lauantai 30. tammikuuta 2016

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet


Harri V. Hietikko on ollut 2010-luvulla jollakin tapaa kotimaisen kirjallisuuden outolintu. Hänen biker-sarjansa on marssittanut esiin saksalaisen marssipohjaisen metallimusiikin tahdissa ja moottoripyörän selässä päähenkilön, joka on kummallinen yhdistelmä kliseisyyttä ja erilaisuutta sekä provosointia ja älyllisyyttä. Kirjoissa kuvataan julmaa väkivaltaa varsin kyynisellä tavalla, ollaan sovinistisia, machoilevia, asettaudutaan paitsi ympäröivän yhteiskunnan, myös ylipäänsä kaiken yläpuolelle sellaisella ylemmyydentuntoisella asenteella, jolle ei aivan heti tule mieleen vertailukohtaa. Päähenkilö on yksinäinen ratsastaja, joka elää kaiken ulkopuolella, ehkä jopa ja ennen kaikkea itsensä. Häivähdyksenomaisesti mieleen tulee välillä Reijo Mäki, mutta kyllähän Vareksen Jussi on aikalailla pyhäkoulupoika verrattuna tähän incognitona ratsastavaan moottoripyörämieheen.

Olen alusta asti pitänyt Hietikon lakonisesta, mutta siitä huolimatta kekseliäästä ja ilmaisuvoimaisesta kielestä. Myös räväkkyys ja provosointi on ollut mielestäni virkistävää ja jopa riemastuttavaa. Tälläkin kertaa perusosaset olivat paikallaan, mutta oma suhtautumiseni oli muuttunut. Tai itseasiassa ympäröivä yhteiskunta oli muuttunut. Nimittäin. Mielestäni Hietikko on kielenkäyttäjänä ehdottomasti parhaimmillaan juuri tässä teoksessa. Ihailen hänen taitoaan ilmaista paljon lyhyissä lauseissa, ladata tunnetta rivien väliin ja leikitellä eri tyylilajeilla. Toisaalta en kyennyt riemastumaan hänen röyhkeydestään entiseen malliin, sillä ei provosoinnissa ole valitettavasti enää mitään hohtoa. Päin vastoin, vastakkainasettelua tulee nyt joka tuutista niin paljon, että se on muuttunut tympeäksi ja ummehtuneeksi. Näin siitäkin huolimatta, että Hietikko parodioi enemmän kuin on tosissaan. Mutta silti. Maailma ei ole enää yhtä leikkimielinen, siitä on tullut hauraampi. Mielensäpahoittaminen on helpompaa kuin aiemmin.

Hauras on myös moottoripyörämies. Tragedia, joka edellisen osan perusteella ei tullut yllätyksenä, painaa hartioita kumaraan. Surun kuvaus on mielestäni upeaa ja kirjan parasta antia. Mainio on kuitenkin myös juoni, lähenteleepä se aika lailla vanhaa kunnon murhamysteeriä. Nimittäin kun biker palaa Suomeen entiseen moottoripyöräkerhoonsa, hän joutuu keskelle uhkaavaa tapahtumavyyhtiä. Kerhon presidentti kuolee hämärissä olosuhteissa, eikä jää ainoaksi vainajaksi. Pian bikerin täytyy tarttua ruoriin ja itsemurhasuunnitelmakin täytyy laittaa aikalisälle kiireiden takia. Jostakin syystä arvasin aika äkkiä kupletin juonen, mutta se ei haitannut, sillä idea oli hyvä. Ja välillä on ihan mukavaa olla oikeassa ja tuntea itsensä fiksuksi.

Kirjaa lukiessani ajelehdin siis tyytyväisyyden ja tympeyden välimaastossa. Kirjassa oli paljon hyvää, jopa loistavaa, mutta myös paljon sellaista sisältöä, jolle en lämmennyt.  Onneksi kirjailija pelasti pelin lopussa. Laittoi mustan kasin pussiin. Laukoi yläkulman. Loppu oli nimittäin loistava. Liki vanhatestamentillisella tai viikinkien saagojen tyylillä Hietikko niksautti vielä kuvakulman hieman vinommaksi ja toi tarinaan itseironian asteen, mikä teki siitä niin paljon paremman. Se huuhteli suurimman osan tympeydestä sen siliän tien pois.

Samanlaista inhorealistisuutta, yhteiskunnan ulkopuolisuutta ja päivänvalon ulottumattomuutta kuin bikerista, löytyy myös Arto Salmisen tuotannosta. Unohdettuja tarinoita hyvinvointiyhteiskunnan tuolta puolen. Siitä kai loppujen lopuksi tässäkin on kyse.

Lausukaa paranoid: Olen näköjään nimitellyt Jussi Varesta myös vuonna 2013...
Näkemiin Shosanna: ...2014 sitten Arto Salmista. Ei mulla vissiin kovin montaa originellia ajatusta sitten ollut tässä arviossa. Sorppa! :)

Harri V. Hietikko: Insomnian ensioireet
Reuna 2015
224s.
Arvostelukappale

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Satuhetki: David Walliams: Herra Lemu


Ehkä tämä on blogin lukijoille jo tullutkin selväksi, mutta nautin suuresti siitä, kun saan lukea lapsilleni kirjoja. Toki sekä minun että lasten väsymys- ja keskittymisaste vaihtelee ja toki välillä lukeminen on mielenkiintoisempaa kuin joskus muulloin. Herra Syksy esimerkiksi rakastaa Spiderman-lehtiä. Tämä on minusta hyvä juttu, sillä mikä tahansa, mikä pitää yllä kiinnostusta lukemiseen, on positiivista, mutta ai että inhoan sarjakuvien lukemista ääneen! "AAARRGH!, KRIIK, TÖKSTÖKS" ääntelyt ja ilmiselvästi 1980-luvun toimintaelokuvista vaikutteensa saaneet toimintasankarin "hauskat" tokaisut taistelukohtausten aikana, ovat tuskastuttavaa luettavaa. Nimittäin minusta, herra Syksyyn ne toki uppoavat kuin väärä raha.

Sitten toisinaan taas pääsee lukemaan sellaisia kirjoja, jotka ovat silkkaa nautintoa lukijalle ja luulen, että kyllä myös lapset huomaavat, milloin äiti on sydämestään lukemisessa mukana. Ja sellainen kirja on mitä suuremmissa määrin David Walliamsin Herra Lemu. Kirja ilmestyi pari vuotta sitten ja kuulin siitä kyllä paljon hyvää, mutta silloin kirjaan ei tullut tartuttua. Nyt aika olikin huomattavasti kypsempi, erityisesti eskari-ikäinen keskittyi kuunteluun täysillä. Sen sijaan 4-vuotias neiti Kevät alkoi jo loppua kohti vähän kyllästyä siihen, että tarina jatkui aina vaan. Sivuja romaanissa on noin 250. Toki ne ovat fontiltaan sellaisia, että vastikään kirjoja lukemaan oppinut jaksaa sen hyvin lukea.

Herra Lemu on oivaltavaa yhteiskunnallista kritiikkiä, joka sijoittuu brittiyhteiskuntaan, mutta hyvin tuntuvat teemat loksahtavan koti-Suomeenkin. Aivan erityisen ajankohtaiseksi lukemisen teki ympärillä vellova maahanmuuttokeskustelu ja vaikka suoranaisesti tästä emme lasten kanssa ole keskustelleetkaan, luulen, että asian käsittely kirjan keinoin teki hyvää pienille korville, jotka kuulevat yhtä sun toista.

Herra Lemu ei kuitenkaan ole turvapaikanhakija, vaan perinteinen ja peribrittiläinen kiertolainen, vieläpä hyvin lemuava sellainen. Chloe puolestaan on keskiluokkaisen perheen koululainen, joka ei voi hyvin sen paremmin kotona kuin koulussakaan. Chloen äiti luo poliittista uraa ja tavoittelee luokkanousua. Äitiin verrattuna Hyacint Bucket vaikuttaa varsin maanläheiseltä ja itseäänkorostamattomalta persoonalta. Chloen sisko Annabelle on äitinsä silmäterä ja ylpeys, kun taas Chloe ei tunnu osaavan tehdä oikein mitään oikein. Sympaattisen Iskän rooliksi jää myötäillä äitiä ja piilotella portaidenaluskomerossa (!). Sen sijaan herra Lemusta Chloe saa ystävän, minkä seurauksena tytön itsetunto alkaa nousta. Ystävällinen herrasmieskulkuri auttaa Chloeta tunnistamaan omat vahvuutensa. Sen sijaan hänen oma tarinansa on Chloelle suuri mysteeri. Varsinaisesti tilanne alkaa kulminoitua, kun Chloen äiti julistaa, että kiertolaisista täytyy päästä eroon. Chloe päättää toimia jaa siitähän luonnollisesti syntyy kaikenlaista häslinkiä.

Kirja on ratkihauska! Minulla ei ole varmaankaan koskaan ollut yhtä hauskaa kuin kirjaa lukiessani. Antaumuksella tulkitsemani, puolitoista sivua kestänyt röyhtäisy jäänee jonkinlaiseen kulttiasemaan yhteisessä lukuhistoriassamme. Luku-urakkamme kesti pari kuukautta, sillä lapset halusivat aina välillä, erityisesti joulun aikaan, lukea iltaisin jotakin muutakin kuin Lemua. Jolloin minä äitinä välillä suorastaan anelin Lemu-vuoroa. Toisaalta oli kiva, että etenimme kirjassa hissukseen ja hauskuutta riitti pitkäksi aikaa.

Herra Lemu on loistavaa viihdettä, niin lapsille kuin aikuisille, mutta viihteen lisäksi myös ajatuksia herättävää asiaa sekä voimaannuttavaa puhetta. Jaana Kapari-Jatan loistava suomennos viimeisteli lukunautinnon. On selvää, että Walliamsin muut kirjat nousevat lukulistallemme ennemmin tai myöhemmin.

David Walliams: Herra Lemu
Tammi 2014
256s,
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus Quentin Blake
Arvostelukappale

tiistai 19. tammikuuta 2016

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri


Kirsi Pehkonen on useimmille tuttu lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolelta. Pehkosen nuoret sankarittaret Hilla ja Noora ovat seikkailleet omassa, jääkiekkomaailmaan sijoittuvassa nuortensarjassaan. Sarjan viime vuonna ilmestynyt päätösosa, Voittolaukaus, oli myös Topelius-palkintoehdokkaana. Karhuvaaran uhri on Pehkoselle uusi aluevaltaus, sillä kyseessä on ensimmäinen aikuisten romaani. Kirja on rikosromaani ja siinä on runsaasti dekkarimaista otetta, joskaan ei ehkä ihan genrelle tyypillisimmässä muodossa.

Tapahtumat sijoittuvat itärajalle Karhuvaaraan. Kyseessä on keskus, jonne valokuvaajat ja luontoharrastajat ympäri maailman saapuvat kuvaamaan karhuja. Keskusta pyörittää Esko, joka on luontokuvaaja itsekin ja hieman viinaanmenevä. Hänellä on apunaan myös työntekijöitä, muun muassa hänen kummityttärensä ja kirjan päähenkilö Johanna, joka on Karhuvaarassa kesätöissä. Jo heti kirjan alussa selviää, että on tapahtunut murha. Murhaaja, jonka henkilöllisyys luonnollisestikaan ei tässä vaiheessa selviä, katselee uhriaan ja ihmettelee, miksei tämän enempää vapisuta. Sitten tapahtumissa hypätään hieman taaksepäin  ja varsinainen tarina alkaa edetä kohti surmatyötä ja sen jälkiselvittelyjä. Neuvokas ja topakka Johanna joutuu tapahtumien keskipisteeseen ja lopulta myös suureen vaaraan. Varsinaisesti surmatyötä selvittelevät kuitenkin sympaattiset poliisit.

Tiesin Pehkosen olevan sujuvasanainen kirjoittaja, mutta yllätyin kuitenkin siitä, kuinka miellyttävää tekstin lukeminen oli sekä kuinka sujuvasti tarina eteni ja imaisi lukijan mukaansa. Tarjolla oli jännitystä, mutta sopivassa, elämänmakuisessa suhteessa. Vaikka vääjäämättä lukiessa mietti, kuka mahtaa olla murhaaja, ei se kuitenkaan lopulta ollut kirjassa kaikista tärkein asia. Parhaimmillaan Pehkonen on luonnonkuvaajana. Kerronta oli suorastaan ylistystä suomalaiselle metsäluonnolle. Elävä kerronta ja raikkaat yksityiskohdat toivat korpiluonnon, metsän äänet ja tuoksut käsinkosketeltaviksi, mikä oli näin tammikuussa nautinnollinen kokemus. Kuitenkin kuvailu pysyi siinä mielessä maltillisena, ettei se häirinnyt tarinan etenemistä.

Johtuiko sitten polvamaisen topakasta, pulaan joutuvasta sankarittaresta ja kauniista kesäisestä luonnosta, ounastelin jonkinlaisten romanttisten käänteiden olevan mahdollisia, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Ehkä lopulta hyvä niin, sillä sisältöä piisasi kyllä näinkin. Teemana luontovalokuvaus oli kiehtova ja ainakin minulle kaunokirjallisuudessa aivan uusi ja myös muuta asiasisältöä riitti: esille tuli niin petoviha, Venäjän ihmisoikeustilanne kuin poliisien työtä rasittavat säästötkin. Varsinainen kuka-teki-sen -juoni kantoi ja raottui sopivasti, olipa kirjailija sujauttanut mukaan pari oivallista hämäystäkin.

Kaiken kaikkiaan Karhuvaaran uhri oli helppolukuinen, mutta ei suinkaan yksioikoinen lukuelämys. Sen hahmot ja tapahtumien miljöö muodostuivat läheiseksi ja olen huomannut hieman ikävöiväni niitä. Vilpittömästi siis toivon, että saan vielä palata Karhuvaaraan tulevaisuudessa. Kaikista eniten toivon saavani lukea lisää tällaista luontokuvausta. Kiitos Pehkosen, päässäni on soinut jo parin päivän ajan Anssi Tikanmäen Savolainen metsä!

Toisaalla blogistaniassa: Suomi lukee -sivuston Kristalle kirja oli positiivinen yllätys. Myös hän nautti luontokuvauksesta ja rauhallisesta menosta. Lue lisää täältä!

Kirsi Pehkonen: Karhuvaaran uhri
Myllylahti 2015
270s.
Arvostelukappale

lauantai 16. tammikuuta 2016

Lasten- ja nuortenkirjat Amman lukuhetkessä 2015




Kun tammikuu on jo kääntynyt yli puolen välin, on korkea aika laittaa viime vuosi lopullisesti pakettiin. Yleensä tapanani on ollut tehdä jonkinlaista koontia edellisen vuoden kirjoista. Viimeiset kolme vuotta tuo koonti on ollut tietokirjoista (pääset niihin täältä: 2012, 2013, 2014). Viime vuonna tietokirjat kuitenkin jäivät harmikseni vähemmälle ja sen sijaan huomioni kiinnittyi lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Koska tiedän teissä lukijoissa olevan paljon lapsiperheellisiä tai isovanhempia, luulen, että lanukirjojen vinkkilistaukselle on monella käyttöä. Olen jaotellut kirjat karkeasti ikäryhmän mukaan: Leikki- ja eskari-ikäiset, alakouluikäiset sekä nuoret. Huomaathan, että jaottelu on summittainen ja perustuu lähinnä omaan ja 4-6 -vuotiaan testiryhmäni kokemuksiin. Lopuksi, sokerina pohjalla vielä osio: Puuhaa lasten kanssa. Otsikosta klikkaamalla pääset lukemaan kirjaesittelyä. Tässäpä siis olisi tärppilistaa, olkaa hyvät!

Leikki- ja eskari-ikäiset























Alakouluikäiset














Nuoret








Äänikirjat




Puuhaile lasten kanssa!










torstai 14. tammikuuta 2016

Vuoden 2015 parhaat kirjat kotimaisten kirjabloggaajien mukaan


Eilen kotimaiset kirjabloggaajat, minä muiden mukana, äänestivät viime vuoden parhaista kirjoista. Kategorioita oli neljä: Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Omat ääneni pääset näkemään täältä.

Viime vuoden parhaimmaksi kotimaiseksi romaaniksi äänestettiin Finlandia-palkinnonkin voittanut Laura Lindstedtin Oneiron (Teos).

Seuraavaksi eniten ääniä saivat Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunkin, Katja Ketun Yöperhonen, Elina Hirvosen Kun aika loppuu ja Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Näistä viidestä itse äänestin Hirvosen romaania, joka on myös joukosta ainoa itse lukemani. Romaaneja ja kirjailijoita tarkasteltaessa huomio kiinnittyy siihen, että kaikki viisi ovat naiskirjailijoiden romaaneja. Myös oma huomioni kiinnittyi siihen, että viime vuonna naiset kirjoittivat todella vahvoja romaaneja, itsellänikin menivät tässä kategoriassa lopulta kaikki äänet naiskirjailijoille.

Vuoden parhaaksi käännösromaaniksi äänestettiin ylivoimasesti John Williamsin Stoner (Bazar). Myös minä annoin täydet pisteet tälle upealle romaanille. Muistaakseni olen osallistunut näihin äänestyksiin asti joka vuosi alusta pitäen, ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun oma suosikkini voittaa!

Muut viiden parhaan joukkoon päässeet käännösromaanit ovat Audrey Mageen Sopimus, Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe, Andy Weirin Yksin Marsissa ja Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Näistä olen lukenut viimeisen, mutta romaani ei oikein iskenyt minuun.

Blogistanian Tiedossa äänet hajosivat melkoisesti, mutta voittajaksi nousi Bea Uusman Naparetki - Minun rakkaustarinani (Like). Toiseksi ja kolmanneksi tulivat Päivi Heikkilä-Halttusen Lue lapselle! ja Satu Rämän Islantilainen voittaa aina. Nämä kaikki ovat minulla lukematta.

Myös Blogistanian Kuopuksessa kisa oli tiukka. Voiton vei Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä (WSOY). Toiseksi tuli Anu Holopaisen Ihonalaiset ja kolmanneksi Timo Parvelan, Bjørn Sortlandin ja Pasi Pitkäniemen Kepler62 - Kirja yksi: kutsu. Myös nämä ovat minulle vieraita.

Jos katsotaan kustantajia, Finlandiaa dominoivat Teos (kaksi ensimmäistä sijaa) ja WSOY (kaksi seuraavaa), viides sija meni sen sijaan Gummerukselle. Globaliassa voitto meni Bazarille ja kakkossija Atenalle. Seuraavat WSOY:lle, Innolle ja Otavalle. Tieto-palkinnot menivät järjestyksessä Likelle, Atenalle ja WSOY:lle. Myös Kuopuksessa WSOY menestyi erinomaisesti, pistesijoja tuli myös Otavalle ja Karistolle.

Nopeasti vilkaistuna eri kustantajia on ilahduttavan paljon edustettuina. Volyymiin verrattuna Otavan menestys näyttää aika vaatimattomalta, tutuista kustantamoista esimerkiksi Tammi ja Siltala jäivät kokonaan kärkikahinoista pois. En itse lue kovinkaan kustantamo-orientoituneesti, mutta nyt asia alkoi jostain syystä askarruttamaan, joten näille kustantamoille annoin itse pisteitä: Otava (3 kirjaa), WSOY (2 kirjaa), Tammi (2 kirjaa), Gummerus, Bazar, Karisto, Icasos, Siltala.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

BLOGISTANIAN KIRJAPALKINNOT 2015!!


Taas on se aika vuodesta. On aika tehdä tiukkoja päätöksiä, jännittää toisten kirjabloggaajien ääniä, henkeä pidätellen odotella tuloksia.

Omien äänien antaminen on yhtä aikaa hienoa ja hirveää. On todella kiva muistella kaikkia niitä hienoja kirjoja, joita vuoden aikana on tullut luettua. On armotonta laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Amman lukuhetki osallistuu kaikkiin neljään palkintokategoriaan, vaikka viime vuonna luinkin vähän erityyppisesti kuin aiempina vuosina. Siitä huolimatta, kaikkiin kategorioihin riitti hyviä ehdokkaita, osaan jopa aivan yltäkylläisesti.

Jos avaan prosessia ja antamiani ääniä hieman. Joka vuosi palaan saman kysymyksen ääreen: pitäisikö arvottaa enemmän lukukokemusta vai kirjan taidokkuutta. Joka vuosi päädyn samantyyppiseen ratkaisuun, lopputulos on jonkinlainen kombinaatio näistä kahdesta. Koska olen ennen kaikkea lukija, en kirjallisuuskriitikko, valitsemissani kirjoissa saa mielestäni näkyä viihteellisyys ja elämyksellisyys. Toisaalta, en ole tyystin sokea taitavalle kirjoittamiselle, kun sitä näen. Äänet saavat siis kirjat, joissa nämä kaksi asiaa yhdistyvät mielestäni kaikista parhaiten, tai oikeammin, minua eniten tyydyttäen.


Globalian suhteen valintani olivat aika selkeät jo pitkään.
Tiedon suhteen tunnen pientä huonoa omaatuntoa, sillä olen aikoinani kovasti puhunut kyseisen palkinnon puolesta, mutta viime vuonna luin tietokirjallisuutta huomattavasti vähemmän kuin aiemmin. Siksi moni hieno ja uskoakseni palkinnon arvoinen kirja on vielä lukemista odottamassa. Sain kuitenkin nimettyä mielestäni todella kovat ja hyvin erilaiset kirjat kärkikolmikkoon.
Kuopus tuotti taas vähän enemmän päänvaivaa, sillä lasten ja nuorten kirjallisuutta luin paljon aiempaa enemmän. Jouduin tekemään joitakin kipeitä valintoja, mutta jään emotionaalisesti henkiin.
Finlandia-ehdokkaiden valinta oli kuitenkin jotain aivan hirveää. Viime vuonna kirjoitettiin todella monta hyvää kotimaista kirjaa ja olisin halunnut antaa monelle ainakin yhden pisteen. Raastavaa on, että kolmen parhaan ulkopuolelle jää myös sellainen kirja, jolle olisin valmis antamaan myös täydet pisteet. En muista, että menneinä vuosina olisin ollut tällaisessa tilanteessa.

Mutta nyt kun selitykset on annettu, on aika mennä itse asiaan. Tässä kohtaa voisi olla pientä rumpujen pärinää.

BLOGISTANIAN FINLANDIA (äänet lasketaan Kulttuuri kukoistaa -blogissa)

1 piste Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Blogissa: Tämän luettuani halasin lapsiani vähän normaalia pidempään.

2 pistettä Enni Mustonen: Emännöitsijä
Blogissa: Sarjan kolmas osa, Emännöitsijä, on mielestäni jo tähän asti komean sarjan kiistatta paras teos.

3 pistettä Paula Havaste: Maan vihat
Blogissa: Paula Havasteen Maan vihat on takuuvarmaa lukemista historiallisten romaanien ystävälle. Vaikka romaani sijoittuu luontevasti viihdekirjallisuuden kyltin alle, kirjoittaa Havaste niin laadukkaasti, kiinnostavasti ja historiaa kunnioittaen, että vaativimmankin lukijan kriteerit täyttyvät. 

(Tässä kohtaa jaan kunniakirjan pisteidenlaskun ulkopuolella. Matti Röngän Eino olisi ansainnut olla kolmen parhaan joukossa. Mutta koska jaettuja sijoja ei näissä kisoissa ole, nyt on näin. Einosta kirjoitin blogissa: Eino on joutsenlaulu paitsi aikakaudelle myös haikealle, saavuttamattomalle rakkaudelle.)

BLOGISTANIAN GLOBALIA (äänet lasketaan Kirjallisena, Minna -blogissa)

1 piste Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Blogissa: Tervetuloa Joylandiin on ennen kaikkea haikean kaunis kasvukertomus.

2 pistettä Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
Blogissa: Romaanin rakenne on pirullisen hyvä.

3 pistettä John Williams: Stoner
Blogissa: William Stonerin hahmo on kiehtovin fiktiivinen hahmo, johon olen pitkiin aikoihin tutustunut.

BLOGISTANIAN KUOPUS (äänet lasketaan Luetaanko tämä? -blogissa)

1 piste Aino Havukainen, Sami Toivonen: Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Blogissa: Tämä joulukirja iski minun huumorintajuuni täysillä.

2 pistettä Satu Mattila-Laine: Parantola
Blogissa: Parantola on hyvin elegantti ja chic.

3 pistettä Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Blogissa: Mukana oli kaikki elementit, mitä tällaisessa kirjassa toivoa saattaa: ystävyyttä, huumoria, vauhtia, tekniikkaa, taisteluja, uskollisuutta, petturuutta, sankaruutta ja urheutta. Mukana sellainen hitunen romantiikkaa kuin varhainuorten kirjoihin sopii.

BLOGISTANIAN TIETO (äänet lasketaan Les, Lue! -blogissa)

1 piste Olga  Temonen: Olgan pullakirja
Blogissa: Olgan pullakirjan avulla pullan leipomisen salat avautuvat niillekin, jotka eivät tätä kansallisherkkua ole ennen tehneet.

2 pistettä Saara Juntunen: Infosota
Blogissa: Infosota on kirja, johon ehdottomasti jokaisen kannattaisi tutustua.

3 pistettä Teemu Keskisarja: Kirves
Blogissa: Sanoisin, että Kirves on paras Keskisarjan tähänastisista kirjoista. Ja se on paljon sanottu se.



Voittajat julkistetaan kunkin kategorian emäntäblogeissa torstaina 14.1. klo 10.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Saara Juntunen: Infosota


Joissakin tapauksissa tieto tosiaan lisää tuskaa. Saara Juntusen Infosota on sellainen kirja, jota lukiessa niskakarvat nousivat pystyyn ja kylmä hiki valui selkäpiitä pitkin. En ihan äkkiä muista, milloin viimeksi lukemisen jälkeen kirjassa olisi ollut yhtä paljon hiirenkorvia ja alleviivauksia kuin Infosodassa. Kuvittelin tietäväni aiheesta jotakin, mutta lukiessa silmäni avautuivat monissa kohdin. On suorastaan pelottavaa, miten helposti, ainakin teoriassa, yhteiskunta voidaan saada polvilleen infosodan keinoin.

Kun sotatieteiden tohtori Saara Juntunen puhuu, jossakin aina joku älähtää. En ylläty, Juntunen puhuu suoraan ja järkähtämättä, sanoo ääneen asioita, joita ei ole tapana ääneen sanoa. Ja mikä varmasti monen mielestä on hyvin ärsyttävää, kirjoittaja on vuonna 1980 syntynyt kaunis nainen, vieläpä ensimmäiseltä ammatiltaan englanninkielen opettaja (ikään kuin se olisi paha asia, mutta ilmeisesti joidenkin mielestä on). Tällaista ulkopoliittista keskustelua ei käyty Kekkosen aikana. Juntunen on yksi maamme johtavia asiantuntijoita, mitä informaatiosotaan tulee. Juuri siitä syystä hän on myös infosodan ykkösvihollisia.

Niin, Saara Juntunen tosiaan tekee hyvin selväksi, että naapurimaamme Venäjä käy informaatiosotaa länsimaita, myös Suomea, vastaan. Se on valjastanut käyttöönsä bottiarmeijoita ja nettitrolleja, jotka tekevät jatkuvaa myyräntyötään vihollisen, ei selustassa, vaan sisimmässä. Sota on nimittäin Juntusen mukaan ohittamassa sotilaat ja armeijat ja väkivaltaiset toimet tunkeutuvat yhä voimakkaammin meidän jokaisen koteihin, olohuoneisiin ja taskuihin. Siis älypuhelimiimme. Osuessaan maaliinsa, se valjastaa sinänsä vilpittomästi toimivat siviilit resonaattoreikseen, Johan Bäckman ja kaltaisensa hahmot ovat tulleet viime vuosina suomalaisille tutuiksi. Meillä on ollut selkeästi vaikeuksia suhtautua tällaisiin, päivänselvästi valheisiin pohjautuviin propagandakampanjoihin. Mutta Juntunen muistuttaa, jos propaganda on sinusta naurettavaa, silloin et ole sen kohde. Nykyaikainen informaatiosota koostuu tarkoituksella räikeistä valheista, jotka herättävät voimakkaita tunnereaktioita, mutta toisaalta herättävät myös huvitusta. Ensin järkytymme, suutummekin, sitten kuittaamme moisen toiminnan pelleilyksi, jota kukaan ei ota vakavasti. Niin haluamme uskoa. Mutta jossakin joku ottaa, esimerkiksi Venäjällä, jossa Putinin hallinto on järjestelmällisesti rajoittanut kansalaisoikeuksia ja vapaata tiedonvälitystä. Tällainen toiminta toimii myös ovelana savuverhona, jonka suojissa voidaan tehdä hienovaraisempaa myyräntyötä.

Viime vuosina Suomeen on perustettu yhä uusia "vaihtoehtomedioita". Harva tulee ajatelleeksi, että "valtamedian haastava vaihtoehto" saattaa juontaa juurensa suoraan sylttytehtaalle eli rajan taakse. Informaatiosodassa kansallisten ristiriitojen, erimielisyyksien ja hämmennyksen luominen on keskeistä. Samalla on kun Venäjällä ihmiset halutaan aivopestä yhteen ainoaan totuuteen, muissa maissa pyritään provosoimaan erimielisyyksiä ja levottomuuksia. Ristiriitaisuus ja harhauttaminen saavat aikaan epäluuloa vallitsevaa järjestelmää ja tiedonvälitystä kohtaan, ja siihen kohtaan on helppo lyödä kiilaa. Tuntuuko tutulta viime kuukausien uutisista? Tai tuntuuko tutulta vanha oppi: Hajoita ja hallitse? Tätä ehkä kannattaa miettiä, ennen kuin seuraavan kerran jakaa "vaihtoehtomedian" artikkeleita sosiaalisessa mediassa.

Juntunen puhuu suunsa puhtaaksi. Jos hänellä vihamiehiä on riittänyt tähänkin asti, nyt niitä on taatusti vielä enemmän. Tutkija antaa nimellä mainiten esimerkkejä toiminnasta, jota Suomessakin esiintyy. Tästä syystä hän ja hänen kaltaisensa ovat joutuneet aggressiivisten nettitrollien kiusaamaksi. Se on hyvin helppoa. Voi olla, että jo pelkästään tämä kirjaesittely riittää mustalle listalle pääsyyn.

Infosota on kirja, johon ehdottomasti jokaisen kannattaisi tutustua. Vaikka kyseessä on populääri tietokirja, paistaa akateemisuus kuitenkin vahvasti taustalla. Itselleni tämä toimi vakuuttavuuden merkkinä, mutta ehkä jonkin muun mielestä se heikentää luettavuutta. Kannattaa lukea siitä huolimatta. Kovin raskaasta tekstinkuljetuksesta ei ole kyse, sillä itse ahmaisin kirjan käytännössä parissa päivässä. Olisi kyllä tehnyt mieli lukea hitaammin ja vielä enemmän ajatuksella. Luulenkin, että tulen palaamaan teokseen vielä monta kertaa.

Välttämättä aivan kaikista asioista en ole samaa mieltä Juntusen kanssa. Osa hänen teksteistään on tahallista kärjistystä. Varmasti hänellä on taustallaan oma ideologiansa, mutta kenelläpä meillä ei olisi. Demokratiassa kaikkien ei tarvitsekaan olla samaa mieltä, vaan meillä kaikilla on oikeus mielipiteisiimme. Jokainen voi itse päättää luottaako mieluummin tahoon, joka ajaa demokraattisen yhteiskunnan asiaa ja moniäänisyyttä vai uhriutumisen ja uhkailun sävyttämää vapauden rajoittamista. Juntusen motiivi kirjalle on kuitenkin selkeä. Asioista pitää pystyä puhumaan suoraan ja nöyristelemättä, sillä vain tekemällä informaatiosodan rakenteet näkyviksi, voimme suojautua siltä. Juntunen kehottaa siis luopumaan kylmän sodan ja suomettumisen ajan vapaaehtoisesta vapauden rajoittamisesta. Vain suora ja julkinen keskustelu tekee vapaaksi. Maanpuolustus on nykypäivänä entistäkin enemmän jokaisen tehtävä. Juntusella on selkeä käsitys siitä, ketkä tästä tehtävästä parhaiten selviävät: "He, jotka sietävät ristiriitoja. Heitä on vaikeaa saada yhden totuuden taakse."

Saara Juntunen: Infosota
Otava 2015
318s.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi


Yhdestä Savonia-palkintoehdokkaasta olin erityisen iloinen. Tatu Kokon Rob McCool ja Krimin jalokivi on ensinnäkin kirjapalkintokarkeloissa niin harvinainen nuortenkirja, toiseksi Kokko on kiehtovasti kirjoittanut kirjaa yhdessä nuorten kanssa. Kirjoittamisen edistymistä pystyi seuraamaan osoitteessa livekirjailija.blogspot.fi. Jatko-osan kirjoittaminen on nyt jo käynnistynyt ja samassa osoitteessa on kaksi ensimmäistä lukua jo luettavissa!

Kirjan genre on vaikeasti määriteltävissä, mutta jonkinlainen fantasian, scifin ja viisikkomaisen seikkailutarinan risteytys on kyseessä. Mukana oli myös annos muinaisia myyttejä. Mieleeni tuli muun muassa Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja steampunk-vaikutteiden, tytön ja pojan ystävyyden, valtajuonittelujen ja taistelujen ansiosta. Toisaalta häilähti joukossa myös aimo annos Harry Potteria. Kuten Harry, on Rob McCoolkin joukossaan erilainen, yksinäinen ja vastuun painama. Vielä Rob oli enemmänkin osa veljessarjaansa ja heimoaan, mutta loppua kohti hänen nousi koko ajan enemmän esille. Luulen, että hänen tulevaisuuteensa kuuluu suuria asioita.

Kokko on kertonut halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaista itse olisi nuorena mielellään lukenut. Tarinaa lukiessa tuli monta kertaa mieleen, että siinä on onnistuttu hyvin. Nykyään pojille kirjoitetaan aika vähän nuortenkirjallisuutta verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin. Nuorten lukemattomuudesta puhutaan paljon, mutta onko yksi selittävä osatekijä siinäkin, ettei tällaista hyväntuulista, mutta samalla jännittävää ja ajatuksia herättävää seikkailukirjallisuutta enää juurikaan kirjoiteta? Ehkä vika on siinä, että kiinnostavien kirjojen puuttuessa nuoret äänestävät jaloillaan? Sen sijaan, että syytetään pelaamista, olisi ehkä aiheellista miettiä, mitä sellaista peleissä on joka kirjoista puuttuu. No jännitystä, seikkailua ja eskapismia tietysti! Rob McCoolista löytyvät kaikki nämä piirteet, muutenkin kerronta on hyvin elokuvamaista ja sopisi filmatisoinniksi - tai tietokonepeliksi - erinomaisesti.

Aikuisen silmin luettuna tarinassa on helppo nähdä viitteitä vaikka mihin: idässä uhkaa paha prinssi Vladimir ulottaen valloittajan katseensa kohti Krimiä. Seikkailuun osallistuvat myös itämaiset huipputaistelijat, has'hassinit, joiden kulttuurissa burkhaan verhoutuvat miehet. Itse tapahtumien keskiössä on itämainen koodinkantaja, jonka koodit prinssi haluaa murtaa mahdollistaakseen valloitukset Krimillä. Rob McCool on siis täysin ajassa, joskin hieman erilaisessa kuin omamme, kiinni. Tokkopa Kokko kuitenkaan on halunnut esittää poliittisia kannanottoja tai edes kovin tietoisesti luoda vaihtoehtoiseen maailmaansa linkkiä meidän todellisuudestamme. Ainakin itse pyrin sammuttamaan tiedostavan minäni täysin ja yksinkertaisesti nautin seikkailusta. Sillä seikkalusta tässä nimenomaan on kysymys. Mukana oli kaikki elementit, mitä tällaisessa kirjassa toivoa saattaa: ystävyyttä, huumoria, vauhtia, tekniikkaa, taisteluja, uskollisuutta, petturuutta, sankaruutta ja urheutta. Mukana sellainen hitunen romantiikkaa kuin varhainuorten kirjoihin sopii.

Yli kolmekymppinen kirjabloggaaja siis nautti lukemastaan ja myös Savonia-raati arvosti kirjaa, mutta uskoisin, että varsinainen kirjan kohderyhmä myös tästä pitää. Mielestäni kirjassa on sellaista konstailemattomuutta ja raikkautta, jota nimenomaan nuoret kaipaavat. Kirjailija ei saarnaa, neuvo tai opeta, vaan asettuu uskottavasti nuorten tasolle.

Luulen, että tässä ollaan suuremman asian äärellä, Kokko on löytänyt toimivan tavan tuottaa tekstiä ja luonut erilaisesta, ehkä pirstaleisestakin kirjoitusprosessista huolimatta, eheän kokonaisuuden. Parasta Tatua tähän mennessä. Odotan jatkoa innolla!

Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Icasos 2015
284s.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Teemu Keskisarja: Kirves


Alkaa melkein nolottaa, kun en keksi koskaan Teemu Keskisarjan kirjoista mitään huomautettavaa. Tarkoitukseni ei ole kuulostaa bändäriltä, mutta kun minä vain kertakaikkiaan pidän mahdottomasti hänen tavastaan kirjoittaa historiaa eläväksi ja ymmärrettäväksi. Ihastunut huokailuni alkaa lukiessa yleensä jo ensimmäisestä lauseesta, niin tälläkin kerralla. Kirjan aihepiiri ei ole kyllä ollenkaan ihastuttava. Päin vastoin, kyllä sydäntä puristi useaan kertaan lukemisen aikana.

Kirves valottaa hyvin pienen, mutta hyvin mielenkiintoisen palan maamme historiaa. Toivo Harald Koljonen on viimeinen siviilioikeudessa kuolemaan tuomittu ja myös tuomionsa kärsinyt henkilö. Koljonen, pikkunilkki ja taparikollinen, mutta ei kuitenkaan mitenkään erityisen huomiota herättävää lapsuutta ja nuoruutta elänyt mies, toimeenpani vuonna 1943 Huittisissa brutaalin murhenäytelmän, jonka hirvittävyys ei jätä kylmäksi edes kaikenlaisen terrorismin ja väkivaltaviihteen kyllästämällä 2010-luvulla. Koljonen murhasi kirveellä kokonaisen, itselleen ennestään tuntemattoman, perheen raa'alla tavalla. Kirjassa Keskisarja seuraa arkistolähteitä Koljosen elämän alusta lähtien, yrittäen ymmärtää, miten ja miksi tultiin Huittisten kauhuaamuun.

Tapansa mukaan Keskisarja ei mässäile aiheella, mutta mainitsee aivonesteet niissä paikoissa, joihin ne eittämättä kuuluvat. Ennen kaikkea hän kuitenkin yrittää päästä murhamiehen pään sisään.
Suuren yleisön mieleen syöpyvät ratkaisemattomat rikokset: Viiltäjä-Jack, Kyllikki Saari, Bodom-järvi ja niin edelleen. Dekkarien peruskaava on kuka sen teki, mutta armottomin arvoitus voi sijaita toisaallakin, kysymyksessä miksi.

Sanoisin, että siinähän se nimenomaan piilee. Käsityskyvyn ylittävien hirveyksien osuessa kohdalle haluamme epätoivoisesti tietää, miksi niin tapahtui. Ehkä ymmärtääksemme, ehkä ennen kaikkea vakuuttaaksemme, ettei meille itsellemme tai läheisillemme voisi koskaan tapahtua samalla tavalla. Keskisarja äityy johtolankoja seuratessaan myös metatasolle pohtiessaan tekemiensä päätelmien oikeutta. Historiantutkijan perusongelma on, että jäljelle jääneet lähdemerkinnät ovat vajaita ja vääristäviä. Nykytiedon valossa voinee melko varmasti kirjailijan tavoin todeta, että Koljonen oli psykopaatti, mutta onnistuiko hän peittelemään hirveyttään vuosikymmenet, vai napsahtiko lopullisesti vasta ennen hirmutekoaan? Se jää ikuiseksi, ainakin osittaiseksi, mysteeriksi.


Käytetyt lähteet ovat monipuoliset. Luettu on muun muassa oikeuspapereita, henkikirjoja kuin aikakauden lehtiäkin. Sanansa ovat sanoneet myös elossa olevat aikalaiset. Koljosen tapaus on erinomainen esimerkki mikrohistoriasta, joka kuvastaa lopulta yllättävän suurta siivua aikansa yhteiskunnasta. Sotienvälisen ja viime sotien ajan Suomi piirtyy lukijan silmien eteen vähän totuttua erilaisemmassa valossa. Ei Huittisten varavankila ollut tietenkään mikään lomakoti, mutta verrattuna aikansa suljettuihin vankiloihin olot olivat kohtuulliset. Ja kun 1940-luvulla vapaatkin miehet tuijottivat rajalla vihollisen piippua maata puolustaen, ei Huittinen vaikuta itse asiassa ollenkaan hassummalta paikalta. Tämä tekee mysteeristä entistä syvemmän. Miksi karata? Ja ennen kaikkea, miksi toteuttaa suhteeton teurastus sinänsä mitättömän asian takia?

Se on mysteeri, johon Keskisarja ei vastausta löydä. Hän kuitenkin esittää kysymyksen ja joskus se onkin tärkeintä. Sanoisin, että Kirves on paras Keskisarjan tähänastisista kirjoista. Ja se on paljon sanottu se.

Toisaalla: Eniten minua kiinnostaa tie, Lukuneuvoja, Jorma Melleri

Teemu Keskisarja: Kirves
Siltala 2015
181s.
Arvostelukappale

tiistai 5. tammikuuta 2016

Savonia-palkinto Karo Hämäläiselle

Tuore Savonia-voittaja
                                   

Kun Kuopion kaupungintalon juhlasalissa alkoi eilen soida Urheiluhullu, sitä ei tarvinnut enää arvailla. Savonia-palkinto menisi, ehkä pientä ennakkosuosikinkin viittaa kantaneelle Karo Hämäläisen Yksin-romaanille. Kuopiolaiset tosissaankin pitävät juoksijasuuruuksia käsittelevistä romaaneista. Viime vuonnahan voiton vei Jouni Tossavaisen Hannes Kolehmaista käsittelevä New Yorkin Lentävä suomalainen. Tänä vuonna oli Hämäläisen ja Paavo Nurmen vuoro.

Kultamitalistille soitetaan olympiafanfaari!
                         

Paitsi loistavia musiikkiesityksiä (Urheiluhullun lisäksi kuultiin We are the Champions ja Helsingin olympialaisten olympiafanfaari) kuultiin myös hienoja puheita. Avajaispuheessaan palvelualuejohtaja Pekka Vähäkangas muistutti aiheellisesti siitä, että Kuopion kaupunki on jo vuosikymmenten ajan vapaaehtoisesti halunnut olla mukana kulttuurityössä Savonia-palkintoa jakamalla. 10 000 euron arvoinen palkinto on kansallisellakin tasolla ajateltuna merkittävä niin rahallisesti mutta myös arvostuksensa puolesta. Savonia-voittajien ketjuun on vuosien saatossa liittynyt maamme merkittävimpiä kirjailijoita. Mitä voittajien kaanon kertoo savolaisesta kirjallisuudesta? Siinäpä kirjallisuudentutkimukselle aihetta! Myös Vähäkankaan ajatus siitä, että Savonia-palkittuja kirjoja voisi käyttää vientituotteita oli mielenkiintoinen.

Atik Ismail
                              

Voittajan esitteli ja palkitsi palkintoraadin puheenjohtaja Varpu Puskala. Raadin puolesta voittajalle puhui Atik Ismail, jonka hienosta, suorastaan koskettavasta puheesta kuulsi se, kuinka suuren vaikutuksen voittajaromaani oli häneen tehnyt. Ismail kertoikin raadin päätöksen olleen harvinaisen yksimielinen.

Karo Hämäläinen puhui kiitospuheessaan totuttuun tyyliinsä hienosti, hauskasti ja vapautuneesti, vaikka tunnustikin tilannetta vähän arastelevansa. Hämäläinen myös kertoi varsin avoimesti siitä, kuinka henkilökohtainen teos Yksin onkaan. Se kertoo loppujen lopuksi ennen kaikkea Hämäläisestä itsestään, vaikkakin samalla myös suurimmasta suomalaisesta juoksijalegendasta. Hämäläisen puhe on kokonaisuudessaan luettavissa täällä.

                                                     

Itse en ole vielä ehtinyt tätä romaania lukemaan, mutta sen verran vahvat suositukset sain tilaisuudessa monestakin eri suusta, että ilman muuta Yksin tulee lukuun jossakin vaiheessa.

Sitä ennen, onnittelut vielä kerran Karo Hämäläiselle kultamitalista ;)

lauantai 2. tammikuuta 2016

Vuosi 2015 kirjakuvina

Tarkoitus oli tehdä jonkinlaista koontia viime vuodesta. Mutta sitten aloin tyhjentää puhelimeni muistia ja kas, sieltähän löytyi kuvia kirjoista varsin monta. Otetaan siis tällainen sattumanvarainen otanta viime vuoden kirjallisista hetkistä tähän. Tänä vuonna toin blogiin 68 kirjaa. Huomionarvoista on, että niistä vajaat parikymmentä on lasten- ja nuortenkirjoja. Tavoitteenani ollut paneutuminen lanuun on siis ollut varsin onnistunut ja alati kapenevaan lukemisen aikaikkunaani (huomaa muotitermi!) se myös sopii vallan mainiosti.

Viime vuoden parhaimmat kirjat paljastan 13.1. Blogistania-äänestyksen yhteydessä. Tässä kuitenkin muutama mukava kirjallinen hetki vuoden varrelta! Kiitokset mukana olleille, joko livenä tai sitten hengessä :)

Magdalena Hai teki minusta steampunk-fanin!
Alkuvuonna kokkailimme koko perhe Pikkukokin keittokirjan avulla.
Stoner oli ehdottomasti yksi tämän vuoden kovimmista kirjaelämyksistä.
Yksi tämän vuoden uusista kirjailijatuttavuuksista oli Jojo Moyes.
Lasten kanssa luettiin paljon, muun muassa Annaa ja Elvistä.
Tällaisen kuvan löytyminen oli yllätys. Onkohan tätä julkaistu missään? Tiedän kuitenkin mihin se liittyy. Nämä kaksi ovat ehdottomasti mieleenpainuvimmat "pääsiäislukukokemukseni" vuosien varrelta.

Sadie Jones ei oikein iskenyt, mutta kirja on jäänyt mieleen siitä, että luin sitä Kööpenhaminassa.
Liane Moriartysta tuli yksi tämän hetken suosikkikirjailijoitani.


Valitettavan harvinainen rauhallinen aamupalahetki kirjan kanssa.

Silmät sirrillään kuvailen, että kerrankaan ei ole kylmä ulkona. Tämän kuvan jälkeen menikin kaksi kuukautta seuraavaan lämpimään päivään!

Tätä valoisaa kesäyötä en unohda. Matkalla Tukholmaan.

Tukholmasta mukaan lähti Astrid Lingrenin satuja.
Dekkaria anoppilassa.

Lisää dekkaria, tällä kertaa omassa lapsuudenkodissa.
Ah. Tämä on rakkautta.

Kesäloman lopun kunniaksi ostin uuden Lehtolaisen, kuten niin monena vuonna ennen tätä.

Sitten alkoivat ne ulkonalukemiskelit!

Ja auringonottokelit!

Eino oli yksi syksyn parhaita ja kauneimpia kirjoja.

Syksyllä kävin puhumassa äänikirjoista Celia-kirjaston seminaarissa ja ehdin toki ottaa tärkeän peiliselfien.


Marraskuussa karkeloitiin Kirjakantissa. Savonia-voittaja muuten julkistetaan maanantaina 4.1.
Tämä tahtoo sanoa, että kirjavuodesta jäi hyvä maku suuhun!








LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...