maanantai 30. toukokuuta 2016

Robert Galbraith: Pahan polku


Ennen kuin pystyin kirjoittamaan uudesta Robert Galbraith -dekkarista Pahan polku mitään, minun piti tarkistaa, mitä mieltä olen ollut aiemmista osista, Käen kutsusta ja Silkkiäistoukasta. Olen kuvannut tuntemuksiani esimerkiksi kuvauksilla 'ristiriitainen olo' ja 'olen kahden vaiheilla'. Edelleen olen sitä mieltä, että  Galbraithin aka J. K. Rowlingin kerronta on paikoin turhan runsasta: henkilöitä, paikkakuntia, kertomuksia, takaumia ja juonikulkuja on paljon. Kirjan toisella päähenkilöllä, yksityisetsivä Cormoran Strikella on ilmiömäinen nimimuisti, mutta minulla valitettavasti ei ole (itse asiassa se on aika surkea). Niinpä ensimmäiset sata sivua olivat melkoista tuskien taivalta, ennen kuin henkilöt tulivat kunnolla tutuiksi ja sain ne jotenkuten sijoitettua mieleni kartalle.

Mutta palataanpa vielä ajassa taakse päin (minuun on näköjään myös iskenyt hinku takaumiin). Käen kutsuun tartuin aikoinaan vain ja nimenomaan siksi, että kyseessä oli Rowlingin kirjoittama teos. Silkkiäistoukan luin, edelleen kirjailijan, mutta myös edellisen osan herättämän mielenkiinnon vuoksi. Pahan polun poimin lukulistalle kuitenkin yksinomaan kiinnostuksesta tarinan jatkoon, enkä suoraan sanottuna aina edes muistanut lukevani Rowlingin dekkaria. Pisteet siis kirjailijalle, joka on ainakin osittain onnistunut karistamaan painavan velhonviitan olkapäiltään!

Kun se-minkä-voisi-jo-jättää-välillä-mainitsematta kuitenkin tuli tuotua esiin, niin jatketaan siitä. Jo Harry Potter -saagassa Rowling nimittäin näytti kykynsä kuvata pahuutta. Ajatellaanpa vaikka Dolores Pimentoa, joka mielestäni kaikessa vaaleanpunaisuudessaan ja pörröisyydessään edustaa pahuutta kaikista julmimmassa ja katalimmassa muodossaan. Uudenlainen, realistinen vaihde aihepiiriin löytyy Paikka vapaana -teoksesta ja sen jälkeen Galbrait-dekkareista. Uusimmassa kirjassa astutaan kuitenkin, totta tosiaan, pahuuden poluille ja todella vastenmielisille sellaisille.

Kirja alkaa raflaavasti, kun Striken kollega Robin saa paketissa katkaistun naisen jalan. Strike pystyy heti nimeämään useammankin henkilön menneisyydestään, jolla on sekä kieroutuneita taipumuksia että riittävän paljon kaunaa häntä kohtaan moisen teon motiiviksi. Tutkinta aloitetaan, mutta ruumiita löytyy lisää ja pian on selvää, että Robin on suuressa vaarassa.

Pahan polku ei sovellu herkille lukijoille. Kirjoissa ei ole ikämerkintöjä kuten elokuvissa, mutta joku varoitustarra tässä voisi olla. Kirjassa seurataan salaperäistä sarjamurhaajaa, joka Striken tuhoamisen lisäksi saa tyydytystä naisten ruumiinosien leikkelemisestä. Käsitelläänpä kirjassa myös sellaisia kevyitä aiheita kuin pedofiliaa, lähisuhdeväkivaltaa ja apotemnofiliaa eli pakottavaa tarvetta tai fetissiä omien ruumiinosien amputaatioon. Kirjan ihmissuhteet noudattavat samaa kaavaa: alistuva nainen ja dominoiva, alistava mies. Osaltaan, joskin hyvin paljon kevyemmässä mittakaavassa, samaa aihepiiriä työstää Robin, joka elää keskellä parisuhdekriisiä ja toisaalta odottaa Strikelta tasaveroisempaa kohtelua.

Jo Silkkiäistoukassa Striken ja Robinin välillä kipunoi ja tällä kertaa siellä ja täällä näkyi jo orastavia liekkejä. Vaikka kirja ei ole missään määrin romanttista höpönlöpöä, tuovat ihmissuhdekiemurat kaivattua kepeyttä muuten niin raskaaseen aihepiiriin.

Haastavasta alusta huolimatta Pahan polku palkitsee lukijansa. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen sekä minä että etsivät pääsivät vauhtiin ja viimeiset parisataa sivua olimme jo lennossa. Ennen kaikkea tämä on taidokkaan juonenkuljetuksen ansiota, mutta myös taitavasti luotujen ja kuvattujen henkilähahmojen synnyttämää kiehtovuutta. Robinin ja Striken maailmaa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua kauniiksi, mutta ehkä juuri siksi se on niin kiinnostava.

Toisaalla:
Kirsi piti tätä sarjan parhaana kirjana. Olen samaa mieltä.
Tiina oli samoilla linjoilla, mutta oli tyytymätön lopetukseen.
Reta Anna Maria oli pettynyt, mutta haluaa tietää, mihin hahmojen elämä vie seuraavaksi.
Norkku kuunteli kirjan englanninkielisenä äänikirjana. Jännitys säilyi loppuun asti.

Robert Galbraith: Pahan polku (Career of Evil 2015)
Otava 2015
423s
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Arvostelukappale


lauantai 21. toukokuuta 2016

Marie Kondo: KonMari


Tällä viikolla meillä on siivottu. Kiireisen kevään aikana kodinhuoltotoiminpiteet ovat rajoittuneet vain välttämättömimpiin ja koska meillä juhlitaan tänä viikonloppuna vieraiden kera, oli ryhtiliikkeen aika. Lapsiperheessä tuo siivoaminen tuntuu vain olevan ikiliikkujan tapainen ilmiö: sen, mitä edellisenä iltana olet siivonnut, löydät seuraavana päivänä ympäri huushollia leviteltynä. Eikä kaikkea voi laittaa lastenkaan piikkiin: pöydille, kaapin päälle, sohvan kulmaan ynnä muihin kohteisiin tuntuu helposti syntyvän tavarapesiä, jotka alkavat viattomasti päivän lehdestä tai puolihuolimattomasti heitetystä villatakista, mutta jotka magneetin lailla keräävät puoleensa kavereita.

Tämä kuulostaa todennäköisesti monesta teistä tutulta. Jos näin on, olette laillani Marie Kondon KonMari-kirjan potentiaalista kohderyhmää. Kondon opetukset ovat levinneet viime aikoina ympäri maailman ja konmarittamisesta on tullut muoti-ilmiö, joka ei pelkästään laita koteja vaan kokonaisia ihmisten elämiä uuteen uskoon. Näin ainakin järjestämisekspertti lupaa. Vaikka tunnen luontaista epäluuloa kaikkia elämäntaito-oppaita kohtaan, antauduin lopulta KonMarin vietäväksi, sen verran epätoivoisia hetkiä minäkin paikoitellen tunnen kotia järjestellessäni.

KonMarin lähtökohta on yksinkertainen. Länsimaisella ihmisellä on aivan liikaa tavaraa. Kun tavaraa on liikaa, eikä niille ole olemassa oikeita paikkoja kotona, alkaa syntyä epäjärjestystä. Turhan, iloa tuottamattoman tavaran olemassaolo alkaa ahdistaa. Tähän asti voin allekirjoittaa kaiken. Osittain myös seuraavan, mutta vain osittain. Kondo kehottaa heittämään pois kaiken, joka ei tuota iloa omistajalleen. Hän on kehittänyt järjestyksen, joka alkaa vaatteiden lajittelusta ja etenee pikku hiljaa vaikeampiin ja enemmän tunteita herättäviin esineisiin. Menetelmä on simppeli. Kaikki yhden lajityypin tavarat kannetaan keskelle olohuoneen lattiaa, käydään läpi yksitellen ja säilytetään vain ne, jotka tuottavat aidosti iloa. Kuulostaa sinänsä hyvältä, muttei ongelmattomalta.

Välillä olin aidosti innostunut kirjaa lukiessani. Sormeni suorastaan syyhysivät käydä läpi kaikki omistamani tavarat. Eittämättä järjestyksen ylläpitäminen olisi paljon helpompaa, jos tavaraa olisi esimerkiksi kolmannes nykyisestä. Muutama käytännön ja periaatteen seikka kuitenkin kaihersivat ja ärsyttivätkin minua kirjaa lukiessani.

Ensiksikin käytännön syyt. Yritäpä iltaisin työpäivän jälkeen yhdessä lasten kanssa käydä läpi koko omaisuutesi. Ei onnistu ilman, että lapset on passitettu mummolan komennukselle ainakin viikoksi.

Toiseksi ekologiset syyt. Kondo puhuu koko ajan kymmenistä, jopa sadoista jätesäkillisistä, joita hänen asiakkaansa ovat heittäneet pois. "Päästä irti, vapaudu tavarasta, heitä menemään!" Mikäänhän ei estä kierrättämästä kaikkea tätä tavaraa vastuullisesti ja ekologisesti. Esimerkiksi vaatteiden kohdalla se on aika helppoakin. Mutta jos oikeasti käyt läpi kaikki tavarasi aina paperiliittimiä myöten, millä todennäköisyydellä jaksat lajitella ja kierrättää kaiken? Itseni tuntien olen aika varma, että viimeistään kolmantena raivauspäivänä alkaisin epätoivoisesti paiskomaan tavaroita hujan hajan säkkeihin ilman minkäänlaista ajatusta. "Poissa silmistä, poissa mielestä" tuntuu olevan myös Kondon pääasiallinen ajatus.

Kolmanneksi: vaikka minulla ihmeellisesti olisi sekä aikaa, että kärsivällisyyttä toteuttaa tämä raivausprojekti ajan kanssa ja vastuullisesti, haluanko ihan oikeasti luopua kaikesta siitä, mistä Kondo kehottaa? Esimerkiksi hän kirjoittaa lapsuuden ja nuoruuden muistoista. En kuuna päivänä luopuisi päiväkirjoista, kirjeistä tai vanhoista valokuvista. Minusta on mukavaa säilyttää joitakin mekkoja, joita en enää itse laittaisi päälle, mutta jotka ehkä tyttäreni joskus haluaa itselleen.

Neljänneksi: itämaisesta filosofiasta kiinnostuneita tämä ei ehkä häiritse, mutta itse en todellakaan aio kiittää käsilaukkuani päivän päätteeksi, puhua ääneen kodilleni tai käydä silittelemässä talvisäilössä olevaa toppatakkia. Elävät olennot ovat eläviä olentoja, ihmisen tekemät tavarat elottomia. Kutsukaa vain rajoittuneeksi!

Lopulta totesinkin, että minulla ja Kondolla on loppujen lopuksi tavaraan vähän erilainen suhtautumistapa. On ensimmäisen maailman meininkiä valittaa siitä, kuinka kamalaa elämä on, kun omistaa niin paljon tavaraa, jota ei ihan oikeasti tarvitse. Entä jos on tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että omistaa kymmenet farkut, vaikka tosiasiassa käyttää säännöllisesti vain kolmea paria? Entä, jos ajoittaisesta epätoivosta huolimatta ei loppujen lopuksi ole niin kiinnostunut siitä, onko jokainen nurkka kotona täysin tiptop-ojennuksessa? Entä, jos tavaran omistaminen on arkinen osa elämää, mutta se ei ahdista, muuten kuin korkeintaan siinä mielessä, kuinka epätasaisesti nallekarkit tässä maailmassa jakautuvat?

Aloin ajattelemaan ihmisten koteja ja työpöytiä. Olemassahan on ainakin kaksi koulukuntaa: niitä, jotka pitävät siisteyttä taidon, tehokkuuden ja järjestelmällisyyden merkkinä ja sitten niitä, jotka ironisesti ihmettelevät, miltä mahtaa näyttää sellaisen ihmisen pään sisällä, jolla kaikki tavarat ovat aina prikulleen ojennuksessa ja työpöytä hohtaa autiona. Todellisuudessahan ei tietenkään ole olemassa mustaa ja valkoista, oikeaa tai väärää. On vain erilaisia ihmisiä ja erilaisia tapoja jäsentää maailmaa.

Kirjassa Kondo puhuu paljon omasta elämästään. Hiljainen, yksinäinen, koulusta kotiin kaappeja siivoamaan rientävä tyttö vaikuttaa oikeastaan aika surulliselta lapselta ja nuorelta, minkä kirjailija toki itsekin myöntää. Kun mietin omia lapsiani, mietin, haluanko välittää heille taidon pitää koti järjestyksessä vai taidon olla onnellinen, luottaa itseensä ja elämän kantamiseen?

Kondo on kuitenkin kieltämättä oikeassa siinä, että kodin järjestäminen ja näiden asioiden pohtiminen saattaa ihmisen hyvin perustavanlaatuisten kysymysten äärelle, kuten näistä omistakin pohdinnoistani huomaa. Monissa Kondon ajatuksissa on vinha perä. Siitä huolimatta en suoraan sanottuna usko, että KonMarin lukeminen tulisi muuttamaan juuri minun elämääni. Hyviä kodin järjestämisvinkkejä kirjasta kuitenkin saa. Sitten joskus, ehkä valovuoden päästä, kun vaatehuoneemme remontti tulee ajankohtaiseksi, otan varmastikin huomioon Kondon opetukset vaatteiden järjestämisestä. Ehkä aloitan sukka- ja alusvaatelaatikosta jo lähiaikoina. Kenties kesälomalla teen normaalia suuremman tavaroidenlajittelumanööverin ja otan selvää, mitä kaikkea kaapistomme pitävätkään sisällään.

Mutta siinäpä se. Kyse on kuitenkin vain tavaroista. Elämässä on niin paljon muutakin.

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika (The Life-Changing Magic of Tiding 2011)
Bazar 2016, 222s.
Suomentanut Päivi Rekiaro

lauantai 14. toukokuuta 2016

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta


Tapani Heinosen Kuka heilutti pesäpuuta on fyysistä kokoaan suuremman oloinen sukuromaani, joka luotaa kunnianhimoisesti suomalaista sotienjälkeistä yhteiskuntaa menneinä vuosikymmeninä ja nykypäivänä.

Tarinan keskiössä on varsin tavanomainen suomalainen perhe. Kaarina ja Pertti ovat aikuistuvan pojan pääkaupunkiseudulla asuvat vanhemmat. Kaarina kriiseilee avioliitossaan ja tuntee huolta Keski-Suomessa asuvan äitinsä Allin sekä avio- ja alkoholiongelmien kanssa kamppailevan veljensä Roopen puolesta. Pertti puolestaan tuskastuu vaimonsa oikkuihin ja kärsii globalisaation ja markkinatalouden tuomista paineista työmaallaan. Siinä missä Alli on nyrkin ja hellan välissä eläneen vanhan maalaisnaisen stereotypia, on hänen poikansa Roope puolestaan malliesimerkki Murheellisten laulujen maa -tyyppisestä, keski-ikäisen miehen elämänkulusta, joka hetkellisistä hapuiluista huolematta etenee vääjäämättömästi ja kiihtyvällä tahdilla kohti päätepistettään. Sukutarinan taustalla häilyy Suomi, Horsmalandia: maaseudun Suomi, sotien Suomi, maaltapaon Suomi, lama-Suomi, eriarvoistumisen Suomi. Siellä matka hipsterien Kalliosta Korpelan pirttiin tai perussuomalaishenkiseen pubiin on valovuosia pitkä.

Heinosen romaanissa on paljon hyvää. Kieli on varmaa, moitteetonta, kuvaavaa, kaunistakin. Psykologian maisteri luo vahvat ja syvälle menevät ihmiskuvat päähenkilöistään. Heidän ajatuksiaan, intentioitaan, haaveitaan ja pettymyksiään kuvataan uskottavasti ja syvällisesti. Vahvuudessa piilee kuitenkin myös heikkouden siemen. Vaikka sivuja kirjassa ei ole sen enempää kuin 350, olisi mielestäni tiivistämisen varaa ollut. Kerronta viipyili välillä ihmisten ajatustenvirrassa sopimattoman pitkään ja teksti olisi jäntevöitynyt tiivistämällä tai lisäämällä vetoa itse tarinaan.

Toinen asia, mikä häiritsi minua likimain läpi koko kirjan, on sinänsä pieni, mutta mainitsenpa senkin. Kaarina ja Pertti kuulostavat ja vaikuttavat kovin iäkkäiltä tuoreen ylioppilaan vanhemmilta nimiensä puolesta ja muutenkin. Lisäksi tuntui omituiselta, että 1950- ja 60-lukujen taitteessa syntyneellä (?) Kaarinalla on veli nimeltään Roope. Nimet tuntuvat olevan aivan eri maailmoista. Toki tämä ei ehkä ole ongelma kenenkään muun kuin minun mielestäni ja kuka ties tässä maassa on paljonkin Kaarina ja Roope -nimisiä sisaruksia, anteeksipyyntöni siis heille! Joka tapauksessa usealla eri vuosikymmenellä takaumien avulla soljuva sukutarina tuntui välillä nytkähtelevän hassusti, aivan kuin palaset eivät olisi aivan sopineet paikoilleen. Ehkä vielä yhdellä kirjoituskerralla olisi kokonaisuus saatu sointumaan saumattomasti yhteen.

Näistä muutamista häiriötekijöistä huolimatta kirja antoi paljon hyvää ajattelemisen aihetta. Kirjailija on tarttunut kunnianhimoiseen haasteeseen jo halutessaan kuvata perheen tai jopa suvun sukupolvesta toiseen siirtyvää taakkaa ja tarinaa, puhumattakaan vielä kokonaisen yhteiskunnan muutoksen kuvaamisesta. Yhteensovitettavaa on ollut kirjoittaessa paljon ja kokonaisuudesta Heinonen suoriutuu mallikkaasti. Yhteiskunnalliset murrokset, sotien traumat sekä agraarin ja urbaanin välinen ristiriita ovat aiheita, joita on käsitelty kotimaisessa kirjallisuudessa paljon, mutta jotka toisaalta säilyttävät ajankohtaisuutensa vuodesta toiseen. Siinä kontekstissa Kuka heilutti pesäpuuta, olipa kyse sitten kodista tai kansankodista, on mielenkiintoinen puheenvuoro.


Muualla blogeissa:
Leena Lumi
Suomi lukee

Tapani Heinonen: Kuka heilutti pesäpuuta
Minerva 2015
359s.

maanantai 9. toukokuuta 2016

Jojo Moyes: Jos olisit tässä


Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää oli yksi viime vuoden kirjatapauksista. Yleisesti ottaen ihastusta herättänyt viihteellinen romaani järkytti omia sisuksiani suhteettomasti, sillä aihepiiri ja lukuajankohta sattuivat tulemaan hieman liian lähelle. Tykästyin kuitenkin Moyesin koukuttavaan tekstiin ja luin melkein heti perään Ole niin kiltti, älä rakasta häntä -romaanin (jestas, tuohon nimeen ei totu ikinä!).

Hieman arkailin uuteen suomennokseen tarttumista, sillä Jos olisit tässä jatkaa Loun tarinaa. Kirjaa ei kannata missään nimessä lukea, jos Kerro minulle jotain hyvää on vielä lukematta, sillä tämä uusi romaani keskittyy kokonaisuudessaan vastaamaan lukijoita polttelemaan jääneeseen "mitä sitten tapahtui?" -kysymykseen. Toki kirjassa on myös oma itsenäinen juonensa, mutta Williamin varjo ulottuu siihen hyvin vahvasti ja peittävästi.

Tavallaan romaanissa on siis vähän väkisin tehdyn makua juuri tästä syystä, mutta toisaalta kirjan lähtökohta on aika toimiva. Useinhan tämäntyyppiset kasvukertomukset päättyvät ylevään ajatukseen siitä, että päähenkilö on viimein löytänyt oman itsensä ja elää onnellisena elämänsä loppuun saakka. Kirjan alussa edellisen romaanin lopusta on kulunut aikaa puolitoista vuotta ja Lou tuntee itsensä petturiksi. Hän ei ole parempi ihminen, ei elä parempaa elämää, vaan on Euroopassa ajelehtimisensa jälkeen jumittunut epätyydyttävään työhön lentoasemalle ja elää erakoituneena epäkodikkaassa asunnossa Lontoossa, riidoissa perheensä kanssa. Viimein alkaa kuitenkin tapahtua, mutta ei ehkä aivan sillä tavalla kuin Lou olisi toivonut. Joka tapauksessa hänen on pakko lopettaa ajelehtiminen ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Jos olisit tässä on yhtä miellyttävää luettavaa kuin Moyesin muutkin kirjat. Pituus on juuri sopiva: luettavaa riittää, mutta tarina ei ole turhan venytetty. Mielenkiinto pysyi yllä koko kirjan ajan ja tunsinpa tarinaan imuakin suurimman osan ajasta. Tarinaan mahtuu romantiikkaa, kommelluksia ja paljon haikeutta. Ehdottomasti plussaa tulee siitä, että kyseessä ei ole pelkästään Loun tarina, vaan mukaan mahtuu useammankin eri-ikäisen naisen kasvutarinoita ja voimaantumista. Mitään järisyttävän suurta muistijälkeä tästä kirjasta ei varmastikaan tule mieleeni jäämään, mutta tähän kohtaan kevättä romaani toimi erittäin hyvin rentoutumisen ja viihtymisen välineenä. Hyvillä mielin tarjoan tätä siis lukemiseksi kesälomalle, vaikkapa riippukeinuun tai laiturin nokkaan!

Ps. Tämä kirja on kuin karkki! Yleisesti ottaen rakastan karkinnäköisiä kirjoja, mutta tästä pinkistä sain jo melkein migreenin :)

Jojo Moyes: Jos olisit täällä (After You)
Gummerus 2016.

450s.
Suomentanut Heli Naski

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Esiripun edessä: Todellinen prinsessa


Kuopion kaupunginteatterin tämän kevään lasten näytelmä on nimeltään Todellinen prinsessa. Kyseessä on Mikko Roihan nykypäivään sovittama versio H.C Andersenin rakastetusta klassikosta Prinsessa ja herne. Näytelmä on tehty nimenomaan perheen pienimpiä silmällä pitäen. 45 minuuttia kestävän näytöksen jaksaa viisivuotias katsoa hyvin. Toisaalta näytelmän huumori kyllä uppoaa myös kouluikäisellekin lapselle ja kuulinpa varsin paljon tyrskintää myös aikuisten taholta.

Herra Syksy tunsi sukupuolensa velvoittamana epäluuloa näytelmää kohtaan, koska nimessä mainitaan sana prinsessa. Aivan perinteisestä prinsessasadusta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan pikemminkin sellaisen parodiasta. Kuningas on lähtenyt kuningatarta pakoon Tahkolle ja kuningatar Ritvan (Katri-Maria Peltola) suurin toive on saada aikamiespoika naimisiin. Prinssi Tapani (Tapani Korhonen) on jo kypsässä 61-vuoden iässä, mutta on ennemminkin kiinnostunut Super Marion peluusta kuin naimahommista. Keskeisin syy sinkkuudelle on kuitenkin topakka äiti, jolle ei ihan kuka tahansa hepsankeikka miniäksi kelpaa. Kuinka ollakaan eräänä sateisena iltana ovelle saavuu varsinainen ilmestys, Prinsessa Sari (Sari Happonen) Nurmosta. Laveaa pohjanmaata puhuva, ei enää ihan nuori prinsessa ei varsinaisesti herätä ihastusta sen kummemmin äidissä kuin pojassakaan. Mutta kuinka käy, kun tehdään prinsessatesti?

Tarinaa vei eteenpäin kertojan ja trubaduurin roolissa Natalil Lintala ja taustalla omaa showtaan kohelsi (konkurssiin menneestä rautakaupasta peräisin oleva) Laiska lakeija, jota esitti Seija Pitkänen. Ja hyvin esittikin, varsinaisten tapahtumien taustalla lakeija kun piti huolen tilannekomiikan luomisesta. Pisteet veti kotiin kuitenkin elähtänyt Prinssi Tapani, jonka koko olemus oli paradoksaalisesti yhtä aikaa täysin epäaristokraattinen, mutta toisaalta täysin uskottava (ajatellaanpa vaikka Prinssi Charlesia).

Todellinen prinsessa on loistava näytelmä lapsen ihkaensimmäiseksi näytelmäksi niin aiheen kuin kestonkin puolesta. Kuten sanottua, Herra Syksy tunsi etukäteen pientä ennakkoluuloa ja eräässä vaiheessa myös ilmoitti kieltäytyvänsä katsomasta (kohtaukseen liittyivät pinkit sydänkalsarit ja uhkaava pussailuvaara), mutta pääsääntöisesti lapset viihtyivät katsomossa hyvin ja nauraa räkättävät tapahtumien kululle. Ihan täysi jackpot näytelmä ei lapsille ollut, sillä parodiaosuus meni vielä heiltä osittain ohi (lähes 5-vuotias Neiti Kevät nimittäin suhtautuu prinsessa-asioihin hyvin vakavasti!), mutta se toi mukavaa lisäsyvyyttä aikuisille katsojille. Näytelmä olikin viihdyttävä myös aikuisen näkökulmasta ja loppu oli kertakaikkisen mainio.

Todellisesta prinsessasta on vielä toukokuussa jäljellä useampikin näytös. Käykäähän lapset ja lastenmieliset katsomassa!

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Kevätloma Luxemburgissa

Huhtikuu oli kuukausi, jonka aikana oli vaikea pitää arjen rytmistä kiinni ja se näkyi myös blogin puolella. Ryydyttävä kuumetauti ja mahatauti sotkivat kumpikin kokonaiset viikot. Kolmas viikko meni kuitenkin onneksi positiivisemmissa merkeissä, nimittäin pienellä kevätlomasella Luxemburgissa, jonne suuntasin yhdessä mieheni kanssa. Nyt, pari viikkoa loman jälkeen sain viimeinkin siirrettyä kuvat koneelle ja maltoin istahtaa koneen äärelle kirjoittamaan reissustamme. Valmistaudu siis varsinaiseen kuvapläjäykseen!

Luxemburgin kaupunkia hallitsee rotko, Grund, jonka molemmin puolin rinteille, ja myös rotkon pohjalle, kaupunki on levittäytynyt. Ensimmäiset linnoitukset ovat jo roomalaisten perua ja uudet hallitsijat ovat aina rakentaneet linnoituksia eteenpäin. Kerroksia - niin kirjaimellisesti kuin historiallisesti - on siis lukemattomia. Ja uutta rakennetaan koko ajan. 









Olimme Luxemburgissa kirjailija Max Mannerin vieraana. Hän täytti viime vuonna vuosia ja merkkipäivän kunniaksi arpoi matkan nykyiseen asuimaahansa. Onni sattui minun kohdalleni, joten huhtikuussa lensimme Amsterdamin kautta noin Ahvenanmaan kokoiseen Luxemburgiin. Tähän maahan eivät turistien suuret virrat löydä, mikä on toisaalta harmi, mutta toisaalta myös viehättävää. Lukuunottamatta ruuhka-aikoja Luxemburgin kaduilla tuntui siltä kuin olisi ollut Helsingissä - sunnuntaina. Maa antoi muutamassa päivässä kodikkaan, turvallisen ja siistin vaikutelman, mutta ennen kaikkea meitä viehättivät henkeäsalpaavan kauniit maisemat, joiden katselemiseen ei ehtinyt kyllästyä. Isäntämme piti meitä kuin kukkaa kämmenellä, esitteli niin pääkaupunkia kuin sitä ympäröivää maaseutuakin. Ajelimme Luxemburgissa useiden viehättävien pikkukylien läpi, ihastelimme vanhoja keskiaikaisia linnoja ja linnoituksia, katselimme silmäkantamattomiin ulottuvia viiniviljelmiä ja vehreitä, mäkisiä peltomaisemia. Luxemburg tuntui monessa suhteessa olevan kuin suoraan satukirjasta. Jotakin kertoo jo sekin, että heti ensimmäisenä aamuna meitä ajoi vastaan, kukapa muukaan kuin itse suurherttua Henri itse, joka oli lähtenyt linnastaan ajelulle (ei sentään hevosvankkureilla, SE olisi ollut jo vähän liikaa, mutta todennäköisesti täysin mahdollista)!

Maalaistyttönä koin maaseudulla ajelemisen kovin sykähdyttävänä. Kaikkialla oli niin kaunista ja -tosiaan - satukirjamaista. Itse asiassa monet maisemat olivat aivan kuin lapsena omistamassani Saapasjalkakissa-kirjassa. Siinä Saapasjalkakissa juoksee maalta kohti pahan kuninkaan linnaa ja valmistaa kyläläiset puhumaan isäntänsä puolesta. Maiset tuntuivat olevan suoraan kirjan kuvituksesta (tai paremminkin toisinpäin). Ja kun näin Viandenin linnan - no, ei tarvitse miettiä, mistä Disney on hakenut innoituksensa. Linnassa onkin kuvattu monia elokuvia.

Suoraan linnan alapuolella oli kerrassaan liikuttava pieni kylä, jonka läpi meni tie, joka vei suoraan linnan pihalle. Miltähän tuntuisi katsella tällaisia näkymiä joka päivä? Kylässä oli myös kirjallinen ulottuvuus, sillä Viktor Hugo vietti siellä useita kertoja aikaansa. Talo on edelleen olemassa ja palvelee hotellina.













Toki minkään maan todellisuus ei ole pelkästään kultakirjaimin kirjoitettua prinsessasatua ja olikin kiinnostavaa kuulla, millaista arkielämä lilliputtivaltiossa on. Yhtymäkohtia tämän hetken kuumimpiin suomalaisiin puheenaiheisiin oli helppo vetää. Reissuamme edeltävinä viikkoina Suomessa keskusteltiin laajasti Panaman papereista. Toisaalta maahanmuuttokeskusteluun tuli perspektiiviä, kun kuulimme, että Luxemburgissa lähes puolet asukkaista on ulkomaalaisia. Yhtenä Euroopan Unionin keskuspaikoista Luxemburgiin on sijoitettu monia keskeisiä hallintoelimiä.

Suurherttua Henrin virkapalatsi sijaitsee aivan Luxemburgin vanhan kaupungin keskustassa. 




Magnoliat kukkivat kaikkialla.



 Luxemburgin sotahistoria jää usein maailmanhistoriassa suurvaltojen liikkeiden varjoon. Pienempien kohtalona on jäädä jalkoihin. Luxemburgille näin kävi molemmissa maailmansodissa. Kävimme amerikkalaisten sotilaiden hautausmaalla. Valkoisten ristien ja tähtien suorat rivit olivat pysättävä näky.


Luxemburgin lisäksi ehdimme keskustella myös kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Max kertoi omasta tiestään kirjailijaksi sekä siitä, miten hänen kirjansa syntyvät. En ole itse hänen teoksiaan lukenutkaan, mutta keskustelujemme aikana kiinnostus heräsi ja miehelläni on jo Bandiitti iltalukemisena.

Kaiken kaikkiaan loma Luxemburgissa oli todella hieno kokemus. Jonakin päivänä voisin kuvitella palaavani lasten kanssa, vuokraavani auton, ajelevani vielä enemmänkin maaseudulla ja pyörähtäväni ehkä johonkin naapurimaahankin. Luxemburgista kun on lyhyt matka moneen paikkaan! Se ehkä onkin Luxemburgissa kovin erikoista. Se on keskellä ja lähellä kaikkea, mutta kovinkaan moni siellä ei ole käynyt tai sitten ajaa maan ohi sen kummemmin ympärilleen katsomatta. Kannattaisi. Mutta toisaalta, satumaathan ovat aina vähän salaisuuksia.

Kiitos Maxille kutsusta, isännöinnistä ja opastuksesta!




LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...