lauantai 30. heinäkuuta 2016

Arttu Tuominen: Murtumispiste



Oliko se jo kevättalvella, kun kääntelin käsissäni Arttu Tuomisen Murtumispistettä ja tuskin maltoin odottaa, että pääsisin lukemaan sitä? Ja kuitenkin vasta heinäkuun ja kesäloman viimeisellä viikolla viimein tartuin kirjaan. Koko kevään ajan Murtumispiste on ollut "se seuraava" lukupinossa odottava kirja. Selitys siihen, miksi olen kierrellyt lukemista kuin kissa kuumaa puuroa, on yksinkertainen: ramppikuume.

Juttuhan on niin, että Tuomisen esikoisdekkari Muistilabyrintti valikoitui viime vuonna luottevakseni sattumalta ja tunsin sitä kohtaan melkoisia ennakkoluuloja. Ja kuten joskus onnellisesti käy, teos pääsi koukkaamaan takavasemmalta ja yllättämään puun takaa. Esikoisella oli puolellaan yllätysetu, joten nyt huomasin jänistäväni. Mitä, jos Tuomisen toinen teos ei olisikaan niin hyvä kuin ensimmäinen? Aina puhutaan toisen romaanin kirjoittamisen vaikeudesta, mutta uskokaa pois, kyllä lukijallakin joskus toinen teos pukkaa kylmän hien pintaan!

Murtumispisteessä edellisen osan tapahtumista on kulunut aikaa vuoden verran. Aiempien tapahtumien tuntemisesta on hyötyä, mutta Murtumispiste on hyvin vahva, itsenäinen tarina, joten sen voi varmasti lukea myös ensimmäisenä Tuomisena. Mieleltään murtunut Rautakorpi makaa sairaalassa ja Porin poliisin väkivaltaosasto kamppailee miehistö- ja resurssipulan kanssa. Poria pitää pelossa sekä sarjaraiskaaja että Veljeskuntana tunnettu rikollisjärjestö, joka on tunnettu väkivaltaisuudestaan ja julmuudestaan. Toisaalta seurataan pitkään nimettömänä pysyvän Pojan elämää hänen lähtiessä 1980-luvun alussa karkuun väkivaltaista isää ja päätyessä merien kautta Ranskaan, muukalaislegioonaan. Vaikka Porin ja lähiympäristön seudut ovat edelleen vahvasti läsnä, vie tarina lukijan myös kaukomaille. Ranskan lisäksi Tuominen kuvaa kuumaa, kaoottista, sodan ja köyhyyden runtelemaa Afrikkaa uskottavasti ja elävästi.

Kuten Tuomisen esikoiskirjassakin, myös Murtumispisteessä riittää juonenkulkuja ja -käänteitä. Kaikilla tapahtumilla on kuitenkin tarkkaan mietitty paikkansa ja tarkoituksensa. En halua paljastaa käänteitä sen enempää, mutta sanonpahan, että kirjan nimi on erittäin osuva. Yksi jos toinenkin henkilöhahmo on joskus murtunut, aivan murtumaisillaan ja tai sitten toipumassa siitä. Henkinen kestokykymme on yksilöllinen, eikä kukaan pysty ennustamaan, missä kunkin murtumispiste on. Varmaa on kuitenkin se, ettei kukaan pysty kestämään määräänsä enempää.

Kirjassa on paljon julmuutta, jonka vuoksi en suosittele sitä aivan heikompihermoisille. Tuominen näyttää ihmisyyden pahan ja pimeän puolen kaunistelematta. Jo kirjan ensimmäinen kappale on uskomattoman ahdistava ja Liisan, Rautakorven ja muiden poliisien käsiinsä saamat rikosmysteerit ovat kauheudessaan puistattavia. Kirjassa kuvataan myös paljon sitä, miten lapsuuden traumat, turvattomuuden ja hylätyksi tulemisen tunne, perheväkivalta, ajavat ihmiset epätoivoisiin tekoihin. Muukalaislegioona tai väkivaltainen rikollisjärjestö tuntuu turvasatamalta, ensimmäiseltä ja ainoalta yhteisöltä johon yksilö aidosti kuuluu. Vaikka kirjassa on paljon pahuutta ja ahdistavaa, myös seuraavaan osaan aukijääviä solmuja, onnistuu Tuominen lopettamaan tarinan kauniiseen, keveään, liki painottomaan vapauden ja veljeyden kuvaan. Erityiskiitos siitä.

Ilokseni voin todeta, että panikoin turhaan. Muistilabyrintti ei ollut Tuomiselta vahinkolaukaus ja vaikka siitä kirjoittaessani totesinkin, että esikoisessa olisi riittänyt aineksia useampaankin romaaniin, sain nyt huomata, että kirjailijalla ei tunnu juonenkäänteet loppuvan kesken. Pojan hahmo toki flirttailee häpeilemättömästi uskottavuuden kustannuksella, muistuttaen Arnold Schwartzeneggerin ja Sylvester Stallonen parhaiden päivien inkarnaatiota Kari Heiskasen hurjimpiin hahmoihin, mutta menköön, koska kyseiseen hahmoon on saatu myös niin paljon toisenlaista syvyyttä ja tummuutta.

Näin pitkän lukuvälin jälkeen kirjoja on vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta sanoisin tässä kirjan lopettamisen jälkeisessa euforiassani, että Murtumispiste on vielä Muistilabyrinttia parempi. Romaani on ehjä kokonaisuus, huolimatta siitä, että näkökulmia ja syvyyttä riittää. Vaikka eettistä lastia on kirjassa runsaasti, ei kirjailija sorru mustavalkoisuuteen tai alleviivaavuuteen. Kuten tiedämme, harmaan sävyjä on useita, mutta on myös puhdasta mustaa, pahaa. Arttu Tuomisen Murtumispiste on kuitenkin kirkkaasti erinomaista dekkariviihdettä, joka kuitenkin elähdyttää myös sävyjä kaipaavaa, vaativampaakin lukijaa. Tämän romaanin muisto mielessäni kuljen vielä pitkään ja ehkä katselen vesiputouksen reunalta kohti Sambiaa.

Toisaalla:
Rakkaudesta kirjoihin
Suomi lukee
Kartanonen kruunamaton lukija 
Jonnan lukunurkkaus 
Lukulampun valossa


Arttu Tuominen: Murtumispiste
Myllylahti 2016
491s.

Arvostelukappale

torstai 28. heinäkuuta 2016

Rain Mitchell: Tasapainoilua (Joogasalin naiset 1)

 
Kesälomalla pitää lukea hömppää. Tai ei kai pidä, mutta kun on arkea enemmän aikaa lukea, tuntuu hyväksyttävämmältä uppoutua sellaiseenkin kirjallisuuteen, jonka jo lähtökohtaisesti tietää unohtuvan aika pian, mutta viihdyttävän kuitenkin kohtalaisesti.

Rain Michellin Tasapainoilua viehätti lähinnä joogakontekstin vuoksi. Olen harmitellut sitä, että jooga on unohtunut omasta liikkumisestani kokonaan viime aikoina ja ajattelin, että saisin tästä kenties uutta puhtia. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kaliforniaan, jossa yksi päähenkilöistä, Lee, pitää viehättävää ja yhteisöllistä joogasalia yhdessä miehensä Alanin kanssa. Mukana tapahtumissa ovat myös Katherine, Leen paras ystävä ja nainen jolla on menneisyys, sekä Leen oppilaat Stephanie, Graciela ja kuuluisa näyttelijä Imani. Tarina etenee vuorotellen näiden kaikkien henkilöiden kautta ja kun sivuhenkilöitäkin on aika paljon, tuntui aluksi hieman vaikealta pysyä kärryillä, kuka on kuka. Lopulta henkilöt kuitenkin asettuivat paikoilleen niin omassa päässäni kuin tarinassakin.

Leellä on opettamisen lahja, sillä hän näkee ihmisten sisimpään ja haluaa aidosti auttaa heitä. Myös suuri joogasaliketju kiinnostuu Leen taidoista. Normaalisti Lee ei olkiaan moiselle tarjoukselle kohauttaisi, mutta kun liitto Alanin kanssa on kriisissä, niin... Katherine yrittää auttaa ystäväänsä, mutta omien huoliensa takia ei siihen kuitenkaan täysin pysty. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tapaa Kunnon Miehen, mutta uskoo, ettei ole ansainnut sellaista. Stephanie ja Graciela raivaavat omaa tietään viihdebisneksessä. Stephanie on laittanut koko omaisuutensa peliin ja yrittää saada elokuvakäsikirjoitukselle tuottajan, Graciela puolestaan on menossa Beyoncen musiikkivideon koe-esiintymiseen, mutta pelkää epäonnistuvansa loukkaantumisen vuoksi. Imani on jo huipulla, mutta toipuu hiljattain elämässään tapahtuneesta menetyksestä ja romahduksesta.

Juonikulkuja on paljon, mutta kaikki nivoutuvat yhteen: joogasalin kohtaloon. Useimmille tarinoille on myös yhteistä, että miehet pikemminkin jarruttavat kuin tukevat naistensa menestystä. Tällaisia esimerkkejä löytyy kirjasta useampikin.

Mitchell esittää terävää kritiikkiä ulkonäkökeskeistä Kaliforniaa, harrastusshoppailua ja joogateollisuutta kohtaan. Alussa ironia on aika hienovaraista, mutta loppua kohti se yltyy lähes karnevalistiseen kohtaukseen YogaHappens-koulun omistajien, Zhanetten ja Frankin luona. Kuinka pihalla ihmiset voivatkaan olla! Ja toisaalta, kuvaus tuskin on edes kovin paljon väritettyä. Kirja on parhaimmillaan irvaillessaan Hollywoodille ja koko viihdemaailmalle, joten sitä sarkasmia olisi kirjassa voinut olla enemmänkin. Nyt ironia vesittyy, sillä ulkonäkökritiikistä huolimatta kaikki päähenkilöt ovat toki timmejä, litteävatsaisia, kauniita ja kaikin puolin muutenkin kiiltokuvamaisia henkilöitä. Vaikka tarina veti ja ahmaisin kirjan nopeasti läpi, olin myös toisaalta monessa kohdin ärtynyt.  Aikuisten barbileikkiä ja naisvartalon tiettyyn muottiin ahtamista oli liikaa.

Kepeänä kesälukemisena tämä kuitenkin toimi kohtuullisesti. Ja vaikka sellaiset kliseet ärsyttävät, että joogassa saman tien alettaisiin seisoa päällä ja taivutella kankeita tavisvartaloita monimutkaisiin taivutuksiin, sain vähän inspiraatiota myös joogamiseen. Siispä, ehkä joskus palaan taas joogasalin naisten pariin, kun tarvitsen taas lisäinspiraatiota! 😊

Rain Mitchell: Tasapainoilua. Joogasalin naiset 1 (The Tales of Yoga Studio 2011)
Tammi 2012
310s.
Suomennos Terhi Kuusisto

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Esiripun edessä: Karavaanarit Koljonvirta Teatterissa

 

Heti aluksi lienee paikallaan tunnustaa, että musiikkikomedia Karavaanarit edustaa sitä teatteritaiteen alaa, josta en pidä sitten ollenkaan. Ei kovin kaksinen lähtökohta esittelylle, mutta reiluuden nimissä tuotava esille. Meitä on moneksi, onneksi, ja kanssani katsomossa oli selkeästi paljon ihmisiä, jotka nauttivat Koljonvirta Teatterin Karavaanareista huomattavasti enemmän kuin minä. Ei toki silkkaa kärsimystä ollut minunkaan teatteri-iltani, päin vastoin, suu taipui hymyyn useassakin kohdassa.


Ismo Apellin ohjaama ja Antti Heikkisen käsikirjoittama komedia ammentaa inspiraationsa kasarinostalgiasta, kotimaisesta kesäromantiikasta ja ehkä vähän tuhmasta sketsiviihteestä. Miesten ympärilleen keräämän dreamteamin kesäteatteriresepti on siis pomminvarma menestys. Finnhitsit soi, verkkarihousut lököttävät ja mobirat, takatukat sekä Jane Fondan julisteet vilahtelevat.  Kun ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin (ja sinänsä kekseliäästi ja innostavasti toteutettuun prologiin) on mahdutettu kaikki suomalaisuuden kliseet aina hallan viemästä viljasta ukkoina syntyviin ja nuorena kuoleviin miehiin ja koko komeuden kruunaa duettona esitetty Pitkä kuuma kesä, tietää, että nyt ollaan suomalaisen viihteen sysimustimmassa ytimessä. Nyt annetaan kansalle sitä mitä se janoaa, puhdasta viihdettä sokeroituna ajatuksella, että kaikki sentään oli ennen paremmin.


Tarinaa ryydittää eteen päin muhevan mehevä Heikkisen teksti. Suomalaisuuden ytimen lisäksi se sisältää nokkelaa sanataiteilua ja ei-niin-pikkutuhmia vitsejä. Komeuden kruunaa murre, joka muljailee näyttelijäkaartin suussa sulavasti. Välillä puhjetaan lauluun, ja potpurissa isketään silmää 80-luvun sketsiviihteen tuntijoille.


Niin, sketsivihde. Karavaanarit on karavaanialueen illanviettoon perustuvan löyhän käsikirjoituksen varaan rakennettu Putouksen sketsihahmokilpailu ja kylläpä jotakin vaikutteita on tainnut tulla Luokkakokous-elokuvastakin. Kauttaaltaan varmat ja irrotteluun innolla heittäytyvät näyttelijät puhaltavat räväkän tekstin henkiin ja saavat yleisön ulvomaan naurusta. Jamppa Kääriäisen Paananen on niin iljettävä kuin olla vain voi. Minerva Marin Unelmana on hersyvä ja Tiina Naumanen Elvinä suloinen. Heikkisen Rauski on näyttämön vahvimpia hahmoja, mutta ehkä hieman yllättäen yhden hitin ihme Marinellan (Maarit Poussa) ja ennen kaikkea hänen suntio-miehensä Kyöstin (Santeri Niskanen) hahmot nousevat kannattelemaan koko näytöstä. Erityisesti Niskasen roolityö on kuin puu, johon revyyosasto voi huoletta nojata. Esiintyjillä näyttää olevan lavalla hauskaa, on helppo uskoa, että näytelmää on tehty suurella sydämellä ja riemulla. Tämä tunne välittyy katsomoon asti ja tarttuu yleisön naurujänteisiin. Hyvä fiilis alkaa jo ennen esityksen alkua, kun ohjaaja Apell ottaa yleisönsä vastaan, sympaattisesti järjestysmiehen ominaisuudessa.


Kuten useampaan otteeseen on tullut mainittua, Karavaanarit on koottu menestyksen aineksista. Kuitenkin se jätti minut aika kylmäksi. Syvällisempi sanoma, maaseudun murros tai hetkessä eläminen, jäivät muutamien yksittäisten repliikkien varaan. En ole niin kukkahattutäti, että ottaisin nokkiini alatyylisistä vitseistä, mutta vanhat vitsit puuduttavat. Ennen kaikkea olisin kaivannut kipeästi lisää sävyjä ja tunteiden kirjoa. Ne hetket, kun tempo uskallettiin pudottaa alas ja annettiin herkkyyden tulla esiin kainalopierujen lomasta, olivat esityksen vahvimmat. Olen itkenyt ja nauranut monien Heikkisen tekstien ääressä, samoin Apellin ohjaamia näytelmiä katsoessa. Tällä kertaa kyllä nauroin, mutta olen sitä mieltä, että se ei yksin riitä. Nyt mentiin siitä, mistä aita on matalin, mutta tällä tiimillä olisi ollut helppoa kohota myös korkeuksiin asti.


Karavaanarit Koljovirta-Teatterissa 7.8. saakka.

Lue lisää täältä!

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

 
Satu Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille teki minut oudolla tavalla yhtä aikaa äärimmäisen onnelliseksi ja surulliseksi. Onnelliseksi siksi, että voi luoja, kuinka paljon tässä maassa tehdäänkään loistavaa kirjallisuutta. Ja surulliseksi, koska millään sitä kaikkea loistavaa ei ehdi lukea. Tästäkään, vuonna 2007 ilmestyneestä novellikokoelmasta en ollut kuullutkaan, ennen kuin bongasin sen lähikirjaston kesämökille, laiturinnokkaan -hyllystä. Siellä se minua katsoi, kuiskaili, suorastaan viekoitteli. Puhui suoraan minulle, että minä olen juuri sinun kirjasi, jos minut luet, et koskaan enää halua päästää irti.

Säätiedotus merenkulkijoille on juuri sitä, mitä sen alaotsikko kertoo: novelleja merestä ja rakkaudesta. Teos koostuu kaikkiaan kymmenestä novellista, joissa purjehditaan niin kesäisellä Saaristomerellä kuin Grölannissakin. On kalastajia, huvipurjehtijoita, on niitä, jotka lähtevät kahdeksi vuodeksi kiertämään maailmaa, onpa hänkin, joka pelkää kuollakseen vettä. On päättyviä parisuhteita, irtipäästämisiä ja uudelleen yhteen liimautumista. Etsimistä, löytämistä. Kuolemaa. Elämää.

Vuoriston kieli on kaunista, kuin runoa, mutta konstailematonta. Jo ensimmäisessä novellissa iho meni kananlihalle. Novellien päähenkilö, meri, näyttäytyy kauniina, mutta myös arvaamattomana. Se on, kulutuksesta huolimatta, erinomainen metafora rakkaudelle ja elämälle. Tällainen sisävesien tyttökin pääsi tunnelmaan hyvin sisälle. Meri on mielentila. Kuten arvelin, ja kuten arveli kirjastomme henkilökunta, tämä oli täydellistä lukemista joutilaisiin kesäpäiviin. Lyhyehköt novellit on helppo nautiskella yksi kerrallaan tai ahmaista suurempia suupaloina. Mitään kertakäyttökamaa ne eivät kuitenkaan ole, tiedän, että näihin pieniin tarinoihin haluan palata vielä useasti.

Hassua, että kirjasta, joka menee niin ihon alle, on lopulta vaikea kertoa kovin monisanaisesti. Ehkäpä kertominen onkin tässä tapauksessa turhaa. Tämä pitää lukea ja kokea itse.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Gummerus 2007.
231s.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Paula Havaste: Veden vihat

 
Ehkä olette huomanneetkin, että minulla on ollut tässä kuussa teema: keskiaika. Se on tullut ihan vahingossa ja pakottamatta. On ollut Turun keskiaikaisia messuja ja Ronja Ryövärintytärtä. Ja tietysti sitten myös Paula Havasteen Veden vihat, kirjailijan Vihat-trilogian kolmas osa. Havaste on viime vuosina noussut suoraan kotimaisten lempikirjailijoideni terävimpään kärkeen. Tuulen vihat sai minut huokailemaan onnesta, samoin jatko-osa Maan vihat. 

Kolmas osa jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen jäi. Pakoon Tukholmasta. Tuulen vihat ajoivat aikoinaan Kerten kotoaan, Tukholmassa häntä odottivat maan vihat. Nyt Kertte on kotimatkalla, mutta se ei onnistu, kun veden vihat näyttävät voimansa. Turun sijasta päädytään Koluvaniin eli Tallinnaan. Jälleen kerran Kerten on aloitettava alusta, rakennettava elämänsä tyhjästä vieraassa maassa, tällä kertaa rikkaan kauppiaan ja merimiehen Osmin talossa. Odysseia Itämerellä jatkuu.

Veden vihat on taattua Havastetta. Hän piirtää tarkoin siveltimen vedoin lukijan eteen keskiaikaisen Tallinnan ihmisineen ja äänineen. Koluvan oli keskiajalla merkittävä markkinapaikka ja olikin hauskaa lukea kirjaa oman keskiaikaisen markkinakokemuksen jälkeen. Myös Osmi suunnittelee lähtöä Turun markkinoille, jotka tosin tuolloin olivat huomattavasti pienemmät. Sinänsä hauska anekdootti on, että nykypäivänkin Turun markkinoilla oli paljon markkinamiehiä ja -naisia Suomenlahden eteläpuolelta. Jotkut asiat eivät muutu!

Kuten aiemmissakin osissa, uskomukset ja kansanperinne olivat kirjassa vahvasti läsnä. Kertte muistaa tehdä suojataiat, piirtää käpäliköt ja viiskulmat oven kamaniin, kiittää metsän Marjattaa sen lahjoista ja suojeluksesta. Keskustelin kirjasta erään kanssabloggaajan kanssa ja mietimme, alkaako tätä puolta olla kerronnassa jo liikaakin. Ainakin on sanottava, että vaikka inhimillisesti ajateltuna Kertelle tapahtuu kirjan aikana paljonkin asioita, on tämä kirja kuitenkin juonellisesti hitain ja tunnelmaltaan pysähtynein teos. Tämä seikka ehkä myös korostaa taikojen ja uskonnollisuuden osuutta.

Siitä huolimatta nautin Veden vihojen lukemisesta paljon. Vaikka pääaineeni on aikoinaan ollut Suomen historia, on keskiaika ollut minulle vieras ja vähän luotaantyöntäväkin ajanjakso. Olen innoissani siitä, että kiinnostukseni on viime vuosina herännyt. Osa ansiosta kuuluu eittämättä Havasteelle, joka on kuvannut aikakauden elämää niin elävästi ja kiinnostavasti.

Kertte on vahva henkilöhahmo ja vahva nainen. Aiempia osia lukiessani olen miettinyt keskiajan naisen asemaa ja iloinnut oman aikani vapaudesta, mutta nyt ensi kertaa havahduin nykypäivän  yhdistäviin lankoihin. Kertte haaveilee kauppiaana toimimisesta, mutta kokee, ettei häntä naisena oteta vakavasti. Enää tällaisia esteitä ei (meillä Suomessa) ole, mutta toisaalta, otetaanko naista vaikkapa auto- tai rautakaupassa yhtä vakavasti kuin miestä? Vihat-sarjaa voikin pitää myös feministisenä kirjasarjana, jossa Havaste nostaa historian esimerkkien kautta esiin kirjoittamattomia ajatusmalleja, jotka vaikuttavat yhä tänäkin päivänä. Loistava esimerkki siitä, että sinänsä viihtellisenkin kirjallisuuden kautta voi käydä myös yhteiskunnallista keskustelua.

Paula Havaste: Veden vihat
Gummerus 2016
392s.
Arvostelukappale

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Esiripun edessä: Nunnista ja konnista Ronja Ryövärintyttäreen


Tähän mennessä olen ehtinyt käymään kahdessa kesäteatteriesityksessä tänä kesänä: Samppalinnan kesäteatterissa pyörii Nunnia ja konnia -musikaali, Pielavesi-Teatterissa puolestaan tuli viime viikolla ensi-iltaan rakastettu klassikko Ronja Ryövärintytär. Hyvin erilaiset tarinat ja erilaiset esitykset, mutta toisaalta molemmissa on kyse kasvutarinasta ja ystävyyden voimasta.

 
Olin nyt ensimmäistä kertaa Samppalinnan kesäteatterissa, joten jo upea paikka oli elämys kauniissa kesäillassa. Pyörivän katsomon suomat mahdollisuudet oli käytetty hyvin hyödyksi ja tarina eteni 360 asteen leveydellä, tarjoten samalla panoraamanäkymät kesäiseen Turkuun.

Nunnia ja konnia oli 90-luvulla yksi lempielokuviani.
Minua kiehtoi erityisesti svengaava motown-musiikki sekä Whoopi Goldbergin esittämän Deloresin kasvutarina. Samppalinnassa pääosaa esitti Maria Lund. Tiesin hänet lahjakkaaksi laulajaksi ja näyttelijäksi, mutta olin siitä huolimatta positiivisen yllättynyt siitä, kuinka hänestä löytyi tarvittavaa säröä ja särmää Deloresin rooliin. Mainittava on myös Satu Paavola abbedissan roolissa, merkittävä kasvutarina tämäkin, sekä Tuija Piepponen, joka sai Maria Lazaruksena yleisöltä spontaanit väliaplodit likimain joka kohtauksessa.

Pienoinen pettymys oli, ettei musikaali sisältänyt elokuvasta tuttuja klassikoita, vaan Alan Menkenin (moninkertainen Oscar-voittaja!) sävellyksiä. En ole oikein musikaali-ihmisiä, eikä näistäkään viisuista jäänyt korvamatoja päähän soimaan. Yhtä kaikki Samppalinnan ulkoilmaluostarissa nunnakuoron, solistien ja bändin soundit kohosivat komeasti. Ehkä tuttujen kappaleiden puuttumista korvatakseen henkilöhahmot noudattivat elokuvasta tuttuja karikatyyreja hyvinkin tarkasti.

Samppalinnan Nunnia ja konnia on pohjoismainen kantaesitys. Musikaali oli ihan täydelliseltä viihdettä kesälomalaiselle hellepäivän jälkeen, hyväntuulista ja kepeää, mutta ehkä myös hieman kliinistä. Mitään maailmaa mullistavia ahaa-elämyksiä Samppalinnan tulkinta ei tuonut tuttuun tarinaan, mutta eipä siihen varmasti oltu pyrittykään.

Nunnia ja konnia Samppalinnan kesäteatterissa 19.8. saakka: http://www.samppalinnanteatteri.fi/nunnia-ja-konnia

 

Tyystin erilainen kokemus oli Pielavesi-Teatteri. Siinä missä Samppalinnassa teatteria tehdään ammattilaisvoimin, marssitti Pielaveden teatteri lavalle pääsääntöisesti lapsinäyttelijöiden esittämän klassikon. Hatunnoston arvoinen teko teatterilta valita lasten esittämä näytelmä kauden pääesitykseksi. Loistavaa!

Mutta mikäpä tällaisia päätöksiä on tehdessä, kun teatterin siipien suojaan on etsiytynyt paljon lupaavia lahjakkuuksia. Lydia Nyyssönen oli nimiroolissaan loistava. Hän ei esittänyt pääosaa, vaan lavalla hän oli Ronja, ilman teennäisyyttä ja pakottamista. Kuulasta, kirkasta näyttelemistä. Kaapo Kurki Birkinä muodosti Ronjalle mainion vastaparin ja kemiat kohtasivat hyvin. Mainittava on myös nuori Lauri Qvick, joka tekee loistoroolin Matiaksena. Viime kesänä näin hänet Vaahteranmäen Eemelin isän roolissa. Kuinka luontevasti hän näissä isän rooleissa esiintyykään ja kuinka virkistävää, että hän saa tehdä tällaisia töitä ensirakastajan roolien sijasta!

Jos Nunnista ja konnista puuttui rosoa tarttumapintaa, Ronja Ryövärintyttäressä sitä riitti. Lasten ja nuorten ollessa kyseessä kommelluksiltakaan ei aina vältytä, mutta mitä väliä sillä on, kun yhdessä lavalla olosta selkeästi nautitaan? Osansa tietysti Astrid Lindgrenin loistavassa, rakastetussa tarinassa, mutta hienosti teatterilaiset myös toivat sanoman esiin. Roska meni katsomossa silmään useampaankin kertaan. Erityisen hieno oli myös esityksen lavastus, jolla oli yksi näytelmän pääosista. Kekseliäillä, näppärillä ratkaisuilla estradi muuttui satumaiseksi metsäksi äänineen, usvineen, männinkäisineen, kakkiaisineen ja syöjättärineen. Ja kun vielä tietää, että kaikki tämä on tehty vapaaehtoisvoimin, ei voi muuta kuin ihailla sitä intoa ja paloa, jolla teatteria Pielavedellä tehdään.

Ronja Ryövärintytär Pielavesi-Teatterissa heinäkuun loppuun asti https://pielavesiteatteri.wordpress.com

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Kirjabloggaajat Kuopiossa

Kirjabloggaajat kokoontuivat viime viikolla Kuopioon suviajojen merkeissä. Kelit olivat tosin pikemminkin syksyiset, mutta tunnelmaa se ei onneksi haitannut. Kirsi ja Arja ovat vieraiden ominaisuudessa esitelleet tapatumaa ihanasti, joten käykääpä linkeistä lukemassa heidän reportaasinsa.

Kirjapiknikillä poimittiin kiinnostavia kirjoja. 
Omasta puolestani haluan näiden kuvien myötä kiittää paitsi bloggaajia myös Kirsi Pehkosta, Marja-Leena Tiaista, Tatu Kokkoa (aka Juhani Ahoa) sekä Snellman-Kesäyliopiston Soili Mekliniä, jotka kaikki riensivät empimättä mukaan kun aloimme tätä tapahtumaa suunnitella. Siis kiitos! Kuopio on hieno kirjallisuuskaupunki, joka näytti parhaita puoliaan tapahtuman aikana. Toivottavasti taas muutaman vuoden päästä saamme uudestaan bloggaajavieraita! Ja tilaisuuksia on toki jo sitä ennen, seuraava Kirjakanttihan järjestetään jo marraskuussa!

Soili Meklin
Soili Meklin

Kun Juhani Aho astuu huoneeseen, jännittää kilttiäkin kirjabloggaajaa!

"Taikapeili!", tuumasi Aho selfiestä.


Kirsi Pehkonen (vas.) ja Marja-Leena Tiainen. 

Blogiporukka kirjailijavieraineen Kummisedässä. 

 Minnan haudalla.


 Korttelimuseolla tutustuimme paitsi Minnan salonkiin myös Sirpa Kähkösen kirjojen tunnelmiin. 

torstai 7. heinäkuuta 2016

Max Manner: Bandiitti


On jouluaatto ja koko Suomi valmistautuu jokajouluiseen riittiinsä, joulurauhan julistukseen. Yleisö niin Suomen Turussa kuin vastaanottimien ääressä kuuntelee hartaana apulaiskaupunginjohtaja Juhani P. Koivikon lukemia tuttuja sanoja, mutta julistus keskeytyy kammottavalla tavalla, kun Koivikkoa ammutaan. Yleisön joukossa entinen norjalainen rikospoliisi Stein Storesen lähtee ottamaan murhaajaa kiinni ja ajautuu samalla itsekin vaaraan.

En ihan äkkiseltään muista yhtä dramaattista ja toiminnallista romaanin alkua ja tämä on Max Mannerin Bandiitti-kirjassa vasta alkua. Kirjan tapahtumat sijoittuvat moottoripyöräjengien väkivaltaiseen maailmaan, joten sattumia ja tapahtumia riittää. Kun Stein Storesenin läheinen menehtyy Desperados-jengin toimesta, aloittaa Storesen oman ristiretkensä. Hän soluttautuu Desperadokseen löytääkseen syyllisen murhiin. Tapahtumiin nivoutuu myös hänen naisystävänsä Anna Mäen henkilökohtaiset huolet. Mäki on tuntenut apulaiskaupunginjohtajan aikoinaan hyvin ja lisäksi hänellä on aihetta pelätä, että hänen sukulaisensa liittyy jotenkin jouluaaton tapahtumiin.

Kun tapasin Mannerin keväällä Luxemburgissa, kyselin, mistä romaanistaan hän itse eniten pitää. Vaikka kysymys on ymmärrettävästi mahdoton vastata, mainitsi hän Bandiitin esimerkkinä hyvin onnistuneesta, draamankaareltaan toimivasta teoksesta. Manner on tuottelias kirjailija ja häneltä on ilmestynyt vuoden 2007 jälkeen jo 10 rikosromaania. Niistä viidessä päähenkilönä on Stein Storesen, norjalainen poliisi, joka on sekoitus hyvää oikeudenpuolustajaa, rakastavaa isoisää ja viinaanmenevää, itsepäistä renttua.

Vuonna 2014 ilmestynyt Bandiitti on järjestyksessä kolmas Storesen-kirja, mutta pääsin mukavasti romaanin maailmaan sisälle. Aiempien tapahtumien tuntemisesta olisi epäilemättä ollut hyötyä, mutta teos on hyvin voimakkaasti oma itsenäinen kokonaisuutensa, joka toimi myös omana itsenään.

Moottoripyöräjengistä kertovasta romaanista tuli tänä keväänä mielenkiintoisen ajankohtainen, kun Arman Alizad esitteli paljon keskustelua herättäneessä Täällä Pohjantähden alla -sarjassaan jakson Cannonball-moottoripyöräjengistä. Itsekin tuon jakson katsoin ja ihmettelin sen perimmäistä motiivia ja sanomaa. Tätä taustaa vasten Mannerin moottoripyöräjengin kuvaus oli, ilmeisestä fiktiivisyydestään huolimatta, kiinnostavaa ja tervetullutta. Storesenkaan ei ole immuuni vapauden ja veljeyden tunteelle moottoripyöräletkan niellessä kilometrejä. Kuitenkin epäselväksi ei millään lailla jää, etteikö kyseessä olisi jotakin muutakin kuin puolivallattomien poikamiesten moottoripyöräharrastus.

Bandiittia voi kutsua perinteisessä who did it -mielessä dekkariksi, mutta itse ehkä kategorioisin sen enemmän jännityskirjallisuudeksi. Visuaalisuutensa ja toiminnallisuutensa ansiosta kirjassa on paljon elokuvamaisia piirteitä. Tämä piirre usein jakaa lukijoita, osa pitää ja osa ei, mutta aika helposti tarina kääntyisi myös elokuvaan tai televisioon.

Viime vuosina olen huomannut, ettei toiminnallinen jännityskirjallisuus oikein ole minun heiniäni. Sama pätee tässäkin tapauksessa, mutta Bandiitin lukeminen oli kuitenkin miellyttävää ja helppoa. Tarina kulkee mallikkaasti ja rakenne toimii. Ehkä paikoitellen olin huomaavinani dialogissa pientä jähmeyttä ja tiivistämistäkin olisi voinut harrastaa, mutta pääsääntöisesti tarina piti hyvin otteessaan alusta loppuun asti. Bandiitti ei häpeä ollenkaan kotimaisen jännityskirjallisuuden joukossa, päinvastoin, soisin Mannerin tuotannolle enemmänkin huomiota myyntilistojen kärkinimien rinnalla. Nähdäkseni ei ole mitään syytä, mikseivät Mannerinkin teokset voisi tunnetummaksi tultuaan yltää samaan suosioon.


Max Manner: Bandiitti
Crime Time 2014

351s.
Arvostelukappale

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita


Jotkut kirjat vain haluavat tulla luetuiksi heti, olipa samalla hetkellä kesken kuinka monta kiinnostavaa kirjaa tahansa. Tällä hetkellä tämä lomalainen ahnehtii lukemista, viikonloppuna minulla oli kesken kolma kirjaa yhtä aikaa, eikä yhdenkään syrjäyttäminen ole johtunut siitä, ettei tarina olisi vetänyt, vaan puhtaasta kaikkimullehetinyt-asenteesta. Siispä en kauan epäröinyt, kun Turun linnan kaupassa silmäni osui näyttävän, ja vähän pelottavankin, näköiseen kirjaan.

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita esittelee tunnettuja suomalaisia paikkoja, joissa on koettu yliluonnollisia kokemuksia. Kirjailija Mauri Karvonen on valinnut paikat taitavasti, sillä kaikki esitellyt kohteet ovat yleisölle avoimia. Varsinaisten kummitusjuttujen lisäksi jokaisen paikan ja sen keskeisimpien asukkaiden historia esitellään ennen varsinaista pihviä eli aavetarinoita. Osa tarinoista on vuosikymmeniä tai -satoja vanhoja, sellaisia, joita oppaat kertovat mielellään turisteille kierrosta elävöittääkseen. Osa puolestaan on aivan viime vuosien satoa, esimerkiksi juuri museoiden oppaiden tai vieraiden yliluonnollisia kokemuksia.

Oletko kuullut, että Turun linnan valleilla voi nähdä päättömän miehen? Tai että useatkin jo edesmenneet, rakastetut, näyttelijät liikuskelevat Kansallisteatterin käytävillä? Kaikki entiset vangit eivät ole tainneet vapautua Katajanokan vankilasta koskaan, Risto Ryti ja Hella Wuolijoki mukaanluettuina ja vanhoista kartanoista juttuja vasta riittääkin. Mustion linnan kummitusjutut ovat jo legendaarisia, mutta selittämättömiä asioita tapahtuu muun muassa Kakskerran kartanossa ja Urajärven kartanossa. Louhisaaren kartanossa lapsuutensa eläneet Mannerheimit eivät mielellään oleskelleet kartanon kellareissa, Hvitträskissä taas esineet elävät aivan omaa elämäänsä.

Olen sen verran arkajalka, että normaalisti pyrin välttämään viimeiseen asti tämäntyyppistä kirjallisuutta. Kirkkaalla päivänvalolla junassa pystyin tämän kirjan kuitenkin ihan hyvin lukemaan, ilman, että niskakarvani nousivat pystyyn (myöhään illalla, yksin kotona en sitten tohtisi edes koittakaan). Suurimmalta osin kirja kuitenkin esittelee rakennuksia ja niiden historiallisia vaiheita. Varsinaisia kummitusjuttuja on sivumäärällisesti huomattavasti pienempi osuus.

Visuaalisesti kirja on tuhti ja komea. Isot, värilliset sekä vanhat, mustavalkoiset kuvat tekevät kirjasta elävän sekä  sujuvan ja miellyttävän luettavan. Kirjaa innostuu selailemaan sellainenkin lukija, joka ei varsinaisesti aihepiiristä innostu. Teoksen voi lukea alusta loppuun tai sitten kohde kerrallaan. Monipuolisen tietopakettinsa ansiosta se toimii mainiosti matkaoppaana Suomen aavetaloihin. Jos haluaa lukea pelkät kummitustarinat, onnistuu se helposti, sillä ne on selkeästi erotettu toisistaan. Me arkajalat voimme vastaavasti hypätä ne yli tarvittaessa ;)

Kirja on ulkonäöltään laadukas ja sen eteen on epäilemättä tehty taustatutkimusta niin paljon, että harmittaa vietävästi tekstin viimeistelemättömyys. Erityisesti historiaosuudet olisivat tarvinneet vielä oikolukukierroksen tai parikin. Nyt kirjoitusvirheitä, puuttuvia sanoja tai epäselviä lauserakenteita on paljon. Eivät ne toki lukemista estä, eivätkä koko aikaa häiritse, mutta kokonaisuudesta jää kuitenkin vähän hutaisemalla loppuun saateltu vaikutelma. Harmi sinänsä, mutta aihepiiristä kiinnostuneen kannattaa siitä huolimatta tähän teokseen tarttua. Helppolukuista ja -tajuista (raja)tietokirjallisuutta myös niille, jotka eivät tietokirjoja liiemmin lue.

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Nemo Kustannus 2016
288s

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Terveisiä Turun keskiaikaisilta markkinoilta!

 
Markkinarauhaa!
Tämän tervehdyksen kuulin menneenä viikonloppuna usein. Turun keskiaikaiset markkinat on tapahtuma, joka etsii vertaistaan Suomessa. Puitteet, asut, äänet, tuoksut, ympäri markkinatoria elänyt markkinanäytelmä, keskiaikaiset myyntikojut ajan henkeen sopivine tuotteineen muodostivat kokonaisuuden, joka vei mukanaan. Ei sillä, että olisin aivan tuntenut olevani keskiajalla, mutta oli helppo eläytyä siihen tunteeseen, miltä syrjäisiltä seuduilta tulleesta markkinaväestä on täytynyt tuntua.

 
 
 
 
 
Kuinka paljon ihmisiä! 
Mikä värien, äänien ja tuoksujen sekamelska!
Mitä ihmettä tuolla myydään?
Katso, ennustaja! Katso, piispa!! Kuinka komeahaarniskainen soturi!!!
Tikkuomenoita!  Ja paahdettuja manteleita, minä haluan niitä, ostetaanhan?!


 
 
 
Markkinoiden lisäksi osallistuimme keskiaikaisiin turnajaisiin sekä iltaisin sukelsimme oluttupien sisäpihoille kuuntelemaan musiikkiesityksiä. Myös Turun linnassa järjestettiin keskiaikapäivä, jonka tiimoilta linnan pihalla olisi ollut paljon aktiviteetteja lapsille. Me suuntasimme kuitenkin sisälle keskiaikakierrokselle, jota elävöittivät muun muassa keskiaikainen musiikki ja käsityönäytökset. Kierros päättyi tanssiaissaliin, jossa viehkosti tanssimme tanssimestarin opastuksella!


 
 
Tällaisena viikonloppuna emme voineet ohittaa Aboa Vetus -museota, mutta siinä vaiheessa alkoi jo pieni hyytyminen iskeä. Siispä päätimme tehdä viimeisenä iltana jotain ihan muuta ja riensimme Samppalinnan kesäteatteriin katsomaan Nunnia ja konnia -musikaalin. Mutta se onkin jo sitten toinen tarina! 

Jotakin ehdin junassa lukeakin, palataan myös siihen piakkoin!

 

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...