sunnuntai 30. elokuuta 2015

Siri Kolu: Ränttätänttää, rosvoruokaa!


Me Rosvolat -sarjaa lukiessani olen kuola suupielistä valuen ihastellut niitä kaikkia kovin rosvomaisia ruokia ja herkkuja, joita Rosvolan klaani harrastaa. Erityisen tuskallista on ollut äänikirjojen kuuntelu, jolloin huolella selostetut herkkuhetket ovat piinanneet mieltäni. Onneksi kaikki rosvomaiset eväät on nyt saatettu yksien kansien väliin myös meidän puoliporvarien ulottuville.

Hienossa ruoka-alan julkaisussa Rosvoloiden ruokafilosofiaa varmastikin kuvaltaisiin sanalla mutkaton. Minä kutsuisin rosvoruokia lähinnä sanalla mättö. Rosvolat eivät turhia hienostele eivätkä sievistele. Ränttätänttää, rosvoruokaa -kirjan ohjeetkin alkavat niistä mätöistä eli herkuista, koska eivät rosvot jälkiä jätä, eivätkä myöskään jälkiruokia viimeiseksi. Koska rosvojen ruokatarjoilu perustuu siihen, millaista evästä ryöstetyistä kohteista irtoaa, ovat ohjeet hyvin vapaamuotoisia ja helposti sovellettavissa. Tämä sopii hyvin minulle, joka vihaan sitä, että ruoka-aineita pitää etsimällä etsiä erityiskaupoista tai markettien kilometrien mittaisista hyllyistä. Rosvokeittiössä korostuu usein myös vaivattomuus, eikä einestenkään kohdalla nyrpistellä nenää. Toisaalta kirja sisältää myös aikaavieviä ja haastaviakin ohjeita, joista ehkä pisimmälle viety esimerkki on rosvopaisti, jonka valmisteleminen pitää aloittaa jo edellisenä päivänä.

Ohjeista paistaa läpi rakkaus ruokaan. Nykypäivänä on aika virkistävääkin, että on ihan ok tykätä ruoasta ja herkuista, että ruoka ei olekaan vain kasa hiilareita, proteiinia ja kaloreita. Mutta Rosvoloiden villin ja vapaan huolettomuuden ohella ruokaan liittyy myös toinen keskeinen teema, joka unohtuu vielä useammin. Se on se sama, mikä on tärkeä koko kirjasarjassa: nimittäin yhdessäolo läheisten ja rakkaiden kanssa. Niinpä rosvoruokakirjakin aloittaa aivan ensimmäiseksi niistä ruokapeleistä, joita voi pelata syödessään. Omia lemppareitani ovat suklaakuutonen (suklaata, aaah) ja lettukeisari, koska ajatus kiireettömästä yhdessäolosta, istumisesta pöydän äärellä, keskustelemisesta ja kuuntelemisesta vailla minkäänlaista kiirettä on vain yksinkertaisesti niin tervehenkinen.

Valtaosa kirjan ohjeista on sellaisia, että pikkukokitkin pystyvät ne hyvin toteuttamaan. Ja toki aina parempi, jos ruokaa voi tehdä perheen tai ystävien kanssa yhdessä. Meillä pohditaan parhaillaan, noudattelisiko ensi kuussa pidettävien 6-vuotissynttäreiden menu tällä kertaa rosvomaista linjaa. Mikäli näin käy, palannen vielä asiaan uudemman kerran!

Siri Kolu: Ränttätänttää, rosvoruokaa!
Otava 2015
142s.
Kuvat Tuuli Juusela

torstai 27. elokuuta 2015

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan


En ole normaalisti chick litin ylin ystävä, mutta kesää varten latasin puhelimeen Kim Izzon Avioliitto Jane Austenin tapaan -romaanin, koska noh, nimessä mainittiin Jane Austen ja se yhdistettynä romantiikkaan sai heti Colin Firthin ja Hugh Grantin kaltaiset miehenkuvatukset laukkaamaan mielessäni (ilman paitaa). Ja juuri sitä tarina piti sisällään.

Kirjan päähenkilö on muotitoimittajan keikkoja tekevä 40-vuotias Kate, jolla on ollut epäonnea niin rakkaudessa, raha-asioissa kuin työelämässäkin. Jane Austen -fanina tunnettu Kate saa tehtäväkseen kirjoittaa hauskan artikkelin siitä, voiko Austenin ajan ohjeita hyvän (eli taloudellsisesti edullisen) avioliiton  järjestämiseksi noudattaa myös 2010-luvulla. Kun Kate kohtaa elämässään suuren surun, suistuu hän pikkuisen raiteiltaan ja päättää asettua itse koekaniiniksi. Kiikariin osuukin välittömästi hyvä kohde, rikas ja jonkin verran vanhempi Scott, mutta jostakin syystä ärsyttävä ja nukkavieru Griff sotkee naisen ajatukset jatkuvasti.

Avioliitto Jane Austenin tapaan sisältää oikeastaan kaikki ne kliseet, joiden vuoksi en chick litistä perusta. Vaikka itsekin olen jonkin verran kiinnostunut vaatteista ja muodista, en kertakaikkisesti jaksa sivusta toiseen jatkuvaa vaatekavalkadin esittelyä. Louis Vuittonin laukkuja suorastaan vilisee silmissä. Myöskin kielellisesti ja kerronnallisesti tarinassa oli paikoitellen takeltelua, mutta en saanut selville, johtuivatko ongelmat käännöksestä vai alkuperäisestä tekstistä. Juonen ennalta-arvattavuutta nyt ei kannata edes sen kummemmin mainita. MUTTA siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi, olihan tämä samalla myös todella viihdyttävää luettavaa. Tällaisillekin kirjoille on ehdottomasti oma aikansa ja paikkansa ja minulla sattui olemaan juuri nyt tarve tällaiselle vaaleanpunaisen shampanjan kaltaiselle keveälle ja kuplivalle teokselle. Joskus haluaa vetää villasukat jalkaan, hakea pizzan ja kääriytyä vilttiin ja joskus haluaa lukea jotain, josta tietää tismalleen, mitä saa. Ja tässä romaanissa on se kaikki: kauniita vaatteita, komeita miehiä, hauskoja kommelluksia, luksuselämää, brittikartanoita, romantiikkaa ja takuuvarma onnellinen loppu.

Avioliitto Jane Austenin tapaan on oivallinen genrensä edustaja, vaikka loppu olisi minusta voinut olla pareminkin. Nyt se oli vähän pitkä ja vesitetty. Selkeä Hollywood-kaari oli kuitenkin havaittavissa ja Griff läikkyi mielessäni itsepintaisesti Hugh Grantina (kun taas Scott oli ilmiselvä Pierce Brosnan). Liekö tästä jo elokuva tekeillä? Syytä ainakin olisi, sillä puitteet olivat kohdallaan. Kuitenkin, esitettyäni kirjan tähän asti niin kovin kliseisessä valossa, haluan tehdä oikeutta ja nostaa esille yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Nimittäin sellainenkin kirjassa on, ja hyvä onkin. Izzo kuvaa taitavasti sitä taloudellista epävarmuutta, mikä koko maailmaa on vaivannut vuoden 2008 jälkeen. Varallisuuden uusjako ei ole jäänyt pelkästään jo valmiiksi pienituloisten ongelmaksi, vaan myös Katen ja hänen ystäviensä kaltaisiin, keskiluokkaisiin ja hyvin toimeen tuleviin hipstereihin. Tällaisessa epävarmassa tilanteessa oman edun katsominen ja taloudelliset realiteetit nousevat pintaan aivan uudella tavalla. Nykypäivän linkitys 1800-luvun brittiyhteiskuntaan on ajatuksena suorastaan herkullisen nerokas.

Kim Izzo: Avioliitto Jane Austenin tapaan (The Jane Austen Marriage Manual 2012)
Schildts & Södertröms 2014 (Elisa E-kirja 2015)
344s
Suomentanut Sari Luhtanen

torstai 20. elokuuta 2015

Täällä Pohjantähden alla II äänikirjana

                                 
Kevättalvella sen aloitin ja nyt elokuun hämärtyvissä illoissa lopetin, nimittäin Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan äänikirjana. Aivan näin pitkään kuuntelu ei tosin kestänyt, vaan välissä oli useammankin kuukauden tauko. Äänikirjan kuuntelulle ei tuntunut oikein olevan sopivaa tilannetta ja toisaalta pelkäsin ennakkoon tätä toista osaa, joka on sisällöltään rankka.

Pelkoni osoittautui kuitenkin sikäli turhaksi, että ne kohdat, jotka ensimmäisellä lukukerralla kymmenen vuotta sitten olivat aivan hirveitä, eivät nyt lopulta tuntuneetkaan juuri miltään. Ja aivan uudenlaiset asiat ja mietteet nousivat pintaan tällä kertaa. Osansa on varmasti kymmenen vuoden tuomalla elämänkokemuksella, mutta toki myös loistavan Veikko Sinisalon tulkinnalla.

Muistan, että kymmenen vuotta sitten luin tätä osaa nuorelle historianopiskelijalle ominaisesti poliittisesta ja aatehistoriasta käsin. Tällä kertaa näkökulmani oli huomattavasti inhimillisempi. Viha ja rakkaus, toiveet ja pelot, unelmat ja niiden romahtaminen. Vastuunkanto ja vastuunpakoilu. Oman mausteensa toi myös ajankohtainen keskustelu vihapuheesta. Kaikki, jotka ovat sitä mieltä, ettei vihapuhe ole vaarallista, tutustukoot Väinö Linnan tekstiin. Pellon laidalla puoliksi poskeen jupistut manaukset muuttuvat murhatöiksi yllättävän nopeasti.

Toisaalta kirjaa kuunnellessani mietin myös, onko mitään mahdollisuutta, että asiat olisivat menneet toisin? Olisiko veljesviha ollut vältettävissä jollakin tapaa? Ei ainakaan Linnan romaanissa, jossa tapahtumat vääjäämättä vievät kohti sotaa, mitään todellista veitsenterällä keikkuvaa käännekohtaa ei tarinassa tule vastaan. Samaa, tiettyä ennalta-arvattavuutta olin nyt huomaavinani myös esimerkiksi Akun ja Aleksin hahmoissa. Ne kun jäävät varsin yksiulotteisiksi (ehkä pientä Elman kanssa koettua romanssinpoikasta lukuunottamatta), jopa niin häiritsevällä tavalla, että heidän (juonipaljastus!) kuolemansa tuntuu jo senkin varjossa itsestään selvältä kuviolta.

Oikeudenmukaisuuden nimissä on tietysti todettava, ettei Linna pyrkinyt luomaan romaanitaiteellisesti uutta ja lukijan yllättävää kerrontatapaa. Omana aikanaan jo teoksen punainen näkökulma oli hätkähdyttävä. Samalla se toisaalta jätti Pentinkulmat valkoiset asukkaat varsin yksiulotteisiksi pahiksiksi ja oikeastaan ainoastaan kirkkoherran hahmo saa mielenkiintoisia sävyjä ja ristivetoa olemukseensa.

Ensimmäisessä osassa suitsutin Veikko Sinisalon tulkintaa, eikä minulla ole mitään syytä lopettaa sitä nytkään. Erinomainen esimerkki Sinisalon kerronnan suuruudesta on aivan kirjan lopulta. Akseli kirjoittaa siinä Hennalan vankileiriltä kotiin. Yhdessä kirjeessä Akseli joutuu ilmoittamaan Elinalle ja vanhemmilleen saamastaan kuolemantuomiosta. Lauseet ovat lyhyitä, kireitä ja tukahdettuja, kaiken toivonsa menettäneitä. Ei ole kenkiä, mutta mihinkäpä niitä enää tarvitsisikaan. Selitä vanhemmille, selitä lapsille. Kuinka erilaiselta kuulostaakaan kirje, jossa Akseli ilmoittaa kuolemantuomion muuttumisesta elinkautiseksi. Elämänhalu on herännyt, mieli askartelee jo tulevaisuudessa ja torpan asioissa, vaikka vapautuminen näyttääkin kaukaiselta asialta. Kuulija pakahtuu siitä pienestä erosta, joka kertojaäänessä on. Elämän nälkä. Nämä kaikki asiat ovat Linnan tekstissäkin olemassa, mutta vasta nyt nämä nyanssit ymmärsin, kiitos Sinisalon tulkinnan, joka tekee kirjailijan työlle kauniisti oikeutta.

**
Alkuperäinen tarkoitukseni oli tämän vuoden aikana kuunnella vielä kolmas osa ja ehkä vielä itsenäisyyspäivän tienoilla Tuntematon sotilas perään, mutta nyt täytyy hetki huokaista, tuumata ja ehkä kuunnella jotakin muuta välillä. Sen verran kokonaisvaltaista tämän suurteoksen kuunteleminen on. Siitä huolimatta ja ehkä juuri siksi, suosittelen sitä ehdottomasti.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 2
WSOY äänikirja (Elisa Kirja) 2007
Kesto 30h
Lukijana Veikko Sinisalo



maanantai 17. elokuuta 2015

Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto


Olen säästellyt Rosvoloiden viidettä osaa jo jonkin aikaa. Nyt arjen alettua aloin havaita itsessäni lukujumin ja keskittymiskyvyn puuttumisen oireita, joten arvelin Siri Kolun kerronnan elävöittävän vaikutuksen tulevan tarpeeseen. Olin oikeassa, Me Rosvolat ja ryöväriliitto oli juuri sopivaa lukemista aurinkoiseen viikonloppuun. Yhtä aurinkoiseen kuin kirjan kansikin on.

Viljan ja Rosvoloiden Iso-Hemmin opasjahti lähestyy suurta finaalia. Arvoituksen viimeiset esteet on vielä ylitettävä ja sitä varten Rosvolat ja Vainistot matkustavat Lappiin. On matkalla tosin muukin syy, Viljan rosvokummitäti Kaija on nimittäin menossa naimisiin. Kaijasta ei saa bridezillaa millään, mutta Viljan siskon Vanamon, eli Vaativan Veen, hääjärjestelyt meinaavat syöstä järjettömyyteen yhden jos toisenkin. Vilja ei kuitenkaan ehdi hääjärjestelyihin osallistua, sillä hänellä on muuta puuhaa. Pitää hankkia viimeinen puuttuva tavu Tunturien Turmalta ja eikö paikalle saavu kutsumattomia vieraitakin. Ja mitä pidemmälle häät etenevät, sitä enemmän kuokkavieraita ilmestyy. Kaijan ja Hanneksen häistä sukeutuvat oikeat rosvohäät, jotka samalla asettavat maantierosvojen yhteisölle aivan uudet suuntaviivat tulevaisuuteen.

Paitsi että Ryöväriliitto on täynnä mukavaa rosvoelämää, seikkailua ja kaverusten kohellusta, on teos myös hyvin lämminhenkinen, sanoisinko jopa romanttinen. Onhan tapahtumien keskiössä häät. Myös Viljan elämässä on pieniä romanttisia värinöitä, hyvin pieniä ja hyvin viattomia, mutta kuitenkin. Vanamo heittää kosteita silmäyksiä Johnnyyn ja jopa Viljan vanhemmat tuntuvat viettävän uutta kuherruskuukautta! Romanttista rakkautta enemmän kirja kuitenkin kertoo siitä syvästä rakkaudesta ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, jota ystävät ja sukulaiset (olivatpa he sitten biologisia tai henkisiä) toisiaan kohtaan tuntevat. Ehkä jopa voidaan puhua jonkinlaisesta universaalista rosvojen välisestä rakkaudesta? ;)

Kirjan luettuani jäin miettimään, päättyikö kaikki tähän vai tuleeko tätä vielä lisää. Tuleehan?
Me Rosvolat -sarja on nimittäin kuten seikkailu tai suklaapirtelö: kun makuun pääsee, sitä haluaa vaikka kuinka paljon.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja ryöväriliitto
Otava 2014
256s. 

tiistai 11. elokuuta 2015

Leena Lehtolainen: Surunpotku

                                             

Maria Kallio on kuin vanha ystävä. On aina mukava palata hänen seuraansa ja kuulla, mitä hänelle kulloinkin kuuluu. Vuonna 2015 (vaikka kirja taitaa sijoittua edelliseen vuoteen) Marialla tuntuu moni asia olevan mukavasti. Lapset kasvavat omiksi, vahvoiksi persoonikseen ja avioliitto Antin kanssa on hyvällä, seesteisellä tolalla. Sen sijaan Marian, Koivun ja Puupposen muodostama epätyypillisten rikosten solu ei ole immuuni tämän päivän trendille: solu ollaan lakkauttamassa ja sitä myöten työuran jatko epäselvä. Myös Koivun elämässä on suuria suuria kysymysmerkkejä. Nämä jäävät myös häilymään kaiken ylle kirjan viimeisellä sivulla. Mielenkiintoa, osin pelonsekaistakin, riittää seuraavaan Maria Kallio -dekkariin.

Tämän kertainen murhamysteeri lähtee liikkeelle oikeastaan jo vuodesta 1985, kun 18-vuotias hiihtäjätyttö kaatuu ladun yli pingotettuun naruun, lyö päänsä ja menehtyy. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin menneisyyden ja nykyisyyden haamut vainoavat hänen siskoaan. Tapiolan kirkosta löytyy pahoin runneltu ruumis ja Marian luotsaama joukkio saa näillä näkymin viimeisen murhan ratkaistavakseen.

Kuten Leena Lehtolaisen tapana on, on myös tähän Surunpotku-dekkariin ujutettu paljon oman aikansa ilmiöitä. Epävarman työllisyystilanteen ja valtiontalouden säästöjen lisäksi tarinassa pohditaan myös muuttunutta turvallisuustilannetta - niin sisäistä kuin ulkoista - joka mietityttää useampaakin kirjan hahmoa. Kirjailja esittää kriittisen näkökulman myös julkiseen loanheittoon, josta joutuvat kärsimään niin työtään tekevät opettajat, kansanedustajat kuin kirkkokin. Kuten Lehtolaisen tapoihin kuuluu, kannanotto esitetään vahvasti, mutta kiihkoilematta suuntaan tai toiseen.

Kahden murhan ja kadonneiden jalokivien ympärille rakentuva juoni kestää loppuun saakka. Tosin minulla oli kyllä jo melko aikaisessa vaiheessa aavistus murhaajan henkilöllisyydestä, mutta sillä mukavalla tavalla, joka ei tuo varmuutta ennen kuin vasta grande finalessa. Nimensä kirja muuten on saanut kirjassa esiintyvästä iskelmästä, joka soi joka paikassa ja kaikkialla. Lyriikoista päätellen hittiainesta oikeassakin elämässä. Riipaiseva sanoitus vauhdikkaan humppakompin säestämänä sopii metaforaksi myös koko kirjan tunnelmalle. Tai ehkä elämälle ylipäänsä. Sisarussarjan ympärille kietoutuva murhatutkinta saa Kallion itsensä miettimään myös omaa suhdettaan siskoihinsa. Voiko sisaruussuhde olla koskaan vapaa lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista? Sisarukset ovat nähneet meidät pahimmillamme, voiko siitä päästä aikuisena yli?

Ostin tämän romaanin itselleni lahjaksi loman loppumista tasoittamaan. Maltoinkin nautiskella kirjasta viikon verran. Leena Lehtolaisen Surunpotku on taattua lukemista Maria Kallion ystäville. Mitään suoranaista uutta se ei kerrontaan tai sarjaan tuo, vaan Lehtolainen jatkaa tutulla linjalla. Tosin, sitä me fanit varmasti eniten toivommekin. Mutta kuten jo aiemmin totesin, jonkinlaisia muutoksia on varmasti Marian elämään jatkossa tulossa. Jään uteliaana odottamaan.

Ps. Maria Kallio -sarjan ulkoasua on uudistettu Markko Tainan toimesta. Pidän uudesta, raikkaasta ilmeestä. Mitä mieltä olette te muut Kallio-entusiastit?

Leena Lehtolainen: Surunpotku
Tammi 2015
432s

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus


Vanhoillislestadiolaisten perheiden olot ovat viime vuosina olleet julkisessa keskustelussa paljon esillä. Muutamien liikkeen sisältä tulleiden rohkeiden ulostulojen seurauksena liikkeen johtohenkilöt ovat antaneet keskusteluun oman, pakotetun kommenttinsa, mutta muuten keskustelua onkin sitten käyty lähinnä valtaväestön keskuudessa, usein ihmetellen ja kauhistellen. Pauliina Rauhalan upea ja kiitelty romaani Taivaslaulu toimi monella varmasti herättäjänä ja oli sitä paitsi myös kaunokirjallisesti erittäin korkeatasoinen teos. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan Usko, toivo ja raskaus puolestaan ilmestyi viime vuonna, ennen kuin Taivaslaulun aiheuttama aallokko ehti laantua. Kun Vuokko Ilolan rankat kokemukset lestadiolaisliikkeessä vielä herättivät mediankin kiinnostuksen, oli myrsky vesilasissa viimeistään syntynyt ja kuohunut yli. Kuin sinetiksi Usko, toivo ja raskaus palkittiin Tieto-Finlandia -ehdokkuudella.

Minun on pakko uskoa, että ehdokkuus tuli huomiona pioneerityöstä ja kannustuksena oikealle asialle, sillä kirjallisessa mielessä teos oli paikoitellen varsin puuduttavaa luettavaa. Ruohon ja Ilolan teos perustuu lestadiolaisilta saatuihin kirjallisiin vastauksiin, joissa he kertovat elämästään, omasta lapsuudestaan, vanhemmuudestaan ja kokemuksistaan lestadiolaisyhteisössä. Lisäksi kirjailijoilla on runsaasti muutakin lähteistöä, esimerkiksi Suomen Vanhoillislestadiolaisten keskusyhdistys SRK:n julkaisuja. Ajatuksena tämä konkreettinen, vertaileva ja pohtiva lähtökohta on hyvin ihmisläheinen ja siis periaatteessa hyvä, mutta sitaatteja oli mielestäni tekstissä aivan liikaa. Vaikka esimerkiksi lainaukset vastaajien kirjeistä olivat valaisevia ja koskettavia, niitä oli hyvin paljon. Myös toistoa tuli sekä vastauksissa että jo kirjan rakenteessa.

Usko, toivo ja raskaus käsittelee, kuten nimestäkin jo selviää, vanhoillislestadiolaisen liikkeen opetusta ehkäisyn syntisyydestä ja sen käytännön vaikutuksia. Liikkeen virallisessa opetuksessa on vahva eetos siitä, että jokainen lapsi on Jumalan lahja ja hänet on siis vastaanotettava. Kirjaa varten tarinansa antaneet lestadiolaiset puolestaan kertovat kovin toisenlaisesta todellisuudesta: väsyneistä ja mielenterveysongelmista kärsivistä vanhemmista, jotka toivovat keskenmenoa, hunningolla olevista lapsista, pikkuäideistä, jotka hoitavat nuorempia sisaruksiaan ja nuorista aikuisista, jotka kiirehtivät naimisiin päätyäkseen samaan kierteeseen kuin vanhempansa. Todellinen kuuma peruna aiheen ympärillä on se, kuinka suurta osaa lestadiolaisista tällaiset kauhukertomukset koskevat. Toisaalta, kuten kirjoittajatkin kirjan lopussa toteavat, yksikin tällainen tapaus on liikaa.

Usko, toivo ja raskaus on erinomainen kirja esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa työskenteleville ja sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Ihmisten kertomukset tarjoavat kurkistusaukon suurperheiden todellisuuteen ja voivat antaa selityksiä ja ymmärryksen avaimia esimerkiksi lapsen oireilusta huolestuneelle opettajalle. Yleisesti ottaen kirja jätti minut kuitenkin pienen kiusaantumisen valtaan. Usko, toivo ja raskaus kun ei suinkaan vapauta suurperheiden äitejä ja isiä siitä häpeästä ja ennakkoluulojen taakasta, joita monet vastanneet kertoivat valtaväestön kanssa kokevanssa. Teoksen todellinen kohde taitaakin olla vanhoillislestadiolaisten iäkkäämmissä nokkamiehissä, jotka pitävät käsissään suurta valtaa ja vastuuta suhteessa lähimmäisiinsä. Toivottavasti niissä piireissä, joissa on suurin valta vaikuttaa lapsiperheiden arkeen ja hyvinvointiin ja ennen kaikkea siihen henkiseen ilmapiiriin, joka kahteen ensiksi mainittuun asiaan vaikuttaa, onkin luettu tämä kirja huolella ja tarkkaan.

Aila Ruoho ja Vuokko Ilola: Usko, toivo ja raskaus
Atena 2014
(Elisa Kirja 2014)
300s. 

maanantai 3. elokuuta 2015

Heinäkuun hetket


                           

Heinäkuu oli täynnä ihania hetkiä. Valitsin niistä teille yhden jaettavaksi. Kuva on Väisälänmäeltä Lapinlahdelta ja maisema on Pekka Halosenkin maalauksista tuttu. Jos satutte liikkumaan Pohjois-Savossa, suosittelen Väisälänmäkeä lämpimästi retkikohteeksi. 2,5 kilometrin mittainen polku oli passeli lapsiperheelle ja vaihteleva (kansallis)maisemiltaan. Kaiken kruunasi kahvit ihanan söpössä kahvilassa ja aholla vastaan kävelevä karja!

Myös lukuhetkien osalta heinäkuu oli antoisa, vaikka ahkera koti- ja ulkomaanmatkailu sekä yhdessäolo perheen kanssa verottikin lukuaikaa. Mutta ihan oikein, niin sen pitää ollakin. Nimenomaan läheisten kanssa vietetty aika oli minun kesälomatoivelistani kaikista tärkein asia. Heinäkuuhun mahtui kuitenkin myös muutama erinomainen kirja. 

Antti Tuomisen Muistilabyrintti saakoon kuukauden iloinen yllättäjä -tittelin. Sinänsä viattoman tuntuinen dekkarijuoni paisui suuren maailman jännitykseksi. Elokuvallisia aineksiakin tässä oli. Mainiota kesäviihdettä!

Lauri Mäkisen Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset oli juoneltaan paljon seesteisempi, mutta niin vahvatunnelmainen teos, etten usko unohtavani sitä ehkä koskaan. Kuuma, karu Afrikka näyttäytyi minulle varsin romanttisessa valossa, vaikkei sitä toki yltiöromantisoidusti kirjassa esitettykään.

Kotoista dekkariviihdettä puolestaan edusti monessakin mielessä Marja-Sisko Aallon Kuolema tuomiokapitulissa. Kuopioon sijoittuva dekkari liikkui kahdella aikatasolla, joista erityisesti viime sotiin ja juutalaisten kohtaloon sijoittuva tarinankulku oli kiinnostava.

Kuukauden parhaan kirjan titteli menee kuitenkin ehdoitta Paula Havasteen Maan vihoille. Minä kertakaikkisesti rakastan Havasteen tapaa kirjoittaa historiallista romaania ja luoda henkilöhahmoja. Ehdottomasti genren terävintä kärkeä tällä hetkellä, ehkä jopa paras edustaja. Suosittelen lämpimästi.

Vielä ehdin muistella kuluneen kevään ja kesän reissuja kirjallisessa mielessä. Eritoten toiset lapsiperheelliset saattavat olla kiinnostuneita Kööpenhaminan ja Tukholman vinkeistä.

Varmaankin puolet heinäkuulle varaamistani dekkareista on vielä lukematta ja syksyn kiinnostavat kirjat jo vyöryvät päälle. Siispä elokuulle en aio tehdä sen kummempia lukusuunnitelmia. Pari kiinnostavaa kirjaa, tietokirja ja romaani, molemmat kotimaisia ovat olleet jo jonkin aikaa luvun alla, joten niistä lisää lähiaikoina. Yksi asia kuitenkin on varmaa. Elokuu, tuo lempikuukauteni, on myös perinteikkäästi uuden Leena Lehtolaisen romaanin kuukausi. Maria Kallion seuraan aion hankkiutua ensi tilassa, jahka uuden kirjan käsiini saan!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...