sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Elokuva: Toscanan auringon alla


Eilen illalla, päätettyäni erään voimakkaan lukukokemuksen ja kirjoitettuani siitä alustavat ajatukset ylös, teki mieli katsoa jotakin helppoa ja taatusti hyvän mielen tuottavaa. Pikaisen Netflixin selailun jälkeen päädyin vuonna 2003 valmistuneeseen Toscanan auringon alla (Under the Tuscan Sun) -elokuvaan. Nojatuolimatka suomalaisesta marraskuusta Toscanaan ei voi olla huono juttu! Lisäkiinnostusta herätti sekin, että elokuva perustuu amerikkalaisen runoilijan ja kirjailijan Frances Mayesin samannimisiin muistelmiin.

Sinänsä elokuva on juuri sellainen kuin kuvitella voi. Frances (Diane Lane) kokee ikävän avioeron ja ystävät lähettävät hänet piristysmatkalle Toscanaan. Äkkinäisenä päähänpistona Frances ostaa ränsistyneen huvilan ja jää Italiaan käynnistämään elämäänsä uudelleen. Sen jälkeen kaikki menee juuri niin kuin tällaisissa elokuvissa yleensä menee. On pieniä vastoinkäymisiä, ehkä epätoivon hetkiäkin, italiaanot heittävät vaalean ja kauniin amerikkalaisnaisen perään kosteita silmäyksiä ja vähän muutakin, mutta tulee myös uusia pettymyksiä rakkaudessa. Tämä kaikki on nähty moneen kertaan.

Vaikka kirjallisuus kuuluu elokuvaan, jää se lopulta taustakulissiksi. Intertekstuaalisia viittauksia on enemmän elokuviin kuin kirjallisuuteen. Jotakin sisaruutta tunsin kirja-arvioita kirjoittavaan Francesiin. "Pidinkö siitä?" kuului varovainen kysymys aina kun joku kirjailija kertoi tämän arvostelleen kirjansa. Aivan samanlaisia tilanteita en ole tainnut kokea, mutta jokainen bloggaaja tunnistaa varmasti tuskastumisen tunteen kun jostakin kirjasta ei vain pidä, vaikka kuinka haluaisi.

Kirjallinen taustajuoni ei kuitenkaan ollut syy siihen, miksi elokuva pääsi tänne blogiin asti. Samaa vaikutusta eivät tehneet edes taatusti matkakuumeen herättävät maisemat. Sen teki elokuvan la dolce vita- ja seize the day -henki, joka puri minuun. Olen viimeaikoina miettinyt paljon sattuman, uskalluksen ja hetkeen tarttumisen merkitystä elämässä. Toscanan auringon alla rohkaisee heittäytymään ja luottamaan siihen, että elämä kantaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että jos kirja, elokuva tai mikä tahansa taidemuoto herättää yhden merkittävän, uuden tai itseä puhuttelevan ajatuksen, ei siihen käytetty aika ole mennyt hukkaan.



Tässä elokuvassa se oli seuraava lause: Kun törmää johonkin hyvään, siitä saa päästää irti vasta sitten kun on sen aika.

Kaksi merkittävää asiaa samassa virkkeessä. Uskalla tarttua ja päästää irti. Kaikkien ei tarvitse ostaa huvilaa Toscanasta, muutenkin voi käydä rohkeasti elämää päin.

Siinä riittää pohdiskeltavaa. Ja lisäksi, kyllähän tällaisen elokuvan katsottuaan tulee äärettömän hyvälle tuulelle. Se on jo paljon se.


5 kommenttia:

  1. Voi tämä on yksi lohtuelokuviani, toinen on Mamma Mia. Molemmissa on upeat maisemat, hienot näyttelijät, huumoria, romantiikkaa ja vaikka taustalla on melankolinen pohjavire on elokuvien sanoma silti Elämänilo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidän myös Mamma miasta valtavasti! Näillä elokuvilla on tosiaan paljon yhteistä. Ehkä sekin viehättää, että niissä käsitellään muutakin kuin parikymppisten rakkauselämää.

      Poista
  2. Toinen samanhenkinen & Italiaan sijoittuva elokuva on Only You (1994). Syksyllä 1993 näimme sitä filmattavan Roomassa Santa Maria di Trasteveren aukiolla, muttemme tienneet mikä pätkä oli kyseessä. Talvella 1995 menen siskoni ja siskontyttöni kanssa katsomaan sitä Lontoossa, sattumalta. Kyllä oli ylösnostattavaa, Lontoon opiskelutalvi oli minulle ankea ja vaikea :). Tällaisia tarvitsemme aina joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, onpa ihana tarina! <3 Tuota elokuvaa en ainakaan äkkiseltään muista katsoneeni, täytyypä panna listalle!

      Poista
  3. Tämä on aivan ihana elokuva, olen katsonut moneen kertaan. =)

    VastaaPoista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...