sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta


Tämän vuoden aikana olen ilokseni tutustunut Elina Hirvosen tuotantoon. Kaikki alkoi puolihuolimattomasti puhelimeen ladatusta, uskomattoman hyvästä Kun aika loppuu -romaanista, jonka jälkeen halusin luonnollisesti lukea myös hänen aiemmat teoksensa. Kun Hirvonen kiinnitettiin Kirjakantin tämänvuotisiin vieraisiin ja minut hänet haastattelijakseen, ajoitin lukemisen myöhäiseen syksyyn. Esikoisteos Että hän muistaisi saman tuntui kuuluvan samaan perheeseen uusimman romaanin kanssa. Olen iloinen, että nimenomaan Kauimpana kuolemasta jäi lukujärjestyksessäni viimeiseksi, sillä mielestäni se on myös Hirvosen romaaneista haastavin.

Vuonna 2010 ilmestynyt romaani syntyi Hirvosen asuessa Sambiassa. Afrikka piirtyykin romaanissa esille voimakkain vedoin, läsnä ovat kaikki aistit. Hirvoselle ominaisella tavalla kerronta on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Rankkoihin aiheisiin erikoistunut kirjailija tuo yhtä aikaa esille eksoottisen maanosan kauneuden ja kauheuden. Päähenkilöt, Esther ja Paul tutustuvat toisiinsa sattumalta, molemmat ollessaan haavoittuvaisia. Paulilla on takanaan elämän haaksirikko, rikkoutunut perhe ja kadonnut usko elämään. Esther on omistanut elämänsä rakkaan ystävänsä etsimiselle nuoresta tytöstä lähtien ja nyt hän on menettänyt ystävänsä lisäksi myös yllättäen elämään tulleen rakkauden.

Tarina keriytyy auki hitaasti, kertojaa ja näkökulmaa vaihdellen, välillä poiketen pitkäksikin aikaa takaumiin, välillä viivähtäen nykypäivässä. Toisia asioita kuvataan jopa inhorealistisen tarkasti, jotkut taas jätetään lukijan oman mielikuvituksen huoleksi. Tarinan monitasoisuus tekee tekstistä haastavan, mutta toisaalta siinä riittää pureskeltavaa useallekin lukukerralle. Itse luin kirjaa vähän huonona ajankohtana, työkiireiden ja väsymyksen painaessa päälle ja selkeästi lukukokemus kärsi siitä, että ehdin lukea tarinaa aina vain pari sivua eteenpäin ennen unentuloa. Siksi minulla oli välillä vaikeuksia hahmottaa henkilöiden välisiä suhteita ja kertomuksen tasoja. Sen sijaan tarinan tunnelma, viipyilevä, kuuma, jollakin tapaa seisahtunut ja vähän ahdistavakin tunne tuli voimakkaasti läpi ja tuntui jokaisella lukukerralla.

Kirjakantin haastattelussa Hirvonen kertoi, että hän kokee myös tässä romaanissa käsittelevänsä vahvan selviytyjälapsen tunteita ja kohtaloa. Tämä on totta. Estherissä on tosiaan paljon samaa kuin Aavassa ja Annassa. Ulkoisen vahvuuden ja sisäisen haurauden välinen ristiriita ja jännite on teema, jota tässä kuitenkin käsitellään hieman eri tavoin kuin kirjailijan kahdessa muussa romaanissa. Tärkeässä osassa ovat myös yhteiskunnalliset epäkohdat ja se hyvinvointieron kuilu, joka länsimaiden ja kehitysmaiden välillä on. Kun tämä linkittyy Paulin perheeseen ja hänen poikansa tekoihin kaukana pohjoisessa, tuntuu Kauimpana kuolemasta olevan nyt vielä ajankohtaisempi teos kuin mitä se oli ilmestyessään.

Ps. Huippuhieno kansi on Jarkko Virtasen käsialaa.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
E-kirja: WSOY 2015 (Avain 2010)
217s.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kirjakantti-hajatelmia

                      

Marraskuinen Kirjakantti-viikonloppu on jälleen ohitse. Tänä vuonna täysi kirjallisuusviikonloppu on jatkunut kiireisellä arjella, joten mitään kovin selkiytynyttä Kirjakantti-reportaasia ei ole nyt luvassa. Enemmän sellaista raukean tyytyväistä hyrinää. Se tunne, raukean tyytyväinen, oli tunnetila, jonka valitsin harjoituksen aiheeksi Sari Peltoniemen sunnuntaina pitämässä sanataideohjaajien koulutuksessa. Mielestäni tuota tunnetilaa kuvastaa hyvin pehmeä, juuri sopivan kimmoisa tyyny. Tällaisia ajatuksia tyynyys minussa kirvoitti:
Huono puoli: yleensä piilossa peiton alla
Hyvä puoli: pehmeä, kimmoisa tyyny on joustava, joten se kestää melkein mitä vaan,
paitsi jos tulee terävä isku, niin että täytteet tulevat ulos. Ja jos ei tuuleta ikinä, alkaa haista pahalle.

                       

Siispä ei tähänkään raukeuteen parane jäädä vellomaan, mutta jos nyt vähän kuitenkin.

Kirjakantti alkoi perinteisin menoin avajaisilla ja Savonia-ehdokkaiden julkaisulla. Savonia-palkinto jaetaan Aapelin päivänä 2.1. Kuopion kaupungin toimesta ja palkinnon arvo on 10 000 euroa. Viime vuonna palkinnon voitti kuopiolainen Jouni Tossavainen teoksellaan New Yorkin Lentävä suomalainen. 

                       



Kuopiolaisväriä oli mukana tämänkin vuoden ehdokkaissa, sillä ehdolla oli kuopiolainen kirjailija Tatu Kokko Rob McCool ja Krimin jalokivi -teoksellaan. Kokko kirjoitti kirjaa yhteistyössä nuorten kanssa Livekirjailija-blogissa ja raati arvosti erityisesti tätä uutta tapaa tuottaa kirjallisuutta. Rob McCool on kärsivällisesti odottanut vuoroaan yöpöydälläni jo jonkin aikaa, mutta uutena hankintana mainitulle yöpöydälle ilmaantui näyttelijänäkin tunnetun Jari Nissisen Paha mieli. Nissinen kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jota lukija ei halua lukea eteenpäin, muttei pysty jättämään keskenkään. Mitä sitten kertonee kieroutuneesta mielestäni, että heti piti lähteä kyseinen kirja hankkimaan! Iloitsin kovasti myös sympaattisen Karo Hämäläisen Yksin -romaanin ehdokkuudesta. Paavo Nurmesta kertova romaani vaikuttaa ennen kaikkea syvältä ihmisyyttä luotaavalta teokselta. Paikan päälle oli päässyt myös runoilija Anne Hänninen, jonka kiehtova Mustat peilit -teos on voimakkaan kantaaottava ja ajankohtaisiin asioihin paneutuva. Paikalla sen sijaan eivät olleet parhaillaan Thaimaassa oleskeleva Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua) ja Finlandia-ehdokkaanakin oleva Markku Pääskynen (Sielut). Mykkänen tosin oli lähettänyt viehättävän kirjeen yleisölle todeten, että savolaisuudesta voi sitten kuitenkin olla jotakin hyötyä.


                     

Savonia- ja avajaisjuhlallisuuksien jälkeen lauantaina Kirjakantti marssitti yleisön eteen liudan kirjailijoita ja tiukkaa asiaa. Heti aamulla seudun omat kirjailijat: Marja-Sisko Aalto, Kirsi Pehkonen, Jyri Paretskoi ja Tatu Kokko harjoittivat kirjapainia kerrassaan viihdyttävästi. Ja kun yleisökin intoutui keskusteluun mukaan niin livenä kuin somessakin, oli ilmassa suurta urheilujuhlan tuntua! Aamulla ja päivän aikana allekirjoittanut sekä Joanna von Scarlett Desdemona -blogista, Kirjanurkkauksen Satu sekä Kirjakko ruispellossa -blogin Mari tyttärineen väijyimme viattomia kirjaston kävijöitä ja vinkkailimme hyviä kirjoja. Ja aivan ihania keskusteluja kirjoista saatiinkin aikaiseksi! Kirjapainien jälkeen Kirsi Pehkonen haastatteli Maarit Verrosta ja Mikko Rimmistä henkilöhahmoista ja vähän muustakin. Itse kuuntelin haastattelua valitettavasti hieman pätkittäin juostessani välillä muualla, mutta kuulin yleisöltä pelkästään positiivisia kommentteja ja erityistä kiitosta siitä, miten hyvin Rimminen ja Verronen sopivat yhteen ja täydensivät toistensa vastauksia.

                     

Kaupunginkirjaston osuus päättyi Elina Hirvosen haastatteluun, joka oli minulle silkkaa iloa ja kunniaa. Hieman jännitin etukäteen sitä, tuleeko aihepiiristä liian raskastunnelmainen viimeaikaiset tapahtumat huomioonottaen, mutta mielestäni tunnelma oli oikein lämminhenkinen ja näin ymmärsin yleisönkin tilaisuuden kokeneen. Kerrassaan mielenkiintoinen keskustelu, pääsin myös kysymään mieltäni askarruttaneista enkelin siipien tyngistä, joita olen erikoistunut bongaamaan Hirvosen kirjoista :D

Ilta jatkui ja päättyi VB-valokuvakeskuksella, jossa ensin pidettiin PENin sananvapausseminaari ja sen jälkeen kirjailijat lukivat joko omia tai toisten teoksia otsikolla Kirjailijat maailman sanoittajina. Ehdin valokuvakeskukselle vain pistäytymään, mutta tunnelma oli ihana ja sopivan ylevöittävä, kuten VB-valokuvakeskuksella aina.

                     

Sunnuntaina vietettiin perhepäivää Kino Kuvakukossa. Sanataidekoulu Aapeli oli järjestänyt rosvomaisia aktiviteetteja aulaan ja Johanna Leksis haastatteli nykytekniikan avulla Siri Kolua, joka oli sairauslomansa vuoksi estynyt tulemasta paikalle. Se ei kuitenkaan menoa hiljentänyt, pikemminkin toisin päin. Aivan alkajaisiksi Kolunkin piti valehdella, miten aamupäivä häneltä oli sujunut! Lopuksi katseltiin luonnollisesti ihana Me Rosvolat -elokuva. Upeita pikkuväen suunnittelemia merkkirikoksia, rosvopäiviä ja rosvoruokia voi muuten käydä ihastelemassa Sanataidekoulu Aapelin sivuilla. Hurjaa menoa!

Facebookiin kirjoitin Kirjakantin jälkeen näin:

Tunnistaakseen faktan, täytyy ymmärtää fiktiota. Ja fiktion ja faktan oppii erottamaan toisistaan lukemalla kirjallisuutta.
Siihen tiivistäisin hienon Kirjakantti-viikonlopun annin. Siihen ja tähän toiseen sitaattiin joltakin viisaalta ihmiseltä tältä viikonlopulta: Lukemaan oppiminen on sitä, että oppii ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja maailmoja.

Mielestäni se tiivistää oivallisesti Sanarkiaa-viikonlopun, ihmisyyden ominaislaadun sekä kaiken sen, mitä Suomessa ja maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Ajatelkaa, kuinka moni ongelma voisi ratketa lukemalla kirjoja.
Kirjavinkkaaja. Vink vink ;)
                        

Ensi vuoteen. Hienoja ideoita on jo itämässä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit


Jyri Paretskoin Noparin Shellin kulmilta ponnistava kaveriporukka koheltaa nyt jo kolmannessa nuorten romaanissa. Henrin, Rudin, Samun ja Millan mopojengin tarina jatkuu totuttuun tapaan poikamaisen hyväntuulisena. Mopot pärisevät, kaverit heittävät herjaa paikoin aika rankastikin, ajatukset seikkailevat tuon tuostakin tytöissä, mutta sekaan mahtuu myös vakavampaa asiaa, suuria tunteita ja aitoa ystävyyttä.

Paretskoi on oikeastaan melkoinen mestari. Yleisilmeeltään Shell's Anglesin läpändeeros on suorastaan untuvankevyttä höttöä. Sillä on toki arvo, erityisesti nuoria lukijoita silmällä pitäen, jo itsessään, mutta todellisuudessa se toimii kavalana sumuverhona, jonka taakse kirjailija kätkee kovia aiheita. Niihin on totuttu jo aiemmissa kirjasarjan osissa ja tällä kertaa aikuisuuden ja vastuunoton tummat pilvet kerääntyvät nuorten taivaalle entistä voimakkaammin. Juonesta ei sen enempää, mutta kuten kirjan nimestäkin ilmenee, beibiasioista on kysymys. On pieniä beibejä ja isoja beibejä ja molemmat saavat nuoret mietteliäiksi. Millaiseen vastuunottoon 15-vuotias on valmis? Parisuhteeseen? Vanhemmuuteen? Mielessä alkavat pyöriä myös peruskoulun jälkeiset kuviot. Mitä sitä haluaisi lähteä opiskelemaan ja entäs jos tyttöystävä muuttaa toiselle paikkakunnalle? Ja voiko netti-ihastukseen luottaa, voiko ihana misu ollakin todellisuudessa keski-ikäinen mies?

Savon Sanomien sinänsä myönteisessä arviossa ihmeteltiin, tekevätkö 15-vuotiaat mitä tahansa saadakseen nähdä tytön rinnat. Myös eilen Kirjakantin Kirjapaini-keskustelussa rinnat herättivät keskustelua. Aihe on epäilemättä kirjan viiteryhmälle keskeinen, mutta vähän harmittaa, että tämän kirjan kohdalla huomio kiinnittyy niin paljon tisseihin. Kyseessä on kuitenkin yksi, sinänsä hauska, episodi romaanissa, jonka todellinen arvo on jossakin muualla. Paretskoi kirjoittaa nuorten kielellä, mutta ei sorru alatyyliin. En ole teini-ikäinen poika, enkä ole koskaan ollutkaan. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että nuoret, niin tytöt kuin pojat, ovat ottaneet Shell's Anglesit omakseen. Se on erinomainen saavutus.

Ehkä romaanissa jossakin kohdassa vilahtavat tissit. Huomattavasti enemmän kuvataan kuitenkin vahvaa tunnetta. On ystävyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, pakokauhua tulevan edessä, ihanan hullaannuttavaa ihastusta, lapsuuden loppua. Sumuverhonsa takana Paretskoi laittaa nuoren miehen syöttämään vauvanukkea julkisella paikalla, puhumaan ja pussaamaan, sanoittaa nuoren miehen tunteet sekä antaa luvan itkeä kun siltä tuntuu. Syntymässä on kokonaan uudenlainen miehuuden malli kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. Hyvin tehty, Jyri.

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit
Karisto 2015
311s.
Arvostelukappale

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Sanarkiaa? Tervetuloa Kirjakanttiin!


Taas on se aika vuodesta. Läpi vuoden jatkunut suunnittelu on viime silausta vailla ja tiedossa on viikonloppu täynnä kirjallisuuden juhlaa. Ja kuten perinteisiin kuuluu, töissä on samaan aikaan käynnissä yksi vuoden kiireisimmistä ajoista. Ei se mitään, tähän olen viime vuosina jo tottunut.

Tänä vuonna olemme Kirjakantissa sanarkistisia. Sopivan sivistyneesti tosin. Muotoilisin asian näin:

Luuletko,
että kirjaa
lukemalla/kirjoittamalla
voi parantaa maailmaa?

En tiedä onko näin,
mutta ainakin
luen sitä
oikein päin.

Hah!

Mikäli et voi seurata Kirjakanttia paikan päällä, kannattaa parkkeerata hyvin nettiyhteyksien ulottuville, sillä perjantaina ja lauantaina ohjelmaosuuksia myös striimataan. Itsehän olen vähän siellä ja täällä kuten tavallista, mutta ennen kaikkea olen lauantaina klo 14 haastattelemassa kirjailija Elina Hirvosta. Tätä odotan itse eniten. Lauantaina olen myös muiden kirjabloggaajien kanssa kirjastolla vinkkaamassa viime vuoden tapaan kirjoista. Nykäiskääpä siis hihasta, te kirjastolla liikkujat!

Muita lauantain vieraita ovat Maarit Verronen ja Mikko Rimminen. Niin ikään odotan savolaisten Vestäjien osuutta innolla: onhan luvassa kirjapainia Kirsi Pehkosen, Marja-Sisko Aallon, Tatu Kokon ja Jyri Paretskoin toimesta.

Aiemmista vuosista totutulla tavalla Kirjakantin avajaisia vietetään perjantaina, jolloin myös julkistetaan tämän vuoden Savonia-ehdokkaat. Sen sijaan aivan uutta on se, että heidän haastattelunsa tapahtuu heti perjantaina aiemman lauantain sijaan. Sanansa pääsee sanomaan myös viime vuoden Savonia-voittaja Jouni Tossavainen. 

Sunnuntaina vietetään jälleen perhepäivää, johon toki ovat kaikenikäiset tervetulleita. Sanarkian henkeen sopien silloin heittäydytään rosvomaisiksi. Kino Kuvakukossa on Sanataidekoulu Aapelin järjestämiä tehtäväpisteitä ja luonnollisesti Me Rosvolat -elokuva!

Ah. Tästä tulee ihanaa!

Täydellinen ohjelma löytyy osoitteesta: http://www.kuopiofestivals.fi/kirjakantti

Omia tunnelmiani voit seurata myös Twitterissä hashtagilla #kirjakantti

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kirjailijat kiertueella Kuopiossa

WSOY:n ja Johnny Knigan Kirjailijat kiertueella toi kuusi kiinnostavaa syksyn kirjailijaa maakuntiin, myös Kuopioon. Mukana olivat Katja Kettu, Pekka Hiltunen, Elina Hirvonen, Kaisa Haatanen, Miina Supinen ja Karo Hämäläinen. Toimittaja Mia Halosen vetämä tilaisuus järjestettiin ravintola Introssa, joka sopi tämänkaltaiselle tilaisuudelle erinomaisesti. Tunnelma oli rento ja lämmin. Väkeä oli paikalla mukavasti, mutta enemmänkin tupaan olisi mahtunut. Tilaisuus kesti reilun tunnin ja koska haastateltavia oli kuusi, ei haastatteluissa ymmärrettävästi ehditty paneutua kovin syvälle kirjoihin. Yksi asia, jota minä ja moni muukin yleisössä jäi kaipaamaan, oli mahdollisuus esittää kysymyksiä, sillä tila ja tilanne olisi ollut erinomainen keskusteluun. Toisaalta kirjailijoita oli mahdollisuus jututtaa henkilökohtaisesti ennen ja jälkeen itse tapahtuman, mikä osin paikkasi tätä puutetta.

                             

Ensimmäiseksi Katja Kettu kertoi Yöperhonen-romaaninsa tapahtumista ja teemoista. Romaanin nimellä on merkityksiä monessa tasossa. Teoksen teemana ovat sisu, selviytyminen ja sisaruus. Kiinnostavaa oli myös tieto, että teoksella on yhtymäkohta Kätilöön. Yöperhonen on minulla vielä lukematta, mutta sentään jo äänikirjaksi hankittuna.

                             

Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalla on kalkkunakirjallisuutta, jota kirjailija varsin hersyvästi ja rempseästi esitteli. Kirja oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta esittelyä kuunnellessani muistinkin lukeneeni siitä paljon hyvää muista blogeista.

                             

Miina Supisen Mantelimaa vaikutti houkuttelevalta joulunaluslukemiselta, ellei se sitten ole kaltaiselleni jouluihmiselle liiankin satiirinen. Supinen nimittäin kertoi kirjoittaneensa romaanin lievittääkseen omaa jouluahdistustaan. Kuulemani perusteella satiirin taso tuntui juuri sopivalta, vain aavistuksen verran liian uskomattomalta ollakseen totta.

                                

Pekka Hiltunen kirvoitti naisvoittoisesta yleisöstä väliaplodit toteamalla, että suomalaisten naisten pitäisi pyörittää tätä maailmaa. (Sivumennen sanoen, olen samaa mieltä. Olen joskus sanonut, että moni paha teko jäisi tekemättä ja sota syttymättä, jos tarjolla olisi tuoretta pullaa ja lasi kylmää maitoa. Tänä viikonloppuna tuo ajatus tuntuu jälleen kovin läheiseltä). Hiltunen kertoi myös taustatutkimuksesta, jota hän teki Varo minua -romaaniinsa lontoolaisten keskuudessa, haastattelemalla heitä katujengien vaikutuksesta.

                                 

Karo Hämäläinen kertoi Yksin -romaanistaan, joka kuulemma on myös hyvin henkilökohtainen romaani. Mielenkiintoista vertailupintaa syntyi yleisössä istuneen Jouni Tossavaisen New Yorkin Lentävä suomalainen -romaaniin. Siinä missä Hannes Kolehmainen oli hymyilevä Hannes, luonnehti Hämäläinen Nurmea hiilimurskan teloittajaksi, joka unohti elää pelätessään häviötä: "Niin paljon vihasin häviötä, että jäin rikkaanakin köyhäksi."

                                

Elina Hirvonen puolestaan kertoi, että hänellä oli parin vuoden ajan mielessään kuva Tennispalatsin katolla aseen kanssa olevasta nuoresta miehestä.  Tästä kuvasta syntyi romaani Kun aika loppuu. Rankasta aiheesta huolimatta Hirvonen kertoi lähitulevaisuuteen sijoittuvan romaanin kirjoittamisen tuoneen itselle lohtua: voimme vaikuttaa asioihin ja tulevaisuuteemme.

(Näistä teemoista jatkamme varmasti ensi viikolla, kun Hirvonen on haastateltavanani lauantaina 21.11. Kirjakantissa klo 14!)

Kiitokset kirjailijoille kiinnostavista puheenvuoroista. Tilaisuuden järjestäjälle taas kiitokset kiertueesta ja kutsusta tilaisuuteen. Toivon, että tällaisista kiertueista tulee tapa ja tavaksi tullessaan yhä uudet ihmiset ja yleisöt myös ottavat ne omakseen.

Kiitokset myös mukavasta illasta seuralaisilleni! Mukana oli monta tuttua.

Tämä tilaisuus toimi loistavina etkoina kirjallisille menoille, sillä ensi perjantaina alkaa Kirjakantti. Postailen varmasti viikolla vielä tärppilistaa tapahtumista, mutta ohjelmaa voi ja kannattaa käydä kurkkimassa myös täältä (klik!). Huomaathan, että voit seurata ohjelmaosuuksia, vaikka et pääsisikään paikalle, sillä osa ohjelmasta striimataan!

perjantai 13. marraskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet



Tämä kirja täytyy aloittaa henkilökohtaisesta. Minulla on tapana ajautua mukaan kaikenlaiseen toimintaan, niin myös alueen päiväkotien vanhempainyhdistykseen, nykyään jopa puheenjohtajaksi asti. Siksi en voinut olla hymyilemättä, hykertelemättä, suorastaan ääneen nauramatta lukiessani Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -romaania. Jo hänen edeltävää teostaan (Hyvästä aviomiehestä olen kirjoittanut täällä, klik) lukiessani pidin tavasta, jolla kirjailija räjäyttää turvallisen, keskiluokkaisen elämänpiirin jähmeät struktuurit palasiksi. Hyvä aviomies keskittyi kuitenkin mielestäni enemmän yksilöihin, kun taas tässä uusimmassa Moriarty penkaisee etuoikeutetussa kuplassa asuvan asuinalueen muurahaispesää oikein kunnon kouralla.

"No nin, mennäänpä siis valtapolitiikkaan", Madeline sanoi ja pani lasin varovaisesti takaisin laatikkoon, "Aloitetaan huipulta eli lyhyttukkaisista blondeista."
"Lyhyttukkaisista blondeista?" Celeste siristi silmiään kuin epäillen, että asiasta pidettäisiin myöhemmin tentti.
"Lyhyttukkaiset blondit johtavat koulua. Jos haluaa vanhempainyhdistykseen, täytyy olla lyhyttukkainen blondi." Madeline havainnollisti vaadittua kampaustyyliä käsillään. "Se kuuluu ikään kuin järjestyssääntöihin."
"Ovatko ne naiset kivoja?" Celeste kysyi. "Vai onko parasta pysyä heistä kaukana?"
"No jaa, he tarkoittavat hyvää", Madeline sanoi. "He tarkoittavat pelkkää hyvää. He ovat kuin, hmm, kuin mitä? He ovat kuin äitipiispoja. He suhtautuvat hyvin vakavasti rooliinsa oppilaan äitinä. Se on heille kuin uskonto. He ovat fundamentalistiäitejä."

Myös Madelinen ulkonäkökriisi osui aika kohdalleen:
Madeline painoi sormenpäänsä silmän alle. "Nukuin kuin tukki!" hän sanoi. "Ajattelen joka päivä, että näytän tänään vähän väsyneeltä, ja mieleeni tuli vasta vähän aikaa sitten, ettei se johdukaan siitä, että olisin väsynyt vaan siitä, että minä näytän nykyään tältä."

Kuten romaanin nimikin paljastaa, Moriarty paljastaa säälittä, mutta nautinnollisen hitaasti, näiden etuoikeutettujen perheiden salaisuudet. On pikku salaisuuksia, sellaisia, että ex-miehen nykyinen vaimo on täydellisyydessään rasittava ämmä. Ne ovat valkoisia valheita, jotka voi paljastaa parhaille ystäville. Ja sitten on synkkiä, tummia, pikimustia valheita, joista ei kerrota kenellekään. Ne ovat niin raskaita, ettei valhe ulotu pelkästään muihin ihmisiin, vaan myös omaan mieleen.

Romaanin rakenne on pirullisen hyvä. Jo aivan alussa selviää, että vanhempien varainkeruutapahtumassa, hyvin kosteissa sellaisissa, tapahtuu jotakin kauheaa, mahdollisesti murha. Sitä ei kuitenkaan kerrota, kuka on uhri, syyllisestä puhumattakaan. Sitten palataan ajassa taaksepäin, lukuvuoden ja esikoulun alkuun. Madeline, säihkyvä ja temperamenttinen äiti, tutustuu nuoreen, yksinäiseen yksinhuoltajaäitiin Janeen. Jane on kaikkea sitä, mitä bättre folk -alueella asuvat vanhemmat eivät ole. Hiljainen, varautunut, epävarma ja yksinhuoltaja. Madelinen kautta Jane tutustuu kuitenkin myös Celesteen, kuvankauniiseen edustusrouvaan, joka on kuitenkin merkillisen epävarma ja säikky.

Tarina etenee pikku hiljaa ja vääjämättä kohti kohtalokasta vanhempien visailuiltaa, mutta tarinan etenemisen keskeyttävät todistajanlausunnot, joissa koulun vanhemmat kertovat, mitä heidän mielestään edeltävän puolen vuoden aikana on tapahtunut, visailuillasta puhumattakaan. Mielipiteiden jakautuessa voimakkaasti lukijalle paljastuu varsin herkullinen asetelma, klikkiytynyt verkosto. Vaikka Moriartyn kuvaus on nautinnollisen raadollista, ovat aihepiirit ihan oikeasti raadollisia. En nyt paljasta niitä tässä säilyttääkseni Moriartyn luoman illuusion, mutta voin vakuuttaa, että lukiessa silmäni kostuivat muustakin kuin ilon kyynelistä.

Mustat valkeat valheet on todella hyvä kirja. Se itkettää, naurattaa ja viihdyttää. Lukeminen on kepeää ja helppoa, kirjan voi ottaa halutessaan puhtaasti viihteen kannalta. Mutta toisaalta, jos antaa itselleen luvan pohtia asioita, huomaa hämmentyvänsä. Valheita on monenlaisia. Pieni valkoinen valhe voi olla järkyttävä petos joko toisia tai itseä kohtaan. Toisaalta mustaakin mustempi valhe, voi ehkä jossakin tilanteessa olla kuitenkin ihan oikein. Ja lopulta, onko mikään, mitä luulemme tietävämme lopulta kuitenkaan totta tai totuuden arvoista?

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015
447s.
Suomentaja Helene Bützow
Arvostelukappale

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Lokakuun lukulista


Lokakuuhun mahtui kaikenlaista lukemista. Aika vähän kylläkin sivumäärällisesti, mutta laadullisesti paljon hyvää. Kuukauden ehdoton kiintotähti oli Matti Röngän Eino. Toivon kovasti, että romaani menestyy tämän vuoden kirjapalkintokahinoissa. Tämän syksyn kotimaisia uutuuksia edusti myös Pekka Hiltusen Varo minua, joka jätti vähän hampaankoloon, mutta oli toisaalta tuttua, laadukasta Hiltusta.

Lanu-osastolla luettiin uutta ja vanhaa. Iltasatulukemistossa esittelin tällä kertaa Astrid Lindgrenin satukokoelman Satuja, seikkailuja ja kepposia. Uutta lastenkirjallisuutta puolestaan edusti Siri Kolun Tervemenoa, Taika Taksinen.

Muutaman (hups, kymmenen) vuoden takaa lukemistooni pomppasi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ja huomattavasti vanhempaa tuotantoa puolestaan oli Aapelin Siunattu hulluus, jonka kuuntelin äänikirjana kirjailijan 100-vuotispäivän kunniaksi. Samassa yhteydessä myös kävin vähän läpi Aapelin historiaa bloggaajien yhteisen lukutempauksen tiimoilta.

Molemmat, sekä Turun että Helsingin, kirjamessut jouduin jättämään välistä muiden kiireiden vuoksi, mutta pääsin kuitenkin kotimaanmatkailulle aivan kuun lopussa Ääni kirjalle -seminaarin merkeissä.

Marraskuu on päässyt jo hyvään vauhtiin ja sen edetessä minua alkaa kuumottaa entistä enemmän. Marraskuuhan on allekirjoittaneelle yhtä kuin Kirjakantti-kuukausi ja olen jälleen kerran järjestelyissä kyynärpäitäni myöten mukana. Ainakin pystyn lupaamaan vielä yhden Elina Hirvosen romaanin tälle kuulle, sillä haastattelen Hirvosta 21. päivä lauantaina kaupunginkirjastossa. Lisäksi minulla on yöpöydällä vinopino savolaisten kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, jotka haluaisin lukea ennen Savonia-ehdokkaiden julkistusta, mutta... katsotaan nyt, mitä ehdin. Juuri nyt kyllä tuntuu, että en ehdi juuri mitään. Mutta onneksi kirjat eivät katoa minnekään, joululomalla on sitten aikaa lukea. Ehkä.

Sen sijaan teatteria on luvassa tässä kuussa! Kirjoittelinhan jo aiemmin, että blogiin tulee jatkossa oman kulttuuririentokamppikseni myötä ripaus muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta. Elokuviahan olen tänne jo tuonut monta vuotta, viimeisimpänä viime kuussa Kätilön. Nyt aion ryhdistäytyä teatterin saralla. Yksi näytelmä tulikin jo eilen esitellyksi, toinen elämys odottaa purkamistaan sanoiksi. Pysykäähän siis kuulolla.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Esiripun edessä: Pihkatappi Kuopion kaupunginteatterissa

Kuva Petra Tiihonen/ Alias Studiot

Koko syksyn ajan Kuopion kaupunginteatterin ympärillä on ollut aistittavissa pöhinää, kuhinaa ja odotusta. Näyttämölle on tuotu useampi mielenkiintoinen kantaesitys, mutta suurin odotusarvo yleisön keskuudessa on ehkä kuitenkin ollut Pihkatapilla. Odotuksista kertoo jotakin sekin, että monet loppuvuoden näytöksistä on jo loppuunmyyty. Yleisön kiinnostus ei yllätä. Kirjailija Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi otettiin vastaan aplodien kera pari vuotta sitten ja kirja voitti myös Savonia-palkinnon. Oman kylän poejan teoksesta tehty näytelmäsovitus olisi varmasti herättänyt kiinnostuksen jo itsessään, mutta kun produktion pääosaan kiinnitettiin kirjailija itse, mahottoman etevänä näyttelijänä tunnettu, oli suosio jo oikeastaan kiveen kirjoitettu asia.

Pihkatappi on minulle monella tapaa merkityksellinen romaani. Olen kirjoittanut siitä täällä sydänverellä ja niin tyhjentävästi, ettei asiaan ole tässä yhteydessä tarpeen enempää palata. Olin kutakuinkin varma, että tapahtuupa näyttämöllä mitä tahansa, tulen varmasti pitämään näkemästäni. Siitä huolimatta ja juuri siksi en voinut penkkiin istuessani olla jännittämättä. Täyttyisivätkö odotukset?

Näytelmän ohjaus ja dramatisointi on Kari Paukkusen käsialaa. Jo ensimmäiset viisi minuuttia paljastavat, mistä on kysymys. Riemukkaasta irrottelusta ja puristavasta ahdistuksesta vuorotellen. Tunnetilat vuorottelevat suorastaan hätkähdyttävää vauhtia ja tempaavat katsojan mukaansa niin, että taisin istua esityksen ajan penkissä vain toisella kankulla eläytyessäni tapahtumiin. Näytelmä enemmän naurattaa kuin itkettää (kyllä nauroinkin paljon), mutta kaikista suloisimmilla hetkillä komiikka tavoittaa tragedian. Näin tapahtui esimerkiksi yhdessä lukusista hautajaiskohtauksista, Rauha-mummon puristaessa kätensä kukkasten ympärille.

Kuva Sami Tirkkonen

Näytelmä on varsin uskollinen alkuperäistekstille. Päähenkilö Taskisen Jussi kirjoittaa kirjaa omasta elämästään ja sukunsa risteistä, tarinan palatessa takaumina hänen lapsuusmuistoihinsa. Remontin jälkeen uudenkarhean Minna-näyttämön tekniset mahdollisuudet on otettu käyttöön toden teolla, mahdollistaen sulavat siirtymiset aikatasosta toiseen. Suurimman työn tekee luonnollisesti pääosan esittäjä Heikkinen, joka esiintyy välillä avovaimonsa hermoille käyvänä, krapulaisena ja maailmantuskaa potevana wannabe-kirjailijana ja kirmailee jo kohta tutti suussa kolmipyörällä kotipihansa tanhuvilla. Sovituksessa ei pyritä missään vaiheessa illuusion luomiseen, vaan lavasteet ja puvustus vaihdetaan kaikessa rauhassa katsojien edessä. "Aika erikoinen kappale", totesi eräs vanhempi herrasmies aulassa esityksen jälkeen. Oletan, että erikoisuus tarkoitti tässä tapauksessa kaikkea positiivista.

Jussin isää Erkkiä esittää Karri Lämpsä, tarkalla, uskottavalla otteella. Lämpsä ei maalaile turhia, mutta siitä huolimatta yksin poikaansa kasvattavan, tästä turhaan työnsä jatkajaa odottavan vanhan liiton miehen ajatukset tulevat varmasti selviksi peräpenkilläkin istujalle. Kauttaaltaan roolityöt olivat erinomaisia. Kuopiolaisille legendaarisen Auli Poutiaisen näkeminen lavalla on aina juhlaa. Aivan erityisen ihastuttavasti esille nousivat sivurooleissaan Ilkka Pentti Tartsanina ja Tapani Korhonen Rissas-Jalluna. Siinä missä korvat punehtuivat paatuneimmaltakin katsojalta Korhosen irrotellessa rivon Jallun rooleissa, teki Pentti taas jämäkän ja sympaattisen kuvan maaseudun poikamiehestä, joka osaltaan on miehen malli ja esikuva pienelle pojalle.

Kuva Sami Tirkkonen

Täyttyivätkö siis odotukset? Kyllä ne täyttyivät ja jopa ylittyivät. Vaikka näytelmän elementit ovat hyvin samanlaiset kuin romaanissa, on Paukkunen onnistunut puhaltamaan tarinaan aivan uudenlaisen hengen, jossa kaikkea on vielä vähän alkuperäistä enemmän. Totesimme mieheni kanssa esityksen jälkeen, että tuntuu, kuin olisi katsonut monta näytelmää yhdessä illassa. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin olisi elänyt kolmekymmentä vuotta vajaan kolmen tunnin aikana.

Ee kaet siinä, hyvä näötelmä.

***

Pihkatapin ensi-ilta tänään 7.11. Esitys on loppuunmyyty, mutta vielä näkyy joihinkin tämän vuoden näytöksiin paikkoja olevan jäljellä. Nopeat syövät hitaat.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Ääni kirjalle! - seminaari Celia-kirjastossa


Allekirjoittanut ja Kirsi keskustelun pyörteissä
                                        
Osallistuimme viime viikolla Kirsin Kirjanurkan Kirsin kanssa Celia-kirjaston Ääni kirjalle -seminaariin, joka kokosi äänikirjan kustantajia, tekijöitä, lukijoita ja kuuntelijoita keskustelemaan äänikirjoista ja niiden tulevaisuudesta. Me Kirsin kanssa pääsimme käyttämään puheenvuoron nimenomaan kuuntelijoiden edustajina. Ja ilolla tämän tehtävän otimmekin vastaan, sillä molemmat meistä ovat kovia äänikirja-faneja. Sovimme Kirsin kanssa, että julkaisemme  esityksemme luonnoksen blogeissamme. Mutta tuumin, että koska käsis jo löytyy Kirsin kirjanurkasta, halukkaat voivat aivan hyvin käydä lukemassa sen täältä. Itse kerron tässä lyhyesti päivän muusta ohjelmasta.

Loppujen lopuksi noudatimme omaa suunnitelmaamme varsin ylimalkaisesti, sillä varsin pian ajauduimme Kirsin kanssa keskustelun pyörteisiin ja mukavasti myös yleisö osallistui siihen kysymyksillä. Kirsin kanssa olikin turvallista ja mukavaa valmistautua ja esiintyä, koska vaikka näemme livenä toisiamme harvoin, olemme jo pitkään tunteneet täällä virtuaalimaailmassa.

Myös muut seminaarissa esitetyt puheenvuorot olivat erittäin kiinnostavia. 

Tilaisuuden avasi Kirsi Ylänne Celia-kirjastosta. Kirjaston äänikirjatoiminta on vaikuttavaa, sillä se tuottaa vuosittain tuhatkunta äänikirjaa!

Kirsi Ylänne
                                      

Ylänteen jälkeen ääneen pääsi Essi Manner Elisa Kirjasta. Sovelluksen pitkäaikaisena käyttäjänä minusta oli kiinnostavaa kuulla palvelun historiasta ja nykyhetkestä. Myös kustantajat pääsivät ääneen kertomaan niistä realiteeteista, joita äänikirjan tekemisessä on. Oli silmiä avaavaa kuulla, mitä kaikkia asioita pitää huomioida, ennen kuin kirja muuttuu äänikirjaksi. Mannerin pariksi lavalle tulikin Tiina Aalto Avaimesta ja BTJ Kustannuksesta. Keskustelua käytiin muun muassa siitä, onko tulevaisuus digitaalisten vai fyysisten äänikirjatallenteiden. Yleisössä istunut kirjastoväki kertoi kenttäkokemuksiaan äänikirjojen käyttäjiltä tulevista palautteista. Monet ovat kuulemma turhautuneita siihen, että kuunteluvälineistöä täytyy uusia vähän väliä. Vähän yllättäen CD-levy ei välttämättä olekaan parempi formaantti kuin c-kasetti!


Essi Manner (vas.) ja Tiina Aalto
                                   

Sen jälkeen lauteille pääsemmekin me Kirsin kanssa. Yleisö oli ihastuttavan kiinnostunutta kuuntelijan kokemuksista ja käytäväpuheissa myöhemmin puhuttiin siitä, että kustantajien ja kuluttajien kanssakäymiselle ja suoralle palautteelle on tilausta ja tarvetta. Molemmin puolin!

Taija Tuominen
                                 

Väliajan jälkeen kirjailija Taija Tuominen kertoi, millaista oli lukea oma kirja äänikirjaksi. Kokemus oli hänen sanojensa mukaan voimaannuttava. Ihastuttavalla tavalla hän kertoi kirjallisuuden merkityksestä laajemminkin niin omassa kuin muidenkin elämässä.

Seppo Mallenius (vas.) ja Tuomo Holopainen
                                   

Tilaisuuden viimeisessä esityksessä keskusteltiin lukija Tuomo Holopaisen ja tuotantopäällikkö Seppo Malleniuksen johdolla siitä, millainen on hyvä äänikirja. Mielenkiintoista keskustelua käytiin muun muassa siitä, millaista ja kuinka persoonallista on hyvä luenta. Itseäni jäi myös kiehtomaan ajatus äänikirjan tulevaisuudesta. Millaiseksi tuotteeksi äänikirja kehittyy? Tervehtisin ilolla rohkeita, monimediaisia ja -ulotteisia kokeiluja. Niin ikään olisi hienoa, jos tilaisuudet, jossa kirjailijat lukevat teoksiaan ääneen, yleistyisivät. Kynnys äänikirjojenkin kuunteluun madaltuisi luultavasti monella.

Kiitos vielä Celia-kirjastolle kutsusta ja mukavista kohtaamisista niin vanhojen kuin uusienkin tuttujen kanssa. Ja kiitos ennen kaikkea Kirsille yhteisestä esiintymisestä! ❤️

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...