sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Pekka Hiltunen: Onni (äänikirja)

 
Ihan äkkiseltään en muista, milloin viimeksi olisi ollut näin hankalaa pukea ajatuksia sanoiksi, kuin Pekka Hiltusen Onnin jälkeen. Osittain vaikeus johtuu teknisistä syistä. Kuuntelin kirjan äänikirjana ja aika pian huomasin, että romaani taipuu hankalasti kuunneltavaksi. Monta eri kertojaa, takaumia, paljon dialogia ja toisaalta yksinpuhelua, liki esseemäistä havainnointia median nykytilasta. Lukijana Aku Laitinen tekee loistavan työn, mutta kerronnan sirpaleisuus ja haastavuus pääsee varmasti paremmin oikeuksiinsa itse luettuna. Olen huomannut, että ainakin itselläni äänikirjana toimivat paremmin rakenteeltaan simppelit teokset. Keskittyminen herpaantuu kuunnellessa helposti.

Toisaalta ajatusten pukeminen sanoiksi on haastavaa siksikin, että tässä kirjassa totisesti riittää pohdiskeltavaa ja sulateltavaa. Kirja alkaa aika hykerryttävästi, kun Oskari, toimittaja, tavoittelee päällikön paikkaa työpsykologin haastattelussa. Kerrottuaan ensin ne asiat, jotka työhaastattelussa kuuluu sanoa, hän päättääkin puhua vain ja ainoastaan totta. Alkaa hyvin erikoinen episodi, työhaastattelu, joka jatkuu iltaan asti ja muuttuu joksikin aivan muuksi.

Oskarilla on menneisyys rovaniemeläisen Tuulikin kanssa 1990-luvulla. Tuulikki on Luolan homoemo ja hankkii taskurahoja sekä jännitystä elämäänsä vähän kyseenalaisin keinoin. Oskari ei tiedä, että Rovaniemellä Tuulikki tunnetaan myös nimellä Tuhannen mulkun Tuulikki. Hiltunen kuvaa pienen homoyhteisön elämää suomalaisessa pikkukaupungissa 90-luvulla. Samalla Hiltunen kirjoittaa myös suomalaista seksuaalivähemmistöjen kronikkaa. 

Vielä kolmannen näkökulman esittää Oskarin entinen koulukaveri Aapo eli Roady Runner, mies joka on päättänyt tulla maailmantähdeksi. Oikeastaan omassa maailmassaan hän on jo sitä. Tämä osuus jäi itselleni kaikista vieraammaksi ulottuvuudeksi. Sen sijaan Oskarin tuska ja pohdinta median myllerryksestä ja toisaalta seksuaalivähemmistöjen ahtaat karsinat puhuttelivat. Homot ovat uhattuina, samoin Oskarin kaltaiset journalistit, jotka tahtoisivat tehdä muutakin kuin klikkiotsikoita. Toimittajat ovat kuin pingviinit, joita uhkaa ilmaston lämpeneminen. Pystyvätkö toimittajat selviytymään median evoluutiossa? Pystyykö Oskari? Selviämmekö me yhteiskuntana?

Onni kuuluu niihin romaaneihin, joista voisi alleviivata kymmeniä ja taas kymmeniä havaintoja ja sitaatteja. Kirja on täynnä sattuvia sanoja. Siitä huolimatta se jäi osin arvoitukseksi, häiritsemään. Sanomaa oli enemmän kuin kertakuulemalla ehdin sisäistää. Tähän haluan palata vielä joskus uudemman kerran.

Pekka Hiltunen: Onni (äänikirja)
Wsoy 2016
Lukija Aku Laitinen
Kesto 12h 50min

torstai 27. lokakuuta 2016

Kohti messuviikonloppua!

 
Laukku on pakattu ja kynnet lakattu. Huomenna suuntaan Helsinkiin ja lauantain vietän aika tarkasti aamusta iltaan kirjamessuilla. Toivottavasti nähdään siellä!

Koska Höyhensaaret jo odottavat, tiivistän tämän päivän tapahtumat nopeasti.

Cision Finland julkaisi tänään perinteisen Top10 kirjallisuusblogien listan. Ensimmäistä kertaa Amman lukuhetki kipusi listalle sijalle 8. Olen luonnollisesti todella iloinen ja otettu tästä ja äärimmäisen onnellinen monien blogiystävien puolesta, jotka niinikään ovat listalla. Ennen kaikkea haluan kiittää kaikkia lukijoita ja seuraajia täällä blogissa ja somekanavilla. Ilman teidän aktiivisuuttanne ei tämä olisi ollut mahdollista!

Kaikki kymmenen kärkeen päässyttä blogia ovat upeita, persoonallisia ja taiten kirjoitettuja. On kuitenkin syytä muistaa, että meillä on Suomessa satoja erilaisia kirjallisuusblogeja, jotka kaikki tekevät tärkeää yhteistä työtä kirjallisuuden ja lukemisen puolesta. Kirjablogien huomioiminen tällä tavoin omana listauksenaan on kaikkien kirjabloggaajien ansiota.

Tänään tapahtui toinenkin asia ensimmäistä kertaa Amman lukuhetken historiassa. Olen jo pitkään haaveillut ottavani videot haltuun ja nyt Amman lukuhetken Facebook-sivuilta löytyy ihkaensimmäinen videon pätkä. Aika hauskaa hommaa, saatan ottaa tavaksi. Käykäähän katsomassa!


Nyt nukkumaan, että huomenna jaksaa!

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Inferno

Infernon arvoitus johtaa Danten kuolinnamion luo.

Ei hätää, tämä ei ole muuttumassa leffablogiksi. Viime viikolla vain sattui niin hassusti, että kävin elokuvissa peräti kahteen otteeseen. Ja molemmat filmit vieläpä pohjautuivat kirjallisuuteen.

Minulla on Dan Browniin vähän ongelmallinen suhde, jota en ole tainnutkaan täällä blogissa aiemmin käsitellä. Laitetaan siis lyhyt briiffi tähän alkuun. Da Vinci -koodin luin silloin kun kaikki muutkin sitä lukivat. Tykkäsin lukemastani, yhdistihän kirja kaikkea sitä, mitä parhaillaan yliopistossa luin. Kuitenkin kirjan loppua kohti uudet juonenkäänteet alkoivat jo vähän kyllästyttää, ja menikin pitkään, etteivät Brownin teokset kiinnostaneet juuri kohteliasta tiedostamista enempää. Enkelit ja demonit olen katsonut elokuvana ja lopputulos oli viihdyttävä. Tom Hanks pääosassa nostaa ylipäänsä minkä tahansa elokuvan tasoa siedettävästä huimasti korkeammalle.

Ehkä osittain näissä positiivisissa tunnelmissa ostin Infernon e-kirjana. Edettyäni muutaman kuukauden aikana alle sata sivua tarinassa eteenpäin, minun oli pakko nostaa kädet pystyyn ja antautua. Vaikka kirjan välitön alku on sähäkkä, on alkupuoli toisaalta auttamattoman hidas. Da Vinci -koodista tuttuun tyyliin Robert Langdon (Hanks) etsii ja ratkoo vihjeitä yhdessä lääkäri Sienna Brooksin (Felicity Jones) kanssa. Itse jumituin Bobolin puistoon, jossa matka patsaalta toiselle tuntui kestävän ikuisuuden (minulla on vastaavanlainen, Salvador Dalin Aikaa tavoitteleva kokemus Alastalon salin tuvan lattiasta, mutta se on jo sitten toinen juttu se!).

Epäilemättä taidetta, historiaa ja kirjallisuutta tihkuva romaanikerronta on kokenut melkoista kuratoimista muuttuessaan elokuvakäsikirjoitukseksi, mutta itse pidän sitä epäpyhästi hyvänä asiana. En jaksa Brownin rönsyilevyyttä. Elokuvan kokonaisuus pysyi kasassa ja vaikka jotkut yksityiskohdat olisivat kaivanneet ehkä lisäavaamista, pysyin kuitenkin tapahtumista kärryillä. Vauhtia ja käänteitä riitti näinkin ihan riittämiin. Se kaikista suurin, ja yllättävin, käänne tuli totaalisesti puskan takaa. Kiitin onneani, että lopetin aikoinaan kirjan lukemisen riittävän varhain. En tiedä, olisinko viihtynyt yhtä hyvin, jos kaikki olisi ollut jo ennakkoon tiedossa.

Elokuvassa on paljon kiehtovuutta. Inferno viittaa tietenkin Danten Jumalaiseen näytelmään ja sen helvetin kuvaukseen. Itse teos ja toisaalta sen innoittama taide ovat arvoituksen ratkaisussa keskeisesti läsnä. Myös tarinan yhteiskunnallinen ulottuvuus on kiehtova ja ansaitsee osakseen parikin ajattelukierrosta. Aihepiiri on pelottavan tuttu ja toisaalta uudenlainen. Ekoterroristit (en tiedä onko tämä oikea sana, mutta se tuli ensiksi mieleeni) aikovat ratkaista maapallon räjähtävän väestönkasvuongelman omalla tavallaan, päästämällä vapaaksi tappajaviruksen. Langdon joutuu tapahtumien pyörteisiin mukaan sattumalta ja lopulta koko maapallon kohtalo on hänen käsissään.

Kiehtovan ja pelottavan aihepiirin lisäksi kuvausmiljööt ovat vaikuttavat. Melkoinen kivisydän ja puusilmä pitää olla, jos matkakuume Italiaan ei nouse Firenzeä ihaillessa. Sittemmin tapahtumien painopiste siirtyy Venetsian kautta Istanbuliin. Kaikki keskeisiä kaupankäynnin ja kauttakulun paikkoja, poliittisia ja uskonnollisia keskuksia, Danten aikoina.

Inferno on elokuvana perushyvä. Jos on pitänyt aiemmista Dan Brownin kirjojen filmatisoinneista, pitää varmasti tästäkin. Meille, joille Brown kirjallisessa muodossa on vähän liikaa, leffa tarjoaa huomattavasti vähätöisemmän tavan seurata, millaisen kudelman mestari on tällä kertaa kyhännyt.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu

 


On suorastaan kulttuuriteko, että viime vuosien suosituimmat kotimaiset lastenkirjahahmot, Tatu ja Patu pääsivät myös valkokankaalle.

Tätä elokuvaa on odotettu meidän perheessä hartaudella. Tällä viikolla maalla syyslomaa viettänyt tytär soitti minulle ja kertoi nähneensä mainoksen elokuvan ensi-illasta. Ja leffaan oli päästävä heti, kun lomalaiset saapuivat kaupunkiin. Elokuva perustuu Tatun ja Patun iloinen joulu -kirjaan, josta olen kertonut täällä. Kyseinen kirja on mielestäni yksi parhaista Tatu ja Patu -kirjoista, joten juuri sen filmatisoiminen oli iloinen yllätys.

Totta kai etukäteen mietitytti, miten kirjan siirtäminen elokuvaksi on onnistunut. Lastenkirjojen filmatisoinnissa on se kiitollinen puoli, että usein sisältöä ei tarvitse typistää, pikemminkin lisätä. Mutta toisaalta tatujen ja patujen salaisuus piilee kielellisessä ilottelussa, mitä ihmeellisempien kojeiden esittelyssä sekä epäsovinnaisuuksilla leikkimisessä. Kokonaisuus, jonka hallinnoimisessa Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat kehittyneet virtuooseiksi. 

Onnistuneet päähenkilövalinnat tekevät jo paljon. Antti Holma ja Riku Nieminen ovat kaljukaksosia ja suorastaan pelottavan uskottavia roolissaan. Eedit Patrakka Veerana on ihastuttava ja hallitsee kuvaa jokaisessa kohtauksessaan. Myös sivuosissa on nimekäs näyttelijäkaarti. Mukana ovat muun muassa Sulevi Peltola, Pirjo Lonka, Mari Lehtonen, Ville Myllyrinne ja Tommi Korpela. Kertoo jotakin kotimaisen lastenelokuvan arvostuksesta, että sekä resursseja että ammattilaisten kiinnostusta niiden tekemiseen riittää. 

Lastenelokuvat ovatkin selkeästi kotimaisen nykyelokuvan parhaimmistoa. Tämäkin elokuva on mukana Chicagon lastenelokuvafestivaaleilla. Ehkä valtavan potentiaalin voisi käyttää vielä nykyistä paremmin hyödyksi? Ehkä voisimme viedä ulkomaille vahvemmin nimenomaan lastenelokuvaa? Katseet tässä asiassa kääntyvät väkisin maamme johtoon.

Ohjaaja Rike Jokela on ohjannut paitsi aidosti hauskan elokuvan myös mitä parhaimman matkailumainoksen. Kuvissa Helsinki näyttäytyy modernina ja urbaanina joulukaupunkina. Tatu ja Patu seikkailevat keskustassa, Linnanmäellä ja Käpylässä.

Koska Tatu ja Patu ovat Outolasta, eivät kaikki meidän tapamme ole heille aivan tuttuja. Niinpä metsästetään tuuheaa joulupukkia, laitetaan kanelia kainaloon ja poltetaan joulukynttilää molemmista päistä. Huumori riemastuttaa niin lapsia kuin aikuisia. Lämminhenkinen piruilu iskee aikuisuuden kulttuurin ytimeen. Tatu ja Patu julistavat suvaitsevaisuuden sanomaa.

Siis tosi swägä elokuva. Tsufe!

Tatun ja Patun iloinen joulu

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Tiia Koskimies: Syksystä jouluun, Joka kodin opas juhlakauden valmisteluihin


Iltojen pimetessä ja ilmojen kylmetessä on ihana fiilistellä. Miettiä, hankkisiko uusia joulukoristeita tai -valoja. Koristaisiko ruokapöytää tällä kertaa joulutähti, amaryllis vai jotain ihan muuta. Leipoisiko tutut piparit ja tortut vaiko jotakin erilaista ja erikoista. Mietittävää ja haaveiltavaa riittää. Vaikka ainakin itsellä käy yleensä niin, että lapsiperheen arjen realiteetit painavat päälle ja jouluvalmistelut hoidetaan tutulla kaavalla, valitaan ne kaikkein tärkeimmät ja eniten iloa tuovat asiat. Joka joulu olen kuitenkin halunnut tehdä ainakin yhden spesiaalin, uuden jutun. Kokeilut ovat kivoja kertaluontoisena, kaikista parhaat ovat jatkuneet vuodesta toiseen muodostuen uusiksi perinteiksi.


Voitin Tiia Koskimiehen Syksystä jouluun -kirjan ihanan Leena Lumin arvonnasta. Nimensä mukaisesti kirja antaa vinkkejä siihen, miten juhlakauteen voi laskeutua ja valmistautua jo hyvissä ajoin syksyllä. Juhlapöydän kruunaavat hillot syntyvät ja loppukesällä ja laatikot voi valmistaa pakkaseen syksyllä, juureskauden ollessa parhaimmillaan. Pidin myös siitä huomiosta, ettei kaikkia joulun herkkuja tarvitse yrittää syödä joulunpyhinä. Ehkä osan voisi valmistaa ja nautiskella jo pyhäipäivänä, isänpäivänä ja adventtina?



Kirjan alaotsikko on Joka kodin opas juhlakauden valmisteluihin. Pääsääntöisesti kirja antaakin ohjeita aika perinteiseen joulunviettoon. Kovimmille jouluentusiasteille ja -hifistelijöille kirja ei välttämättä tarjoakaan kovin paljon uutta. Sen sijaan teos on erinomainen opas ja lahjaidea nuorelle aikuiselle, jolle omat joulunviettoperinteet ovat vasta muotoutumassa. Kirjan esittelyjen ja ohjeiden avulla on helppo miettiä ja valita ne itselle kaikista sopivimmat jouluperinteet. Toisaalta kirjasta voi myös tarkistaa vaikkapa imelletyn perunalaatikon ohjeen, mikäli sellaista ei ole tullut verenperintönä vanhemmilta tai isovanhemmilta. Ruokaohjeita kirjasta löytyykin paljon. Itseäni kutkutti erityisesti ajatus itämaisesta menusta Jeesuksen ajan hengessä, vaikka samaan hengenvetoon täytyy todeta, että riisipuurosta ja laatikoista en ole valmis luopumaan sittenkään. Mutta kuitenkin, ehkä välipäiviksi tai uuden vuoden päivään jotakin eksoottista?



Joulu on siitä erikoinen juhla, että se koostuu pääsääntöisesti tutuista ja turvallisista traditioista, joissa ei olisi minään muuna vuodenaikana järkeä, mutta joulun aikaan ne tuovat sen aidon ja oikean joulun tunnelman. Toisaalta tuota tunnelmaa piristävät mukavasti perinteisestä hieman poikkeavat yksityiskohdat. Tiia Koskimiehen kirja antaa hyvän pohjan etukäteistunnelmointiin ja tulevan joulun suunnitteluun. Kauniit kuvat täydentävät kokonaisuutta. Kattauksesta on hyvä valikoida itselle ne kaikista tärkeimmät ja rakkaimmat jouluntuojat.

Tiia Koskimies: Syksystä jouluun. Joka kodin opas juhlakauden valmisteluihin.
Minerva 2016
190s.



lauantai 15. lokakuuta 2016

Teemu Keskisarja: Hulttio

 
Varmasti kenestäkään muusta suomalaisesta ei ole kirjoitettu niin paljon kuin presidentti, marsalkka C. G. E. Mannerheimista. Siitä huolimatta ja juuri siksi maan eturivin historioitsija Teemu Keskisarja on valinnut uuden kirjan aiheeksi juuri Marskin. Historiallisen tutkimuksen valtavirrasta poiketen Keskisarja kuitenkin keskittyy nuoruuteen, aikaan ennen kuin Mannerheimista tuli marsalkka, presidentti ja pronssiin valettu, kunnianarvoisa C. G. E. 

Eipä sillä, etteikö Mannerheimin lapsuudesta ja nuoruudesta olisi jotain tiedetty ja tätä ennenkin. Louhisaaren kartano, isän vararikko ja liki tarunhohtoisen maineen saaneet potkut Haminan kadettikoulusta ovat tuttuja niin Mannerheimin omista muistelmista kuin tutkijoiden kirjoittamasta kirjallisuudestakin. Eroa entiseen tuo tutkimusote. Lapsuus ja nuoruus on kuitenkin ollut tutkimustraditiossa toissijaista alustusta, huomion ollessa kiinnittynyt myöhempiin saavutuksiin. Keskisarja sen sijaan pyrkii kirjeenvaihdon ja muiden aikalaislähteiden avulla ymmärtämään Mannerheimin maineikkaan suvun koheltavaa vesaa vapaana ja irrallaan kansallisista uroteoista.

Keskisarja on mestarillinen kertoja ja hän onnistuu aina esittämään asiat kiinnostavasti ja tutkimuskohteeseensa eläytyen. Kirjan keskivaiheilla tosin mietin, olisiko teos hyötynyt vähän toisenlaisesta rakenteesta, nythän edettiin melko kronologisesti syntymästä eteenpäin. Vahvan alun jälkeen teoksen puolenvälin paikkeilla aloin puutua liki toisteiseen kirjeenvaihtoon, mutta onneksi Keskisarja sai lisättyä kierroksia kerrontaan kirjan loppupuoliskolla. Niin sanottu sokeri oli jätetty pohjalle.

Mitään lopullista totuutta Gustafista ei tietenkään saada. Ehkä kysymyksiä lopulta herää enemmän kuin niihin saadaan vastauksia. Mutta historiallisessa kirjallisuudessa se on enemmän hyve kuin puute.

Teemu Keskisarja: Hulttio
Siltala 2016
254s.
Arvostelukappale

lauantai 8. lokakuuta 2016

Kuopion kaupunginteatteri: Frida

Kuva Sami Tirkkonen

Kuluneen vuoden teatteritapaus Kuopiossa on ollut suurella näyttämöllä täysille katsomoille esitetty Frida. Juuri tästä näytelmästä on kuiskittu pitkin vuotta ja suosituksia on sadellut minullekin hyvin mieltymyksiltään erityyppisiltä ihmisiltä. Ei ihme, että esityksiä jatkettiin myös syyskauden puolelle. Teatterinkävijät halusivat lisää Fridaa, moni on kertonut käyneensä katsomassa esityksen jo useampaan kertaan.

Nimensä mukaisesti näytelmä kertoo taiteilija Frida Kahlosta. Mutta, luojan kiitos, esitys ei ole monumentaalinen kivipaasi suurnaisen elämästä, vaan päähenkilönsä taiteelle uskollisesti fragmentoitunut, surrealistinen, hauras ja kaleidoskooppimainen tutkielma pahoin vammautuneesta naisesta nimeltä Frida, joka eli paitsi taiteelleen myös miehelleen Diego Riveiralle, jonka kanssa tällä oli vaikea ja myrskyinen suhde.

Kuopion kaupunginteatterin Frida on parasta, mitä näyttämötekniikan keinoin katsojalle voidaan tarjota. Se on esimerkki siitä, että joskus onnistunut skenografia voi nousta pääosaan, ilman, että se kuitenkaan latistaisi näyttelijöiden merkitystä. Esitys on visuaalisesti huikea, kekseliäs, monipuolinen ja sykähdyttävä. Voimakas vertauskuvallisuus tulee hienosti esille esimerkiksi kohtauksissa, jossa Riveira pukee Fridan uudeksi tai Frida kompastelee miehensä kaatamiin naisiin. Metallinpalasten kylmät ja terävät kilahdukset iskevat katsojaan yhtä voimallisesti kuin Fridaan. Videotekniikka ja valot istuvat kokonaisuuteen saumattomasti. Esityksessä on kaikkea, mutta monipuolisuudesta ja teknisyydestä huolimatta esitys ei sorru ylilyönteihin, koska dialogi ja muotokieli on muuten hillittyä ja pelkistettyä.

Kuva Sami Tirkkonen

Erityisesti ensimmäinen näytös on niin tiivis ja häikäisevä kokonaisuus, että se tuntui menevän ohi hetkessä. Viidenkymmenen minuutin kuluttua havahduin lumouksesta, joka tuntui kestäneen vain hetken, enkä ollut ollenkaan varma, olinko hengittänyt koko aikana. Toinen toistaan upeammat visuaaliset kohtaukset seurasivat toisiaan saumattomasti, vieden tarinaa unikuvamaisesti eteenpäin. Toinen näytös oli myös onnistunut, mutta lumous ei ollut aivan yhtä rikkomaton. Dialogia oli enemmän, mutta tähän näytelmään en olisi sanoja kaivannut, sillä kuva todellakin voi parhaimmillaan kertoa enemmän kuin tuhat sanaa.

Virpi Rautsiala tekee ehkä uransa suurimman roolin Fridana. Rautsiala ei vain elä ja hengitä rooliaan, vaan lavalla hän on Frida. Juuri mitään muuta ei tarvittaisikaan, mutta Jarmo Perälä Diegona tekee myös vahvan ja kirkkaan roolityön. Sari Harju toisena Fridana tanssii eleetöntä kuolemantanssia. Värit ja synkkyys, elämänilo ja hidas kuolema ovat jatkuvasti läsnä Fridan elämässä. Ritva Grönbergin ja Antti Puumalaisen upea musiikki soi niin kuplivan iloisena kuin sydäntärepivänä.

Vaikka esityksen luoma kuva Fridasta on sirpaleinen, on se kaikessa säröisyydessään hämmästyttävän eheä. Mutta kuten alussa totesin, enemmän kuin taitelijaelämäkerrasta, näytelmässä on kysymys rakkaudesta, elämästä, intohimosta ja kuolemasta.

Tämän takia teatteria tehdään.


Kuva Petra Tiiho/Alias Studiot

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Kati Hiekkapelto: Tumma


Kati Hiekkapelto on ollut parin viime vuoden ajan yksi kovimmissa nosteissa olleista suomalaisdekkaristeista. Hiekkapelto on onnistunut tuomaan raikkaan tuulahduksen päähenkilöllään Anna Feketellä sinänsä perisuomalaiseen (ja peripohjoismaiseen) yhteiskunnalliseen dekkarikuvastoon. Tänä päivänä puhumme paljon pakolaisten kotoutumisesta, ikään kuin asia olisi aivan uusi Suomessa. Kuitenkin meillä on runsaasti esimerkkejä niin onnistuneesta kuin epäonnistuneestakin kotoutumisesta ja tätä ilmiötä kuvaa Hiekkapellon luoma, 1990-luvulla Jugoslavian hajoamissotia pakoon lähtenyt Feketen perhe. 

Raikkaudesta huolimatta olen toisaalta vähän kritisoinut aiempia osia: Kolibria ja Suojattomia siitä, että ne edustavat paikoitellen vähän liikaakin "finnish sad police noiria". Samasta asiasta en voi syyttää tällä kertaa, sillä Hiekkapelto siirtää tapahtumat rohkeasti Serbian unkarilaisalueelle. Ei sada loskaa niskaan tässä dekkarissa, sillä nyt ollaa helteisessä Serbiassa. Anna on lähtenyt viettämään kesälomaansa kotikaupunkiinsa Kanizsaan, tarkoituksenaan rentoutua, levätä ja viettää aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa. Toisin kuitenkin käy, kun heti loman alussa hänen käsilaukkunsa varastetaan. Seuraavana päivänä laukun varastanut romani löytyy Tisza-joen varrelta kuolleena. Vaikka paikallinen poliisi toteaa tapauksen hukkumisonnettomuudeksi, ei Anna voi jättää asiaa sikseen. Hän aloittaa omat tutkimuksensa, jotka etenevät verkkaisesti, mutta painostavasti. Kaikkialla leijuu odotuksen tuntu ja jotakin kaikki odottavatkin, nimittäin Tiszan kukkimista. Joella nähdään vuosittain harvinainen luonnonilmiö, kun sudenkorentomaiset hyönteiset valtaavat alueen.

Tällä kertaa juonenkuljetus ei ole aivan niin onnistunutta kuin aiemmin. Kirja lähtee kyllä hyvin käyntiin, mutta puolenvälin jälkeen Annan tutkimukset alkavat kiertää kehää. Kun nykyiset tapahtumat alkavat nivoutua yhteen 1980-luvulla tapahtuneen Annan isän murhan kanssa, on tarinaa haastava esittää ilman melkoista selittämistä. Murhaaja vaikutti minusta varsin selvältä jo hyvän aikaa, joten tapahtumat olisi voinut niputtaa loppuun suoraviivaisemmin ja näyttävämmin pitkällisten tutkimusten sijaan.

Tumman parasta antia onkin upeasti kuvattu Serbia. Upealla kuvauksella tarkoitan niin luontoa ja kulttuuria kuin yhteiskuntaakin. Annan ristiriitaisia tuntemuksia kuvataan hienosti. Toisaalta Anna potee koti-ikävää ja nauttii olostaan Serbiassa, toisaalta kuitenkin tuntee olevansa enemmän suomalainen. "Ehkä olet hauskempi omalla äidinkielelläsi", on lausahdus, joka saa Annan tolaltaan.

Samalla Tumma reflektoi tämänhetkistä maailmantilannetta. Oli mieleenjäävää lukea Serbiaan kiihtyvällä tahdilla saapuvista ja kurjissa oloissa elävistä pakolaisista samaan aikaan, kun uutisissa kerrottiin Aleppon karmaisevasta tilanteesta. "Minä olen onnekas," ajattelee niin isänsä, veljensä kuin kotimaansa menettänyt Anna kaikesta huolimatta tämän päivän pakolaisia katsellessaan.

On erikoista, miten tiettyä aihepiiriä käsittelevät kirjat sattuvat luettaviksi usein samoihin aikoihin. Ei ole montaa kuukautta siitä, kun ensimmäistä kertaa luin Tiszan "kukkimisesta". Hiekkapellon Serbian ja pakolaistilanteen kuvauksessa on puolestaan paljon samaa kuin viime kuussa lukemassani Reeta Paakkisen Elämää kuun ja tähden mailla -tietoteoksessa. 

Tumma on ehkä hieman erilainen teos kuin Hiekkapellon aiemmat romaanit, mutta varmasti dekkarifanit löytävät tästäkin tuttuja hiekkapeltomaisia elementtejä. Erityisenä plussana mainittakoon, että dekkarin lisäksi tämä kirja toimii myös matkakirjana.

Kati Hiekkapelto: Tumma
Otava 2016
300s.
Arvostelukappale

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Satuhetki: Onnelin ja Annelin kootut kertomukset (Marjatta Kurenniemi)


Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että tutustuin Onneliin ja Anneliin vasta viime vuonna, kun kävimme katsomassa perheen kanssa Onnelin ja Annelin talvi -elokuvan. Ihastuin elämänmyönteiseen, satumaiseen ja visuaalisesti upeaan elokuvaan ja kiinnostuin samantien myös Marjatta Kurenniemen alkuperäisteoksista. Joulupukki toikin lapsille lahjaksi Onnelin ja Annelin kootut kertomukset, mutta koska luettavaa on tässä talossa paljon ylipäänsä ja tämä kaikki neljä tarinaa sisältävä kirjakin on yli 300-sivuinen, saimme iltasatu-urakkamme loppuun vasta nyt.

Varsinaisesta urakasta ei tosin voi puhua, sillä olemme kaikki aivan yhtä ihastuneita Onneliin ja Anneliin. Kirja sisältää seuraavat tarinat: Onnelin ja Annelin talo, Onnelin ja Annelin talvi, Onneli, Anneli ja orpolapset sekä Onneli, Anneli ja nukutuskello. Ensimmäisessa tarinassa Onneli ja Anneli päätyvät seikkailuun ja asumaan omaan taloonsa Ruusukujalle aivan kahdestaan.

Ruusukuja on jännittävä paikka jännittävine naapureineen ja kaikkien tulevien tapahtumien keskus. Vieressä asuvat erikoiset siskokset Tingelstiina ja Tangelstiina, joiden ihmeellinen puutarha, yllätyskanoista puhumattakaan, kutkuttavat niin aikuisen kuin lapsen mielikuvitusta. Naapurustoon kuuluvat myös Rosina-rouva ja poliisi Urho Ulpukka. Ensimmäisessä ja osin toisessakin tarinassa keskitytään vielä paljon Onneliin ja Anneliin taloudenpitoon. Vähän kuin kotisleikkiä seuraisi. Onhan se lapselle kiehtova ajatusleikki, että voisi asua omassa talossa yhdessä parhaan ystävänsä kanssa! Luulen, että Herra Syksy kuitenkin olisi kyllästynyt, ellei henkilökaartiin olisi ilmestynyt Vaaksanheimon perhettä ja erityisesti vauhdikasta Putti-poikaa, joka oli myös neiti Kevään suosikkihahmo. Tapahtumatkin alkoivat saada Vaaksanheimojen myötä entistä jännittävämpiä käänteitä.

Lisää poikamaisia esikuvia esiteltiin kolmannessa tarinassa. Onneli, Anneli ja Orpokodin lapset on tarinoista synkin ja osin vähän ahdistavakin. Lasten porukkaan liittyy tuolloin Pekki, orpokodista karannut poika, joka haluaa pelastaa toisetkin orpokodin lapset ilkeän johtajan kynsistä. Neljännessä tarinassa (Onneli, Anneli ja nukutuskello) siirrytään jo yhteiskunnalliselle tasolle. Kaupungin virkamiehet haluavat vetää moottoritien Tingelistangelispuutarhan yli ja läheinen joki saastuu uuden tehtaan vuoksi.

Onneksi Ruusukujalla kuitenkin pidetään yhtä ja aina voi luottaa siihen, että lopulta kaikki käy hyvin. Pieniä lukijoita kun käänteet jännittivät välillä aivan todella. Mutta viimeistään tarinoiden lopussa salaperäisesti ilmestyvä rouva Ruusupuu ratkaisee asiat oikein.

Onneli ja Anneli on yhtä aikaa lasten satua ja aikuisen fantasiaa maailmasta, jossa saa olla aikuinen, mutta kuitenkin lapsi. Taustalla on vahva suvaitsevaisuuden, yhteisöllisyyden ja lähimmäisenrakkauden vire. Tuohon satumaailmaan tunkeutuvat säännöllisesti myös pahat voimat, mutta yhteistyöllä ne aina karkoitetaan pois, vaikkapa Kiinaan asti. Kyökkipsykologisella tasolla jäin ihmettelemään, miksi lapsenvahdit ovat Onnelissa ja Annelissa niin ultimaalisia pahuuden ilmentymiä. Ehkäpä joku Kurenniemen tuotannon paremmin tunteva osaisi siihen vastata?

Onnelin ja Annelin tarinoihin ihastuvat kaikki. Lapsista ne ovat hauskoja ja jännittäviä, aikuinen arvostaa sulavaa ja kaunista kieltä, jonka tempo on juuri sopiva ja innostava ääneen lukemista ajatellen. Käsitellyt teemat ovat kaiken hauskuuden alla aika suuria. Niistä saa aikaiseksi monta mielenkiintoista keskustelua iltasadun jälkeen. Meillä kirja on innostanut myös omiin, yhdessä sepitettyihin satuilotteluihin, jossa lastemme alter egot seikkailevat hyvin samantapaisesti omassa kodissaan kuin Onneli ja Annelikin.

Marjatta Kurjenniemi: Onnelin ja Annelin kootut teokset
WSOY 2013 (Onnelin ja Annelin talo 1966, Onnelin ja Annelin talvi 1968, Onneli, Anneli ja orpolapset 1971, Onneli. Anneli ja nukutuskello 1984).
318s
Kuvitus Maija Karma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...