökohtaisesti ilmiö on minusta vastenmielinen, siis ylipäätään tuo, että haetaan halpaa tunnereaktiota. Lapsen kuoleman tapauksessa yhdistelmä tabuun on karmiva, koska se voi helposti "kiellettynä" keinona saada jonkinlaisen aseman sen määrittäjänä, onko jokin teos katu-uskottavalla tavalla synkkä tai "realistinen".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä realismi on nykypäivänä rikoskirjallisuudessa usein inhorealismia, jonka tavoitteena on shokeerata. Tosiaan on aiheellista pohtia, milloin raja tulee vastaan, voidaanko aina mennä pahempaan ja pahempaan, kuvata vielä vähän järkyttävämmin ja yksityiskohtaisemmin?
      Syvän tunnereaktion voi synnyttää myös hienovaraisemmin, mutta se onkin sitten huomattavasti vaikeampaa.

      Poista
    2. Itsekin arvostaisin, jos kirjailijat pyrkisivät moniulotteisempiin tunnereaktioihin ja että kustantajat eivät niin suosisi näitä halpoja kikkoja, jotka eivät vaadi läheskään niin paljon taitoa kuin hieno taide-elämys. No, saa kai tätä toivoa. Mutta sekä kirjailijoiden että kustantajien prioriteettina pysynee, että teksti myy ja mahdollisimman kustannustehokkaasti. Valitettavasti. Onneksi silti julkaistaan monenlaista erilaista kirjallisuutta.

      Poista
  8. Hyvä aloitus! Minä itse asiassa luen parhaillaan tuota tässäkin mainitsemaasi Esikoista, olen nyt yli puolen välin ja tuo rituaalimurha on mainittu onneksi vain lyhyesti. Viitteitä kyllä on että lisää tulee, mutta tähän mennessä olen jopa ihan viihtynyt kirjan parissa vaikka siinä väkivaltaa onkin. Katsotaan loppuun asti.

    Minua ahdistavat myös raiskauskuvaukset ja ylenmääräinen, yksityiskohtainen väkivallalla mässäily. Osaan kuvitella kauheudet päässäni riittävän hyvin ilman että ne vielä selostetaan yksityiskohtaisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vilkkaasta mielikuvituksesta voi tosiaan olla haittaa! Itse en mielelläni katso kauhuelokuvia, koska seuraava yö on lähes poikkeuksetta yhtä painajaista, kirjaimellisesti!

      Mukava kuulla, että Esikoinen on luettavaa kamaa. Useinhan näin saattaa ollakin, mutta markkinavoimien ehdoilla tehtävän takakansi- ja mainostekstit maalailevat turhankin repäiseviä kuvia.

      Poista
  9. Pakko puuttua kirjoituksesi tähän kohtaan:

    "Ja koska valtaosa ylläkin lainatuista kirjoista on käännöskirjoja, kyseessä lienee maailmanlaajuinen trendi."

    Melko mutkat suoriksi -oletus. Entä jos kyseessä onkin enemmälti se, mitä suomennetaan? Ainakin täällä (Brittilä) trillereiden ja dekkareiden kirjo on laaja ja toki siihen joukkoon mahtuu myös lapsiin liittyvää väkivaltaa. Mutta se on yksi siivu, yhtä lailla löytyy muutakin. Tuo mainitsemasi Clare Mackintoshin trilleri Annoin sinun mennä ei käsittele lapsiraakuuksia, vaikka kieltämättä sen mainoslause antaa ehkä niin ymmärtääkin.

    Summauksena: minulla ei ole vaikeuksia löytää täältä kirjoja, joissa rikokset eivät kohdistu lapsiin. Muunlaisia kirjoja on pilvin pimein ja joskus ihmettelen salaa mielessäni, miksi suomennetaan juuri niitä kirjoja kuin suomennetaan. Eli en ole täällä huomannut vastaavaa ilmiötä kuin mainitset.

    En arvota väkivaltaa iän tai sukupuolen tai muunkaan perusteella. Minulle aikuinen uhri on yhtä koskettava kuin lapsiuhri. Koskettavuus tietenkin liittyy siitä, miten kirja on kirjoitettu ja miten henkilökuvauksessa on onnistuttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että puutuit, koska toivoinkin sitä :)
      Minusta on kiinnostava näkökohta, mikäli kyseessä ei ole laajemmin maailmalla vallitseva ilmiö. Onko kyse sitten jostakin syystä suomalaisesta villityksestä vai kenties pohjoismaalaisesta (täällähän lapset elävätkin kaikista turvallisimmin)? En tiedä, mutta olisi kiinnostavaa saada tähän lisääkin näkemyksiä ja kokemuksia.

      Tuo viimeinen pointtisi on hyvä. Uhri yksin ei määritä kerronnan koskettavuutta. Joskus kohtaus kirjoitetaan selkeästi etäännyttäen ja näennäisen kepeästi. Joku toinen kirja taas voi käydä kovastikin tunteisiin, vaikkei tapahtumissa olisi mitään henkilökohtaista kosketuspintaa.

      Poista
    2. Hmm, Suomi on melko homogeeninen ja väkiluvultaan pieni maa. Se näkyy kaiketi kirjatarjonnassakin. Koen myös näin ulkopuolelta katsoen (ja vahvasti mututtaen), ettei Suomessa kustantamot paljon ota riskejä käännöskirjallisuuden suhteen: käännetään sitä massaa, joiden käännösoikeudet on myyty moniin maihin. Ruotsin kielellä saa jo huomattavasti enemmän käännettyä ei-valtavirtakirjallisuutta, jos halutaan toiseen pohjoismaahan verrata.

      En ole asiantuntija pohjoismaisissa (tai missään) dekkareissa tai trillereissä, mutta pohjoismaiset lukemani ovat olleet sieltä raaimmasta päästä. Tulee mieleeni Samuel Björkin Minä matkustan yksin ja Sundin Varistytöt jne. Itse olen kuullut valituksia nimenomaan pohjoismaisten dekkareiden raakuudesta, mutta se on tietenkin pelkkä empiirinen kokemus. Itse en jaksa enää niitä lukea.

      Minua ei sinänsä raakuus haittaa, mutta mielellään sille pitäisi löytyä jokin peruste, ettei nyt ihan siinä vellota. Dekkarit/trillerit, joihin on sotkettu "pääjuoneen" mukaan lapsia (esim. vaikka tuo Lapenan Hyvä naapuri, jota en ole lukenut ja tuskin luenkaan ikinä) eivät minua lähtökohtaisesti edes kiinnosta.

      Tosin luin jokin aika sitten brittiläisen Ali Landin tänä vuonna julkaistun trillerin Good Me, Bad Me joka käsittelee sarjamurhia (nainen on murhannut lapsia). Suolenpätkissä ei vellota eikä raakuuksia muutenkaan puida: suuri osa jätetään kertomatta eli kerrotaan oikeastaan vain se, mikä on "pakko". Juonen punainen lanka on ihan muu kuin murhien kuvauksilla repostelu. Siinä oli kirja minun makuuni ja monen muunkin. Ja tällaisia kirjoja täällä on paljon: siis sellaisia, jotka keskittyvät raakuuksien kuvailun sijasta siihen varsinaiseen kirjan sanomaan.

      Poista
  10. Komppaan niin täysin! Rakastan hyviä dekkareita ja luen niitä paljon, mutta viime aikoina on häirinnyt se, että raakuudet tapahtuvat lapsille. Myös mässäilevät raiskauskohtaukset ärsyttävät ja herättävät kysymyksen, että miksi? Eikö tässä ole osattu kirjoittaa tarpeeksi vetävää juonta, joka kutkuttelisi aivoja ja pitäisi lukijaa kunnolla otteessaan? Joten on sitten menty sieltä missä aita on matalin ja revitelty lapsien kaappauksilla ja kidutuksilla? Halpoja temppuja, ei kiinnosta.

    Mun mielestä on mielenkiintoista lukea, kun Jo Nesbø itse kertoi katuvansa, että kirjoitti yhdestä kirjastaan niin raa'an (oisko ollut Panssarisydän?) Että hän itsekin myönsi, että vähempikin olisi riittänyt jännityksen luontiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Usein kieltämättä tulee fiilis,että nyt haetaan huomiota halvoilla tempuilla.
      Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen "joukkoharha", että "oikeassa" rikos- tai jännityskirjallisuudessa täytyy tapahtua tietyn tasoisia juttuja, jotta lukija kiinnostuu. Mutta oikeasti tarinan lompakkovarkaudesta voi olla koukuttava, jos se osataan oikein kertoa 😊

      Poista
  11. Kommentoin tähän jo Facebookissa, mutta jatkan vielä. Minä en pysty näitä kirjoja lukemaan, en omien lasteni syntymän jälkeen. Tuollaiset kirjat, joissa oikein mässäillään sillä lapsiin kohdistuvalla pahalla ovat vaan niin kauheita ja niiden lukeminen ahdistaa minua. Toisaalta mietin kyllä tuota, mitä Elegia sanoo väkivallan arvottamisesta. Miksi me ylipäänsä haluamme lukea kirjoja, joissa kehenkään kohdistuu väkivaltaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa olen miettinyt ja huomaan viihtyväni väkivallan äärellä koko ajan huonommin. Liekö sidoksissa vanhemmuuteen, iän karttamiseen vai tähän aikaan? Mene ja tiedä.

      Poista
  12. Lapsiin suhtaudutaan myös sentimeentaalisemmin. Agatha Christien dekkareissa lapset saattavat olla kiristäjiä, jotka tyhmyytensä takia päätyvät uhriksi (koska siis näkevät rikoksen ja alkavat kiristää rikollista) tai murhaajia itse.

    Itse kun luen todella vanhaa kirjallisuutta niin siellä ei lapsia niin ole missään muodossa- he kun olivat imettäjien ja hoitajien hoivissa pois keski-ja yläluokkaisen kirjailijan silmistä. Vain Matthew Lewisin Munkki- kirjassa oli vauvaan liittyvä kohta joka oli niin kauhea näin tuoreelle äidille että purskahdin itkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen huomio! Ehkä lapset tulevat rikoskirjallisuuteen nyt vauhdilla senkin takia, että lapsiin kiinnitetään yleensäkin enemmän huomiota nyt kuin aiemmin!

      Poista
  13. Juuri mainitsemistasi syistä olen jättänyt Erik Axl Sund -kirjat huomiotta, ja muutenkin välttelen kirjallisuutta, jossa lapset kärsivät. En ylipäätään nauti väkivallasta kirjallisuudessa vaan ohitan raakuudet aika pikaisella luennalla - tai ennemminkin silmäilyllä. Usein psykologinen trilleri vetoaa minuun paremmin kuin väkivaltadekkari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen myös enemmän psykologisen trillerin ystävä. Usein kokemus on voimakkaampi sellaisessa, missä ei tapahdu juuri mitään, mutta mahdollisuus on olemassa.
      Toisaalta olen lukenut joitakin hyviä, väkivaltaisiakin kirjoja, mutta niissä kuvauksella on ollut jokin pointti.

      Poista
  14. Hyvä teksti. Olen miettinyt samaa ja pohdin, että milloin tämä raaistumisen trendi päättyy? Ehkä jo pikkuhiljaa, koska nyt se tuntuu niin valtavirralta, ettei nuo enää mitään uutta dekkarigenreen.

    Minäkin välttelen tarkoituksellisen raakoja dekkareita ja raflaavia aiheita. Eniten ehkä siksi, että lopulta kaikki ko. kirjat tuntuvat olevan hyvin samanlaisia keskenään, vailla yllätyksellisyyttä. Ja osin siksi, että tykkään eniten perinteisistä kuka sen teki -tarinoista, sellaisista hiljakseen rakentuvista. Ne vastaavat omaan dekkarinnälkääni, jollainen tulee paristi vuodessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, minullekin kaikista rakkaimmissa dekkareita ovat Sherlock Holmesit ja Agatha Christiet :)

      Tuntuu, että ainakin nyt on niin paljon tämäntyyppistä kirjallisuutta markkinoilla, että se jo söisi kiinnostavuutta. Toisaalta, kai näille on markkinansa, eihän niitä muuten kustannettaisi.

      Poista
  15. Olen lukenut hyvin vähän dekkareita, Matti Yrjänä Joensuuut (niissäkin vanhemmat parempia), Karin Fossumit ja joitain muita. Olen kiinnostunut syvistä henkilöhahmoista ja psykologisesta näkökulmasta.
    Kyse on siitä, miten kirjoitetaan.

    Asko Sahlbergin romaanissa Irinan kuolemat oli paljon lapsiin kohdistuvaa pahaa, mutta ei ahdistavalla tyylillä, vaan hyvällä maulla. Samoin viimeksi näkemässäni elokuvassa Lion, jossa pieni intialaispoika eksyy ja joutuu katulapseksi. Pahaan viitataan, mutta sitä ei reväytetä silmien eteen.

    Nyt menee ohi aiheen, mutta sama koskee minulla seksikuvauksia. Ei kun liittyyhän se tähän, siis aihealue, jota vieroksun. Minusta on paljon tyylikkäämpää vihjata kuin aina alleviivata joka ikisessä parisuhdekuvauksessa, että kyllä mennään sänkyyn, ja leffassa varsinkin ne kliseiset aah ja ooh ja miehen selkä nousee ja laskee. Katsojan aliarvioimista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo pätee kyllä varmasti useaankin asiaan: kaikkea ei tarvitse läväyttää silmien eteen, hienovaraisempikin kuvaus riittää. Useimmilla lukijoilla taitaa olla niin vilkas mielikuvitus, että se hoitaa kyllä loput!

      Marko Kilpi on minusta hyvä esimerkki dekkaristista, joka kirjoittaa kammottavista asioista peittelemättä, mutta ahdistus ei kuitenkaan nouse liian kovaksi. Jokin humaani ja optimistinen vire säilyy kerronnan taustalla.

      Poista
  16. Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe - siis miksi juuri tämä lapsiin kohdistuvan väkivallan teema koetaan nyt jotenkin niin myyväksi. Ei vetoa kyllä minuun. Ihmettelin samaa jo Erik Axl Sundin kohdalla, samoin Jääkaksosten, joista molemmista sain ennakkokappaleet luettavakseni, vaikka en olekaan mikään dekkarien suurkuluttaja. Jälkimmäisen idea kuitenkin on kiinnostavahko verrattuna näihin esittelemiisi lainauksiin. Toivottavasti tämä on vain ohimenevä outo trendi. Suosikkidekkarisarjani Flavia de Luce ei onneksi sisällä tätä teemaa, vaikka tyttö joutuukin välillä kiipeliin. En malta odottaa, että toukokuussa ilmestyy suomeksi sarjan seuraava osa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika aikaansa kutakin! Tähän satsataan nyt, vuoden päästä jo ehkä johonkin ihan muuhun.

      Olen lukenut yhden Flavia de Lucen, sen ensimmäisen, mutta jostakin syystä en oikein lämmennyt sille. Sinänsä hauska ajatus, että dekkarin päähenkilö on lapsi.

      Poista

Lähetä kommentti