keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu


Joulupukki muisti sekä perheemme lapsia että aikuisia kovilla paketeilla. Tässä niistä ensimmäinen. Enpä muistakaan milloin olisimme nauraneet yhtä paljon kuin lukiessanne Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun ihmeellistä joulua!

Tatu ja Patu ovat meille tuttuja muistakin kirjoista, mutta hauskuudestaan huolimatta en ole niistä itse vielä kovin paljon innostunut. Tämä joulukirja kuitenkin iski minun huumorintajuuni täysillä ja samaa voi sanoa myös lapsista.

Tatu ja Patu ovat saaneet kutsun Veeran luo tutustumaan joulunviettoon. Mutta koska Tatulle ja Patulle on aina tapana tapahtua kaikenlaista, joutuvat he vahingossa väärään taloon. Ja edelleen tapansa mukaan he päättävät panna hösseliksi huomattuaan, ettei talossa ole vielä tehty mitään jouluvalmisteluja!  Niinpä kaupungilta etsitään oikein tuuheaa joulukuusta, joulukynttilää poltetaan molemmista päistä, kärsitään jouluströsselistä ja laitetaan kanelia kainaloon aidossa joulun hengessä!

Aivan erityisesti diggailin metatasoa, jossa "kertoja" kommentoi tarinaa perinteisen kerronnan ja dialogin lomassa. Totuttuun Tatu- ja Patu -tapaan kuvissa avautui vielä vitsi jos toinenkin tarinaa täydentämään.

Tatun ja Patun ihmeellinen joulu tuo taatusti joulumielen, mutta ironiassaan se sopii hyvin myös joulun jälkeiseen aikaan sekä niille, jotka eivät joulusta niin innostu.

PS. Emme lausu kirjakauppaketjun nimeä, mutta näkyy olevan nyt tarjouksessa tämä.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Tatun ja Patun ihmeellinen joulu
Otava 2015
32s

torstai 24. joulukuuta 2015

Charles Dickens: Saiturin joulu (äänikirja)


Hyvää, iloista ja rauhallista joulua kaikille Amman lukuhetken lukijoille!

Joulun alla palasin tuttuakin tutumpaan Charles Dickensin tarinaan itarasta Ebenezer Scroogesta, joka saa oppia joulumieltä kantapään kautta. Tarina, joka tunnetaan muun muassa Saiturin joulun, Joululaulun ja Joulun-aaton nimellä, oli minulle entuudestaan tuttu erilaisista sovelluksista, mutta itse asiassa tähän Dickensin alkuperäiseen tarinaan minulla ei kunnollista aiempaa kosketusta ollut.

Kun asiaa mietin, niin kyllä ensimmäinen muistikuva tarinasta löytyy ankkamaailmasta. Scroogehan oli Carl Barksin esikuva hänen luodessaan Roope-setää, Uncle Scroogea ja ankkatarina Joulu Karhuvuorella on eräänlainen variaatio Dickensin tarinasta. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy, nimittäin Ebenezer Scroogellakin on sisarenpoika, jonka äiti on kuollut. Tosin sisarenpoika Fred ei kyllä muistuta ollenkaan luonteeltaan Aku Ankkaa!

Scrooge on äärimmäisen saita ja tyly bisnesmies. Häntä harmittaa koko joulu. Hyväntekeväisyysihmiset ovat vailla lahjoituksia ja työntekijät pitävät kokonaisen vapaapäivän. Alaisista tärkein on Bob Cratchit, joka työskentelee sitkeästi ja ahkerasti elättääkseen suuren perheensä ja lisää kiltisti vaatekerroksia, kun johtaja säännöstelee kaminan hiiliä. Hieman ennen joulua Scroogen puheille tulee hänen yhtiökumppaninsa Marleyn haamu kahleita kantaen. Hän varoittaa Scroogea samasta kohtalosta. Marleyn jälkeen Scrooge kohtaa kolme joulun henkeä, jotka näyttävät hänelle jouluja menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.

Olen lukenut Dickensiltä aikaisemmin Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ja muistin, ettei sen koukeroinen kieli ollut aivan makuuni. Saiturin joulusta on tehty useita suomennoksia, enkä löytänyt tietoa, mikä suomennos tässä Elisa Kirjan äänikirjassa oli kyseessä. Joka tapauksessa kieli oli tässä yhtä kiemuraista ja vanhahtavaa kuin Pickwickissäkin. Tämä tosin tuo tekstiin myös oman viehätyksensä puddinkeineen ja muine hassuine termeineen.

Saiturin joulu oli varsin ajankohtaista luettavaa, sillä viimeaikoina on puhuttu paljon rikkaudesta ja köyhyydestä sekä siitä kuilusta, joka ääripäiden välillä on. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro yksinomaan siitä, vaan ennemminkin hengen rikkaudesta ja köyhyydestä. Scrooge saa aiheesta oppitunnin, joka kääntää hänen elämänsä suunnan.

Äänikirjan luki Eija Peltonen.

Charles Dickens: Saiturin joulu (A Christmas Carol 1843)
Elisa Kirjan äänikirja 2013
Lukijana Eija Peltonen
3h 39 min

tiistai 22. joulukuuta 2015

Satuhetki: Linda Liukas: Hello Ruby


Huomasin tässä päivänä muutamana, että jo varhain syksyllä iltasatukirjana lukuvuorossa ollut Linda Liukkaan Hello Ruby on tyystin jäänyt täällä blogissa esittelemättä. Siihen on tosin syynsä, prosessi on vielä pikkuisen kesken. Mutta eikös se ole ohjelmointimaailmalle ihan tyypillinen olotila?

Hello Rubyhan on (suora lainaus kustantajan sivuilta) "maailman ensimmäinen lapsille suunnattu ohjelmointikirja". Idea on mielestäni loistava. Vaikka itse en ole koskaan ollut ohjelmoinnista kiinnostunut, olen vähän huolestuneena pistänyt merkille, kuinka älypuhelimien ja tablettien aikakaudella tekniikasta kiinnostuneidenkaan lasten ja nuorten ei tarvitse opetella itse ohjelmoimaan. Toista se oli silloin 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin kuulemma kopsattiin pelikoodeja lehdistä. Ongelmaan on havahduttu myös koulumaailmassa ja uudessa opetussuunnitelmassa ohjelmointi onkin mukana jo varhaisessa vaiheessa.

Liukkaan kirja kertoo Ruby-nimisestä tytöstä, jonka isä jättää hänelle tehtäviä selvitettäväksi. Vihjeitä seuratessaan Ruby (ja lukija) samalla oppii niitä ajattelun perusteita, joita ohjelmoinnissakin tarvitaan. Tarinaa voi lukea aivan tavallisen tarinan tapaan tai tehdä luvun päätteeksi siihen liittyviä tehtäviä. Tehtäväosio löytyy kirjan lopusta. Päädyimme lasten kanssa lukemaan kirjaa aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, joten tehtävien tekeminen tuntui tuolloin vähän haastavalta. Siis, tuntui minusta haastavalta. Lapset olisivat kyllä tehneet niitä mielellään. Ehkä (eikä mitään ehkä), minulta puuttuvat ohjelmointiin tarvittavat ajattelun ominaisuudet tai sitten aivotoimintani yksinkertaisesti oli jo sammunut ilta-aikaan, joten päästin itseni helpolla ja luimme pelkästään tarinaa eteenpäin. Tarkoitus oli tehdä tehtävät myöhemmin erikseen, mutta tässä kohtaa prosessi on vielä kesken ja asia unohtunut toisten kirjojen rynniessä mielissämme etualalle. Joten vinkkinä muille, ehkä luontevin aika tehtäväosuudelle on kuitenkin heti lukemisen yhteydessä.

Pidin Rubyn hahmosta kovasti. Vaikka kirjan tausta-ajatuksena on tutustuttaa lapsi ohjelmoinnin maailmaan, kyllä muutakin sanomaa löytyy. Ruby on voimaannuttava hahmo, tunteita sanallistava ja itsetuntoa kohottava. Sattumaa ei luonnollisesti ole sekään, että päähenkilönä on nimenomaan tyttö. Tytötkin osaavat ohjelmoida!

Koska ohjelmointi ei kuitenkaan ole minulle ollenkaan ominainen pala kakkua, delegoin kirjan lukemisen myös miehelleni, joka tietää asiasta huomattavasti enemmän. Tässä on siis nyt vähän historian havinan tuntua: herra Syksy ja neiti Keväthän ovat seikkailleet blogissa jo vuosikaudet, mutta ensimmäistä kertaa myös Bloggajan Mies saa äänensä kuuluviin. :)

Hänen lausuntonsa mukaan kirjassa käydään hyvin läpi loogisen ajattelun perusteita ja lauserakenteita, joita ohjelmoinnissa tarvitaan. Toistosilmukat ja if-rakenteet tulevat kirjassa myös tutuiksi. Hello Ruby ei varsinaisesti opeta mitään tiettyä ohjelmointikieltä, vaan pikemminkin pseudokoodamista, joka on yhteistä kaikille ohjelmointikielille. Kun peruselementit ovat tulleet kirjassa tutuksi, on ne helpompi tunnistaa ja omaksua varsinaista ohjelmointia opetellessa.

Ni.

Mitä tähän enää lisäämään? Kannustan ehdottomasti tutustumaan kirjaan. Vaikka ohjelmointi ei olisikaan itselle tai omalle lapselle tuttu, luonteva tai edes kiinnostava juttu, on kirja ihan omana itsenäänkin kivaa luettavaa. Ja jos siinä samalla sattuu joku ohjelmoinnin perustotuus tarttumaan mieleen (niin lapsen kuin aikuisen), ei tuosta kenellekään haittaa liene!


Linda Liukas: Hello Ruby
Otava 2015
111s.
Arvostelukappale

maanantai 21. joulukuuta 2015

Älyttömän joululahjat -haaste


Amman tekemistä paketeista paljastuu...kirjoja! Uskallan tämän paljastaa jo näin ennen joulua, sillä lahjansaajat tuskin yllättyvät.

 
Katja muisti minua älyttömät joululahjat -haasteella, jonka tarkoitus on listata kolme älytöntä joululahjatoivetta. Tehtävä ja otsikointi ovat siinä mielessä mahdottomia, että minä keksin vain ehdottoman tarpeellisia toiveita. No, yritetään kuitenkin.

1. Aikaa. Esimerkiksi 1 - 2 ylimääräistä tuntia päivittäin. Minulla on jo mielessäni valmiiksi, miten tämän ajan käyttäisin. Vuoropäivin kuntoiluun, perheen kanssa olemiseen, parisuhteen hoitamiseen, lukemiseen ja kirjoittamiseen sekä kulttuuritapahtumiin yms. osallistumiseen. 

2. Tilaa kirjoille. En oikeastaan toivo joululahjaksi kirjoja (paitsi vähän), koska minulla ei ole tilaa niille. Siksi toivon ihmettä ja sitä, että kotiimme ilmestyy ylimääräinen huone, jonka jokaisella seinällä on tyhjä kirjahylly täyttämistä odottamassa. 

3. Suklaata, joka laihduttaa, kiinteyttää, nuorentaa, suojelee sydän- ja verisuonitaudeilta, kolesterolilta, syövältä, osteoporoosilta sekä parantaa migreenin ja yläselkävaivat. Sellaista paljon, kiitos!

Heitetäänpäs haaste edelleen Linnealle, Arjalle ja Kirsille!

lauantai 19. joulukuuta 2015

Elävissä kuvissa: Maleficent - Pahatar


Sunnuntai-iltana tuli olo, että haluaisin sukeltaa sadun maailmaan. Sadun maailmaan, mutta kuitenkin aikuiselle sopivalla ja uskottavalla tavalla. Yksi syy siihen oli kertakaikkinen väsymys "ehdottomiin totuuksiin", joita nykyään joutuu lukemaan ja kuulemaan kaikkialta. Eihän siitä ole vielä pitkäkään aika, kun valitettiin, ettei ihmisiä kiinnosta mikään, mitä Suomessa ja maailmassa tapahtuu. No nyt tuntuu kiinnostavan ja mitä yksiulotteisemman ja mustavalkoisemman mielipiteen esittää, sen suositumpaa se tuntuu tällä hetkellä olevan. Mutta jätetäänpä politiikka ihan alkuunsa sikseen.
Tämä näin taustoituksena siihen, miksi Maleficent - Pahatar, iski minuun niin lujaa.

Jos ajatellaan perinteistä sadun maailmaa, niin sehän on aika mustavalkoista. On hyvikset ja on pahikset ja lopulta hyvä aina voittaa, ainakin yleensä. Todellisuudessa homma ei kuitenkaan toimi ihan sillä tavalla. Maleficent esittää tuttuakin tutumman tarun prinsessa Ruususesta Pahattaren näkökulmasta, tuon kauhistuttavan pahan haltijan, joka kirosi Ruususen nukkumaan ikiunta, josta ainoastaan tosirakkauden suudelma voi hänet herättää.

Elokuvan tarina alkaa jo kauempaa. Pahatar on nuori, voimakas haltija, joka tutustuu sattumalta ihmispoikaan, Stefanukseen. Nuoret ystävystyvät ja rakastuvat. Köyhä Stefanus on kuitenkin kunnianhimoinen ja katoaa ihmisten valtakuntaan, samaan aikaan Pahattaresta tulee oman valtakuntansa, Moorsin haltija. Tämä ei sovi ihmisten valtakunnan kuninkaalle, joka haluaa kukistaa Moorsin. Palkintona tästä tempusta on kruunu kuninkaan kuoleman jälkeen. Stefanus havaitsee hetkensä koittaneen ja pettää ensirakkautensa kammottavalla tavalla.

Sehän rupeaa tietenkin niin sanotusti ketuttamaan ja Pahatar alkaa hautoa kostoa. Kun hän kuulee kuningas Stefanuksen perheenlisäyksestä, hän lähtee kostoretkelle tunnetuin seurauksin. Stefanus määrää kaikki rukit poltettaviksi ja lähettää Auroran kolmen hyvän haltijattaren kanssa piiloon. Haltijattaret eivät vain satu olemaan varsinaisia kotihengettäriä, joten Pahattaren on pakko puuttua tilanteeseen.


Elokuva kuvaa vahvoja tunteita: äärimmäistä rakkautta, äärimmäistä vihaa, kostoa ja sitä, mitä kostosta voi seurata. Pahatarkin alkaa empiä: ehkä hän toimi liian hätiköidysti, ehkä kirouksen voi vielä murtaa? Sen sijaan tahollaan Stefanus lietsoo vihaansa entistä suuremmaksi ja lopulta joutuu sen vangiksi, henkisesti murentuneeksi ihmisraunioksi.

Elokuva kuvaa taidokkaasti sitä, ettei hyvä ole aina hyvää, eikä paha yksiselitteisesti pahaa. Jos vihan päästää valloittamaan oman sisimpänsä, aiheutuu siitä paljon vahinkoa muille, mutta ennen kaikkea itselle. Siitä huolimatta pahojen tekojen, olivatpa ne harkiten tehtyjä tai hetken päähänpistoja, seurauksia joutuu kantamaan.

Elokuva on myös vahvojen naisten elokuva. Vaikka kuningas Stefanus (Sharlto Copley) on jäytävässä vihassaan vaikuttava ja Pahattaren apulaisena Diavalina Sam Riley symppis, jää miehille statistien roolit. Tarinan keskiössä on äärimmäistä vihaa tunteva Pahatar (Angelina Jolie, kerrassaan loistava!) sekä äärimmäisen herttainen, suloinen ja hyväsydäminen Aurora (Elle Fanning). Ja kuten 2010-luvulle kuuluu, jonkin ohikulkevan prinssin (Brenton Thwaites) suudelma ei suinkaan ratkaise kaikkea. Kyllä kirousten purkamiseen tarvitaan jotakin muutakin kuin välkehtivä hammaskalusto!


Maleficent - Pahatar oli juuri sitä, mitä tähän joulukuuhun kaipasin: sadun taikaa ja syvää inhimillisyyden sanomaa. Puhumattakaan siitä, että visuaalisesti elokuva oli huikea.

Ja lopuksi huonon äidin tunnustus. Jossakin vaiheessa lapset hiipivät sohvalle elokuvaa katsomaan ja pitivät näkemästään kovasti. Huomasin vasta jälkeenpäin, että elokuvan ikäraja oli 12! Siis vasta 9-vuotiaat saavat leffan katsoa vanhempien seurassa. Olihan elokuvassa pari hurjaa kohtausta, mutta omat lapsemme jännittivät kyllä yhtä paljon muumeja katsoessa! En yllytä ketään rikkomaan ikärajoja ja itsekin pyrin niitä noudattamaan, mutta en kyllä toisaalta tästä lapsuksesta ota sitä huono äiti -viittakaan kannettavaksi. Hieno elokuva, joka herätti ajatuksia sekä aikuisille että lapsille, mutta ei ahdistavalla tavalla.

Maleficent - Pahatar
Ohj. Robert Stromberg
Kesto 1h 37 min
K12

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Miina Supinen: Mantelimaa


Miina Supinen on kirjailija, jonka teokset ovat vuosien ajan liikkuneet lukulistani liepeillä, mutta en vain ole tullut koskaan tarttuneeksi hänen kirjoihinsa. Supisen uutuus, Mantelimaa, herätti kuitenkin kiinnostukseni korviini kantautuneiden positiivisten kommenttien perusteella sekä lopullisesti WSOY:n kirjallisella kiertueella.

Mantelimaa on Länsi-Kyykkäällä sijaitseva jättimäinen ostos-ja huvittelukeskus, jonka teemana on joulu. Mantelimaa on sekoitus Ideaparkia, Tuurin kyläkauppaa ja Santaparkia. Tavallaan kuva on ihan miellyttävä: paljon jouluhenkisiä kauppoja, maailman suurin syötävä piparkakkutalo, mekaanisia tonttu-ukkoja ja niin edelleen. Mutta heti pintaa raaputtamalla mauttomuus tulee esille ja mitä syvemmälle mennään, sitä kauhistuttavammaksi kuva muuttuu.

Molli on entinen suosittu laulaja, nykyinen suosittu lastenohjelmien juontaja. Hän elää varsin tavallista perhearkea nuoruudenrakkautensa Keken ja parin kahden lapsen kanssa. Mollilla ja Kekellä on yhteinen menneisyys Länsi-Kyykkäällä nuortenkodissa, samassa paikassa, jossa nyttemmin sijaitsee Mantelimaa. Pariskunta ei edes sylkäise Mantelimaahan päin, mutta tilanne muuttuu, kun Keke joutuu vakavaan onnettomuuteen. Molli saa tehtäväkseen rakentaa Mantelimaahan näyttävän kulkueen ja spektaakkelin yhdessä huvittelukeskuksen strippariryhmän, elfettien kanssa. Valmistelujen edetessä lukija joutuu kuitenkin huomaamaan, että Mantelimaa ei ole pelkästään läpeensä kaupallinen ja mauton paikka, se on myös äärimmäisen paha. "Tonttujoukko silloin varpahillaan, varovasti hiipii alta sillan" saa tämän kirjan jälkeen aivan uudenlaisen merkityksen.

Mantelimaa on kooltaan kompakti kirja (168s.), mutta siitä huolimatta tarinaan mahtuu useampi hämmästyttävän ehjä juonikulku, takaumia sekä kuvauksia niin Keijon toipumisesta kuin Lilan ja Rosan seikkailuista Mantelimaan uumenissa. Teksti on soljuvaa luettavaa ja tarina koukuttaa nopeasti mukaansa. Kaikkinensa kirjassa on jotakin hyvin kieroa ja vinksahtanutta. Kaikesta irvokkuudesta huolimatta maailma kiehtoo ja houkuttelee. Jollakin tasolla yhtä aikaa toivon ja pelkään, että joku bisnesmies ottaa vinkistä vaarin ja rakentaa tällaisen kauhukeskuksen jollekin yksinäiselle pellolle moottoritien varteen.

Miina Supinen kertoi, että kirja syntyi hänen omasta jouluantipatiastaan eräänlaisena terapiana. Kirjassa onkin aimo annos kritiikkiä markkinavoimien kaupallistamaa joulumyyttiä vastaan, mutta toisaalta myös niitä ihannejoulun myyttejä vastaan, joita itse mielessämme hellimme aina itsetehdystä lanttulaatikosta täydellisen onnelliseen kiiltokuvaperheeseen saakka. Tarinan opetus lieneekin siinä tutussa, mutta aina tarpeellisessa muistutuksessa siitä, mikä on tärkeää. Läheiset, ystävät, rakkaimmat. Ne pysyvät myös silloin kun valot sammuvat ikuisen joulun maassa.

Muualla:
Arja: Mantelimaa kolahti ja nauratti, hillittömän mielikuvituksensa ja fiksun huumorinsa ansiosta.
Maija: Tykkäsin sekä kirjoitustyylistä että ideasta. Mutta pakko myöntää, että loppu oli yksi suuri lässähdys.
Mari A: Jäin kirjaa lukiessani jotenkin odottamaan, että jotain isoa alkaisi tapahtua.
Krista: Supisen tapa kuljettaa juonta on hieno ja kirjan lukeminen on puhdasta iloa.
Morre: Mantelimaa on huikea. Miina Supisen teksti soljuu sulavasti virnistellen. Nautin rivien välistä kuultavasta ironiasta.

PSSST! Tykkään erityisen paljon kirjan kannesta, joka on Laura Lyytisen suunnittelema.

Miina Supinen: Mantelimaa
WSOY 2015 (Elisa Kirjan e-kirja)
168s.

torstai 10. joulukuuta 2015

Satuhetki: Astrid Lindgren, Ilon Wikland: Kesäkummun Marikki ja Liisa


Astrid Lindgren on luonnollisesti ollut tuttu kirjailija jo lapsuudesta asti, mutta jostakin syystä yleissivistyksessäni on ollut Marikin ja Liisan mentävä aukko. Olen kyllä hämärästi hahmottanut heidän olemassaolonsa, mutta vasta viime kesänä tämän kirjan myötä havahduin siihen, kuinka ihastuttavista hahmoista ja miljööstä onkaan kyse.

Nappasin Kesäkummun Marikki ja Liisa -kirjan mukaani kirjaston jouluhyllystä. (Ai että muuten rakastan kirjastojen jouluhyllyjä. Ne ovat aina täynnä aarteita, varsinkin jos sattuu paikalle otollisella hetkellä valikoimien ollessa parhaimmillaan!) Kyseessä on yhteisnide, joka sisältää tarinat Liisan hassu hernetemppu ja Marikin joululoma. Näistä ensimmäinen on tunnelmaltaan syksyinen (mikä kyllä sopii vallitsevaan marraskuiseen säätilaan) ja Marikin joululoma puolestaan virittää mukavalla tavalla joulunodotukseen lumisella maisemalla, jäätyneellä joenpinnalla, palavilla kynttilöillä ja yllättävällä lumipyryllä. Pakko myöntää, että vaikka itse en ole ollenkaan talvi-ihminen, tuli kyllä kieltämättä talvea ikävä.

Vanha tuttu testiryhmäni, 6-vuotias herra Syksy ja 4-vuotias neiti Kevät pitävät myös Marikista ja Liisasta. Molemmat tarinat ovat pituudeltaan noin neljäkymmentä sivua, joten yhdellä lukukerralla he eivät jaksaneet kuunnella yhtä tarinaa kokonaan, vaan luettavaa riitti kirjassa kaikkiaan neljäksi illaksi. Erityistä ihastusta niin äidissä kuin lapsissa herättivät Ilon Wiklandin herkät ja suloiset kuvat. Jännitystä koettiin erityisesti jälkimmäisessä tarinassa, Marikin ja Liisan lähtiessä omin lupinensa retkeilemään. Itseäni puolestaan hämmensi Liisan hassu hernetemppu, joka oli varsin raisu.  Marikki ja Liisa joutuvat tappeluun Ellan ja Miian kanssa ja se onkin tappelu, jossa tintataan tappelupukaria ihan tosissaan nenään. Kulmani kohoilivat myös siinä kohdassa, jossa Marikki ja Liisa miettivät, joutuuko Miia helvettiin käytettyään sanaa 'pirulainen'. Tämä häiritsi minua jonkin verran, vaikka itse olenkin ihan iloinen luterilainen. Uskonnollisuutta välttelevä vanhempi ei varmastikaan koe tätä tarinaa aivan omakseen.

Miten muuten te, hyvät lukijat, suhtaudutte lastenkirjoihin, jossa esitetään uskonnollisia tai aatteellisia mielipiteitä tai joissa on rajuja kohtauksia?

Kaiken kaikkiaan Kesäkummun Marikki ja Liisa oli kuitenkin oikein mukavaa ja joulunodotukseen sopivaa lukemista. Se vei lukijansa sellaiseen turvalliseen ja ihanaan maailmaan, jonka vain Lindgren osaa luoda. Jos Lindgrenin maailmalle pitäisi löytää vastine tosielämästä, olisi se varmaan Strömsö. Pitäisikö sanoa, että 'ei mennyt niin kuin Kesäkummussa'? Ero on tosin siinä, että Kesäkummussa kyllä tapahtuu kommelluksia, mutta kaikki käy kuitenkin lopulta hyvin.

Astrid Lindgren, Ilon Wikland
Kesäkummun Marikki ja Liisa (Madicken och Lisabet pä Junibacken)
WSOY 2009 (alkup. 1960)
95s.
Suomentanut Laila Järvinen

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Jari Nissinen: Paha mieli


Paha mieli valikoitui luettavakseni Savonia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa Kirjakantissa. Palkinnonsaajaksi ehdolla oleva Jari Nissinen kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jota lukija ei halua lukea loppuun, mutta jota ei siitä huolimatta voi jättää kesken. Se oli sen verran paljon luvattu, että kävin saman tien hankkimassa kirjan kotiin luettavaksi.

Ensiksikin on sanottava, että kielen ja kerronnan tasolla kirja on laadukas ja taidokas. En hirveästi perusta sanonnasta "esikoiseksi korkealaatuinen", mutta tässä yhteydessä pitää korostaa Nissisen taitavuutta sekä kielenkäyttäjänä että ihmismielen liikkeiden kuvaajana. Teksti oli sujuvaa ja virheetöntä luettavaa. Paha mieli kertoo suositusta näyttelijästä Jessestä, joka on kaikinpuolin häiriintynyt kaveri. Häneen pätee klisee siitä, että hulluuden ja nerouden välinen raja on häilyvä, mutta hulluuden lisäksi Jesse on kyllä myös pahasti sairas. Kirjan alussa tosin päähenkilö näyttäytyy ennemminkin itsekeskeisenä, laskelmoivana ja tunnekylmänä kusipäänä, mutta pikku hiljaa Nissinen kiristää ruuvia, niin että sisintä kylmää.

Kirjailija kertoi Kirjakantissa vältelleensä tarkoituksella narsisti-sanaa kirjaa kirjoittaessaan, mutta markkinavoimat iskivät muotitermin heti takakanteen. Itse asiassa Jesseä kyllä kutsutaan narsistiksi eräässä merkittävässä kohtauksessa, mutta itse määrittelisin päähenkilön ennemminkin psykopaatiksi kuin narsistiksi. Ehkä ratkaiseva käänne tapahtuu Jessen uidessa järvessä tuottajan tekokelohonkahuvilalla:

Äkkiä tunnen yhteyden syvyyteen, jonka äärellä seison. Tästä kun sukellan, niin pohjaan en pääse. Vastaranta nousee jyrkkänä ja korkeana, vedenpohja on kaukana alhaalla.

Tosin kuten myöhemmin selviää, käänne on tapahtunut jo ennen sitä, sillä päähenkilön suulla puhuva, epäluotettava kertoja jättää asioita kertomatta ja paljastaa niitä tipoittain. Mutta ehkä vedenalaisen kiven päällä siitä huolimatta päässä naksahtaa jotakin lopullisesti.

Paitsi mielenjärkkymisestä ja pahuudesta, kertoo Jessen tarina myös taiteen maailmasta. Kovasta pelistä, jossa freelancerit kyttäävät mahdollisuuttaan päästä suosion aallonharjalle, jossa vain onnekkaimmat onnistuvat. Loput tyytyvät tappelemaan kuin koiralauma armosta heitetyistä luista: muutamien päivien, viikkojen tai parhaimmillaan kuukausien pituisista keikoista. Jesse luonnollisesti on tämän kaiken yläpuolella.  Koska Nissinen on ammatiltaan näyttelijä ja käsikirjoittaja, tulee kirjaa väistämättä lukeneeksi myös pienessä tirkistelyhengessä. Luulen, että tässä mielessä kirja on kuitenkin antoisampi niille, jotka tuossa maailmassa itse elävät. Jonkin verran piikkejä Nissinen on sirotellut kuvaukseensa. Enemmän ne kuitenkin kohdistuvat alan ja koko yhteiskunnan rakenteeseen sekä ajan henkeen kuin yksilöihin.

Miten kävi sitten tuon alkuperäisen lupauksen: tarina, jota ei halua lukea loppuun, mutta jota ei voi jättää kesken? Varsin hyvin pitivät puheet paikkansa. Keskivaiheilla oli vähän tyhjäkäyntiä, jonka aikana pelkäsin romaanin typistyvän pelkäksi egoistisen alan sisäänpäinlämpiäväksi kuvaukseksi. "Onneksi" näin ei kuitenkaan käynyt. Lainausmerkit sen takia, että onhan kirjan loppuosa aivan järkyttävää luettavaa. Vähän tuntui siltä, kuin olisi romaanin sijasta pitänyt kyytä käsissään. Mieli teki viskata kirja lattialle, pomppia tasajalkaa päällä ja iskeä siltä vielä pesismailalla sisin lopullisesti rikki. Sitten mieleeni tuli, että niinhän Jesse tekisi. Ja sitten tuli paha mieli.

Toisaalla blogistaniassa:
Tuijata: "Hämmentävää proosaa."
Kirjasähkökäyrä:"Karmiva seikkailu ihmismielen syövereihin."
Lukutoukka: "Lentävää, sujuvaa, raastavaa."



Jari Nissinen: Paha mieli
Like 2015
318s.

lauantai 5. joulukuuta 2015

Marraskuun kirjallinen kuukausi

                        

Marraskuussa olen saanut elää oikein harvinaisen kirjallista kuukautta kulttuurin saralla, täällä Puijon kupeessa kun kirjalliset tapahtumat eivät ole ihan tavallista herkkua. Joka marraskuu kuitenkin vietetään Kirjakanttia ja se on aina yhtä inspiroivaa, mukavaa ja nautinnollista. Aetosavolaisen kirjallisuustapahtuman tunnelmiin pääset palaamaan täällä. Ikään kuin etkoina Kirjakantille WSOY:n Kirjailijat kiertueella -turnee pysähtyi myös Kuopioon. Ravintola Introssa vietettiin mukava ja lämminhenkinen ilta. Toivottavasti tällainen toiminta jatkuu ja laajenee tulevaisuudessa. Marraskuussa muistelin myös lokakuun loppuun sijoittunutta Celia-kirjaston äänikirjaseminaaria. Otin myös ensimmäisiä, haparoivia mutta innostuneita askelia teatteribloggaajana raportoimalla niin Kuopion Kaupunginteatterissa kantaesityksensä saaneesta Pihkatapista kuin Helsingin Kaupunginteatterin Ministeriä viedään -esityksestä.

Tästä kaikesta seuraa, että itse lukemiseen onkin sitten jäänyt huomattavasti vähemmän aikaa. Kirjakantin teemaan sopien bloggasin kuitenkin Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta -romaanista, Jyri Paretskoin Shell's Angles ja beibit -nuortenromaanista ja Liane Moriartyn Mustat,valkeat valheet -romaanista, joka ei siis kylläkään liity Kirjakanttiin mitenkään :)

Kolme kirjaa tuntuu surkean vähältä, mutta toisaalta tässä kuussa lienee enemmän kirjatykitystä luvassa. Ainakin niin toivon. Yksi lastenkirjaklassikko jo odottelee vuoroaan ja yksi Savonia-ehdokas on ihan kohta luettu loppuun. Ja niin paljon loistavia kirjoja olisi odottelemassa. Savolaista kirjallisuutta enemmänkin, yksi päräyttävä tietokirja, yksi kotimainen, odottamani uutuus ja yksi tietokirja, jota olen säästellyt kesästä asti joulunpyhiä odottamaan. Ai niin, ja yksi ehdottomasti ennen joulua luettava uutuus olisi myös puhelimessa ladattuna. Huh. Näistä tulen lukemaan ehkä puolet :)

Yksi ihastuttava marraskuun kirjallinen uutinen vielä tähän loppuun. Minulta ja Katjalta ilmestyy uusi kirja kevättalvella Avaimen kustantamana! Korot kopisten. Käytännön opas kulttuuriviidakkoon -pitää meidät kiireisinä sydäntalven ajan. Ihanaa!

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Esiripun edessä: Ministeriä viedään Helsingin kaupunginteatterista


Eletään jo joulukuuta, mutta vielä on lokakuun lopun teatterikokemus perkaamatta. Käydessäni Helsingissä halusin ehdottomasti yhdistää vierailuun teatteria. Jostain, minulle myöhemmin mysteeriksi jääneestä syystä päädyin katsomaan Helsingin Kaupunginteatteriin Ministeriä viedään -farssia. Sanon näin, koska yleisesti ottaen en ole yhtään farssi-ihmisiä (lukuunottamatta vanhoja sotilasfarssi-elokuvia, ne ovat ehdottomia helmiä!), enkä näin ollen jälkikäteen ymmärrä, miksi kyseisen näytelmän valitsin. Epäilen merkittävimmän syyn olleen ohjaaja Neil Hardwick, jonka komedian luomisen taitoa olen ihaillut jo 80-luvulla lähtien (Tankki täyteen ja Reinikainen, ah ne ansaitsisivat kokonaan omat postauksensa!). Toki lavalla oli myös vaikuttava kattaus huippukoomikkoja: Esko Roine, Heidi Herala, Asko Sarkola, Eija Vilpas, Eero Saarinen, Santeri Kinnunen ja Sari Siikander muun muassa. Siis todellinen kotimaisen komiikan huippukattaus.



Ministeriä viedään on salonkikomedia, jossa tapahtumat sijoittuvat erääseen helsinkiläiseen hotelliin, johon Roineen näyttelemä ministeri on majoittunut Heralan esittämän rouvansa kanssa. Kun Roine pyytää avustajaansa (Sarkola) järjestämään rakastajattarelleen (Siikander) huoneen hotellista, alkavat tapahtumat mennä pieleen. Sarkolan erityisavustaja toimii tapahtumien hämmentäjänä ja primus motorina. Hän tekee parhaansa miellyttääkseen kaikkia ja tehdäkseen työnsä hyvin, mutta samalla hän sotkeutuu valheiden verkkoon entistä syvemmälle. Huumorin sävy on pikkutuhma, välillä vähän enemmänkin tuhma, mutta joukkoon on siroteltu myös ripaus ajankohtaista poliittista satiiria.

Minulle ei ole vielä koskaan käynyt näin. Ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen olin valmis poistumaan katsomosta. Vitsit olivat niin vanhoja ja niin törppöjä kaksimielisyyksiä, etten kertakaikkisesti jaksanut kuunnella. Vika oli ilmiselvästi minussa, sillä tarkkaillessani yleisöä, huomasin sen ulvovan naurusta.


En kuitenkaan lähtenyt pois kesken kaiken (tietenkään, suhtaudun teatteriin samalla tavalla kuin kirjoihin, olisin varmasti katsonut Jumalan teatterinkin loppuun saakka). Ja mitä pitemmälle esitys eteni, sitä enemmän aloin lämmetä. Toisella puoliskolla suorastaan hymähtelin ääneen. Sillä vaikka lajityyppi ei edelleenkään kolahtanut ollenkaan, niin ammattilaisten työtä oli pakko ihailla. Komediahan on äärimmäisen vaikea laji ja tämäntyyppinen, nopeatempoinen ilottelu vaatii sekunninsadasosien tarkkuudella tehtävää työtä. Ja niin tosiaan tapahtui. Ovet avatuivat ja sulkeutuivat, repliikit nasahtivat ja naamat valahtivat timanttisella ajoituksella. Kaikesta kuulsi ohjaajan ohjauksessa tehty huolellinen harjoittelu ja millintarkka hionta ja ammattitaitoisten näyttelijöiden kurinalainen, mutta kuitenkin kepeä työskentely, jossa jokaiselle näyttelijälle riitti tilaa. Lopulta vitsien sisällöllä ei ollut juurikaan merkitystä, sillä paikalleen nasahtavat vitsit tekivät tehtävänsä jo pelkällä toteutuksellaan. Osansa oli ehkä myös yleisössä vallinneella hihittelevällä joukkohysterialla!

Erityisesti näyttelijöistä esille nousivat hurjan työn tehnyt Sarkola ja kypsään ikään ehtinyttä hurjastelijaa esittävä Herala, joka sai tällaisen nuoren siveän naisen katsomossa punastumaan. Mikä asenne!



Ministeriä viedään ei ollut ollenkaan minun juttuni, mutta laadukas toteutus ansaitsee kiitosta. Hyvä komedia näyttää kepeältä, mutta on julmetun kovaa työtä. Ammattilaisten toteuttamana se onnistuu. Syvällisempää sanomaa ei tästä näytelmästä löydy etsimälläkään, mutta tarvinneeko tuota sitten jokaisessa sellaista ollakaan. Pikkujouluiseen pikkuhiprakkaan pikkutuhmaa komediaa etsivälle tämä on varmasti onnistunut valinta.

Ray Cooney: Ministeriä viedään - maailmanluokan munauksia.
Helsingin Kaupunginteatteri 31.12. asti.
Kuvat lainattu hkt.fi

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta


Tämän vuoden aikana olen ilokseni tutustunut Elina Hirvosen tuotantoon. Kaikki alkoi puolihuolimattomasti puhelimeen ladatusta, uskomattoman hyvästä Kun aika loppuu -romaanista, jonka jälkeen halusin luonnollisesti lukea myös hänen aiemmat teoksensa. Kun Hirvonen kiinnitettiin Kirjakantin tämänvuotisiin vieraisiin ja minut hänet haastattelijakseen, ajoitin lukemisen myöhäiseen syksyyn. Esikoisteos Että hän muistaisi saman tuntui kuuluvan samaan perheeseen uusimman romaanin kanssa. Olen iloinen, että nimenomaan Kauimpana kuolemasta jäi lukujärjestyksessäni viimeiseksi, sillä mielestäni se on myös Hirvosen romaaneista haastavin.

Vuonna 2010 ilmestynyt romaani syntyi Hirvosen asuessa Sambiassa. Afrikka piirtyykin romaanissa esille voimakkain vedoin, läsnä ovat kaikki aistit. Hirvoselle ominaisella tavalla kerronta on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa. Rankkoihin aiheisiin erikoistunut kirjailija tuo yhtä aikaa esille eksoottisen maanosan kauneuden ja kauheuden. Päähenkilöt, Esther ja Paul tutustuvat toisiinsa sattumalta, molemmat ollessaan haavoittuvaisia. Paulilla on takanaan elämän haaksirikko, rikkoutunut perhe ja kadonnut usko elämään. Esther on omistanut elämänsä rakkaan ystävänsä etsimiselle nuoresta tytöstä lähtien ja nyt hän on menettänyt ystävänsä lisäksi myös yllättäen elämään tulleen rakkauden.

Tarina keriytyy auki hitaasti, kertojaa ja näkökulmaa vaihdellen, välillä poiketen pitkäksikin aikaa takaumiin, välillä viivähtäen nykypäivässä. Toisia asioita kuvataan jopa inhorealistisen tarkasti, jotkut taas jätetään lukijan oman mielikuvituksen huoleksi. Tarinan monitasoisuus tekee tekstistä haastavan, mutta toisaalta siinä riittää pureskeltavaa useallekin lukukerralle. Itse luin kirjaa vähän huonona ajankohtana, työkiireiden ja väsymyksen painaessa päälle ja selkeästi lukukokemus kärsi siitä, että ehdin lukea tarinaa aina vain pari sivua eteenpäin ennen unentuloa. Siksi minulla oli välillä vaikeuksia hahmottaa henkilöiden välisiä suhteita ja kertomuksen tasoja. Sen sijaan tarinan tunnelma, viipyilevä, kuuma, jollakin tapaa seisahtunut ja vähän ahdistavakin tunne tuli voimakkaasti läpi ja tuntui jokaisella lukukerralla.

Kirjakantin haastattelussa Hirvonen kertoi, että hän kokee myös tässä romaanissa käsittelevänsä vahvan selviytyjälapsen tunteita ja kohtaloa. Tämä on totta. Estherissä on tosiaan paljon samaa kuin Aavassa ja Annassa. Ulkoisen vahvuuden ja sisäisen haurauden välinen ristiriita ja jännite on teema, jota tässä kuitenkin käsitellään hieman eri tavoin kuin kirjailijan kahdessa muussa romaanissa. Tärkeässä osassa ovat myös yhteiskunnalliset epäkohdat ja se hyvinvointieron kuilu, joka länsimaiden ja kehitysmaiden välillä on. Kun tämä linkittyy Paulin perheeseen ja hänen poikansa tekoihin kaukana pohjoisessa, tuntuu Kauimpana kuolemasta olevan nyt vielä ajankohtaisempi teos kuin mitä se oli ilmestyessään.

Ps. Huippuhieno kansi on Jarkko Virtasen käsialaa.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
E-kirja: WSOY 2015 (Avain 2010)
217s.

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kirjakantti-hajatelmia

                      

Marraskuinen Kirjakantti-viikonloppu on jälleen ohitse. Tänä vuonna täysi kirjallisuusviikonloppu on jatkunut kiireisellä arjella, joten mitään kovin selkiytynyttä Kirjakantti-reportaasia ei ole nyt luvassa. Enemmän sellaista raukean tyytyväistä hyrinää. Se tunne, raukean tyytyväinen, oli tunnetila, jonka valitsin harjoituksen aiheeksi Sari Peltoniemen sunnuntaina pitämässä sanataideohjaajien koulutuksessa. Mielestäni tuota tunnetilaa kuvastaa hyvin pehmeä, juuri sopivan kimmoisa tyyny. Tällaisia ajatuksia tyynyys minussa kirvoitti:
Huono puoli: yleensä piilossa peiton alla
Hyvä puoli: pehmeä, kimmoisa tyyny on joustava, joten se kestää melkein mitä vaan,
paitsi jos tulee terävä isku, niin että täytteet tulevat ulos. Ja jos ei tuuleta ikinä, alkaa haista pahalle.

                       

Siispä ei tähänkään raukeuteen parane jäädä vellomaan, mutta jos nyt vähän kuitenkin.

Kirjakantti alkoi perinteisin menoin avajaisilla ja Savonia-ehdokkaiden julkaisulla. Savonia-palkinto jaetaan Aapelin päivänä 2.1. Kuopion kaupungin toimesta ja palkinnon arvo on 10 000 euroa. Viime vuonna palkinnon voitti kuopiolainen Jouni Tossavainen teoksellaan New Yorkin Lentävä suomalainen. 

                       



Kuopiolaisväriä oli mukana tämänkin vuoden ehdokkaissa, sillä ehdolla oli kuopiolainen kirjailija Tatu Kokko Rob McCool ja Krimin jalokivi -teoksellaan. Kokko kirjoitti kirjaa yhteistyössä nuorten kanssa Livekirjailija-blogissa ja raati arvosti erityisesti tätä uutta tapaa tuottaa kirjallisuutta. Rob McCool on kärsivällisesti odottanut vuoroaan yöpöydälläni jo jonkin aikaa, mutta uutena hankintana mainitulle yöpöydälle ilmaantui näyttelijänäkin tunnetun Jari Nissisen Paha mieli. Nissinen kertoi halunneensa kirjoittaa kirjan, jota lukija ei halua lukea eteenpäin, muttei pysty jättämään keskenkään. Mitä sitten kertonee kieroutuneesta mielestäni, että heti piti lähteä kyseinen kirja hankkimaan! Iloitsin kovasti myös sympaattisen Karo Hämäläisen Yksin -romaanin ehdokkuudesta. Paavo Nurmesta kertova romaani vaikuttaa ennen kaikkea syvältä ihmisyyttä luotaavalta teokselta. Paikan päälle oli päässyt myös runoilija Anne Hänninen, jonka kiehtova Mustat peilit -teos on voimakkaan kantaaottava ja ajankohtaisiin asioihin paneutuva. Paikalla sen sijaan eivät olleet parhaillaan Thaimaassa oleskeleva Erkka Mykkänen (Kolme maailmanloppua) ja Finlandia-ehdokkaanakin oleva Markku Pääskynen (Sielut). Mykkänen tosin oli lähettänyt viehättävän kirjeen yleisölle todeten, että savolaisuudesta voi sitten kuitenkin olla jotakin hyötyä.


                     

Savonia- ja avajaisjuhlallisuuksien jälkeen lauantaina Kirjakantti marssitti yleisön eteen liudan kirjailijoita ja tiukkaa asiaa. Heti aamulla seudun omat kirjailijat: Marja-Sisko Aalto, Kirsi Pehkonen, Jyri Paretskoi ja Tatu Kokko harjoittivat kirjapainia kerrassaan viihdyttävästi. Ja kun yleisökin intoutui keskusteluun mukaan niin livenä kuin somessakin, oli ilmassa suurta urheilujuhlan tuntua! Aamulla ja päivän aikana allekirjoittanut sekä Joanna von Scarlett Desdemona -blogista, Kirjanurkkauksen Satu sekä Kirjakko ruispellossa -blogin Mari tyttärineen väijyimme viattomia kirjaston kävijöitä ja vinkkailimme hyviä kirjoja. Ja aivan ihania keskusteluja kirjoista saatiinkin aikaiseksi! Kirjapainien jälkeen Kirsi Pehkonen haastatteli Maarit Verrosta ja Mikko Rimmistä henkilöhahmoista ja vähän muustakin. Itse kuuntelin haastattelua valitettavasti hieman pätkittäin juostessani välillä muualla, mutta kuulin yleisöltä pelkästään positiivisia kommentteja ja erityistä kiitosta siitä, miten hyvin Rimminen ja Verronen sopivat yhteen ja täydensivät toistensa vastauksia.

                     

Kaupunginkirjaston osuus päättyi Elina Hirvosen haastatteluun, joka oli minulle silkkaa iloa ja kunniaa. Hieman jännitin etukäteen sitä, tuleeko aihepiiristä liian raskastunnelmainen viimeaikaiset tapahtumat huomioonottaen, mutta mielestäni tunnelma oli oikein lämminhenkinen ja näin ymmärsin yleisönkin tilaisuuden kokeneen. Kerrassaan mielenkiintoinen keskustelu, pääsin myös kysymään mieltäni askarruttaneista enkelin siipien tyngistä, joita olen erikoistunut bongaamaan Hirvosen kirjoista :D

Ilta jatkui ja päättyi VB-valokuvakeskuksella, jossa ensin pidettiin PENin sananvapausseminaari ja sen jälkeen kirjailijat lukivat joko omia tai toisten teoksia otsikolla Kirjailijat maailman sanoittajina. Ehdin valokuvakeskukselle vain pistäytymään, mutta tunnelma oli ihana ja sopivan ylevöittävä, kuten VB-valokuvakeskuksella aina.

                     

Sunnuntaina vietettiin perhepäivää Kino Kuvakukossa. Sanataidekoulu Aapeli oli järjestänyt rosvomaisia aktiviteetteja aulaan ja Johanna Leksis haastatteli nykytekniikan avulla Siri Kolua, joka oli sairauslomansa vuoksi estynyt tulemasta paikalle. Se ei kuitenkaan menoa hiljentänyt, pikemminkin toisin päin. Aivan alkajaisiksi Kolunkin piti valehdella, miten aamupäivä häneltä oli sujunut! Lopuksi katseltiin luonnollisesti ihana Me Rosvolat -elokuva. Upeita pikkuväen suunnittelemia merkkirikoksia, rosvopäiviä ja rosvoruokia voi muuten käydä ihastelemassa Sanataidekoulu Aapelin sivuilla. Hurjaa menoa!

Facebookiin kirjoitin Kirjakantin jälkeen näin:

Tunnistaakseen faktan, täytyy ymmärtää fiktiota. Ja fiktion ja faktan oppii erottamaan toisistaan lukemalla kirjallisuutta.
Siihen tiivistäisin hienon Kirjakantti-viikonlopun annin. Siihen ja tähän toiseen sitaattiin joltakin viisaalta ihmiseltä tältä viikonlopulta: Lukemaan oppiminen on sitä, että oppii ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja maailmoja.

Mielestäni se tiivistää oivallisesti Sanarkiaa-viikonlopun, ihmisyyden ominaislaadun sekä kaiken sen, mitä Suomessa ja maailmassa tällä hetkellä tapahtuu. Ajatelkaa, kuinka moni ongelma voisi ratketa lukemalla kirjoja.
Kirjavinkkaaja. Vink vink ;)
                        

Ensi vuoteen. Hienoja ideoita on jo itämässä.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit


Jyri Paretskoin Noparin Shellin kulmilta ponnistava kaveriporukka koheltaa nyt jo kolmannessa nuorten romaanissa. Henrin, Rudin, Samun ja Millan mopojengin tarina jatkuu totuttuun tapaan poikamaisen hyväntuulisena. Mopot pärisevät, kaverit heittävät herjaa paikoin aika rankastikin, ajatukset seikkailevat tuon tuostakin tytöissä, mutta sekaan mahtuu myös vakavampaa asiaa, suuria tunteita ja aitoa ystävyyttä.

Paretskoi on oikeastaan melkoinen mestari. Yleisilmeeltään Shell's Anglesin läpändeeros on suorastaan untuvankevyttä höttöä. Sillä on toki arvo, erityisesti nuoria lukijoita silmällä pitäen, jo itsessään, mutta todellisuudessa se toimii kavalana sumuverhona, jonka taakse kirjailija kätkee kovia aiheita. Niihin on totuttu jo aiemmissa kirjasarjan osissa ja tällä kertaa aikuisuuden ja vastuunoton tummat pilvet kerääntyvät nuorten taivaalle entistä voimakkaammin. Juonesta ei sen enempää, mutta kuten kirjan nimestäkin ilmenee, beibiasioista on kysymys. On pieniä beibejä ja isoja beibejä ja molemmat saavat nuoret mietteliäiksi. Millaiseen vastuunottoon 15-vuotias on valmis? Parisuhteeseen? Vanhemmuuteen? Mielessä alkavat pyöriä myös peruskoulun jälkeiset kuviot. Mitä sitä haluaisi lähteä opiskelemaan ja entäs jos tyttöystävä muuttaa toiselle paikkakunnalle? Ja voiko netti-ihastukseen luottaa, voiko ihana misu ollakin todellisuudessa keski-ikäinen mies?

Savon Sanomien sinänsä myönteisessä arviossa ihmeteltiin, tekevätkö 15-vuotiaat mitä tahansa saadakseen nähdä tytön rinnat. Myös eilen Kirjakantin Kirjapaini-keskustelussa rinnat herättivät keskustelua. Aihe on epäilemättä kirjan viiteryhmälle keskeinen, mutta vähän harmittaa, että tämän kirjan kohdalla huomio kiinnittyy niin paljon tisseihin. Kyseessä on kuitenkin yksi, sinänsä hauska, episodi romaanissa, jonka todellinen arvo on jossakin muualla. Paretskoi kirjoittaa nuorten kielellä, mutta ei sorru alatyyliin. En ole teini-ikäinen poika, enkä ole koskaan ollutkaan. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että nuoret, niin tytöt kuin pojat, ovat ottaneet Shell's Anglesit omakseen. Se on erinomainen saavutus.

Ehkä romaanissa jossakin kohdassa vilahtavat tissit. Huomattavasti enemmän kuvataan kuitenkin vahvaa tunnetta. On ystävyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, pakokauhua tulevan edessä, ihanan hullaannuttavaa ihastusta, lapsuuden loppua. Sumuverhonsa takana Paretskoi laittaa nuoren miehen syöttämään vauvanukkea julkisella paikalla, puhumaan ja pussaamaan, sanoittaa nuoren miehen tunteet sekä antaa luvan itkeä kun siltä tuntuu. Syntymässä on kokonaan uudenlainen miehuuden malli kotimaiseen nuortenkirjallisuuteen. Hyvin tehty, Jyri.

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit
Karisto 2015
311s.
Arvostelukappale

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Sanarkiaa? Tervetuloa Kirjakanttiin!


Taas on se aika vuodesta. Läpi vuoden jatkunut suunnittelu on viime silausta vailla ja tiedossa on viikonloppu täynnä kirjallisuuden juhlaa. Ja kuten perinteisiin kuuluu, töissä on samaan aikaan käynnissä yksi vuoden kiireisimmistä ajoista. Ei se mitään, tähän olen viime vuosina jo tottunut.

Tänä vuonna olemme Kirjakantissa sanarkistisia. Sopivan sivistyneesti tosin. Muotoilisin asian näin:

Luuletko,
että kirjaa
lukemalla/kirjoittamalla
voi parantaa maailmaa?

En tiedä onko näin,
mutta ainakin
luen sitä
oikein päin.

Hah!

Mikäli et voi seurata Kirjakanttia paikan päällä, kannattaa parkkeerata hyvin nettiyhteyksien ulottuville, sillä perjantaina ja lauantaina ohjelmaosuuksia myös striimataan. Itsehän olen vähän siellä ja täällä kuten tavallista, mutta ennen kaikkea olen lauantaina klo 14 haastattelemassa kirjailija Elina Hirvosta. Tätä odotan itse eniten. Lauantaina olen myös muiden kirjabloggaajien kanssa kirjastolla vinkkaamassa viime vuoden tapaan kirjoista. Nykäiskääpä siis hihasta, te kirjastolla liikkujat!

Muita lauantain vieraita ovat Maarit Verronen ja Mikko Rimminen. Niin ikään odotan savolaisten Vestäjien osuutta innolla: onhan luvassa kirjapainia Kirsi Pehkosen, Marja-Sisko Aallon, Tatu Kokon ja Jyri Paretskoin toimesta.

Aiemmista vuosista totutulla tavalla Kirjakantin avajaisia vietetään perjantaina, jolloin myös julkistetaan tämän vuoden Savonia-ehdokkaat. Sen sijaan aivan uutta on se, että heidän haastattelunsa tapahtuu heti perjantaina aiemman lauantain sijaan. Sanansa pääsee sanomaan myös viime vuoden Savonia-voittaja Jouni Tossavainen. 

Sunnuntaina vietetään jälleen perhepäivää, johon toki ovat kaikenikäiset tervetulleita. Sanarkian henkeen sopien silloin heittäydytään rosvomaisiksi. Kino Kuvakukossa on Sanataidekoulu Aapelin järjestämiä tehtäväpisteitä ja luonnollisesti Me Rosvolat -elokuva!

Ah. Tästä tulee ihanaa!

Täydellinen ohjelma löytyy osoitteesta: http://www.kuopiofestivals.fi/kirjakantti

Omia tunnelmiani voit seurata myös Twitterissä hashtagilla #kirjakantti

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Kirjailijat kiertueella Kuopiossa

WSOY:n ja Johnny Knigan Kirjailijat kiertueella toi kuusi kiinnostavaa syksyn kirjailijaa maakuntiin, myös Kuopioon. Mukana olivat Katja Kettu, Pekka Hiltunen, Elina Hirvonen, Kaisa Haatanen, Miina Supinen ja Karo Hämäläinen. Toimittaja Mia Halosen vetämä tilaisuus järjestettiin ravintola Introssa, joka sopi tämänkaltaiselle tilaisuudelle erinomaisesti. Tunnelma oli rento ja lämmin. Väkeä oli paikalla mukavasti, mutta enemmänkin tupaan olisi mahtunut. Tilaisuus kesti reilun tunnin ja koska haastateltavia oli kuusi, ei haastatteluissa ymmärrettävästi ehditty paneutua kovin syvälle kirjoihin. Yksi asia, jota minä ja moni muukin yleisössä jäi kaipaamaan, oli mahdollisuus esittää kysymyksiä, sillä tila ja tilanne olisi ollut erinomainen keskusteluun. Toisaalta kirjailijoita oli mahdollisuus jututtaa henkilökohtaisesti ennen ja jälkeen itse tapahtuman, mikä osin paikkasi tätä puutetta.

                             

Ensimmäiseksi Katja Kettu kertoi Yöperhonen-romaaninsa tapahtumista ja teemoista. Romaanin nimellä on merkityksiä monessa tasossa. Teoksen teemana ovat sisu, selviytyminen ja sisaruus. Kiinnostavaa oli myös tieto, että teoksella on yhtymäkohta Kätilöön. Yöperhonen on minulla vielä lukematta, mutta sentään jo äänikirjaksi hankittuna.

                             

Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalla on kalkkunakirjallisuutta, jota kirjailija varsin hersyvästi ja rempseästi esitteli. Kirja oli minulle entuudestaan tuntematon, mutta esittelyä kuunnellessani muistinkin lukeneeni siitä paljon hyvää muista blogeista.

                             

Miina Supisen Mantelimaa vaikutti houkuttelevalta joulunaluslukemiselta, ellei se sitten ole kaltaiselleni jouluihmiselle liiankin satiirinen. Supinen nimittäin kertoi kirjoittaneensa romaanin lievittääkseen omaa jouluahdistustaan. Kuulemani perusteella satiirin taso tuntui juuri sopivalta, vain aavistuksen verran liian uskomattomalta ollakseen totta.

                                

Pekka Hiltunen kirvoitti naisvoittoisesta yleisöstä väliaplodit toteamalla, että suomalaisten naisten pitäisi pyörittää tätä maailmaa. (Sivumennen sanoen, olen samaa mieltä. Olen joskus sanonut, että moni paha teko jäisi tekemättä ja sota syttymättä, jos tarjolla olisi tuoretta pullaa ja lasi kylmää maitoa. Tänä viikonloppuna tuo ajatus tuntuu jälleen kovin läheiseltä). Hiltunen kertoi myös taustatutkimuksesta, jota hän teki Varo minua -romaaniinsa lontoolaisten keskuudessa, haastattelemalla heitä katujengien vaikutuksesta.

                                 

Karo Hämäläinen kertoi Yksin -romaanistaan, joka kuulemma on myös hyvin henkilökohtainen romaani. Mielenkiintoista vertailupintaa syntyi yleisössä istuneen Jouni Tossavaisen New Yorkin Lentävä suomalainen -romaaniin. Siinä missä Hannes Kolehmainen oli hymyilevä Hannes, luonnehti Hämäläinen Nurmea hiilimurskan teloittajaksi, joka unohti elää pelätessään häviötä: "Niin paljon vihasin häviötä, että jäin rikkaanakin köyhäksi."

                                

Elina Hirvonen puolestaan kertoi, että hänellä oli parin vuoden ajan mielessään kuva Tennispalatsin katolla aseen kanssa olevasta nuoresta miehestä.  Tästä kuvasta syntyi romaani Kun aika loppuu. Rankasta aiheesta huolimatta Hirvonen kertoi lähitulevaisuuteen sijoittuvan romaanin kirjoittamisen tuoneen itselle lohtua: voimme vaikuttaa asioihin ja tulevaisuuteemme.

(Näistä teemoista jatkamme varmasti ensi viikolla, kun Hirvonen on haastateltavanani lauantaina 21.11. Kirjakantissa klo 14!)

Kiitokset kirjailijoille kiinnostavista puheenvuoroista. Tilaisuuden järjestäjälle taas kiitokset kiertueesta ja kutsusta tilaisuuteen. Toivon, että tällaisista kiertueista tulee tapa ja tavaksi tullessaan yhä uudet ihmiset ja yleisöt myös ottavat ne omakseen.

Kiitokset myös mukavasta illasta seuralaisilleni! Mukana oli monta tuttua.

Tämä tilaisuus toimi loistavina etkoina kirjallisille menoille, sillä ensi perjantaina alkaa Kirjakantti. Postailen varmasti viikolla vielä tärppilistaa tapahtumista, mutta ohjelmaa voi ja kannattaa käydä kurkkimassa myös täältä (klik!). Huomaathan, että voit seurata ohjelmaosuuksia, vaikka et pääsisikään paikalle, sillä osa ohjelmasta striimataan!

perjantai 13. marraskuuta 2015

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet



Tämä kirja täytyy aloittaa henkilökohtaisesta. Minulla on tapana ajautua mukaan kaikenlaiseen toimintaan, niin myös alueen päiväkotien vanhempainyhdistykseen, nykyään jopa puheenjohtajaksi asti. Siksi en voinut olla hymyilemättä, hykertelemättä, suorastaan ääneen nauramatta lukiessani Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet -romaania. Jo hänen edeltävää teostaan (Hyvästä aviomiehestä olen kirjoittanut täällä, klik) lukiessani pidin tavasta, jolla kirjailija räjäyttää turvallisen, keskiluokkaisen elämänpiirin jähmeät struktuurit palasiksi. Hyvä aviomies keskittyi kuitenkin mielestäni enemmän yksilöihin, kun taas tässä uusimmassa Moriarty penkaisee etuoikeutetussa kuplassa asuvan asuinalueen muurahaispesää oikein kunnon kouralla.

"No nin, mennäänpä siis valtapolitiikkaan", Madeline sanoi ja pani lasin varovaisesti takaisin laatikkoon, "Aloitetaan huipulta eli lyhyttukkaisista blondeista."
"Lyhyttukkaisista blondeista?" Celeste siristi silmiään kuin epäillen, että asiasta pidettäisiin myöhemmin tentti.
"Lyhyttukkaiset blondit johtavat koulua. Jos haluaa vanhempainyhdistykseen, täytyy olla lyhyttukkainen blondi." Madeline havainnollisti vaadittua kampaustyyliä käsillään. "Se kuuluu ikään kuin järjestyssääntöihin."
"Ovatko ne naiset kivoja?" Celeste kysyi. "Vai onko parasta pysyä heistä kaukana?"
"No jaa, he tarkoittavat hyvää", Madeline sanoi. "He tarkoittavat pelkkää hyvää. He ovat kuin, hmm, kuin mitä? He ovat kuin äitipiispoja. He suhtautuvat hyvin vakavasti rooliinsa oppilaan äitinä. Se on heille kuin uskonto. He ovat fundamentalistiäitejä."

Myös Madelinen ulkonäkökriisi osui aika kohdalleen:
Madeline painoi sormenpäänsä silmän alle. "Nukuin kuin tukki!" hän sanoi. "Ajattelen joka päivä, että näytän tänään vähän väsyneeltä, ja mieleeni tuli vasta vähän aikaa sitten, ettei se johdukaan siitä, että olisin väsynyt vaan siitä, että minä näytän nykyään tältä."

Kuten romaanin nimikin paljastaa, Moriarty paljastaa säälittä, mutta nautinnollisen hitaasti, näiden etuoikeutettujen perheiden salaisuudet. On pikku salaisuuksia, sellaisia, että ex-miehen nykyinen vaimo on täydellisyydessään rasittava ämmä. Ne ovat valkoisia valheita, jotka voi paljastaa parhaille ystäville. Ja sitten on synkkiä, tummia, pikimustia valheita, joista ei kerrota kenellekään. Ne ovat niin raskaita, ettei valhe ulotu pelkästään muihin ihmisiin, vaan myös omaan mieleen.

Romaanin rakenne on pirullisen hyvä. Jo aivan alussa selviää, että vanhempien varainkeruutapahtumassa, hyvin kosteissa sellaisissa, tapahtuu jotakin kauheaa, mahdollisesti murha. Sitä ei kuitenkaan kerrota, kuka on uhri, syyllisestä puhumattakaan. Sitten palataan ajassa taaksepäin, lukuvuoden ja esikoulun alkuun. Madeline, säihkyvä ja temperamenttinen äiti, tutustuu nuoreen, yksinäiseen yksinhuoltajaäitiin Janeen. Jane on kaikkea sitä, mitä bättre folk -alueella asuvat vanhemmat eivät ole. Hiljainen, varautunut, epävarma ja yksinhuoltaja. Madelinen kautta Jane tutustuu kuitenkin myös Celesteen, kuvankauniiseen edustusrouvaan, joka on kuitenkin merkillisen epävarma ja säikky.

Tarina etenee pikku hiljaa ja vääjämättä kohti kohtalokasta vanhempien visailuiltaa, mutta tarinan etenemisen keskeyttävät todistajanlausunnot, joissa koulun vanhemmat kertovat, mitä heidän mielestään edeltävän puolen vuoden aikana on tapahtunut, visailuillasta puhumattakaan. Mielipiteiden jakautuessa voimakkaasti lukijalle paljastuu varsin herkullinen asetelma, klikkiytynyt verkosto. Vaikka Moriartyn kuvaus on nautinnollisen raadollista, ovat aihepiirit ihan oikeasti raadollisia. En nyt paljasta niitä tässä säilyttääkseni Moriartyn luoman illuusion, mutta voin vakuuttaa, että lukiessa silmäni kostuivat muustakin kuin ilon kyynelistä.

Mustat valkeat valheet on todella hyvä kirja. Se itkettää, naurattaa ja viihdyttää. Lukeminen on kepeää ja helppoa, kirjan voi ottaa halutessaan puhtaasti viihteen kannalta. Mutta toisaalta, jos antaa itselleen luvan pohtia asioita, huomaa hämmentyvänsä. Valheita on monenlaisia. Pieni valkoinen valhe voi olla järkyttävä petos joko toisia tai itseä kohtaan. Toisaalta mustaakin mustempi valhe, voi ehkä jossakin tilanteessa olla kuitenkin ihan oikein. Ja lopulta, onko mikään, mitä luulemme tietävämme lopulta kuitenkaan totta tai totuuden arvoista?

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
WSOY 2015
447s.
Suomentaja Helene Bützow
Arvostelukappale

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Lokakuun lukulista


Lokakuuhun mahtui kaikenlaista lukemista. Aika vähän kylläkin sivumäärällisesti, mutta laadullisesti paljon hyvää. Kuukauden ehdoton kiintotähti oli Matti Röngän Eino. Toivon kovasti, että romaani menestyy tämän vuoden kirjapalkintokahinoissa. Tämän syksyn kotimaisia uutuuksia edusti myös Pekka Hiltusen Varo minua, joka jätti vähän hampaankoloon, mutta oli toisaalta tuttua, laadukasta Hiltusta.

Lanu-osastolla luettiin uutta ja vanhaa. Iltasatulukemistossa esittelin tällä kertaa Astrid Lindgrenin satukokoelman Satuja, seikkailuja ja kepposia. Uutta lastenkirjallisuutta puolestaan edusti Siri Kolun Tervemenoa, Taika Taksinen.

Muutaman (hups, kymmenen) vuoden takaa lukemistooni pomppasi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman ja huomattavasti vanhempaa tuotantoa puolestaan oli Aapelin Siunattu hulluus, jonka kuuntelin äänikirjana kirjailijan 100-vuotispäivän kunniaksi. Samassa yhteydessä myös kävin vähän läpi Aapelin historiaa bloggaajien yhteisen lukutempauksen tiimoilta.

Molemmat, sekä Turun että Helsingin, kirjamessut jouduin jättämään välistä muiden kiireiden vuoksi, mutta pääsin kuitenkin kotimaanmatkailulle aivan kuun lopussa Ääni kirjalle -seminaarin merkeissä.

Marraskuu on päässyt jo hyvään vauhtiin ja sen edetessä minua alkaa kuumottaa entistä enemmän. Marraskuuhan on allekirjoittaneelle yhtä kuin Kirjakantti-kuukausi ja olen jälleen kerran järjestelyissä kyynärpäitäni myöten mukana. Ainakin pystyn lupaamaan vielä yhden Elina Hirvosen romaanin tälle kuulle, sillä haastattelen Hirvosta 21. päivä lauantaina kaupunginkirjastossa. Lisäksi minulla on yöpöydällä vinopino savolaisten kirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, jotka haluaisin lukea ennen Savonia-ehdokkaiden julkistusta, mutta... katsotaan nyt, mitä ehdin. Juuri nyt kyllä tuntuu, että en ehdi juuri mitään. Mutta onneksi kirjat eivät katoa minnekään, joululomalla on sitten aikaa lukea. Ehkä.

Sen sijaan teatteria on luvassa tässä kuussa! Kirjoittelinhan jo aiemmin, että blogiin tulee jatkossa oman kulttuuririentokamppikseni myötä ripaus muutakin kulttuuria kuin kirjallisuutta. Elokuviahan olen tänne jo tuonut monta vuotta, viimeisimpänä viime kuussa Kätilön. Nyt aion ryhdistäytyä teatterin saralla. Yksi näytelmä tulikin jo eilen esitellyksi, toinen elämys odottaa purkamistaan sanoiksi. Pysykäähän siis kuulolla.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Esiripun edessä: Pihkatappi Kuopion kaupunginteatterissa

Kuva Petra Tiihonen/ Alias Studiot

Koko syksyn ajan Kuopion kaupunginteatterin ympärillä on ollut aistittavissa pöhinää, kuhinaa ja odotusta. Näyttämölle on tuotu useampi mielenkiintoinen kantaesitys, mutta suurin odotusarvo yleisön keskuudessa on ehkä kuitenkin ollut Pihkatapilla. Odotuksista kertoo jotakin sekin, että monet loppuvuoden näytöksistä on jo loppuunmyyty. Yleisön kiinnostus ei yllätä. Kirjailija Antti Heikkisen esikoisteos Pihkatappi otettiin vastaan aplodien kera pari vuotta sitten ja kirja voitti myös Savonia-palkinnon. Oman kylän poejan teoksesta tehty näytelmäsovitus olisi varmasti herättänyt kiinnostuksen jo itsessään, mutta kun produktion pääosaan kiinnitettiin kirjailija itse, mahottoman etevänä näyttelijänä tunnettu, oli suosio jo oikeastaan kiveen kirjoitettu asia.

Pihkatappi on minulle monella tapaa merkityksellinen romaani. Olen kirjoittanut siitä täällä sydänverellä ja niin tyhjentävästi, ettei asiaan ole tässä yhteydessä tarpeen enempää palata. Olin kutakuinkin varma, että tapahtuupa näyttämöllä mitä tahansa, tulen varmasti pitämään näkemästäni. Siitä huolimatta ja juuri siksi en voinut penkkiin istuessani olla jännittämättä. Täyttyisivätkö odotukset?

Näytelmän ohjaus ja dramatisointi on Kari Paukkusen käsialaa. Jo ensimmäiset viisi minuuttia paljastavat, mistä on kysymys. Riemukkaasta irrottelusta ja puristavasta ahdistuksesta vuorotellen. Tunnetilat vuorottelevat suorastaan hätkähdyttävää vauhtia ja tempaavat katsojan mukaansa niin, että taisin istua esityksen ajan penkissä vain toisella kankulla eläytyessäni tapahtumiin. Näytelmä enemmän naurattaa kuin itkettää (kyllä nauroinkin paljon), mutta kaikista suloisimmilla hetkillä komiikka tavoittaa tragedian. Näin tapahtui esimerkiksi yhdessä lukusista hautajaiskohtauksista, Rauha-mummon puristaessa kätensä kukkasten ympärille.

Kuva Sami Tirkkonen

Näytelmä on varsin uskollinen alkuperäistekstille. Päähenkilö Taskisen Jussi kirjoittaa kirjaa omasta elämästään ja sukunsa risteistä, tarinan palatessa takaumina hänen lapsuusmuistoihinsa. Remontin jälkeen uudenkarhean Minna-näyttämön tekniset mahdollisuudet on otettu käyttöön toden teolla, mahdollistaen sulavat siirtymiset aikatasosta toiseen. Suurimman työn tekee luonnollisesti pääosan esittäjä Heikkinen, joka esiintyy välillä avovaimonsa hermoille käyvänä, krapulaisena ja maailmantuskaa potevana wannabe-kirjailijana ja kirmailee jo kohta tutti suussa kolmipyörällä kotipihansa tanhuvilla. Sovituksessa ei pyritä missään vaiheessa illuusion luomiseen, vaan lavasteet ja puvustus vaihdetaan kaikessa rauhassa katsojien edessä. "Aika erikoinen kappale", totesi eräs vanhempi herrasmies aulassa esityksen jälkeen. Oletan, että erikoisuus tarkoitti tässä tapauksessa kaikkea positiivista.

Jussin isää Erkkiä esittää Karri Lämpsä, tarkalla, uskottavalla otteella. Lämpsä ei maalaile turhia, mutta siitä huolimatta yksin poikaansa kasvattavan, tästä turhaan työnsä jatkajaa odottavan vanhan liiton miehen ajatukset tulevat varmasti selviksi peräpenkilläkin istujalle. Kauttaaltaan roolityöt olivat erinomaisia. Kuopiolaisille legendaarisen Auli Poutiaisen näkeminen lavalla on aina juhlaa. Aivan erityisen ihastuttavasti esille nousivat sivurooleissaan Ilkka Pentti Tartsanina ja Tapani Korhonen Rissas-Jalluna. Siinä missä korvat punehtuivat paatuneimmaltakin katsojalta Korhosen irrotellessa rivon Jallun rooleissa, teki Pentti taas jämäkän ja sympaattisen kuvan maaseudun poikamiehestä, joka osaltaan on miehen malli ja esikuva pienelle pojalle.

Kuva Sami Tirkkonen

Täyttyivätkö siis odotukset? Kyllä ne täyttyivät ja jopa ylittyivät. Vaikka näytelmän elementit ovat hyvin samanlaiset kuin romaanissa, on Paukkunen onnistunut puhaltamaan tarinaan aivan uudenlaisen hengen, jossa kaikkea on vielä vähän alkuperäistä enemmän. Totesimme mieheni kanssa esityksen jälkeen, että tuntuu, kuin olisi katsonut monta näytelmää yhdessä illassa. Oikeastaan tuntuu siltä, kuin olisi elänyt kolmekymmentä vuotta vajaan kolmen tunnin aikana.

Ee kaet siinä, hyvä näötelmä.

***

Pihkatapin ensi-ilta tänään 7.11. Esitys on loppuunmyyty, mutta vielä näkyy joihinkin tämän vuoden näytöksiin paikkoja olevan jäljellä. Nopeat syövät hitaat.

keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Ääni kirjalle! - seminaari Celia-kirjastossa


Allekirjoittanut ja Kirsi keskustelun pyörteissä
                                        
Osallistuimme viime viikolla Kirsin Kirjanurkan Kirsin kanssa Celia-kirjaston Ääni kirjalle -seminaariin, joka kokosi äänikirjan kustantajia, tekijöitä, lukijoita ja kuuntelijoita keskustelemaan äänikirjoista ja niiden tulevaisuudesta. Me Kirsin kanssa pääsimme käyttämään puheenvuoron nimenomaan kuuntelijoiden edustajina. Ja ilolla tämän tehtävän otimmekin vastaan, sillä molemmat meistä ovat kovia äänikirja-faneja. Sovimme Kirsin kanssa, että julkaisemme  esityksemme luonnoksen blogeissamme. Mutta tuumin, että koska käsis jo löytyy Kirsin kirjanurkasta, halukkaat voivat aivan hyvin käydä lukemassa sen täältä. Itse kerron tässä lyhyesti päivän muusta ohjelmasta.

Loppujen lopuksi noudatimme omaa suunnitelmaamme varsin ylimalkaisesti, sillä varsin pian ajauduimme Kirsin kanssa keskustelun pyörteisiin ja mukavasti myös yleisö osallistui siihen kysymyksillä. Kirsin kanssa olikin turvallista ja mukavaa valmistautua ja esiintyä, koska vaikka näemme livenä toisiamme harvoin, olemme jo pitkään tunteneet täällä virtuaalimaailmassa.

Myös muut seminaarissa esitetyt puheenvuorot olivat erittäin kiinnostavia. 

Tilaisuuden avasi Kirsi Ylänne Celia-kirjastosta. Kirjaston äänikirjatoiminta on vaikuttavaa, sillä se tuottaa vuosittain tuhatkunta äänikirjaa!

Kirsi Ylänne
                                      

Ylänteen jälkeen ääneen pääsi Essi Manner Elisa Kirjasta. Sovelluksen pitkäaikaisena käyttäjänä minusta oli kiinnostavaa kuulla palvelun historiasta ja nykyhetkestä. Myös kustantajat pääsivät ääneen kertomaan niistä realiteeteista, joita äänikirjan tekemisessä on. Oli silmiä avaavaa kuulla, mitä kaikkia asioita pitää huomioida, ennen kuin kirja muuttuu äänikirjaksi. Mannerin pariksi lavalle tulikin Tiina Aalto Avaimesta ja BTJ Kustannuksesta. Keskustelua käytiin muun muassa siitä, onko tulevaisuus digitaalisten vai fyysisten äänikirjatallenteiden. Yleisössä istunut kirjastoväki kertoi kenttäkokemuksiaan äänikirjojen käyttäjiltä tulevista palautteista. Monet ovat kuulemma turhautuneita siihen, että kuunteluvälineistöä täytyy uusia vähän väliä. Vähän yllättäen CD-levy ei välttämättä olekaan parempi formaantti kuin c-kasetti!


Essi Manner (vas.) ja Tiina Aalto
                                   

Sen jälkeen lauteille pääsemmekin me Kirsin kanssa. Yleisö oli ihastuttavan kiinnostunutta kuuntelijan kokemuksista ja käytäväpuheissa myöhemmin puhuttiin siitä, että kustantajien ja kuluttajien kanssakäymiselle ja suoralle palautteelle on tilausta ja tarvetta. Molemmin puolin!

Taija Tuominen
                                 

Väliajan jälkeen kirjailija Taija Tuominen kertoi, millaista oli lukea oma kirja äänikirjaksi. Kokemus oli hänen sanojensa mukaan voimaannuttava. Ihastuttavalla tavalla hän kertoi kirjallisuuden merkityksestä laajemminkin niin omassa kuin muidenkin elämässä.

Seppo Mallenius (vas.) ja Tuomo Holopainen
                                   

Tilaisuuden viimeisessä esityksessä keskusteltiin lukija Tuomo Holopaisen ja tuotantopäällikkö Seppo Malleniuksen johdolla siitä, millainen on hyvä äänikirja. Mielenkiintoista keskustelua käytiin muun muassa siitä, millaista ja kuinka persoonallista on hyvä luenta. Itseäni jäi myös kiehtomaan ajatus äänikirjan tulevaisuudesta. Millaiseksi tuotteeksi äänikirja kehittyy? Tervehtisin ilolla rohkeita, monimediaisia ja -ulotteisia kokeiluja. Niin ikään olisi hienoa, jos tilaisuudet, jossa kirjailijat lukevat teoksiaan ääneen, yleistyisivät. Kynnys äänikirjojenkin kuunteluun madaltuisi luultavasti monella.

Kiitos vielä Celia-kirjastolle kutsusta ja mukavista kohtaamisista niin vanhojen kuin uusienkin tuttujen kanssa. Ja kiitos ennen kaikkea Kirsille yhteisestä esiintymisestä! ❤️

perjantai 30. lokakuuta 2015

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen


Huomio! Jos epäilet, että naapurustossasi asuu lähiönoita, juuri nyt, Halloweenina on oikea aika iskeä!

Siri Kolu marssittaa kirjallisuuden estradeille uuden hahmon ja maailman menestyksekkäiden Me Rosvoloiden jälkeen. Kyseessä on ehta, leimuavan punainen, ärsyttävä ja isotissinen valeaikuinen, lähiönoita, joka kidnappaa lapsia pitääkseen yllä taikavoimiaan. 10-vuotias Roosa Tulikukka Hurme muuttaa Sirkuslaaksoon ja löytää sieltä kauhukseen tällaisen noidan. Hän käy yhdessä uuden ystävänsä, pikkunero Larsin kanssa taisteluun noitaa vastaan. Noidan vastustaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä mitä enemmän noitaa vastaan kamppailee, sitä enemmän vetää puoleensa noidan kiinnostusta. Tästä syystä Roosa ja Lars alkavat kerätä tietoa vihollisestaan ja julkaista opaskirjaa netissä, jotta muutkin lapset osaisivat vastustaa noitia oikein.

Lähiönoita Taika Taksinen on herkullinen hahmo. Ei vähiten siksi, että kovin paljon hän muistuttaa erästä kirjailijaa ulkonäöllisesti (ei toki muuten). Tykkään faktan ja fiktion härnäämisestä, samoin kuin siitä, että luonnollisestikaan mikään ei ole mustavalkoista, ei edes lähiönoidan pahuus. Taustalla on surullinen tarina, joka on monelle ihan tosijuttu.Yksinäisyys ja kiusaaminen ovat teemoja, joita lanu-kirjoissa ei voi varmastikaan liikaa käsitellä.

Päähenkilöiden ikä antaa viitteen siitä, minkä ikäistä yleisöä kirja tavoittelee. Itse koin tämän kuitenkin jostakin syystä vähän isommille suunnatuksi kuin mitä Me Rosvolat olivat. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka Taika Taksisen tarina on ehdottomasti hauska ja enemmän valoisa kuin synkkä, on niitä tummia sävyjä kuitenkin aika vahvasti läsnä.

Tervemenoa Taika Taksinen on tutustumisen arvoinen teos ilman muuta. Sen verran kipinää jäi kytemään, että tästä noidasta kuulemme varmasti jatkossakin.

Siri Kolu: Tervemenoa Taika Taksinen
Otava 2015
201s.

tiistai 27. lokakuuta 2015

Pekka Hiltunen: Varo minua


Studio-sarjan odotetussa kolmannessa osassa Lontoo on edelleen vaaroja täynnä. KFM eli Killing for Money -rikollisjengi pitää katuja kauhun vallassa. Studiota taas uhkaa vaara poliisin kiinnostuttua Lian ja sitä kautta myös koko Studion tekemisistä. Loppujen lopuksi todellisin ja akuutein vaara tulee kuitenkin yllättävältä taholta menneisyydestä ja Lian koti muuttuu hetkessä kauhujen taloksi.

Pekka Hiltusen Varo minua jätti minut hivenen hämmentyneeksi. Sain jotakin muuta kuin odotin. Piti kaivella esille aiemmista osista kirjoittamani esittelyt. Kuten muistelinkin, ensimmäinen osa Vilpittömästi sinun ei vielä ihan täysin vakuuttanut minua, mutta herätti kuitenkin vahvan mielenkiinnon. Sen sijaan Sysipimeän edessä olin aivan sulaa vahaa. (Rakastin myös Isoa, mikä sinänsä ei kuulu tähän sarjaan mitenkään, mutta mainittakoon mainiona lukuvinkkinä). Odotukseni huikean toisen osan jälkeen olivat ehkä liian kovat, koska jotakin jäin tästä uusimmasta romaanista kaipaamaan.

Vaikka tarinaan sisältyy huumeita, silmitöntä väkivaltaa, kidnappausta ja Studion mutkikkaita operaatioita, tapahtui kirjassa kuitenkin hämmästyttävän vähän. Suurin osa liki 450 -sivuisesta kirjasta vartoiltiin, väijyttiin, suunniteltiin ja pähkäiltiin. Ja odotettiin. Odotettiin jotain tapahtuvaksi, odotettiin pelastajaa, odotettiin oikeutta. Teemana sinänsä hieno, mutta jäin kaipaamaan toimintaa. Vasta kirjan viimeiset sata sivua veivät sellaiseen lukueuforiaan, mitä olen tottunut Hiltusen teoksia lukiessa kokemaan. Onneksi näin tapahtui, sillä onnistunut lopetus jätti lukemisesta hyvän maun suuhun.

Mutta silti, jonkinlainen väliteoksen tuntu kirjassa oli. Oikeastaan Hiltunen enemmän synnytti kysymyksiä kuin vastaili niihin. Mikä on se suuri tehtävä, mitä Mari suunnittelee? Jättikö rikosylikomisario Gerrish nyt Lian rauhaan? Entä Lian ahdistelija, onko hän lopulta taaksejäänyttä elämää? Jatkuuko Lian kirjan alussa välkkynyt romanssinpoikanen vai loppuiko kaikki ennen kuin ehti alkaakaan? Monta kysymysmerkkiä jäi ilmaan roikkumaan. Ja minä luonnollisesti haluan tietää niihin kaikkiin vastauksen. Joten vaikka kuinka olen nyt kirjoittanut tästä romaanista vähän nuivasti, palan halusta tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Studio-sarja on mainio, piristävä ja omalaatuinen lisä kotimaisessa jännityskirjallisuudessa. Vaikka Lontoon kadut ovatkin näissä kirjoissa kovin erilaiset kuin millaisina ne itse haluan muistaa, on Lian ja Marin maailmaan aina nautinto palata.

Pekka Hiltunen: Varo minua
WSOY 2015
447s

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...