tiistai 26. huhtikuuta 2016

Terhi Rannela: Frau


On monia teitä, joita pitkin luettavat kirjat päätyvät kirjabloggaajalle. Usein niissä reiteissä ei ole juurikaan mitään kertomisen arvoista, mutta seuraavan haluan jakaa teille. Jyväskylän kirjamessuilla hypistelin kädessäni Terhi Rannelan Frauta. Olin lukenut kyseisestä kirjasta sekä kirjailijan julkaisemasta työpäiväkirjasta lehdestä ja aihepiiri vaikutti hyvin mielenkiintoiselta. Rannelan Punaisen kyynelten talosta muistelin kuulleeni kaikkea hyvää. En kuitenkaan vielä ostanut teosta, sillä kokenut messuilija ymmärtää välttää kanneksimasta kirjakasseja koko päivää mukanaan. Ja muutenkin, tiedättehän, halusin harkita, mitkä kirjat kotiuttaisin mukanani kaikista tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Sitten vaihdoin kuulumisia ihanan kirjailijan ja kirjoittamisen opettajan Taija Tuomisen kanssa. Hän kysyi, joko olen lukenut Fraun. Kun vastasin kieltävästi, hän sanoi: "Sinun on ihan pakko lukea tämä kirja!" ja suorastaan väkisin sysäsi (ei sillä että olisin pahemmin vastustellut) oman kappaleensa syliini. Tämä oli sen verran painokas suositus ihmiseltä, jonka sanaa minulla ei ollut, eikä ole edelleenkään mitään syytä epäillä mitä kirjallisuuteen tulee (tai muutenkaan), että päätin sijoittaa tämän historiallisen romaanin suoraan lukulistani kärkipäähän.

Eivätkä Taijan kehut olleet tuulesta temmattuja! Frau on sivumääräänsä (n.230 sivua) suurempi romaani, jonka voi ahmaista iltapäivässä, mutta jossa riittää pureskelemista viikoiksi. Mielessä pyörii sellaisia kysymyksiä kuten: onko olemassa absoluuttista pahuutta ja jos on, voiko siinäkin kuitenkin olla ripaus jotakin inhimillisyyttä? Tai: onko absoluuttinen pahuus nimenomaan ja ennen kaikkea inhimillistä? Miten yhtä aikaa ihminen voi rakastaa ehdoitta, hullusti ja raastavasti perhettään ja toisaalta olla täysin kylmä viattomien ihmisten murhaamiselle? Millaista on elää vanhuutta sellaisen tiedon ja sellainen taakan kanssa? Onko suurempi rikos tehdä pahuutta kuin katsella sitä vierestä?

Terhi Rannela avaa romaanissaan kiinnostavan sivun toisen maailmansodan historiaa. Reinhard Heydrichin, joka tunnetaan myös sellaisilla ihastuttavilla liikanimillä kuin Böömin ja Määrin protektoraatin käskynhaltija, Reichsichersheitshauptamtin, Himmlerin aivot ja Prahan teurastaja, vaimo Lina Heydrich oli melkoisen vaikuttava persoona hänkin. Romaanissa Linasta (josta sittemmin suomalaisia kiinnostavasti tuli uuden, sittemmin eroon päätyneen avioliiton myötä Manninen) kirjaa kirjoittava Erich Richter saapuu 1980-luvulla syrjäisellä Fehrmanin saarella asuvan entisen mahtinaisen luo haastattelu mielessään. Hän on kiinnostunut kuulemaan vuodesta 1942, jolloin hänen miehensä joutui attentaatin kohteeksi, sekä seuraavasta vuodesta, jolloin hänen poikansa menehtyi. Toisaalta tapahtumia keritään auki takaumina, jossa Lina sekä tsekkiläiset Jarek, Marta ja Varga kokevat kukin miehitysvallan omasta näkökulmastaan. Rannela esittelee ja tuo näkyväksi näin merkittävän pätkän tsekkiläistä historiaa. Lidicen kylän kohtalo on tuttu historianharrastajille, mutta suurelle yleisölle se on jäänyt yhdeksi lukemattomista toisen maailmansodan hirveyksistä. 

Rannelan kieli on nautittavaa. On hienoa lukea tekstiä, joka on yhtäaikaisesti sujuvaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikka näkökulmia oli monta ja tarina eteni eri aikatasoissa, pysyi se kuitenkin koossa. Lukijan tarvitsi vain nauttia lukemisesta, eikä ylimääräistä energiaa mennyt perässä pysymiseen. Siihen nautittavuus toki päättyikin, sillä vaikka miehitysvallan alle joutuineiden tsekkiläisten kohtalo ei tullut yllätyksenä, oli se kuitenkin kovin karua luettavaa.

Siitä huolimatta ja juuri siksi on annettava erityismaininta siitä, ettei kirja sorru yksiselitteisesti jaottelemaan ihmisiä hyviksiin ja pahiksiin. Hyvä esimerkki tästä on nimihenkilö Lina Heydrich. Kuka vaimo ei pysty samastumaan kostonhaluun oman aviomiehen murhaajia kohtaan? Kuka äiti ei tunne vihaa lapsensa kuoleman aiheuttanutta ihmistä kohtaan? Näistä ajoittaisista ymmärryksen hetkistä huolimatta Lina ei järin paljon sympatiaa herättänyt. Tunteet ja teot ovat eri asioita. Linan selitys omille teoilleen kuului lopulta näin: Koska saatoin tehdä. 

Elämä on sarja valintoja ja niitä, isoja ja pieniä, tekevät Fraussa kaikki henkilöhahmot. Yhtä merkityllisiä ja ehkä merkityksellisempiäkin kuin tehdyt, ovat kuitenkin tekemättömät valinnar. Ja ne hetket, jolloin ihmiseltä on riistetty kokonaan oikeus tehdä valintoja, ne suoraan huutavat hiljaista, korvia vihlovaa, vääryyttä.

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
230s.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Antti Reini: Neljätoistanollakuus


Antti Reinin novellikokoelma Neljätoistanollakuus taivutteli itsensä kirjakaupasta ostoskassiini seuraavalla aloituksella:

He tulevat ja menevät, mutta mistä ja minne.
Heissä kaikissa asuu maailmankaikkeus: seikkailu, tarina. Kaikki se mikä on sanottu ja jäänyt sanomatta. Unelmat jotka ovat toteutuneet tai jääneet toteutumatta.
Ja se hetken oivallus, huomio, pysähdys, joka on auttanut avaamaan lukitun portin omaan hengitykseen, oikean todellisen nimen ja minän alkulähteille.
Siksi minä, sinä ja he tulemme ja menemme ties mistä, minne lie. Kohdataksemme. Peilataksemme itseämme toisissamme.

Oheinen lainaus paitsi summaa hyvin yhteen koko kirjan myös paljastaa Reinistä lyyrisen puolen, joka välähtelee esille pitkin kirjaa. Pääsääntöisesti esikoiskirjailija kuitenkin kirjoittaa vahvaa, lyhyttä, sanoisinko miehekästä lausetta, joka parhaimmillaan yltää komeaksi asti. Toisaalta kieli sävyineen vaihtelee eri teksteissä. Useat tarinat kerrotaan minä-muodossa, mutta mukana on myös kolmannessa persoonassa kulkevaa kerrontaa.

Reinin henkilöt ovat kaikki miehiä, jotka kantavat mukanaan jotakin säröä. Onpa se sitten huumeriippuvuus, sotakokemus tai pettymys rakkauteen, on sävy pikemminkin toteava, hillitty ja analyyttinen kuin kovaääninen ja rönsyilevä. Mukaan tosin mahtuu myös poikkeuksia. Lyhykäinen, mutta kaiken oleellisen sanova Peti on viuhuvine pussilakanoineen yhtä aikaa koskettava ja koominen. Kirjan nimitarina Neljätoistanollakuus kertoo pysähtymisen, havahtumisen ja ymmärtämisen hetkestä ja jollakin tapaa samanlaista havahtumista, jo tapahtunutta, parhaillaan tapahtuvaa tai pian tulossa olevaa, kuvaa tavalla tai toisella jokainen kirjan teksteistä.

Sama tematiikka liittyy myös ainakin itselleni lukijana päätarinaksi nousseeseen Herra Gonzalesiin, joka on myös teksteistä pisin. Reini kuvaa siinä tunteista voimakkainta vakuuttavasti ja hieman yllättävästikin. Kyseisessä tarinassa myös luodaan jännitettä sen verran onnistuneesti, että ehkä Reiniltä on tulevaisuudessa lupa odottaa myös pitkää proosaa.

Neljätoistanollakuus on vakuuttava esikoisteos. Reinin kieli on varmaa ja hiottua. Ehkä paikoitellen jopa vähän liiankin sliipattua, pieni määrä särmää lisää olisi sopinut teokseen hyvin. Onnistuneesta kirjasta ja hyvästä lukuelämyksestä voi kuitenkin puhua. Kirjan voi aivan hyvin vetäistä ruokalevolla välipalakirjana tai lukea teksti kerrallaan pohtien ja analysoiden. Useassa tekstissä riittää varmasti purtavaa useammallekin lukukerralle,

Savon Sanomien haastattelussa Reini kuvaa tekstejään ennen kaikkea tarinoiksi. Olen samaa mieltä, teoksen yllä leijuu tarinankertojan henki. Reini muuten asuu Heinävedellä. Vuoden ensimmäisen Savonia-ehdokastärpin paikka lienee tässä.

Antti Reini: Neljätoistanollakuus
Like 2016
142s.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen


Viimeksi pari viikkoa sitten pohdin subjektiivisuutta historiankirjoituksessa. Lukiessani huhtikuun alussa Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopasta keskiajan Suomeen, mieleeni juolahti, että elämyksellisyys ja kokemuksellisuus taitaa tehdä parasta aikaa kovaa uutta tulemista historiallisessa tietokirjallisuudessa. Ja se on kyllä ihan positiivinen asia. Totta puhuen, minulla oli tästä kirjasta vähän väärä käsitys alun perin. Kuvittelin, että matkaopas johdattaisi lukijan niihin paikkoihin, tapahtumiin ja kulttuurin osa-alueisiin, jossa keskiaika on nähtävillä tänä päivänä. Vasta avattuani kirjan kannet ymmärsin, että minua oltiin toden totta viemässä keskiaikaan juuri sellaisena kuin aikalaiset sen näkivät ja kokivat.

Tavoite on kunnianhimoinen. Kuten kirjailija itsekin toteaa, asiakirjalähteet ovat niukat ja monessa kohdassa on pitänyt tyytyä valistuneisiin arvauksiin. Ja aikalaisten, aivan tavallisten miesten ja naisten pään sisälle pääseminen, se vasta vaikeaa onkin. Siitä huolimatta tekijät ovat käyneet rohkeasti tehtävän kimppuun. Noin 250-sivuisessa teoksessa esitellään keskiaikaisen Suomen tai Itämaan elämää monipuolisesti. Kuvattu on niin ihmisten tapoja, puhetta, pukeutumista kuin asumis- ja ruokailutapojakin. Osansa saa koko elämän lävistävät uskonto ja uskomukset. Ja itsestään selvästi esitellään aikakauden merkittävimmät tapahtumat, nähtävyydet ja liikenneväylät.

Kirja sisältää paljon mielenkiintoista knoppitietoa. On kiehtovaa ihmetellä, miksi keskiajan suomalaisilla on ollut niin paljon meitä pienemmät jalat, vaikka he eivät ole loppujen lopuksi olleet kovin paljon lyhyempiä. Tai entä keskiaikainen rahajärjestelmä? Ei ihme, että monet kaupat on hoidettu vaihdannalla tai oravannahkoilla, sen verran monimutkaiselta monen järjestelmän yhdistelmä vaikuttaa. Kuten tänäkin päivänä, keskiajallakin ollaan oltu muotivirtausten vietävinä ja imetty vaikutteita Euroopasta. Virtaukset vain ovat olleet paljon nykyistä hitaammin eteneviä. Kun Varsinais-Suomessa jo pukeuduttiin kuten missä tahansa Keski-Euroopassa, käyttivät Savon ja Karjalan syrjäseutujen ihmiset vielä pystypäin muinaisia suomalaisia asuja.

Matkaopas keskiajan Suomeen tarjoaa kattavan ja monipuolisen kuvan esi-isiemme ja -äitiemme elämästä. Ehkä loppua kohti aloin jo vähän puutua yksityiskohtaiseen kuvailuun, mutta pääsääntöisesti lukeminen oli miellyttävää ja mielenkiintoista. Oman viehätyksensä ja keskeisen osan kerrontaan toivat Elina Helkalan kauniit ja havainnollistavat kuvat.

Vaikka kirja pyrkii (ja onnistuukin luomaan) elämyksellisen kokonaisuuden, pohjautuu tieto tieteelliseen tutkimukseen niin pitkälti kuin se mahdollista on. Viimeisessä kappaleessa käsiteltiin niitä asioita, joita etukäteen kuvittelin matkaoppaan nimenomaan esittelevän. Tuntuu uskomattomalta, että viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana keskiajasta Suomessa on saatu niin paljon uutta tietoa! Ymmärsin, että vuonna 2007 päättyneiden historianopintojeni tuomat tiedot ovat monessa suhteessa vääjäämättömän vanhentuneet. Näistä uusista löydöistä olisin lukenut kernaasti enemmänkin. Yksi kirjan parhaimmista puolista onkin kattava, monipuolinen ja temaattisesti jäsennetty lähdeluettelo, jonka kautta lisäsyventyminen keskiajan maailmaan ja Suomeen onnistuu helposti.

Ilari Aalto & Elina Helkala: Matkaopas keskiajan Suomeen
Atena 2015
256s.
Arvostelukappale

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Kevättalven luetut

                                       

Hei kaikille!

Tämä viikko on mennyt täällä flunssaissa tunnelmissa. Kevätlenssun oireisiin on kuulunut tällä kertaa lievä kuumeilu, kamala tukkoisuus, kova väsymys ja muuta muu, päivittäin vaihtuva oire. Mahdollisuuksien mukaan olen siis viettänyt aikaani silmät kiinni tai telkkaria katsellen (Gilmoren tyttöjen 3. kausi päättyi juuri).  Lukemisesta ei ole tullut yhtään mitään. No, olen ollut tänä talvena hyvin terve, joten en valita tästä tämän enempää. Ehkä elimistö kertakaikkiaan päätti puolestani hellittää hetkeksi kiireisen talven jälkeen.

Viime kuun vaihteessa minulta jäi luettujen kirjojen koonti tekemättä, joten koostetaanpa nyt koko mennyt kevättalvi kerralla yhteen. Helmikuu oli lukukuukautena varsin niukka, sillä viimeistelimme silloin Katjan kanssa kovaa vauhtia kirjaa painoon. Laatu korvaa kuitenkin määrän. Ehkä itselleni koko tähänastisen vuoden merkityksellisin kirja oli Liane Moriartyn Nainen joka unohti ja sitä olenkin väsyttömästi vinkannut niin Jyväskylän kirjamessuilla kuin Radio Savossakin talven aikana. Painava suositus siis tälle kirjalle!

Luin myös Vera Valan uusimman dekkarin. Tuomitut oli menevä ja sujuva kirja, jossa toimintaa riitti! Normaalisti olen lukenut Valan kirjat aina tuoreeltaan. Nyt kun lukeminen jäi talveen, onkin paljon lyhyempi aika seuraavan osan ilmestymiseen. Hauskaa! Moriarty ja Vala olivat takuuvarmoja, vanhoja tuttuja viihdyttäjiä, mutta Maarit Turtiainen sen sijaan oli uusi tuttavuus. Eilisen seitit oli kiinnostavan tarinan ja kauniin kielen ansiosta iloinen yllätys, lukukokemus, joka on jäänyt mieleen. Vahva suositus siis kaikille näille kolmelle kirjalle!

Siinäpä helmikuussa lukemani kirjat sitten olivatkin! Mainittava on kuitenkin kaksi blogiini päätynyttä elokuvaa. Ruotsalainen hetki oli erikoisuudessaan, makaaberiudessaan ja absurdiudessaan pysäyttävä ja mieleenpainuva elämys. Tappajan näköinen mies taas yllätti (positiivisesti) laadukkaalla, kansainvälisen tason toiminnalla, joka toi uuden kulman Matti Röngän Viktor Kärppä -kirjoihin.

Maaliskuu oli hieman vilkkaampi kuukausi. Tämän vuoden Savonia-voittaja, Karo Hämäläisen Yksin, oli vaikuttava teos. Niin oli myös yksi alkuvuoden eniten ihastusta herättänyt teos, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista. Kirja on hieno, vaikka itse en olekaan päiväkirjamuotoisen kerronnan ystävä.

Minna Canthin päivän kunniaksi luin Minnalta Lain edessä -novellin, joka puhutteli tämän päivän yhteiskunnallisessa kontekstissa erityisen paljon. Yhteiskunnallisen puhuttelevuuden vastapainoksi vietin pääsiäisen hötönkevyen viihteen parissa. Nicolas Barreaun Rakkausromaanin reseptin suurimmaksi saavutukseksi jäi matkakuumeen nostaminen.  Maaliskuun ihan kärkikastiin sen sijaan kuului Antti Heikkisen Heikki Turusesta kirjoittama Turjailija-elämäkerta.

Kuukauteen kuului myös kaikenlaista kirjallista pöhinää, kuten korkojen kopistelua Jyväskylän kirjamessuilla ja osallistumista #pojatkinlukee-kampanjaan.

Entä mitä huhtikuussa?

Tulossa on monipuolinen kulttuurikuukausi. Viime lauantaina olin Kuopiossa kuuntelemassa Anssi Kelan konserttia ja voi pojat, se oli ehdottomasti niin laatunsa kuin tunteensa puolesta yksi parhaista ikinä! Menkää ihmeessä katsomaan, jos lippuja konserttikiertueelle vielä on saatavilla!

Jahka pääsen taas lukemisen makuun, saatte luettavaksenne mietteitä eräästä viime vuonna ilmestyneestä tietokirjasta. Sen jälkeen teen pienen radiohiljaisuustempun muutavaksi päiväksi, sillä olemme lähdössä pienelle kevätmatkalle Eurooppaan. Tapoihini kuuluu lomamatkoilla myös täydellinen somepaasto ja se tekee yleensä erittäin hyvää.

Ennen matkaani kuopiolaisilla on kuitenkin mahdollisuus tulla kuuntelemaan korkojen kopistelua ensi tiistaina 12.4. klo 18 VB-valokuvakeskuksella. Olen siellä Risto Löfin haastateltavana, aiheena mitäpä muutakaan kuin Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon. Myymälässä on myös saatavilla kirjaamme, joten siinäpä mainio tilaisuus hankkia oma kappale perehdytyksen kera! Nähdäänkö siis siellä?

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Satuhetki: Maria Kuutti: Anna ja Elvis Leirillä


Hyvää kansainvälistä lastenkirjanpäivää! Sen kunniaksi kirjoitimme lasten kanssa tämän kirjaesittelyn yhteistyönä. Tässä siis lasten mietteitä Maria Kuutin kolmannesta Anna ja Elvis -kirjasta sanasta sanaan niin kuin lapsiraatimme sen kertoi. Tällä kertaa Anna ja Elvis ovat leirillä.

"Anna ja Elvis kirjassa ne lähti leirille. Ja ne ratsasti ja piirsivät, ja ne näkivät mummon, jota ne luuli haamuksi. Anna luki piilosessa kirjaa, joka oli mielenkiintoinen. Kirjan nimi oli Virtasen lapset ja pentu. Ja mummo huuteli Ilkan perään ja Ilkka ajoi moottoripyörällä. Hauskaa oli kun mummolla oli valkoinen yömekko ja papiljotteja päässä ja se huusi huhuu ja lapset luuli sitä haamuksi."

- Neiti Kevät, melkein 5v-

"Ainaskin ne oli leirillä ja teltassa. Ne varmaan kävi joka päivä kakalla (tähän väliin vähän eskarihuumoria, toim. huom.)! Sen muistan, että ne oli piilosta ja sitten Anna meni piiloon ja luki siellä kirjaa ja muut ei löytäneet sitä. Se oli hauskaa kun Annan äiti kutsui isää rakas peppuliheppuliksi."

- Herra Syksy, 6,5v-

" Tällä kertaa Anna ja Elvis -kirjassa käsiteltiin entistäkin enemmän ihmissuhde- ja tunneasioita. Leirille lähtö oli Annan äidin idea, sillä leirillä oli luvassa mielenkiintoisia avioliittoluentoja ja workshoppeja perhe-elämän rasittamille pariskunnille, sillä aikaa kun lapset touhusivat omiaan asiantuntevan henkilökunnan suojeluksessa. Ihmissuhdemylläystä oli luvassa myös lasten päivissä, sillä tykkäysjutut osaavat olla joskus aika kimurantteja.

Kun lastenhoitaja Marja sairastuu äkillisesti, eikä voi enää tulla leirille - ikinä, saapuu häntä tuuraamaan, kukapa muukaan mummo! Ja kuten aiemmissakin osissa, viimeistään silloin alkoi sattua ja tapahtua."

- Äiti 32v-

Maria Kuutti: Anna ja Elvis leirillä
Karisto 2015
102s.
Kuvat Katri Kirkkopelto, Ilmari Kettunen ja Lotta Pylvänäinen
Arvostelukappale

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...