torstai 29. tammikuuta 2015

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla


Tämän vuoden ensimmäinen uutuuskirja oli jotain ihan muuta kuin mitä olen tottunut lukemaan. Se on hyvä asia. Muuten kyllä tuntuu siltä, että tarvitsisin suihkun.

Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla päätyi lukemistooni osin sattumalta, osin tarkoituksella. Viime vuonna luin kirjailijan perhesurmia käsittelevän Laukaisun, ja tyyli vakuutti siitä, että hänen tuotantoonsa kannattaa tutustua toistekin. Kun sitten tarvitsin pienelle reissulle puhelimeen sopivaa lukemista, bongasin ja nappasin ilahtuneena uutuusromaanin mukaan. Juoni vaikutti kiinnostavalta ja kirja sopivan nopealukuiselta (204s.), en nimittäin ole e-kirjoista niin innostunut, että haluaisin kahlata tiiliskiviromaaneja puhelimen näytöltä. Teos oli kuitenkin yllättävän raskasta tavaraa, vaikka en Laukaisun perusteella mitään pikkukakkosmateriaalia odottanutkaan.

Kirjan päähenkilö, nuori Johannes elää varsin pysähtynyttä elämää. Hän asuu Helsingissä ja käy töissä kelloliikkessä, mutta tarkkaan ottaen hän lopetti hengittämisen viisi vuotta aikaisemmin menettäessään ystävänsä Aalon meren aalloille. Johanneksen elämä muuttuu kuitenkin peruuttamattomasti, kun hän kohtaa Aalon veljen Antin sekä heidän kaikkien yhteisen ystävän Karoliinan. Antti ja Karoliina ovat päättäneet kostaa Sandvallille, inhalle lääkeyhtiön johtajalle, jolla oli oma roolinsa Aalon tragediassa. Tapahtumaketju lähtee vyörymään ilman, että unettomuudesta kärsivä Johannes pystyy asiaan vaikuttamaan. Uni ja valve, todellisuus ja painajainen sekaantuvat toisiinsa yhdeksi epätodelliseksi puuroksi, joissa on selkeämpiä hetkiä ainoastaan hetkittäin. Eivätkä nekään tuo helpotusta, sillä todellisuus on paikoin painajaistakin pelottavampaa, erityisesti silloin, kun Johanneksen unohtamat muistot alkavat nousta pintaan.

Yö ei saa tulla on yhtä suurta painajaisunta. Se etenee hitaasti välillä takaumiin tai pitkiin unijaksoihin sekoittuen, mukana on mystiikkaa  E.T.A. Hoffmanin Nukuttaja-novellin muodossa, hiven romantiikkaa ja paljon lohdutonta kuvausta ihmismielen kaikista synkimmistä tuotoksista. Lukija tuntee olevansa Johanneksen kanssa yhtä syvällä toden ja valheen päättymättömässä suossa, valvomisen aiheuttaman hämäräverkon takana, missä mitään ei pysty näkemään selvästi. Ainoastaan unilla on merkitystä, mutta mikä niiden merkitys on?

Ehdottomasti kaikista hienointa romaanissa on sen voimakas symbolinen lataus. Kaikella tuntuu olevan merkityksensä, jopa siinä määrin, että tulkittavaa riittäisi useammallekin lukukerralle. Symbolisesta tasosta saisi varsin herkullisen esseen aikaiseksi. Johtomotiiviksi muodostuu kuitenkin silmät ja näkeminen, johon Raevaara kutoo taitavasti niin grimmiläistyyppisiä kauhuelementtejä kuin mielen sisäisten lukkojen ja traumojen käsittelyä.

Yö ei saa tulla ei ole varsinaisesti pelottava teos, mutta jollakin tapaa ruma ja ahdistava. Aavistuksen niljasta olosta huolimatta kirjan hienoutta on pakko ihailla, myös siinä mielessä, että haastavasta rakenteesta huolimatta kerronta toimii ja koukuttaa mukaansa. Loppujen lopuksi kirja tuli ahmittua valtaosaltaan yhdessä illassa. 

Kuten alussa tuli todettua, en ole genren (mikä se tässä tapauksessa sitten onkaan) suurkuluttaja, joten en ehkä ole ihan oikea ihminen arvioimaan romaania suhteessa lajitovereihinsa. Mutta minusta kirjan henki on vinksahtanut tavalla, joka toi mieleeni sekä John Malkovitchin että Mementon (paremmin en osaa sitä kuvata) ja sitä ei kovin usein kotimaisessa kirjallisuudessa kohtaa. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos (mutta ei välttämättä ennen nukkumaanmenoa)!

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna 2015 (Elisa Kirjan e-kirja)
204s.


tiistai 27. tammikuuta 2015

Charlotte Verrecas: Villit Värit


Lasten Keskuksen julkaisema Villit Värit (Charlotte Verrecas) ilmestyi meille jo kauan sitten. Silloin ajatus kasvoväreistä ei tuntunut houkuttelevalta, vaan pikemminkin orastavalta katastrofilta. Kirjan upea ulkoinen olemus teki kuitenkin vaikutuksen, joten talletin kirjan visusti talteen tulevaisuutta ja hitusen isompia lapsia varten. Joitakin kuukausia sitten herra Syksy sitten bongasi sen kirjahyllystä ja ihastui ikihyviksi. Jonkin aikaa jouduimme nautiskelemaan ainoastaan kuvista, kunnes, kiitos joulupukin, talouteemme kotiutuivat kasvovärit. Ja voi pojat, kylläpä meillä sen jälkeen onkin tehty kasvomaalauksia!

                              

Kirja sisältää kuvalliset ja sanalliset ohjeet 18 lapsille suunnattuun, näyttävään kasvomaalaukseen. Verrecas ei todellakaan tyydy pelkkiin kukkasiin poskipäissä, vaan kyse on monivaiheisista ja monivärisistä pienistä taideteoksista. Jokaiselle löytyy jotakin: valita voi hurjasta merirosvosta tai herkästä kukkaiskeijusta. Meillä suosituimmat maalaukset ovat ehdottomasti olleet Hämähäkkimies ja Karkkikoira

Arvatkaapa, mikä tässä on parasta? Se, että jopa minä, joka olen kuvataiteellisesti varsin keskinkertainen tapaus, eikä käden ja silmän yhteistyö ole koskaan ollut vahvuuteni, osaan tehdä kasvomaalauksia. Olen tosin tehnyt niitä joskus aiemminkin, mutta kyllä tässä hujahti yli 15 vuotta väliä ennen uutta tulemista. Eli mistään rakettitieteestä ei tosiaankaan ole kysymys, kunhan välineet ovat kunnossa. Ja niihinkin löytyy lyhyt briiffaus kirjan alusta. Muusta pitää huolen selkeät, vaiheittaiset ohjeet. Helppoa ja hauskaa! En ole välttämättä sellainen äiti, joka olisi innoissaan mukana lasten kaikissa leikeissä tai raahaisi lapset ulos reippailemaan säällä kuin säällä. Mutta voin sanoa, että olen sellainen äiti, joka tekee mielellään lapsille kasvomaalauksia, koska se on kivaa.

           

Lapset ovat luonnollisesti innoissaan. Asiakastyytyväisyys äidin kasvomaalausbuduaarissa on ollut korkea ja onpa käsittelyyni uskaltautunut pari muutakin kuin omaa lasta. Ja koska he olivat kouluikäisiä, on mainittava vielä yksi huomio: ohjeissa on otettu hyvin huomioon eri ikäiset lapset. Omille 3- ja 5 -vuotiaille mukuloille löytyy hyviä maalauksia, mutta löytyypä ohjeista myös zombie- ym. hurjempia juttuja vähän vanhemmille. Valikoima on hyvä myös siinä mielessä, että sekä tytöille että pojille löytyy runsaasti vaihtoehtoja.

Villit värit on loistava hankinta lapsiperheisiin. Olipa sitten kyseessä lastenkemut tai tylsä pakkaspäivä, tästä kirjasta on paljon iloa.

Charlotte Verrecas: Villit värit
Lasten Keskus 2013
84s.
Suomentanut Sanna Kangasluoma

maanantai 26. tammikuuta 2015

Blogistanian kirjapalkintojen äänet

On jälleen yksi kirjablogivuoden kutkuttavimmista hetkistä, kun kirjabloggaajat äänestävät viime vuoden parhaista kirjoista! Kaikki äänestykseen osallistuvat bloggaajat julkistavat äänensä yhtä aikaa eli juuri nyt ja huomenna 27.1. kilpailua isännöivät blogit julkaisevat voittajat. Jännittävää!

Tulokset julkaistaan seuraavissa blogeissa (niistä löytyvät myös listat osallistuviin blogeihin):

Finlandia: Kirjavinkit
Globalia: Kirsin Book Club
Kuopus: Notko, se lukeva peikko
Tieto: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Omista äänenantoperusteistani haluan mainita seuraavaa. Kaikista vaikeinta oli valinta Tieto- ja Globalia -kategorioissa, mutta päinvastaisista syistä. Tietokirjoja luin viime vuonna paljon ja kirjojen taso oli todella kova, kovempi kuin aiempina blogivuosinani. Sydämeni itkee verta monen hienon teoksen jäädessä nyt ilman ääntä, mutta ei voi mitään: vuosi 2014 oli ennen kaikkea hienojen elämäkertojen vuosi. Tietokirjojen lukeminen taas näkyi suoraan vähäisenä käännöskirjallisuuden lukemisena, mikä sai minut jossakin vaiheessa jopa pohtimaan äänestämisen mielekkyyttä. Finlandia- ja Kuopus-kategorioissa tarjonta oli kuitenkin balanssissa äänestysmahdollisuuksien kanssa ja äänestäminen on jopa helppoa. Ja loppujen lopuksi, jokaiseen kategoriaan löytyi jotakin :) Kuten aiempina vuosina, olen päätynyt juuri näihin teoksiin kriteereillä, jotka perustuvat toisaalta kirjan taidokkuuteen, toisaalta sen vaikuttavuuteen ja henkilökohtaiseen lukukokemukseeni.

Amman lukuhetken äänet vuoden 2014 parhaiksi kirjoiksi:

Finlandia


3 pistettä

Antti Holma: Järjestäjä (Otava)
Antti Holman Järjestäjä on yhtä aikaa ratkihauska ja kipeän traaginen, höyhenkevyt ja lyijynraskas, valoisa ja synkkä, kepeä ja vaativa. Kirja itkettää ja naurattaa, viihdyttää ja saa ajattelemaan. Siitä lähtien kun kirjan lukemisen aloitin, en olisi halunnut sitä laskea käsistäni.









2 pistettä

Paula Havaste: Tuulen vihat (Gummerus)
Tuulen vihat on mainio maagisia elementtejä ja muinaistapoja sisältävä ihmissuhderomaani, joka pureutuu muinaiseen mytologiaan ihmisläheisesti, mutta tiukasti. Kirja on kevyt ja nopea luettava, mutta ei suinkaan katoa mielestä yhtä nopeasti ja kepeästi. Päin vastoin, huomaan, että ajatukseni kulkeutuvat jatkuvasti erään savutuvan kieppeille. Elämä 2010-luvulla on kovin erilaista, mutta Havaste operoi kirjassaan taajuudella, joka auttaa ymmärtämään sen, etteivät ihmiset loppujen lopuksi ole muuttuneet kovinkaan paljoa.





1 piste

Sirpa Kähkönen: Graniittimies (Otava)
Jokainen Kähkösen tuotantoon aiemmin tutustunut tuntee hänen kykynsä ja laadukkaan tekstinsä, mutta tällä kertaa kirjailija ylittää itsensä. Minulle, lukijalle, huokuu kirjaa lukiessani tunne, että tähän romaaniin kirjailija on laittanut kaikkensa. Eikä sellainen voi olla vaikuttamatta, lukija ei voi olla vaikuttumatta, niin harvinaisen voimakas tunne on.







Globalia

3 pistettä

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi)
Tarina toimii. Se on kiinnostava ja koskettava. Siinä on vähän Twin Peaksia, siinä on menneiden vuosikymmenten amerikkalaista unelmaa, rakkautta, menetyksiä. Paljon epäluotettavammaksi ei kertoja enää voisi muuttua, joten oikeastaan vasta kirjan luettua voi olla ihan varma, ettei enää tulee mitään yllättävää käännettä. Vai voiko sittenkään?






2 pistettä 

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (Otava)
Ehdottomasti tässä kirjassa kiehtoi ja kiinnosti pääparin, eli Striken ja Robinin välinen kemia. Siinä on romanttista väreilyä, sellaista, mikä laittaa odottamaan jatkoa uteliaana.










Kuopus


3 pistettä

Susikuningatar saattaa tarinan päätökseen niin kauniisti, arvokkaasti ja ennen kaikkea myös jännittävästi, että kirjan lukeminen oli yksinomaan nautinnollista.








2 pistettä

Tämän kesäisemmäksi ei lukeminen enää mene ja ainakin minulle tuli tästä kepeä ja hyvä fiilis. Tosin kylläpä kirjan kanssa kelpaa fiilistellä myös pimeinä syysiltoina.








1 piste

Itse viehätyin kuitenkin aivan erityisesti kirjan ideasta, jolla on kulttuurista merkitystä. Pohjoismaisena yhteistyönä toteutettu teos kuvastaa nimenomaan omaa aikaamme ja kulttuuriamme. Ja kun mukana on monia taiteilijoita, on yksien kansien välissä suuri määrä korkeatasoista lastenkirjakuvitusta.







Tieto


3 pistettä 

Jos kirja saa pohtimaan tällaisia ajatuksia, ei se voine olla huono. 










2 pistettä

Teos oli nautinnollinen luettava. Luin erityisen hitaasti, sillä halusin nauttia kirjani pienin erin ja selkein ajatuksin. Elämäkerta oli myös tavattoman inspiroiva. Minna Canthissa on jotakin sellaista elinvoimaa ja energiaa, mikä jatkaa pulputtamistaan vielä yli sata vuotta kuoleman jälkeenkin.







1 piste

Kertojana Heikkinen ei pyri itseään häivyttämään, vaan aika rohkeastikin tuo myös oman persoonansa tekstissä esiin, yltyen välillä viemään pohdintansa metatasolle saakka. Ratkaisu tuo kirjaan ihmisläheisyyden tuntua ja Juicen savolaiseen perimään ja myös hänen uraansa hyvin sopien itäsuomalaista tarinankerronnan sointia.

torstai 22. tammikuuta 2015

Magdalena Hai: Susikuningatar

Viime vuoden puolella pääsin tutustumaan Magdalena Hain Gigi & Henry -sarjaan ja sitä kautta steampunkiin. Ihastuin saman tien. Odotukseni trilogian päätökselle olivat korkealla, mutta ne ylittyivät huimasti. Susikuningatar saattaa tarinan päätökseen niin kauniisti, arvokkaasti ja ennen kaikkea myös jännittävästi, että kirjan lukeminen oli yksinomaan nautinnollista.

Tarina jatkuu Pariisista, jossa Gigi on ollut jo jonkin aikaa saamassa taisteluoppia salaperäiseltä (ja vähän myös sadistiselta) Mestari Oniwakalta. Hänen asuinkumppaninaan asuu Mussovits ja myös matkoiltaan Pariisin palaava lehtimies-Henry. Gigi on joutunut kolmen Pariisissa viettämänsä vuoden aikana lukuisten salamurhayritysten kohteeksi, mutta selvinnyt kaikista. Nyt on aika viimein palata Umbroviaan ja kukistaa Andros Luopio.

Susikuningatar eroaa aiemmista kirjoista siinä mielessä, että Gigi on erossa perheestään ja vaikka Gigi ja Henry ovat aina olleet tarinan keskiössä, korostuu heidän ja Mussovitsin tarina tällä kertaa erityisesti kun Vihreällä Saarella Luopion kukistamista odottava perhe on esillä vain Gigin ikävöivissä muistoissa ja kirjeissä. Ainoastaan Gigin sisko Ellina esiintyy kirjassa, tosin hänen roolinsa on sitäkin merkittävämpi.

Lopullisen taistelun ja siihen valmistautumisen lisäksi yksi keskeisimmistä osa-alueista on ihmissusien maailmaan sukeltaminen. Umbroviaan saavuttuaan Gigi paitsi tutustuu isoon joukkoon varcolaceja myös joutuu perehtymään aivan uudella tavalla heidän tapohinsa ja sisimpäänsä - siinä samassa Gigi oppii paljon myös itsestään. Ja oppii voittamaan omat demoninsa, kirjaimellisesti. Oikeastaan ainoa miinuksenpoikanen kirjasta tulee siitä, että Umbroviaan palattuaan Gigin elämään tulee hengästyttävä määrä uusia henkilöitä, varcolaceja, ja minusta tämä uusi hahmomäärä tuntui aluksi vähän raskaalta ratkaisulta. Mutta onneksi kirjassa oli pituutta sen verran (448s.), että uusiinkin henkilöihin ehti tutustua ja samastua kunnolla.

Olen hämmästynyt siitä, kuinka luontevalta ja oikealta Magdalena Hain luoma vaihtoehtoinen historia vaikuttaa. Voin sanoa, että jossakin vaiheessa lukiessani taisin unohtaa sen, ettei Umbroviaa ole oikeasti olemassa, ihmissusikansasta puhumattakaan (vai voiko sitä varmasti tietää?). Tätä voinee pitää varsin korkeana todistuksena siitä, että kirjailija on tehnyt pohjatyönsä hyvin ja onnistunut liittämään fiktiiviset palaset faktaan onnistuneesti. Samaa voi myös sanoa kaikista niistä mekaanisista härpäkkeistä, joita Gigin isä ja tällä kertaa erityisesti Ellina valmistavat.

Jotta suitsutukseni ei vielä tähän loppuisi, nautin erityisen paljon jäätävästä ja armottoman kylmästä Umbroviasta, niistä lumivalkeista maisemista, jotka Hai silmieni eteen maalaili. Varsinkin näinä viime päivinä pakkasen paukkuessa meilläkin pystyin oikein hyvin samaistumaan Gigin tunteeseen, kun hänen kasvojensa metalliosat jäätyivät.  Armottomuudesta, ja kohtuuden nimissä myös takapajuisuudesta, huolimatta tuo kuvitteellinen maa vaikuttaa uskomattoman kauniilta paikalta ja oli ilo nojatuolimatkailla siellä (leivinuunin lämmössä).

Umbrovia? 


Jos asia ei vielä selvinnyt: pidin tästä kirjasta todella paljon. Susikuningatar on harvinaisen onnistunut kirjasarjan huipennus, sillä kaikki tarvittavat langanpäät solmitaan, kierroksia lisätään sopivasti ja myös pimentoon jätetään mukavasti asioita. Toivon, että mahdollisimman moni tarttuisi trilogiaan iästä tai aiemmista mieltymyksistään huolimatta, sillä minäkin olen pitänyt itseäni rutikuivana realistina, mutta huomannut olevani ehkä kuitenkin jotain muuta. Oma Kerjäläisprinsessani lähti jo veljen tyttärille lainaan, toivottavasti suvussa on kohta enemmänkin steampunkkareita.

Magdalena Hai: Susikuningatar
Karisto 2014
448s.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Jouni Tossavainen: New Yorkin Lentävä suomalainen


Menneenä syksynä olin harvinaisen kujalla Savonia-ehdokkaista, mutta Jouni Tossavaisen New Yorkin Lentävän suomalaisen arvelin sentään olevan mukana. En nyt sitten niin pihalla raadin mausta lopulta ollutkaan, kun teos lopulta myös voitti kyseisen palkinnon! Kun kuulin kirjasta syksyllä ensi kertaa, rekisteröin sen heti potentiaalisena syntymä-, isän-, tai joululahjana omalle isälleni, pitkän linjan penkkiurheilijalle. Lopulta kirja päätyikin isänpäiväpakettiin ja sieltä sitten aikanaan myös minulle lainaan. Mainittakoon, että isäni oli hyvin otettu siitä, että osasin hankkia hänelle tulevan voittajateoksen jo etukäteen :)

Kirjan nimi sai minut miettimään Flying Finn -termiä, sillä itselleni siitä tulee ensimmäiseksi mieleen Paavo Nurmi ja seuraavaksi Mika Häkkinen. Pienen google-kierroksen jälkeen huomasin, että samalla "tuotemerkillä" tunnetaan lukuisten suomalaisten urheilijoiden lisäksi myös jos jonkinlaista tuotetta. Tossavaisen kirja kuitenkin kertoo siitä aivan ensimmäisestä Lentävästä suomalaisesta, nimittäin Hannes Kolehmaisesta. Kirja sijoittuu pääasiallisesti kevääseen 1921, joskin Hanneksen muistojen mukana liikutaan niin lapsuuden Kuopiossa kuin juoksijan suurimmissa voitoissakin.

Teoksen nimi on paitsi konstailematon myös osuva, sillä se tiivistää mainiosti sen, mistä kirjassa on kyse. Suurjuoksija, maineikas Lentävä suomalainen kipuilee muutaman kuukauden ajan itsensä kanssa ja monien tulien välissä. Suomessa tuli luvattua urheiluliiton miehille Suomeen palaamisesta, mutta vaimo ei asiasta varmasti innostu, siksi asiaa ei edes uskalla ottaa puheeksi. Eikä paluun järkevyydestä ole niin varma Hannes itsekään. Koti-Suomessa eletään vielä poliittisesti tulenarkaa aikaa ja Hanneksella on entisten ystävien joukossa paljon nykyisiä vihollisia: työläispoika siirtyi monen mielestä lahtarikaartiin Antwerpenin olympiavoitollaan. Hannes on kahden tulen välissä monessakin mielessä: kotiinpaluuta suunnitteleva mies  ei tiedä, millainen vastaanotto kotona on ja toisaalta uusi kotimaa muistaa viimein kansalaisuudella. Kaiken lisäksi ikäkriisiäkin pukkaa: yli kolmekymppisellä miehellä hiusraja nousee, eikä kunto ole enää samanlainen kuin poikasena, mutta voitonnälkää olisi vieläkin.

Tossavaisen teos on taidokas ja haastava, eikä välttämättä kesyty vielä kertalukemalla. Pääsääntöisesti seurataan Hanneksen liki piinaavaa pohdintaa ja päättämättömyyttä vaikean valinnan edessä, treenauksesta kertovien lakonisten päiväkirjamerkintöjen rytmittäessä ajan kulua. Pelkästään keski-ikäisen miehen kasvutarinasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä viimein ääneen pääsee myös Hanneksen vaimo, Alma. Kaikki sympatiani hänelle. Ei ehkä niinkään yllättävästi jakso oli itselleni kaikista antoisin osa kirjaa, mutta ehdottomasti se oli tärkeä myös kirjan kokonaisuuden ja jännitteen kannalta.

Savonia-tohinoiden myötä olen vaihtanut ajatuksia kirjasta varsin monien kanssa. Usein ihmiset tuntuvat pitävän kirjan kuvausta Kolehmaisesta hyvin todentuntuisena, itse asiassa faktana. En tunne hänen henkilöhistoriaansa niin hyvin (lue: yhtään), että osaisin ottaa asiaan kantaa, mutta itse koin kyseessä olevan pikemminkin hyvin syvälle menevän, ja siten todentuntuisen, henkilökuvan. Näin ajatukset olisivat kenties voineet mennä. Mutta mitä todellisuudessa tapahtui?

Joitakin aika herkullisia mielleyhtymiä kirjaa lukiessa koin. Jaan ne tästä, koska niistä saa ehkä parhaiten viitteitä siitä, kiinnostaako kirjan aihepiiri tai tyyli juuri sinua. Kuinka monta vuotta Teemu Selänne pitikään suomalaisia ja ennen kaikkea perhettään jännityksessä siitä, jatkuuko ura vielä? Jotakin hyvin samaa luin Hanneksenkin ajatuksista. Sitten mieleni lennähteli jo Antti Tuuriin, joka myös on kirjoittanut amerikansuomalaisista. Eiköhän vain Tossavaisen kielessäkin ole jotain samaa poljentoa? Ja kolmanneksi: aika herkullinen lähihistorian kuva Kuopiosta on piirtymässä nykykirjallisuuden myötä. Puhun nyt tietenkin Suomen Moskovasta eli hyvin punaisista ensimmäisistä Suomen itsenäisyyden vuosikymmenistä Kuopiossa. Tästähän Sirpa Kähkönen on paljon kirjoittanut. New Yorkin Lentävä suomalainen risteytyy Kuopio-sarjan kanssa kiinnostavasti ja valaiseekin paitsi urheiluhistorian lisäksi myös poliittista menneisyyttä.

Jouni Tossavainen: New Yorkin Lentävä suomalainen
Like 2014
429s.




perjantai 16. tammikuuta 2015

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (äänikirja)


Käen kutsusta tuttu yksityisetsivä Cormoran Strike yhdessä assistenttinsa Robin Ellacotin kanssa saa käsiinsä uuden mysteerin. Kirjailija Owen Quine on kadonnut. Strike alkaa selvittää tapausta ja lopulta jäljet johtavat autioon taloon, josta Quine löytyy äärimmäisen raa'asti murhattuna. Tutkimukset saavat kokonaan uuden luonteen, kun Strike haluaa löytää murhaajan ja auttaa epäilysten kohteeksi joutunutta Quinen vaimoa.

Romaani sukeltaa Lontoon kustannuspiireihin. Laaja henkilökaarti pursuilee kustantajia, kustannustoimittajia ja kirjailijoita. Käy ilmi, että Quine on kirjoittanut vähän ennen kuolemaansa makaaberin teoksen, Bombyx morin. Käsikirjoitus on saanut kirjalliset piirit kuhisemaan, sillä tekstissään Quine kuvaa elämänsä ihmiset erittäin epämiellyttävällä tavalla. Strike ja Robin yrittävät käsikirjoitukseen ja siinä esiintyviin ihmisiin tutustumalla selvittää, mitä Quinelle oikeastaan tapahtui ja kenen toimesta.

Kun murhamysteeri sijoittuu kirjapiireihin, voisi kuvitella kirjabloggaajan olevan riemuissaan. Nyt on kuitenkin sanottava, että juoni ei ollut ollenkaan tämän dekkarin parasta antia. Liian monen mutkan ja kiharan takia tarina eteni paikoin tuskastuttavan hitaasti. Laaja henkilökaarti sai välillä pään pyörryksiin. Nämä ongelmat korostuivat erityisesti äänikirjaformaatissa, joka etenee muutenkin perinteistä lukemista hitaammin. Tiivistämisen varaa olisi ollut siis reilusti.

Käen kutsu jätti minut hieman kahden vaiheille. Vaikka Silkkiäistoukan juoni ei yltänyt samalle tasolle, olen kuitenkin yllättäen vakuuttuneempi Cormoran Strike -sarjan tasosta. Ehdottomasti tässä kirjassa kiehtoi ja kiinnosti pääparin, eli Striken ja Robinin välinen kemia. Siinä on romanttista väreilyä, sellaista, mikä laittaa odottamaan jatkoa uteliaana, mutta kuitenkin ainakin vielä tässä vaiheessa suhde on pysynyt reippaan toverillisena. Olkoonkin, että matkan varrella tiimin yhteistyökykyä ja ystävyyttä koetellaan useammankin kerran. Kiinnostavaa oli myös niin Striken kuin Robinin menneisyyden ja yksityielämän asteittainen avautuminen. Matkan varrella tutustutaankin moniin heidän ystäviinsä ja sukulaisiinsa.

Eero Saarinen lukijana oli loistava, niin kuin arvata saattaa. Hänen äänenkäyttönsä ja -vaihtelunsa oli hienovaraista, mutta siitä huolimatta ilmeikästä. Vaikka henkilörepertuaari oli laaja, onnistui Saarinen pienillä vivahteilla luomaan jokaiselle oman äänensä. Kokemus jäi siis rutkasti plussan puolelle, vaikka itse mysteerin avautuminen ei parhaalla mahdollisella tavalla toiminutkaan. Odotan innolla jatkoa.

Bonushuomio: Suomi mainittu! Galbraith, tai siis J.K. Rowling vihjaa jotain suomalaisten erikoisesta kirjamausta...

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka (The Silkworm)
Otava, Elisa Kirjan äänikirja 2014
17h 25min
Lukijana Eero Saarinen
Suomentaja Ilkka Rekiaro

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku


Siri Kolua kohtaan tuntemani arvostus on saavuttanut jo melko mittavat olosuhteet. Paitsi että hän on luonut menestyneen, raikkaan ja hyvän lastenkirjakonseptin, hän on myös häikäisevä esiintyjä. Olen jäänyt Rosvoloiden perheeseen koukkuun. Kun tutustuin loppukesällä tähän ihmeelliseen porukkaan, tuntui niin kuin olisin suoraan sukeltanut lapsuuteni aurinkoisiin kesiin (ei sillä, että olisin harrastanut maantierosvousta). Voin sieluni silmin nähdä, kuinka olisin lapsena kulkenut nenä kiinni Kolun kirjoissa ja piiloutunut mustaviinimarjapensaiden taakse saadakseni lukea vielä muutaman sivun ennen komennusta maatalon tytön lukuharrastusta niin usein häirinneisiin töihin.

Sarjan kolmas osa: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku oli kuitenkin minulle aluksi vaikeaa luettavaa. Tuntui siltä, että aikaisempien osien lapsenomainen aurinkoisuus ja turvallisuus olisi saanut väistyä ahdistuksen ja synkkien varjojen tieltä. Aiemmin seikkailut tapahtuivat Rosvoloiden turvallisessa seurassa, mutta tällä kertaa Vilja joutuu kantamaan entistä enemmän vastuuta ja selviytymään yksin. Lasten ja nuorten kirjasarjassa tällainen hahmon kasvaminen on toki mitä luonnollisin kehitysvaihe ja tärkeää myös omaa kasvamiskokemustaan projisoivien lapsilukijoiden kannalta. Mutta minä, nostalgianälkäistä todellisuuspakoa janoava aikuinen, olisin pitänyt niin mielelläni Viljan maailman ja seikkailut vaarattomina ja leikkimielisinä!

Kahdessa edellisessä osassa tapahtumat ovat ajoittuneet kesään, mutta tällä kertaa seurataan Viljan syksyä. Helmeri Qvist lähettelee unissa Viljalle vihjeitä kadonneen rosvo-oppaan sijainnista. Vaikka Rosvolat keksivät näppärän tavan, jolla Vilja pääsee viikonloppuisin matkustamaan rosvopuuhiinsa, on hänen tällä kertaa kuitenkin toimittava yksin. Erityisesti, kun rosvomaailman vaarat ja kahinat tunkeutuvat myös hänen perhe-elämäänsä. Viljan kädet ovat lopulta sidotut ja tarina huipentuu joulun välipäivien automatkaan ja sukujuhliin, jossa paljastuu merkittäviä salaisuuksia ja Viljasta tulee jälleen kerran sankari.

Olen edennyt kirjasarjassa vuorotahdilla. Ensimmäisen osan luin, toisen kuuntelin äänikirjana Elsa Saision lukemana. Tämän kolmannen luin jälleen itse ja alun tahmaisuuteen vaikutti varmasti suurelta osin se, että kaipasin Saision mainiota tulkintaa kovin paljon. Kolun teksti on niin ilmeikästä ja riemukasta, että se tuntuu kaipaavan ääneen lukemista. Ei kerronnassa toki ole mitään vikaa, mutta tarina saa ihan uuden tasonsa, kun henkilöhahmot saavat äänet. Neljännen osan aion taas kuunnella äänikirjana. Tällä kertaa lukijana on Eija Ahvo, jonka suorituksesta odotan suuria.

Vaikka minulla oli tämän kirjan kanssa aluksi vaikeuksia, innostuin kirjan lopusta todella paljon. Siinä missä alkuosa tuntui vähän junnaavan paikallaan Viljan sovitellessa mahdottomalta tuntuvan palapelin palasia yhteen, oli kirjan loppu täyttä timanttia. Viljan siskon Vanamon sieppaaminen ja kainuulaisen sukutalon parkkipaikalla käyty huikea loppunäytös oli ehdottomasti sarjan tähänastisesta annista niitä herkullisimpia paloja.

Yleensä kirjasarjassa jostakin osasta tulee väistämättä välikirja. Siinä pitää viedä asioita eteenpäin, jotta tarina voisi jatkossa nousta uudelle tasolle. Iso-Hemmin arkulla on arvonsa itsenäisenä kirjana, mutta kuitenkin näen sen ennen kaikkea väliteoksena, sillä se nojaa vahvasti edellisiin osiin ja toisaalta luo lopussa sellaisia uusia rakennelmia, joiden perusteella jatkosta on lupa odottaa hyvää. Ainoa asia, josta olen huolissani lukijana on se, palaako sarja astetta viattomammalle linjalle vai synkistyykö tarina entisestään kohderyhmänsä kasvamisen mukana.

Uskon auringonpaisteeseen.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Otava (Elisa Kirjan e-kirja 2012)
178s.

perjantai 9. tammikuuta 2015

Tieto- ja asiakirjallisuus Amman lukuhetkessä vuonna 2014


Vuonna 2013 otin tavoitteeksi kasvattaa lukemani tietokirjallisuuden määrää ja luin keskimäärin yhden tietokirjan kuussa. Viime vuonna luin ilman vailla minkäänlaisia tavoitteita, mutta siitä huolimatta luin 16 tietokirjaa. Pidän saavutusta erinomaisena, sillä kaikkinensa luin viime vuonna vähemmän kuin aikaisemmin. Toisin sanottuna tietokirjallisuuden lukeminen ei ole pelkästään vakiinnuttanut paikkaansa lukemistossani, vaan myös kasvattanut osuuttaan.

Tietokirjallisuus on tässä tapauksessa ajateltava hyvin laajasti. Ohjenuorana olen käyttänyt paitsi tervettä järkeä myös kustantajan luokitusta (eivät välttämättä vastakohtaisia asioita). Esimerkiksi Leon Leysonin Poika joka pelastui -teoksen olisin itse luokitellut lasten ja nuorten kaunokirjallisuuteen, mutta luokituksessa se on merkitty sotamuistelmiin, mitä se tietysti myös onkin. Mukana on siis selkeitä tietokirjoja, asiaproosaa, muistelmia, esseitä, kuvateoksia... paljon kaikkea. Kun tätä koostetta tein, vaikutuin myös teosten kovatasoisuudesta. Osa kirjoista on onneksi menneiden vuosien tuotantoa, mutta siitä huolimatta Blogistanian Tieto -äänestyksessä minulla tulee olemaan hikinen urakka valitessa, mitkä kolme teosta saavat ääneni.

Onneksi on vielä pari viikkoa aikaa miettiä. Sillä välin tervetuloa tutustumaan viime vuoden tietosatoon! Hyviä lukuvinkkejä taatusti kaikki, sen uskallan luvata. Klikkaamalla kirjan nimeä pääset siitä kirjoittamaani arvioon.















keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Kunniamerkki

                         

Sain tänään tällaisen kirjanmerkin. Olen veriryhmältäni tuikitavallinen A+, mutta juuri siksi tärkeä: avuntarvitsijoissa on paljon meikäläisiä. Ojentamalla auttavan käden taviskin voi olla sankari. Vähän niin kuin kirjoissa.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Anni Polva 100 vuotta! Anni Polva: Tuletko aviomiehekseni

Tänään tulee kuluneeksi 100 vuotta Anni Polvan syntymästä! Kirjabloggaajat muistavat merkkipäivää ja yhtä kotimaisen viihdekirjallisuuden kuningattarista julkaisemalla pitkin päivää arvioita hänen kirjoistaan. Listan ja linkin muista osallistujablogeista löydät Kulttuuri kukoistaa -blogista.

Anni Polva on minulle hyvin tärkeä kirjailija. Vastoin monia muita tyttöjä, Tiina-sarja jäi kokonaan väliin. Sen sijaan siirryin teini-ikäisenä suoraan lanu-hyllyltä aikuisten romantiikkaosastolle ja sieltä Anni Polvan kirjat tuli kyllä ahmittua melkein kaikki läpi. Sitä ennenkin olin jo Polvaan tutustunut, sillä kotini kirjahyllystä löytyi paljon hänen kirjojaan, vieläpä niitä ihkaensimmäisiä 1940-luvun painoksia, joita lukiessa on ihan oma tunnelmansa.

Kansi vuodelta 1947.


Mummolan aarteeseen tartuin tälläkin kertaa, kun otin juhlan kunniaksi lukuun Anni Polvan Tuletko aviomiehekseni -teoksen. Vaikka teini-iässä Polvaa tuli luettua paljon, on aikuisena tullut palattua hänen pariinsa harvemmin. Aika on ajanut niin minun kuin myös useissa tapauksissa tuotannonkin ohitse. Yhden arvion kuitenkin löysin blogiarkistosta. Se ei ole mitenkään mairitteleva, mutta on muistettava, että Polvan uskomattoman laajaan tuotantoon mahtuu hutien lisäksi myös todellisia helmiä. Tuletko aviomiehekseni edustaa Polvan mittavan tuotannon aivan alkupäätä, sillä se on hänen neljäs romaaninsa ja ilmestynyt ensi kertaa jo vuonna 1947. Polvan aikuisten romaaneille tuttu kaava on kuitenkin jo selkeästi muodostunut. Sankaritar on kirpakka, tomera, itsepäinen ja pahuksen sievä Liisa, joka on kyllästynyt ainaiseen penninvenytykseen ja julistaa ystävättärilleen ottavansa vuoden loppuun mennessä aviomiehekseen raharikkaan vuorineuvoksen pojan. Pahaksi onneksi avioaikeista vielä täysin tietämätön Kari on melkoinen playboy, isänsä rahojen ja äitinsä nuppiin kihahtaneen huonon kasvatuksen johdosta pilalle hemmoteltu mammanpoika, jonka tavoitteena on pitää hauskaa naisten kanssa ja naida rahaa. Liisa joutuu käyttämään kaiken mielikuvituksensa ja sisunsa, jotta hän pääsee ujuttautumaan talonväkeen niin kotiopettajattarena, lastenhoitajana kuin keittiöapulaisenakin. Valitettavasti Kari ei kuitenkaan saa Liisan sydäntä väpättämään, ei sitten millään. Sen sijaan hänen sattumalta kohtaamansa Erkki Vasama ilkikurisine hymyineen ja silmänpilkkeineen pyörii tytön mielessä alati. Mutta Erkkipä tuntuu vain laskevan leikkiä Liisan kustannuksella ja pyrkii auttamaan häntä vuorineuvoksettareksi pääsyssä. Eihän rakastunut mies niin tekisi, eihän?


1960-luvun versio on oman aikansa näköinen.

Kirjan alussa jouduin nieleskelemään kerran jos toisenkin. Liisa päättää naida rahaa vielä kun on nuori ja nätti. Kotiopettajattareksi hän pääsee kirkkaiden silmien ja sorjien säärien ansiosta, minkä vuorineuvos suoraan ilmoittaa, mutta se ei tunnu Liisaa häiritsevän pätkääkään. Minua häiritsi ja kovasti, mutta sitten kun päädyin ajattelemaan maailmanmenoa vuonna 2015 jouduin toteamaan, että osattiinpa sitä ennenkin ja aika kesyähän Liisan ulkonäkökeskeinen urasuunnitelma loppujen lopuksi nykypäivään verrattuna on. Vaikka romaania ei varsinaisesti voi pitää feminismin julistuksena, on tässä kuitenkin lähtökohta jo aika rohkea: tuletko aviomiehekseni. Vaikka nainen etsii itselleen rikasta elättäjää (ja kuten takakannessa sanotaan; miestä, jonka kylkiluusta hänet on tehty, yök), on ohjat kuitenkin tässä vaiheessa naisella. Jonkinlaista siirtymävaiheen alkeisfeminismiä siis!

Kun sain löysättyä kukkahattuani vähän, aloinkin nauttia Polvan tavasta pyörittää päähenkilöidensä rakkauselämää. Mitään yllätystä tarina ei tarjoa. Liisan sydämenvalittukin on täysin päivänselvä siitä hetkestä lähtien, kun tämä astuu näyttämölle, mutta mikään muu ei toki ole tarkoituskaan. Toinen toistaan hupaisammat kommellukset saavat kyynisemmänkin lukijan hykertelemään.  Polva on mestari luomaan kirpakan hauskaa dialogia, joka vuosikymmenten jälkeen on kyllä naiivia, mutta ihanan viattomalla ja turvallisella tavalla. Ymmärrän hyvin, miksi Polvan teksti vetosi minuun erityisesti teini-iässä, ymmärrän kyllä senkin, miksi ikäisiäni poikaraukkoja kohtaan tuntemani arvostus ei useinkaan noussut järin suureksi. Vertailu Polvan suoraselkäisiin, mutta hassunhauskoihin gentlemanneihin oli kertakaikkisen epäreilu.

Anni Polvan kirjat ovat viihdyttävyydeltään mitä parhainta chic litiä. Jostakin syystä en oikein viihdy genren uudempien edustajien parissa. Luulen, että yksi syy on materialistisuus. Kulutusyhteiskunnassa materia nousee usein keskeiselle sijalle. Niin toki Polvankin sankarittarilla, parempaa elämäähän Liisakin on tavoittelemassa, mutta on huomionarvoista, että Polva aloitti uransa toisen maailmansodan jälkeen. Tässäkin romaanissa viitataan usein parsittuihin kantapäihin ja ikuiseen kituuttamiseen. Niin ikään naisia painaa huoli siitä, että miehiä on vähän verrattuna naimattomiin naisiin, joten jos halusi välttää vanhanpiian kohtalon, piti panna toimeksi. Tätä taustaa vasten pieni silmänvilkuttelu hyötymistarkoituksessa ja pitsialusvaatteista haaveileminen tuntuu ainoastaan luonnolliselta ja järkeenkäyvältä. Sankarittaren paremman elämän tavoitteluun on helpompi samastua ja myötäelää sodat kärsineen sukupolven löytäessän viimein onnensa ja rakkautensa. Mitä tulee sukupuolirooleihin, näen Polvan teoksissa selkeää siirtymävaiheen tuntua, kuten jo aiemmin mainitsin. Sankarittaret ovat aina tomeria oman onnensa seppiä, jotka pyörittävät heihin rakastuneita miehiä ilman suuria tunnonvaivoja. Päämääränä on kuitenkin lopulta aina porvarillinen ja turvallinen avioliitto ja perhe-elämä, jossa mies on perheen pää.

1970-luvulla kansi on saanut innoituksensa selkeimmin kirjan tapahtumista. 


Tuletko aviomiehekseni on läpeensä kepeä ja kupliva teos. Se edustaa selkeästi mennyttä maailmaa, mutta toisaalta juuri siinä piilee myös sen lumovoima. Mikäli et ole Anni Polvan teoksiin aikaisemmin tutustunut, suosittelen sitä mitä lämpimämmin. Tässäkin romaanissa Liisan ja Erkin kisailu on kaikessa viattomuudessaan lopulta aika raikas tuulahdus sukupuolisesti ja materialistisesti ylivirittyneeseen kulttuuriimme.

Anni Polva: Tuletko aviomiehekseni
Karisto 1947
214s.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006.


Ei tässä kirjassa ole kuin 478 sivua, mutta siitä huolimatta se on järkälemäinen. Niin fyysisen kokonsa kuin sisältönsäkin puolesta. Noiden sivujen aikana käsitellään kotimaisen rock-lyriikan ikonin, Juice Leskisen elämä kehdosta hautaan.

Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006 lienee yksi viime syksyn suurimmista kirjatapauksista. Vaikka ensimmäinen Juicen koko elämän kattava elämäkerta herätti kiitettävästi kiinnostusta jo etukäteen, taisi suosio ja kysyntä sittenkin yllättää kaikki. Uusintapainoksia on otettu, kirjailijaa on juoksutettu haastattelusta toiseen, Juicea käsittelevästä elokuvastakin on ollut puhetta. Hypetys ei sinänsä ole ihmeellinen asia. Juice Leskinen on yksi harvoista henkilöistä, jonka jokainen suomalainen tietää vielä kahdeksan vuotta kuoleman jälkeenkin. Nekin nuoren sukupolven edustajat tai vasta maahan muuttaneet, joille Leskinen saattaa olla tuntematon, ovat takuuvarmasti törmänneet hänen musiikkiinsa. Hänen suurimmat hittinsä soivat radiossa taajaan ja hämmästyttävän tuottelias ja monipuolinen taiteilija ehti tuottaa lukuisia hittejä myös muille artisteille, mahtuupa tuotantoon myös mm. runoja, lastenlauluja ja joululauluja kuten kulttimainen jouluralli Sika.

Antti Heikkiselle voi siis nostaa hattua jo siinä mielessä, että hän tähän suururakkaan tarttui, sillä Leskinen jos kuka elämäkertansa ansaitsee. Hattua on nostettava myös sille työmäärälle, jonka Heikkinen on tehnyt Leskisen elämänvaiheita kartoittaessaan. Lukemattomat haastattelut, lehtiartikkelit, videotallenteet ja äänitteet sekä luonnollisesti Leskisen koko tuotanto tuovat henkilökuvaan sävyjä ja syvyyttä. Leskinenhän oli varsin voimakas persoona, joka ihailun lisäksi herätti myös suurta ärtymystä. Medialle näyttäytynyt, paikoitellen varsin omanarvontuntoinen ja veemäinenkin taitelija Juice Leskinen kätki kuitenkin sisälleen ujon, hauraan ja rakkaudenjanoisen Leskisen Jussin, runoilijapojan Juankoskelta. Ei Leskinen pyrkinyt mitenkään aktiivisesti tätä puolta kavereiltaan peittämään, mutta Leskisen tunnettavuus ja suosio oli sen verran suurta Suomessa, että kovemman julkisen kuoren kasvattaminen itseä suojaamaan oli varsin luonnollinen kehityskulku.

Ei Heikkinen kuitenkaan maalaa kirjansa päähenkilöstä kuvaa väärinymmärrettynä marttyyrina, vaikka maestro itse joskus sellaista verbaliikkaa käyttikin. Kirjassa tuodaan varsin suoraan ja rehellisesti esille Leskisen elämän synkät varjot, niistä etunenässä alkoholismi ja vaikea luonne, jotka tekivät hänen lähellään olemisesta välillä hyvinkin vaikeata. Toisaalta kirjan alkuosa, jossa käsitellään varsin tarkasti Juicen lapsuuden ja nuoruuden vaiheet, antaa ymmärtämisen eväitä hänen myöhemmälle elämäntaipaleelleen. Lähtökohdat eivät olleet helpot, eikä leipä leveää, jos nyt ei suoranaista nälkääkään nähty. Kuolema vieraili kuitenkin Leskisten perheessä usein Juicen lapsuudessa ja nuoruutta vaikeutti vaikea ja suorastaan karmea suhde isäpuoleen.

Risainen elämä nojaa perinteiseen kronologiseen esitystapaan. Kirja alkaa Juankoskelta ajalta ennen Pauli Matti Juhani Leskisen syntymää ja päättyy moninaisten vaiheiden ja lukemattomien laulujen jälkeen Tampereelle Juhani Juice Leskisen kuolemaan vuonna 2006. Tekstiä värittävät lukuisat suorat lainaukset paitsi Juicelta itseltään myös hänen elämäänsä läheisesti tai satunnaisemmin liittyneiltä ihmisiltä. Myös Leskisen tuotanto esitellään tarkasti. Kertojana Heikkinen ei pyri itseään häivyttämään, vaan aika rohkeastikin tuo myös oman persoonansa tekstissä esiin, yltyen välillä viemään pohdintansa metatasolle saakka. Ratkaisu tuo kirjaan ihmisläheisyyden tuntua ja Juicen savolaiseen perimään ja myös hänen uraansa hyvin sopien itäsuomalaista tarinankerronnan sointia. Vaikka kyseessä on selkeästi faktoihin pohjautuva elämäkerta, lähentelee kerrontatapa toisinaan lähes romaanimaista kerrontaa. Risainen elämä onkin kaikkinensa miellyttävää ja sujuvaa luettavaa. Ehkä biisien tekstejä tulkitessa liikuttiin välillä vähän veitsenterällä sen suhteen, kuinka paljon tuotannosta voi vetää yhtäläisyysmerkkejä taiteilijan omaan elämään, mutta muuten pidin elämäntarinan esitystavasta kovasti.

Jotakin Juice Leskisen elämästä ja vaikuttavuudesta kertoo haastateltujen henkilöiden luettelokin. Mukana on luonnollisesti niin Juankosken kavereita kuin kotimaisen musiikin ykkösnimiä, mutta löytyypä joukosta myös esimerkiksi poliitikkoja aina ministeriin ja tasavallan presidenttiinkin asti. Juice ehti olla monessa sopassa mukana, mutta toisaalta ihan kenen tahansa elämäkertaprojektiin ei näin laajalla rintamalla mukaan lähdettäisi. Tämä kielii siitä arvostuksesta, jota Juicea kohtaan tunnetaan, eikä se arvostuksen tunne tätä elämäkertaa lukiessa ainakaan laannu. Itseäni en voi parhaalla tahdollakaan pitää pitkän linjan Juice-fanina. Toki olen minäkin viidennentoistayöni koulun musiikkitunnilla soittanut kuten sadattuhannet muut, mutta omassa nuoruudessani Leskisen suurin luomisvoima oli jo ehtynyt. Sieltä kultakaudelta mieleeni on kuitenkin jäänyt muisto, eikä yhtään vähempää kuin ensimmäinen muisto itsestäni laulamassa jotakin laulua. Kappaleen nimi oli Kaksoiselämää, joka ilmestyi Yölento-albumilla vuonna 1986.Olen siis ollut kolmisen vuotta vanha tuolloin. Ikävuosien tuomalla varmuudella kappaletta tulkitessani ("ehkä tilloin oppitin ittenikin") herätin jonkinmoista hilpeyttä kuulijoissa. Vaikutuksen biisi kuitenkin teki, sillä muistan miettineeni säettä: "Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään." Mietin kovasti, mitä se mahtoi tarkoittaa ja taisin asiaa joltakin isommalta kysyäkin. Vaikka lopullinen merkitys valkeni vasta myöhemmin, painui mieleeni jo tuolloin kolmevuotiaana varmuus siitä, että jonkinlainen perimmäinen totuus noissa virkkeissä tästä elämästä esitetään.

Sellainen tuntojen tulkki oli Juice Leskinen.

Antti Heikkinen: Risainen elämä. Juice Leskinen 1950-2006.
Siltala 2014
478s.
Arvostelukappale

PS. Tänä vuonna kirjabloggaajat lukevat elämäkertoja ja minäkin tähän haasteeseen osallistun. Les! Lue! -blogin Reetan käyntiin polkaisemaa haastetta voi seurata Facebookissa Elämäkertahaaste 2015 -sivulla.

perjantai 2. tammikuuta 2015

Savonia-palkinto Jouni Tossavaiselle!


Jouni Tossavainen vastaanotti kaupungintalolla Savonia-palkinnon palkintoraadin Seppo Konoselta (vas.) ja Jaakko Kosuselta.

Tämän vuoden Savonia-palkinto jaettiin tänään Kuopion kaupungintalolla. Voiton vei kuopiolainen Jouni Tossavainen Hannes Kolehmaisesta kertovalla romaanillaan New Yorkin lentävä suomalainen. Onnittelut!

Raati luonnehti kirjaa vahvaksi romaaniksi kuopiolaisesta urheilulegendasta, joka menestyksellään valoi suomalaisiin kansallistuntoa. Toisaalta työläistaustaisen Kolehmaisen edustaminen porvarillisen Suomen väreissä ei miellyttänyt kaikkia. 

Omassa puheessaan Tossavainen kiitti paitsi perhettään myös omaa valmentajaansa, kirjailija on nimittäin itsekin intohimoinen juoksija. Hän myös nosti esille huolen kirjallisuuden ja kielen kohtalosta tulevaisuudessa. Vaikeuksissa kärvistelevät lehdet kun huomioivat kirjallisuusuutisia entistä vähemmän.

Savonia-palkinto osui Tossavaiselle hyvään saumaan siinäkin mielessä, että hän juhlii tänä vuonna 30-vuotista taivalta kirjailijana. Hänen ensimmäinen teoksensa Juoksijan testamentti ilmestyi vuonna 1985.

Viimeiset kirjakuvat!

Joulukuu meni rattoisasti kivan kirjakuvahaasteen parissa. Tässä tulevat vielä viimeiset kirjakuvat!

29: Kestosuosikki. Täällä Pohjantähden alla on yksi vaikuttavimmista lukukokemuksista. Jokin aika sitten hankin klassikon itselleni äänikirjana. Äänikirjojen kuuntelu on tosin ollut viime aikoina minulla vähäistä ja hidasta, mutta ehkäpä kuitenkin tänä vuonna ehdin kuuntelemaan Linnaa urakalla.


30: "Bookshelfie". Omia kirjahyllyjä olen tainnut vuosien varrella ehtiä kuvailemaan suunnasta jos toisestakin, mutta lastenhuoneen kirjahylly ei ole tainnut blogissa aiemmin esiintyä. Sieltä löytyvät sulassa sovussa Don Rosat, Pupu Tupunat, Astrid Lindgrenit sun muut :)


Tähän päättyi kirjakuvahaaste! Tämä oli todella kiva tempaus, kiitokset vielä Le Masque Rouge -blogin Emilielle, jolta haaste alunperin on lähtenyt kiertämään blogistaniaa.

Kauniit kiitokset myös onnitteluista, kauniista sanoista ja muisteloista Amman lukuhetken 5-vuotispäivän tiimoilta! Ne lämmittivät mieltäni todella paljon. Tunnen itseni varsin etuoikeutetuksi, kun saan kirjoitella juttujani tänne blogiin ja näin hienot ihmiset käyvät niitä vielä lukemassa! Kiitos siis ihan teille jokaiselle.

Tästä alkaa vuosi 2015! Toivottavasti se on hienoja kirjallisia tapauksia täynnä. Itselläni se alkaa juhlavasti jo heti tänään, olen nimittäin menossa seuraamaan uuden Savonia-voittajan palkitsemista. Jonkinmoista reportaasia siis tulossa täällä ja/tai sosiaalisessa mediassa!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...