perjantai 31. heinäkuuta 2015

Marja-Sisko Aalto: Murha tuomiokapitulissa

                                             

Pohjoissavolainen kirjallisuuselämä on saanut uuden piristävän lisän Marja-Sisko Aallosta. Aallon julkisuusarvo on ollut omiaan herättämään kiinnostusta muissakin kuin kirjallisuuden suurkuluttajissa. Aallon dekkarit ovat kuitenkin herättäneet aitoa kiinnostusta myös taitonsa ja aihepiirinsä puolesta. Kuopion katukuvaan sijoittuvat dekkarit ovat saaneet oman mausteensa viime sotien tapahtumista.

Murha tuomiokapitulissa on jo dekkarinimenä onnistunut ja aihepiiri harvinaisen herkullinen. Kesken tuikitavallisen tuomiokapitulin aamuhartauden kirkonpalvelijoiden eteen tupsahtaa ruumis. Konstaapeli Anette Savolainen alkaa tutkia tapausta yhdessä työparinsa Aatu Heiskasen kanssa. Mysteeriä selvitettäessä paljastuu pala palalta sotien aikaisia tapahtumia, jotka kytkeytyvät holokaustiin, juutalaisten aarteiden pelastamiseen ja saksalaisten asemaan Suomessa. Samalla Anette saa lisätietoa myös omaan sukusalaisuuteensa liittyen. Sota heittelee ihmisiä eri puolille. Kansat, aatteet ja maailmanpolitiikat kohtalot ovat loppujen lopuksi ja ennen kaikkea yksilöiden kohtaloita.

Aallon kertojaääntä luonnehtisin ennen kaikkea leppoisaksi. Jos kaipaa dekkarilta selkäpiitä karmivaa jännitystä, toimintaa ja väkivaltaa, ei tätä voi suositella. Kirjailijan tyyli ammentaa sen sijaan dekkerien grand old ladyilta, eli Agatha Christieltä ja P.D. Jamesilta. Lukiessani minusta tuntui siltä, kuin Aalto olisi istunut vieressä ja kertonut tarinaa omalla lempeällä ja leppoisalla tyylillään jutustellen. Kieli on konstailematonta, ehkä välillä turhankin korutonta, mutta toisaalta sujuvaa luettavaa ja kuljettaa tarinaa hyvin. Murha tuomiokapitulissa on siinä mielessä tyypillinen esikoisdekkari, että juonen eteenpäin viemisessä on teknisesti nähtävissä välillä pientä kömpelyyttä. Olisin kaivannut ajoittain syvällisempää taustatyötä ja tarinan hiomista kohdissa, joissa nyt oli menty aidan matalimmasta kohdasta. Toisaalta juoni itsessään oli mielenkiintoinen, pysyi kasassa ja säilytti jännitteen loppuun asti, kaikki ominaisuuksia, jotka eivät läheskään jokaisessa esikoisdekkarissa esiinny.

Dekkari on aihepiiriltään mukavan omaperäinen. Nykyaika ja menneisyys yhdistyvät toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Anette Savolaisen oma sukuhistoria herätti kiinnostuksen ja odotan saavani lisävalaistusta asiaan Aallon tänä vuonna ilmestyneestä toisesta romaanista Tappavaa lunta. Savolaisen henkilöhahmo, samoin kuin mystisen ruumiin tarina toimivat, mutta muuten kirjassa oli mielestäni liikaa henkilöhahmoja ja välillä olin vähän hukassa sen suhteen, kenestä kulloinkin puhuttiin. Kaikki nämä huomautukset ovat kuitenkin sellaisia niin helposti hiottavia asioita, että minulla on hyvä kutina seuraavan osan suhteen.

Luonnollisesti tervehdin ilolla myös ja nimenomaan Kuopioon sijoittuvaa dekkaria. Aidot paikat, Kuopion kadut ja jopa oekeet immeiset ovat teoksessa vahvasti läsnä. Murha tuomiokapitulissa onkin mainiota luettavaa paikkakuntalaisille ja muille lukijoille, jotka haluavat kulkea Kuopion kaduilla edes kirjan lehdillä.

Marja-Sisko Aalto: Murha tuomiokapitulissa
Icasos 2013
222s.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Paula Havaste: Maan vihat


                                    
Paula Havasteesta on tullut parin viime vuoden aikana luottokirjailija, jonka kirjoista olen tiennyt pitäväni jo ennen kuin olen kansia raottanut. Yksi viime vuoden parhaista kirjoista oli Tuulen vihat, 1100-luvulle sijoittuva Kerten ja Larrin tarina, jonka jatkoa jäin odottamaan malttamattomana. Jostakin syystä en kuitenkaan ollut ollenkaan huomioinut tämän kakkososan ilmestymistä, joten yllätys oli iloinen kun bongasin kirjakaupasta Maan vihat.

Toisessa osassa Kerten matka kulkee vieraisiin kyliin, aina Tokholmiin saakka. Kotinsa ja perheensä taakseen jättänyt Kertte joutuu sopeutumaan uuteen elämäänsä uuden miehen ja tämän eman pirtissä, piispanlinnan julman käskynhaltijan pelon varjossa. Kuitenkin täälläkin neuvokas Kertte onnistuu selviytymään paitsi yliluonnollisten lahjojensa ja loistavien kaupantekotaitojensa vuoksi myös, ja ennen kaikkea, älynsä ansiosta. Ja kaikki nämä ominaisuudet olivat historiallisen ajan aamunkoitteessa naisilta kiellettyjä. Tai oikeastaan olisi parempi sanoa niin, että naisen kyvykkyyteen ei uskottu, vasta kristinusko kielsi ne noituutena. Suvaitsevaisuuden sanoma onkin kirjassa vahva.

Havaste kuvaa kiehtovasti ja uskottavasti ajan elämää aikansa suurkaupungissa (joka toki oli nykymittapuulla lähinnä kylä). Myös jännite perinteisen elämäntavan sekä kristinuskon mukanaan tuomien uusien tapojen välillä on käsinkosketeltava. Ensimmäisestä osasta tutulla tavalla tarinaan on kauniisti ja sopivasti lisätty kansanperinnettä, -uskomuksia, loitsuja ja -tapoja. Kuin huomaamatta elämää vertaa koko ajan omaansa. Kuinka joskus kaksi vaatekertaa on jo ollut omaisuus, pronssisoljet haaveiden kohde.

Samanlaista yllätysmomenttia kuin ensimmäisessä osassa ei tässä kirjassa luonnollisestikaan tule, mutta kirjan kiinnostavuutta ja jännitettä se ei kyllä yhtään laimenna. Vaikka asioiden kulku suurten linjojen osalta oli varsin helppo nähdä etukäteen tapahtuvaksi, olivat tarinan käänteet niin kutkuttavia, että kirjaa piti suorastaan ahmia eteenpäin.

Paula Havasteen Maan vihat on takuuvarmaa lukemista historiallisten romaanien ystävälle. Vaikka romaani sijoittuu luontevasti viihdekirjallisuuden kyltin alle, kirjoittaa Havaste niin laadukkaasti, kiinnostavasti ja historiaa kunnioittaen, että vaativimmankin lukijan kriteerit täyttyvät. Tuskin maltan odottaa, että seuraava osa ilmestyy ja saan tietää, mitä Kertelle seuraavaksi tapahtuu!

Paula Havaste: Maan vihat
Gummerus 2015
452s.


Ps. Onko tämä vuoden kaunein kirjan kansi?

torstai 23. heinäkuuta 2015

Lasten kirjalliset huvikummut Kööpenhaminassa ja Tukholmassa ja Naantalissa

Tämän vuoden matkailuteemaksemme on ihan vahingossa muodostunut pohjoismaiset pääkaupungit. Keväällä kävimme Kööpenhaminassa ja nyt heinäkuussa Tukholmassa. Perheemme ohjelmaan ei ole perinteisesti kuulunut matkustelu syksyllä, mutta nyt kävi mielessä, että kyllä pitäisi pyrähtää Osloon vielä samalle vuodelle. :)

Toisena teemana on luontevasti ollut pohjoismaisten lastenkirjailijoiden tuotosten ympärille rakennetut kirjalliset käyntikohteet ja nyt puhun nimenomaan niistä lapsille suunnatuista huvikummuista, joihin kaltaistemme lapsiperheiden askeleet itsestään selvästi vievät.

Kööpenhamina suorastaan henkii H.C. Andersenin satuja, onhan kaupungin tunnuskin Pieni merenneito- patsas.

Andersenin nimeä kantavaan matkamuistomyymälään astuimme puolestaan sisälle ihan vain tämän liikkuvan satusedän kutsumana. Liike löytyy Nyhavnin lähettyviltä.


Aivan Kööpenhaminan keskustassa taas on H.C. Andersen Eventyrhuset. Talo vie vierailijat Andersenin satujen maailmaan. Talossa kierretään näyteikkunalta ja sadulta toiselle. Meille vierailu oli varsin pikainen, sillä satuja ei saanut kuulumaan suomeksi, eivätkä lapset jaksaneet kuunnella simultaanitulkkaustamme kovin pitkään. Osansa oli myös nukeilla, joita lapset pitivät pelottavina. Muksumme eivät normaalisti ole kovin säikkyjä, joten ehkä ajankohtana viimeinen lomapäivä oli huono, ja turnausväsymystä ilmassa. Tosin kukapa ei säikähtäisi, kun lasin takana on alastoman nuken kankku. Ja sitten tietokilpailukysymys: mikä satu? :)



Rasmus Nallen ystäville puolestaan löytyy Tivolista oma leikkipaikka ja pannarikahvila. Meillä ei ole jostakin syystä luettu Rasmus Nallea, mutta leikkipaikka oli kyllä aivan huippu ja lasten mieleen. Onnistuimmepa näkemään itsensä Rasmuksenkin oman mökkinsä edustalla! Kävimme leikkimässä täällä useaan otteeseen ja huomasimme, että arki-illat olivat loistavia, sen sijaan viikonloppuisin (ja nyt kesällä varmaan muutenkin) paikka oli todella täynnä ja omista lapsista luvun pitäminen lievästi sanottuna hankalaa.




Tukholmassa suunnistimme Junibackeniin, jossa olemme käyneet kerran aiemminkin, esikoisemme tosin oli silloin vasta rintarepussa. Paikka on todella hieno ja paljon ulkomuotoaan isompi, joten aikaa kannattaa varata runsaasti. Talossa esitellään Astrid Lindgrenin satuja, mutta myös muita ruotsalaisia ja pohjoismaisia lastensatuja, tänä kesänä esimerkiksi muumit olivat vahvasti esillä. Tärppeinä nostan esiin satujunan, joka on ihana, jännittävä ja saa aikuisenkin tuntemaan itsensä taas lapseksi (ja suomenkieliset, kuten monet muutkin kieliryhmät on huomioitu), Satutorin, josta löytyvät esimerkiksi Viiru ja Pesonen sekä tietenkin Peppi Pitkätossun Huvikummun, jossa lapset viihtyisivät vaikka kuinka pitkään. Junibackenissa on myös suuri kirjakauppa, josta löytyy suomenkielistäkin kirjallisuutta ja tietenkin kaikkea mahdollista satuhahmoihin liittyvää tilpehööriä.





Astrid Lindgren ehti olla itse mukana Junibackenin suunnittelussa ja mielestäni se näkyy ja tuntuu. Vaikka etenkin näin heinäkuussa paikka oli täynnä kuin turusen pyssy ja muutenkin melkoinen hulabaloo oli käynnissä, henkii joka puolelta kuitenkin Lindgrenin satujen henki. Vierailun jälkeen meillä onkin ahkerasti luettu Lindgreniä, erityisesti Vaahteranmäen Eemeliä, jonka metkuille kävimme nauramassa myös kesäteatterissa kotikonnuilla.


Lapsiperheille on pakko vielä vinkata Tukholman keskustasta Kulturhusetia, joka sijaitsee aivan Sergelin torin kupeessa. Vilkkaimpina aikoina kuten nyt, sinne joutuu ottamaan vuoronumeron, mutta kylläpä se kannattaa. Leikki- ja peuhupaikan lisäksi tiloissa on ihastuttava kirjasto (ja jälleen, myös suomenkielisiä lasten kirjoja!) ja lukuisia mukavia luku- ja leposoppia. Pienempien kanssa matkaavat arvostavat myös mahdollisuutta lämmittää ruokaa ja vaihtaa vaippoja kunnollisissa tiloissa. Ihana keidas pääkaupungin sykkeen keskellä!



Paluumatkalla pistäydyimme myös Muumimaailmassa, joka niin ikään on meille jo tuttu paikka. Muumimaailma on pomminvarma matkakohde kaikille leikki-ikäisten lasten perheille. Ehkä paikka tosin henkii enemmän japanilaisten piirrettyjen kuin alkuperäisten tarinoiden henkeä, mutta viihdyttävä paikka joka tapauksessa on niin lapsille kuin aikuisille. Itselleni sykähdyttävin paikka on tietenkin muumitalo, mutta myös metsässä kiertävä seikkailupolku ja alati läsnä oleva Naantalin saaristomaisema ihastuttaa. Muumimaailmassa ollaankin paljon ulkosalla, joten se kannattaa ottaa huomioon vaatetuksessa. Monilla näkyi olevan mukana omat eväät, mutta myös Muumimaailmassa on ruokailumahdollisuuksia. Itse päädyimme syömään perheannoksen vohveleita, jäätelöä ja mansikoita ja elimme sillä puoli päivää mukavasti. Naantalin viehättävä puukeskusta tarjoaakin lukuisia vaihtoehtoja syömiseen puuhapäivän jälkeen.




Sellaisia kevät- ja kesäreissuja on tehty tänä vuonna! Entäs te, kommentteihin saa lisätä omia kokemuksia ja vinkkejä joko näistä kohteista tai sitten jostakin ihan muualta. Nimittäin tuleehan niitä lomia tulevinakin vuosina! Siihen asti on mukava muistella tämän kesän juttuja.
Mukavaa heinäkuun jatkoa ja lomalaisille lomaa! Itselläni loma jatkuu vielä reilun viikon!


torstai 16. heinäkuuta 2015

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti


Myönnettävä on, että epäilin ennakkoon Arttu Tuomisen esikoisdekkari Muistilabyrintin olevan pikkusievä jännitysromaani. Alku tuntuikin paikoitellen haparoivalta ja vähän kliseiseltä. Tiedättehän: nuori naispoliisi, joka joutuu tutkimaan murhaa ja samalla taistelemaan asemastaan kun laitoksen keski-ikäinen sovinistijyrä haastaa hänen osaamisensa ja pätevyytensä. Samalla menneisyyden haamut hiipivät kaiken aikaa kintereillä, meneillään oleva rikostutkinta tuo vanhat muistot pintaan ja tekee piinkovasta poliisista haavoittuvaisen, langenneen enkelin. Tuntuuko tutulta? Samasta Hollywoodin(ko?) syöttämästä dekkarikliseestä olen naputtanut ennenkin, muun muassa täällä, joten Tuominen ei ole suinkaan asian kanssa yksin. Alussa häiriinnyin myös henkilöiden vaaterumbasta. Jos Carrie Bradshaw valitsee päälleen joka toisella sivulla milloin mitäkin, on asia ihan ok. Mutta kun dekkarin alkupuolella puolet Porin poliisilaitoksesta, mukaan lukien se keski-ikäinen sovinistijyrä, tuntui asustavan itseään vähän väliä, alkoivat kulmani kurtistua. Onneksi jossakin vaiheessa muotinäytös oli ohi tai sitten minä vain tempauduin tarinan pyörteeseen.

Sillä kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta tämä oli vallan menevä dekkari, joka tavoitteli (ja tavoitti) varsin onnistuneesti kansainvälisen mittaluokan jännitystasoa. Tarina on niin monisäikeinen, että useamman kerran liikuttiin täydellisyyden ja katastrofin rajamailla. Samasta syystä tarinan selittäminen tässä lyhyesti ja ytimekkäästi, liikaa paljastamatta, on varsin vaikeaa. Mutta yritetään. Tapahtumat sijoittuvat Poriin. Tarinan keskiössä on kaksi poliisia. Liisa Sarasoja on vastavalmistunut poliisi ja entinen huippu-urheilija sekä miesten päiväunien kohde. Hänet nostetaan yllättäen mukaan murhatutkimukseen, sillä hän parinsa kanssa löytää kaivosta nuoren naistoimittajan ruumiin. Liisan havainnointikyky tekee vaikutuksen pitkän linjan rikostutkija Janne Rautakorpeen, luurankomaiseen ja onnettomuudessa pahoin vammautuneeseen mieheen, joka on erittäin sulkeutunut ja hätkähdyttävä persoona. Keskeisessä osassa on myös Ulvilan terveystarkastaja Jarkko Kokko, eronsa jälkeen murtunut ja alkoholisoitunut mies, joka alkaa selvitellä ympäristörikosta. Kaiken aikaa taustalla velloo mellakan partaalla huojuva Porin tori, jossa osoitetaan mieltä kiisteltyä patsashanketta vastaan. Kuten odottaa sopii, murhatutkinta ei aluksi ota onnistuakseen ja ruumiita  tulee lisää, mutta sitten alkaa tapahtua. Kaikki päätyy suorastaan huumaavan pitkään loppukohtaukseen, jossa Tuominen  lisää alati kierroksia. Realismin rajat tykitetään useampaan kertaan rikki, mutta mitäpä väliä sillä on, jos sen osaa tehdä tyylillä ja pirun viihdyttävästi!

Kaiken kaikkiaan Muistilabyrintti osoittautui kaikkea muuta kuin pikkusieväksi dekkariksi ja se koukutti siinä määrin, että täysin ilman konflikteja ei perheen sisällä päästy minun jumittuessani lukemaan aina silloin, kun piti olla menossa jo jossakin muualla. Kuten todettua, juonessa riitti sivujuonteita ja merkittäviä henkilöhahmojakin oli siinä määrin, että lukeminen vaati keskittymistä, mutta kuitenkin kokonaisuudesta jäi hallittu kuva. Ja niinikään alussa tuli jo tuotua esille, että välillä tekstiä vaivasivat pienet kömpelyydet. Parissa kohdassa myös tapahtui asioita, jotka eivät oikein tuntuneet istuvan juoneen, tapahtui jokin kummallinen hyppäys, mutta nämä olivat yksittäistapauksia ja menevät esikoisuuden piikkiin. Pääsääntöisesti lukeminen oli nautittavaa ja tarina niin jännittävä, ettei arviointiin kaikistellen muistanut edes kiinnittää huomiota.

Kaiken kaikkiaan kirja ylitti roimasti odotukseni ja jätti mukavan kutkuttavan tunteen tulevaisuutta silmällä pitäen. Arttu Tuomisen nimi kannattaa painaa visusti mieleen. Haluan lisää.

Arttu Tuominen: Muistilabyrintti
Myllylahti 2015
444s.
Arvostelukappale

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset



Pisteet Lauri Mäkiselle aihevalinnasta! 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Ambomaalle suomalaisten lähetyssaarnaajien pariin sijoittuva dekkari on virkistävä lisä postmoderneista loskaisista lähiöistä ammentaville genren edustajille. Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset ammentaakin enemmän brittiperinteestä, sopivin keskieuroppalaisin lisämaustein, kuin pohjoismaisesta jännityskirjallisuudesta.

Päähenkilö Tobias on tullut 1800-luvulla Ambomaalle käännyttämään pakanoita kristinuskoon yhdessä uskonveljiensä kanssa. Tobiaksen vakaumus on vahva ja luonne peräänantamaton ja armoton. Pakanalapset antavatkin hänelle lempinimen Ruoska. Vastaansa lähetyssaarnaajat saavat armottomat luonnonvoimat, vastahankaiset ja omista perinteistään kiinnipitävät asukkaat sekä tiukan poliittisen tilanteen, joka vaatii luovimista niin heimokuninkaiden, siirtomaavallan edustajien kuin kilpailevien uskontokuntienkin edustajien kanssa. Varsinainen tapahtumaketju saa alkunsa, kun suomalaisten aikoinaan rakentama kappeli palaa. Pihalta löytyy pahoin palanut nainen ja Tobias ehtii nähdä sisälle jäävän mieshahmon. Kun Tobias alkaa selvitellä tapahtumia, tunnelma kiristyy ja lisää kauheuksia tapahtuu.

Mäkinen punoo kahdella aikatasolla tarinaa kuljettaen ja Tobiaksen päiväkirjanmerkintöjä hyväksikäyttäen taitavan juonikudelman, joka jaksoi kiinnostaa aivan viimeiselle sivulle saakka. Loistava juoni jäi kuitenkin itselläni oikeastaan vähän varjoon, sillä teoksessa on paljon muutakin hyvää. Ensiksikin miljöö. Kolonialismin aikainen Ambomaa piirtyy lukijan silmien eteen tarkkana ja kiehtovana. Kuva on yhtä aikaa kaunis ja kamala. Paratiisimainen kauneus ja tappava kuivuus vuorottelevat, samoin kuin heimojen yhtäältä jännittävä, toisaalta brutaali ja raaka kulttuuri. Myös Tobiaksesta muodostuva luonnekuva on mielenkiintoinen. Päähenkilö ei missään nimessä ole ihannoitava henkilö, hänen suurimpia vahvuuksiaan ovat sokea periksiantamattomuus ja kyky juonitella. Siitä huolimatta ja juuri siksi tuo kuvaus on kaikessa inhimillisyydessään vahva. Pidin myös siitä eettisestä pohdinnasta ja kamppailusta, jota Tobias mielessään käy. Nykylukijan silminhän ajan lähetyssaarnaamisen ja seurakunnan kasvattamisen muodot ovat vähintäänkin eettisesti epäilyttäviä. Näiltä epäilyiltä ei välty myöskään Tobias ja kirjan loppu vetää häneltä maton lopullisestikin alta. Mikä on oikein? Pyhittääkö hyvä tarkoitus keinot joskus, aina vai ei koskaan? Onko yksilön, yhteisön vai ajamansa asian etu tärkein? Vaikka tässä tapauksessa ongelmat sijoittuvat eri aikaan ja täysin erilaisiin olosuhteisiin, on kyse yleisinhimillisistä pohdinnoista, joiden eteen jokainen ajoittain joutuu. Mäkinen ei sorru moralisointiin, vaan antaa lukijan tehdä omat johtopäätöksensä. Harmaassa on sävyjä.

Kaiken kaikkiaan Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset on ennen kaikkea tyylikäs esikoisromaani, jota ei vaivaa esikoisia usein vaivaavat ongelmat. Ehkä kerrontaan olisin paikoitellen kaivannut tiiviyttä ja jäntevyyttä sekä kieleen pientä hiontaa siellä täällä, mutta muuta huomautettavaa en sitten löydäkään. Jos haluat lukea taatusti erilaisen dekkarin ja uppoutua samalla aivan toisenlaiseen todellisuuteen, on tämä oivallinen valinta. Yli 400 sivussa riittää lukemista useammallekin päivälle, joten mikäpä sen mukavampaa kuin viettää sadepäiviä sukeltamalla eksoottiseen Afrikkaan?

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Siltala 2015
438s.
Arvostelukappale

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Pirteä lukukesäkuu


Olen jo pidemmän aikaa harmitellut, että lukemiseen ja bloggaamiseen ei ole aikaa ja energiaa niin paljon kuin joskus aiemmin. Harmittelen asiaa, vaikka yli viiden vuoden kokemuksella tiedän, että välillä aikaa on enemmän ja välillä vähemmän. Toukokuussa koko muu elämä haittasi harrastustoimintaa erityisen paljon ja kirjoitin blogiin (minulle) vaivaiset viisi kertaa! Onneksi kesäkuussa saikin sitten ottaa vahingon takaisin. Elämä oli piirun verran seesteisempää, kuukauteen osui jopa joitakin päiviä, jolloin pidin huushollia itsekseni muun perheen lomaillessa, eivätkä nuo kesäkelitkään pahasti päässeet häiritsemään lukuharrastusta. :) Tiedän, että suurimmalle osalle lukijoista ei varmastikaan ole kovin paljon merkitystä sillä, kuinka monta uutta kirjaa ehdin kuukauden aikana esitellä, mutta itselleni kesäkuusta jäi mukavan toimelias ja pirtsakka olo!

Sitä paitsi kesäkuuhun mahtui monta erinomaista kirjaa.

Kuukauden parhaimpien tittelin jaan J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään - ja Enni Mustosen Emännöitsijä -romaaneille. Historialliset romaanit vain ovat minulle usein niitä kaikkein sykähdyttävimpiä ja nämä molemmat edustavat genren parhaimmistoa, mutta aivan eri tavoilla.

Kesäkuuhun mahtui myös pari ennakkoon erityisen odotettua teosta. Puolet Suomen kirjallisesta kentästä on odottanut kieli pitkällä Aki Ollikaisen uutta romaania Musta satu, ja sen luettuani voin todeta, että kyllähän Ollikainen osaa kirjoittaa hyvin edelleen. Sen sijaan itse suuresti ihailemani Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja alkoi tässä kolmannessa, Ehtoolehdon tuho -osassa jo hieman puuduttaa, vaikkei toki huonosta kirjasta voi tässäkään tapauksessa puhua.

Heviosastoa (ei niinkään tekstin kuin aiheen ominaisuutena) edustivat puolestaan Risto Joutjärven kohuakin ja täällä blogissa keskustelua herättänyt Valvojana naisten erityisleirillä sekä Pärttyli Rinteen koulusurmia käsittelevä romaani Viimeinen sana.

Jotta elämä ei olisi liian synkkää, herkuttelin myös Mima Sinclairin Mukikakuilla ja Satuhetkessä Timo Filpuksen Hirmuinen kapteeni Keltanokka -kirjalla. Molemmat haastoivat kokeilemaan asioita ensi kertaa: nimittäin leipomaan mukikakkuja ja kokeilemaan e-kirjan lukemista iBooks-sovelluksella!

Kesäkuussa vietettiin dekkariviikkoa ja sen tiimoilta muistuttelin teitä muutamasta suosikkidekkarististani sekä suhteestani heihin. Esille pääsivät Leena Lehtolaisen Maria Kallio, Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -tarinat sekä Eeva Tenhusen Joka uniinsa uskoo -romaanin miljöö. Monta tärkeää dekkarihahmoa, kirjailijaa ja dekkaria jäi vielä mainitsematta, mutta palataanpa niihin asioihin vaikka ensi vuoden dekkariviikolla.

Sen sijaan dekkarihengessä jatkuu lukeminen jo nyt heinäkuussa, sillä lukulistalle on kertynyt monta uutuusdekkaria. Parhaillaan seikkailen Ambomaalla. Tiedättekös mistä romaanista on kyse?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...