tiistai 29. maaliskuuta 2016

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti


Pääsiäinen on minulle erityisen pyhää lukuaikaa, sillä pitkien pyhien aikana on aikaa lukea paneutuen ja mielessä onkin monta ikimuistoista lukukokemusta vuosien takaa. Tänä vuonna olin ajatellut viettää pitkän viikonlopun erään viime vuoden persoonallisimman tietokirjan äärellä, mutta toisin kävi. Aloitin kyllä kyseisen teoksen, mutta loppujen lopuksi minulla oli ilo viettää aikaa suvun ja perheen kera sekä nauttia auringonpaisteesta ulkona siinä määrin, että paneutunut lukeminen oli suorastaan mahdotonta. Niinpä päädyinkin aivan toisentyyppiseen teokseen, jota lukemalla tunsin kyllä itseni vähän hepsankeikaksi! Lukea nyt tällaista, sanoisinko aika keskinkertaista, hömppää, kun niin paljon loisteliaita kirjoja on odottamassa vuoroaan!

Mutta ehkä nyt kertakaikkiaan minulla oli tarvetta ja tilausta tälle. Aikoinaan tulin ladanneeksi Nicolas Barreaun Rakkausromaanin reseptin sähköisenä kirjana vain ja ainoastaan Pariisin vuoksi. Itse asiassa lataaminen tapahtui aika pian Pariisin terrori-iskujen jälkeen, jolloin halusin palauttaa mieleeni tuon kaupungin omana, romanttisena itsenään. Ei siis liene sattumaa, että juuri viime viikon Brysselin terroriteon jälkeen päätin viimein ottaa kirjan luettavakseni. Siis todellista eskapismia puhtaimmillaan!

Aistillinen Pariisi pienine ravintoloineen, elegantteine ihmisineen sekä pien- ja suurkaupunkimaisuutta yhdistelevine vivahteineen olikin ehdottomasti kirjan parasta antia. Noin yleisesti ottaen tarina oli aika yhdentekevä. Teoriassa juoni tosin kuulostaa mukiinmenevältä. Kirjan toinen päähenkilö, André, on kustannustoimittaja, joka päättää kirjoittaa kirjan. Hänen työnantajansa kaipailee Pariisista kirjoittavaa brittiä ja kun sellaista ei ole saatavilla, päättää André ryhtyä itse sellaiseksi. Kaikki meneekin erinomaisesti, kunnes kirja osoittautuu yllättävän hyväksi ja tekee kauppansa mainiosti. Ja silloin luonnollisesti tarvitaan kirjailija vierailulle tapaamaan lukijoitaan! Tarinan toinen päähenkilö puolestaan on Aurélie, nuori nainen ja ravintolan omistaja. Hänellä ei kirjan alkuvaiheessa mene kaksisesti. Isä on kuollut ja poikaystävä jättää hänet. Sattuman oikusta hän päätyy kirjakauppaan ja löytää kirjan, jossa hänen ravintolansa esiintyy. Kirjan päähenkilö puolestaan on ilmiselvästi Aurélie itse. Nuori nainen päättää etsiä kirjailijan käsiinsä ja selvittää romaanin salaisuuden. Kivenä kengässä on vain itsepintainen kustannustoimittaja, joka ei millään soisi kirjailijan tapaavan ihailijatartaan...

Kirjan perusongelma on se, etten oikeastaan pitänyt kummastakaan päähenkilöstä. He olivat välillä aika raivostuttavia ja naiiviudessaan epäuskottavia. Jossakin vaiheessa huomasin, etten oikeastaan välittänyt siitä, kuinka pääparille lopussa käy - paitsi, että luonnollisesti arvasin sen jo ensimmäisten sivujen jälkeen. Huomattavasti enemmän pidin Bureaun luomista sivuhenkilöistä. Kuten brittiläisestä veljeskaksikosta Adamista ja Samista,  Bernadettesta, Aurélien parhaasta ystävästä sekä Andrén äkkipikaisesta, mutta oikeudenmukaisesta pomosta.

Veera Kasken käännöksestä mielipiteeni vaihteli useampaan otteeseen, mutta erityisplussan annan repliikistä; "Ääppäppääpää.." Tällaisen repliikin käyttäminen täysin uskottavasti ja relevantisti on maininnan arvoinen suoritus.

Mitään elämää suurempaa kirjallisuutta Rakkausromaanin resepti ei siis ole, ei edes oman lajityyppinsä parhaimmistoa, mutta jotenkin kuitenkin nautin kirjan lukemisesta. Eskapismia, romanttista komediaa, ihmissuhdesotkuja ja kaiken lavasteena Pariisi! Pariisi juuri sellaisena, jollaisena se elokuvissa esiintyy, mutta jota kenties ei ole oikeasti olemassakaan. Yhtä lajipuhdas Hollywood-kupla oli kirja kokonaisuutenakin. Mutta toisinaan, se on pakko myöntää, tuollaisessa kuplassa on mukava pistäytyä.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Tammi 2013
291s.
Kääntäjä Veera Kaski

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Antti Heikkinen: Turjailija. Heikki Turusen elämä ja teot


Valehtelisin jos väittäisin Heikki Turusen olevan minulle kirjailijana kovinkaan läheinen. Olen väärää ikäluokkaa, ehkä myös sukupuolta. Tuskin olisin tähän kirjaan tarttunut, ellei elämäkerran kirjoittaja olisi armoitettu tarinankertoja Antti Heikkinen. Siinä on tarinaniskijä löytänyt toisensa, vakka kantensa. Kenenkään puisevampaa tekstiä suoltavamman ei olisi tointanut Turusen elämäkertaa ruveta kirjoittamaankaan.

Ihan yhtä lailla valehtelisin, jos väittäisin, ettei Turusen tuotanto ole minuun millään lailla vaikuttanut. Markku Pölösen ohjaama Kivenpyörittäjän kylä on mielestäni yksi kotimaisen elokuvan parhaista ja ainakin Simpauttajasta olen nähnyt ikimuistoisen teatterisovituksen. Molemmat kirjat löytyvät myös omasta kirjahyllystäni, mutta syystä taikka toisesta en vain ole tullut niihin tarttuneeksi. Uskallan tämän todeta, sillä Turunen huomauttaa itsekin elämäkerrassaan monen kiittelevän häntä kylänraitilla teoksistaan, vaikkei niitä todellisuudessa ole lukenutkaan. Mikäpä muu se olisi, kuin merkkimiehen ja suuren taiteilijan merkki, kun teokset elävät jo omaa elämäänsä?

Heikki Turunen on pöhheikköpohheemi, jonka moni uskoo tietävänsä ja tuntevansa. Vähän kyseenalainenkin änkyrän ja juopon maine on levinnyt laajalle vuosikymmenten saatossa. Elämäkerta ei lähde tätä mainetta kaatamaan, mutta tuo yksiulotteiseen julkisuuskuvaan uusia sävyjä. Paitsi karkea remeltäjä, on Turjailija myös syvästi tunteva, herkkä poika. Heikkinen kuljettaa lukijan Turusen elämän halki aina tämän syntymästä ja varhaisvuosista tähän päivään saakka. Yksityiselämän lisäksi myös kirjailijan tuotanto käydään läpi tarkkaan. Se käykin harvinaisen luontevasti, sillä harvalla kirjailijalla omat elämänvaiheet ja tuotanto käyvät niin yhtä jalkaa kuin Turusella.

Heikkinen tuo merkillisen tuulahduksen kotimaiseen elämäkertakirjallisuuteen. Jo Juice Leskisen Risaisessa elämässä kirjailija nosti itsensä rohkeasti näkyväksi, teoksensa kohdetta pohtivaksi ja tämän tunteisiin eläytyväksi subjektiksi. Tällainen lähestymistapa on jotakin aivan muuta, kuin mihin viime vuosikymmeninä on totuttu ja mitä on pidetty yleisesti "hyväksyttynä" tai trendikkäänä. Kaikessa retroudessaan (Turjailijan alaotsikko suorastaan pyllistää postmodernisteille: Turjailija. Heikki Turusen elämä ja teot) Heikkisen näkökulma ei suinkaan ole tunkkainen vaan päinvastoin raikas. Turjailijassa Heikkinen astuu entistä enemmän esille. Heikkinen kuvaa paitsi omaa suhdettaan idoliinsa myös kirjan kirjoitusprosessia, jonka aikana hänen omassa elämässäänkin ehtii tapahtua suuria asioita.

Turunen on tunnettu elävästä, kirjavasta kielestään ja niin on Heikkinenkin. Kuinka sopivaa, että Turjailijaa rytmittävät myös eläväiset kuvat 70-vuotiaasta päähenkilöstä. Kuvat on ottanut Laura Malmivaara kirjan teon yhdeydessä ja ne täydentävät hyvin kirjan sanomaa. Kuvissa Turunen ei vaikuta missään määrin juopolta vänkyrältä, vaan sydämelliseltä, lämpimältä ja iloiselta mieheltä. Ottaen rankat ja kosteat taitelijavuosikymmenet huomioon, kirjailija näyttää jopa hätkähdyttävän hyvinvoivalta.

Epäilemättä Turjailija on tietyllä tapaa ylistyslaulua Turuselle, mutta särötön ei Heikkisen luoma kuva rakastetusta kirjailijasta ole. Oman huomionsa saavat Turusen elämän kipeät käänteet, tehdyt virheet ja tekemättäjättämiset, joita ei pyritä peittelemään. Turunen ei säästä sanojaan menneitä muistellessaan, yltyypä hän melkoiseen itseruoskintaankin. Heikkinen ottaa empaattisemman ja ymmärtävän roolin. Kirjan synnyttämä ihmiskuva on kokonaisvaltainen ja inhimillinen.

Luin kirjaa elätyen ja suljin kannet tyytyväisenä. Mieleeni jää kuitenkin kaihertava tunne. Epäilemättä tässä kirjassa on menty niin syvälle kuin se elämäkerrassa ylipäänsä mahdollista on. Jotakin jää kuitenkin pimentoon, salaiseksi. Heikki Turunen on paitsi yksityishenkilö myös käsite, ilmiö, jossa faktan ja fiktion rajat hämärtyvät. Hän on kirjoittanut oman elämänsä kipeätkin vaiheet kirjoihinsa suorastaan hämmentävän suorasukaisesti, mutta juuri tämä avomielisyys luo kirjailjan ympärille mystisen hohteen. Mikä on totta, mikä harhaa, mikä kuvitelmaa, mikä toivetta: toteutunutta tai toteutumatonta, siitä ei ehkä ota selvää veli-Erkkikään, mutta pukee sanoiksi ainakin yhden syyn, miksi Turusen teokset niin monia syvästi koskettavat:

Kyllä miun pittää se vielä sannoo, että kaikkien mukavinta on ollu lukkee niitä Heikin kirjoja, jotka kertoo meijän lapsuuvesta. Niitä lukkiisa on tullu semmonen tuttuuden tunne ja on käyny mielessä, että tuommoisia sitä varmaan itekkii kirjottelis jos ois sen alan miehiä.

Antti Heikkinen: Turjailija
Siltala 2015
250s
Kuvat Laura Malmivaara

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Kohti pääsiäistä

                                            

Tämä on ollut aika erikoinen viikko. Olen antanut parin päivän aikana kolme haastattelua, joista yhden radiossa, lisäksi Katja oli tänään puhumassa kirjastamme Ylen Kultakuumeessa (haastattelu muuten löytyy täältä, minun Radio Savon pätkääni ei taida Areenasta löytyä). Täytyy olla iloinen ja kiitollinen siitä, että kirja on tuoreeltaan herättänyt kiinnostusta. Toivottavasti trendi jatkuu ja ennen kaikkea, toivottavasti lukijat pitävät kirjasta!

Tällaisessa "mediapyörityksessä" on tällainen ujo maalaistyttö ollut vallan hämmennyksissään. Siitä syystä parikin luettua kirjaa odottaa pöydällä bloggaamista ja odottaa sopivaa hetkeä vielä tämänkin illan jälkeen. Selkeästi tiukka kirjoitusruljanssi vielä painaa ja mieli kaipaa rauhoittumista ja tasoittumista. Kaikki tämä on kuitenkin myönteistä raukeutta.

Oman, surullisen, lisänsä viikkoon ovat tietenkin tuoneet Brysselin tapahtumat. Vieläkin masentavampaa kuin itse tapahtuma ja täysin viattomien ihmisten elämän tuhoutuminen, on huomata, kuinka terrori toimii ja osuu maaliinsa. Jokainen, joka huomaa pelon ja huolen hiipivän mieleensä, on tavallaan myös uhri.

Pääsiäinen tuokin minulle kaivatun hengähdystauon. On aikaa levätä, olla läheisten kanssa, ulkoilla, lukea, blogata. Mietiskellä. Eilenkin, kaiken surullisen informaation keskellä, oli huojentavaa sulkea televisio ja lukea loppuun mielenkiintoinen elämäkerta.

Tänään olenkin entistä iloisempi kirjastamme. Sillä mikä on parempi tapa hoitaa haavoittunutta sielua sekä etsiä iloa ja valoa elämään kuin kulttuuri? Ei ole sattumaa, että kautta aikojen totalitääriset järjestelmät ja ääriliikkeet ovat polttaneet kirjoja, sensuroineet taidetta ja kuten Lähi-Idässä viime vuosina on käynyt, tuhonneet vuosituhantisia kulttuuriaarteita. Kulttuuri on vaarallista, sillä se on vapautta. Kulttuuri on vapautta, koska taiteen avulla mikä tahansa on mahdollista. Vaikka eläisit pelossa, ahdistettuna ja vangittuna: niin kauan kuin sinulla on kulttuuria, olet vapaa siirtymään sen mukana mihin ikinä haluat.

Pidetään siis kulttuuristamme kiinni, myös näinä päivinä.


lauantai 19. maaliskuuta 2016

Minna Canth: Lain mukaan

                     

Muutaman vuoden ajan olen pitänyt tapanani lukea Minna Canthin ja tasa-arvon päivän tienoilla Canthia. Ja luettavaahan riittää. Pidän hänen novelleistaan, siitä kuinka taitavasti hän lyhyessä muodossa pystyy kuvaamaan sekä henkilöitä että yhteiskunnallisia asioita. Siellä täällä esiin pilkahtava Kuopio tuo vielä kerrontaan paikallisväriä.

Eilen luin ensimmäistä kertaa novellin Lain mukaan. Tarina on aika perinteinen, jopa surullisen tuttu, kolmiodraama, jossa on vahvan moraalis-eettinen pohjavire. Kirjan päähenkilö Maria on nuori vaimo ja perheenäiti, ulkomuodoltaan viehättävä ja luonnoltaan sen verran iloluontoinen, ettei hän ollenkaan pane pahakseen sitä, että kadulla miesten päät kääntyvät hänen suuntaansa. Hänen miehensä Ville on tavallinen suomalainen, vähävarainen työmies, joka pitää perheestään ja vaimostaan huolta. Pahaksi onneksi Patruuna iskee silmänsä Mariaan ja lähettää Ville viemään kuormaa Kajaaniin, saadakseen itse sillä aikaa vierailla rauhassa öisin Marian luona. Ei tarvitse olla ennustaja arvatakseen, mitä siitä seuraa.

Minna nostaa tässä novellissaan sormensa ankarasti pystyyn. Maria on hepsankeikka ja asettaa ulkoisen koreuden moraalin edelle. Hän leikittelee miesten tunteilla ja hyppää lopulta varsin helposti Patruunan kelkkaan. Toisaalta novellissa tuodaan esille myös yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka edesauttavat Marian kaltaisten, epäilemättä Minnan mielestä heikkojen luonteiden, ajautumista turmioon. Molemmilla, niin Marialla kuin Villellä on unelma. Nuorena naimisiin menneet, jo kolmen lapsen köyhät vanhemmat haluavat päästä elämässään eteenpäin. Mutta mistä köyhä vaimo voi saada kunniallisesti rahat lankoihin kankaan kutomista varten? Jos Maria olisi jäänyt leskeksi, kuinka hän olisi tullut toimeen ilman Patruunaa?

Vaikka kirjailijan sävy on yksilön valintoja tuomitseva, hän tuo esille myös asioiden toisen puolen. Hyväosaisen on helpompi pitää kiinni moraalistaan kuin huono-osaisen. Eipä sillä, että novellista löytyisi tällaista esimerkkiä. Tarinan suurin rosvo on Patruuna, joka omahyväisesti viettelee naisen ja järjestelee tämän asiat mieleisekseen. Lain edessä tuomitaan kuitenkin Ville, joka petettynäkin nöyrtyy ja suojelee vaimonsa mainetta.

Olen tämän sanonut ennenkin, mutta sanon tälläkin kertaa, että Minnan ajankohtaisuus ei tunnu katoavan minnekään. Tässä ajassa puhutaan paljon rikkaiden rikastumisesta ja köyhien köyhtymisestä sekä siitä, onko kaikilla tasavertaiset mahdollisuudet kehittyä ja nousta elämässä ylöspäin. Lain mukaan -novellista on helppo löytää täsmälleen samoja teemoja.

Minna puhuttelee ja kovistelee meitä, vuodesta toiseen.

Minna Canth: Lain mukaan
Gummerus 2008 (alkup. 1889)
47s.


perjantai 18. maaliskuuta 2016

Korkojen kopinaa ja Jyväskylän kirjamessuja


Yksi haastavimmista bloggaamismuodoista on mielestäni kirjoittaminen kirjallisista tapahtumista, kuten nyt vaikka kirjamessuista. Ensin itse tapahtumahetkellä on aivan tilanteen pauloissa, sitten jälkeen päin on hyvin väsynyt ja muutaman päivän päästä muutama kuva ja lyhyt kertomus ei tunnu antavan tapahtumille riittävästi oikeutta. Siitä huolimatta minusta on aina hyvin mukava lukea toisten kertomuksia erilaisista tapahtumista, joihin en ole itse päässyt, joten yritän nyt saada teitä varten muutaman rivin aikaiseksi Jyväskylän kirjamessuista.


Jyväskylä on minulle tuttu ja rakas opiskelukaupunki, johon palaan aina mielelläni. Kuten usein ennenkin, päätimme viettää kaupungissa messujen ohella myös lyhyen miniloman perheen kanssa. Siispä myös herra Syksy ja neiti Kevät osallistuivat ensimmäisille kirjamessuilleen (tarkkaan ottaen neiti Kevät on ollut Jyväskylässä mukana alle vuosikkaana vauvana, mutta muistaakseni hän nukkui rattaissa koko ajan). Paviljongissa olikin otettu lapset hyvin huomioon. Yleisön seassa kierteli veikeä Reu-nalle, lapsille luettiin satuja ja jaettiin karkkeja. Paikalla oli useita lasten- ja nuortenkirjailijoita ja saman katon alla pidetty lemmikkieläinnäyttely tarjosi vielä extraihmettelemistä kaikille eläinrakkaille ihmisille, isoille ja pienille. Jyväskylän messuista jäi päällimmäiseksi tunteeksi sympaattinen, matalan kynnyksen tapahtuma ja se soveltuikin erinomaisesti ensimmäiseksi kirjamessukokemukseksi lasten kanssa.


Jossakin vaiheessa lapset kuitenkin ilmoittivat haluavansa lähteä Hoploppiin isänsä kanssa ja minä jäin nautiskelemaan kirjapöhinästä itsekseni. Kirjapöhinä on mielenkiintoinen käsite. Se koostuu kirjoista, kirjallisuudesta ja kirjallisista keskusteluista, mutta hyvin tärkeässä asemassa ovat myös ihmiset. On ilo, että nykyään täytyy aika erikoinen kirjallinen tilaisuus olla, ettei sieltä bongaisi yhtään tuttua. On ihanaa tavata tuttavia ja ystäviä, joihin törmää yleisesti ottaen aina juuri kirjallisissa riennoissa! Mikä vielä hienompaa, yleensä aina tulee myös tutustuttua uusiin ihmisiin. Ja tässä tullaankin kirjapöhinän huumaavimpaan osaan: koska kaikki ovat yleisesti ottaen kiinnostuneita samoista asioista eli kirjoista, on näiden uusien ihmisten kanssa helppo päästä samalle taajuudelle ja jutella niitä näitä. Sitä paitsi, olen tästä aivan vakuuttunut: pääsääntöisesti kirjoja kirjoittavat ja lukevat ihmiset ovat keskimääräistä mukavampaa sakkia!


Kuten messuilla yleensäkin, olen hieman haahuilevaa sorttia, niinpä kuuntelin keskusteluja osan sieltä, toisen täältä. Bongasimme lasten kanssa kirjailija Maria Kuutin. Lapset fanittavat Anna ja Elvis -sarjaa ja he olivat kovin otettuja nähdessään lavalla tuttuja kirjankansia. Sen sijaan yksikään kirjailija ei tunnu nauttivan lasteni mielessä minkäänlaista kulttiasemaa (miksiköhän), joten emme jääneet kuuntelemaan mielenkiintoisen oloista keskustelua vaan painelimme eteenpäin vastalauseistani huolimatta (terveisiä siis Marialle, jos hän sattuu tämän lukemaan!) Hetken aikaa seurasin myös Magdalena Hain ja Juha Jyrkäksen esittelyä kiinnostavasta Rocknomicon-antologiasta. Pisimpään tai siis koko keskustelun kuuntelin Jyri Paretskoita, jota haastatteli Taija Tuominen. Olin tässä vaiheessa ehkä jo hieman väsynyt ja hysteerinen, koskapa heitin kirjailijalle ilmaan tuikitarpeellisen yleisökysymyksen: Oletko käyttänyt korkokenkiä?



Messulauantaihan oli nimittäin ollut osaltani antoisa, mutta esiintymisten puolesta tiukahko ennen tätä huipentumaa. Sain kutsun osallistua paneelikeskusteluun, jossa yhdessä Suomi lukee -palvelun Krista Airolan ja Pasi Luhtaniemen sekä kirjailija Karo Hämäläisen kanssa keskustelimme kirjabloggaamisesta ja kevään kuumimmista kirjoista. Ainakin keskustelijan näkökulmasta keskustelu oli nautittava ja samansuuntaista palautetta saimme myös yleisöltä. Oli ilo olla mukana!


Minulle ja Katjalle lauantai oli myös juhlava päivä, sillä pääsimme ensimmäistä kertaa kertomaan valmiista Korot kopisten -kirjastamme. Messuja varten kirjasta otettiin pieni ennakkopainos, joka näytti tekevän kauppansa hyvin. Tänään kirja muuten julkaistiin varsinaisesti, joten pian sitä saa myös kirjakaupoista! Ja kuten jo aiemmin mainitsin, minun ja Katjan kautta kirja on mahdollista tilata hieman edullisempaan hintaan.


Ensimmäinen kirja-arviokin julkaistiin tänään. Nostan siitä esiin pari erityisen lämmittävää lausetta:

Kirjan helppotajuisen kielen takia Korot kopisten on kirja ihan jokaiselle, oli sitten aloitteleva kulttuurintuntija tai sellainen joka harrastaa hieman joka lajia. Kirja antaa varmasti jotain melkein kaikille.

 Pidin siitä että kirja sai minut innostumaan kulttuurista uudella tavalla.

 Pidin kirjan huumorista ja lämmöstä.

 Lämpö ja rakkaus kulttuuriin ja sen eri lajeihin näkyi myös koko kirjassa.

Kovin paljon enempää en kirja-arviolta itse osaa kaivata. Koko arvion voit lukea täällä Suomi lukee -sivustolla.


Maanantaina kannattaa klo 17 jälkeen olla Radio Savon taajuudella (kuuluu suorana myös Yle Areenasta), olen silloin Marianne Mattilan vieraana paitsi kertomassa kirjastamme myös vinkkaamassa muita kevään uutuuskirjoja. 

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista


Kiitos blogiyhteisölle, että tämä kirja päätyi luettavakseni. Pitkin alkuvuotta korviini on kantautunut ihastunutta sipinää ja supinaa sekä huokailua. "Siinäpä kirja, joka kannattaa lukea." , "Hämmästyttävän eheä esikoiseksi" ja niin edelleen. Tällaisia lauseita sellaisilta ihmisiltä, joiden sanaan olen tottunut luottamaan.

Eipä sillä, etteikö Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista olisi herättänyt huomiotani jo ennen ilmestymistään. Olen aina ihaillut suunnattomasti Engelin kädenjälkeä Helsingin keskustassa, eikä pääkaupungissa vierailu tunnu täydeltä, ellen pääse edes piipahtamaan senaatintorilla ja pitämään omaa hiljaista, äänetöntä vuoropuheluani tuomiokirkon siluetin kanssa. Tämä seikka sekä kiinnostukseni nimenomaan 1800-luvun alun vuosikymmeniin olivat omiaan samaan tutkani piippaamaan innokkaasti.

Mutta. Oli myös mutta. Sitten Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bertin päiväkirjojen (pyydän anteeksi niiltä, jotka nyt etsivät epäpyhän vertaukseni jälkeen hajusuolaansa), en kertakaikkisesti ole innostunut päiväkirjamuotoon kirjoitetuista romaaneista. Otetaanpa esimerkiksi Kristina Carlsonin Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt William N. päiväkirja, jota olen näköjään sentään kutsunut esittelyssäni sympaattiseksi, mutta jonka hienoutta en kertakaikkisesti kyennyt näkemään, siitä huolimatta, että niin monet näin tekivät.

Minulla oli siis syyni epäröidä, enkä aivan väärässä ennakkouumoilujeni kanssa ollutkaan. Akvarellit on selkeästi sukua Carlsonin teokselle, enkä aivan varauksettomasti innostunut päiväkirjamuotoisesta kerronnasta tälläkään kertaa. Kysymys on varmastikin samalla kertaa vahvuudesta ja heikkoudesta. Sanojakin merkityksellisempää on, mitä jää sanomatta, mitä jää rivien ja päiväkirjamerkintöjen väliin. Lukeminen vaatii ryhtiä ja perehtymistä ja siksipä en halunnutkaan tällä kertaa pilata lukemista kiireellä, vaan makustella tekstiä pikku hiljaa ja ajan kanssa pohtien. Sillä enemmän ja ennen muuta kuitenkin nautin. Paikoitellen mielessäni häivähti Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Ehkä se johtui kontekstista, mutta osittain myös kielestä. Viikilä kuvaa rumaa äärimmäisen kauniisti ja kaunista kovin kipeästi.

Viikkilä luo rivien väleissä komean kuvan. Fragmentaarisuudestaan huolimatta kuva on lopulta kokonainen ja yhtenäinen. Oikeastaan kuvia on kaksi. Toisaalta on kuva Helsingistä, tuosta syrjäisestä, kolkosta, tuulisesta ja jäätävän kylmästä maailmankolkasta, jonne Engel perheineen on heittäytynyt. Engel ei kotiudu koskaan, mutta hänen tilanteensa on parempi kuin vaimollaan: katsoessaan kaupunkia Engel pystyy näkemään myös sen, millaiseksi hän kaupungin tulee rakentamaan, Lopulta Engel jää kaupunkiin saattaakseen työnsä valmiiksi. Kunnianhimonko vaiko välttämättömyyden tähden, sitä kaikki jäävät miettimään, ei vähiten päähenkilö itse. Paitsi kunnianhimoinen arkkitehti, Engel on myös yksinäinen mies, aviomies (omasta mielestään huonohko), mutta ennen kaikkea hän on isä. Pojat jäävät tässä tarinassa taustalle, sillä päiväkirjan sivuilla puhutaan Emiliestä: hauraasta, hennosta, juuri ja juuri elävästä.

Jos pitäisi nostaa yksi hetki kirjasta, olisi se tämä:

Kiedoin kädet tyttöni ympärille, aikaa oli paljon, torin kivet vasta tulevaisuudessa. Onko putoavan isän ja tyttären viimeinen syleily lopultakaan sen lyhyempi aika kuin se, jonka tuuli tarvitsee siirtääkseen kirkon jyvä jyvältä sisämaan aukeille.

Olen lukenut tuon lauseen nyt monenmonta kertaa ja jokaisella kerralla se herättää minussa uusia ajatuksia. Jokaisella kerralla olen entistä vakuuttuneempi siitä, että lause on tosi.

Akvarelleja Engelin kaupungista on teos isistä ja tyttäristä. Se on tarina uuden rakentamisesta, mutta samalla aikaa myös luopumisesta. Onpa kyse arkkitehdin paperille syntyvästä rakennuksesta tai maailmaan syntyvästä uudesta ihmiselämästä, heti syntymän hetkestä eteenpäin alkaa luopuminen. Luopuminen on silmänräpäys, se on ikuisuus ja ennen kaikkea se on elämä. Akvarelli.


Toisaalla:
Ps. Rakastan kirjoja: "...taivaallisen kauniit virkkeet ja ajatelmat, jotka ovat niin timanttisen hienoja, että ne kaikki haluaisi tallettaa sydämeensä ikiajoiksi."

Lumiomena: "Uskon, että luin nyt yhden koko vuoden kauneimmista romaaneista."

Kirjakko ruispellossa: "Hämmästyin, kuinka läheiseksi koin kertojan, joka on mahdottoman urakan äärellä."

Suomi lukee:"Akvarelleja Engelin kaupungista on kuin hieno taideteos, täynnä värejä, tunnetta ja elettyä aikaa."

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215s.
Kannen suunnittelu Jenni Noponen
Arvostelukappale

torstai 10. maaliskuuta 2016

Nähdään Jyväskylän kirjamessuilla!



Tällä viikolla muu perhe on lomaillut, mutta minä olen ollut töissä. Jonkinlainen lomafiilis on kyllä ollut itsellänikin, sillä olen ollut kotosalla ihan itsekseni. Tarkoitus oli lukea hurjana illat pitkät, mutta viime viikkojen kiireiden ryydyttämänä päädyinkin katsomaan televisiota. Katson telkkaria aika vähän, lähinnä koko perheelle soveltuvia musiikkiohjelmia, uutisia ja ajankohtaisohjelmia, mutta aina joskus alan katsoa jotakin sarjaa urakalla Netflixistä tai DVD:ltä. Tällä kertaa Gilmoren tyttöjä. Muistatteko vielä Gilmoren tytöt? Minä seurasin sarjaa umpimähkäisesti aikoinaan, mutta en katsonut sitä alusta loppuun, vaikka sarjasta tykkäsinkin. Nyt päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja ai että nautinkaan näin fiksusta, hauskasta ja sydämellisestä ohjelmasta! Kirjallisuus- ja elokuvaviitteitä on niin paljon, että koen samalla myös sivistyväni.


Viikon kääntyessä loppuaan kohti ajatukset ovat kuitenkin alkaneet siirtyä viikonloppuun ja Jyväskylään. Vietämme rakkaassa opiskelukaupungissamme perheen kanssa pikahiihtoloman ja samalla nautiskelemme Jyväskylän kirjamessuista. Siispä, jos olet messuilemassa lauantaina, ilmianna itsesi! Varmimmin minut tavoittaa Tapper-lavan tuntumasta, jossa olen keskustelemassa kirjabloggaamisesta ja kevään kuumimmista kirjavinkeistä klo 14 -14.55 tai Nisulasta, jossa kopistelemme Korkojamme klo 15.30. Siis vanhat tutut ja uudet tuttavuudet, tulkaa nykäisemään hihasta, on aina ilo nähdä ja saada tutuille nimille myös kasvot :)

Siispä, messuilla tavataan!



sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta


Paavo Nurmi on edelleen kaikkien aikojen suurin suomalainen urheilulegenda, jonka nimi muistetaan tarunhohtoisena myös muualla maailmassa. Siitä huolimatta hän on hahmona salaperäinen. Vaikka hänen saavutuksensa niin urheiljana kuin myöhemmin liikemiehenä ovat yleisesti tunnetut, on hänen persoonallisuutensa säilyttänyt arvoituksellisen ja osin traagisenkin hohtonsa. Karo Hämäläinen porautuu Nurmen pään sisälle ja esittää yhden version siitä, millaisia ajatuksia yksinäisen miehen mielessä on mahdollisesti liikkunut. Kirjailija tekee tehtävänsä hyvin vakuuttavasti.

Yksin voitti tammikuussa Savonia-palkinnon ja herätti erityishuomiota siksi, että viime vuonna Jouni Tossavaisen Hannes Kolehmaista käsittelevä New Yorkin Lentävä suomalainen teki saman tempun. Vääräleuat jo odottelevat kieli pitkällä, kuka huomaa markkinaraon ja rykäisee tänä vuonna romaanin Ville Ritolasta. Sitä odotellessa tiettyä vertailua Hämäläisen ja Tossavaisen kirjojen välillä tulee välttämättä harrastaneeksi. Yhtäläisyyksiä tietysti löytyy. Molemmat teokset kertovat juoksemisesta sekä ihmisestä, joka juoksee tosissaan. Erojakin on. Siinä missä New Yorkin Lentävä suomalainen kertoo juoksemisesta ja ihmisestä juoksun takana, pureutuu Yksin puolestaan ihmiseen ja juoksuun ihmisen takana.

Yksin on oikeastaan hyvin surullinen romaani. Voittaessaan olympialaissa ja rikkoessaan maailmanennätyksiä Nurmi ei voita, vaan onnistuu välttämään häviön. Hopeamitali on metallinpala, merkki hävitystä kamppailusta, häpeänmerkki. Voittaessaan olympiakultia Nurmi alkaa metsästää maailmanennätyksiä, koska ne pysyvät. Rikkoessaan maailmanennätyksiä Nurmi hamuaa olympiavoittoja, sillä ne muistetaan. Ennen kaikkea kyse on kuitenkin juoksemisesta pakoon, pakoon häviötä, menetettyä rakkautta, kuolleen isän haamua ja omaa vajavaisuutta.

Hämäläinen piirtää tarkan kuvan äärimmäisen rationaalisesta henkilöstä, joka on pitkään voittamaton, toisaalta liki epäinhimillisen harjoittelunsa vuoksi, mutta ennen kaikkea älynsä vuoksi. Nurmelle voitot ovat toteutuneita laskelmia: minuutteja, sekunteja ja kymmenyksiä. Ymmärrettävästi tällaisen henkilön on tässä maailmassa helppo menestyä, mutta vaikea tulla toimeen. "Miksi ihmiset käyttäytyvät eri tavalla kuin minä?", Nurmi ihmettelee vuosikymmeniä myöhemmin myyjättärelleen.

Hämäläisen lauseet ovat tiiviitä ja voimakkaita. Hyvin samanlaisia kuin Nurmen juoksuaskeleet: ne ovat viimeiseen asti hiottuja, eivät sisällä mitään ylimääräistä ja kuljettavat vääjäämättömän tehokkaasti ja sulavasti eteenpäin. Aivan kuten Nurmen parhaiden päivien juoksua, myös Hämäläisen kerrontaa on ilo ja vaivaton seurata.

Karo Hämäläinen:Yksin. Romaani Paavo Nurmesta
WSOY 2015.
238s.
Graafinen suunnittelija Martti Ruokonen.

lauantai 5. maaliskuuta 2016

#pojatkin lukee


Jokin aika sitten sain kutsun osallistua hienoon #pojatkinlukee-kampanjaan. Somekampanjan tarkoituksena on edistää poikien lukemista. Aihe on paitsi yhteiskunnallisesti tärkeä myös henkilökohtaisesti ajankohtainen. Täällä blogissa Satuhetkessä usein seikkaileva Herra Syksy, joka siis nykyään on eskarilainen, opettelee parhaillaan lukemista. Koska hän on esikoiseni, en osaa arvailla, kuinka kauan kestää, ennen kuin lukulamppu lopullisesti syttyy. Kovin kaukana taito ei kuitenkaan tunnu olevan.

Ei ehkä tule hirveän suurena yllätyksenä, että meillä lapsille on luettu pienestä pitäen paljon. Kirja on ollut mukana kaikissa tilanteissa, heti herra Syksyn ensimmäisistä viikoista lähtien, jolloin imetyssessioiden ohella aloitin kirjallisuustieteen tentteihin valmistaumisen. Sittemmin yhdessä lukemamme kirjallisuus on muuttunut vähemmän korkealentoiseksi ja tällä hetkellä kaikista suurimpia hittejä ovat kaikki Hämähäkkimieheen ja muihin supersankareihin, Lego Ninjagoon ja Lego Star Warsiin liittyvät kirjat. En siis voi kehuskella sillä, että esikoiseni lukisi Hellaakoskea jo alle kouluikäisenä, mutta pääasia on, että kirjat kiinnostavat!


Olemme saaneet palautetta siitä, että kirjoja on selvästi luettu. Herra Syksyn sanavarasto on monipuolinen, mielikuvitusta riittää ehkä ylikin oman tarpeen ja mieleen on tarttunut kaikkea sellaista pientä knoppitietoa, mitä nyt kirjoista mieleen saattaa jäädä. Itse iloitsen siitä, että poikani selvästi rakastaa tarinoita. Olipa kyse kirjoista, peleistä tai lastenohjelmista lapseni tempautuu sadun ja tarinan maailmaan mukaan ja kokee huimia seikkailuja. Juuri siitähän on kyse kirjallisuudessakin.

Sitä myötä kun poikani kasvaa, kasvaa suuremmaksi myös hänen isänsä merkitys lukuharrastuksen esikuvana. Olenkin hyvin iloinen siitä, että myös mieheni lukee kirjoja ja sitä kautta välittyy lukevan miehen malli (totta puhuen, ei hän ehkä olisikaan mieheni, ellei olisi lukumiehiä :D). Isän merkitys on ollut suuri myös oman lukuinnostukseni syntymisessä. Vaikka lapsuudenperheessäni kaikki lukivat ainakin jonkin verran, on varsinainen kirjojen ahmiminen siirtynyt minuun ennen kaikkea isältäni ja isoveljeltäni. Meillä kotona on paitsi rauhoituttu lukemaan yksin myös luettu ääneen toisille sekä keskusteltu luetuista kirjoista yhdessä. Kaikki sellaisia taitoja, jotka vievät elämässä pitkälle.



Omalta osaltani haluankin kannustaa myös muita pienten lasten vanhempia olemaan hyvänä esimerkkinä ja kannustajina lapsilleen. Eikä kyseessä ole suinkaan pelkästään vanhempien yksinoikeus: myös isovanhemmat, tädit, sedät, serkut ja kummit voivat olla arvossa arvaamattomassa lapsen lukuharrastuksen ylläpitäjinä. Pystyn itsekin nimeämään edelleen tietyt sukulaisilta lahjaksi saamani kirjat, jotka ovat innostaneet lukemaan myös teininä ja nuorena aikuisena, jolloin lukeminen olisi muuten saattanut hautautua muiden virikkeiden alle.

Siis lukekaa aikuiset! Lukekaa lapsillenne, lukekaa itsellenne, antakaa kirjoja lahjaksi ja keskustelkaa kirjoista. Antakaa lapsille ja nuorille avain lukemattomiin maailmoihin!

Helpottaakseni sopivan lukemisen löytämistä olen lisännyt kirjoihin uuden tunnisteen pojatkinlukee. Klikkaamalla sieltä tai suoraan tästä pääset tutkimaan, mitä pienten ja vähän isompien poikien mielestäni kannattaisi lukea! Jatkossa kyseisen tunnisteen saavat kaikki nimenomaan pojille sopivat kirjat.

Pojatkin lukee -kampanjan löydät Facebookista, Instagramista ja Twitteristä. Tunniste #pojatkinlukee

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kohta Korot kopisevat! Käytännön opas kulttuuriviidakkoon on jo painossa

Korot kopisten ilmestyy myöhemmin tässä kuussa. Kirjan u-p-e-a ulkoasu on graafinen suunnittelija Tarja Kettusen käsialaa.

Ihmeellisiä ovat (blogi)elämän tiet. Ilman kirjablogia en (ehkä) olisi koskaan tullut tutustuneeksi Lumiomena-blogin Katjaan, eikä silloin olisi syntynyt ensimmäinen yhteinen kirjamme Linnasta humisevalle harjulle. 50 parasta kirjaa. Aivan pian näkee päivänvalon jo toinen yhteinen kirjamme: Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon. 

Kirjoitusprosessi on ollut yhtä aikaa hirvittävän hauska ja hurja. Monella tapaa oli helpompaa kirjoittaa yhdessä, koska takana on jo yksi yhteinen kirjaurakka. Toisaalta kun kaksi töissäkäyvää lapsiperheen äitiä alkaa kirjoittaa vapaa-ajallaan kirjaa, on prosessi rankka - paitsi kirjailijattarille -myös heidän perheilleen. Siitäkin huolimatta ja juuri siksi, tämä on ollut suuri ilo.

Nyt on hauskan kepeä fiilis. Kaikki voitu on tehty ja nyt odotetaan pienokaisen ilmestymistä ja toivottavasti siirtymistä lukijoiden käsiin. Kirja ilmestyy tämän kuun lopulla, mutta jo heti Jyväskylän kirjamessuilta meidät löytää kopistelemasta korkojamme. Tulkaa meitä moikkaamaan lauantaina 12.3. klo 15.30 Nisula-lavalle. Lupaan laittaa epäkäytännöllisimmät kenkäni jalkaan!

Mistä Korot kopisten sitten kertoo? Ei suinkaan kengistä, vaikka pukeutumisteemaa sivutaankin. Kirjamme vaatimaton tavoite on kannustaa lukijoita kulttuuriharrastusten pariin. Kirja on niille, jotka ottavat haparoivia ensiaskeleitaan kulttuuriviidakossa ja toisaalta niille, jotka haluavat syventää ja monipuolistaa rakasta harrastusta entisestään. Ote on kepeä ja iloitteleva, mutta asiaakin löytyy. Erityisen otettuja olemme siitä, että saimme kirjaan mukaan tunnettuja kulttuurihenkilöitä. He vastaavat kirjassa Ystäväni-kysymyksiin ja paljastavat mm. rakkaimman ja varhaisimman kulttuurielämyksensä. Mukana ovat Atso Almila, Hannu-Pekka Björkman, Marco Hietala, Pekka Hiltunen, Jaakko Hämeen-Anttila, Katja Kettu, Siri Kolu, Markku Pölönen, Miina Savolainen, Paola Suhonen, Minna Tervamäki ja Ville Tietäväinen. 

Mikäli haluat hankkia kirjan omaan hyllyysi (ja sitä luonnollisesti painavasti suosittelemme!), on meillä Katjan kanssa mahdollisuus tarjota se vähän edullisempaan hintaan. Ilmoittamalla minulle nimesi ja osoitteesi (osoitteeseen ammanblogi(at)gmail.com), saat kirjan 25 euron hintaan. Summa sisältää postikulut.

Eli ei muuta kuin korkoja kopistelemaan!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...