perjantai 30. lokakuuta 2015

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen


Huomio! Jos epäilet, että naapurustossasi asuu lähiönoita, juuri nyt, Halloweenina on oikea aika iskeä!

Siri Kolu marssittaa kirjallisuuden estradeille uuden hahmon ja maailman menestyksekkäiden Me Rosvoloiden jälkeen. Kyseessä on ehta, leimuavan punainen, ärsyttävä ja isotissinen valeaikuinen, lähiönoita, joka kidnappaa lapsia pitääkseen yllä taikavoimiaan. 10-vuotias Roosa Tulikukka Hurme muuttaa Sirkuslaaksoon ja löytää sieltä kauhukseen tällaisen noidan. Hän käy yhdessä uuden ystävänsä, pikkunero Larsin kanssa taisteluun noitaa vastaan. Noidan vastustaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä mitä enemmän noitaa vastaan kamppailee, sitä enemmän vetää puoleensa noidan kiinnostusta. Tästä syystä Roosa ja Lars alkavat kerätä tietoa vihollisestaan ja julkaista opaskirjaa netissä, jotta muutkin lapset osaisivat vastustaa noitia oikein.

Lähiönoita Taika Taksinen on herkullinen hahmo. Ei vähiten siksi, että kovin paljon hän muistuttaa erästä kirjailijaa ulkonäöllisesti (ei toki muuten). Tykkään faktan ja fiktion härnäämisestä, samoin kuin siitä, että luonnollisestikaan mikään ei ole mustavalkoista, ei edes lähiönoidan pahuus. Taustalla on surullinen tarina, joka on monelle ihan tosijuttu.Yksinäisyys ja kiusaaminen ovat teemoja, joita lanu-kirjoissa ei voi varmastikaan liikaa käsitellä.

Päähenkilöiden ikä antaa viitteen siitä, minkä ikäistä yleisöä kirja tavoittelee. Itse koin tämän kuitenkin jostakin syystä vähän isommille suunnatuksi kuin mitä Me Rosvolat olivat. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka Taika Taksisen tarina on ehdottomasti hauska ja enemmän valoisa kuin synkkä, on niitä tummia sävyjä kuitenkin aika vahvasti läsnä.

Tervemenoa Taika Taksinen on tutustumisen arvoinen teos ilman muuta. Sen verran kipinää jäi kytemään, että tästä noidasta kuulemme varmasti jatkossakin.

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015
201s.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Pekka Hiltunen: Varo minua


Studio-sarjan odotetussa kolmannessa osassa Lontoo on edelleen vaaroja täynnä. KFM eli Killing for Money -rikollisjengi pitää katuja kauhun vallassa. Studiota taas uhkaa vaara poliisin kiinnostuttua Lian ja sitä kautta myös koko Studion tekemisistä. Loppujen lopuksi todellisin ja akuutein vaara tulee kuitenkin yllättävältä taholta menneisyydestä ja Lian koti muuttuu hetkessä kauhujen taloksi.

Pekka Hiltusen Varo minua jätti minut hivenen hämmentyneeksi. Sain jotakin muuta kuin odotin. Piti kaivella esille aiemmista osista kirjoittamani esittelyt. Kuten muistelinkin, ensimmäinen osa Vilpittömästi sinun ei vielä ihan täysin vakuuttanut minua, mutta herätti kuitenkin vahvan mielenkiinnon. Sen sijaan Sysipimeän edessä olin aivan sulaa vahaa. (Rakastin myös Isoa, mikä sinänsä ei kuulu tähän sarjaan mitenkään, mutta mainittakoon mainiona lukuvinkkinä). Odotukseni huikean toisen osan jälkeen olivat ehkä liian kovat, koska jotakin jäin tästä uusimmasta romaanista kaipaamaan.

Vaikka tarinaan sisältyy huumeita, silmitöntä väkivaltaa, kidnappausta ja Studion mutkikkaita operaatioita, tapahtui kirjassa kuitenkin hämmästyttävän vähän. Suurin osa liki 450 -sivuisesta kirjasta vartoiltiin, väijyttiin, suunniteltiin ja pähkäiltiin. Ja odotettiin. Odotettiin jotain tapahtuvaksi, odotettiin pelastajaa, odotettiin oikeutta. Teemana sinänsä hieno, mutta jäin kaipaamaan toimintaa. Vasta kirjan viimeiset sata sivua veivät sellaiseen lukueuforiaan, mitä olen tottunut Hiltusen teoksia lukiessa kokemaan. Onneksi näin tapahtui, sillä onnistunut lopetus jätti lukemisesta hyvän maun suuhun.

Mutta silti, jonkinlainen väliteoksen tuntu kirjassa oli. Oikeastaan Hiltunen enemmän synnytti kysymyksiä kuin vastaili niihin. Mikä on se suuri tehtävä, mitä Mari suunnittelee? Jättikö rikosylikomisario Gerrish nyt Lian rauhaan? Entä Lian ahdistelija, onko hän lopulta taaksejäänyttä elämää? Jatkuuko Lian kirjan alussa välkkynyt romanssinpoikanen vai loppuiko kaikki ennen kuin ehti alkaakaan? Monta kysymysmerkkiä jäi ilmaan roikkumaan. Ja minä luonnollisesti haluan tietää niihin kaikkiin vastauksen. Joten vaikka kuinka olen nyt kirjoittanut tästä romaanista vähän nuivasti, palan halusta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Studio-sarja on mainio, piristävä ja omalaatuinen lisä kotimaisessa jännityskirjallisuudessa. Vaikka Lontoon kadut ovatkin näissä kirjoissa kovin erilaiset kuin millaisina ne itse haluan muistaa, on Lian ja Marin maailmaan aina nautinto palata.

Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY 2015
447s

perjantai 23. lokakuuta 2015

Aapeli: Siunattu hulluus (äänikirja)

Aapelin syntymästä tulee kuluneeksi tänä päivänä tasan sata vuotta. Omalta osaltani halusin olla mukana muistelemassa rakastettua pakinoitsijaa ja kirjailijaa, jonka vaikutus täällä Kuopion seudulla, mutta myös valtakunnallisesti on ollut merkittävä.

Pikku Pietarin pihan olen lukenut jo vuosia sitten, joten tällä kertaa päätin tarttua Siunattuun hulluuteen. Merkittävä muuten jo ihan senkin takia, että käsitteenä siunattu hulluus kuuluu yleiseen kielenkäyttöön. Samanlaisia lainoja ja sitaatteja löytyi tekstistä enemmänkin. Esimerkiksi lausahdus: "nainen on semmoinen pirun piironki..." on minulle tuttu, mutta en olisi osannut yhdistaa sitä kyseiseen teokseen tai edes Aapeliin.

Siunatun hulluuden olen katsonut joskus elokuvana. Vuonna 1975 valmistunut elokuva on Rauni Mollbergin ohjaama ja itselleni ovat pääosan esittäjien Mikko Nousiaisen, Topi Tuomaisen ja Martti Kuosmasen roolisuoritukset jääneet elävinä mieleen. Anekdoottina on kerrottava, että kyseistä elokuvaa on kuvattu muutaman kilometrin päästä meiltä, Ranta-Toivalassa. Paikka oli Mollbergille tuttu, koska hän oli käynyt siellä Aapelin ja hänen vaimonsa vieraana heidän kesäpaikassaan. Erityisen hyvin tunnistettava paikka elokuvassa on soratie, jolla Rummukaisen veljekset kärryineen ajelevat.

Romaanin päädyin kuuntelemaan äänikirjana. Äänikirjan ilmestymisvuodeksi ilmoitetaan tämä vuosi, mutta koska lukijana on näyttelijä Risto Mäkelä, joka sentään on ollut haudassa jo parikymmentä vuotta, ei tuotanto ole aivan uusi. Sen huomaa jo Mäkelän luentatyylistä, joka on aika erilainen, sanoisinko vanhahtava, verrattuna nykyisiin äänikirjojen lukijoihin. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia, sillä Mäkelän tyyli soveltuu hyvin tarinaan ja Aapelin velmuun ja kiemuraiseen tekstiin.

Siunatun hulluuden perusajatus lienee useimmille tuttu, mutta jos nyt lyhyesti tiivistettäisiin. Rummukaisen veljekset Ana ja Vilippus lähtevät viemään yleisesti hulluksi tiedettyä Elmeriä hullujen huoneeseen. Matkaan tulee kuitenkin mutkia ja kuten nimestä voi päätellä, loppujen lopuksi on aika lailla epäselvää, kuka onkaan hullu ja kuka terve. Romaani on sinänsä yhtenäinen kertomus, mutta Aapelin pakinoitsijatausta kyllä kuultaa varsin vahvasti läpi. Veljesten epäonninen matka toimii sidoskertomuksena, mutta varsinaisesti tarina koostuu useista pienemmistä sattumuksista. Siunattu hulluus on varsin tyypillinen veijarikertomus, jossa miehet lähtevät niin sanotusti reissullensa, matkan aikana tapahtuu kaikenlaista ja alun realismista aletaan pikku hiljaa siirtyä kohti karnevalismia rikkoen tiukan realismin kaavoja. Näin käy nytkin, kun sinänsä tolkuissaan olevan ihmisen oloinen Elmeri juttelee hevosen kanssa.

Siunatussa hulluudessa Aapeli näyttää, ei selitä, kuinka jokaisella ihmisellä on omat omituisuutensa. Tämä tulee selväksi jo alussa, jossa kertojaääni, tapahtumat muistiinmerkinnyt yläkansakoulunopettaja Vilhelm Horsma osoittautuu varsin nopeasti melko naurettavaksi hahmoksi hänkin. Varsinaista ilkeilyä kirjailija ei kuitenkaan harrasta. Kantavana teemana on suvaitsevaisuuden ajatus, kerrassaan käyttökelpoinen näkökulma tänäkin päivänä.

Aapeli: Siunattu hulluus
WSOY (Elisa Kirjan äänikirja) 2015
5h 48min
Lukija Risto Mäkelä


AAPELI 100v kirjablogeissa

Huom! Tämän kirjoituksen lopussa linkit kirjabloggaajien Aapeli-postauksiin!


Aapelin eli Simo Puupposen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta. Taloustarkastaja Kaarlo Puupposen ja Ilma Vilhemiina Tiitisen poika oli rakastettu pakinoitsija ja kirjailija, joka syntyi ja eli merkittävän osan elämästään Kuopiossa. Hän toimi Pohjois-Savo -lehden ja Savon Sanomien toimittajana. Viimeksi mainittuun hän alkoi kirjoittaa myös pakinoitaan Aapeli-nimellä. Muita hänen tunnettuja nimimerkkejään olivat Eräveikko, Sirkka, S.P., Syyrakki ja Unilukkari. Vuonna 1953 Puupponen muutti Helsinkiin, jossa hänen kirjailijan uransa jatkui. Vuonna 1959 Aapeli sai Eino Leinon palkinnon sekä Valtion kirjallisuuspalkinnon.

Aapelin tunnetuin teos on Pikku Pietarin piha, 1920-luvun kuopiolaiseen puukortteliin sijoittuva kertomus pihan asukkaista. Päähenkilönä on vastikään äitinsä menettänyt Pietari. Toinen merkittävä romaani on Siunattu hulluus, veijaritarina Rummukaisen veljeksistä, jotka lähtevät viemään nuorinta veljeään hullujenhuoneelle. Lapsille ja lastenmielisille Aapelin luoma Vinski taas on ehkä rakkain hänen hahmoistaan.

Aapelin kerrontaa on usein luonnehdittu sydämelliseksi ja humoristiseksi, hieman savolaiseksikin sananrieskan viännöksi, missä hyväntuulisesti myhäillen irvaillaan ihmisen vajavaisuudelle. Ehkä kaikista omimmillaan Aapeli on pakinoitsijana, josta hänen kirjailijan uransa lähtikin liikkeelle.

Aapelin teoksista on tehty myös lukuisia teatteri- ja elokuvasovituksia. Pikku Pietarin piha -elokuvassa kirjailija itse teki myös roolin Jumalana.

Hyvän tuulen voima
                                  

Kuopiosta löytyy Aapelin muistomerkki, Kari Juvan veistämä Hyvän tuulen voima. Se sijaitsee  Ollinpuistossa, kivenheiton päässä torilta, lähellä Aapelin lapsuusmaisemia. Veistoksessa vallaton poika kiikkuu puunoksassa, ilmentäen taiteilijan mukaan Aapelin monitahoista tuotantoa, huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä.

Aapelin perintö on siirtynyt katukuvaan ilman, että keskiverto kaupunkilainen sen alkuperää edes tulee huomanneeksi. Torin (ja myös muistomerkin läheisyydessä) on ostoskuja Pikku Pietarin torikuja, jossa kesäaikaan ja joulun seutuun pääsee hieromaan kauppoja käsityöläisten kanssa vanhoissa hirsiaitoissa sijaitsevissa putiikeista. Kesäaikaan kujalla voi myös kohdata itsensä Pietarin, joka saattaa välillä pistää lauluksi. Modernimpaa kauppakulttuuria edustaa kauppakeskus Aapeli, joka sijaitsee aivan torin kulmalla. Kirjallisuuden sanomaa vie eteenpäin puolestaan Sanataidekoulu Aapeli, joka järjestää Pohjois-Savon alueella lasten ja nuorten sanataideopetusta, sanataidetyöpajoja kouluille, päiväkodeille ja muille yhteisöille sekä sanataideohjaajien koulutusta. Koska Aapelin pakinat olivat suosittuja ja hän oli myös kysytty puhuja seudun juhlissa ja tilaisuuksissa, ovat monet Aapelin sanonnat jääneet osaksi savolaista kielenkäyttöä.

Mainio paketti Aapeli-lisätietoa löytyy Kuopion kaupunginkirjaston Tuhannet tunteet -sivustolta.


Kirjabloggaajat haluavat muistaa Aapelin merkkipäivää lukemalla ja esittelemällä hänen teoksiaan.

Linkit bloggauksiin löytyvät täältä:





  • Amman lukuhetki: Siunattu hulluus 
  • Yöpöydän kirjat: Pikku Pietarin piha
  • Oksan hyllyltä: Koko kaupungin Vinski 
  • Kulttuuri kukoistaa: Meidän herramme muurahaisia 
  • Melkein rajalla: Siunattu hulluus 
  • Kaikkea kirjasta: Onnen pipanoita: Eli viisikymmentä juttua elämän aurinkoiselta puolelta
  • P.S. Rakastan kirjoja: Pikku Pietarin piha 
  • Kannesta kanteen: Pikku Pietarin piha 
  • Kirjakko ruispellossa: Alvari kananvahti
  • Kirjojen keskellä: Timonen ja muita tuttavia 
  • Desdemona: Kissa kissa kissa
  • sunnuntai 18. lokakuuta 2015

    Elävissä kuvissa: Kätilö

    Ensiksi blogillisia asioita. Fiiliksiä katsomistani elokuvista on saanut lukea tästä blogista ennenkin. Jostakin syystä se on kuitenkin viime vuosina jäänyt vähälle. Jatkossa aion palata myös elokuvien pariin ja kaiken lisäksi myös nokittaa. Tulen kirjoittamaan myös teatterista ja muista kulttuurielämyksistä, jos ne mielestäni jollakin tapaa sopivat blogini henkeen. Olen nimittäin tänä syksynä päättänyt pitää erityistä huolta kulttuurikunnostani ja ripotellut joka kuukaudelle erilaisia alan menoja. Tämä on ollut omaa elämäni rikastuttava asia, joten toivottavasti se rikastaa myös tätä blogia. Pääpaino tulee olemaan kuitenkin, kuten aina ennenkin, kirjoissa. Ja Kätilöhän liittyy kirjallisuuteen äärimmäisen tiiviisti. Itse kuuntelin Kätilön aikoinaan äänikirjana ja tunnelmiani siitä voit lukea täältä.


    Totta puhuen pähkäilin aika pitkään, menisinkö katsomaan elokuvasovituksen. Lopulta asian ratkaisi se, että leffa jota viime viikolla alun perin olin menossa katsomaan, alkoi sopimattomaan aikaan, kun Kätilön kanssa taas taimaus osui kohdalleen. Sinänsä minulla ei ollut syytä epäillä sen kummemmin ohjaaja Antti J. Jokisen kuin nimekkään näyttelijäkaartinkaan kyvykkyyttä. Jokisen Puhdistus-filmatisoinnista pidin tavattomasti. (Siitäkin olen näköjään muuten kirjoittanut vähäsen, klik.) Syynä skeptisyyteeni olivat enimmäkseen radiosta kuulemani mainokset, joissa Krista Kososen murteella lausumat repliikit kuulostivat kankeilta ja toisaalta juuri se, että omassa mielessäni Helena ja Johannes olivat aivan toisennäköisiä ja -oloisia kuin Kosonen ja Lauri Tilkanen. Olen kuitenkin iloinen, että voitin epäluuloni ja menin elokuvan katsomaan, sillä olihan kyseessä kaikin puolin hyvä leffa. Ilmeni, että aiemmin kuulemani repliikit olivat kankeita asiayhteydestään irrottamisen vuoksi (kuten toki vähän arvelinkin), eikä minulla ole dialogista huomautettavaa.



    Kirjasta on jo sen verran pitkä aika, että mahdolliset eroavaisuudet sen ja elokuvan välillä eivät häirinneet. Toki kirjan roisia kieltä oli aika lailla siistitty ja henki oli siten vähän erilainen, mutta siihen kaikenlaisessa versioinnissa on toki oikeus. Roolisuoritukset olivat kauttaaltaan hienoja. Vaikka arvattavasti hyviä roolitöitä on nähty monissa kotimaisissa elokuvissa tänä vuonna, voisi Jussi-patsaat aivan hyvin jakaa tämän elokuvan näyttelijöille. Päähenkilöt tekivät kelpo roolityöt, mutta sitäkin voimakkaammin nousivat esille sivuosien esittäjät kuten Pirkka-Pekka Petelius, Tommi Korpela ja Leea Klemola. En ole varmaan koskaan nähnyt Klemolalta roolisuoritusta, vaikka kuinka pientäkään, joka ei olisi mennyt ihon alle. Uskomaton tulkitsija!




    Ihastelin näyttelijäntyötä myös Puhdistuksessa. Jokinen on selvästi loistava henkilöohjaaja. Ehkä siinä mielessä hivenen harmittaakin, että elokuvasta oli tehty kovin hollywoodmaisen pompöösi. Vaikka sinänsä infernaaliset kohtaukset sopivat hyvin kuvaamaan lopunajan aikoja leirillä, olisi loistava tarina ja vielä loistavammat näyttelijät jo itsessään riittäneet tunnelman luomiseen. Nyt karattiin välillä karnevalistisiksi ja se ainoastaan leikkasi tilanteen hyytävyyttä, ei suinkaan korostanut sitä.


    Niin, käsikirjoitus, näyttelijät ja mieletön Lapin luonto, siinä sitä on puitetta kerrakseen ja ne olisivat oikeastaan riittäneet minulle. Mutta sen verran realisti olen, että ymmärrän elokuvan tehdyn myös Suomen rajojen ulkopuolelle ja silloin arvattavasti enemmän on todellakin enemmän.

    Kannattaa käydä katsomassa joka tapauksessa.


    tiistai 13. lokakuuta 2015

    Satuhetki: Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia

    Tukholmassa asuimme hotellihuoneistossa, jonka lukunurkkaus suorastaan kutsui kerääntymään satujen ääreen.
    Jos minun pitäisi nimetä kaikista tällä iltasatu- ja lastenkirjoistamme oma henkilökohtainen suosikkini, olisi valinta todennäköisesti Astrid Lindgrenin kertomuksista koostettu, WSOY:n Satuja, seikkailuja ja kepposia. Ostimme vajaa 200-sivuisen kuvakirjan viime kesänä Junibackenista. Siellähän on upea lastenkirjakauppa, joka sisältää myös kattavan suomenkielisen kokoelman Junibackenissa esiintyvistä saduista ja tarinoista. Lisää Tukholman reissustamme voi lukea täältä.

    Kirjan on alkuperäiseltä nimeltään Sagor hyss & äventyr ja sitä voi pitää erinomaisena oppaana Lindgrenin satumaailmaan. Kirjasta löytyy 11 lyhyehköä, iltasaduksi sopivan mittaista, Lindgrenin tarinaa. Mukana on itsestään selvästi Peppi Pitkätossu, Vaahteranmäen Eemeli, Marikki ja Katto Kassinen, mutta mukana on myös (ainakin minulle) uusia tuttavuuksia. Esimerkiksi Kultasiskoni oli entuudestaan aivan outo, mutta heti kertalukemalta ihastuttanut tarina. Mukana on kepeää iloittelua ja synkempiä sävyjä, aivan kuten Lindgrenin koko tuotannossakin. Tarinat ovat kuitenkin ennen kaikkea sopivan tasoisia omalle lapsiraadilleni eli 6- ja 4- vuotiaille lapsille, eivätkä ole liian pelottavia.

    Tarinoiden lisäksi lukijoita kiehtovat luonnollisesti useiden eri tekijöiden piirtämät kauniit kuvat. Ne tuovat vivahteikkaasti esille paitsi tarinoiden henkilöt myös miljööt. Olipa kyse ruotsalaisesta maaseudusta tai Tukholman vilinästä, ne esittäytyvät kirjan sivuilla yhtä aikaa kodikkaina ja taianomaisina. Ei ihme, Neiti Kevät olisi toivonut meidän lähtevän nyt syyslomalla taas Tukholmaan.

    Olen ehkä jossakin aiemmassa yhteydessä maininnutkin, että Lindgrenin tuotanto ei ole minulle Peppiä ja Eemeliä lukuunottamatta kovinkaan tuttua. Siksi Satuja, seikkailuja ja kepposia onkin toimnut erinomaisena tapana tutustua tuotannon eri puoliin. Erityisesti minua ovat sykähdyttäneet esimerkiksi Marikki, katso, lunta sataa! ja jo mainittu Kultasiskoni. Lapsien suosikki taas taitaa olla, yllätys yllätys, Eemeli ja keittokulho, jota on luettu meillä uudestaan ja uudestaan. Tämä muuten aiheutti lystikkäitä hetkiä kesällä, kun kävimme katsomassa kesäteatterissa Vaahteranmäen Eemeli -esityksen. Herra Syksy kertoi jo ennen esityksen alkua suurella innolla parhaat palat Eemelin metkuista lähellä istuneelle yleisölle! :)

    Astrid Lindgrenin tuotanto ei turhaan ole rakastettua. Näistä tarinoista pitävät kaikki, niin lapset kuin aikuiset. Ja vaikka ne toisaalta ovat viattomia, vievät nostalgiselle matkalle aikaan ja paikkaan, jota ei ehkä ole ollut koskaan olemassa, ovat ne kuitenkin salakavalasti viisaita ja koskettelevat arkojakin asioita. Taattua lukemista niin pienille kuin isoille!

    Astrid Lindgren: Satuja, seikkailuja ja kepposia
    WSOY
    188s.

    sunnuntai 11. lokakuuta 2015

    Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman


    Elina Hirvonen on tullut minulle tutuksi toisten bloggaajien suosituksista. Kaikki kolme hänen kirjaansa ovat saaneet osakseen kiitosta ja kehuja. Oma ensikosketukseni tapahtui kuitenkin vasta aiemmin tänä vuonna, kun luin Hirvosen uusimman teoksen, Kun aika loppuu. Pidin lukemastani todella paljon ja luontevasti syttyi kiinnostus myös muihin kirjailijan kirjoihin.

    Seuraavaksi luettavakseni valikoitui Hirvosen esikoisromaani Että hän muistaisi saman. Takaperoinen lukujärjestykseni osoittautui onnistuneeksi ja mielenkiintoiseksi, sillä nämä teokset ovat tematiikaltaan hyvin samankaltaisia. Molemmissa käsitellään haurasta, haavoittuvaa perhettä ja ennen kaikkea sisaruussuhdetta. Aivan kuten uusimmassa-teoksessa, myös tässä on voimakas side siskon ja veljen välillä, joista veli on herkkä ja rikkinäinen. Mutta kun uusimmassa romaanissa lukijaa piinaa hämmennys (mikä meni vikaan ja milloin?), on se tässä esikoisromaanissa nähtävillä varsin selvästi.

    Että hän muistaisi saman on rankka tarina mielenterveysongelmista, perheväkivallasta, fyysisestä ja psyykkisestä alistamisesta ja alistumisesta. Mutta liian kärkäs ja osoitteleva se ei ole. Kirja kertoo myös vanhemmuuden vaikeudesta, voimattomuudesta ja avuttomuudesta. Hirvonen ei jaottele henkilöitään hyviin ja pahoihin, vaan häviäjiä ovat omalla tavallaan kaikki. Aihepiirillä lienee jotain tarttumapintaa kirjailijan omassa nuoruudessa. Haastatteluissa hän on kertonut vaikeuksistaan ja siitä, kuinka vaikeaa vanhempien on huomata kiltin lapsen hätää. Tässä romaanissa sekä Anna että hänen poikaystävänsä Ian ovat näitä kilttejä lapsia, joille on langennut selviytyjän rooli, vaikka todellisuudessa sielu on säpäleinä.

    Kirjan tapahtumien keskiössä ovat sisarukset Anna ja Joona sekä heidän vanhempansa. Sivujuonteena tarinaan kietoutuu myös Annan amerikkalaisen Ianin kipeät lapsuusmuistot. Vuonna 2005 ilmestyneessä kirjassa muistellaan WTC-iskuja ja marssitaan Irakin sotaa vastaan. Poliittista ulottuvuutta käsitellään kuitenkin humaanilla tavalla. Hirvonen muistuttaa, että sodat ovat kansallisuudesta riippumatta henkilökohtaisia tragedioita.

    Vakavasta aiheesta huolimatta kyseessä on kuitenkin valoisa kirja. Kun aika loppuu on aihepiiriltään vielä rankempi teos, mutta sitä samaa rivien välistä tihkuvaa kajastusta koin myös sitä lukiessani. Näitä kahta teosta vertaillessani totesinkin, että Hirvonen on löytänyt oman tyylinsä jo kymmenen vuotta sitten. Se näkyy myös siinä, että esikoiseksi tämä on jopa hämmentävän valmis kirja. Kyseessä on nimittäin rakenteellisesti varsin haastava paketti. Lukijalle tarina kuitenkin näyttäytyy eheänä ja helppolukuisena, mikä kertoo kirjailijan onnistumisesta tarinan kerronassa. Onnistuminen palkittiin myös heti tuoreeltaan, sillä romaani oli vuonna 2005 Finlandia-palkintoehdokas.

    Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
    Avain 2005
    158s.


    keskiviikko 7. lokakuuta 2015

    Syyskuu lukukuu


    Syyskuun kirjani eivät paljon erilaisempia olisi voineet olla.
    Valtaosa kuukaudesta ja merkittävä osa elokuutakin meni Steven Englundin Grace - Monacon ruhtinatar -elämäkerran parissa. Lukemisen hitaudesta huolimatta aika ei kuitenkaan missään nimessä mennyt hukkaan, vaan oma sivistystaso kohosi taas monella saralla. "Aikuisten" osastoa edusti myöskin äänikirjana kuuntelemani tuore Stephen King: Tervetuloa Joylandiin. Ristin jo Kingin uuden tyylin pehmo-Kingiksi ja minulle se sopii mainiosti. Kaunis tunnelmapläjäys!

    Lasten kanssa jatkoimme Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjaan tutustumista. Tällä kertaa ystävykset seikkailivat mummolassa. Palokaski-sarjaa ei ole taidettu lanseerata lanu-kirjana, mutta ehkä se on kuitenkin enemmän nuorten aikuisten kirjallisuutta. Johon yli kolmekymppisenä luonnollisesti kuulun :) Palokaski kokonaisuutena on ollut erittäin viihdyttävä ja koukuttava sarja, mutta Venla jätti paljon toivomisen varaa. Sen sijaan nuorille suunnattu Parantola oli ihanan tyylikäs teos, enkä puhu nyt pelkästään ulkokuoresta vaan myös sisällöstä. Erinomainen esikoiskirja Satu Mattila-Laineelta!

    Kuukauden parhaaksi kirjaksi nimeän kuitenkin Matti Röngän Einon, joka oli oikeastaan kaikkea sitä, mitä hyvältä romaanilta voi toivoa. Kaunis, koskettava, ajatuksia herättävä, hyvin kirjoitettu. Takuuvarmaa lukemista historiallisten romaanien ystäville ja myös muille, sillä mistään epookista ei ole kyse.

    Mitäs muuta syyskuuhuni sitten kuului? En taida enää edes kehdata mainita mitään kiireestä. Olen pikku hiljaa alkanut hyväksyä, että se, mitä kutsun kiireeksi, on elämääni tällä hetkellä. En kuitenkaan halua käyttää myöskään termiä ruuhkavuosi, kauhea sana! Olkoon tämä kaikki siis suloista kiirettä :)

    Blogin puolella ehdin huseeraamaan sen verran, että ulkoasu koki pienen kasvojenkohotuksen. Blogin alkuvaiheissa minulla oli tapana rukata sivuja jatkuvasti uuteen uskoon, mutta kirjoituskone on toiminut blogini tunnuksena jo aika pitkään. En halunnut siitä nytkään luopua, mutta kun pitkällisen haaveilun jälkeen ostin vanhan kirjoituskoneen, joka sattuu olemaan esteettisesti äärimmäisen kaunis, päätin tuoda yläpalkkiin pientä uudistusta. Oikein kaunis omasta mielestäni, toivottavasti teistäkin!

    Syyskuussa ehdin myös pariin otteeseen ihan live-elämässä vinkkaamaan syksyn ja myös tämän vuoden kiinnostavimmista kirjoista (tai ainakin osasta niitä). Kirjavinkkaus ja kirjalliset keskustelut samanhenkisten ihmisten kanssa ovat aina uskomattoman inspiroivia ja voimaannuttavia. Tykkään!

    Hieman minua harmittaa, että tänä vuonna sekä Turun että Helsingin kirjamessut menevät ohitse. Peräkkäisille viikoille sattuu juuri sen verran matkustelua, että en pysty irrottautumaan messuilemaan, byhyy! Aivan paitsioon en kuitenkaan jää kirjallisista tapahtumista, sillä olen yhdessä Kirsin kirjanurkan Kirsin kanssa käyttämässä bloggaajien puheenvuoron Ääni kirjalle! -seminaarissa lokakuun lopussa. Toivottavasti tapaan siellä paljon vanhoja ja uusia tuttuja.

    Eikä muutenkaan sovi valittaa, sillä myös Kirjakantti on jo ihan kulman takana. Suunnittelu alkaa olla loppusuoralla ja 20.-22.11. Kuopiossa saadaan jälleen kerran nauttia lämminhenkisestä ja laadukkaasta kirjallisuustapahtumasta. Jos olet kirjabloggaaja ja olet kiinnostunut osallistumaan tapahtumaan, otathan yhteyttä minuun! Saa toki ottaa yhteyttä, vaikkei olisi kirjabloggaajakaan :)

    Ihanaa kuukautta ja aurinkoisia päiviä,
    Amma

    sunnuntai 4. lokakuuta 2015

    Matti Rönkä: Eino


    Eino on yhdeksänkymppinen vetreä, mutta kohti iltaruskoa hiljalleen vaipuva vanhus. Eino on nuori, sodasta palaava talonpoika, joka ei tahdo sopeutua arkeen. Eino hakee seikkailua ja omaa, ei isän suunnittelemaa tulevaisuutta. Retkiensä seurauksia ja muistoja hän kantaa mukanaan koko elämänsä. Mutta kuten Eino sanoo, kyllä hän reissuistaan vastaa.

    Matti Röngän romaani Eino kertoo sodan kokeneesta sukupolvesta, siitä joukosta, jonka rivit harvenevat nyt melkoista vauhtia jättäen jälkeensä pelkän muiston. Eino kertoo myös useammasta sukupolvesta: isien, poikien ja pojanpoikien välisistä suhteista ja kokemuksista. Toisaalta ne ovat kovin erilaisia, mutta kuitenkin niissä on paljon samaa. Einon isällä oli tulevaisuus mietittynä valmiina, mutta Eino kaipasi jotain muuta. Kuinka ollakaan, ei hänen poikansakaan aluksi tuntunut kaipaavan isänsä maailmankuvaa. Vasta kirjan toinen kertoja, Joonas, tuntuu olevan sujut verenperintönsä kanssa.

    Romaanista on vähän vaikea kertoa ilman, että paljastaa samalla jotain sellaista, mitä ei halua paljastaa. Toisaalta ei juoni mitenkään erityisen yllättävä olekaan. Tämän tarinan vahvuus on Röngän komeassa ja vahvassa lauseessa, kauniissakin. Rönkä on parhaimmillaan kuvatessaan henkilöiden mielenliikkeitä. Niitäkin, jotka ovat jo hieman haparoivia ja sekavia. Psykologiseksikin otetta voisi sanoa. Mutta komeana humisevat tarinassa myös Karjalan kuuset ja Einon kotiseutu, jonka olin paikallistavinani jonnekin Koillis-Savoon.

    Pidin romaanista todella paljon. Lukeminen oli miellyttävää, sujuvaa ja tarina koskettava, herkkäkin. Toisaalta paikoin yllyttiin vähän ronskiksi, mutta ilman, että lukiessa olisi tuntenut oloaan vaivautuneeksi. Einon tarina on yhtä aikaa epätavallinen, toisaalta yksi monista. Se kuvastaa yhden aikakauden päätöstä, sitä, kuinka sotasukupolvi on Suomea rakentanut ja kuinka tuo ajanjakso on tulossa päätökseen. Eino on joutsenlaulu paitsi aikakaudelle myös haikealle, saavuttamattomalle rakkaudelle.

    Erikoishuomiona on nostettava esiin Jenni Noposen suunnittelema kansi, joka lienee yksi tämän vuoden kauneimpia. Viehättävyytensä lisäksi siinä on myös loistava idea. Vanhat valokuvat ovat tarinassa keskeisessä osassa. Hieno idea ja toteutus.

    Olen aiemmin kuunnellut Röngän kirjoja äänikirjoina, ja vähän etukäteen jännitin, toimiiko kieli kohdallani myös ilman Jukka-Pekka Palon pehmeää ääntä. Pelkoni oli turha, kyllä se toimii. Joko sanoin, että pidin kovasti? Sanon vielä, kyllä pidin.

    Savonia-aineistako?

    Matti Rönkä: Eino
    Gummerus 2015
    235s

    LinkWithin

    Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...