perjantai 27. helmikuuta 2015

Juha Virkki: Sohvaperunan leffaraamattu

               

Pukinkontista paljastui pienoinen tiiliskivi, nimittäin leffakriitikko Juha Virkin kirjoittama Sohvaperunan leffaraamattu. Kirjassa on 1089 elokuva-arviosta. Valtaosan niistä Virkki on kirjoittanut usean vuosikymmenen aikana eri lehtiin, joitakin arvioita on kirjoitettu tätä kirjaa varten.

Idea on yksinkertainen ja siksi toimiva. Napakat ja asiantuntevat leffakritiikit keskittyvät asiaan paljastamatta liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että huonosta elokuvamuistista laillani kärsivä lukijakin saa palautettua ammoin katsotun elokuvan mieleensä. Arviot etenevät aakkosjärjestyksessä ja tämän ratkaisun ansiosta kirja palvelee myös hakuteoksena. Perinteiseen tapaan elokuvat on arvosteltu tähdin ja viiden tähden elokuvat on nostettu astetta arvokkaammin ja näkyvämmin esille. Tähtiarvioiden lisäksi ääripäitä kuvaavat 'Klassikko'- ja 'Ajanhukkaa' -määreet.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2012 ja uusimmat lehtiarviot ovat vuodelta 2008. Tämä aiheuttaa luonnollisesti sen, että moni hieno (ja vähemmän hieno) viimeisimmän vuosikymmenen elokuva teoksesta puuttuu. Mutta toisaalta menneiden vuosikymmentenkin kulttielokuvia riittää. Siksi toiseksi, koska tulin äidiksi vuonna 2009, on oma elokuvasivistykseni menneen kuuden vuoden osalta olematonta.

Tästä voikin päätellä, että ensimmäisellä kierroksella luin kirjaa keskittyen niihin elokuviin, jotka olen itse katsonut. Montaa rakasta, vanhaa suosikkia oli kiva muistella Virkin tekstin välityksellä, myös silloin kuin Virkin arvio oli huomattavasti omaani penseämpi (esimerkiksi Indepedence Day on minulle ja monelle ikäiselleni lähestulkoon pyhä teos, jota ei kyllä pitäisi mennä arvostelemaan...). Ilahduttavasti mieleeni palautui myös monta elokuvaa, joiden olemassaolon olin jo autuaasti unohtanut.

Hauskaa oli sekin, että elokuvien myötä tuli mieleen myös monia muistoja omasta elämästä. Silveradoa katsoin lapsuudenkotonani isän ja veljen kanssa, Taru sormusten herra -trilogian grande finalen kävimme katsomassa nykyisen mieheni kanssa, lähdimmepä syrjäkyliltä oikein kimppabussilla sitä kaupunkiin katsomaan. Kellopeliappelsiinia yritin katsoa silmät turvonneina silloin, kun mieheni lähti armeijaan. Nuija ja tosinuija oli joskus 90-luvulla hauskinta mitä maailmassa saattoi olla, vielä kymmenenkin katselukerran jälkeen. Piukat paikat on ollut ikisuosikkini ihan lapsuudesta asti, vaikka tapahtumat ovatki saaneet iän tulon myötä vähän uusia sävyjä mielessäni...

Virkki käyttää sanansäilää taitavasti. Negatiivisuudetkin tuodaan esille mukavan lupsakkaasti, vaikkakin terävästi. Monen elokuvan kohdalla minun oli oltava eri mieltä (vaikkakin todennäköisesti nostalgian ja tunnemuistojen sumentamana), mutta useille lempielokuvilleni Virkki tekee myös kauniisti oikeutta. Arvioiden väliin oli siroteltu muutamia median luotsaamien äänestysten tuloksia: kuten Kaikkien aikojen parhaat elokuvat- ja Kaikkien aikojen paras elokuvamusiikki -listauksia. Kirja ei olisi niitä tarvinnut, mutta ihan mielenkiintoisena lisänä ne toimivat.

Sohvaperunan leffaraamattu on kirja, josta on iloa pitkään. Seuraavaksi ajattelin ryhtyä kaivelemaan elokuvasuosituksia niihin harvinaisiin hetkiin, kun moiselle ylellisyydelle on aikaa. Täytyy siis ryhtyä etsimään sopivan arvokasta, mutta myös käytännöllistä sijoituspaikkaa leffaraamatulle heti sohvan ja television läheisyyteen.

Juha Virkki: Sohvaperunan leffaraamattu
Docendo 2012
598s

tiistai 24. helmikuuta 2015

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa


Eeva Joenpellon Ei ryppyä, ei tahraa tuoksuu vanhalta, kuivahtaneelta herbaariolta ja tuo tunnelmaltaan mieleen ukkosta enteilevän hämärän kesäyön. Kirja on haikea, alakuloinen, paikoin jopa ahdistava, mutta toisaalta merkillisen seesteinen ja tyyni.

Lohja-sarja iski lukuhermostooni kymmenisen vuotta sitten lujasti. Sen jälkeen olen usein maininnut Joenpellon yhdeksi suosikkikirjailijoistani, mutta jostakin syystä en ole tullut lukeneeksi muita hänen teoksiaan. Ei ryppyä, ei tahraa tarttui joskus mukaani kirjaston poistomyynnistä ja helmikuun yöpöydäntyhjennysprojektin merkeissä se päätyi viimein lukuun asti. Mistään maanantaikappaleesta ei ole poistomyynnistä huolimatta kysymys, sillä romaani oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana.

Tarina etenee kahdella aikatasolla. Toisaalta eletään yhden kirjan päähenkilön, Ellenin, nuoruutta ennen ja jälkeen Suomen itsenäistymisen. Sisällissodan melskeissä orpo ja varakas nainen päätyy avioitumaan hiljaisen ja vakavan apteekkarin kanssa. Mies vain paljastuu aivan toisenlaiseksi kuin miltä ennen häitä vaikutti. Perheeseen siunaantuu kolme lasta, mutta perhe-elämää hallitsee narsisti-isän mielenmuutokset sekä henkisesti ylivoimaisen äidin nurjertava ote. Kasvoilla ei tule näkyä ryppyä, ei tahraa, tapahtuipa mitä tahansa.

Toinen taso seuraa perheen nuorimman tyttären, Irenen elämää. Suuren maatilan arkea rytmittävät tilaharjoittelijoiden tekemät maatyöt sekä tilan isännän intohimo: ravihevoset. Irene pärjää emäntänä hyvin, kunnes hänen miehensä ja veljensä Aarre hankkivat hänelle apua. Neiti Letin tultua taloon menneisyyden haamut saavat Irenen kiinni.

Teos on ilmestynyt vuonna 1989. Kirja tuntui omituisella tavalla yksityiskohdissa vähän vanhentuneelta ja toisaalta laajassa mielessä erittäin tuoreelta. Erityisesti huomioni kiinnittyi narsismin kuvaukseen, vaikkei Joenpelto tätä termiä suinkaan käytä. Nykypäivänä narsismi tuntuu olevan jonkinlainen muoti"diagnoosi", jota erityisesti media käyttää varsin mielivaltaisesti. Ihminen voidaan tuomita narsistiksi, mutta loppujen lopuksi narsismin syntymekaanismiin ei ainakaan keskustelussa juurikaan kiinnitetä huomiota. Tätä taustaa vasten Joenpellon kuvaus tuntuu suoranaiselta keskustelunavaukselta: mitkä tekijät yksilön henkilökohtaisissa ominaisuuksissa, elämäntapahtumissa ja ihmissuhteissa vaikuttavat siihen, että henkilöstä tulee narsisti? Joenpellon kuvausta voi pitää varsin yllättävänä ja omintakeisena siinä mielessä, että hän ei suinkaan kuvaa narsistin puolisoa yksinomaan alistuvana ja hyväksikäytettynä uhrina. Itse asiassa, tarinaa seuratessa mieleen tulee väistämättä, synnyttääkö narsisti ympäristössään lisää narsismia.

Viime vuosina kotimaiset kirjailijat ovat kirjoittaneet paljon sukupolvien ketjusta ja lapsuudenperheen tunneilmaston vaikutuksesta yksilön myöhempään kehitykseen. Tämäkin näkökulma on myös tässä romaanissa vahva. Vaikka näennäisesti kirjailija kuvaakin perhehistoriaa realistisen sukuromaanin muodossa, on tarinassa kuitenkin hänelle ominaisesti vahva psykologinen sävy. Lohja-sarjassakin pidin paljon Joenpellon tavasta luoda henkilönsä, sama pätee myös tähän romaaniin. Sen sijaan Joenpellon kieleen tottuminen vaati aikaa. En suoraan sanottuna muista, onko minulla ollut aiemmin asian kanssa vaikeuksia, vai onko tämä romaani kieleltään erityisen latautunut. Joka tapauksessa kirjoittamattomat lauseiden loput ja rivien välit ovat monessa yhteydessä merkityksellisempiä kuin kirjoitetut sanat. 

Ihailen Joenpellon romaanien nimiä, jotka on usein napsaistu keskeltä äkkiseltään katsottuna "yhdentekevää" lausetta. Ei ryppyä, ei tahraa on mainio esimerkki tästä. Olipa kyse mekosta, pöytäliinasta, kasvoista tai ihmisen sieluista, tähän tarinaan se sopii hyvin.

Eeva Joenpelto: Ei ryppyä, ei tahraa
WSOY 1989
415s.

torstai 19. helmikuuta 2015

Liane Moriarty: Hyvä aviomies



Elämä on kiinni pienistä asioista. Yksi arkipäiväinen valinta tai sen puuttuminen voivat määrittää paitsi oman myös lukemattomien toisten ihmisten elämän suunnan. Kun asiaa alkaa miettiä, tulee pyörryttävä olo. Mitä vaikutusta voi olla sillä, lähdenkö töihin viisi minuuttia aiemmin tai myöhemmin? Kirjoa lisää myös se, ettemme todellisuudessa voi tietää, mitä selkämme takana tapahtuu. Vaikka eläisimme saman ihmisen kanssa pitkässä liitossa tai tuntisimme parhaan ystävämme tai lapsemme vuosikymmenten ajalta, pidämme kuitenkin aina, joko tahallisesti tai tahtomattamme, jotakin myös salassa. Kun asiaa alkaa miettiä, alkaa miettiä myös sitä, mitä me tästä maailmasta lopulta oikeastaan edes tiedämme. Siksipä asiaa tulee harvemmin ajateltuakaan. Painelemme eteenpäin arjen suojeleva putki päässämme.

Liane Moriarty on tarttunut tähän aiheeseen. Hän kuvaa kolmen naispäähenkilön kautta, mitä tapahtuu kun Pandoran lipas avataan ja sen kätkemät salaisuudet pääsevät vapauteen. Muuttuuko elämä paremmaksi vai pahemmaksi? Puhdistaako totuus? Onko totuutta ylipäänsä edes olemassa? Painava on myös vastuun teema. Elämämme on täynnä valintoja ja niitä seuraa myös vastuu.

Käsiteltävät aiheet ovat suuria ja raskaita, mutta Hyvä aviomies on ennen kaikkea koukuttava ja sujuva lukuromaani. Tapahtumat saavat alkunsa, kun Melbournessa asuva Tess saa kuulla, että hänen miehellään ja serkullaan on keskenään suhde ja toisaalla Sydneyssä Cecilia löytää ullakolta sattumalta miehensä kirjoittaman kirjeen, jonka päällä annetaan lupa avata kirje vasta miehen kuoleman jälkeen. Kolmas kirjan päähenkilöistä on Rachel, jonka tytär on murhattu epäselvissä olosuhteissa 1980-luvulla. Tapahtumat alkavat edetä omalla painollaan ja lukijana oli mukavaa hypätä kyytiin ja nautiskella menosta.

Moriarty kuvaa henkilöitään kiinnostavasti ja monisyisesti. Absoluttiista hyvää ja pahaa ei ole, vaan epätäydellisiä, inhimillisiä ihmisiä sitäkin enemmän. Ihmissuhteita pohditaan monelta kantilta: parisuhdetta, kumppanuutta, ystävyyttä, vanhemmuutta. On äitejä ja anoppeja, lapsia ja vanhempia, ex-poikaystäviä ja toisia naisia. Kiehtova oli myöskin Australian syksy, joka hämmentävästi osuu yhteen pääsiäisen kanssa. Äkkisestään en muistakaan lukeneeni aiemmin Australiaan sijoittuvia kirjoja. Olisi ehdottomasti syytä.

Liane Moriarty: Hyvä aviomies (The Husband's Secret 2013)
WSOY 2014
444s.
Suomentanut Helene Bützow

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Heidi Paajala: Pikkukokin keittokirja




Molemmat lapsemme ovat kiinnostuneita ruoanlaitosta ja leipomisesta. Ainakin vielä jokin aika sitten molemmat aikoivat isona kokeiksi. Erityisesti äidin kanssa leipominen on lempijuttuja, osansa asiassa saattaa olla sillä, että leipomisen lomassa saattaa saada herkkupalan jos toisenkin myös omaan suuhun kähvelletyksi. :)

Vaikka välillä arjen kiireissä lapset tulee passitettua omiin leikkeihinsä keittiöstä, pyrin kuitenkin aktiivisesti siihen, että lapset saisivat olla mukana ruoanlaitossa ja leipomisessa, sillä siinähän se oppi karttuu kaikista parhaiten. Siinä mielessä Pikkukokin keittokirja on osoittautunut viime viikkojen aikana erittäin toimivaksi teokseksi. Kirja sisältää simppeleitä perusruoka- ja leivontaohjeita. Näyttävien ja värikkäiden kuvituskuvien ohella jokainen ohje on esitetty niin sanallisessa kuin kuvallisessakin muodossa. Vaiheittain eteneviä ohjeita on helppo pienenkin kokkaajan seurata. 5- ja 3- vuotiaille tosin ohjeet menevät vielä osittain yli ymmärryksen, mutta hyvin innokkaasti he prosessin etenemistä kirjan sivuilla seuraavat.

                                               

Pikkukokin keittokirja soveltuu mainiosti lapsiperheen arkikäyttöön, koska ohjeet ovat helppoja ja nopeita, ruoat kaikille taatusti maistuvia. Ruokaa laittavalle aikuiselle erityisesti ruoka-ohjeissa ei toki ole suuria yllätyksiä (makaronilaatikko, lihapullat jne), mutta leivontapuolella olemme jo ehtineet testailla ihan uusiakin ohjeita. Myös pekonipastaa teimme ensimmäistä kertaa ikinä ja maistuvaahan siitä tuli. Ohjeet painottuvat enemmän leivonnaisiin ja jälkiruokiin, mikä ehkä pienenä miinuksena mainittakoon, vaikka toki meidän leipomisvimmaiselle perheellemme se on hyvä asia. Kirjan ohjeet onkin koottu Jaatilan Leivotaan!- ja Kokataan! -kirjoista, mutta jostakin syystä painotus on muodostunut varsin makeaksi.

Ruokaohjeiden lisäksi kirjan alkupuolella annetaan hyviä vinkkejä ruoanlaittoon ("Käytä kasvisten ja lihan käsittelyyn eri välineitä", "Kananmuna-sokerivaahto on silloin valmis, kun sen pintaan voidaan tehdä kahdeksikko") ja esimerkiksi täytekakun koristeluun. Myös keskeisimmät leivonta- ja ruoanlaittovälineet esitellään.

                            


Vaikka kirja on suunnattu pikkukokeille, on kirjaa selatessani mieleen juolahtanut usein, että tämä on mainio opus myös omaan kotiin muuttavalle nuorelle. Nopeat ja helpot perusohjeet ja herkullinen kuvitus houkuttelevat kirjan ja kokkauksen pariin ja tarjoavat vastauksen niihin "tyhmiin kysymyksiin", joihin yleensä ruokaohjeissa ei oteta kantaa. Itselläni on kaikki nämä vuodet kulkenut mukanani yläasteen kotitalouskirja, jonka pariin edelleen silloin tällöin palaan. Pikkukokin keittokirja on vähän samantapainen pyhä esine, jonka kenties annan vuosien päästä mukaan lintusen lentäessä pesästä. Pitänee siis hankkia myös toinen kappale varastoon.

Heidi Paajala
Pikkukokin keittokirja
Gummerus 2014
125s.

torstai 12. helmikuuta 2015

Hilja Valtonen: Opettajan villikko


Etsiessäni vuoden vaihteessa lapsuudenkotini kirjahyllyistä luettavaa Anni Polvan merkkipäivää varten, iskin silmääni moneen muuhunkin iki-ihanaan klassikkoon. Nappasin mukaani Hilja Valtosen Opettajan villikon. Luin nuoruudessani kaikki meiltä kotoa löytyneet Valtosen kirjat ja ihailin hänen tyyliään tavattomasti. Myös tämän romaanin muistan lukeneeni. Tiedän sen siitä, että päähenkilön nimi Anna Tipuli Pusu on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, samoin kuin tapa, jolla nimi hänelle annettiin. Muistan nauraneeni katketakseni tapaukselle. Muita muistikuvia minulla kirjasta ei sitten ollutkaan, joten odotin jotakin höpsönhauskaa, hattarankevyttä rakkauskertomusta.

Mutta voi pojat, tämähän olikin jotain ihan muuta. Opettajan villikko on nuoren tytön kasvukertomus, joka etenee episodimaisesti päähenkilön syntymästä aina aikuisuuteen saakka. Tarinaan on sisäänkirjoitettu paljon moraalisia opetuksia, jopa hieman ärsyttävässä määrin. Lukiessa piti kuitenkin usein muistutella mieleeni, että kirja on ilmestynyt vuonna 1928 ja koska tapahtumat alkavat Tipulin nuoruudesta, kirjassa kuvataan 1900-luvun alun aatemaailmaa. Ajat ovat muuttuneet noista vuosista, mutta sen ilmiön on Valtonen itsekin huomannut kirjaa kirjoittaessaan. Tipuli on monessa suhteessa vanhanaikainen, kunnon tyttö, joka usein tuntee ulkopuolisuuden tunnetta "nykyajan" tyttöjen ja naisten joukossa. Tipulin hyveellisyys ja itsepäisyys tuntuu paikoittain jo vähän epäuskottavalta. Onneksi Tipuli kuitenkin muuten on raisu ja reipas tyttö, villikko, joka joutuu rempeytensä vuoksi usein pieniin hankaluuksiin. Tämä ristiriita tekee henkilöhahmosta kiinnostavan ja hänestä saisi varmasti helposti monen sivun mittaisen luonneanalyysin aikaiseksi.

Jätän sen kuitenkin tekemättä. Sen sijaan pohdin kirjan hämmentävän ristiriitaista tunnelmaa. Tarinassa on paljon romantiikkaa, mutta kuitenkaan kirjaa ei kannata missään nimessä kutsua rakkausromaaniksi, sillä se tekisi vääryyttä niin Opettajan villikolle kuin rakkausromaaneillekin. Romaani on paikoin tavattoman vakava, ahdistunutkin, mutta jo seuravassa hetkessä Tipuli näyttää kieltä kaikille, joko aidon riemastuneena tai sitten tuskan läpi hymyillen.

Tipuli on erilainen nuori, luontainen vastarannan kiiski. Hänellä on hyvä sydän, mutta vallaton mieli, eikä hänen ole helppo kuulua joukkoon, sillä häneltä puuttuu miellyttämisen halu. Hänen kotikylänsä pitää Tipulia arvossa, sillä tyttö ei ylpisty aikuisenakaan, vaikka onkin opettajan tytär. Tarinan edetessä seurataan tytön kouluvuosia kaupungissa ja oman paikan etsimistä maailmassa. Tipuli kokeilee alaa jos toistakin, mutta aina tulee jokin este, joka karahduttaa suunnitelmat. Miehiäkin ympärillä pyörii, mutta Tipuli on päättänyt valita vanhanpiian uran. Jossakin vaiheessa Tipulin vakaumus joutuu kuitenkin koetukselle, hyvin vakavastikin. Mutta sekään ei tapahdu aivan perinteisellä, romanttisella tavalla.

Opettajan villikossa on paljon elementtejä, joita voi pitää vanhentuneena. Mutta siitä huolimatta, ja toisaalta ehkä juuri siksi, Tipuliin on helppo samastua. Valtonen käsittelee hyvin nuoren sisäisiä kasvukipuja ja naisena elämisen vaikeutta. Ulkoiset puitteet maailmanmenossa ovat muuttuneet kovastikin, mutta ihmisyys ja naiseus loppujen lopuksi hyvin vähän. Muistan, että tarina iski minuun nuorena todella kovaa ja olisi kiinnostavaa kuulla, mitä nykynuoret ajattelevat. Lähetän kainoja ajatuksia äidinkielenopettajien puoleen, millaisia keskusteluja syntyisikään Opettajan villikon pohjalta?

Myös Booksy on lukenut tämän: "Mainio aikamatka taas kerran, tällä kertaa niihin päiviin kun opiskelijan tunnisti ylioppilaslakista eikä haalarista ja nuoret naiset juhlistivat kevättä uudella hatulla."

Hilja Valtonen: Opettajan villikko
Otava 1928 (1959)
347s.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Siri Kolu: Me Rosvolat ja vaakunaväijy (äänikirja)



Edellisen Me Rosvolat -postauksen yhdessä mietiskelin, sopiiko Me Rosvolat äänikirjaksi jopa paremmin kuin tavalliseksi kirjaksi. Nyt se on todettava, kyllä sopii. Siri Kolun muikea ja ilmeikäs kieli ei vain taitu mielikuvituksessani yhtä herkulliseksi dialogiksi kuin mitä se tekee asiansa osaavan lukijan suussa. Me Rosvolat ja vaakunaväijy oli herkullinen kuunneltava ja se tulikin ahmaistua melko nopeasti. Kanssakuntoilijat kuntosalilla saattavat pitää minua jokseenkin omituisena, sillä muutaman kerran hörähtelin ääneen kirjaa kuunnellessani.

Vaakunaväijy käsittelee juuri sitä, mitä nimikin kertoo. Selvittääkseen Iso-Hemmin asettaman arvoituksen Viljan ja kumppaneiden on kerättävä jokaisen rosvosuvun vaakunaan kätketty tavu oikeaa salasanaa varten. Ja koska rosvot ovat helpoimmillaankin varsin persoonallisia ja pahimmillaan vaarallisia vihollisia, joutuu Vilja keksimään juonen jos toisenkin mysteerin selvittämiseksi. Tarinan edetessä tulee huomattavan paljon lisäinformaatiota muista rosvosuvuista ja sen jäsenistä. Mukana on jännitystä ja ihan selkeitä yllätyksiäkin, joten missään vaiheessa kerrontaa ei voi syyttää pitkäveteisyydestä.

Vaakunaväijy on mielestäni paria edellistä rosvolaa rauhallisempi tempoltaan ja (normaaliakin) hyväntuulisempi ilmapiiriltään. Molemmat ovat hyviä asioita. Pidän niistä muutoksista, joita Viljan perhe-elämään on tullut viime aikoina. Aivan erityisen hauskaa on, että Viljan sisko Vanamo, one of a kind, saa Vaakunaväijyssä aivan uutta syvyyttä. Ja asiaa vain paransi se, että vaikka Eija Ahvo lukijana ei kykenekään lyömään Elsa Saision huikeaa suoritusta, on hän Vanamon tulkitsijana aivan lyömätön. On vaikeaa kuulostaa ärsyttävältä pissikseltä olematta silti ärsyttävä, mutta Ahvo onnistuu siinä loistavasti.

Pidän myös siitä syvällisemmästä tasosta, joka kirjassa on. Vilja ajattelee asioita eri tavalla kuin kukaan rosvo aiemmin (lukuunottamatta Iso-Hemmiä), on valmis uhrautumaan hyvän asian puolesta ja saattamaan riitapukarit yhteen. Vilja oppii Vaakunaväijyssä paljon kunnoituksesta; sekä sen saamisesta että sen antamisesta. Kirjaa lukiessani en jaksa ajatella, voiko pikkutyttö oikeasti olla niin fiksu, kypsä, empaattinen ja uhrautuvainen kuin mitä Vilja on. Me Rosvoloita lukiessa ei tarvitse kyseenalaistaa ja miettiä järkevästi, viisainta on upota rosvomaailmaan ja nauttia kirkkaista väreistä.

Voi kauhistus, tämän luettuani ilmestyneitä Me Rosvoloita on jäljellä enää yksi! Siri Kolu, tuleehan näitä lisää?!

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Vaakunaväijy
Otava, Elisa Kirjan äänikirja 2013
5h 22min
Lukijana Eija Ahvo

tiistai 3. helmikuuta 2015

Pistoksissa. Ompele itse lempivaatteet


Kun menin naimisiin, äitini osti minulle ompelukoneen. Minulla ei ollut veto-oikeutta, sillä ompelukoneen oli saanut myös siskoni ja kälyni. Olen minä konetta kyllä todistettavasti käyttänyt aina joskus. Olen ommellut muutamat verhot (karmeat), parit vaatteet (vaihtelevalla menestyksellä) ja muutaman vahakangastyynynpäällisen ulos (onnistuneesti), mutta pääsääntöisesti kone saa levätä hyvin pitkiä aikoja (lue: vuosia) kaapin perukoilla käyttämättömänä. 

Silloin kun minulla oli yksi kolmen tunnin päiväunia nukkuva vauva, sain toistaiseksi vakavimman ompelukärpäsen pureman ja tosiaankin ompelin itselleni muutamia vaatteita. Tajusin vaatteiden tekemisen nerokkuuden: voin itse valita mieleseni kankaan ja juuri minulle sopivan leikkauksen. Kun vaatteet tekee itse, ei tarvitse tyytyä kompromisseihin vaan tehdä juuri itselle sopivia vaatteita. Tässä ei olekaan oikeastaan kuin yksi ongelma, nimittäin kyvyt tai pikemminkin niiden puute.


Brittiläinen Tilly Walnes on kaikkea muuta kuin neula kädessä syntynyt käsityönopettaja tai martta. Hän on itseoppinut (ja sittemmin myös kouluttautunut) käsityöbloggaaja, joka hurahti vaatteiden tekemiseen aikuisiällä. Hänen bloginsa Tilly and the Buttons on hyvin suosittu ja koska hänen käsityöohjeistaan ollaan hyvin kiinnostuneita, hän päätti kirjoittaa sellaisen oppaan, jota itse olisi kaivannut ompelemisen aloittaessaan.

Pistoksissa on kirja, jonka avulla voi aloittaa vaatteiden ompelemisen, vaikkei olisi koskaan ommellut yhtään mitään. Tilly lähtee liikkeelle perusteista: mitä tarvikkeita ompelemiseen tarvitaan, miten nuppineulat kiinnitetään, miten lanka pujotetaan ompelukoneeseen, miten kaavoja käytetään jne. Kirja on suunniteltu hienosti siten, ettei kaikkea infoa ole änkäisty lamaannuttavasti kirjan alkupäähän, vaan ompelemaan pääsee melko nopeasti. Ensin ommellaan helppo suorakaiteenmuotoinen Brigitte-huivi ja siitä sitten jatketaan pikkuhiljaa haastavampiin tehtäviin, kirjan huipentuessa Lilou-leninkiin. Jokaisen vaatekappaleen kohdalla opetellaan uusi tekniikka ja ohjeet ovat selkeät sekä komeilla kuvilla varustetut. Jokaisen ohjeen lopussa opastetaan myös, miten tuotoksestaan voi tuunata persoonallisemman. Eikä ompelukirja tietenkään olisi täydellinen, ellei kirjan takakannen taskusta löytyisi kaavoja kaikkiin kirjassa esiteltyihin vaatteisiin.
                                  


Visuaaliselta ilmeeltään Pistoksissa on selkeä ja suloinen kuin karkki. Värikkäät kuvat, joissa mallina toimii Tilly itse, ovat kauniita ja kuin suoraan 60-luvun muotilehdestä. Tässä ehkä piileekin ainoa ja kieltämättä henkilökohtaisesti varsin harmittava ongelma. Kirjan vaatteet ammentavat 60-luvulta ja vaikka ne ovatkin hyvin chic, eivät ne satu paria poikkeusta lukuunottamatta olemaan sellaisia, jotka haluisin itselleni tehdä. Epäilemättä monelle vintage-muodin ystävälle ohjeet taas ovat oikeita aarteita.

En kuitenkaan aio tästä kirjasta luopua, vaikka tuskin tulen juuri näitä ohjeita kokeilemaankaan. Pistoksissa tarjoaa hyvät ja selkeät ohjeet ompelemisen perustaidoille kuten nappien ja piilovetoketjujen ompelemiselle ja hihan istutukselle. Tällainen opas on hyvä olla olemassa sinä hetkenä kun ompelukärpänen taas puraisee. Sitä odotellessa taidan kyllä laittaa kirjan esille. Näin kaunis kirja menee hukkaan kirjahyllyssä.

Tilly Walnes: Pistoksissa. Ompele itse lempivaatteet (Love at First Stitch)
Gummerus 2015
Suomentanut Tuija Tuomaala
191s

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Haasteella helmikuuhun (ja tammikuun tilinpäätös)

Ihanaa, vuoden pisin ja tympein kuukausi, eli tammikuu on ohi! Ja vaikka tällä hetkellä ulos katsoessa ei juuri siltä näytä, kevät on jo aimoharppauksen lähempänä. Olen nimittäin viime päivinä huomannut, että viedessäni lapset hoitoon on jo hämärää ja iltapäivällä poishakiessa suorastaan valoisaa!

Helmikuussa olen ajattelut haastaa lähinnä itseni, mutta jos joku samaistuu ongelmaani, saa haasteeseen ehdottomasti liittyä mukaan! Yöpöytäni näyttää nimittäin tältä:

                                                    

Koska nukkuminen tämän pinon läheisyydessä alkaa pian olla jo vaarallista, täytyy tilanteelle tehdä jotakin. Helmikuussa aion siis päättäväisesti käydä tätä pinkkaa madaltamaan. Tilanne tosin on mahdollisimman epäsuotuinen kaikenlaisille haasteille, sillä helmikuusta on tulossa työ- ja perherintamalla erittäin kiireinen. Mutta yrittänyttä ei laiteta ja rohkeasti käyn kirjapinon kaatoon niin kuvaannollisesti kuin ehkä myös kirjamellisessakin mielessä. Mutta katsokaas, mitä helmiä siellä odottaa!

Ennen kuin pääsen uusien kirjojen kimppuun, on kuitenkin syytä tarkastella tammikuun tilinpäätöstä. Kuukausi alkoi juhlavissa merkeissä, kun Savonia-palkinto jaettiin heti kuun alussa. Palkintohan meni Jouni Tossavaisen New Yorkin Lentävälle suomalaiselle ja hetkohta juhlallisuuksien jälkeen pääsin itsekin kirjaa lukemaan. Niin ikään kuun alussa bloggaajat juhlistivat Anni Polvan 100-vuotisjuhlaa. Itse osallistuin karkeloihin lukemalla Tuletko aviomiehekseni? -romaanin.

Tammikuun puolella esittelin myös Antti Heikkisen Risaisen elämän, olkoonkin, että omissa laskuissani kirja kuuluu viime vuoden luettuihin, sillä silloin kirjan luin. Risainen elämä muuten menestyi erinomaisesti Blogistanian Tieto -äänestyksessä, sijoittuen upeasti toiselle sijalle. Voiton voi ajatella tulleen Savoon kuitenkin, sillä eniten ääniä sai Minna Maijalan hieno Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen.

Niin, Blogistanian äänestykset (huomaattehan tämän ihanan tajunnanvirran, jolla tätä kuukausikoostetta kirjoitan?).  Kirjabloggaajat äänestivät jälleen viime vuoden parhaista kirjoista. Maijalan ohellea voittajaksi selviytyivät Anni Kytömäen Kultarinta, Kate Atkinsonin Elämä elämältä ja Jenna Kostetin Lautturi. Kuten huomaatte, olen ollut ihan out tänä vuonna lukemalla vain yhden neljästä voittajasta :) Omat ääneni löydätte täältä.

Takaisin kirjoihin. Kuukautta vietettiin osin lapsellisissa merkeissä: Siri Kolun Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku sai heti peräänsä seuraavan osan, jonka viimeistelin tänä aamuna. Lisää Kolua tiedossa siis ihan pikapuoliin! Magdalena Hain Susikuningatar oli upea päätös Gigi ja Henry -trilogialle. Raotin myös perheemme uusia huvituksia esittelemällä Charlotte Verrecasin kivan Villit värit -kasvomaalauskirjan.

Mahtuipa monipuoliseen lukukuukauteen myös jännitystä. Robert Galbraithin Silkkiäistoukka tarjosi ajoittaisesta pitkäveteisyydestään huolimatta monta hauskaa äänikirjahetkeä. Aivan kuun lopuksi lukemani Tiina Raevaaran upouusi Yö ei saa tulla oli tunnelmaltaan hyytävä.

Mainittakoon vielä kuun saavutuksista viime vuonna lukemieni tietokirjojen listaus, josta löytyy monta hyvää lukuvinkkiä.

Kuten tuli sanottua, monipuolinen ja kiva lukukuukausi takana. Muutaman viikon päästä katsotaan, onko yöpöytäni missä määrin tyhjentynyt!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...