maanantai 27. huhtikuuta 2015

Kari Hotakainen: Kantaja


Viime vuonna Kirjan ja ruusun päivä meni minulta ohi, mutta muuten olen ollut kirjakarkeloissa mukana: Jari Tervon Jarrusukka löytyy täältä ja Tuomas Kyrön Miniä täältä. Idea kirjaostosten kylkiäisinä tulevasta kotimaisen huippukirjailijan kirjasta on minusta kiva, mutta jotenkin vääjäämättä kahdesta aiemmin lukemastani tilauskirjasta on jäänyt sellainen maku, ettei niitä varsinaisesti sydänverellä ole kirjoitettu. Olisi helppo syyttää pienoisromaaniformaattia, mutta kuten kotimaisessa nykykirjallisuudessa jatkuvasti voi huomata, pieneen sivumäärään saa mahtumaan hyvin paljon painavaa asiaa ja sykähdyttävää ilmaisua.

Kari Hotakaisen Kantaja kyllä kunnostautuu näissä molemmissa, siis painavassa asiassa ja hienossa ilmaisussa. Kirjan päähenkilö Timo on yksinäinen filosofian maisteri, joka haikailee nuoruuden (ainoan) rakkautensa perään ja päätyy vallitsevassa työllisyystilanteessa töihin hautausmaalle. Siellä hän kävelee vainajien päällä ja joutuu kasvoikkain itselleen aivan uuden ilmiön kanssa: kaikilla vainajilla ei ole riittävästi omaisia arkkua kantamaan. Niinpä Timosta tulee kantaja, yksi henkilö, joka hälytetään hätiin tarpeen vaatiessa. Ja vaikka kuinka suntio yrittää varoittaa, alkavat kuolleet pyöriä Timon mielessä aina vain enemmän.

Timohan on käytännöllisesti katsoen sisältä kuollut. Vieraiden ihmisten hautajaisia seuratessaan, laskiessaan hätäisesti maahan omaisettoman vainajan pahviarkussa, hän alkaa miettiä, millaiset hänen omat maahanpanijaisensa tulevat olemaan. Kuka kirjoittaa muistopuheen hänestä?

Kantaja tuli hotkaistua nopeana välipalana jumittaessani erään huonosti etenevän kirjan kanssa. Hotakaisen teksti on sujuvaa ja teos on helppo lukea ilman, että miettisi asiaa sen kummemmin. Pakko myöntää, että osittain teinkin näin ja olin jo aikeissa kirjoittaa jälleen kerran, että tämä nyt oli tällainen kirjan ja ruusun päivän kirja, kylkiäinen. Mutta sitten aloin miettiä tarinaa tarkemmin. Lukuprosessi jatkui vielä kirjan lukemisen jälkeen ja aiemmin hämäränä mielessä käväissyt ajatus pääsi perille saakka. Vaikka kirjasta ei kovin kummoista draaman kaarta löydykään, on se kuitenkin hieno kasvukertomus, kuvaus heräämisestä, matkasta pimeästä valoa kohti. Mikä parasta, tämä ei ole kasvukertomus nuoresta tytöstä tai naisesta vaan tuikitavallisesta, suorastaan harmaasta, yksinäisestä, keski-ikäisestä miehestä. Arvostan.

Kari Hotakainen: Kantaja
Kirjan ja ruusun päivän kirja, Kirjakauppaliitto 2015
139s.

lauantai 25. huhtikuuta 2015

J.K. Johansson: Noora (Palokaski #2)


J.K. Johanssonin nimimerkin turvin Palokaski-sarjaa tekevät kirjoittajat julkaisivat viime vuonna sarjan toisen osan, Nooran. Ensimmäiseen osaan, Lauraan, muistan tutustuneeni toissa kesän lopulla, kun kaipasin jotakin kepeää lukemista. Kokemus oli vähän ristiriitainen ja heppoinenkin, mutta toisaalta tarinassa oli jotain sellaista kummaa koukuttavuutta, että painoin sarjan mieleeni. Ja tulin ladanneeksi kakkososan puhelimeeni juuri sellaista hetkeä varten, jolloin taas tekee mieli viskata aivot hetkeksi narikkaan. Sellainen tilanne tuli viime viikon lomalla ja Noora soveltui kyllä erinomaisen hyvin hieman väsyneeseen viimeiseen lomapäivän ja myöhäisen lentomatkan lukemistoon.

Päähenkilö Miialla alkaa olla ongelmia elämänhallinnan kanssa. Aikaisemmin syksyllä tapahtunut Lauran katoaminen vaivaa mieltä ja kaiken lisäksi hän on antanut periksi nettiriippuvuudelleen. Muutkaan henkilöhahmot eivät ole järin onnellisia. Miian poliisikaveri Korhonen kohtaa henkilökohtaisen järkytyksen ja Miian veli Nikellä ja hänen vaimollaan (joka on samalla Miian hyvä ystävä) Suskilla menee avioelämä erityisen huonosti. Miia onnistuu myös sotkemaan omat miesasiansa. Kun paikallisella kuntosalilla tapahtuu kauheita, on Miialla ja Korhosella kaikki syyt uskoa, että jotakin kaikki kammottavuudet yhdistävää on tekeillä.

Kirjan nimihenkilö Noora taas on nuori nainen, joka kärsii yksinäisyydestä ja haluaa epätoivoisesti kuulua suosittujen porukkaan. Tullessaan kerta toisensa jälkeen torjutuksi, hän alkaa hakea lohtua blogimaailmasta. Yksi asia ärsyttää minua monissa nuorten elämää kuvaavissa kirjoissa. Nimittäin se, että nuoret kuvataan idiootteina tai ainakin vähä-älyisinä pissiksinä. Epäilemättä sellaisiakin on, mutta oman kokemukseni mukaan nuoret ovat kyllä valtaosin hyvin fiksua porukkaa. Nooran hahmossa on aavistus syvyyttä, mutta hänen ikätovereistaan sitä saa kyllä etsiä turhaan.

Tästä ja tekstiä paikoitellen vaivanneesta hutiloinnista huolimatta myönnän jälleen kerran viihtyneeni erinomaisesti. Itse asiassa erityisesti Nooran bloggaamisen kuvaaminen on täynnä aika onnistunutta huumoria ja satiiria, joskin takana toki on myös synkempiä sävyjä. Kun kirjan loppua kohti mentäessä Miian ja Niken aikoinaan kadonneen Venla-siskon vaiheet alkoivat pikku hiljaa hahmottua, olin jälleen koukussa. Kutkuttavasta (ja kieltämättä överistä, mutta ei haittaa) kirjan lopusta puhumattakaan.

Ja kappas, seuraavan osan nimi onkin Venla ja ilmestyy kesän korvilla. Pakko se on lukea.

J.K. Johansson: Noora
Tammi 2014 (Elisa Kirjan e-kirja 2014)
222s.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Hyvää kirjan ja ruusun päivää!


Hyvää kirjan ja ruusun päivää!
Minäkin kävin ostoksilla. En ollut ehtinyt oikein miettiä, mitä hankkisin, mutta Jojo Moyes järkytti minua niin perin juurin viime kuussa, että ajattelin kokeilla tätä toistakin.
Luen yleensä aina kesälomalla jonkin paksumman elämäkerran, tänä vuonna se voisi olla Grace.
Oikeanpuolimmaiset kirjat taas ovat tuoreita arvostelukappaleita, oikeita "hyvän mielen kirjoja": toinen käsittelee jatkosodan aikaista erityistyöleiriä ja toinen koulutragediaa.
Ja mahtuihan niitä ruusujakin tähän päivään, niin Hotakaisen kannessa kuin tuossa sievässä herätysostospussukassa, joka taitaa päätyä työjuttujen säilytykseen.

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta


Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta on kirja, jolta odotin paljon. Paperilla se vaikutti aika lailla täydelliseltä: sijoittuuhan tarina Lontooseen kiihkeillä ja sykkivillä 1960- ja 1970 -luvuilla ja vieläpä teatterimaailmaan, joka kiehtoo minua aina. Kun vielä korviini alkoi kuulua ihastuneita kuiskutteluja muilta kirjabloggaajilta, olivat odotukset korkealla. Tipahdin odotuksineni korkealta alas.

Ehkä rakkaus oli totta on tähän mennessä vuoden pahin pettymys. Tahkosin lukea sitä pari viikkoa ja ainoa syy, miksi en jättänyt kirjaa kesken, oli vilpitön halu ottaa selvää, miksi tästä kirjasta on pidetty niin paljon. Vastaus ei kuitenkaan oikein selvinnyt minulle.

Tarinan keskiössä ovat teatteria elävät ja hengittävät nuoret: Luken, Paulin ja Leighin muodostama kolmikko ja toisaalta samoissa, mutta kuitenkin niin eri piireissä liikkuva näyttelijätär Nina miehensä Tonyn kanssa. Kirja kertoo siitä nuoruuden innosta ja kiihkosta, jolla he taiteeseen suhtautuvat, mutta ennen kaikkea kysymys on ihmissuhdekiemuroista. Ihmiset rakastuvat vääriin henkilöihin tai sitten oikeisiin, mutta seurustelevat väärien kanssa. Tunnelma on sellainen kuin aikakauden svengaavassa ilmapiirissä voi kuvitellakin olleen tai kuten se kirjallisuudessa ja elokuvissa esitetään: juhlia, boheemia elämää, halpaa punaviiniä, huumeita, rakkautta, seksiä ja niin edelleen. Jones piirtää aikakautta tarkoin vedoin, jopa liiankin tarkoin. Aikalaista tutut yksityiskohdat ja intertekstuaaliset viitteet varmasti kiinnostavatkin, mutta itselläni ei syntynyt niihin minkäänlaista suhdetta. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli, yllätys yllätys, huono teatteri. Lavasteet olivat kunnossa, mutta dialogi tönkköä ja epäuskottavaa.

Nimenomaan dialogi ja henkilökuvaus tökkivät eniten. Lauseet olivat töksähteleviä, eivätkä välillä tuntuneet olevan yhteydessä henkilöiden toimintaan. Lopulta kahden viikon ja neljänsadan sivun jälkeen en voi sanoa tuntevani kirjan henkilöistä yhtäkään. Huomaan käyttäväni aika tiukkoja sanakäänteitä, joten liudennetaan vähän. Täysin en nimittäin halua kirjaa teilata. Minulle kirja oli vain aivan väärä. Viimeisestä 150 sivusta voin sanoa kuitenkin jopa pitäneeni. Syitä on kaksi: ensiksikin, tarinassa alkoi silloin viimeinkin tapahtua ja toisaalta ulkokirjallisena asiana: jatkoin lukemista Kööpenhaminassa. Ehkä siirtyminen uuteen kaupunkiin, irralliseen kaupunkiloman tunnelmaan ja meri-ilmastoon auttoi pääsemään lähemmäs kirjan henkeä. Olen valmis myöntämään, että osa negatiivisista fiiliksistäni johtuu varmaankin lomaa edeltäneestä hurjan kiireisestä ajanjaksosta, johon tällainen boheemi ja kiireetön teos ei soveltunut ollenkaan.

Kirjaa on luettu paljon blogistaniassa. Olen edelleenkin ällikällä lyöty toisten lukukokemuksista lukiessani. Esimerkiksi Kirsi kirjoittaa: Kirja tarjosi oikeastaan kaikkea sitä, mitä toivon hyvältä lukukokemukselta. Sain uppoutua mielenkiintoiseen, oivaltaen ja huolella kirjoitettuun tarinaan.

Lumiomena taas sanoo näin: Ehkä rakkaus oli totta onkin ennen kaikkea loistava lukuromaani, jonka kohdalla voisin (ensimmäistä kertaa tässä blogissa) käyttää ystäväni Hannan termiä lukusukkula. Sillä sellaisesta on kyse: taidokkaasti kirjoitetusta romaanista, jonka maailmaan on helppo upota.

WHAT?? Miksi minä en uponnut, en sukkulana, enkä vähemmänkään virtaviivaisena muotona?

Vastaus löytyy Ilselästä: Aloitan listaamalla sopivia hetkiä lukea Sadie Jonesin viehkoa Ehkä rakkaus oli totta -kirjaa: 

- hotellihuoneen sänky

No niin, paikka oli siis väärä. Olisi pitänyt lukea kirja kokonaan siellä Kööpenhaminassa. ;)

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta (Fallout 2014)
Otava 2015
427s.
Suomentanut Marianna Kurtto
Arvostelukappale

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Kööpenhamina...

Tulin vain ilmoittamaan, että elossa ollaan. Takana on ihania keväisiä päiviä Kööpenhaminassa, joihin mahtui paljon yhdessäoloa perheen kanssa, ulkoilua, ihastelua ja ruokaa. Nyt jalkoja ja silmiä painaa väsy, mutta mieli on keveä.

Ohessa kuvaterveiset Kööpenhaminasta, mutta palailen asiaan piakkoin myös kirjojen muodossa. Nimittäin ehdin minä vähän lukeakin.

Ihanaa sunnuntain jatkoa ja jännittävää vaali-iltaa :)









lauantai 11. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu


Se alkoi hyvin viattomasti. Lomapäivä, aurinko paistaa ja lämmittää rantakallioita niin, että niillä on mukava istua. Lapset haluavat auttaa kevättä ja särkeä jäätä rannasta. He kantavat irroittamansa jäälohkareet kalliolle sulamaan. Pian vesinoro alkaa valua ja vesi palautuu pikku hiljaa takaisin järveen. Koska lapset eivät halua jättää hauskaa leikkiä kesken ja koska olen huumaantunut keväästä, lämmöstä ja auringosta ja ennen kaikkea, koska kerrankaan ei ole kiire minnekään, lupaan lapsille vielä lisäaikaa leikkiin ja alan selata puhelintani. Silmiin osuu uutuskirja, josta en tiedä oikeastaan mitään, mutta olen huomannut monen kirjabloggaajan sitä ehtineen jo kovasti kehua. Lataan kirjan ja alan lukea, siinä auringon lämmittäessä sekä minua että kalliota allani. Lapset, tyttö ja poika, leikkivät silmieni alla, toisilleen kuviteltuja tapahtumia selostaen, iloisesti kiljahdellen, varmana siitä, että maailma on heidän. Ja minä luen.

Elina Hirvosen Kun aika loppuu kertoo monestakin asiasta. Se sijoittuu ajassa viitisentoista vuotta eteenpäin, aikaan jolloin ilmastonmuutos ja ekologinen kriisi on alkanut konkretisoitua maailmassa. Mistään katastrofinkäryisestä dystopiasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä maailma on kovin uskottava, aika lailla samanlainen kuin omamme, ihmiset yhtä itsekkäitä kuin aina ennenkin. Kirjan keskiössä on perhe: äiti, isä, tyttö ja poika. Tyttö ja poika voisivat olla niin kuin nuo tuossa rannalla leikkivät, tai ne voisivat olla niin kuin kymmenet tuhannet muut leikki-ikäiset sisarukset tässä maassa. Vaikka kirjassa on voimakas ekologinen sävy ja vaikka siinä käsitellään luonnonvarojen ja varallisuuden epätasaista jakautumista maailmassa, sotia, nälkäkatastrofeja ja ilmastonmuutosta, on kirja minusta ja minulle kuitenkin ennen kaikkea tarina äitiydestä, äidin ja lapsen, puolisoiden ja sisarusten välisistä suhteista.

Aina kun kuulemme uutisista, että joku on päätynyt käsittämättömään tekoon, surmannut viattomia ihmisiä ampumalla, pommittamalla tai ohjaamalla lentokoneen vuorenseinämään, kysymme saman kysymyksen: miksi. Etsimme syytä luonnollisesti ymmärtääksemme, mutta ennen kaikkea vakuuttaaksemme itsemme, että niin ei voisi käydä meille, meidän lapsellemme tai meidän siskollemme tai veljellemme. Lohdutus, johon voimme tuudittautua nähdessämme nälkää näkeviä ja sodan jaloista pakenevia lapsia ("Onneksi täällä ei ole tuollaista."), on löydyttävä myös tällaisiin tragedioihin. Haluamme kuulla, että toisia ihmisiä tappava ihminen on kertakaikkisen sairaalloinen, psykopaatti, jo lapsesta asti hirviöksi tunnistettu, jolla ei ole perhettä ollenkaan tai jonka vanhemmat ovat kertakaikkisen kelvottomia, päihderiippuvaisia, rikollisia tai vähintään jollakin muulla tapaa elämänruntelemia, mutta eivät missään nimessä kaltaisiamme tavallisia ihmisiä.

Mutta entä jos lapsi oli pellavapäinen ja nauravainen, sellainen, joka sai kaikki muutkin nauramaan? Entä jos vanhemmat olivat tavallisia koulutettuja, keskiluokkaisia ihmisiä? Jopa hieman parempia ja tiedostavampia kuin me muut, ihmisiä, jotka konkreettisesti teoillaan pelastavat maailmaa? Entä jos he siitä huolimatta eivät kyenneet pelastamaan lastaan? Entä jos on olemassa paljon viitteitä, asioita, jotka vaikuttavat, muttei mitään yksinkertaista syytä? Ei vastausta kysymykseen miksi.

Hirvonen käyttää näitä varmastikin jokaiselle vanhemmalle tuttuja pelkoja hyvin hyväkseen. Hän lausuu ääneen kysymyksen sitä oikeastaan tekemättä ja vastaa siihen mitään sanomatta. Hän näyttää toteen jokaisen äidin painajaisen. Sen sijaan isän näkemys jää kuulematta.

Kun aika loppuu on nopea luettava, eikä liian ahdistava, mutta herättää kuitenkin ajatuksia ja jättää lukijaan jäljen. Enemmän kirjan kertoo kuitenkin elämästä kuin kuolemasta. Teksti on täynnä latausta ja tunnetta, jota jokainen sana tuntuu tihkuvan. Siiventynkien lailla törröttäviä lapaluita oli makuuni jopa hieman liikaa. Kaiken kaikkiaan teos oli aika lailla täydellistä pääsiäislukemista: sopivan helppolukuista, mutta kuitenkin suuria teemoja sisältävää ja vakavia ajatuksia herättävää kirjallisuutta. 

Tämän luettuani halasin lapsiani vähän normaalia pidempään.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
WSOY 2015 (Elisa Kirjan e-kirja 2015)
185s.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Satuhetki: Tatu Kokon Roskasakki-sarja

Jos kysytään Neiti Keväältä ja Herra Syksyltä, ovat Tatu Kokon Roskasakki-kirjat aivan huippuja.
"Äiti, saanko lukea tätä vielä sängyssä vähän aikaa?"
"Äiti, minä luin tämän jo kerran, mutta nyt minä luen tämän vielä uudestaan, kun minusta tämä on niin hauska!"

Nämä olivat suoria sitaatteja 5,5-vuotiaalta herra Syksyltä, joka ei vielä lue. Graafikko Timo Filpuksen kuvat ovat siis tehneet nuoreen mieheen suuren vaikutuksen. Itsekin pidän kuvituksesta, joka on selkeää, ilmeikästä, eikä aina niin perinteistä lastenkirjakuvitusta. Vaikutteita on ainakin sarjakuva- ja sanomalehtimaailmasta, josta Filpuksen kädenjälki onkin monelle tuttu.

Väheksyä ei voi kuitenkaan itse Tatu Kokon tarinan voimaa. Roskasakkihan koostuu niistä kaikista vähimmistä ja pienemmistä - roskista. Ajatus siitä, omasta kodista mutta silmän ulottumattomista, löytyy satumaailma ja seikkailun ainekset, on pientä mieltä kutkuttava.


Ensimmäisessa kirjassa; Roskasakki ja kadonnut kulkunen tutustutaan Roskasakin jengiin, joka muodostuu tarinan edetessä. Kaikki alkaa Roskasta, joutavista aineksista kokoon kyhäytyneestä sykkyrästä, joka helisyttelee kulkusta ja jokeltelee, kunnes Hämähäkki-vaari heittää runokirjan sivusta kyhätyn liidokin suoraan Roskan sydämeen, silllä seurauksella että hän saa sanat ja puhumisen lahjan (tämä on henkilökohtainen suosikkikohtani koko kirjasarjassa, ymmärrätte varmaan miksi). Roskan lisäksi kirjan sivuilla seikkailevat Pölykoira (kuinkas muuten), hongkongilainen Superlon ja Rusina. Tarinan varrella he kohtaavat yllättäviä vaaroja, kuten Hotkijan, Ötökän ja Torakan, josta muodostuukin jonkinlainen Roskasakin arkkivihollinen.



Sarjan toisen osan idea on minusta mainio: Roskasakki ja suuri kierrätysseikkailu on puuhakirja, jonka tehtävät ohjaavat ja opastavat lapsia kierrätys- ja lajitteluasioissa. Viehätyn kovasti tällaisesta funktionaalisesta ulottuvuudesta ja erityisesti siitä, että kyseessä ei ole kirjan oheen tehty lisätuote, vaan kirjasarjan itsenäinen osa, jossa tarina etenee. Tuleepa Roskasakkiin lopulta uusi jäsenkin. Tehtävät ovat mukavan monipuolisia ja ainakin meidän muksumme ovat niistä pitäneet kovasti. 


Sarjan kolmas ja viimeisin osa on Roskasakki ihan pihalla. Kuten nimestä ja yllä olevasta kannestakin voi päätellä, tällä kertaa Roskasakin seikkailut yltävät myös kotitalon ulkopuolelle. Roskasakin auvoinen yhteiselo on koetuksella, kun kulkunen joutuu jälleen kerran vääriin käsiin. Ristiriitojen vuoksi ystävykset erkanevat ja joutuvat samalla huomattaviin vaaroihin, kuten likipitäen pelottavan Silppurin kynsiin (tämä taas on kummankin lapsen lempikohta). Onneksi myös uusia tuttavuuksia solmitaan. Kokenut Valtsu Varis  näyttää kaveruksille vähän mualimoo. Ehtaa savolaisverta edustaa myös leppoisa Pessi Piästäinen.

Roskasakki osoittaa, että tavallisessakin voi olla taikaa. Oivaltamisen elämys, kun jokin itselle tuttu asia näyttäytyykin aivan eri valossa kirjan sivuilla, on lapselle valtava. 


Ps. Tatu Kokon nuortenkirjan Rob McCool ja Krimin Jalokivi julkaistaan tässä kuussa. Lue lisää Livekirjailija-blogista.

Roskasakki ja kadonnut kulkunen
Icasos 2012.
48s.

Roskasakki ja suuri kierrätysseikkailu
Icasos 2013
21s.

Roskasakki ihan pihalla
Icasos 2014
51s.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Laiskan kirjabloggaajan maaliskuun saldo

                          

Minua on viime päivinä tai oikeastaan viikkoina vaivannut laiskuus. Nimittäin lukulaiskuus. Harmittaa, kun olisi paljon hyviä kirjoja odottamassa, mutta lukeminen ei juuri nyt maistu. Ärsyttää, mutta en huolestu, sillä onhan näitä kausia ollut useammankin kerran ja sitten käsiin osuukin taas oikea helmi, jota on pakko lukea sivu toisensa perään.

Vaikka hieman mollivoittoiseksi lukukuukausi kääntyikin, ehdin toki lukemaan hyviä kirjoja. Nimittäin Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulun, josta tykkäsin,
Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää, joka raateli ja
Shimo Suntilan ja Juha Jyrkäksen toimittaman Hei, rillumarei -antologian, joka hämmensi.

Ei siis ollenkaan huono saldo, jos ihan tunteiden kirjoa käy ajattelemaan.

Lisäksi bloggasin Olgan pullakirjasta ja
Täällä Pohjantähden alla -äänikirjasta.

Ja kun vielä kävin katsomassa Me Rosvolat -elokuvan (itse asiassa kaksi kertaa, ensin lehdistönäytöksessä ja sitten lasten kanssa uudelleen viime viikolla), sekä
ehdin perustamaan uuden blogiprojektin, nimittäin Kalakukkopunk-blogin,
voi maaliskuuta kai kutsua aika toimeliaaksi näin harrasterintamalla.

Tarkemmin ajatellen, ehkä sillä on syynsä, että takki on tällä hetkellä vähän tyhjä!

Mutta ei hätää! Onneksi ihan pian on pääsiäinen ja huhtikuussa siintää myös muutaman päivän kaupunkiloma Kööpenhaminassa. Siis paljon asioita mitä odottaa ja paljon kirjoja, joita lukea.

Voin kuitenkin paljastaa yhden salaisuuden. Koska en jaksa lukea juuri nyt, suorastaan ahmin digiboksiltamme kokonaisuudessaan löytyvää Ally McBeal -sarjaa. Ihanaa, leppoisaa, kepeää hömppää katsellessa mietin usein, missä välissä 2000-lukua TV-viihde kyynistyi niin kovin?



LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...