Kari Hotakainen: Kantaja


Viime vuonna Kirjan ja ruusun päivä meni minulta ohi, mutta muuten olen ollut kirjakarkeloissa mukana: Jari Tervon Jarrusukka löytyy täältä ja Tuomas Kyrön Miniä täältä. Idea kirjaostosten kylkiäisinä tulevasta kotimaisen huippukirjailijan kirjasta on minusta kiva, mutta jotenkin vääjäämättä kahdesta aiemmin lukemastani tilauskirjasta on jäänyt sellainen maku, ettei niitä varsinaisesti sydänverellä ole kirjoitettu. Olisi helppo syyttää pienoisromaaniformaattia, mutta kuten kotimaisessa nykykirjallisuudessa jatkuvasti voi huomata, pieneen sivumäärään saa mahtumaan hyvin paljon painavaa asiaa ja sykähdyttävää ilmaisua.

Kari Hotakaisen Kantaja kyllä kunnostautuu näissä molemmissa, siis painavassa asiassa ja hienossa ilmaisussa. Kirjan päähenkilö Timo on yksinäinen filosofian maisteri, joka haikailee nuoruuden (ainoan) rakkautensa perään ja päätyy vallitsevassa työllisyystilanteessa töihin hautausmaalle. Siellä hän kävelee vainajien päällä ja joutuu kasvoikkain itselleen aivan uuden ilmiön kanssa: kaikilla vainajilla ei ole riittävästi omaisia arkkua kantamaan. Niinpä Timosta tulee kantaja, yksi henkilö, joka hälytetään hätiin tarpeen vaatiessa. Ja vaikka kuinka suntio yrittää varoittaa, alkavat kuolleet pyöriä Timon mielessä aina vain enemmän.

Timohan on käytännöllisesti katsoen sisältä kuollut. Vieraiden ihmisten hautajaisia seuratessaan, laskiessaan hätäisesti maahan omaisettoman vainajan pahviarkussa, hän alkaa miettiä, millaiset hänen omat maahanpanijaisensa tulevat olemaan. Kuka kirjoittaa muistopuheen hänestä?

Kantaja tuli hotkaistua nopeana välipalana jumittaessani erään huonosti etenevän kirjan kanssa. Hotakaisen teksti on sujuvaa ja teos on helppo lukea ilman, että miettisi asiaa sen kummemmin. Pakko myöntää, että osittain teinkin näin ja olin jo aikeissa kirjoittaa jälleen kerran, että tämä nyt oli tällainen kirjan ja ruusun päivän kirja, kylkiäinen. Mutta sitten aloin miettiä tarinaa tarkemmin. Lukuprosessi jatkui vielä kirjan lukemisen jälkeen ja aiemmin hämäränä mielessä käväissyt ajatus pääsi perille saakka. Vaikka kirjasta ei kovin kummoista draaman kaarta löydykään, on se kuitenkin hieno kasvukertomus, kuvaus heräämisestä, matkasta pimeästä valoa kohti. Mikä parasta, tämä ei ole kasvukertomus nuoresta tytöstä tai naisesta vaan tuikitavallisesta, suorastaan harmaasta, yksinäisestä, keski-ikäisestä miehestä. Arvostan.

Kari Hotakainen: Kantaja
Kirjan ja ruusun päivän kirja, Kirjakauppaliitto 2015
139s.

Kommentit

  1. Teoreettisen filosofian maisteri ei ehkä ole tuikitavallinen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mielenkiintoinen pointti. Itselläni filosofia oli aikoinaan yksi opiskeluvaihtoehto ja sivuaineopinnoissa sitä tuli luettuakin, joten itselleni se ei tunnu kovinkaan eksoottiselta asialta. Mutta nyt kun asiaa ajattelen, niin eihän se nyt ehkä kaikista tavallisin ala ole 😃

      Poista
    2. :)

      Teoreettisen filosofian aloituspaikkoja on ollut Helsingin yliopistossa 13. Hakijoita 2014 oli yli 245 ja kokeisiin osallistui 77 ja valittiin 13 eli opiskelemaan oli sangen hankala päästä. Kuinkahan moni valmistuu tai saa töitä. Työn saaminen toki riippuu sivuaineista ja käykö pedagogiset.

      Poista
  2. Luin itse juuri Kari Hotakaisen Ihmisen osan, ja myös siinä käsiteltiin Suomen huonoa työllisyystilannetta, ja sama aiheepiiri näyttää siis jatkuvan myös tässä. Osuva ja ajankohtainen aihevalinta ihan ehdottomasti, aivan kuten Hotakaiselta sopii odottaakin.

    Tuo nimike filosofian maisteri (FM) on sinällään varsin yleispätevä arvonimi humanistisesta tiedekunnasta valmistuneille. Itsellänikin lukee maisterintodistuksessa ko. nimike, vaikka pääaineeni oli viestintä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmisen osa on kyllä mahtava kirja!
      Täälläkin yksi FM, pääaineena Suomen historia :)

      Poista
  3. Järkytyin yhdesta Hotakaisen kirjasta, voiko niin huonoa ollakaan. En ole sitten uskaltanut kokeilla muita.
    FM kattaa myös luonnontieteellisen tiedekunnan kaikki aineet.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit