perjantai 30. syyskuuta 2016

Luetut kirjat ja jaetut hetket (sekä lukutoukkahenkistä sisustusasiaa!)


Eletään sitä aikaa vuodesta, jolloin ajan kulumisen huomaa. Lomien jälkeen arki on napsahtanut uomiinsa, ehkä vähän vetänyt sisuksiinsakin. Äkkiä sitä vain huomaakin, että on syksy, lehdet tippuvat puista ja jokainen aamu on vähän hämärämpi, jokainen ilta saapuu vähän aikaisemmin. Tavallaan se on haikeaa ja ymmärrän hyvin, että moni myös masentuu syksystä. Itse kuitenkin nautin. Talvi on minulle vieras vuodenaika ja elementti, syksyssä taas on jotakin turvallista ja lohdullista. Kävin äsken kävelemässä navakassa syystuulessa ja nautin joka hetkestä. Syksy kurittaa, mutta lempeästi.

Arjen alkamisen huomaa siitäkin, että lukutahti on taas hidastunut. Toisaalta käsiin on jostakin syystä tarttunut sellaisia teoksia, ettei niitä olekaan tehnyt mieli hotkia, vaan pikemminkin pureskella antaumuksella. Ennen kuin alan purkaa kahden viime kuukauden lukuhetkiä, esittelen kuitenkin taloutemme uuden huonekalun. Se on tässä:

Satusohva!

Olen haaveillut tästä ikealaisesta nojatuolista jo useamman vuoden, sillä vaikka se hivelee silmääni, olen testatessani huomannut sen myös erinomaiseksi istuttavaksi. Meillä ei ole kuitenkaan ollut nojatuolille paikkaa tätä ennen. Elo-syyskuussa innostuimme rymsteeraamaan. Osa huonekaluista lähti kesän aikana valmistuneelle mökille, maalasimme lapsien ja kissojen kuluttaman lautalattiamme täällä kotona ja vaihdoimme vähän huonekalujen paikkaa. Nyt meillä on yhdistetty työ/luku/bloggausnurkkaus, josta löytyvät vierekkäin työpöytä ja kone, uusi nojatuoli sekä kirjahyllyt. Tämän sivun alussa oleva kuva paljastaa maisemia uudesta lukupisteestäni aavistuksen verran. Olen havainnut sekä tuolin että sijainnin toimivaksi, vaikka tarvitsisin kyllä pienen pöydän mukille, kuten kuvasta huomaatte. Myös lapset ovat ottaneet tuolin innolla vastaan ja antaneet sille jopa nimen: Satusohva! Neiti Kevät ja Herra Syksy vaativat, että iltasatu luetaan nimenomaan Satusohvalla. Ja niinhän me sitten tehdään.

Mutta nyt, kun sisustusasiat on käsitelty, päästään niihin kirjoihin.

Elokuussa tuli luettua uutta lanukirjallisuutta. Silja Pitkäsen lapsille suunnattu matkakirja Pariisin taivaan alla taisi olla ensimmäinen lukemani laatuaan. Sen sijaan Siri Kolun rakastetun Me Rosvolat -sarjan uusin osa, Karkkikumous! oli paluuta vanhan, rakkaan ystävän pariin.

Syksyn aikana luin myös pari ulkomaista uutuusjärkälettä. Ei järkälettä välttämättä sivumäärissä, mutta aiheiden, teemojen ja haasteiden puolesta kyllä. John Williamsin Butchers' Crossing koetteli minua toden teolla. Chris Cleaven Sodassa ja rakkaudessa ei sekään päästänyt helpolla, mutta oli lopulta näistä kahdesta enemmän minun kirjani.

Alkusyksyn kirjoista näkyy muodostuvat helposti pareja. Leena Lehtolaista luin nimittäin kahden kirjan verran. Ensin Lehtolaisen uutuuden, Hilja Ilveskero-sarjaa jatkavan Tiikerinsilmän ja melkein heti perään kuuntelin äänikirjana kaikkien aikojen toisen Maria Kallio -tarinan Harmin paikka. Jos nyt näitä vertaan, ja vertaanhan minä, koska se tarkoituksena olikin, kannustan kyllä Lehtolais-faneja tarttumaan rohkeasti ja vailla ennakkoluuloja uutuuteen. Hieno dekkari! Sain äänikirjarintamalla päätökseen myös pitkällisen projektini kuuntelemalla Täällä Pohjantähden alla -trilogian viimeisen osan. Jos et ole vielä tätä kotimaisen kirjallisuuden klassikkoa lukenut, tee se ihmeessä, vaikkapa Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi ensi vuonna. Takaan, ettet pety!

Viimeistä kirjaparia on aika hankala niputtaa yhteen, mutta teenpä kuitenkin niin, kun tälle linjalle lähdin. Tietopuolen kirjallisuutta molemmat kuitenkin. Aloitin nimittäin joulufiilistelyt Mima Sinclairin Piparitaivas-kirjalla. Eräänlaista haaveilua edisti toinenkin kirja. Lääkitsin matkakuumettani Reeta Paakkisen Kuun ja tähden mailla -kirjalla. Mistään matkaoppaasta ei tosin ole kysymys, vaan erittäin hyvin ja kiinnostavasti kirjoitetusta yhteiskunnallisesta asiaproosasta, maustettuna kulttuurilla ja historialla.

Syksyyn on mahtunut myös erilaisia haasteita. Vastasin niin Elämäni musiikkina -haasteeseen kuin paljastin Epäsuosittuja kirjallisia mielipiteitänikin. Ja koska kirjallisuuden ohella muukin kulttuuri on vallannut tinkimättömästi tilaa tästä virtuaalisesta satusohvastani, esittelin myös Kuopion kaupunginteatterin Annie Mestariampuja -musikaalin  sekä fiilistelin Gilmoren tytöt -televisiosarjaa uusia Netflix-jaksoja odotellessani. Kokosinpa vielä Queen- ja Freddie Mercury-aiheista kirjallisuus- ja linkkilistaa Mercuryn 70-vuotispäivien kunniaksi.

Blogin lukijoilla on ollut monia suosikkeja. Alkusyksystä eniten saavuttiin lukemaan Arttu Tuomisen Murtumispistettä. Syyskuussa kiinnostusta on herättänyt erityisesti Leena Lehtolaisen vanha suosikki Harmin paikka. Aivan viime päivinä Jyri Paretskoin Shell's Angles -kirjat ovat herättäneet kiinnostusta. Taitaa olla kirjojen luku käynnissä Suomen kouluissa? :)

Mitähän lokakuu tuo tullessaan?
Tällä hetkellä luen erästä kotimaista tähtidekkaria ja lukupinossa odottaisi vino pino syksyn (ja vielä viime keväänkin, apua) uutuuskirjoja. Katsotaan, miten paljon ehdin, sillä lokakuussa on tiedossa myös paljon kulttuuririentoja. Teatteria, konsertteja, stand upia ja tietenkin sokerina pohjalla Helsingin kirjamessut. Ainakin listan ensimmäinen ja viimeinen tulevat näkymään täällä blogissakin.

Kiitos teille tähänastisesta syksystä! Kiitos kommenteista, kiitos jaetuista hetkistä! Jatketaan kohti jännittävää kirjasyksyä. Kutkuttaako teidän muidenkin vatsanpohjia? Minulla ainakin on perhosia vatsassa, niin mahdottoman hyviä ja kiinnostavia kirjoja ilmestyy harva se päivä!

Amma

tiistai 27. syyskuuta 2016

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla. Elämää Turkissa ja Kyproksella.


Syyskuussa olen viettänyt aikaa Turkissa ja Pohjois-Kyproksella. Nimittäin ajatuksissani. Reeta Paakkisen Elämää Turkissa ja Kyproksella on odottanut lukuvuoroaan jo useamman kuukauden, mutta Turkin kesäinen vallankaappausyritys ja sitä seuranneet puhdistukset palauttivat kirjan mieleeni uudestaan. Halusin päästä perille minulle melko tuntemattomasta yhteiskunnasta ja ymmärtää sitä kehitystä, joka tähän pisteeseen on johtanut.

Paakkinen on toimittaja, joka asuu Turkissa. Hän kuvaa Turkin ja Pohjois-Kyproksen elämää, yhteiskuntaa ja historiaa toisaalta ulkopuolisen silmin, mutta raottaa verhoja kuitenkin myös yhteiskunnan sisälle, tavallisten turkkilaisten ajatuksiin, joihin meillä täällä Suomessa ei yleensä ole yhteyttä. Eteen piirtyy maisema ja maa, joka on hyvin monimuotoinen. Turkki on jännittävä sekoitus historiaa ja modernismia, konservatiivisuutta ja uudistusmielisyyttä, uskonnollisuutta ja sekularisaatiota sekä eksotiikkaa ja länsimaista arvomaailmaa. Eikä ihme, sijaitseehan valtio kirjaimellisesti Euroopan ja Aasian rajalla.

Kun vielä lisätään mukaan eri maissa asuvien turkkilaisten variaatiot turkkilaisuuden kokemuksessa, on selvää, ettei ole olemassa yhtä ainoaa tai edes muutamaa erilaista turkkilaisuutta. Paakkinen avaa oivaltavasti lukijalle olosuhteita maasta, josta keskivertosuomalaisella on paljon mielikuvia ja ennakko-asenteita,  mutta vain vähän tietoa. Napatanssi, tee, naisen asema. Turkkilaisessa turistirysässä viikon viettänyt turisti ei vielä ole nähnyt kovinkaan syvällisesti varsinaista turkkilaista yhteiskuntaa. Todellisuus on huomattavasti monisyisempää.

Paakkinen on kirjoittanut kirjaa kesällä 2015. Sen jälkeen on tapahtunut paljon niin Turkissa, Syyriassa kuin Euroopassakin. Heti kirjan ilmestymisen aikoihin jo pitkään muhinut ja kirjassakin kuvattu pakolaiskriisi läjähti eurooppalaisten kasvoille. Sitten nousi pelko jihadistien tekemistä iskuista. Turkin ja Venäjän välit ovat vaihdelleet liittolaisuudesta äärimmäiseen kireyteen. Heinäkuussa koko maailma seurasi kasvavan hämmennyksen vallassa, kuinka Turkissa ensin käynnistyi vallankaappausyritys, joka kuitenkin kukistettiin. Tätä seurasi massiiviset vangitsemiset, joiden avulla presidentti Erdogan puhdisti vastustajansa yhteiskunnallisista tehtävistä.

Mitään tyhjentävää selitystä Paakkinen ei pysty (luonnollisesti) antamaan kirjan ilmestymisen jälkeen aktualisoituneille tapahtumille. Mutta kirja antaa valmiuksia tapahtumien tulkitsemiseen. Kaikista voimakkaimmin piirtyy ajatus siitä, kuinka hurjat erot maassa vallitsevat niin tavoissa, kulttuurissa kuin poliittisissa mielipiteissäkin. Pääsääntöisesti sekulaarissa ja modernissa maassa asuu myös huomattavan vanhoillisia ja uskonnollisia ryhmittymiä. Erdoganin AK-puolue on ottanut käyttöönsä Ottomaanien suuruuden päiviä ja perinteisiä muslimiarvoja ihannoivan retoriikan, joka on herättänyt yhtä lailla tyrmistystä kuin vastakaikuakin. Sama ilmiö on käynnissä monissa muissakin Euroopan maissa tällä hetkellä. Populistinen, äärimittoihin yltävän kansallistunteen kanssa harjoitettu flirttailu on aikamme ilmiö politiikassa - myös Suomessa.

Kuun ja tähden mailla onkin kuin puu, jonka juuret ja runko on vahvasti Turkissa, mutta jonka sankka oksisto levittäytyy laajalle aikamme ilmiöihin ja tapahtumiin. 400-sivuinen teos on tuhti lukupaketti, jota ei tee mieli lukea harppomalla. Teksti ei kuitenkaan ole raskassoutuista, vaan päinvastoin kiinnostavaa ja ajatuksia herättävää. Aihepiirit vaihtelevat, mikä tuo lukemiseen miellyttävää vaihtelua. Välillä tarkastellaan historiaa, välillä turkkilaista nykypäivää. Välillä pistäydytään Kyprokselle, välillä Syyriaan. Lopputuloksena on elävä ja monikasvoinen kokonaisuus, joka liikkuu luontevasti asiaproosan ja esseen välimaastossa.

Suosittelen teosta lämpimästi niille, jotka ovat kiinnostuneita turkkilaisesta kulttuurista niin Turkissa, Kyproksella kuin ympäri Eurooppaakin. Teos toimii erinomaisena oppaana hänelle, joka haluaa ymmärtää turkkilaisuutta ja sopeutua turkkilaiseen yhteiskuntaan.

Toivottavasti Paakkinen kirjoittaa pian lisää ja sanoittaa sen, mitä Turkissa on tapahtunut vuonna 2016.


Ps. Kirjan kansi on Satu Kontisen käsialaa. Tietokirjakin voi olla kaunis, kiitos siitä.

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla. Elämää Turkissa ja Kyproksella
Atena 2015
419s.
Arvostelukappale

lauantai 24. syyskuuta 2016

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (äänikirja)

 
Viime vuosina olen monen muun pitkän linjan Maria Kallio -fanin lailla verrannut uusia Kallio-dekkareita vanhoihin, hyviin klassikko-Lehtolaisiin. Niihin romaaneihin, jotka ovat aikoinaan saaneet koukuttumaan paitsi kiehtovaan päähenkilöön myös dekkareihin ylipäänsä.

Jossakin vaiheessa mieleeni tuli, että olisi hyvä lukea vanhoja Kallioita läpi uudestaan ja tarkistaa, ovatko kirjat edelleen yhtä hyviä kuin aiemmin vai olenko ehkä mielessäni nostanut dekkarit erinomaisuudessaan mittasuhteisiin, jota todellisuudessa on mahdoton saavuttaa. 

Osan dekkareista olen lukenut vähintään kahdesti, toiseen otteeseen vähän vuosituhannen vaihtumisen jälkeen, mutta osan vain kerran. Monen dekkarin tarinat kuitenkin ovat hyvässä muistissa, joten päätin kokeilla, saisinko jotain uutta irti äänikirjatulkinnoista.

Ensimmäiseksi kuunneltavaksi valikoitui Harmin paikka, Kallio-sarjan toinen teos. Se ei ehkä ole sarjan parhaimmistoa, mutta muistan, että murhaaja oli minulle aikoinaan suuri yllätys. Niin suuri, että muistin ratkaisun edelleen kirkkaasti, mikä ei ole minulle ollenkaan ominaista 15 vuotta sitten luettujen kirjojen kohdalla.

Harmin paikka on ilmestynyt alun perin vuonna 1994. Oli hauskaa huomata, kuinka paljon maailma ja Suomi on muuttunut reilussa parissakymmenessä vuodessa.  Muutos näkyy tietysti tekniikassa (tai sen puutteessa), mutta myös pukeutumisessa. En ole aiemmin huomannutkaan, kuinka elävästi Lehtolainen kuvaa aikaansa myös pienissä yksityiskohdissa, muutenkin kuin suurempia yhteiskunnallisia linjoja kuvaten. Myös asenteissa ja arvoissa näkyy muutosta. En usko, että Maria Kallio punastelisi 2010-luvun S/M-bileissä yhtä paljon kuin 1990-luvulla.

Harmin paikka -dekkarissa Kallio on päätynyt asianajajaksi tapiolalaiseen lakitoimistoon. Pieni tapiolalainen piiri pyörii kirjassa muutenkin, Maria nimittäin on muuttanut asumaan väliaikaisesti Antin kanssa tämän vanhempien kotiin. Eräissä kesäjuhlassa Maria tutustuu Armiin, paikallisen gynekologin vastaanottoapulaiseen. Kun Maria seuraavana päivänä saapuu Armin kotiin, löytää hän naisen kuolleena. Maria alkaa selvittää tapausta, johon kiusallisesti liittyvät myös Antin sukulaiset ja Marian omat kaverit. Ei olekaan ihme, että Marian ja Antin suhteellisen tuore suhde on koetuksella murhatutkimusten ja oman elämän ristipaineissa. Saavutaan risteykseen: onko aika sitoutua vai päästää irti?

Olen joskus aiemminkin maininnut siitä, että itseäni yhtä sukupolvea vanhempi Maria Kallio on edustanut minulle aina tietyllä tapaa roolimallia ja esimerkkiä siitä, mitä tulevaisuudessa on odotettavissa. Tämän dekkarin kohdalla osat ovat muuttuneet, oli hassua tuntea itsensä vanhaksi ja viisaaksi Marian rinnalla.

Itse tarinaa en osaa arvioida oikein mitenkään, sillä äänikirjaformaatti ei ollut ollenkaan eduksi kirjalle. Olen kuunnellut Erja Mantoa aiemminkin, ja pitänyt kuulemastani, mutta pippurisen Marian tuntojen tulkiksi hänen luentansa ei sopinut mielestäni yhtään. Kun kuunteluperiodikin vielä osui kiireiseen ajanjaksoon, minulla oli huomattavia vaikeuksia pysyä hereillä kuunnellessani (kröhöm, ehkä aina en pysynytkään). Harmin paikka ei tarinana muutenkaan ole Kallio-sarjojen toiminnallisimmasta päästä, vaan mukana on paljon lakinaisen tutkintaa, jossa jännittävimmät hetket koetaan lakiasiaintoimiston arkistossa. 

Joka tapauksessa oli kiva palata Leena Lehtolaisen vanhempaan tuotantoon. Tällä kertaa paras anti oli kuitenkin nostalgiatripissä, harmin paikka.

Leena Lehtolainen: Harmin paikka (äänikirja)
Tammi 2007 (äänikirja), alkup. 1994.
Lukija Erja Manto
Kesto 7h 48min.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Blogin siivoamista

Aina syksyisin se iskee. Ihmeellinen vimma sisustaa blogia, vaikka järki sanoo, että muutakin tekemistä olisi ja vähäisen vapaa-aikansa voisi käyttää esimerkiksi lukemiseen. Antauduin kuitenkin eilen tälle mieliteolle kahdesta syystä: 1. pieni siivous on välillä tarpeen yhtä lailla blogi- kuin fyysisessä kodissakin ja 2. olen sentään rauhoittunut alkuvuosien hurjasta bannereiden ja templatejen kokeilutahdista, jossa blogini saattoi muuttaa ulkoasuaan melkein kuukauden välein.

Muistatteko vielä sen ajan? Blogien ulkoasussa ei tuolloin totta vie tavoiteltu simppeliyttä tai harmoniaa, vaan leikiteltiin rohkeasti kuvilla, väreillä ja erilaisilla alustoilla. Löydettiin uusimmat vimpaimet, tällättiin sivupalkkiin kaikki saadut tunnustukset jne. Muistatteko? On ihan ymmärrettävääkin, että blogin ensimmäisinä vuosina jokainen etsii omaa linjaansa, testaa mikä toimii ja miellyttää ja mikä taas ei. Amman lukuhetki on ollut useamman vuoden ajan tunnistettavissa kirjoituskoneesta, vähän erilaisina variaatioina. Muuten ulkoasu on ollut simppeli ja yksinkertainen. Ja näin tulee olemaan jatkossakin, vaikka minulle eilen iskikin kaipuu alkuaikojen kokeilunhaluun ja leikkisyyteen.

Olen jo aika pitkään, itse asiassa varmaan koko blogini olemassaolon ajan jakanut kuvia lukuhetkistäni. Nykyään jaan kuvia eritoten Amman lukuhetken Facebook-sivulla (vink vink). Tuntui siis luontevalta koota otsikkobanneri tällaisista otoksista. Siitähän tässä blogissa on kysymys. Pienistä vangituista hetkistä. Katsotaan, kestänkö Jojo Moyesin yli porautuvaa maanista katsettani kuinka pitkään! Vanha tuttu kirjoituskonekin vilahtaa kuvissa. Muita hienoisia uudistuksia ovat rikki menneiden tai muuten vain käyttämättömien appien ja linkkien poistaminen sivu- ja alapalkeista sekä kirjansinkoon ja fontin muuttaminen silmäystävällisemmäksi. Mitäänhän en myönnä, mutta olen huomannut viime aikoina ärsyyntyväni liian pienistä pränteistä, liekö vuosien kertymisellä mitään tekemistä asian kanssa?? :) Toivottavasti kohtalotovereille blogini lukeminen on jatkossa aiempaa miellyttävämpää.

Vielä odottamaan jäi asiasanapilven ja seuraamieni blogien linkkiluettelo, jotka kaipaisivat myös kipeästi päivitystä. Nyt se kuitenkin vielä odottamaan seuraavaa siivousvimmaa.

Palautetta ulkoasusta ja tietysti kaikesta muustakin saa antaa. Ja jos huomaat, että olen siivousvimmassani nyt hävittänyt sivupalkista jotain sellaista, jota ehdottomasti tarvitset, ärähdä tok, palautan tarvittavat vimpaimet paikalleen!

Mukanaa syksyistä viikkoa!

Amma

torstai 15. syyskuuta 2016

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa. 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun

 
Syyskuu on puolessa, illat pimenevät selkeästi kiihtyvällä vauhdilla, joten eikös nyt jo saa varovasti kääntää katsetta kohti joulua? Mima Sinclairin Pipari-ihmemaa on täydellinen kirja joulun ensifiilistelyyn, ja sellaiseksi sen käyttö minulla jäikin, koska en millään ole ehtinyt leipomaan viikkokausiin. Vähän harmittaa, että kirjaston laina-aika päättyy jo nyt, mutta onneksi monta hyvää vinkkiä on jo painunut mieleen.



Vaikka pidän leipomisesta, en ole pipertäjätyyppiä, joten tunsin pientä ennakkoluuloa tällaista kirjaa kohtaan. Piparkakkutalot kun tunnetusti ovat pientä piperrystä täynnä. Niin toki tässäkin kirjassa, mutta myös ilahduttavaa arkirealismia ja tervehenkisyyttä oli havaittavissa:
Inhoan reseptejä, joissa tarvitaan useita erikoisia keittiövälineitä ja vaikeasti saatavia raaka-aineita. Tämän kirjan resepteissä käytetään tavallisia ja edullisia raaka-aineita.

 
Sinclair esittelee pari peruspipariohjetta ja opastaa muunnelmat erityisruokavalioille. Samaten hän kertoo perusfaktat siirapeista, pikeeristä ja sokeriliimasta sekä antaa käytännön vinkkejä piparinleivontaan. Nimensä mukaisesti kirja sisältää 30 erilaista pipariohjetta aina perinteisistä piparkakkupojista mitä villeimpiin variaatioihin. Kirjan lopusta löytyvät myös helpot kaavat piparkakkutaloille.

 
Sinclairin hyppysissä pipari muuttuu joululeivonnaisesta salonkikelpoiseksi tarjottavaksi mihin tahansa kahvipöytään. Kirjasta on siis iloa muutenkin kuin joulun alla!

 
Mutta jos olet todellinen jouluentusiasti, eikä yhtään haittaa, että mopo vähän karkaa käsistä, antaa Pipari-ihmemaa siihen hyvät avaimet...

 
 
  
Vai mitä sanotte näistä? 😊

Mima Sinclair ei ole ensimmäistä kertaa esillä tässä blogissa. Jos piparit eivät vielä tunnu ajankohtaiselta, tutustu Sinclairin Mukikakkukirjaan täällä.

Mima Sinclair: Pipari-ihmemaa. 30 piparkakkuohjetta leivontaan ja koristeluun.
Gummerus 2016
110s.
Suomentanut Jenni Pahlman

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Annie Mestariampuja Kuopion Kaupunginteatterissa

Annie Oakley (Natalil Lintala) ja Frank Butler (Mikko Rantaniva) ottavat mittaa toisistaan. Kuva Sami Tirkkonen.

Rakastettu Annie Mestariampuja on klassikkomusikaali ja Kuopion Kaupunginteatterin syksyn suursatsaus. Esitys on herättänyt jo etukäteen huomiota ihan valtakunnan tasollakin. Kaupunginteatteri on mainostanut esitystä näyttävänä ja viihteellisenä koko perheen musikaalina sekä hittikimarana, ovathan musikaalin ikivihreät sävelet itsensä Irving Berlinin käsialaa. Huomattavaa on myös se, että teatteri on tehnyt produktiossa yhteistyötä Kuopion Sirkuksen kanssa.

En ole varauksettomasti musikaali-ihmisiä. Jos musikaali yltää ainoastaan keskinkertaisuuteen, on esitys helposti teennäinen ja katsojan osa kiusallinen. Siksi valikoin tarkasti, mihin musikaalin pääni pistän. Parhaimmillaan musikaalit ovat kuitenkin upeita, elähdyttäviä ja ylevöittäviä elämyksiä kepeydestään huolimatta ja siksi olen silloin tällöin valmis ottamaan riskin. Ainakin pidin aikoinaan ikonisesta, Betty Huttonin tähdittämästä Hollywood-versiosta (Annie Get Your Gun, 1950), joten lähtökohdat olivat lupaavat. Lopulta suuntasin ennakkonäytökseen yhdessä 10-vuotiaan kummityttäreni kanssa.

Kuopion Kaupunginteatterin Annie Mestariampuja on juuri sellainen musikaali, jonka seurauksena seuraavana päivänä rallattelee musikaalisävelmiä ja hypähtelee eteen päin kepein tanssiaskelin. Musikaali on juuri niin visuaalisesti näyttävä, niin häpeilemättömän korni, niin taitavasti toteutettu ja vastustamattomasti esitetty, ettei siitä voi olla pitämättä. Näyttelijät hoitavat pestinsä mallikkaasti laidasta laitaan, mutta erityisesti kyseessä on voitto koko produktiolle ja teatterille. Kaikessa näkyy se, että esitykseen on satsattu ja se on tehty sillä kunnianhimolla ja pieteetillä, mikä on välttämätöntä menestysmusikaalin synnyttämiseksi. Mielettömän upeasti toteutettu lavastus, säkenöivä puvustus, svengaava musiikki ja siihen saumattomasti sopivat koreografiat, täydennettynä Kuopion Sirkuksen huimapäisillä tempuilla... kun puitteet ovat näin hienosti kunnossa, on näyttelijöillä kiitollinen tehtävä puhaltaa palaset eloon ja pitää lavalla hauskaa. Vaikka ennakkonäytöksessä oli vielä nähtävissä paikoitellen pientä haparointia vuorosanoissa, oli esitys jo nyt hyvin valmiin tuntuinen.


Musiikki- ja tanssikohtaukset svengaavat.

Nimiroolin esittävä Natalil Lintala oli juuri niin valloittava kuin Annien täytyykin olla. Erityismaininta myös upeista laulutulkinnoista. Muistan joskus takavuosina kiemurrelleeni kaupunginteatterin musikaalissa vaivautuneena musiikkikohdissa. Ne vuodet ovat ilmiselvästi takana päin. Samaa voi sanoa Frank Butlerin roolin tekevästä Mikko Rantanivasta, joka antaa Annien loistaa pääroolissa, mutta tukee vahvasti ja varmasti. Erityismaininnan ansaitsevat myös Katri-Maria Peltolan räkäinen Dolly Tate ja Istuvan Härän roolin tehnyt Karri Lämpsä, joka näytti pidättelevän naurua läpi esityksen ja sai kuin saikin kanavoitua sen suoraan yleisön nauruhermoon.

Aivan täysin en päässyt vapaaksi vakavamielisyydestäni, vaan kohottelin kulmiani alkuperäiskansoja koskevalle karikatyyriselle sivistymätön villi -kuvastolle sekä ylipäänsä tarinan perusoletukselle siitä, että naisen kannattaa olla vähän miestä huonompi, jos haluaa tämän kanssa naimisiin. Onko se naimisiin meneminen sitten tärkein saavutus naisen elämässä? Tärkeämpi kuin komea ura ja saavutukset? Ohjaaja Olli-Matti Oinonen on pysynyt alkuperäisteoksen viihdyttävillä linjoilla, eikä ole lähtenyt hakemaan uutta, kyseenalaistavaa näkökulmaa asiaan. Jos olisi, olisin antanut esitykselle arvosanan 10+, nyt jätän hiuksenhienon miinuksen kympin perään. Yhtä kaikki, musikaali mursi vastarintani iloisuudellaan ja sellaisillekin teoksille on totta vieköön paikkansa ja oikeutuksensa maailmassa.

Karri Lämpsän Istuva Härkä kirvoitti lakonisilla kommenteillaan suurimmat naurut. Kuva Sami Tirkkonen.


Myös kummityttöni piti kovasti esityksestä, eikä tainnut olla edes yleisön nuorin katsoja, vaikka pääsääntöisesti väki olikin varttunutta. Omien 7- ja 5-vuotiaiden kanssa en vielä lähtisi tätä katsomaan ihan jo esityksen keston vuoksi (2h 45 min, sisältää väliajan), mutta turnauskestävyys on toki tapauskohtaista. Kymmenenvuotias osasi nauttia pukujen väriloistosta, musiikki- ja tanssiesitysten taitavuudesta ja hienoista näyttelijäsuorituksista. Häntä iteään lainaten: "Joskus aikuisten esitykset ovat tylsiä, mutta tämä ei ollut." Lähes koko perheen viihdettä siis. Kannattaa tulla katsomaan, kauempaakin!

torstai 8. syyskuuta 2016

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

 
Onkohan yhtään lukijaa, jonka Chris Cleaven Little Been tarina olisi jättänyt kylmäksi? Ei ainakaan minua, joten nähtyäni Sodassa ja rauhassa -romaanin eeppisen kannen, mahtailevasta nimestä puhumattakaan, odotin elämää suurempaa rakkaus- ja sotatarinaa. Sellainen toki lopulta olikin kyseessä, mutta pitkään olin kahden vaiheilla, jättäisinkö kirjan kesken.

Jos pitää nopeista aluista, siitä, että kirjailija tönäisee lukijan saman tien syvään päähän, saa tämän kirjan kohdalla pettyä. Neljän keskushenkilön: Kaverusten Tomin ja Alistairin sekä ystävättärien Maryn ja Hildan kautta tarinaa lämmitellään tovi jos toinenkin.

Englanti on joutunut sotaan, aivan kuten koko muukin Eurooppa, eivätkä nuoret ihmiset oikein tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Alistair päättää värväytyä, Tom ei. Hienostokodista kotoisin oleva Mary saa pettyä, kun hänestä ei tulekaan agenttia vaan opettaja ja Hilda metsästää lähinnä univormuista upseeria itselleen. Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun ilmapommitukset alkavat, on selvää, ettei sotaa voi paeta. Sitä mukaa kun Lontoo murenee ja luhistuu pommien alla, murenee myös se maailma, jossa ennen toista maailmansotaa elettiin. Toisaalla seurataan Maltan piiritystä. Alistair on loukussa sotilaiden ja paikallisten kanssa ja pahin vihollinen ei ehkä tulekaan taivaalta vaan nälän kasvaessa miesten itsensä sisältä.

Heikoimmillaan Cleave on kaunopuheisiin sortuva tylsimys, parhaimmillaan kirjallinen nero, jonka jalkojen alta olen valmis suutelemaan maata. Tähän romaaniin mahtuu molempia hetkiä, mutta onneksi jälkimmäisiä huomattavasti enemmän. Juuri kun Cleave on kauniilla korulauseillaan turruttanut lukijan uskomaan, että omalla kierolla tavallaan sodassa on jotakin kaunistakin, hän tylyn lakonisesti vetää maton alta ja lyö avokämmenellä poskelle. Siinä on tylyyttä ja tyyliä, aivan kuin kravatti kaulassa Lontoota ja Maltaa pommittavilla natsilentäjillä.

Sodassa ja rakkaudessa sisältää huikaisevan hienoja kohtauksia, sellaisia, jotka saavat kirjojen sivut rypistymään lukijan eläytyessä tapahtumiin kämmenten lihaksia jännittäen. Paljon rumaa, paljon kaunista. Runsaasti nokkelaa ja hauskaa sanailua, paljon ääneen lausumatonta, rivien väliin jäävää tuskaa ja kauhua.

Omissa terveisissään kirjan lopussa kirjailija vähättelee teostaan, tuntee pienuutensa suuren aiheen äärellä, mutta mielestäni Cleave onnistuu erinomaisesti tuomaan jotakin uutta siihen, mistä on jo niin paljon kirjoitettu. Teos muistuttaa myös hyvin raadollisella tavalla siitä, mitä on sota ja miten se vaikuttaa siviileihin. Kun katsomme uutisia Euroopan ulkopuolelta, kun käännämme katseemme pois pakolaisvirroista, ymmärrämmekö tosiaan, mitä sota on? Luulen, että olemme unohtaneet, mutta Sodassa ja rakkaudessa kirjoittaa sen kaiken taas näkyville.

Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa
Gummerus 2016
392s
Suomentanut Irmeli Ruuska
Arvostelukappale

maanantai 5. syyskuuta 2016

Hyvää syntymäpäivää Freddie!


Freddie Mercuryn syntymästä tulee kuluneeksi tänään 70 vuotta. Suurin idolini on ollut täällä blogissa esillä useampaankin otteeseen, siispä kokosin häneen liittyvän kirjallisuuden ja muut elämykset samalle sivulle. Toivottavasti näistä on teille iloa ja saatte vinkkejä siitä, miten tähän yhteen kaikkien aikojen suurimmista rock-ikoneista voi tutustua paremmin. Vielä hienomminkin syntymäpäivää toki voi juhlistaa: kuuntelemalla päivänsankarin kuolematonta musiikkia.

perjantai 2. syyskuuta 2016

Gilmoren tytöt

Oletko katsonut Gilmoren tyttöjä? Takavuosien sarja on nyt uudelleen pinnalla, sillä marraskuussa supersuosiota nauttivaan sarjaan ilmestyy neljä uutta jaksoa Netflixiin. Tapauksen kunniaksi kaikki seitsemän vuosina 2000-2007 ilmestynyttä kautta ovat olleet nähtävissä Netflixissä kesästä alkaen.

Itse seurasin sarjaa heti 2000-luvun alussa, mutta jossakin vaiheessa seuraaminen jäi, vaikka aina television ollessa oikealla hetkellä auki ohjelmaa mielelläni katsoinkin. Kokonaiskuva jäi kuitenkin vähän sirpaleiseksi, joten kun monta monituista vuotta sitten bongasin ykköskauden sisältävän DVD-boxin alennuksessa, päätin katsoa koko sarjan alusta loppuun. Toteutus tosin lykkääntyi tämän vuoden vaihteeseen asti. Minulla on ollut silloin tällöin tapana ottaa joku lapsuuteni tai nuoruuteni megasarja ja näistä tapauksista olen raportointu täälläkin. Gilmoren tytöt aloitin siis  tammikuussa ja heinäkuussa (pitkään viimeisiä jaksoja säästeltyäni) pääsin sarjan (tähänastiseen) loppuun.


Kyseessähän on sarja, joka kertoo Lorelai Gilmoresta (Lauren Graham) ja hänen tyttärestään niinikään Lorelai, mutta kutsumanimeltään Rory Gilmoresta (Alexis Bledel). Lorelai on tullut äidiksi hyvin nuorena ja kyse onkin enemmän kaverisuhteesta. Seitsemän kauden aikana molemmat päähenkilöt kasvavat henkisesti ja joutuvat toki erilaisiin kummallisiin tilanteisiin. Rory kasvaa koulutytöstä naiseksi, Lorelai perustaa oman yrityksen ja ehtii yrittää ja erehtyä ihmissuhteissaan useampaankin kertaan. Sarjan muita keskushahmoja ovat (ihana!) kahvilanpitäjä Luke (Scott Patterson), Lorelain paras ystävä Sookie (Melissa McCarthy) ja Lorelain vanhemmat Emily (Kelly Bishop) ja Richard (Edward Herrmann). Mainita pitää myös Roryn poikaystävät, järjestyksessä Dean (Jared Padalecki), Jess (Milo Ventimiglia) ja Logan (Matt Czuchry). Aihe herättää faneissa niin paljon intohimoja, että jokaiselle poikaystävälle on olemassa omat kannattajansa sen mukaan, kenen kanssa Roryn olisi pitänyt päätyä yhteen (itse edustan Team Jessiä, kiitos kysymästä). Katsojan kannalta on kiitollista, että sarjassa on niin monenikäisiä hahmoja ja näyttelijöitä. Nuoret, sarjan kautta kuuluisuuteen nousseet näyttelijät ovatkin vuolaasti kehuneet vanhojen konkareiden tukea ja esimerkkiä. Lorealain äidin Emilyn hahmo on loistava esimerkki kypsän naisen roolista, joka ei asetu pelkkään äiti/isoäiti-hymistelyyn.


Vaikka kyse on hyväntuulisesta, nuorille sopivasta ihmissuhdesarjasta, on kyseessä myös äärimmäisen taitavasti ja laadukkaasti käsikirjoitettu sarja, jonka ääressä viihtyy aikuinenkin. Sarja on tunnettu siitä, että hahmot, erityisesti Lorelai ja Rory, puhuvat nopeasti. Heidän suuhunsa kirjoitettiin tekstiä huomattavasti enemmän kuin tälläisissa sarjoissa yleensä tehdään. Kiitos sarjan luojan, Amy Sherman-Palladinon, teksti sisältää hauskaa sanailua ja kekseliästä dialogia sekä käsittämättömän paljon anekdootteja ja intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen, elokuviin ja pop-kulttuuriin. Sarja peilaakin aikansa maailmaa erittäin hyvin, vaikka tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen ja kaikesta maailman pahuudesta piilossa olevaan, idylliseen Stars Hollown kaupunkiin. Kaupunki ja kaupunkilaiset näyttelevät suurta osaa tapahtumissa. Stars Hollow on täynnä toinen toistaan persoonallisempia hahmoja ja vaikka välillä itse kullakin tapahtumat menevät tunteisiin, paistaa kuitenkin keskinäinen välittäminen ja toisen hyväksyminen kaikesta läpi. Tästä hyvänä osoituksena ovat toinen toistaan hauskemmat tapahtumat ja kyläjuhlat, joita kaupungissa järjestetään. Ei ihme, että useat fanit toteavat: I'd rather live in Stars Hollow!

Innokkaalle lukijalle sarja on oivallista katsottavaa senkin takia, että Rory on oikea lukutoukka. Hän on käytännöllisesti katsoen aina kirja kädessä ja jaksoista löytyy monta herkullista kohtausta, johon kuka tahansa kirjafani pystyy samastumaan. Kuinka monta kirjaa tarvitaan matkalle, kuinka ihanalta paperi ja painomuste tuoksuukaan ja niin edelleen. Kirjat näyttelevät sarjassa niin suurta osaa, että innokkaat fanit ovat jopa keränneet kaikki 339 sarjassa esiintyvää, Roryn lukemaa kirjaa. Rory Gilmore Reading Challenge on kiertänyt blogeissa ja kyllä itseänikin houkuttelisi kokeilla sitä, jos vain lukuaikaa olisi enemmän. Jos lukee edes puolet näistä kirjoista, on jo aika hyvin perillä maailmankirjallisuuden klassikoista! Sen, kuinka monta teosta itse on tästä listasta lukenut, voi tarkistaa vaikkapa täältä.


Vieroitusoireissani löysin myös listauksen 15 uudemmasta kirjasta, jotka sopivat Gilmoren tytöt -faneille. Suurin osa kirjoista taitaa tosin olla suomentamattomia, mutta löytyy joukosta Amy Tanin Ilon ja onnen tarinat ja Maria Semplen Missä olet Bernadette. Koko listauksen löydät täältä.

Itse olen lukemisen lisäksi parannellut vieroitusoireitani muilla sarjoilla. Ensin katsoin Netflixistä kaksi olemassaolevaa tuotantokautta sarjasta Grace&Frankie (suosittelen!), nyt on menossa MTV3:n muutaman vuoden takainen Klikkaa mua (hauska sekin). Ja mitä pimeämmäksi syksy tästä etenee, ainakin voi lohduttautua sillä, että uusien Gilmore Girls -jaksojen julkaiseminen on koko ajan lähempänä.

Löytyykö lukijoista Gilmore-faneja? Millaisia muistoja Sinulla on sarjasta? Kuka on lempihahmosi? Ja tietysti: mitä odotat ja toivot tulevilta jaksoilta?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...