tiistai 29. marraskuuta 2016

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut


Mitähän juuri luin?

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset päätyi luettavakseni tämänvuotisten Savonia-ehdokkaiden julkistustilaisuudesta. Kun Sammalkorpi kertoi kirjastaan, en oikein ymmärtänyt, mistä kirja kertoi. Sen kuitenkin ymmärsin, että tähän kannattaa tarttua. Nyt, pienoisromaanin luettuani, olen edelleen hämmentynyt, mutta tyytyväinen. Paflagonian perilliset on maaginen, osin painostava, painajaismainen, ahdistavakin teos, joka kuitenkin on myös äärimmäisen kaunis, hallittu ja hillitty kokonaisuus.

Nuori Iax Agolasky lähtee 1800-luvun alkupuolella etsimään seikkailuja. Hän päätyy professori Moltiquen apulaiseksi Luoteis-Venäjälle kohdistuvalle tutkimusretkelle. Keskeltä korpea he löytävät luolan, jonka asukkailla on huomattavan paljon eläimellisiä piirteitä. Retkikunta, Agolasky ja Moltique mukaanluettuina, ovat ihmeissään ja peloissaan. Mitä he ovat löytäneet? Inhimillisiä eläimiä, eläimellisiä ihmisiä? Apinoita? Luonnonoikkuja? Kirottuja ihmisiä?

Teos etenee Agolaskyn katkonaisten päiväkirjamerkintöjen myötä. Sitä mukaa, kun Agolasky saa kontaktin luolan lapsiin, hänen tietonsa kasvavat ja eettinen kriisi yltyy. Tilannetta ei helpota Moltiquen tieteelliset intohimot ja retkikunnan hämäräperäisten apumiesten moraalittomat suunnitelmat. Sitä mukaa kun vuodenajat vaihtuvat, yltyy myös miesten  turhautuneisuus. Eristyneisyys kiristää hermoja. Taudit vaivaavat, kuolema korjaa satoaan. Agolasky kipuilee kahden maailman välillä.

Ei ole mikään salaisuus, etten yleisesti ottaen ole päiväkirjamuotoon kirjoitettujen romaanien ylin ystävä. Esimerkiksi viime viikolla Finlandialla (täysin ansaitusti) palkittu Akvarelleja Engelin kaupungista aiheutti päänvaivaa nimenomaan päiväkirjamuotonsa vuoksi. Siksi onkin yllättävää, että Sammalkorpi sai kiedottua minut täysin otteeseensa. Tässä tapauksessa päiväkirjamerkinnät eivät työntäneet luotaan pois, vaan päinvastoin vangitsivat syleilyynsä.

Vaikka kirjassa on runsaasti reaalifantasian piirteitä ja tarina sijoittuu 1800-luvulle, on teema hyvin ajankohtainen ja tässä, reaalisessa ajassa puhutteleva. Kenelle kuuluvat ihmisoikeudet? Kenellä on oikeus elää? Kenet suljemme yhteiskunnan ulkopuolelle, missä vaiheessa erilaisuus muuttuu taakaksi? Ehkä Luoteis-Venäjällä ei ole olemassa kirjassa kuvattua luolaa asukkaineen, mutta painajainen on totta tässä ja nyt lukemattomissa paikoissa.

Paflagonian perilliset tuo mieleen Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaanin niin tunnelman kuin aihepiirinsä puolesta. Molemmissa on jotakin vangitsevaa, jotakin häiritsevää. Molemmat kipuilevat inhimillisyyden syvimmissä kipupisteissä ja kielletyn ja sallitun hämärässä rajamaastossa.

Paflagonian perilliset on yksi kuudesta Savonia-ehdokkaasta. Savonia-raati on tunnettu ennakkoluulottomista ehdokasasetteluistaan, mutta voittajia valitessaan se kovin usein kallistuu perinteisen puolelle. Saa nähdä, miten käy tällä kertaa. Oikeastaan toivoisin, että nyt astuttaisiin reteästi rohkeuden alueelle, sillä tälle kirjalle soisin lisää huomiota ja lukijoita.


Kirjaa on luettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie: Ihastuttavan tiivis, selittelemätön.
Kirjakaapin kummitus: Kansien sulkeuduttua tuntuu, kuin olisi herännyt unesta.
Ullan luetut kirjat: Kiehtova, vahvatunnelmainen, hieman synkkä, mutta viehättävä.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset. Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut.
Karisto 2016

137s.
Kuvitus Pekka Nikrus: Varjojen lapset
Arvostelukappale

lauantai 26. marraskuuta 2016

J.K. Rowling, Jack Thorne ja John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi


Ei ole epäilystäkään siitä, mikä on tämän vuoden suurimpia kirjallisia tapauksia. Luonnollisesti J. K. Rowlingin, Jack Thornen ja John Tiffanyn luoma kahdeksas Harry Potter -tarina: Harry Potter ja kirottu lapsi. Kyseessähän on kirja, jota ei pitänyt enää syntyä. Eikä syntynytkään siinä mielessä, että kyse ei ole romaanista vaan näytelmäkäsikirjoituksesta. Yhtä kaikki, Harryn ja kumppaneiden tarina saa jatkoa ja se, jos mikä on uutinen.

Tarina sijoittuu aikaan 19 vuotta edellisen kirjan päättymisestä. Harry, Hermione ja Ron ovat jo keski-ikäisiä, mukavan menestyviä ja keskiluokkaisia. Harrylla ja Ginnylla on kolme lasta ja heistä keskimmäinen, Albus, on lähdössä Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Keskimmäisen lapsen osa on aina vaikea. Vielä vaikeampaa on, jos oma isä sattuu olemaan elävä legenda. Tähän yksinäisyyden tunteeseen pystyy myös samastumaan Scorpius Malfoy, Draco Malfoyn poika. Pahat kielet kertovat, että hän olisi itsensä Voldemortin salattu lapsi. Ei olekaan ihme, että Albus ja Scorpius ymmärtävät toisiansa hyvin. Kun Lajitteluhattu lajittelee Albuksen Luihuisiin, on siinä sulattelemista sulattelemista. Lapsista James ja Lily tuntuvat isä-Harrylle tutummilta, mutta Albuksen kanssa hän ei pääse samalla aaltopituudelle. Vieraantuminen johtaa lopulta suureen vaaraan, kun Albus päättää ajankääntäjän avulla korjata isänsä tekemän vääryyden. Samalla paha on lähellä päästä uudelleen valtaan.

Luin tarinaa vanhemmuuden näkökulmasta käsin. Minulla ei ole vielä teini-ikäisiä lapsia, mutta sen verran tästä hommasta alkaa olla kokemusta, että Harryn asemaan oli helppo eläytyä. Kuinka vaivatonta onkaan ajatella, että se, mitä itse haluaa antaa lapselle, on myös automaattisesti lapsen paras! Tähän helmasyntiin sortuu myös Harry Potter. Sinänsä se ei ole ihme, koska, luvalla sanoen, minusta Harry ei ole koskaan ollut sosiaalisesti mitenkään välkky kaveri. Itseasiassa hänen itsepäisyytensä ja pöllöytensä on aina jonkin verran häirinnyt minua. Albus on kovin samaa maata, vaikka hän kuvitteleekin olevansa isänsä vastakohta.

Ymmärrettävästi näin pitkän ajan jälkeen ilmestyvan tarinan jatkon osalta paineet ovat mahdottomat. Harry Potter ja kirottu lapsi onkin herättänyt tunteita puolesta ja vastaan. Osalle on tullut yllätyksenä, että kyseessä on näytelmäkäsikirjoitus. Minä hykertelen. Ensin potterit saivat nuoret lukemaan romaaneita, nyt näytelmiä. Ehkä seuraavaksi lyriikkaa? On myös niitä, jotka ovat olleet tarinaan tai henkilöihin pettyneitä. Myönnettävä on, että siinä missä varsinaisen kirjasarjan päätyttyä lukija sai olla tyytyväinen siihen, että paha on nyt voitettu, jäi tästä hieman epävarma olo. Jos kaksi teini-ikäistä poikaa ovat vähällä sählätä yhden näytelmän aikana koko homman (Harrylta ja kumppaneilta meni Voldemortin kukistamiseen sentään seitsemän romaania), niin mitä vielä voikaan tapahtua? En tiedä, heijasteleeko tämä hatara rauhan tila nyt sitten nykyistä epävarmuuden ja epävakauden aikaa laajemminkin.

Joka tapauksessa, minä viihdyin uuden tarinan parissa hyvin. Vanhojen tuttujen henkilöhahmojen kehitys oli mielestäni uskottavaa, Albus ja Scorpius hyviä ja vahvoja hahmoja. Pidin siitäkin, miten Draco sai aivan uusia sävyjä ja syvyyttä. Näytelmäksi tarina tuntui aika kiihkeätempoiselta. Vaikka mukaan ei ollut edes yritetty mahduttaa kaikkia niitä hahmoja, joita moni fani olisi varmasti mieluusti mukana nähnyt, oli vaihtuvaa väkeä siitä huolimatta paljon ja kohtaukset seurasivat verrattain lyhyinä toisiaan kiihkeällä tahdilla. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ammattilaiset tämän sovittavat näyttämölle. Vahvat pääosien esittäjät ovat uskoakseni onnistumisessa harvinaisen tärkeät.

Joku kirjoitti mielestäni hyvin, että tämä kirja palautti jo unohdetun kaipuun Pottereiden maailmaan. Harmittaa, etten muista, mistä tämän ajatuksen luin, enkä näin pysty linkittämään alkuperäisen ajatuksen lähteille. Olen kuitenkin ihan samaa mieltä. Vuosien saatossa ajatukseen, ettei tarina enää jatku, oli tottunut. Sitä taustaa vasten ajatus uudesta näytelmästä tuntui vähän omituiselta, jopa ei-kaivatulta. Luettuani kirjan huomasin kuitenkin innostuneeni jälleen. Vähän niin kuin kotiin olisi palannut. Ja nyt tietysti janoan lisää.

J. K. Rowling, Jack Thorne, John Tiffany: Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child)
Tammi 2016
446s.
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Arvostelukappale

maanantai 21. marraskuuta 2016

Pauli Hanhiniemi: Kerran elettyä


Menneellä viikolla minulla oli mukava velvollisuus lukea Pauli Hanhiniemen uunituore teos Kerran elettyä. Olisin kyllä lukenut sen jossakin vaiheessa joka tapauksessa, mutta koska Hanhiniemi lupautui tulemaan Kirjakantin lauantain Tarinatiskiin haastateltavaksi, otin kirjan lukuun pikavauhdilla. Elämäkerrallisissa teoksissa on se metka puoli, että niitä lukiessa alkaa väistämättä peilata samalla omaa elämäänsä. Siksi on hankala kertoa kirjasta ilman, että koskettelisi omaakin musiikkihistoriaa. Aloitan siis siitä ja yritän päästä nopeasti itse asiaan.

Olen tutustunut ensimmäistä kertaa Kolmannen naisen musiikkiin joskus 90-luvun alkupuolella kymmenen vuotta vanhemman isosiskoni kautta. Ensimmäinen tajuntaani iskostunut yhtyeen kappale oli Kartat mua, johon tykästyin niin paljon, että halusin sen myös omalle kokoelma C-kasetilleni. Miksiköhän kappaleen lyriikat iskivät ala-asteikäiseen tyttöön? Muu ikäluokkani kuunteli tuolloin ennemminkin DJ Boboa ja Ace of Basea. Tätä kirjaa lukiessani huomasin, että vaikka meillä on ikäeroa, ei Hanhiniemen lapsuuden Alavudella ja minun lapsuuteni Pielavedellä loppujen lopuksi ollut kovin suurta eroa. Ennen Euroopan unionia suomalainen maaseutu muuttui kovin hitaasti. Ehkä musiikki puhutteli pikkutyttöä osittain juuri siksi, Hanhiniemen ja Syrjän veljesten kaltaiset muusikot puhuivat tuttua kieltä ja vertautuivat jo habitukseltaan turvallisiin isoveljiin ja naapurin poikiin.

Varsinaisesti ja ajatuksen kanssa tutustuin yhtyeen musiikkiin Ura-kokoelmalevyn myötä. Suurin suosikkibiisini oli ja on Pyörteeseen, jonka avausrivit ovat mielestäni käsittämättömän hienot ja alkavat soida päässäni aina kun tiedossa on jotain kutkuttavan mukavaa.

Oli aika jolloin ilta tuoksui tuntemattomalta
täyttymyksen pelko oli viedä jalat alta
tiestin etten välttyä vois enää suudelmalta
tiesin muutakin salat universumin

Valehtelisin jos väittäisin taas muistuttaa minua (omasta mielestäni) suurimmasta saavutuksestani lyhyeksi jääneellä opinto-ohjaajan urallani. Soitin biisiä vähän hukassa oleville ysiluokkalaisille eräänä harvinaisen mustan viikon harmaana aamuna. Se oli tilanne, jossa omat sanat olivat puolin ja toisin käytetty jo moneen kertaan. Kevätjuhlassa iloiset peruskoulunsa päättäjät lauloivat samaisen kappaleen opettajille, oppilaille ja perheilleen. Vaalin muistoa lämmöllä.

Perunateatterin ajoilta Siipeen jo sain on viiltävän kaunis ja Kolmannen naisen uudemmasta tuotannosta Et sileänä säily -kappaleen kertosäe koristi aikoinaan minun ja mieheni yhteisten kolmekymppisten kutsua. Ja niin edelleen. Lista on loputon ja laajenee entisestään, jos otetaan tarkasteluun mukaan ne lukemattomat artistit, joille Hanhiniemi on tehnyt kappaleita. Hänen tuotantonsa vaikutukset suomalaiseen rockmusiikkiin ja rocklyriikkaan ovat huikeat. Kun kysyin lauantaina Hanhiniemeltä, miten hän on saanut osakseen sekä naisten ihailun että miesten arvostuksen, vastaus oli ehkä vaatimaton, mutta viisas. Kynästä on lähtenyt pitkä rivi kappaleita eri vuosikymmenillä ja väistämättä ne ovat jättäneet jälkensä, tulleet läheisiksi ja osaksi kuulijoiden omaa elämäntarinaa.

Kerran elettyä ei varsinaisesti ole tyylipuhdas elämäkerta, eikä sitä sellaiseksi ole kirjoitettukaan. Kirja sisältää välähdyksiä ja katkelmia menneiltä vuosilta. Hanhiniemi kyllä muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta lähinnä taiteellisen kasvamisen ja muusikoksi heräämisen kannalta tarkasteltuna. Ammatillinen painotus jatkuu läpi kirjan. Jos on kiinnostunut lukemaan paljastuksia Hanhiniemen yksityiselämästä, saa niitä hakea kirjasta turhaan. Ilkka Mattila arvioi Hesarissa 11.11. Hanhiniemen kertovan tarinaansa sordiino päällä. Ehkä niinkin, mutta allekirjoittaneesta oli äärimmäisen mielenkiintoista ja miellyttävää lukea tyylillä kerrottuja tarinoita keikkamatkoilta, levytyssessioista, sävelmien ja lyriikoiden takaa. On lukijoiden aliarvioimista mitata kirjan painoarvoa ja kiinnostavuutta potentiaalisten klikkiotsikoiden määrässä. Tuskinpa olen lukijana ainoa laatuani. Tarinatiskissä kirjailija itse kertoi kirjoittaneensa kirjan osittain myös lapsilleen: jotta he tietäisivät, mitä isä on puuhannut silloin kun ei ole ollut kotona.

Edellä mainitussa arvioissaan Mattila luonnehtii teosta työpäiväkirjaksi. Itselleni tuli teoksesta mieleen omaelämäkerrallinen essee- ja runokokoelman hybridi (myönnetään, työpäiväkirja on huomattavasti helppokäyttöisempi termi!). Proosan lisäksi lukujen väliin on ripoteltu runsaasti lyriikoita. Onkin mielenkiintoista lukea sanoituksia uusin silmin, kun on saanut ensin lukea niiden taustoista ja kontekstista, jossa ne ovat syntyneet. Ei ihme, että suomalaisten on helppo eläytyä Äiti pojastaan pappia toivoi -kappaleen sanoihin, onhan niitä alunperin rallateltu Alavuden Osuuspankin rappusilta! Oikeastaan kirjan lyyrisyys ei rajoitu pelkkiin laulujen sanoihin, vaan ote näkyy kaikkialla. Hanhiniemen tapa kirjoittaa on runollinen, muttei tippaakaan hankala.

Niin kappaleiden sanoituksia kuin pidempiäkin tekstejä tulee varmasti luettua vielä moneen otteeseen. Kun tekstejä vielä elävöittävät Jiri Halttusen värikuvat, on lopputuloksena tyylikäs kirja, jonka pariin on aika ajoin mukava palata, lehteillä sivuja ja lukea tekstejä sieltä täältä.

Hanhiniemi kertoi haastattelussa olevansa runonlaulaja. Olen täysin samaa mieltä. Hänellä on tarinan kertojan taito. Siihen tarvitaan kyky tavoittaa jotakin yleisinhimillistä, taito rakentaa draaman kaarta ja soittaa kuulijaa oikein soinnuin, naurattaa ja itkettää sopivissa kohdissa. Samat asiat pätevät muuten myös kirjailijoihin. Runonlaulaja onkin ilmiselvästi myös kirjailija. Mitä ilmeisimmin Hanhiniemi nauttii myös proosan kirjoittamisesta, ehkä sitä saadaan kansien väliin taas joskus lisää?

***
Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman Facebook-sivuilla on kuvia sekä video Tarinatiskin haastattelusta. Todella mielenkiintoinen ja miellyttävä puolituntinen, suosittelen tutustumaan! Oli ilo ja etuoikeus päästä haastattelemaan omaa idoliaan. Kiitos siitä Paulille!
(EDIT. Video olikin Kirjakantin sivuilla valunut hieman hankalasti löydettäväksi, mutta se löytyy myös Amman lukuhetken FB-sivuilta!)
Kuva Olavi Rytkönen


Ps. Tarinatiskissä vierailivat muuten myös kirjailija-kustantaja Tatu Kokko, esseisti ja kirjailija Matti Mäkelä sekä kirjailijat Heikki Turunen, Antti Heikkinen sekä Jouni Tossavainen. Ilmassa oli siis aitoa urheilujuhlan tuntua. Näihin ja muihin Kirjakantti-muistoihin palaan vielä myöhemmin erillisessä bloggauksessa. Palataan!

Pauli Hanhiniemi: Kerran elettyä
Docendo 2016

255s
Kuvat Jiri Halttunen

torstai 17. marraskuuta 2016

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa (Oton elämä 2)


Olen muistaakseni lukenut Claes Anderssonilta jotakin vuosia sitten, aikana ennen blogia ja niinpä en muistakaan että mitä ja milloin. Joka tapauksessa minulle on jäänyt hyvin myönteinen mielikuva monitaiturin tyylistä. Andersson oli kirjamessuilla puhumassa Wsoy:n järjestelmällä bloggaaja-aamiaisella ja lyhyenkin haastattelun aikana ehdittiin kosketella suuria teemoja. Kirjailijan ajatuksia olisi kuunnellut mielellään pitempäänkin.

Niinpä oli itsestään selvää, että tarttuisin Hiljaiseloa Meilahdessa -teokseen, vaikken olekaan päähenkilö Oton elämästä kertovaa ensimmäistä teosta lukenut. Vaikka päähenkilö on nimeltään Otto, on teoksessa vahva elämäkerrallinen sävy. Se tuo sinänsä verkkaiseen ja rauhalliseen kerrontaan aivan uuden ulottuvuuden. Yhtä aikaa Andersson on kaunopuheinen ja herkkä, toisaalta hätkähdyttävän suora ja raatorehellinen.

Andersson käsittelee ikääntymistä, sen tuomia ruumiillisia vaivoja ja mielessä pyöriviä ajatuksia kaunistelematta, mutta myös kauhistelematta. Kuten Otto kirjassa sanoo, vanheneminen on ihanaa, ainakin jos ajattelee vaihtoehtoa! Kertojaäänessä kuuluu samanaikaisesti elämänkokemus ja mittariin kertyneet kilometrit, mutta toisaalta nuorekas epävarmuus, ilo ja poikamaisuus, ikäänkuin mieli ei aina muistaisi, kuin vanha ruumis jo on. Kuolemaa kirja käsittelee toisaalta pelonsekaisella kunnioituksella, toisaalta uteliaalla mielenkiinnolla. Mitä iäkkäämmäksi Otto tulee, sitä kiinnostuneempi hän on kuolemasta, eksoottisesta matkasta.

Vähän samanlainen tunne oli minullakin kirjaa lukiessani. Kolmekymppiselle naiselle on loppujen lopuksi aika eksoottinen elämys päästä kurkistamaan näinkin suorasukaisesti kuvattuun yli 70-kymppisen miehen elämään ja sielunmaisemaan. Monet asiat ovat toki erilaisia, mutta yleinen inhimillisyys taitaa olla kaikilla samanlaista.

Teoksen nimi lupaa hiljaiseloa ja suurin toiminta tapahtuukin Oton pään sisällä. Oman ja tovereiden ikääntymisen lisäksi Otto seuraa aktiivisesti maailmanmenoa ja ottaa kantaa asioihin. Esimerkiksi Vladimir Putinille kaadetaan sellainen täyslaidallinen tiukkoja kysymyksiä, ettei niiden lukemisesta voi olla nauttimatta. Oman hykerrytyksensä aiheeseen tuo toki se, että nämä kysymykset kirjoittaa ääneenlausuttaviksi entinen kansanedustaja ja ministeri. Anderssonin villit visiot terveyskeskusten ja sairaaloiden ilmapiirin parantamiseksi ovat niin järkeviä, että melkein soisi hänen vielä ajavan poliittisiakin asioita.

Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa on täydellistä lukemista rauhalliseen sunnuntai-aamuun. Arjen pyörityksessä keskittyminen oli huomattavasti vaikeampaa, mutta lopulta löysin riittävän seesteisen illan kirjan loppuun lukemiseen. Ja millainen päätös se olikaan! Syvästi inhimillinen ja kaunis kuoleman (ja elämän) kuva, aivan kuten koko kirjakin.

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2
Wsoy 2016
223s.

Suomentanut Liisa Ryömä
Arvostelukappale

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Tiedosta taidetta Kirjakantissa!



Jokavuotinen kirjallisuuden ystävien pikkujoulu, Kirjakantti, on jälleen täällä! Kuopiolainen pitkän linjan kulttuuritapahtuma pohdiskelee tällä kertaa faktan ja fiktion suhdetta ja kerää yhteen kirjailijoita, lukijoita ja muita sanataiteen ystäviä.

Virallisia avajaisia jännittävine Savonia-palkintoehdokkaiden julkistamisineen vietetään kaupunginkirjaston juhlasalissa perjantaina klo 16.30. Etkoja vietetään kuitenkin jo aiemmin. Parhaillaan kirjastolla on menossa Kohti avointa kulttuuria -seminaari ja huomenna torstaina kesäyliopiston tiloissa vietetään Sanataidekoulu Aapelin sanataidekekkereitä.

Lauantaina tapahtuu niin kaupunginkirjastolla kuin kauppakeskus Apajassa. Päivän kirjailijakavalkadiin mahtuvat muun muassa Antti Heikkinen, Marja-Leena Tiainen, Tatu Kokko, Risto Isomäki, Tuula-Liina Varis ja Heikki Turunen. Illalla VB-keskuksella vietetään Martti Merenmaa -iltaa ja klo 19.30 eteenpäin istahdetaan kirjailijoiden kanssa Tarinatiskin ääreen Muikkuravintola Sampossa.

Allekirjoittaneella on Tarinatiskin aluksi ilo haastatella Pauli Hanhiniemeä. Puhumme ainakin juuri ilmestyneestä Kerran elettyä -elämäkerrasta. Jatkoja vietetään Henry's Pubissa, jossa Pauli Hanhiniemen retkue soittaa.

Sunnuntaina on perhepäivän aika. Snellman-instituutin tiloissa on luvassa tietokirjakurkistuksia ja taideporkkanoita. Paikalla ovat myös Elina Lappalainen, Tiina Kekäläinen ja Anne Vepsä. Sunnuntain päätteeksi on luvassa vielä tarinoita tämän päivän Kuopiosta Minna Canthin hengessä.

Upea, monipuolinen kattaus kirjallisuusasiaa siis luvassa! Toivottavasti nähdään viikonlopun mittaan eri tapahtumissa. Jos kuitenkin olet estynyt tulemasta paikalle, seuraa Facebookissa Kirjakantin sivuja. Lähetämme livenä tunnelmapaloja, kirjabloggaajien kirjavinkkejä ja muita mielenkiintoisia hetkiä seuraajillemme.

Täydellinen ja ajantasainen ohjelma löytyy osoitteesta www.kirjakantti.fi 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Helsingin kaupunginteatteri: Komisario Palmun erehdys

 
Kirjamessumatkalla pistäydyin Helsingin Kaupunginteatterissa. Olen fanittanut Komisario Palmua lapsuudesta asti niin elokuvina kuin kirjoina, mutta teatterisovitusta en vielä ollut nähnyt. 

Komisario Palmu ja vielä erikseen Komisario Palmun erehdys onkin sellainen suomalaisuuden järkäle, johon tarttuminen vaatii rohkeutta. Joel Rinne Palmuna on patsaan arvoinen ikoni. Matti Kassilan ohjaama elokuva on elokuvakriitikoiden äänestyksessä valittu kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, Helsingin Sanomien lukijat puolestaan ovat äänestäneet elokuvan kaikkien aikojen hauskimmaksi ja vielä erikseen Leo Jokelan "Silmät tummat" -lauluesityksen hauskimmaksi kohtaukseksi. Mika Waltarin romaani antaisi kyllä mahdollisuuksia monenlaisille sovituksille, mutta ongelmana on, että yleisö olettaa saavansa Komisario Palmun tietynlaisena pakkauksena.

Ainakin tämä oletus tuntuu olleen päällimmäisenä mielessä Helsingin Kaupunginteatterissa. Joel Elstelän sovitus ja ohjaus noudattelee tuttuja linjoja. Mikko Kivinen Palmuna on uskottava, mutta artikuloi välillä laiskasti. Iikka Forss ja Risto Kaskilahti Virtana ja Kokkina hoitavat hekin hommansa, mutta eivät tuo roolihahmoihin mitään, mitä ei olisi nähty jo 1960-luvulla. Rohkeimmin revittelevät Pekka Huotari insinööri Vaaran roolissa sekä Antti Peltola Aimo Rykämönä. Vuokko Hovatta on ihastuttava  Irma Vanne. 

Ehkä selvimmin elokuvasta erottuvat takaumakohtaukset, joissa uskalletaan leikitellä. Jari Pehkonen Bruno Rygseckinä on iljettävä ja dekadenssissaan niin uskottava, että (tämän suurempaa kehua en voi antaa) Jussi Jurkan Rygseck on hänen rinnallaan pelkkä pyhäkoulupoika.

Kiitän aitoa 1930-luvun tunnelmaa ja art deco -henkistä lavastusta. Arena-näyttämölle niin lavastus kuin koko toteutuskin oli nappivalinta, sillä samaa henkeä hehkuu koko teatteri. Muuten loppuunmyyty teatterivanhus kyllä rimpuili kapasiteettinsa rajoilla. Narikka-, WC-  ja tarjoilujonot kuuluvat asiaan, mutta tukkeutuvat vessanpöntöt koettelevat huumorintajua.

Komisario Palmun erehdys oli varma kokonaisuus ja katsojalle varma valinta. Kun murhaaja on etukäteen tiedossa, samoin kohdat, joissa kuuluu nauraa, ei tarinan seuraaminen vaatinut erityistä ponnistelua. Itse olisin kaivannut jonkinlaista uutta kulmaa ja riskinottoa, mutta sellaista esitystä ei tällä kertaa oltu haluttu tehdä. Ratkaisun oikeutus selvisi minulle narikkajonossa. Ikäiseni tai ehkä hieman nuoremmat katsojat vertailivat, missä vaiheessa olivat arvanneet murhaajan. Tosiaan. On olemassa ihmisiä, joille Komisario Palmu ei vielä ole läpikotaisin tuttu mies. Suotakoon heille ensikosketus, joka noudattelee alkuperäisyyttä.

***

In memoriam Pentti Siimes
Pian teatterissa käynnin jälkeen tuli tieto Pentti Siimeksen menehtymisestä. Siimes, jota ihailin lukuisissa rooleissaan, oli useasti mielessäni esityksen aikana. Siimeksen Aimo Rykämön roolityö on lähes yhtä ikoninen kuin Rinteen Palmu.

 

tiistai 8. marraskuuta 2016

Antti Heikkinen: Matkamies maan


Antti Heikkisen Matkamies maan on tarina maanpäällisestä vaelluksesta, joka useimmilta meistä ei suju kovinkaan mallikelpoisesti. Rakenteensa romaani on saanut rakastetusta Wilhelmi Malmivaaran virrestä, mutta yhtä hyvin teoksen voi sijoittaa samaan tunneilmastoon vaikkapa Murheellisten laulujen maan kanssa.

Matkamies maan on keitos, jonka ainekset tuntuvat äkkiseltään yhteensopimattomilta ideoilta. On purkamista odottava pikkukunnan terveyskeskus, lakkautetulle ammattikoululle perustettu vastaanottokeskus, lähisuhdeväkivaltaa, mielenterveysongelmia, savolaiskylän sisäistä ihmissuhdedraamaa, etenevää muistisairautta, rasistista vihapuhetta, koulukiusaamista ja vuosikymmeniä vanha, mysteeriksi jäänyt katoamistapaus. Taustalla häärii Pihkatapista tuttu kirjailijan alter ego Jussi Taskinen, joka itsepintaisesti ja vähän lipevästi luotsaa kylän harrastelijateatteria kohti hervottomasti savonnetun Macbethin ensi-iltaa. 

Sopassa riittää siis materiaalia ja henkilöhahmojakin on runsaasti. Ehkä rivien välissä paistaa sekin, että kyseessä on, yllättävää kyllä, rakettimaisesti kotimaisen kirjallisuuden kärkikastiin singahtaneen Heikkisen toinen ja tunnetusti vaikea romaani. Yritystä on ja Heikkisen rehevä kieli retkahtaa riehakkaalle tasolle. Ei liikaa muuttuakseen ärsyttäväksi, mutta välillä kolkutellaan jo rajoja. Jos jotakin tästä romaanista puuttuu, niin se on poliittinen korrektius. Kerronta yltyy paikoitellen inhorealistiseksi, eikä kirjailija tyydy pelkästään koskettelemaan tabujamme, vaan niitä ronkitaan roisisti. Jos joku on otollisella tuulella herneen nenään vetämiselle, niin tässä kirjassa riittää siihen kosolti mahdollisuuksia. Lukijalle tämä kaikki näyttäytyy vähintäänkin pyörryttävänä kokonaisuutena, saattaapa aluksi olla vähän vaikea päästä kärryille siitä, mihin pää on tullut pistettyä.

Mutta uskokaa pois, jos joku pystyy tällaisen kokonaisuuden pitämään kasassa ja keittelemään nätisti kokoon, niin se on maestro Heikkinen. Yllättävästi ajallisesti polveilevan kerronnan ja kiihkeästi vaihtuvien näkökulmien seasta alkaa muodostua kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Muodostunut kuva ei ehkä ole erityisen kaunis, mutta kovin totuudelliselta se kaikessa raadollisuudessaan näyttää. Ennen kaikkea kirja haastaa lukijan, jää vaivaamaan mieltä ja jättää vahvan muistijäljen. Heikkinen pyöräyttää lukijan sellaisen mankelin läpi, joka ei hevin unohdu. Muuanna yönä heräsin siihen, että unissani huusin yhdelle henkilöhahmoista ääneen. Muutaman kirjan olen eläessäni lukenut, mutta yhtä voimakkaat tunnekokemukset ovat laskettavissa yhden käden sormilla.

Vaikka kirja herättää lukijassa kangertavia ja kiusallisia ajatuksia, on kaiken yllä kuitenkin lopulta toiveikas sävy. Paha ei läheskään aina saa palkkaansa, mutta ehkä jonkinlainen oikeus on kuitenkin olemassa isommassa mittakaavassa. Yksilötasolla se voi merkitä mitä tahansa unelmien toteutumisesta täydelliseen tappioon. Jotenkin asioihin kuitenkin voi jokainen vaikuttaa itsekin. 

Näinä kiihkeinä aikoina romaania tekisi mieli lukea kannanottona maahanmuuttokeskusteluun. Kirjan typistäminen tähän yhteen asiaan olisi kuitenkin liiallista asioiden yksinkertaistamista. Ajattelemisen aihetta teksti tarjoaa silläkin saralla. Tarinan yleisestä sanomasta, tai omasta tulkinnastani siitä, voi vetää ajatuksia moneenkin teemaan. Meitä on täällä maan päällä monenlaisia eläjiä. Hyviä ja pahoja, enemmän kai kuitenkin niitä, jotka Aimon sanoin ovat polttaneet sormiaan, omia tai muiden, itse kukin. Yhteistä kaikille matkamiehille on ikuinen armon kaipuu, tulipa se sitten korkeimmilta voimilta, kanssaeläjiltä tai - ja tämä on ehkä se vaikein osuus - omasta itsestä.

Matkamies maan on yhtä aikaa hillitön ja räävitön, toisaalta herkkä ja syvällinen romaani. Henkilöhahmot ovat yhtä inhimillistä paradoksia ja lihallisuutta. Kärjistyksessäänkin Heikkinen pääsee hyvin lähelle totuutta. Luulenpa, että mitään tällaista et ole vähään aikaan lukenut.

Tämä kirjaesittely on julkaistu yhtä aikaa Tuulevin lukublogin kanssa. Käy lukemassa, mitä mieltä Tuulevi oli täältä.

Antti Heikkinen: Matkamies maan
Siltala 2016
350s.
Arvostelukappale

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Elokuva: Toscanan auringon alla


Eilen illalla, päätettyäni erään voimakkaan lukukokemuksen ja kirjoitettuani siitä alustavat ajatukset ylös, teki mieli katsoa jotakin helppoa ja taatusti hyvän mielen tuottavaa. Pikaisen Netflixin selailun jälkeen päädyin vuonna 2003 valmistuneeseen Toscanan auringon alla (Under the Tuscan Sun) -elokuvaan. Nojatuolimatka suomalaisesta marraskuusta Toscanaan ei voi olla huono juttu! Lisäkiinnostusta herätti sekin, että elokuva perustuu amerikkalaisen runoilijan ja kirjailijan Frances Mayesin samannimisiin muistelmiin.

Sinänsä elokuva on juuri sellainen kuin kuvitella voi. Frances (Diane Lane) kokee ikävän avioeron ja ystävät lähettävät hänet piristysmatkalle Toscanaan. Äkkinäisenä päähänpistona Frances ostaa ränsistyneen huvilan ja jää Italiaan käynnistämään elämäänsä uudelleen. Sen jälkeen kaikki menee juuri niin kuin tällaisissa elokuvissa yleensä menee. On pieniä vastoinkäymisiä, ehkä epätoivon hetkiäkin, italiaanot heittävät vaalean ja kauniin amerikkalaisnaisen perään kosteita silmäyksiä ja vähän muutakin, mutta tulee myös uusia pettymyksiä rakkaudessa. Tämä kaikki on nähty moneen kertaan.

Vaikka kirjallisuus kuuluu elokuvaan, jää se lopulta taustakulissiksi. Intertekstuaalisia viittauksia on enemmän elokuviin kuin kirjallisuuteen. Jotakin sisaruutta tunsin kirja-arvioita kirjoittavaan Francesiin. "Pidinkö siitä?" kuului varovainen kysymys aina kun joku kirjailija kertoi tämän arvostelleen kirjansa. Aivan samanlaisia tilanteita en ole tainnut kokea, mutta jokainen bloggaaja tunnistaa varmasti tuskastumisen tunteen kun jostakin kirjasta ei vain pidä, vaikka kuinka haluaisi.

Kirjallinen taustajuoni ei kuitenkaan ollut syy siihen, miksi elokuva pääsi tänne blogiin asti. Samaa vaikutusta eivät tehneet edes taatusti matkakuumeen herättävät maisemat. Sen teki elokuvan la dolce vita- ja seize the day -henki, joka puri minuun. Olen viimeaikoina miettinyt paljon sattuman, uskalluksen ja hetkeen tarttumisen merkitystä elämässä. Toscanan auringon alla rohkaisee heittäytymään ja luottamaan siihen, että elämä kantaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos kirja, elokuva tai mikä tahansa taidemuoto herättää yhden merkittävän, uuden tai itseä puhuttelevan ajatuksen, ei siihen käytetty aika ole mennyt hukkaan.



Tässä elokuvassa se oli seuraava lause: Kun törmää johonkin hyvään, siitä saa päästää irti vasta sitten kun on sen aika.

Kaksi merkittävää asiaa samassa virkkeessä. Uskalla tarttua ja päästää irti. Kaikkien ei tarvitse ostaa huvilaa Toscanasta, muutenkin voi käydä rohkeasti elämää päin.

Siinä riittää pohdiskeltavaa. Ja lisäksi, kyllähän tällaisen elokuvan katsottuaan tulee äärettömän hyvälle tuulelle. Se on jo paljon se.


perjantai 4. marraskuuta 2016

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä


Sirpa Kähkösen rakastetulle Kuopio-sarjalle on odotettu jatkoa kiihkeästi ja tänä syksynä sitä saatiin. Aikaisemmissa osissa Kähkönen on kuvannut Kuopiota 1930- ja 1940-luvuilla, mutta Tankkien kesässä hypätään ajassa eteenpäin, vuoteen 1968. Eivät sotavuodet siitä huolimatta ole kaukana ja vahvasti ne ovat läsnä myös kirjassa. Viimeistään siinä vaiheessa kun tankit vyöryvät Prahan kaduille, on selvää, ettei sota irtoa koskaan niistä, jotka sen ovat joutuneet kerran kokemaan.

Oli mielenkiintoista nähdä, mitä tutuille henkilöille oli yli kahdessakymmenessä vuodessa tapahtunut. Anna ja Lassi Tuomi ovat isovanhempia ja monet muutkin keskeiset henkilöt vanhuksia tai jo edesmenneitä. Aiemmissa osissa keskeisessä osassa olleet lapset puolestaan ovat kasvaneet aikuisiksi. Juho, Mari ja Stella ovat jo aikaihmisiä, keski-iän kynnyksellä. Pakko sanoa, että minulla oli aluksi melkoisia vaikeuksia muistaa, kuka kukin henkilöistä on. Onhan edellisen osan lukemisesta jo aikaa ja nyt sotkemassa  oli vielä tämä aikahyppäys. Manasin asiaa ja aika monelle ehdin keskusteluissa ihmetellä henkilöluettelon puuttumista, se kun mielestäni olisi tällaisessa tilanteessa välttämättömyys. No, siellähän se henkilöluettelo olikin, kirjan lopussa! En ymmärrä, miksi piilossa kirjan lopussa, mutta hyvä, että oli.

Koko romaanin yllä häilyy pysähtyneisyyden tuntu, kaiho ja surumielisyys. Kesä on kohta ohi ja useat henkilöt tuntevat myös oman elämänsä olevan kääntymässä syksyyn. Niin Lassi, tohtori Kelo kuin Ensio Mertanenkin harjoittelevat luopumista. Ja kuten sellaisessa tilanteessa kai usein käy, sitä alkaa miettiä tehtyjä asioita ja tekemättä jättämisiä. Kuinka olisi jos olisin tehnyt niin tai jättänyt tekemättä näin? Vieläkö ehdin muuttua vai oliko elämä tässä?

Kaikkia henkilöitä yhdistää sota. Olipa heidän  sodanaikainen vakaumuksensa tai ikänsä  ollut mikä tahansa, sota on se, mikä määrittää koko olemuksen ja elämän suunnan. Hienosti ja järkyttävästi Kähkönen kuvaa myös sitä taakkaa, jonka rintamamiesten lapset joutuivat kantamaan. Kotiin palasi murtuneita miehiä, jotka eivät olleet nähneet lastensa syntymää ja ensimmäisiä elinvuosia. Oman nuoruutensa ja terveytensä uhranneita isiä oli jälkipolvien vaikea miellyttää.

Tankkien kesä onkin myös mitä suurimmassa määrin sukupolviromaani. Sota näyttäytyy kovin erilaisena suurten ikäluokkien punaisena leiskuvassa maailmankatsomuksessa kuin heidän vanhempiensa muistoissa. Yhteistä on, että kun vapauden illuusio rikkoutuu Prahassa, huomaavat kaikki pelkäävänsä.

Pakko myöntää, että minun oli ensin vaikea antautua tälle romaanille, rauhoittua sen ääreen ja verkkaiseen rytmiin. Mutta kun sen viimein pystyin tekemään (kirjamessujen jälkeisessä euforisessa tilassa muuten), aloin hengittää samaan tahtiin kerronnan kanssa. Samaan rytmiin kuin vanhojen, nyt jo purettujen, puutalojen viimeiset henkäykset, saranan ulvahdukset ja narinat ullakolla. Yhtä haikeina, kuin nyt jo kaadettujen lehtikuusten huokailut. Vanha Kuopio tuli lähelle aistivoimaisesti, henkilöiden murtumispisteet kouriintuntuvasti.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä
Otava 2016
410s

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Välähdyksiä kirjamessuilta

Laskeutuminen messualueelle
Laskeutuminen messuhumuun.
Aina ennen kirjamessuja tai muita isoja kirjallisia tapahtumia vannon itselleni, että tällä kertaa julkaisen tapahtumasta informaativisen, selkeän kuvauksen täällä blogissa. Ja aina tapahtumien jälkeen saan huomata, että aivoni ovat täynnä hyytelöitynyttä onnellisuusmössöä. Ehkä sieltä jotakin jäsenneltyäkin ajatusta voisi saada irti, mutta pääsääntöisesti en edes halua sitä, vaan mieluiten leijailen puoli metriä maan pinnan yläpuolella ja laskeudun hapuillen ja hitaasti kohti arkea.

Mitään jäsenneltyä ei siis ole tulossa tänäkään vuonna, sori. Onneksi useat taitavat kanssablogistit ovat jo julkaisseet monipuolisia selontekoja kirjamessuilta. Siispä keskitynkin tällä kertaa tähän onnellisuuspöhnääni ja pohdin, mistä se voi johtua. En ole nimittäin ainoa, joka on tällä viikolla tuntunut olevan euforisessa tilassa. Mistä kummasta on kyse? Mistä osatekijöistä koostuu kirjamessuonni?

Innostavia tapaamisia. Tässä Anni Nupponen (vas.), Magdalena Hai ja Paula Havaste.


1) Ensiksi tietenkin kirjallisuus itsessään. Että saa viettää 1-4 päivää kirjojen, kirjailijoiden, toisten lukijoiden ja kaiken kirjallisuuteen liittyvän oheistoiminnan ympäröimänä! On luontevaa, että oman intohimonsa parissa temmeltäessä on melko todennäköisesti onnellinen.

2) Inspiraatio. Pääsääntöisesti kirjailijat ovat fiksua ja luovaa porukkaa. Samaa voi sanoa myös lukijoista. On aina hienoa, kun huomaa olevansa itseään fiksummassa porukassa. Ja jos nyt ei fiksummassa, niin ainakin sellaisessa, jossa keskustelut elähdyttävät mieltä, herättävät uusia ajatuksia ja inspiroivat omaa arkea. Sama vaikutus kuin hyviä kirjoja lukiessa, muuten.

Claes Andersson kirjabloggaajien aamiaisella.

3) Innostus. Messuilijat ovat myös usein vilpittömän innostuneita asiastaan. Ja innostus tarttuu.

Kirjailijoiden ja kirjabloggaajien "luokkakuva". 
4) Tutut kasvot, uudet ja vanhat, ihanat idolit.
Kirjabloggaamisessa on se hieno puoli, että sitä voi tehdä mistä tahansa, missä on internet-yhteys. Sama pätee myös kirjojen kirjoittamiseen, paitsi siinä ei taida edes internet-yhteys olla välttämätön. Loogisesti suurin osa kirjailijoista, bloggaajista ja muista kirjallisuuden ystävistä asuu siellä, missä merkittävä osa suomalaisista ylipäänsä. Mutta näihin suurimpiin tapahtumiin pääsemme myös me periferian edustajat. On ihanaa nähdä vanhoja tuttuja ja tavata uusia kivoja ihmisiä. Joka kerta messuilla näkee kasvoja, jotka ovat tuttuja somesta, mutta joita ei ole livenä nähnyt aiemmin. Onko mikään onnellisempaa, kuin kuunnella lempikirjailijan ajatuksia kirjottamisesta tai elämästä ylipäänsä? No, vielä onnellisempaa on ehkä tavata kasvokkain ja kiittää kirjasta henkilökohtaisesti.

Kirjailija ja fanit kohtaavat.

 5) Halaukset, hymyt, katseet. Kosketus tekee onnelliseksi ja parantaa vaivoja ihan tutkitusti. Kun viikonlopun aikana halailee kymmeniä ellei satoja ihmisiä ja iloisesti hymyillen moikkailee vielä lisää, niin jo on ihme, jos ei murheet ja kolotukset kaikkoa!


Pääsin testaamaan vastavalmistunutta hotellihuonetta. Otin tehtäväni vakavasti.
6) Oheistoiminnot. Useille meistä messuviikonloppu tarjoaa myös muita elämyksiä. Päivällisiä tai lasillisia ystävien kanssa, teatteria, konsertteja. Hotellin upottavia sänkyjä ja ylellisiä aamiaisia. Aikaa olla ja ajatella.

Oheistoimintoja parhaasta päästä. Pauli Hanhiniemen retkue.

7) Tuomiset. Sen lisäksi, että tuomisina on yleensä runsaasti henkistä pääomaa, tarttuu kirjanystävän kassiin usein jonkin verran kirjoja. Osa sellaisia, joiden hankkimisesta tai löytämisestä on unelmoinut jo kauan, osa heräteostoksia, jotka tarttuvat mukaan esimerkiksi kirjailijan messuilla herättämän kiinnostuksen myötä. Kirjatuomiset toimivat kovuudestaan huolimatta mitä mainioimpina pehmusteina arkeen laskeuduttaessa.

Osa niistä. Tuomiset ja lahjat visusti piilossa.
Nämä asiat nousevat mieleen nyt päällimmäisinä! :) Entäs te muut messuilijat, mitkä asiat onnellistuttavat teitä ja joko olette päässeet arkirytmiin kiinni?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...