sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Satu Mattila-Laine: Parantola


Elisa on nuori tyttö ja ystävänsä Sinin kanssa hyvin kiinnostunut vintage-muodista. Tytöt pukeutuvat upeisiin vintage-vaatteisin, ihailevat menneitä vuosikymmeniä ja pyörittävät aiheeseen liittyvää blogia. Elisalla on myös salaisuus, jota hänen ystävistään ei tiedä kukaan, Sinin lisäksi. Elisalla on epilepsia. Ennen kaikkea Elisa ei halua ihanan Santun saavan tietää kamalasta sairaudestaan. Epilepsia on rumaa ja noloa. Punainen Dosetti Ensimmäinen Suuri on diktaattori ja orjuuttaja.

Elisa ja Sini päättävät mennä viettämään iltaa vanhaan, hylättyyn parantolarakennukseen. Siniä etsiessään Elisa päätyy entiseen varastohuoneeseen ja saa siellä epileptisen kohtauksen. Mutta Elisa ei herääkään pölyisen varaston lattialla omassa ajassamme, vaan kliinisen siistissä huoneessa 1930-luvulla. Hän on matkustanut ajassa ihailemiinsa vuosikymmeniin, mutta elämä ei olekaan aivan sellaista kuin Ansa Ikosen elokuvissa. Itse asiassa kaatumatautisten parantola ja erityisesti sen lääkäri Groman ovat hyytäviä. Mutta on jotain hyvääkin. Parantolassa Elisa tutustuu Annaan, niin ikään epilepsiaa sairastavaan nuoreen naiseen, jonka tulevaisuus näyttää hyvin epävarmalta.

Parantola on nuortenromaani, mutta sai aikuisenkin pohtimaan asioita (niinhän hyvät nuortenkirjat tosin yleensäkin tekevät, joten koko jaottelu on oikeastaan turhanpäiväinen). Lukiessani mietin, miten mukavalta ja ei kuitenkaan niin kaukaiselta 1930-luku tuntuu kirjoissa ja elokuvissa, mutta kun puhutaan aikamatkuksesta, kuviosta tuleekin aika ahdistava. Tähän toki vaikuttaa hyvin paljon aihepiiri: epilepsiaa, sen hoitoa ja syntymekanismia ei juurikaan tunnettu ennen sotia ja lääkäri Groman on kirjassa hyvin ihastunut aikansa lääketieteen häpeätahraan eli rotuhygieniaan. Groman onkin voimakas pakkosterilisaatioiden ja -aborttien puolestapuhuja, jotta "huono aines" ei pääsisi lisääntymään.

Nykypäivänä tiedämme onneksi enemmän ja lääketieteellinen hoito on kehittynyt. Siitä huolimatta epilepsia ja monet muut jatkuvaa hoitoa vaativat sairaudet ovat lapselle ja nuorelle vaikeita asioita. "Miksi juuri minulla on sairaus?", "Miksi minun pitää syödä päivittäin lääkkeitä?" ovat kysymyksiä, joita käsitellään niin yksin omassa mielessä kuin perheen ja kavereiden kanssa. Suosittelenkin ehdottomasti Parantolaa nuorille, jotka käsittelevät joko omaa tai vaikkapa kaverinsa sairautta. Kirja antaa toivoa ja tuo erilaista perspektiiviä sairauteen; nykypäivänä useimpien sairauksien hoito on kuitenkin lopulta melko vaivatonta.

Viime vuonna sain "steampunk-herätyksen". Olen ymmärtänyt, että 1930- ja 50-lukuihin viitataan yleensä termillä dieselpunk. En ole aivan varma, miten tämä jaottelu soveltuu juuri Parantolaan, joka on hyvin elegantti ja chic, mutta jotakin punkmaista kapinaa ja kostyymia tarinassa joka tapauksessa on. Tykkäsin!

Satu Mattila-Laine: Parantola
Karisto 2015 
154s.

PSSST!

Tämä on Amman lukuhetken 700. postaus. 1930-luvun vintagehengen mukaisesti myös yläbannerin kuva päivittyi samalle vuosikymmenille. Kuvassa työpöydälleni tällä viikolla asettautunut vm 1937 Erika-kirjoituskone. Tällaisella lääkäri Gromankin lie lausuntojaan naputellut.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin (äänikirja)


Olen arkajalka ja olin sitä jo lapsena. Minulla on myös aina ollut erittäin vilkas mielikuvitus. Tämä ei ole yhdistelmänä sellainen, joka houkuttelisi lukemaan kauhukirjallisuutta. Muistan, kuinka 1990-luvulla Stephen Kingin kirjoja luettiin ahkerasti jo ala-asteella. Minä luin yhden ja se riitti. Kului parikymmentä vuotta, kunnes tartuin Kingiin seuraavan kerran. 22.11.63 oli aihepiiriltään niin kiinnostava, että siihen oli pakko tarttua. John F. Kennedyn murhan ympärillä kehräävä aikamatkailuseikkailu oli nautinnollista luettavaa ja aloin epäillä, että Kingillä olisi kuitenkin minulle annettavaa.

Kauhua en kuitenkaan edelleenkään kaipaa. Kun luin blogikollegoilta, ettei maestron uusin suomennos, Tervetuloa Joylandiin, ole selkäpiitä karmiva, uskaltauduin hankkimaan sen itselleni äänikirjana. Kirjan päähenkilö Devin Jones, Dev, Jonesy, muistelee kirjassa nuoruutensa merkittävää kesää, joka määrittää suunnan koko hänen loppuelämälleen. Toimimattomassa elämänsä ensimmäisessä suhteessa riutuva 21-vuotias Dev päättää lähteä kesätöhin Joylandin huvipuistoon. Eletään 1970-lukua ja Joyland on sellainen vanhan ajan huvipuisto, jota ei enää muutaman vuoden päästä olisi olemassa. Huvipuistossa Dev tutustuu paitsi muihin kesätyöläisiin myös kantahenkikökuntaan, paljasjalkaisiin. Hän oppii käyttämään huvipuiston laitteita, vetämään shown koiramaskottina ja kokonaan uuden kielen, jossa puhutaan junteista, koneista (konit ei koneet) ja niin edelleen.

Sydänsuruista kärsivän Devinin mieltä kiehtoo kiertävä kummitusjuttu. Huvipuiston kummitusjunaan on nimittäin vuosia aiemmin murhattu tyttö ja tapaus on jäänyt selvittämättä. Elävän legendan mukaan kuollut tyttö näyttäytyy silloin tällöin murhapaikallaan. Yliluonnollisten ilmiöiden lisäksi Deviä kuitenkin askarruttaa myös pieni, hyvin sairas poika, jonka hän näkee päivittäin työmatkansa varrella. Tutustuminen poikaan ja hänen äitiinsä osoittautuu lopulta hyvin merkitykselliseksi.

Romaanissa on periaattessa kaikki "perinteisen" kingimäisen kauhuromaanin ainekset. Vanha huvipuisto, selvittämätön murha, kummitus, synkkä ja myrskyinen yö... mutta kauhusta ei kuitenkaan voi missään tapauksessa puhua. Tervetuloa Joylandiin sisältää pari jänskää kohtaa, mutta EDES MINÄ en tuntenut oloani pelokkaaksi. Vaikka täytyy myöntää, että sarjamurhaajajutut eivät ole sitä kaikkein kivointa kuuntelemista silloin, kun lenkkeilee pimäessä syysillassa ja jollakin tienpätkällä katulamput eivät syystä tahi toisesta toimikaan! Tervetuloa Joylandiin on ennen kaikkea haikean kaunis kasvukertomus. Se sisältää menneiden vuosikymmenten nostalgiaa ja nuoruuden kaihoa. Kertoja suhtautuu muistoihinsa lempeän ironisesti, juuri niin kuin vuosikymmenten tuomalla elämänkokemuksella voi kuvitella nuoren minänsä toilailuihin jokaisen suhtautuvan.

Äänikirjan tulkitsi Eero Saarinen, ja hän teki sen varmasti ja laadukkaasti, kuten Saarinen aina tekee. Kirjan rakenteen koin paikoin vähän ongelmalliseksi nimenomaan äänikirjakuuntelua varten. Vaikka tarina eteni pääasiallisesti kronologisesti, saattoi se välillä kuitenkin hypätä vaikkapa 90-luvulle, palatakseen pian takaisin. Toisaalta King loi jännitettä kerrontaan antamalla pahaenteisiä viitteitä tulevista tapahtumista. Nämä viitteet saattoivat realisoitua seuraavalla sivulla tai sadan sivun päästä. Onneksi kirja oli kuitenkin suhteellisen nopeasti kuunneltava (yhdeksän ja puoli tuntia), joten lyhyessä ajassa kuunneltuna aikahyppäykset eivät päässeet sekoittamaan seuraamista liikaa. Muuten, niin tapahtumien, kielen kuin luennankin puolesta kirja soveltui erionomaisesti kuunneltavaksi.

Tervetuloa Joylandiin vahvisti uutta, hyvää fiilistäni Kingin kirjojen suhteen. Moni pitkän linjan King-fani ei välttämättä ole ihastunut tähän uuteen pehmo-Kingiin, mutta minulle pieni jännitys, nostalgia ja vanhan ajan USA soveltuvat erittäin hyvin. Otankin siis mielelläni vastaan vinkkejä King-konkareilta: mitkä muut Kingin teokset saattaisivat olla makuuni?

Tätä romaania on luettu paljon, mutta linkitän tällä kertaa vain Arjalle, jolla on vähän samansuuntaiset King-kokemukset kuin minulla ja jonka postauksen lopussa on linkkejä toisiin blogeihin.

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin (Joyland 2013)
Tammi 2015 (Elisa Kirjan äänikirja)
Suomentanut Kristiina Vaara
Lukija Eero Saarinen
Kesto 9h 32 min

torstai 17. syyskuuta 2015

Palokaski 3: Venla


Yleisesti ottaen en ole turhan tarkka siitä, minkälaista kirjallisuutta luen. Kirjallinen itsetuntoni ei romahda sen asian myöntämisestä, että välillä on hirveän mukavaa ja rentouttavaa lukea viihdettä. Aina ei ole venäläisten klassikkojen aika (ja minulla ei ole ollut pitkään aikaan... no, joskus vielä), ihan niin kuin joskus menee mieluummin mäkkärille Michelin-tähden ravintolan sijasta. Palokaski-sarjan kohdalla minulla on kuitenkin pieni arka piste. J.K. Johanssonin aliaksella kirjoitettu jännityssarja on niin kertakaikkisen laskelmoitu köyhän miehen Lisbeth Salander-kopioineen päivineen, että melkein nolottaa. Paitsi että ei, koska tajunnanräjäyttämisen sijasta Palokaski kerta toisensa jälkeen koukuttaa mukaansa. Ja toimii helppona ajatuksia nollaavana välipalakirjana, jota yksinkertaisesti on mukava lukea, tunnetta sen enempää analysoimatta.

Sarjan kahdessa ensimmäisessa osassa (Laura ja Noora), Miia, entinen nettipoliisi ja nykyinen erityisopettaja, on selvitellyt kadonneiden teinityttöjen kohtaloa. Hyytävään tapahtumavyyhteen on sekoittunut myös Miian oma menneisyys, sillä hänen Venla-siskonsa on kadonnut vuosikymmeniä aiemmin jäljettömiin. Jo kolmannen kirjan nimi antoi lupauksen siitä, että Venlan mysteeri selviää ja näin tosiaan tapahtuikin. Uteliaisuus tyydytetty, check.

Kirja oli myös edeltäjiensä tapaan nopea, sujuva ja helppo luettava ja sellainen lukusukkula, mitä piti lukea sivu toisensa jälkeen. Sen verran taitavasti ja mielikuvitusta kutkuttavasti ruuvia käännettiin koko ajan tiukemmalle. Itse asiassa vauhti oli Venlassa huomattavasti kovempi, välillä likimain hengästyttävä, kuin aiemmissa osissa. Uusia juonenkäänteitä ilmaantui, naamiot tippuivat itse kunkin henkilön kasvoilta ja juuri kukaan ei tuntunut olevan se, miltä aluksi vaikutti. Jännitystä ja vauhtia, check.

Sen sijaan se, mikä jäi puuttumaan, oli tarinan onnistunut solmiminen päätökseen. Pitkin matkaa nostettiin esiin uusia, kiinnostavia koukkuja, jotka sitten lopulta jäivät vaille minkäänlaista selvitystä. Kuten vaikkapa Miian veljen Niken rooli yhdessä jos toisessakin asiassa, tai Miian suhde Mikaelin kanssa. Tarinan edetessä paljastui uusi yllättävä sukulaisuussuhde, mutta se jäi vaille selvitystä (ellei sitä sitten ole tapahtunut jo aiemmassa osassa, korjatkaa, jos se on minulta unohtunut). Summa summarum, avoimia kysymyksiä jäi ilmaan roikkumaan liian paljon siihen katsoen, että kyseessä on trilogian päätösosa. Hutiloinnin makua. Paitsi jos suunnitelmissa on tehdä vielä lisää Palokaskea. Jää nähtäväksi.

J.K. Johansson: Venla (Palokaski 3)
Tammi 2015
204s.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Steven Englund: Grace - Monacon ruhtinatar



Jokakesäinen tapani on ollut lukea elämäkerta. Luen niitä kyllä muutenkin, mutta kesällä aikaa ja keskittymiskykyä tuntuu olevan enemmän kuin arkena. Tänä kesänä elämäkerta jäi myöhäiseen (tosin kaikista kauniimpaan) kesään ja yli 600-sivuinen Grace - Monacon ruhtinatar veikin kuukauden päivät työ- ja päiväkotirumban pyörteissä. Jos kyseessä olisi ollut yhtään pitkäpiimäinen kirja, olisin kyllä antanut periksi, mutta onneksi Steven Englundin kerronta oli kiinnostavaa ja sujuvaa luettavaa.

Englund ehti saada suostumuksen elämäkerralleen ennen ruhtinattaren kuolemaa. Teos ilmestyi vuonna 1984, kaksi vuotta traagisen onnettomuuden jälkeen, joka johti Gracen ennenaikaiseen kuolemaan vain 52-vuotiaana. Englund on haastatellut paljon Gracen sukua ja lähipiiriä sekä käyttänyt hyväkseen lehtijuttuja, haastatteluja ja esimerkiksi ruhtinas Rainierin muistelmia. Kirja etenee kronologisesti lähtien Philadelphiasta Kellyjen vaurastuneesta suvusta, siirtyen Grace Kellyn lapsuuden ja nuoruuden jälkeen hänen valokuvamallin ja näyttelijän uraansa. Minulle tuli yllätyksenä, että hänen varsinainen tähtiaikansa Hollywoodissa kesti vain muutaman vuoden. Elokuvatähden ura päättyi Gracen tavatessa piskuisen Monacon ruhtinaan ja mennessä tämän kanssa naimisiin. Maailman kiinnostus Gracea kohtaan ei kuitenkaan hiipunut ollenkaan, kyseessähän oli tositarina kuin sadusta. Mutta kauniin ja lahjakkaan Gracen liitto upporikkaan eurooppalaisen aristokraatin kanssa sai aikaan myös paljon kateutta ja pahanilkisyyttä, josta Grimaldin perhe sai kärsiä koko Gracen eliniän. Ja josta se kärsii edelleen. Oli suorastaan hämmentävää lukea, kuinka samantyyppisiä, liki samoilla sanoilla kirjoitettuja lehtijuttuja on viime vuosina kirjoitettu Gracen pojan, ruhtinas Albertin ja hänen Charlene-vaimonsa avioliitosta. 

Ensimmäinen kosketukseni Grace Kellyyn on 90-luvulta. Albert Hitchcockin elokuvat olivat ensimmäisiä aikuisten elokuvia, joita katsoin (vanhoja suomalaisia elokuvia lukuunottamatta). Kelly jäi niistä mieleeni, mutta meni kauan, ennen kuin osasin yhdistää hänet Monacon ruhtinaalliseen perheeseen. Jostakin syystä olen aina ollut tunnistavani Gracessa jotain itselleni tuttua ja tunne vain voimistui Englundin kirjaa lukiessa. Huomasin, että itsessäni on paljon samoja luonteenpiirteitä kuin hänessä, vaikka toisaalta todellinen Grace on tainnut jäädä suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Grace Kelly on muistetaan loppujen lopuksi muista ansioista kuin näyttelijänä. Hän oli lupaava näyttelijä, mutta hänestä ei ehtinyt tulla loistavaa näyttelijää lyhyeksi jääneellä elokuva-urallaan. Tosin Kelly ehti mm. voittaa Oscarin, joten hänen taitojaan ei missään nimessä pidä väheksyäkään. Se, mikä Kellyssä oli ja on kiehtovaa, oli hänen luontainen, jopa yläluokkainen, hillitty olemuksensa. Mainitaan vertailun vuoksi toinen 1950-luvun suuri naisnimi Hollywoodissa, Marilyn Monroe. Upea nainen hänkin, mutta julkisuuskuvaltaan kovin erilainen kuin viileä ja salaperäinen Kelly.

Englundin kirjan julkaisusta on kulunut aikaa 30 vuotta. Toisaalta se näkyy kaikessa ja toisaalta ei missään. Englund, joka alussa ilmaisee Kellyä kohtaan tuntemansa ihailun, käsittelee toki päähenkilöä paikoin varsin silkkihansikkain, onhan kuolemasta kulunut vasta pari vuotta ja lähipiirissä tehtyjä haastatteluja leimaa kaipuu. Toisaalta monet hänen lähteensä ovat kenties autenttisempia kuin nyt vuosikymmeniä myöhemmin säännöllisin väliajoin ilmestyvissä naistenlehtien artikkeleissa. Itse karsastin Englundin aika pitkälle menevää psykologista analyysiä, joka laittoi varsin uskaliaasti ajatuksia henkilöiden mieleen ja suuhun. Toisaalta huomiota kiinnitti kielteisessä mielessä myös amerikkalaisuus, rapakontakaisesta näkökulmasta moni eurooppalaiselle täysi normaalia asia on ihmettelynarvoista.

Nimestään huolimatta kirja on paljon muutakin kuin vain Gracen elämäkerta. Erityisesti Monacon historiaa ja yhteiskunnallista kehitystä kuvataan varsin paljon. Tämä ei välttämättä ole yksinomaan positiivinen seikka, mutta itselläni tuntemus jäi vahvasti positiiviseksi, sillä eipä tuosta eriskummallisesta lilliputtivaltiosta, puhumattakaan sen menneisyydestä, juuri mitään aiemmin tiennyt. Esimerkiksi Monacon tämänhetkisestä yhteiskunnallisesta ja osittain arveluttavastakin maineesta mielipiteitä muodostaessa on hyvä tiedostaa niitä taustoja, jotka kehitykseen ovat vaikuttaneet. Monacon ruhtinattaren elämä vaikuttaa yhtä aikaa hirveältä ja toisaalta sympaattiselta, vai mitä sanotte sellaisista ruhtinattaren velvollisuuksista kuin käsityömyymälän tai kukkasommitteluseuran perustamisesta?

Steven Englundin Grace - Monacon ruhtinatar oli kiinnostava teos ja varmasti kaikille kaltaisilleni puolirojalisteille ja toisaalta elokuvamaailmasta kiinnostuneille juuri sopivaa luettavaa. Itse näin kuitenkin kaipaamaan myös toista versiota, sen verran voimakkaasti elämäkertakirjurin omat arvot ja ajatukset nousivat tekstissä esille. Olisiko kellään lukusuosituksia?

Steven Englund: Grace - Monacon ruhtinatar 1985 
Grace of Monaco 1984 
WSOY Bon Pokkari 
Suomentanut Hanna-Liisa Timonen 
647s.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Satuhetki: Maria Kuutti: Anna ja Elvis mummolassa


Tänään on luettu ympäri maata, julkisesti ja yksityisesti. Paitsi että minä en. Tai paljonkin olen lukenut, mutten kirjallisuutta. On ollut töitä, vanhempainiltaa ja muuta. Onneksi on nuo lapset ja nyt aivan päivän lopetukseksi sain lukea sängyn laidalla Jukka Itkosen mainioita loruja. Että ei ihan lukemattomaksi tämä päivä kuitenkaan lipsahtanut, kuinka onnellista!

Lapsille lukeminen tuntuu siis tällä hetkellä kantavan luku- ja bloggausharrastustani, enkä kyllä pidä sitä ollenkaan pahana asiana. Amman lukuhetkessä ovat elämänvaiheet ennenkin näkyneet voimakkaasti. Vauva-aikana minulla oli uskomattomat määrät aikaa lukea yön pimeinä syöttöhetkinä. Sellaista luksusta ei enää ole, mikä on kyllä erittäin hyvä asia, sillä mieluummin nukun, mutta nyt ovat mukaan tulleet nämä iltasatutuokiot. Ihanaa sekin!

Tutustuimme jokin aika sitten lasten kanssa Maria Kuutin Anna ja Elvis -sarjaan. Fiiliksemme Anna ja Elvis kylpylässä -kirjasta voit lukea täältä. Kirja saavutti arvosteluraadin suosion, joten tartuimme innolla tänä vuonna ilmestyneeseen Anna ja Elvis mummolassa -kirjaan. Tässä ensimmäisestä osasta tutut ystävykset päätyvät viikoksi mummon hoitoon, kun Annan vanhemmat lähtevät lomailemaan vauvan kanssa. Onneksi Anna saa kutsua Elviksen seurakseen. Ja koska Annan mummo ei ole ihan tavallisimmasta päästä (vai onko sittenkin?), viikon aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista...

Voisin oikeastaan kirjoittaa tähän samat asiat kuin edelliselläkin kerralla. Kappaleet ovat sopivan pituisia, teksti sujuvaa ja hauskaa luettavaa. Jälleen kerran kiinnitin huomiota tapaan, jolla Kuutti on salavihkaa ujuttanut tarinaan teemoja, jotka saattavat lapsia kovasti mietityttää ja huolestuttaakin, mutta kirjassa asioita käsitellään hyvin neutraalisti ja (näin uskoisin) rauhoittavasti. Katri Kirkkopellon ja Ilmari Kettusen piirrokset ovat olleet suosittuja ja kirja on kulunut lasten käsissä myös silloin, kun aikuinen ei ole ollut kirjaa lukemassa. Kirjalliset viittaukset olivat erityisesti äidin mieleen.

Saatuamme kirjan loppuun kysyin lapsilta, kumpiko Anna ja Elvis -kirja on ollut heidän mielestään parempi. Äänet hajautuivat 1 - 1 molempien osien hyväksi. Perheemme jää innolla odottamaan seuraavan osan ilmestymistä.

Maria Kuutti: Anna ja Elvis mummolassa
Karisto 2015
109s.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Elokuu

                                  
Jälleen aika koostaa kuukauden luettuja yhteen. Elokuun luetuissa näkyy selvästi loman ja töitten alkamisen vaikutus. Kesällä oli aikaa ja viitseliäisyyttä lukea jotakin syvällisempää kuten Vuokko Ilolan ja Aila Ruohon Usko, toivo, raskaus -teosta. Sitten alkoikin työt, lukutahti muuttui matelevaksi ja mitään kovin syvällistä ei ole voinut kuvitellakaan lukevansa. Sain toki päätökseen puoli vuotta kestäneen projektin Täällä Pohjantähden alla 2:n parissa.

Joka elokuiseen tapaan lukemistoon kuului Leena Lehtolaisen uusin eli Surunpotku. Mukavaa ja helposti mukanaan vievää viihdettä tarjosi myös Kim Izzon Avioliitto Jane Austenin tapaan.

Pienimuotoista teemanpoikasta syntyi Siri Kolun Me Rosvoloista. Ensin verryttelin Me Rosvolat ja ryöväriliitto -kirjan kanssa ja sen jälkeen siirryin pääruokaan eli juuri ilmestyneeseen Ränttätänttää, rosvoruokaa -kirjan kanssa.

Sen jälkeen ei oikein olekaan tapahtunut mitään lukurintamalla. Blogissa pysytään nuoriso-osastolla lähitulevaisuudessakin, sillä seuraavana blogattavaksi tulee eilen päätökseen saamamme iltasatukirja. Itse luen nyt jo kolmatta viikkoa Grace Kellyn elämäkertaa. Se on mielenkiintoinen, mutta ei juuri etene, kun illalla jaksan lukea maksimissaan viisi sivua ennen nukahtamista. Sen sijaan äänikirjana kuuntelemani Stephen Kingin Paluu Joylandiin etenee ihan mukavasti, mutta ainoastaan silloin kun olen lenkillä tai kuntosalilla. Äänikirja-asiat muuten tulevat olemaan pinnalla tänä syksynä, mutta palataanpa siihen asiaan vähän myöhemmin!

Jos oma lukuaika on kortilla, onneksi on kaikenlaista kirjallista säpinää. Kirjakantti-suunnittelutyöryhmä palasi tällä viikolla kesälomilta ja syksyn päärykäys on edessä. Muistakaahan, että Kirjakanttia vietetään 19.-21.11. Jos Kirjakantissa on puoliksikaan niin mukavoo (ja onhan siellä aina) kuin meidän suunnittelutyöryhmämme kokouksissa, niin uskokaa pois, tätä tapahtumaa ette halua jättää välistä. Tällä viikolla sain myös istua iltaa paikallisten blogikollegoiden kanssa ja kylläpä oli mukavaa ruotia uudet ja vanhat kirjat, luetut ennen, nyt ja tulevaisuudessa sekä monet muutkin asiat!

Se on syyskuu ystävät! Kesää tulee ikävä, mutta onneksi syksy on ihana. Lähdenkin tästä ulos nauttimaan hämärtyvästä illasta ja naapurustossamme järjestettävistä venetsialaisista. Tunnelmallista iltaa ja viikonloppua kaikille teille!

Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...