lauantai 28. maaliskuuta 2015

Shimo Suntila, Juha Jyrkäs (toim.): Hei, rillumapunk!


Jo rillumapunkin käsite on jotensakin tajunnanräjäyttävä. Se iskostui mieleeni viime vuonna ilmestyneestä Mitä kummaa -teoksesta (Hanna Matilaisen opas spekulatiiviseen fiktioon) ja synnytti jo pelkkänä sanana mielessäni ajatuksen kalakukkopunkista. Mutta nyt pääsin tutustumaan siihen, mitä rillumapunk käytännössä on.

Kuten nimestäkin voi päätellä, rillumapunk ammentaa Reino Helismaan, Jorma Ikävalkon ja Esa Pakarisen kulttielokuvasta Rovaniemen markkinoilla (1951) ja nimeään myöten sen jatko-osasta Hei, rillumarei! (1954). Arvostelijoiden mielestä hanurimusiikille, kaksimielisille letkauksille ja hyväntahtoiselle kohellukselle perustuvat elokuvat olivat kaamea kuraa, mutta kansa rakasti niitä ja ympäri Suomea iltamia kiertäneitä filmitähtiään. Tätä taustaa vasten on helppoa ymmärtää, että kirjallisuuden marginaaleista ponnistavat spefi-kirjailijat samastuvat juuri rillumareihin. Rillumarei oli nimenomaan kapinaa bättrefolkin kansansivistämiskampanjaa vastaan, joten jo Shimo Suntilan ja Juha Jyrkäksen toimittaman novelliantologian lähtökohta on oivallinen ja oivaltava. Tosin kuten kirjan esipuheesta selviää, varsinaiset rillumapunkin syntymäsanat on lausunut Tuomas Saloranta.

Hei, rillumapunk! on täynnä tukkimiehen hikeä, markkinameininkiä ja flanellipaitoja, mutta myös peikkoja, hirviöitä ja avaruuden asukkeja. Mukana on elementtejä niin fantasiasta, scifistä kuin höyrypunkistakin ja silmiinpistävästi nämä sovittuvat hyvin yhteen vanhan suomalaisen kansanperinteen kanssa. Liitto on kaikessa toimivuudessaan hämmentävä.

Kirjoittajat ovat kotimaisen fantasianovellien kärkinimiä. Antologiassa on neljätoista novellia, joiden pituudet vaihtelevat muutamasta muutamaan kymmeneen sivuun. Kirjan alkupuolella liikutaan hyvin samantyyppisessä, suomalaiskansallisia kauhuelementtejäkin tihkuvassa tunnelmassa, mutta antologian edetessä kierroksia lisätään ja todellisia irrottelujakin mahtuu sekaan. Omiksi henkilökohtaisiksi suosikeikseni nousivat Boris Hurtan Ainahan on maksettava, eikös juu?, joka ilmentää hyvin sodanjälkeisen ajan hinkua viihtyä hinnalla millä hyvänsä sodankauhujen unohtamiseksi. J.S. Meresmaa taas vie tukkilaisromantiikan aivan uudelle tasolle novellissaan Pirunkeuhko. Jussi K. Niemelän Tähtikalakukko oli tajunnanräjäyttävä ihan konkreettisestikin ja Juri Nummelinin Plätsis, sanoi Eemeli, plätsis! tavoitti ehkä onnistuneimmin tietyn rillumareihin kuuluvan mauttomuuden tason. 

Jos haluat lukea jotain sellaista, mitä et varmasti ole koskaan aiemmin lukenut, niin tartu tähän teokseen. Uskallan väittää, että luettuasi et ole ihan entiselläsi.

Shimo Suntila, Juha Jyrkäs: Hei, rillumapunk!
Kuoriaiskirjat 2015 (Aavetaajuus-kirjat 3)
235s.
Arvostelukappale

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Olgan pullakirja


Pullalla on minulle aika suuri merkitys. Pullan leipominen on toimintaa, jossa ei pelkästään valmisteta herkkuja. Sillä tehdään maailma paremmaksi, tai jos nyt ei ihan sitä, niin ainakin laitetaan palikat järjestykseen. Kun jokin aika sitten kirjoitin Facebookissa, että pullan leipomisen opettaminen on tärkeimpiä kasvatuksellisia toimenpiteitäni äitinä, sain ilahduttavan paljon vastakaikua. Elämä ei voi olla täysin lohdutonta, jos saatavilla on lämmintä pullaa.

Se omasta pullafilosofiastani, siirrytään Olga Temoseen. Olgan pullakirjan perusteella hän on nimittäin hengenheimolaisiani.

Pullan leipominen on hauskaa ja terapeuttista. Se on sopivaa tekemistä kaikille ikään ja sukupuoleen katsomatta. Pullan leivonnasta kotiin leviävä tuoksu on jo itsessään leipomisen arvoinen asia. Haluan tämän kirjan avulla osaltani vaikuttaa siihen, että suomalainen pullaperinne säilyy ja voi hyvin.

Olgan pullakirjan avulla pullan leipomisen salat avautuvat niillekin, jotka eivät tätä kansallisherkkua ole ennen tehneet. Olga lähtee liikkeelle perusteista: tarvikkeet, taikinat, tekniikat. Ohjeet on jaettu pikkupulliin, korvapuusteihin (kyllä vain, niitäkin on erilaisia), täytepulliin, jaettaviin pulliin ja tuunattuihin pulliin. Ohjeista löytyy niin perinteisiä korvapuusteja, voisilmäpullia ja munkkirinkilöitä kuin myös vähän eksoottisempiakin reseptejä. Ja pullanleipomisessahan on hauskaa se, että sitten kun taikinan tekeminen on hallussa, ohjeita voi keksiä itse lisää vaikka millä mitalla. Vain mielikuvitus on rajana!

Tunnustan olevani pullan suhteen puritaani. En tosin siksi, etteikö uuttakin voisi kokeilla, vaan lähinnä omien urautuneiden tapojeni vuoksi. Minulla on yleensä useita vuosia kestäviä kausia, jolloin teen aina samanlaista pullaa. Esimerkiksi nyt minulla on usean korvapuustivuoden jälkeen voisilmäpullakausi menossa. Hahmotan menneet vuodet mielessäni pullakausien mukaan. Opiskelijana tein rahkakierrepullia, kotiäitinä korvapuusteja ja nykyään niitä voisilmäpullia. Seuraava kausi on jo ovella, kerron siitä kohta. Olgan pullakirjasta saa kuitenkin inspiraatiota erilaisiin kokeiluihin.

Koska teen pullaa aina isomman satsin kerralla, olen ehtinyt testaamaan vasta kahta Olgan ohjetta. Ensimmäinen kokeilu, mantelipullat, oli ehdoton menestys. Pulla tehdään voisilmäpullien tapaan, mutta voin sijasta silmäksi upotetaan speltti-, mantelijauhe-, sokeri-,voiseosta. Hyvää! Viime viikonloppuna taas kokeilin vadelma-rahkapullia. Kärsimättömälle luonteelleni sekä täytteen että murupäällysteen valmistaminen tuntui vähän turhan pitkälliseltä, lisäksi voita ja sokeria tuli omaan makuuni vähän liikaa. Kauniita ne kyllä ovat.

                                       

Tunnustan, että taikinan olen tehnyt edelleen sillä ihan omalla, lihasmuistissani olevalla pullataikinan ohjeella, mutta joskus haluan kokeilla Olgan juhlapullaohjetta. Joskus voisin myös testata gluteenittoman pullataikinan  tekemistä, sillä yhä useampi tuttava ja mahdollinen pullavieras karsastaa gluteenia ruokavaliossaan.

Mainitsin jo omista pullakausistani. Luulen, että kiitos Olgan, olen saapumassa elämäni ensimmäiseen lettivehnäskauteeni. En ole oikein koskaan tajunnut lettivehnäsen ajatusta ja olen myös ollut surkea letittäjä. Pullakirjassa on kuitenkin kivoja erilaisia letitysohjeita, joita olen alkanut testailemaan. Lettivehnäsen suurin etu on tietenkin nopeus, isokin pullataikina valmistuu nopeasti pitkoiksi pyöräyttämällä. Ja jos kaivataan erityistä juhlavuutta, pitkon pyöräyttää kädenkäänteessä kranssiksi.

Tykkään tästä kirjasta. Olgan kirjoille ominaiseen tapaan ulkoasu on kaunis ja kirja onkin ollut keittiössämme avoinna jo useamman viikon ihan esteettisistä syistä. Lisäksi, kuten jo Emäntänä Olga -kirjan yhteydessä muistaakseni kirjoitin, arvostan Olgan mutkatonta suhtautumista ruoanlaittoon. Yksinkertainen, kotikutoinen ja helppo on myös herkullista ja hyvää. Olipa kyse sitten pullasta, ruoasta - tai, no, elämästä.

Lue epäleipurin hulvaton kirjaesittely Kirjasfääristä!

Olga Temonen: Olgan pullakirja
Tammi 2015
151s
Arvostelukappale

torstai 19. maaliskuuta 2015

Minna Canthin päivänä avautuvat Höyry-Kuopion portit

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää ystävät!

Mietin, mikä olisi sopiva tapa juhlistaa Minnan muistoa ja juhlapäivän henkeä. Eräänä aamuna sen tiesin heti kun silmäni aukaisin. Joidenkin kuukausien ajan mieleni on askarrellut erään ajatusrakennelman parissa ja lopulta uteliaisuus kävi ylitsepääsemättömäksi: 

                     millainen olisi steampunk-Kuopio?


Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä enemmän aloin nähdä höyrypunkkia ympärilläni. Ja jos punk on kapinaa, niin kuka on Kuopion historian kaikkien aikojen kapinallisin hahmo?

Oikein.

Täten tänä Minna Canthin päivänä aloittaa toimintansa Kalakukkopunk-blogi, joka vie fiktiiviseen Höyry-Kuopioon. Blogi sisältää steampunkhenkisiä novelleja ja päivittynee noin kerran kuussa.Tämä blogi on monessakin mielessä minulle jotakin ihan uutta, uusi aluevaltaus tai pikemminkin tutkimusretki ja toivon sille mahdollisimman paljon kavereita mukaan.

Joten tervetuloa, astukaa sisään lentävien kalakukkojen valtakuntaan,
        saanko esitellä:
                            Kalakukkopunk

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää


Ne, jotka vähättelevät viihdekirjallisuutta, eivät ymmärrä kirjallisuuden voimasta mitään.

Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää on kepeä, välillä vähän turhankin teinimäinen tappelevine sisaruksineen ja yksityiskohtaisine pukinekuvailuineen. Se ei ole teos, joka tulee jäämään merkkipaaluksi maailmankirjallisuuden historiaan.

Kirja on kepeä, ja kuitenkin niin kipeä.

Gummerus lähetti minulle kirjan mukana paketillisen nenäliinoja, mutta en tarvinnut niitä. Sen sijaan nauroin useasti ääneen ja sitäkin voi minun tapauksessani pitää melkoisena saavutuksena. Kääntelin sivuja tiuhaan, viihdyin, ahmin.

Kirja on varmastikin siis hyvä, mutta aihepiiri hipaisi liian syvältä, tuli liian liki. En pysty oikein kertomaan kirjasta mitään, sillä en puhuisi kuitenkaan itse kirjasta. Mainittakoon sen verran, että oman läheisen vakava selkäydinvamma toi kirjaan säväyksen, joka ei ehkä ollut kirjailijan tarkoitus.

Perimmäinen kirjan esittämä kysymys kai on: parantaako, eheyttääkö rakkaus. Pelastaako se? Ja jos pelastaa, mitä se sitten oikeastaan tarkoittaa, onko se sama asia kuin and they lived happily ever after?

Ennen tätä kirjaa en tiennyt, että minulla olisi asiasta niin voimakas mielipide. Mutta kyllä minulla on. Häiritsevää on, että saatan olla väärässä ja Moyes oikeassa. Mutta mitä mieltä on missään, jos ei uskoisi siihen toiseen vaihtoehtoon?

Moyes onnistui suistamaan minua pikkuisen raiteiltani. Ajattelin ensin, etten pysty kirjoittamaan tästä kirjasta mitään, mutta kirjoitan kuitenkin tämän verran.

Viihdyin kirjan parissa erinomaisesti. Mutta totta puhuen, sen luettuani toivon, etten olisi sitä lukenut.

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää
Gummerus 2015
476s.
Heli Naski

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Me Rosvolat -elokuva vie karkumatkalle seikkailuun

Kulta-Pete (Jussi Vatanen) ja Hurja-Kaarlo ( Kari Väänänen) tarjoilevat Viljalle (Sirkku Ullgren)  rosvoaamiaista. Hilda (Lotta Lehtikari) ja Hele (Ilona Huhta) seuraavat taustalla. Kuva Tuukka Pekkarinen.

Nyt tiedetään mihin rahaa tarvitaan. Se jähmettää ihmiset tarpeen vaatiessa.

Näin sanailee Kari Väänäsen esittämä Hurja-Kaarlo uudessa Me Rosvolat -elokuvassa. Aivan kuten Siri Kolun alkuperäisessä kirjasarjassa, on elokuvankin keskeisimpiä teemoja ystävyys, toveruus ja kaikesta PUPOsta (puoliporvarillisuus) vapaa seikkailu. Hurja-Kaarlon sanat paljastavat kuitenkin, että kysymys on paljosta muustakin. Rahan lisäksi moni muukin asia jähmettää meitä, olipa kyse sitten töistä, koulusta tai viulunsoitosta tavan vuoksi. Se, mikä todellisuudessa on tärkeää, unohtuu helposti ja halaukset jäävät antamatta.

Me Rosvolat -elokuva tarjosi juuri niitä tunteita, joita koin luettuani ensimmäisen Rosvola-kirjan. Kun Rosvolan maantierosvoperhe ryöstää Viljan ja repäisee hänet totutuista ja tylsistä kuvioista jännittävän erilaiseen rosvomaailmaan, tunnen kirmaavani kesäiseen seikkailuun Viljan mukana. Kukapa meistä ei joskus haluaisi antaa tukan takkuuntua, nukkua järven rannalla teltassa, uida, paahtaa vaahtokarkkeja ja nautiskella hillitömistä rosvoaamiaisista ja irtokarkkipusseista ystävien kanssa?

Elokuvan on ohjannut Marjut Komulainen, joka vastaa myös käsikirjoituksesta yhdessä Melli Maikkulan kanssa. Vaikka elokuvassa on joitakin eroavaisuuksia kirjaan verrattuna, noudattaa käsikirjoitus kuitenkin kirjasarjan henkeä vankasti. Näyttelijäsuoritukset ovat järjestään onnistuneita. Väänänen Hurja-Kaarlona on juuri niin sympaattisen hurjasti hukassa kuin Kolun riemastuttava henkilöhahmo, Lotta Lehtikari Hilda Rosvolana puolestaan henkii yhtä aikaa hurjuutta ja seesteisyyttä kiinnostavalla tavalla. Jussi Vatasen Kulta-Pete eroaa hahmona ehkä eniten omista mielikuvistani, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Ostaisinko tuolta mieheltä käytetyn auton? Todennäköisesti ostaisin, vaikka tietäisin tulevani huijatuksi! Todellisia tähtiä ovat kuitenkin elokuvan lapsinäyttelijät. Jokainen heistä on kameran edessä luonnollinen ja konstailematon. 

Sirkku Ullgren, Kari Väänänen, Ilona Huhta ja Mio Määttä muistelivat hurjaa rosvokesäänsä tänään Kuopion Scalassa.
                             

Kuopion lehdistonäytöksessä paikalla olivat Vilja Vainistoa näyttelevä Sirkku Ullgren, Hele Rosvolan roolin tehnyt Ilona Huhta sekä Kalle Rosvolana ihastuttanut Mio Määttä. Nuoret näyttelijät kertoivat, että Me Rosvolat -sarja oli tuttu kaikille jo ennen elokuvaa. Ilona Huhta paljasti, että näytteleminen elokuvassa oli hänelle toteutunut unelma. Alun perin hän haaveili Viljan roolista, mutta nyt jälkikäteen hän oli tyytyväinen osaansa piinkovana Helenä. Sirkku Ullgren kertoi myös haaveilleensa Viljan roolista, mutta ei olisi uskonut saavansa sitä. Myös Mio Määttä sanoi nauttineensa osastaan Kallena. Syytä tyytyväisyyteen onkin, sillä lapsirooleihin koekuvattiin kaikkiaan 600 lasta! Elokuvan perusteella voi todeta, että kovan seulan läpikäyminen on kannattanut.

Kari Väänänen kertoi Hurja-Kaarlon olleen hauska, mutta myös fyysisesti raskas rooli. Kuvausten aikana nautittiin helteistä, joka purkautui ukkosiksi asti. Olipa salama iskenyt kerran lähelle työryhmääkin. Siinä missä lapset nauttivat vilvoittavista järvivesistä, tyytyi Hurja-Kaarlo ottamaan aurinkoa rannalla. Hurja-Kaarlon lettiperuukki päässä kuulemma tarkeni varsin hyvin.

Erityiskiitokset tuleekin esittää pukusuunnittelijoille, lavastajille ja maskeeraajille, jotka ovat loihtineet rosvomaailman rosvoautoineen (nyt vasta ymmärsin, mitä ovat heittokahvat), hirtettyine barbeineen ja Rosvolympialaisineen eläväksi. Leffan visuaalista komeutta korostavat myös upeat maisemat, jotka saivat ikävöimään kesää.

Me Rosvolat saa virallisen ensi-iltansa 27.3. Tätä kesäistä road tripiä tohtii suositella niin lapsille kuin aikuisillekin.

Me Rosvolat -kirjat Amman lukuhetkessä:

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu


Maailman sisällä on monta maailmaa, joista minä en tiedä mitään, hän ajatteli.

Vuosikymmenestä toiseen romanikulttuuri pysyy mysteerinä ja kummastelun kohteena valtaväestölle. Vaikka suvaitsevaisuudesta ja integraatiosta puhutaan paljon maahanmuuttokysymysten yhteydessä, tuntuu romanikysymys kuuluvan jollekin ihan omalle taajuudelleen. Romanit ovat tuttuja ja ikään kuin kuuluvat kalustoon, mutta siitä huolimatta he edustavat pysyvästi toiseutta. Maailmamme sisällä on romanimaailma, josta me muut emme tiedä juuri mitään ja jos jotain tiedämmekin, emme ainakaan ymmärrä.

Syystä tai toisesta romanikulttuuri on kiehtonut minua aina. Muutama päivä sitten mieleeni tuli, että perisavolaisesta suvustani löytyy myös poikkeuksellisen tummia piirteitä ja näin on ollut jo usean sukupolven ajan. Ehkäpä suonissani virtaa muutama pisara romaniverta?

Kiba Lumbergin Musta perhonen oli aikoinaan melko järisyttävä lukukokemus. Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu ei ehkä ollut lukukokemuksena aivan yhtä jykevä, mutta siitä huolimatta se imi sisuksiinsa, keinutti ja riepotti vuorotellen. Aivan erityinen kiitos on annettava kirjan nimelle, sillä juuri äitien (ja tyttärien) kohtalosta tarina kertoo. Kirja on itse asiassa sukutarina, jossa raskaiden hameiden, liian usein toistuvien synnytysten ja väkivallan alla hauraat äidit kannattelevat itseään ja perhettään, huomatakseen tyttäriensä murtuvan samojen taakkojen alla. Miehet ovat kirjassa sivuroolissa, eikä heistä kovin ruusuista kuvaa maalata. Ainoastaan perheen kantaisä Väinö ja hänen poikansa Niki näyttäytyvät hyvinä perheenisinä, jotka onnistuvat rakentamaan jonkinlaisen sillan romaniperinteiden ja valtakulttuurin välille. Muuten isät, aviomiehet ja pojat ovat kirjassa enimmäkseen väkivaltaisia, mustasukkaisia tai vähintäänkin piittaamattomia sovinistisikoja, jotka perustelevat naisen alistamista perinteillä.

Kuinka hyvin Björk sitten onnistuu romaniyhteisöä kuvaamaan, sitä en osaa sanoa. Varmasti mukana on jonkin verran tahallista kärjistämistä. Toisaalta vasta paikalleen pysähtyneiden kiertolaisten sopeutumisvaikeuksia staattiseen yhteiskuntaan kuvataan varsin todentuntuisesti. Ilmeisesti on myös osittain niin, että kiertolaiselämän päätyttyä naiset ovat jääneet entistä voimakkaammin kodin seinien sisäpuolelle, siinä missä miehet ovat säilyttäneet liikkuvan elintavan esimerkiksi ravien, musiikin ja kaupanteon parissa.

Sikri, Astri, Marita, Assi ja Teresa ovat mustalaisnaisia kolmessa sukupolvessa, kaikki rikkonaisia. Sikri edustaa sitä sukupolvea, joka lopettaa kiertämisen ja asettuu aloilleen, mutta joutuu romanitapojen vuoksi asumaan erossa vanhimmasta tyttärestään. Kuten kirjassa sanotaan, mustalaistytöt joutuvat astumaan liian varhain aikuisuuteen. Niin käy Maritalle, joka joutuu toimimaan äitinä nuoremmille sisaruksilleen ja pian huomaakin jo itse keinuttavansa omaa lastaan. Hänenkään perheensä ei tule koskaan olemaan kokonainen. Mustalaisäidin kehtolaulun ironia piilee siinä, että tavat, jotka pitävät heimokulttuuria yhtenäisenä ja joiden katsotaan suojelevan romaneita, itse asiassa samalla siirtävät ongelmat sukupolvelta toiselle. Puhumattomuus ja häpeät estävät aukaisemasta asioita, jolloin tyttäret ja pojat astuvat samoihin kuoppiin vuosikymmenestä toisiin.

Mustalaisäidin kehtolaulu soi kauniina, mutta ennen kaikkea haikeana.

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu
Like 2014
273s.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Täällä Pohjantähden alla 1 äänikirjana

                      

Kun mietin kulunutta helmikuuta ja ihmettelen, mitä olen tehnyt, tiedän ainakin istuneeni autossa reilut 25 tuntia. Se on nimittäin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan kesto äänikirjana. Ja kuinka nautittavaa tuo aika onkaan ollut!

Aivan ensimmäinen kosketukseni tähän suurteokseen lienee elokuvamaailmasta, mutta siitä minulla ei ole tarkkoja muistikuvia. Luin kirjat ensi kertaa vähän päälle parikymppisenä ja sen jälkeen nuo filmatisoinnitkin on tullut katsottua useampaan kertaan. Mutta jos nyt puhutaan nimenomaan siitä ensimmäisestä lukukokemuksesta, niin olihan se 20-vuotiaalle historianopiskelijalle valtaisa. Luin kirjaa nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja luokkaristiriitojen muodostumisen näkökulmasta ja oma, vielä varsin kapea ja kirkasotsainen katsantokanta laajeni sen seurauksena huomattavasti.

Kun lukemisesta oli vierähtänyt kymmenkunta vuotta ja ylikin, alkoi mieleni tehdä uusintaa. Hyllyssä odottelevat kyllä komeaselkäiset kirpparilta löytämäni järkäleet, mutta päätin kuitenkin hakea uutta katsantoa äänikirjoista. Veikko Sinisalon tulkitsemaa teosta on minulle moni kehunut, joten uskalsin odottaa hänen suorituksestaan suuria. Odotukseni ylittyivät ainakin tässä ensimmäisessa osassa, sillä kysehän ei suinkaan ole pelkästä äänikirjatoteutuksesta, vaan kansallisesta kulttuuriteosta! Sinisalon kyky tulkita hienovaraisesti ja silti erottuvasti koko Pentinkulman laajaa henkilökaartia on suorastaan mykistävää kuunneltavaa. Sinisalohan kunnostautui elokuvassa Laurilan Anttoona, mutta aivan yhtä hyvin hän onnistuu muuntautumaan niin Akseliksi, kirkkoherran rouvaksi kuin vaikka Leppäsen Auneksikin. Raa'at kurkkukiroukset, kimeät hihitykset, hartaat virrenveisuut ja härskit humalaisten koilotukset seuraavat toisiaan ja tekevät tarinan eläväksi. Toistan itseäni: mykistävää luentaa.

Ensimmäinen osa on minulle henkilökohtaisesti kaikista tärkein osa. Ensinnäkin kyse on puhtaasti mukavuustekijöistä. Vaikka tarinan alussakin nieleskellään katkeria kyyneliä ja kuvataan maaseudun eriarvoistumista, on kaikessa kuitenkin kepeä ja elämänmyönteinen maku. Toista on meno toisessa ja kolmannessa osassa, jossa sodat, kuolema ja elämää suuremmat menetykset saavat silmät kostumaan kerran jos toisenkin. Pidän ensimmäistä osaa kuitenkin ehdottoman tärkeänä ennen kaikkea siinä mielessä, että jos sitä ei ymmärrä, ei voi ymmärtää tarinan jatkoakaan. Jos puhutaan historian kuvauksesta, on Linna kaikista parhaimmillaan kuvatessaan nimenomaan jo 1800-luvun loppupuolelta lähtien etenevää kehitystä, jossa maaseudun väestö kasvaa kiivaasti ja samalla talollisten ja maattoman väestön edut ja toiveet menevät yhä pahemmin ristiin.

Huomaan kuitenkin, että nyt toisella lukukerralla keskityn vähän erilaisiin asioihin. Historiallinen viitekehys on jo tuttu ja toisaalta Sinisalon tulkinta ehkä ohjaakin keskittymään nimenomaan henkilöhahmoihin, heidän luonteenpiirteisiinsä ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisten välinen vuorovaikutus ja ryhmäkäyttäytyminen ovat toki omia tämänhetkisiä kiinnostuksenkohteita nykyään, mutta varmastikin Sinisalo myös antaa henkilöiden ajatuksista sellaisia vihjeitä, joita en itse ole lukiessani osannut ajatella, ehkäpä jotain sellaista, mtä ei Linna rivien väliin ole kirjoittanutkaan.

Auton kilometrimittari pyöräyttelee isompia lukemia tasaiseen tahtiin ja Sinisalon Veikko istuu vänkärin paikalla, joten Pentinkulma pysyy ajatuksissani kevään aikana.

To be continued.

PS. Oletko sinä kuunnellut tätä äänikirjana, mitä pidit? Vai suositko perinteistä kirjaa?

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Kuinka kävi yöpöydän kirjapinolle eli helmikuun kooste

Minulla oli helmikuulle selkeä tavoite. Madaltaa jo vaarallisiin korkeuksiin nousevaa kirjapinoa sängyn vierestä. Valitsemani metodi oli hyvin yksinkertainen: kun edellinen kirja oli luettu, otin kiltisti pinosta seuraavan, enkä edes yrittänyt haahuilla muualle. Jo ennakkoon epäilin hankkeeni onnistumista, sillä helmikuu on tunnetusti lyhyt kuukausi ja tiesin sen ennakkoon myös hyvin työteliääksi. Kuinkas sitten kävikään?









TADAA!

                                               

Kuvia vertailemalla voi päätellä kaksi asiaa. Ensinnäkin, luonnonvalo on lisääntynyt kuukuden aikana huomattavasti ja yhtä huomattava on myös kirjojen vähentyminen. Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu  tuossa taustalla on parhaillaan luvussa, joten kokonaan koskemattomina odottaa vain kolme teosta. Jei!

Mitä sitten luin: kehuin juuri pitäytyneeni pelkästään kirjapinon kirjoissa. Hah. Valehtelin. Ensiksikin esittelin Tilly Walnesin valloittavan Pistoksissa-kirjan, jokaisen wannabe-diy-ompelijan aapisen. Lifestyle- ja tietopuolta edusti myös Heidi Paajalan Pikkukokin keittokirja, joka on perheessämme osoittautunut hyödylliseksi opukseksi. Niinikään yöpöydän antimien ulkopuolelta kuuntelin äänikirjana Siri Kolun Me Rosvolat ja Vaakunaväijyn. Sivumennen sanoen, kuten FB-seuraajani tietävät, hamstrasin eilen Me Rosvoloita Suomalaisen alesta. Kohta meillä on koko sarja myös kovakantisena versiona!

Yöpöydältä luettavaksi sen sijaan tarttui ensimmäisenä Hilja Valtosen Opettajan villikko. Kirja yllätti ja jätti nälkää lukea Valtosta taas enemmänkin. Paluuta vanhoihin suosikkeihin edusti myös Eeva Joenpellon Ei ryppyä, ei tahraa. Se oli eittämättä haastavin tässä kuussa lukemistani kirjoista, mutta toisaalta myös voimakkain lukuelämys. 

Liane Moriartyn Hyvä aviomies tarjosi taattua viihdettä, mutta herätti myös ajattelemaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ja juuri se tuntuu olevan onnistuneen lukukokemuksen kaava ainakin minulle.

Vielä kuun lopussa ehdin sukeltaa myös elokuvien maailmaan Juha Virkin Sohvaperunan leffaraamatun muodossa.

Vähäisimmäksi saavutukseksi ei suinkaan jää se, että kuuntelin Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäisen osan äänikirjana, mutta siitä en ole ehtinyt vielä blogata. 


Kiireisen kuukauden jälkeen voin siis huokaista tyytyväisenä. Vaikka monet viikot olivat hektisiä, otin kaiken häpeilemättömästi takaisin ja luin vapaa-ajalla paljon vaakatasossa ja koivet ylhäällä maaten. Erityisesti Joenpellon ja Moriartyn parissa tuli luettua ihan "vanhojen hyvien aikojen" malliin tunnista toiseen, sivuja ahmien.

Happy endkö? Yöpöytäni ei enää natise liitoksissaan ja on muutenkin silmää hivelevämpi?
En nyt sanoisi.
Öh.


                                               

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...