tiistai 30. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kouluampumiset, joukkosurmat ja muut traagiset laajennetun itsemurhan ja terrorin äärimmäisimmät muodot ovat järkyttäneet niin meitä suomalaisia kuin muunkin maalaisia viime vuosina. Teot ovat kaikessa pahuudessaan niin lopullisia ja järjettömiä, että kysymys 'miksi' pyörii kaikkien mielessä. Haluamme ymmärtää, emme hyväksyäksemme, vaan ehkäistäksemme. Kun ihminen päättää ottaa hengen lukuisilta viattomilta ihmisiltä, on jokin hänen eettisessä ymmärryksessään kasvanut pahasti vinoon. Mutta mikä, miten, miksi, milloin, kuinka, koska?

Pärttyli Rinteen Viimeinen sana pureutuu tähän dilemmaan. Romaani asettuu samaan kirjaperheeseen muutamien muiden viime aikoina aihetta käsitelleiden kotimaisten romaanien kanssa, joista itse olen lukenut viimeisimpänä Elina Hirvosen Kun aika loppuu -romaanin ja Tiina Raevaaran pienoisromaani Laukaisun. Uskaltaisin tämäntyyppistä lukupakettia suositella muillekin asiasta kiinnostuneille, sillä romaanit tarkastelevat ilmiötä vähän eri suunnista. Laukaisu käsittelee perhesurmia uhrin näkökulmasta, Kun aika loppuu taas kuvaa kehityskulkua kohti joukkosurmaa tekijän perheen näkökulmasta. Pärttyli Rinne puolestaan on valinnut sen kenties kaikista vaikeimman osuuden, eli tekijän näkökulman.

Kirjan päähenkilö Franz on ei-suosittu lukiolainen, joka on kiinnostunut filosofiasta. Itse asiassa Franzin tarina on se tavallinen: kiusaamista, yksinäisyyttä, epäonnistumista tyttöjen kanssa, huonot välit vanhempiin, puutteelliset sosiaaliset taidot, kiinnostuminen Nietzschen ajatuksista ja siitä johdettu filosofia, joka korreloi suorassa suhteessa koulumaailman julmiin lainalaisuuksiin: vahvat ja nopeat syövät heikot ja hitaat. Iltapäivälehtien mustareunaisista artikkeleista tutuista luonnehdinnoista puuttuu ainoastaan yksi piirre: taistelupelit. Koska Franzin hahmo muuten sopii yleiseen joukkosurmaajan arkkityyppiin, tulee sellainen vaikutelma, että kyseessä on kirjailijan tietoinen valinta. Pisteet siitä kirjailijalle, vaikka epäsopivasti mieleeni tulikin, pitäisikö nuorilta miehiltä kieltää tietokonepelien lisäksi myös Nietzschen kaltaiset filosofit.

Rinne ei varsinaisesti pysty vastaamaan kysymykseen: Miksi? Franzin kaltaisia nuoria miehiä on Suomen maa täynnä, itsekin pystyn muistamaan omasta nuoruudestani lukuisia määritelmään sopivia. Siitä huolimatta vain äärimmäisen harva, onneksi, päätyy surmaamaan ihmisiä. Franzilla ei mene edes aivan kamalan huonosti, sillä hänellä on yksi ystävä tai ainakin kaveri, Kolehmainen, joka sinänsä ei ole kovin hyvää seuraa. Lukiessani minusta tuntui, että jokin oli mennyt henkilöhahmon elämässä pahasti pieleen jo kauan sitten. Franzista ei ole eläjäksi "normaaliin" yhteiskuntaan. Lukiessa ei siis jää muuta tehtävää kun odottaa sydän kylmänä lopullista, vääjämätöntä lopputulosta. Jos vastausta 'miksi' -kysymykseen ei tulekaan, tulee varsin uskottavanoloinen kuvaus siitä, millaiset asiat voivat johtaa lopullisiin, vääjäämättömiin tekoihin ja millaisia ajatuksia, motiiveja ja oikeutuksen perusteluita tekijän mielessä liikkuu. Mielenkiintoista on myöskin vanhempien hampaattomuus, periksiantaminen ja voimattomuus sekä koulun kasvottomuus nuoren elämässä. Kuvaavaa on, että ainoa opettaja, joka kysyy Franzilta edes kerran, kuinka tällä menee, joutuu maksamaan siitä myöhemmin hirvittävän hinnan. Kaiken kaikkiaan henkilökuvaus antaisi valtavan paljon mahdollisuuksia analyysille, joten syvän ja moniulotteisen päähenkilön luomisesta on syytä antaa kiitosta.

Jos kirja on aihepiiriltään rankka, on se muuten kieleltään kevyt ja nopea luettava. Hyvä niin, sillä helpolla lukija ei kuitenkaan pääse. Oman ja "uuden" vapauden filosofiansa kehittänyt Franz elää niin vahvasti teoreettisen filosofian sfääreissä, että osa niistä laskeutuu väkisin myös kirjan tekstiin. Itseäni filosofiafriikahtavana henkilönä tämä miellytti, mutta arvattavasti vastakkaisiakin mielipiteitä esiintyy. Aivan erityisen paljon pidin erityisesti kirjan lopulla otetuista irtiotoista perinteisestä romaanitekstin muodosta. Nämä leikittelyt olivat yhtä aikaa hauskoja ja toisaalta konteksti huomioonottaen kipeitä ja järkyttäviäkin. Joka tapauksessa ne ilmensivät päähenkilön ajatusmaailmaa ja tunnetiloja hyvin tuoden kerrontaan kokonaan uuden vaihteen.

Pärttyli Rinteen Viimeinen sana ei tunkeutunut uniin, eikä ollut liian ahdistava. En ole myöskään varma, auttoiko se ymmärtämään joukkosurmaajaan logiikkaa paremmin. Oikeastaan kysymyksiä on nyt enemmän kuin mitä ennen lukemista. Sen sijaan pidin varauksetta kirjan parhaimpina puolina kerronnan yhtä aikaa kepeää ja syvällistä tyyliä, joka haastoi ja herätteli lukijaa. Kaunokirjallisessa mielessä toteutus oli kiinnostava ja ei-niin-perinteinen. Vahva esikoisromaani.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxbooks 
213s.
Arvostelukappale

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Enni Mustonen: Emännöitsijä


Mitä pidemmälle Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -kirjasarja etenee, sitä enemmän siitä pidän. Sarjan kolmas osa, Emännöitsijä, on mielestäni jo tähän asti komean sarjan kiistatta paras teos. Syynsä tähän arvioon voi olla valoisilla kesäöillä, juhannuksen taianomaisella tunnelmalla ja vapaapäivien nautinnollisen pitkillä lukusessioilla, mutta siitä huolimatta ja juuri siitä syystä sanon, että tämä jos mikä on parasta kesälukemista. Tällaista minä haluan lukea niin laiturinnokassa kuin yhtä hyvin lomamatkalla!

Aiemmista osista tuttu Ida aloittaa kolmannessa osassa työn Albert Edelfeltin emännöitsijänä tämän kaupunkiateljeessa. Arvaahan sen, että luvassa on taiteilijajuhlien rytkettä ja luomisen tuskaa, kaikesta muusta inhimillisestä tunteidenpalosta puhumattakaan. Idasta on tullut aikuinen nainen ja myös ammatillisesti hän on noussut ylöspäin lapsenpiiasta emännöitsijäksi. Uusi asema ja terve itsevarmuus näkyvät hänen otteissaan niin työ- kuin yksityiselämän puolella. Kuten arvata saattaa, nämä elämän osa-alueet myös alkavat uhkaavasti sekoittua toisiinsa.

Pidän Idasta valtavan paljon henkilönä. Johtuu varmasti siitä, että samastun häneen aika voimakkaasti. Ida on työteliäs järki-ihminen, mutta nautiskelee siitä, jos tilaisuuden tullen voi nautiskella kylvystä tai pötkötellä sängyssä kirjaa lukien. Järkevyydestään huolimatta Ida ei ole kone, vaan voimakkaasti tunteva ja kokeva ihminen. Samantyyppinen on myös kirjan läpi kulkeva rakkaustarina: yhtä aikaa läpeensä järkevä ja toisaalta aivan järjetön. Vaikka toisaalta kyseessä on se tavallinen tarina, ei Mustonen tarjoile perinteistä romantiikkaa. Tässä rakkaudessa on lukemattomia tasoja, syvänteitä ja harmaan sävyjä. Varmastikin juuri siksi kaikki tuntuu lukijasta kovin mahdolliselta ja elämänmakuiselta. Tapahtumat etenevät hyvin luontevasti, eikä epäuskottavia hyppäyksiä ottaen. Idan vaiheita seurataan myös vähän pidemmälle, jo ikään kuin seuraavan romaanin alueelle kurkottaen. Tämä tekee kirjan rakenteesta mukavan luontevan ja toisaalta asettaa asiat mittasuhteisiinsa.

Totta puhuen ihastuin myös Albert Edelfeltiin hahmona. En tuntenut hänen henkilöhistoriaansa muuten kuin hänen keskeisimmän tuotantonsa osalta, mutta romaani sai minut uteliaaksi ja etsimään tietoa enemmänkin. Tästäkin ominaisuudesta Syrjästäkatsojan tarinoita on syytä kehua. Mustonen saa lukijan kiinnostumaan menneisyydestä ja yhdistelee faktaa ja fiktiota hyvin luontevasti ja uskottavasti yhteen. Lukukokemusta tukee myös kirjasarjan FB-sivu, jonne kirjailija lisää muun muassa kuvia ja taustatietoja kirjoihin liittyen. Tämä interaktiivinen ulottuvuus toi lukemiseen vielä oman lisämausteensa.

En toisin sanottuna keksi Emännöitsijästä mitään huomautettavaa.  Joskus tämän tuotteliaan kirjailijan tuotoksissa saattaa näkyä tietty kiireen tuoma hutilointi, mutta nyt silmiini ei osunut edes mitään tällaista. Keskityin ainoastaan uppoamaan tarinaan ja nautiskelemaan siitä. Sen verran mieleni askarteli maallisissa asioissa, että totesin Mustosen todennäköisesti opettavan suomalaisille historiaa paljon tehokkaamin kuin mihin koululaitos pystyy.

Enni Mustonen: Emännöitsijä
Otava 2015
447s.
Arvostelukappale

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Mima Sinclair: Mukikakut. 40 nopeaa, hauskaa ja helppoa herkkua


Ruoka- ja leivontatrendejä laillani pintapuolisesti seuraavat ovat varmastikin huomanneet, että mukikakut ovat nyt kovasti pinnalla. Juuri kun olimme lopettaneet naureskelun hullulle vaiheelle joskus 1980- ja 90-lukujen taitteessa, jolloin mikrolla tehtiin kaikki, pompsahti tämäkin muoti takaisin. Syynä luonnollisestikin nykyihmistä ikuisesti vaivaava kiire, joka ei jätä mahdollisuutta uunissa paistamiseen, taikinan kohottamisesta puhumattakaan.

Kuten ehkä huomasittekin, nokkelat lukijani, suhtauduin lähtökohtaisesti aika happamasti mukikakun käsitteeseen. Kun reseptejä ja toinen toistaan herkullisempia kuvia kuitenkin tuntui putkahtelevan tajuntaani siellä täällä, aloin siedättyä ajatukseen. Joskushan tulee yhtäkkinen himo saada jotakin hyvää ja siihen mukikakku olisi toki erinomainen vaihtoehto. Suu makeaksi ilman pelkoa, että vetää pellillisen mokkapaloja yhtenä iltana (never happened, kuvitteellinen esimerkki).

Mukikakkujen ohjeita löytyy netistä pilvin pimein. Kokeilin talvella eräänä viikonloppuaamuna kinkkupaistosta ja olin positiivisesti yllättynyt. Päätin siis jättää ennakkoluuloni hetkeksi unohduksiin ja kokeilla jotakin makeaakin leivosta. Tyttäreni kantoi varmemmaksi vakuudeksi kirjastossa eteeni tämän Mima Sinclairin Mukikakut -kirjan eteeni ja yhdessä pääsimme visioimaan, mitä kaikkia herkkuja haluaisimme kokeilla (kyllä, neiti Kevät on perinyt minulta makeannälän ja leipomisinnon). Syytä onkin kehua ihan ensiksi kirjan kuvitusta. Oikeastaan suurin makeanhimo lähtee jo pelkkiä kuvia katselemalla, niin syötävän herkullisia ne ovat. Ja jos mielikuvasi mikrolla tehdystä leivonnaisesta on joko lässähtänyt tai vaihtoehtoisesti ympäri mikron seiniä räjähtänyt taikinamössö, tarjoavat kuvat aivan toisenlaisia näköaloja. Kirjan kunniaksi on sanottava myös se, että ohjeiden lisäksi Sinclair antaa varsin perustavat ja yksityiskohtaiset ohjeet ja vinkit siihen, miten lopputulos näyttää enemmän kuvien kuin vähemmän hehkeiden mielikuvien kaltaisilta.

Ohjeet on jaettu neljään osaan: Klassikot (kuten porkkanakakku, suklaabrownie tai mustikkamuffini), Tapahtumat (synttärikakku, halloween-haamu tai joulukakku) ja Happy Hour (Bailey's on the Rocks, Guinness-kakku tai mojito) ja Herkut ja Jälkkärit (suklaahippukeksi, tahmatoffee, Rocky Road). Kovin montaa ohjetta en loppujen lopuksi ehtinyt kokeilla, mutta aika pian huomasin, että perusohje on melkein kaikissa versioissa aikalailla sama ja erot muodostuvat yhden tai kahden mausteisin ainesosan lisäämisellä ja koristelun vaihtelulla. Näin ollen, kun perustekniikan handlaa, tarjoaa mukikakkujen maailma periaatteessa äärettömästi vaihtoehtoja ja erilaisia variaatioita. Perusainekset: voi, kananmuna, maito, sokeri ja vehnäjauho-leivinjauheseos löytyy useimmilta kotoa melkein aina, loput voi sitten soveltaa omasta päästä.

Nyt kun olen mukikakkujen maailmaan pintapuolisesti perehtynyt, näen sen hyvät puolet, mutta en ole aikeissa luopua perinteisestä leipomisesta. Mukikakku on oivallinen vaihtoehto silloin, kun sinulle tulee yllätysvieras tai illan tullen pieni makeannälkä yllättää. Sinkkutaloudessa mukikakku on järkevä ja jos sinulla on jauhopeukalo keskellä kämmentä, on tässä oivallinen tapa luoda vaikutelma loistavasta leipojasta, koska vaihtoehtoja tosiaan piisaa perustekniikan oppimisen jälkeen. Jos oman rakkaan puolison tai lapsen haluaa yllättää syntympäivän aamuna ilman pikkutunneilla heräämistä, suosittelen mukikakkua niihinkin tilanteisiin.

MUTTA. Mukikakku ei vastaa "oikeaa" leivonnaista. Ensinnäkin (ja tämä myös kirjassa kerrotaan), se, että kakku kohoaa nopeasti, tarkoittaa valitettavasti myös sitä että se lässähtää nopeasti. Mukikakkuja ei siis kannata tehdä monta tuntia etukäteen odottamaan vieraita. Lisäksi maku ei mielestäni ole aina ihan yhtä hyvä kuin mitä se on uunissa paistetuissa leivonnaisissa. Hyvä on huomata myös se, että mukikakkujen nopeus ja vaivattomuus näkyy lähinnä silloin, kun tarvitsee tehdä vain 1-2 leivonnaista. Jos kakkuja on työn alla enemmän, säästät kyllä paistamisajan, mutta et juuri valmistamiseen kuluvaa aikaa. Itse koin tästä syystä neljälle hengelle mukikakkujen tekemisen vähän turhauttavana.

Mukikakut. 40 nopeaa, hauskaa ja helppoa herkkua on kuitenkin pätevä ja visuaalisesti näyttävä kirja kaikille asiasta kiinnostuneille. Jos et osaa leipoa, mutta haluaisit kuitenkin omistaa yhden leivontakirjan, on tällainen kirja varmasti järkevä hankinta. Itsekin harkitsen vakavasti kirjan hankkimista omaksi, sillä silloin tällöin mukikakuillekin on aikansa ja paikkansa. Pieni miinus kyseiselle kirjalle siitä, ettei tässä ole ollenkaan suolaisia mukikakkuja, joita itse suosisin mielelläni esimerkiksi aamuisin. Jos joku osaa vinkata kirjasta, joka sisältäisi sekä suolaiset että makeat mukiherkut, niin ehdotuksia otetaan ilolla vastaan!

Mima Sinclair: Mukikakut. 40 nopeaa, hauskaa ja helppoa herkkua
Moreeni 2015
95s.
Suomentanut Nina Mäki-Kihniä

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Satuhetki: Timo Filpuksen Hirmuinen kapteeni Keltanokka (ja iBooks-pohdintaa)


Sain jo keväällä vinkin iTunesista muutaman euron nimelliseen hintaan löytyvästä Hirmuinen kapteeni Keltanokka -kirjasta. Koska kirjan tekijä on Timo Filpus, joka tässä blogissa on tullut jo esille Roskasakki-kirjojen kuvittajana, kiinnostukseni heräsi oitis. Vaikka kaikenlaiseen tekniikkaan helposti hurahdankin ja e-kirjoja olen lukenut jo monta vuotta, ei lasten kanssa ole syystä tai toisesta tullut asiaan perehdyttyä. Niinikään koskematon oli iPadilta löytyvä iBooks-sovellus, joten Filpuksen teos oli oivallinen tutustumiskohde monessakin mielessä.

Filpuksen kynänjälkeä olen kehunut ennenkin. Kuvat ovat yhtä aikaa selkeitä, mutta moniuloitteisia ja kiinnostavia, henkilöt ilmeikkäitä. Tyylittelyä on juuri sopivasti ja jotakin jätetään myös lukijan mielikuvituksen varaan. Kuvituksessa on tiettyä sarjakuvamaisuutta, joten voisin olettaa kuvien miellyttävän monenikäisiä lukijoita. Pituudeltaan kirja on 34 sivua, joten se sopi hyvin meille parin illan iltasatulukemiseksi, mutta on oivallinen myös vastikään lukemaan oppineelle lukijalle.

Teoksen nimihenkilö on hurja merirosvo kapteeni Keltanokka, joka pompottaa miehistöään mielensä mukaan. Varsinaisesti tarinan keskiössä ovat kuitenkin poika Santeri Korhonen valokuvaaja-enonsa kanssa. Enon kamera ei ole ihan mikä tahansa kamera, vaan se kuljettaa parivaljakon Keltanokan laivaan. Ja siitähän syntyy seikkailu, joka ei sekään ole ihan tavallinen.

Testiryhmän mielestä tarina oli välillä varsin jännittävä, mutta äidin kainalossa siitä sentään selvittiin. iPadin käytöstä he luonnollisesti olivat haltioissaan. Äitikin oli käyttökokeumukseen tyytyväinen ja yhden kirjan perusteella iBooks vaikutti asiansa ajavalta sovellukselta. Erityisesti sekä äitiä että lapsia kuitenkin ilahduttivat ne jipot, mitä tekniikka mahdollistaa kirjankuvituksessa. Niinpä kirjassa oli aukeamia, joissa kuvia pystyi vaihtamaan lukemisen edetessä. Hienoa! Tällaisia juttuja olisi voinut olla ehkä enemmänkin, mutta toisaalta täytyy nostaa hattua siitä, ettei kirjaa selvästikään ole tehty tekniikka edellä, vaan käytetty lisämausteita silloin, kun ne tarinaan hyvin sopivat.

Kun saimme kirjan luettua, halusivat lapset lukea sen uudestaan. Se on aina onnistuneen kirjan merkki. Tällä kertaa kuitenkin vältyin lukemasta samoja lauseita uudestaan (sillä olipa kirja mikä tahansa, kovin monta kertausta peräkkäin en jaksa), sillä kirja on myös ääneen luettu. E-kirja ja äänikirja samassa paketissa, kuinka kätevää!

Kaiken kaikkiaan Hirmuinen kapteeni Keltanokka jätti koko porukan innostuneeksi. Tarina oli sopivan jännittävä ja hurja, kuvat kiinnostavia ja tekniikka antoi siihen oman lisämausteensa. Sopivan tilaisuuden tulle iTunesin tarjontaan täytynee tutustua enemmänkin. Esimerkiksi kesäloma- ja mökkireissuille mukana kulkeva lasten lukemisto tuntuu varsin pätevältä ajatukselta. Ja sitä silmällä pitäen myös Hirmuista kapteeni Keltanokkaa voi hyvällä omatunnolla suositella. Kovin usein ei ole mahdollisuutta hankkia kolmella eurolla laadukasta lastenkirjaa + äänikirjaa. Käykääpä tutustumassa ja hankkikaa omanne!

Timo Filpus: Hirmuinen kapteeni Keltanokka
Foycom Oy
2013
34s.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Risto Joutjärvi: Valvojana naisten erityistyöleirillä. Saara Tuukkasen muistelmat 1943-1944


Tämä kirja ponnahti lukulistalleni keväällä sauraamani historiallisen debatin kautta. Risto Joutjärven Valvojana naisten erityistyöleirillä -teos käynnisti keskustelun sodanaikaisista työ- ja rangaistusleireistä ja pienen kiistelyn niiden ja erityisesti Heinäveden leirin olemassaolosta. Joutjärvi kertoo kirjassaan äitinsä Saara Tuukkasen tarinan. Sodan aikaan hän tarttui houkuttelevaan tarjoukseen työskennellä ministeriön palveluksessa, tietämättä oikeastaan, mihin lupautui. Perillä Heinävedellä hänelle selvisi karu totuus. Leirille oli kuljetettu "epäsosiaalista" ainesta olevia naisia, jotka sovittivat rikkeensä mottitöitä tekemällä. Naisjoukkoon mahtui monenlaista kulkijaa ja kauhun ylläpiiriä piti yllä vahvasti natsihenkinen johtajatar, josta Joutjärvi piirtää narsistisen, likipitäen demonisen kuvan.

Viikko ennen kirjan ilmestymistä esimerkiksi Savon Sanomat esitteli teosta ja Joutjärven edesmenneeltä äidiltään saamia tietoja Heinäveden leiristä. Mitään virallista tietoa arkistoista ei löydy. Oikeus- ja hallintohistorian dosentti Lars Westerlund kuitenkin epäili Ylen uutisessa Heinäveden leirin olemassaoloa, sillä siitä ei tosiaan ole jäänyt jäljelle ainuttakaan historiallista dokumenttia. Savon Sanomat onnistui kuitenkin kaivelemaan esille silminnäkijän, joka on käynyt leirin laidalla ja nähnyt siellä "maalattuja, kaupunkilaisilta vaikuttavia naisia".

Sinänsä asiassa ei ole mitään ihmeellistä. Se ei ole uutinen, että tällaisia työleirejä on ollut olemassa, eikä sitäkään tarvitse kovin paljon ihmetellä, että todisteet on nähty järkevänä siivota pois sodan jälkeisessä tulenarassa tilanteessa. Olennaisempaa on, mitä näillä leireillä todellisuudessa tapahtui. Saara Tuukkanen ehti viimeisinä sotavuosina työskennellä usealla leirillä, mutta nimenomaan Heinävedellä olot olivat lohduttomat. Joutjärven teoksessa kuvataan sydäntäriipaisevasti, miten naisilla ei ollut syksyn viimoissa kunnollisia työvaatteita, eikä edes ehjiä jalkineita. Keskenmenon saanutta naista ei viety lääkäriin, leirillä tapahtui karkaamisia, ja uhkaavia tilanteita, kun päihtyneet, rintamalta lomallae tulleet sotilaat tulivat riehumaan leiriin. Tarinan edetessä Saara Tuukkanen joutuu itse useita kertoja uhkaaviin ja vaarallisiin tilanteisiin. Järkyttävintä on päähenkilön korviin kantautuneet huhut vastasyntyneen ja hänen äitinsä surmaamisesta, mille tosin ei ole puheita kummempia todisteita.

Saara Tuukkanen vaikeni näistä kokemuksistaan miltei koko elämänsä ajan, mutta tuli vanhoilla päivillä toisiin ajatuksiin ja antoi pojalleen tehtävän saattaa tiedot julkisuuteen. Aihepiiri on mielenkiintoinen, mutta vaikeasti todennettava. Samaa voi sanoa myös Joutjärven teoksesta. Kun kyseessä on jo edesmenneen henkilön muistelmat, on kertomuksen luotettavuus jo lähtökohtaisesti vaikeasti määriteltävissä. Ja kun toinen henkilö on kirjoittanut tapahtumat fiktiivisen tarinan muotoon ja kun kirjallisia lähteitä ei ole säilynyt, on tarinan todenperäisyydestä ja historiallisesta pätevyydestä mahdoton sanoa yhtään mitään. Siitä huolimatta Valvojana naisten erityistyöleirillä on tärkeä teos. On suorastaan onni, että Tuukkanen päätti jakaa muistonsa, eikä vienyt niitä mukanaan hautaan. Saattaa olla, että ilman tätä tekoa Heinäveden leirin naisten kohtalot olisivat nyt jo lopullisesti unohtuneet. Nyt niistä pelastui edes pieni sirpale.

Risto Joutjärvi: Valvojana naisten erityistyöleirillä. Saara Tuukkasen muistelma 1943-1944.
Minerva 2015
296s.
Arvostelukappale

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Aki Ollikainen: Musta satu


Aki Ollikaisen Musta satu on jotakin aivan muuta kuin kiitosta niittänyt Nälkävuosi ja hyvä niin. Nyt kun tämä osuus on hoidettu, voidaan keskittyä romaaniin omana kokonaisuutenaan.

Pienoisromaanin tarina etenee kahdella eri aikatasolla: toisaalta nykypäivässä ja toisaalta 1930-luvun taitteessa ja alkuvuosina. Kieltolaki on avannut markkinaraon pirtutrokareille, niin myös Heinolle. Bisnes pyörii ja kotona on vaimo  ja lapsi, mutta Heino haluaa enemmän. Nykyhetkessä kaljaanmenevä kirjailija suree perheensä hajoamista ja yrittää selvittää, mitä tapahtui hänen isoisänsä isälle Tattarisuolla 1930-luvulla.

Tapahtumat kietoutuvat Tattarisuolle ja sisältävät liki kauhumaisia elementtejä. viikatemiehiä ja irtileikattuja ruumiinosia. Varsinaisesta kauhukirjallisuudesta ei kuitenkaan ole kyse, niin kuin ei dekkaristakaan, vaikka kaiken taustalla häilyykin synkän rikoksen haamu. Tuo haamu vaivaa sukupolvesta toiseen, siirtyy isältä pojalle, ja ympyrä sulkeutuu jälleen Tattarisuolla nykyhetkessä.

Alussa minulla oli pieniä vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Luomisen ja elämäntuskaa kärsivän keski-ikäisen miehen hapuilu tuntui kovin nähdyltä ja tylpältä aiheelta, eikä viinatrokarienkaan maailma tuntunut erityisen kutsuvalta. Ollikainen kuitenkin voitti minut tarinan edetessä puolelleen ja se on kokonaan jo Nälkävuodesta tutun vahvan lauseen ansiota. Ollikainen on mestari sanomaan paljon vähillä sanoilla. Tunnelma on parhaimmillaan painostava ja pakahduttava. Myös historiallinen kuvaus oli jälleen laadukasta ja tarkkaa. Ollikainen ei selitä historiallista kontekstia puhki, vaan näyttää sen lukijalle pieninä välähdyksinä. Tämähän on kirjallisuuden perusohjenuoria, mutta kovin vaikea toteuttaa käytännössä uskottavasti. 

Musta satu on ehdottomasti sivumääräänsä suurempi tarina ja monitasoisuudessaan sellainen, jossa riittää pureskeltavaa useammallekin lukukerralle. Esimerkiksi Joonan osuus jäi vielä kiehtomaan ja kaivertamaan, sitä pitää tutkiskella vielä enemmän.

Vakuuttava paluu.

Muualla:
Sara näki nykypäivän kerronnassa ripauksen Arto Salmista. Samaa mietin minäkin lukiessani.
Krista kiteytti hienosti: "Kirjassa mennään syvälle ihmissuhteiden suohon." Suo toimii tosiaan oivallisena metaforana.
Lumiomena koki romaanin ongelmana aikatasojen yhteensovittamisen, mutta toisaalta nimesi Ollikaisen "hiottujen lauseiden mestariksi".
Bleue toivoo Mustalle sadulle Finlandia-ehdokkuutta.

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
157s.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Dekkariviikolla muistellaan menneitä 3: Eeva Tenhunen ja Kirkkosaaren kuolemapäivät


Jokohan tänä kesänä selviäisin lukemaan Eeva Tenhusen Kuoleman savolaiseen tapaan? Yläsavolaiseen maalaismiljööseen sijoittuva dekkari on ollut lukulistallani iät ja ajat, ainakin kolme vuotta. Nyt kyllä painan sen mieleen seuraavaa kirjastoreissua varten.

Blogin kätköistä löytyy sen sijaan Tenhusen Joka uniinsa uskoo. Tällä kirjalla on aivan erityinen paikka mielessäni, se nimittäin sijoittuu Pielavedelle, synnyinkuntaani ja siellä vieläpä mieheni kotikylään. Ja tulevaan/nykyiseen loma-asuntokylääni. Ehkä siis tämän seikan ja viidentoista mieheni kanssa yhdessä vietetyn vuoden jälkeen uskallan jo sanoa, että omalle kylälle. Pielaveden Kirkkosaaresta nimittäin löytyy vanha kellotapuli ja hautausmaa. Tuolla sijaitsi Pielaveden kirkko (tiedättehän, ahtaat paekat niinkun Pielaveen kirkossa) ja kirkonkylä aina 1870-luvulle saakka. Uuden ja nykyisen kirkon myötä kirkonkylä siirtyi nykyiselle paikalleen mantereen puolelle ja sen sai aikaan kirkkoherra Carl Henrik Ståhlberg. Hän taas on minulle tärkeä henkilö, sillä vietin opiskeluaikana useamman vuoden miehen värikkäitä vaiheita tutkien ja syntyipä aiheesta kokonainen elämäkertakin.

Tuolla vanhalla hautausmaalla on muun muassa joukkohaudat ja muistomerkki kahdelletuhannelle nälkään ja sen seurauksiin kuolleelle vainajalle suurten nälkävuosien ajalta. Tutkimusaiheeni myötä jouduin myös tähän surulliseen ajanjaksoon perehtymään ja sitä myötä tunsin suurta mielenkiintoa Aki Ollikaisen Nälkävuotta kohtaan, mistä mielihyvällä panin merkille perehtyneisyyden taiteellisen vaikutelman lisäksi. Nyt viikonloppuna pistäytyessä taas noilla seuduilla, aion lukea loppuun Ollikaisen uuden romaanin, Mustan sadun. Se tosin sijoittuu Tattarisuolle, ei Kirkkosaareen, joten ei siitä tämän enempää tässä yhteydessä. Anteeksi rönsyilyni, pääsen kohta itse asiaan.

Tapulin vieressä on nykyään yksityisomistuksessa oleva kappalaisen pappila ja tähän rakennukseen sekä sen ympäristöön sijoittuu Joka uniinsa uskoo. Mutkittelevan alustukseni jälkeen ymmärrätte, että seutu on mitä oivallisin miljöö murhamysteerille. Paikallistuntemusta omaavalle lukijalle on sinänsä harmillista huomata, että Tenhunen on imenyt paikasta inspiraationsa, mutta muuten sommittelut rakennuksen lähiympäristöineen oman mielikuvituksensa mukaisesti. Romaanin tapahtumapaikkoja on siis turha etsiä oikeasta ympäristöstä.

Olen lukenut tämän dekkarin kahteen kertaan ja pakko myöntää, että suurin viehätys taitaa piillä paikallisvärissä. Kuitenkin on sanottava, että juoni on varsin kihelmöivä. Vai mitä sanotte siitä, että Kirkkosaaressa vietetään kuolemapäiviä? Vilkaiskaapas sivun yläosasta löytyvän linkin kautta, mitä olen kirjasta kirjoittanut kolme vuotta sitten. Sieltä löytyy myös pari kuvaa tapulista.

torstai 11. kesäkuuta 2015

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho


Itse en välttämättä miellä Ehtoolehto-kirjoja aivan dekkareiksi, mutta usein ne kuitenkin jäsennetään luokituksessa salapoliisikirjallisuudeksi, joten tämä olkoon dekkariviikon uutuutena lupaamani dekkarihtava kirja. Ja onhan Minna Lindgrenin kirjassa toki dekkarimaisia piirteitä. Ehtoolehdossa tapahtuu jälleen kerran kaikkea epämääräistä ja salamyhkäistä. Ja Siiri Kettunen yhdessä ystävättärensä Irman kanssa on kieltämättä melkoinen parivaljakko. Eritoten Siirissä on aika paljon neiti Marplemaisia piirteitä.

Ehtoolehto-sarja on siis ehtinyt kolmanteen osaansa ja mielessä käy, että voiko näitä nyt enää kovin monta tulla, kun päähenkilöt alkavat huidella jo lähempänä sataa ikävuotta. Kun romaanin nimi on niinkin pahaenteinen kuin Ehtoolehdon tuho, on lopunajan enteitä vahvasti ilmassa. Kirjan luettuani en kuitenkaan osaa vielä sulkea mappia: vaikuttaa siltä, että parivaljakolla on vielä seikkailuja jäljellä.

Ehtoolehdon tuho on utopia, joka sijoittuu vain vähän omasta ajastamme eteenpäin. Tämä tuntuu olevan tällä hetkellä hyvin tyypillinen tapa kirjoittaa utopiaa ja kyllähän ajankohta pakottaa ajattelemaan, onko kirjailjan visio kuinka lähellä totuutta kun kaikki tuntuu kuitenkin niin kovin tutulta. Ehtoolehdosta on tehty muodikkaasti pilottihanke, jossa hoitajat ja muu henkilökunta on korvattu tekniikalla ja roboteilla. On lääkkeenjakelurobottia, hoivarobottia, älyseinää ja ruokarobottia. Viimeksi mainittu sylkee värikkäitä neliöitä, kolmioita ja palleroita, joihin on pakattu kaikki ne aineet, joita vanhus tutkimusten mukaan tarvitsee. Ei ole kovinkaan suuri yllätys, että tämä ei Ehtoolehdon virkeimpiä asukkaita miellytä. Vaikka voisi luulla, ettei tilanne voisi enää pahentua, niin voi se. Ensinnäkin Ehtoolehtoon pesiytyy rottia ja toiseksi uskonlahkoon kuuluvia vapaaehtoisia, jotka tuntuvat olevan hyvin kiinnostuneita itse kunkin testamentista.

Pakko sanoa, että tätä lukiessa pääni yläpuolella leijaili musta pilvi. Kuolema Ehtoolehdossa oli ratkihauska ja raikas kirja, joka herätti silti vakavia ajatuksia. Ehtoolehdon pakolaiset oli jo selvästi alleviivaavampi teos, mutta muistan silti nauraneeni useaan kertaan ääneen. Ehtoolehdon tuho oli tuomiopäivän puhetta täynnä ja mielestäni se ei ollut hyvä asia. Kaipasin naurua.

Itsekriittisesti on tietenkin pakko miettiä, että kuinka paljon naurun aihetta on niillä vanhuksilla, jotka laitoksissa tälläkin hetkellä elävät. Onko itsekästä minulta kaivata kepeää dekadenssia ja vanhuskapinaa kun kirjailja haluaa esittää ajankohtaisen puheenvuoron vanhustemme hoitamisesta ja ennen kaikkea yhteiskuntamme suhtautumisesta ikääntymiseen ja kuolemaan ylipäätään? Varmaankin on, mutta vähän enemmän pilkettä silmäkulmassa ei suinkaan olisi mielestäni vähentänyt asian puhuttelevuutta.

Ei Ehtoolehdon tuho kuitenkaan huono teos ole ja varmasti jokainen, joka on Siirin ja kumppaneiden mukaan lähtenyt, haluaa lukea tämänkin teoksen. Toivon, että Siiri ja Irma saavat vielä grande finalen, jossa he panevat haisemaan ja jota lukiessa kieriskelen niin naurussa kuin kyynelissä yhtä aikaa. Sen nämä tehomummot ovat ansainneet.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
289s.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Dekkariviikolla muistellaan menneitä 2: Sherlock Holmes

Sidney Pagetin muotokuva Sherlock Holmesista vuodelta 1891.


Jatkoa dekkariviikolle!

Kun maanantaina aloitin kertomalla itselleni kaikista tärkeimmästä dekkarihahmosta, on luontevaa jatkaa sillä toiseksi tärkeimmällä. Kenestäpä muusta voisikaan olla kyse kuin Sherlock Holmesista? Kaikista salapoliiseista suurin lienee tuttu melkein missä päin maailmaa tahansa ja niin se on ollut minullekin ihan lapsesta asti. Kuitenkin, jos oikein muistan, olin reilusti päälle kahdenkymmenen, ennen kuin luin ensimmäisen Holmes-seikkailuni. Siitä huolimatta Sir Arthur Conan Doyle on minulle se ainoa ja oikea dekkaristi ja hänen tuotantonsa jättää kirkkaasti varjoonsa esimerkiksi Agatha Christien, jonka kirjojen lukemisen aloitin sentään huomattavasti nuorempana.

Keskeisin syy Holmes-tarinoiden lumovoimaan on tietenkin kiehtovassa henkilöhahmossa. Sherlock on ällistyttävä yhdistelmä yli-inhimillistä täydellisyyttä ja sääliä herättävää rappiota. Sir Arthur leikittelee vastakohtaisuuksilla muutenkin. Hänen aisaparinsa Watson on yhtä aikaa sekä hellyttävän avuton että jämerän maalaisjärkinen mies. Tarinoiden juonet ovat mutkikkaita, mutta ratkaisut lopulta yksinkertaisia. Sherlock Holmes kokonaisuudessaan on ylistys järjen voitolle tunteesta, mutta toisaalta juuri sankarin vaikeus käsitellä niin omia kuin toisten tunteita on hänen suurin tragediansa.

Täältä kirjablogista Holmes-tarinoita löytyy vain yksi, nimittäin Baskervillen koira, joka ei mielestäni ole parasta Doylea. Omasta mielestäni lyhyt muoto sopii paremmin Holmes-seikkailuihin. Ei tämäkään toki huono ole ja kyse on sitä paitsi klassikosta, jonka tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Samaa ei voi sanoa fanikirjasta: Graham Mooren Kuolema Sherlock-seurassa on näköjään saanut minut kirjoittamaan varsin hyisesti.

Päähenkilöiden ohella parasta Sherlock Holmesissa on tietenkin Lontoo. Se on yksi lempikaupungeistani ja viktoriaaninen aikakausi puolestaan on kiinnostanut ja kiehtonut minua jo pitkään kaikista eniten. Päätetään tämä katsaus siis parin vuoden takaiseen kuvaan Lontoosta, jolloin pistäydyimme myös Sherlock Holmes-museossa.






maanantai 8. kesäkuuta 2015

Dekkariviikolla muistellaan menneitä 1: Maria Kallio


Tänään alkoi dekkariviikko!
Vaikka tällä hetkellä luen dekkareita huomattavasti vähemmän kuin joskus aikaisemmin, on dekkareilla kuitenkin pysyvä sija lukijan sydämessäni. Amman lukuhetki osallistuu dekkariviikkoon nostamalla esille vanhoja dekkarirakkauksia ja esittelemällä 1 - 2 dekkarihtavaa (heh) uutuusteosta. Minulla olisi uusia dekkareita odottamassa kyllä vinopino, mutta suurin osa niistä joutuu odottamaan kesälomaa, johon on vielä muutama viikko aikaa. Mutta hei, dekkariviikko voi olla vaikka joka viikko! Täräytetäänpä nyt siis dekkarikesä käyntiin muistelemalla vanhoja, minulle syystä tai toisesta tärkeitä kirjoja ja/tai kirjailijoita.

Ensiksi pitää aloittaa Maria Kalliosta. Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja on minulle tärkeä monessakin mielessä. Erityisen tärkeä se on siksi, että Kalliot pitivät lukijuuteni hengissä niinä aikoina nuoruudessa kun luin syystä taikka toisesta vähemmän. Maria Kallio on minulle tärkeä myös henkilöhahmona. Hän edustaa omaani edeltävää sukupolvea ja on omalla tavallaan ollut esikuva, eritoten työ- ja perhe-elämän yhdistämisessä. Joskus vieläkin hankalissa ammatillisissa tilanteissa huomaan ajattelevani, miten Maria Kallio tässä tilanteessa toimisi!

Kiitos Leena Lehtolaiseen tutustumisesta kuuluu kummilleni, joka antoi minulle joululahjaksi Kuolemanspiraalin noin vuonna 1997 tai 1998. Ihastuin saman tien ja luin kirjastosta Kallio-sarjan edeltävät osat ja aloin seuraamaan uusien tuotoksien ilmestymistä. Koska Lehtolaiselta ilmestyy kirja lähestulkoon joka elokuu, aivan syntymäpäivän korvilla, kuuluu hänen uusimpansa itsestään selvästi syntymäpäiväiltani tai ainakin elokuun lopun lukemistoon.

En osaa sanoa, mikä olisi sarjan paras kirja, Kuolemanspiraali teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen ja loppuratkaisu pääsi yllättämään. Myös esimerkiksi Luminainen, Kuparisydän ja Tuulen puolella ovat jääneet hyvin mieleen. Haaveilen, että lukisin joskus jälleen koko sarjan alusta asti läpi. Tai ehkäpä kuuntelen tällä kertaa äänikirjoina?

Suurin osa sarjasta on luettu aikana ennen blogia, mutta jotakin löytyy täältäkin:
Rautakolmio
Minne tytöt kadonneet
Maria Kallio novellit -extra
Maria Kallio -Extra

Leena Lehtolainen Humanismin illassa tammikuussa 2013

Millaisia kokemuksia ja muistoja sinulla on Maria Kallio -sarjasta? Mikä on oma suosikkisi?

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Hiljainen toukokuu

Hiljaista blogissa, mutta FB-tilini on aktivoitunut mm. kuvien muodossa. Tervetuloa seuraamaan!
Seuraavaksi esittelyyn täällä blogissa on tulossa Ehtoolehdon tuho.

Toukokuu oli sen verran vilkas ja ryydyttävä, että lukeminen jäi vähäiseksi. Onneksi luinkin sitten sitäkin parempia kirjoja!

Satuhetkessä esiteltiin tällä kertaa Maria Kuutin Anna ja Elvis kylpylässä, Kirja sai suosiota osakseen niin lasten kuin lukijankin keskuudessa, joten kakkososa, Anna ja Elvis mummolassa, on jo otettu luvun alle!

Jojo Moyesin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä oli viihdyttävä ja koukuttava lukuromaani. Ei mikään maailmoja mullistava teos, mutta kuitenkin riittävää twistiä sisältävä ollakseen ajatuksia herättävä ja omaperäinen. Tykkäsin.

Vielä sitäkin enemmän pidin John Williamsin Stonerista. Upea, mahtava kirja, jonka pariin haluan ehdottomasti palata vielä monta kertaa. Yksi kirjavuoden parhaista varmasti.

Kuun lopussa ehdin palata vielä lapsuuteni suosikkiin, nimittäin Anni Swanin Jänis Vemmelsäären seikkailuihin.

Loistavan lukukuukauden päätti J.P. Koskisen Kuinka sydän pysäytetään. Maamme itsenäisyyden ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuva tarina oli psykologisesti vahva ja piti otteessaan vielä lukemisen jälkeenkin. Vuoden parhaimmistoa tämäkin.

Mitenkähän tästä saisi tavan? Että lukisi vähemmän, mutta ainoastaan loistavia kirjoja?

tiistai 2. kesäkuuta 2015

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

                    

Ensimmäinen mieleeni tuleva luonnehdinta J.P. Koskisen teoksesta on, että romaani on kaikin puolin tyylikäs. Tässä maassa on paljon kirjailijoita, jotka kirjoittavat erinomaisesti henkilökuvausta ja ihmissuhdetarinaa. Aika paljon on niitäkin, jotka kirjoittavat hyviä ja uskottavia sotakuvauksia. Kirjailijoita, jotka pystyvät molempiin ja vieläpä samassa kirjassa, on aika vähän. Ja kun siihen heitetään vielä psykologisen kuvauksen taso, mikä ylipäänsä ei ole kovin suosittu laji kotimaisessa kirjallisuudessa, voi kai huoletta sanoa, että Kuinka sydän pysäytetään on tuiki harvinainen teos.

Palataanpa ajassa neljä vuorokautta taaksepäin. Tai oikeastaan tarina alkoi jo kuukausi sitten. Nappasin tuolloin lähikirjastosta mukaani tämän teoksen, sillä olin kuullut siitä paljon hyvää. Kirjastokassiini solahti myös paljon muuta lukemista, vaikka lukemattomien kirjojen pinot huojuivat ja tiesin lukuajan olevan seuraavina viikkoina kortilla. Ja niinpä siinä kävi, kuten todennäköistä oli. Harmikseni huomasin viime viikon lopulla, että laina-aika oli mennyt jo umpeen. Perjantai-iltana sitten kannoin kirjoja kohti kirjaston palautusluukkua ja noin kaksikymmentä metriä ennen ovea päätin kuitenkin avata kirjan ja lukea ensimmäiset lauseet selvittääkseni, pitäisikö hakea kirja lainaan uudemman kerran. Teos alkaa näin: Isä katseli metsänrajasta kiikarilla meitä kohti. Käskin Häyhän ampua hänet. 

Pysähdyin. Laskin, että koska kirjasto oli jo joka tapauksessa kiinni, ei kirja liikahtaisi ennen maanantaiaamua palautuslaatikosta mihinkään. Joten voisin aivan hyvin käyttää viikonlopun intensiiviseen lukemiseen. Käännyin kannoillani ja luin ensimmäisen luvun jo parkkipaikalla autossa. En harmittele tätä lievää kansalaistottelemattomuuttani (kirjabloggaaja heittäytyy villiksi ja uhmaa kirjaston laina-aikoja!) ollenkaan, sillä kyllä tämä teos oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Kirjan tarina sijoittuu itsenäisen Suomen ensimmäisiin vuosikymmeniin, suurin piirtein itsenäistymisestä talvisodan loppuun. Päähenkilö Juho on isänsä poika ja tämä isä on spartalaista kuria ja järjestystä ihannoiva tsaarinarmeijan upseeri ja kotityranni (silloin kun sattuu kotona olemaan). Kun vallankumouksen pyörteissä isä jää kaikkien mahdollisten rajojen tuolle puolen ja Juhon perhe joutuu vankileirille, karskiutuu karun lapsuuden eläneen pojan maailmankuva entisestään. Aikuisena hän päätyy ammattisotilaaksi, Mannerheimin neuvonantajaksi ja Eurooppaa kiertäväksi diplomaatiksi, jonka toimet sijoittuvat hyvin vahvasti harmaalle alueelle. Juho haluaa estää suursodan, mutta vähintään yhtä päättäväisesti hän haluaa hyvitystä ja/tai hyväksyntää hänet hylänneeltä isältään.

Tarina huipentuu talvisotaan, ajanjaksoon, josta suomalaisessa kaunokirjallisuudessa on kirjoitettu aina uudestaan ja uudestaan, mutta ei Koskisen kuvaus häpeä ollenkaan edeltäjiensä ja vertaistensa joukossa. Sota on rajua, raakaa, vastenmielistä ja kuvaus osin inhorealististakin, mutta ei kuitenkaan tarpeettoman alleviivaavaa tai ylipäänsä minään hetkenä liioittelevaa. Sen sijaan teoksen aiemmissa vaiheissa, kirjailijan kuvatessa Juhon suhmurointia vähän siellä sun täällä, mietin useaan otteeseen, olisiko oikeasti voinut tapahtua näin. Tai ennen kaikkea, olisiko kellään Juhon asemassa olevalla voinut olla niin paljon pelivaraa kuin mitä tässä esitetään. Toisaalta Koskisen tapa yhdistää faktaa ja fiktiota on kiinnostavaa luettavaa ja kokonaisuus yltää kuitenkin reippaasti uskottavan puolelle. Tarinaa rytmittävät lehtiartikkelit, sähkeet ynnä muut aidot dokumentit, jotka taustoittavat fiktiivistä tarinaa ja linkittävät sen todellisiin tapahtumiin.

Kerronta on tunnelmaltaan vahvaa ja latautunutta, kieli taas sopivan ilmaisuvoimaista, mutta ei turhan leikittelevää. Kaiken kaikkiaan kirjaa oli miellyttävä ja helppo lukea nopeassa tahdissa, mutta tekstistä riittäisi ammennettavaa ja pureskeltavaa myös uusintakierrokselle vaikka saman tien. Kuinka sydän pysäytetään on, kuten kansikin jo kertoo, romaani sodasta ja rakkaudesta. Aihepiiri ei ole mitenkään omaperäinen, mutta toteutus on kyllä hieno ja kunnioitusta herättävä. Romaanissa on kaikki suurromaanin ainekset. Aika näyttää, yltääkö teos sellaiseksi myös lukijoiden sydämissä.

J.P. Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
WSOY 2015
350s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...