keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Amma on bloggaillut tasan viisi vuotta! Synttäripärinää!


Pari päivää sitten katsoin kalenteriin ja sen muistin: 30.12.2009 perustin kirjablogin, Amma lukee aakkoset läpi oli blogin nimi.Vaikka viisi vuotta ei vielä pyöreä luku olekaan, on se kuitenkin sen verran näpsäkkä luku, että jonkinlainen juhlistus tuntuu tarpeelliselta. Kutsunkin teidät mukaani aikamatkalle. Olen koonnut tähän muutamia nostoja vuosien varrelta. Tämä ei ole niinkään best of -katsaus vaan paremminkin mahdollisimman värikäs ja kaunistelematon blogitaipaleeni kuvaus. Kaunistelematon jo siinä mielessä, että omien vanhojen tekstien lukeminen tuo usein melkoisen nolostumisen tunteen :) Mutta mitäpä siitä, suoraan syömmestä ne on kirjoitettu! Mikäli teille nousee mieleen muistoja näiden viiden vuoden ajalta, tai vaikka siitä, miten olette blogiini päätyneet, olisi niitä todella mukava lueskella kommenttiboksista!

***

Kaikki alkoi tästä postauksesta: A niin kuin alku

Muistan illan hyvin. Oli siis uudenvuodenaatto, mieheni oli töissä, minä kuuntelin raketteja ja hyssyttelin kolme kuukautta vanhaa herra Syksyä, joka itki koko illan ja yön. Rakettien vuoksi, luulin silloin. Onneksi en tiennyt, että samalla tavalla hän tulee huutamaan seuraavat seitsemän kuukautta, olisi nimittäin saattanut jäädä yksi kirjablogi perustamatta.

Vuosi 2010.


Valitettavasti merkittävä osa vuoden 2010 blogikuvista on tuhoutunut blogimuuton yhteydessä. Koneelta löytyi kuitenkin mm. tällaisia ulkoasuaihioita.  Ja ulkoasuvaihtojahan Amman lukuhetkessä onkin sitten nähty! Oh, my! Viime aikoina olen rauhoittunut, ootteko huomanneet?


Ensimmäisen kirjablogini tarkoitus oli siis lukea uusia kirjailijoita aakkosjärjestyksessä läpi. Olin varannut urakkaan koko vuoden, mutta sainkin sen jo syksyllä valmiiksi. Tuossa vaiheessa muutin blogin nimen Amman lukuhetkeksi ja muutin blogini Bloggeriin. Amman lukuhetki on siis itse asiassa vasta 4,5 -vuotias, mutta lasken nämä blogit yhteen, sillä itselleni kyse on kuitenkin yhdestä ja samasta projektista, joka on muuttanut muotoaan matkan varrella useammankin kerran. Tuosta haastetaustasta (ja osin myös opiskeluista (kts. seuraava vuosi) johtuen olen nykyään varsin penseä osallistumaan pitkiin lukuhaasteisiin. Minulle tietyn "ohjelman" mukainen luku ei vain tunnu sopivan. Kiva muuttuu puurtamiseksi.

Muutamia nostoja:
Carita Forsgren: Kolmen kuun kuningatar
Kiba Lumberg: Musta perhonen
Robert Åsbacka: Urkujenrakentaja


Vuosi 2011.




Vuosi 2011 olikin jännittävä. Olin aloittanut kirjallisuuden perusopintojen suorittamisen avoimessa yliopistossa jo syksyllä 2009, mutta vauvataloudessa opinnot etenivät varsin hitaasti. Alkuvuonna 2011 otin kuitenkin mielettömän spurtin, meille oli nimittäin keväällä tulossa toinenkin vauva ja arvelin kahden vaippaikäisen talouden pyörittämisen riittävän aktiviteetiksi ilman opiskeluakin. Talvella luin siis paljon kotimaisia klassikoita. Vauva-arjen myötä kesällä ja syksyllä oli taas aikaa lukea sitä sun tätä: niin paljon minulla ei sitten olekaan ollut lukuaikaa kuin pitkien imetyssessioiden aikana! Blogitaipaleella oli merkittävää, että sain vuonna 2011 ensimmäiset arvostelukappaleeni. Loppujen lopuksi arvostelukappaleiden merkitys ei ole muodostunut äärettömän suureksi, kiitos upeasti toimivan lähikirjastoni, mutta toki olen jokaisesta arvostelukappaleesta edelleen kiitollinen. Tuolloin, talvella 2011, se oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä asia symbolisella tasolla, varsinkin, kun kirjabloggaajilla ei ollut vielä sellaista asemaa kuin nykypäivänä. Toki muutosta on tapahtunut myös toiseen suuntaan, sillä alkuaikojen auvoisaan "kaikki kirjabloggaajat tuntevat toisensa ja ehtivät lukea sekä kommentoida kaikkia blogeja" -yhteisöllisyyttä on toisinaan ikävä.

Mm. nämä luin silloin:
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Vuosi 2012.



Seuraava vuosi olikin kehittymisen aikaa monella tasolla. Bloggaamisen ensihuuma oli jo takana ja ensimmäistä kertaa aloin miettiä, kuinka paljon harrastukseen on järkevä käyttää aikaa. Sen ohessa tuli myös mietittyä, mitä ja millä tavalla haluan blogiani käyttää. Siinä ajatusprosessissa vedin suuntaviivoja, jotka pätevät edelleen. Näistä oivallisina esimerkkeinä tietokirjallisuuden ja savolaisen kirjallisuuden sekä kirjallisuuselämän esille tuominen. Myös henkilökohtaisella tasolla tuli pohdittua monenlaista. Sitä mukaa kun akuutein vauva-aika väistyi, oli aikaa pohtia kaikkea sitä, mitä muutaman vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua. Esimerkiksi äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvä kirjallisuus oli kovasti pinnalla. Kesällä sain tänne Kuopioon vieraaksi toisia kirjabloggaajia ja vietimme Kuopio-symposiumia Sirpa Kähkösen ja Minna Canthin hengessä.

Kovia "naiskirjoja" tuolta vuodelta:
Emma Donoghue: Huone
Manuela Bosco: Ylitys
Sirpa Kähkönen: Rautayöt


Vuosi 2013:




Vuosi 2013 oli monessa mielessä jännittävä. Aloitin ensimmäistä kertaa Kirjakantin suunnittelutyöryhmässä toimimisen ja henkilökohtaisella puolella aloin siirtyä entistä voimakkaammin kotiäitiydestä työelämään. Kiireistä huolimatta olen näköjään tahkonnut blogini puolella tehokkaasti ja lukenut paljon. Ilmankos vuosi 2013 onkin mielessäni osittain vähän hämärän peitossa. Kiirettä on pitänyt!

Nämä kuitenkin muistan kirkkaasti:
Stephen King: 22.11.63
Antti Heikkinen: Pihkatappi
Peter von Bagh: Chaplin

Vuosi 2014:



Jos oli edellinen vuosi kiireinen, meinasi tämä nyt päättyvä lähteä lapasesta kokonaan. Vuosi olikin kokonaisuudessaan sen verran raskas, että tajusin onneksi jossain vaiheessa vähän hellittää täällä blogissakin. Olen lukenut hitaammin kuin parina aiempana vuotena, mutta tuskin se on blogini tasoa laskenut, pikemminkin päin vastoin :) Vuoteen mahtui toki melkoisia valopilkkuja, kuten esimerkiksi minun ja Lumiomenan Katjan yhteinen Linnasta humisevalle harjulle -kirja. Kuluneen vuoden aikana olenkin alkanut havahtua siihen, että kirjabloggaamiseni on muuttanut luonnettaan. Aiemmin kyse oli simppelistä 'lue kirja ja kirjoita siitä jotain' -toiminnasta, mutta nykyään bloggaaminen on laajentunut ja alkanut myös sekoittua aiempaa enemmän työminääni. Ei niin, että bloggaamisesta olisi tullut työtä, mutta se on alkanut lomittua jännittävästi työn kanssa.

Joitakin kohokohtia:
Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu
Åsne Seyerstadt: Yksi meistä
Paula Havaste: Tuulen vihat

Viiteen blogivuoteen tmahtuu "vakavien" kirja-arvioiden lisäksi myös yhtä sun toista oheishupia. Ohessa linkit muutamaan valittuun palaan:


KBF (Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa on ehditty pohtia vaikka mitä. Tammikuussa 2011 pureuduimme alati kiinnostavaan aiheeseen: Mikä tekee blogista suositun?

Parasta kirjankansicopycatia on etsitty jo kolmesti. Tässä ihkaensimmäiset osallistujat.

Olen "ilahduttanut" toisia kirjanystäviä mätsäämällä kirjoja ja kynsilakkoja yhteen.

Syksyllä 2013 äänestettiin Kaikkien aikojen parhaasta kirjasta.

Otteita elämästäni. Vaikka perheeni ei esiinny täällä blogissa kuvilla tai nimillä. Ovat herra Syksy ja neiti Kevät osallistuneet usein blogini sisällöntuottamiseen. Linkissä surullisenkuuluisa ensikosketus äänikirjojen maailmaan.


Hyviä kirjoja, mahtavia hetkiä, tärkeitä kohtaamisia.

Kiitos kuluneesta viidestä vuodesta ja oikein hyvää uutta vuotta kaikille! 

T.Amma

tiistai 30. joulukuuta 2014

Jenni Linturi: Malmi 1917


Vuoden viimeinen kirja valikoitui lukemistoon oikeastaan kokonsa perusteella. Tarvitsin yhden yön työreissulle näppärästi käsimatkatavaroihin sopivan kirjan, eikä todennäköisesti ensi vuoden ensimmäinen esiteltävä kirja, Juice-elämäkerta, todellakaan ollut sellainen. Malmi 1917 -teoksen puolestaan kotiutin syksyllä kirjakaupan remonttialesta. Muistelin kuulleeni kirjan ilmestyessä viime vuonna siitä paljon hyvää, lisäksi kirjan näpäkkä ja vähäeleinen otsikko miellytti minua.

Malmi 1917 kertoo juuri siitä, mistä otsikkokin. Malmi, Helsingin pitäjän osa, kuohuu Suomen itsenäistymisen vuonna. On lakkoja, kaarteja, sakilaisia. Ennen kaikkea on vihaa. Maailma on tullut hulluksi ja siinä myllerryksessä omaa onneaan etsivät sisarukset Ingeborg ja Elisabeth eli Lettu sekä Malmille apulaisnimismieheksi tulleen isänsä hämäläispoika Oiva. Ingeborg haluaa itsellisen elämän teatterilavoilla, Lettu haluaa Oivan. Oiva ehkä luulee tietävänsä mitä haluaa, mutta kysymysmerkiksi jää, tietääkö hän sitä oikein kuitenkaan.

Tulevan sisällissodan eri osapuolien lisäksi Jenni Linturi kuvaa myös suomen- ja ruotsinkielisten välistä kieliriitaa ja jännitettä. Oikeastaan kirja kuvaa erinomaisesti sitä, kuinka sattumanvaraisesti rintamalinjat ja puolen valinta voivatkaan muotoutua. Historiankirjoissa kaikki tuntuu etenevän suoraviivaisesti, jo ennalta määrättyä käsikirjoitusta noudattaen. Todellisuudessa nuoret (ja vanhemmatkin) ihmiset toimivat hetkessä, välillä järjen, mutta usein myös tunteen ja aatteen pohjalta toimien. Todellisuus on tapahtumahetkellä sirpaleista, kokonaisuuden hahmottaminen jälkiviisastelua.

Sirpaleinen on myös Malmi 1917. Se on pienistä tuokiokuvista koostuva tarina vailla selkeää alkua ja loppua. Missäpä ne alut ja loput todellisuudessa ovatkaan? Linturi kirjoittaa harkittua ja muovattua lausetta. Enemmän hän kertoo rivien väleissä kuin itse riveillä. Lukijana koin sen vähän kahtalaisesti. En toisaalta kaipaa puhkiselittämistä, mutta toisaalta tekstiin jäi välillä viipyilemään laskelmoinnin tuntu. Myös tarinan fragmenttisuus toi tunteen, etten ihan päässyt siihen kiinni. Toisaalta se on hyväkin asia, tässä riittäisi pureskelemista toisellekin lukukerralle. Eittämättä tällainen puolikoomainen lentokone- ja hotellilukeminen ei ole tämänkaltaiselle kirjalle se kaikista otollisin ympäristö.

Kaiken kaikkiaan kirja oli juuri sitä, mitä odotinkin. Nopeasti luettava katsaus historiaamme, kepeä luettava, mutta kuitenkin raskaitakin ajatuksia sisältävä. Kuitenkin mielen sopukoihin jäi pieni häiritsevä kaiherrus. En ehkä saanut tästä irti niin paljon kuin olisi ollut mahdollisuuksia. Onko se sitten lukijan vai kirjan vika, sitä jään miettimään.

Jenni Linturi: Malmi 1917
Teos 2013
208s.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Kirjakuvat 23.-28.

23. Kirjasarja. Mary Marckin tyttökirjat ovat kulkeneet mukanani ihan lapsuudesta asti ja olen vuosien saatossa myös kartuttanut kokoelmaani. Pakko tunnustaa, että minulle Helsinki on hyvin vahvasti Mary Marckin Helsinki.
24. Paksuin kirjani. 869 sivua. Saattaisi hyllystä löytyä jokunen paksumpikin, mutta tämä on ainakin painavimmasta päästä. Loistava kirja. Muistan viikon pari talvea takaperin, kun tätä luin. Ulkona oli kova pakkanen, olin juuri toipumassa flunssasta kun koko muu perhe sairastui. Toiset nukkuivat monta päivää putkeen, minä lämmittelin kuumaa juomista, kävin kääntymässä postilaatikolla, luin ja luin.


25. Kaunis kansikuva. Alkuperäinen tehtävänanto oli näköjään upea, mutta se kääntyi mielessäni kauniiksi. Tästä tuli joulupäivänä "No onkos tullut kesä" -fiilis. Tämä vanhempieni Leino-kokoelma houkutteli minut ensi kertaa lueskelemaan Leinon runoja laajemmin vuosia sitten. Oli kesä ja tämä sopi valoisiin öihin.
26. Kirjoja, jokapaikassa! Niitä meiltä kyllä löytyy vähän sieltä ja täältä. Esimerkiksi joulunpyhien lukemisto (Juice minulla, Mooses miehellä) odottelivat lukijaansa pakastimen päällä.
27. Puhutteleva nimi. Jonakin onnellisena päivänä on hieno nimi kirjalle ja hieno on kyllä kirjakin. Yksi Lehtolaisen parhaista ikinä, ehkä jopa paras.
28. Lukematta ikuisuuden. Tätä on kehuttu valtavasti, mutta uudekseltaan se jäi lukematta. Hankin kirjan jokin aika sitten alesta, mutta vieläkään en ole tullut siihen tarttuneeksi. Ehkä vuonna 2015?

tiistai 23. joulukuuta 2014

Antti Holma: Järjestäjä


Aloitetaan kielteisestä, vaikkei se kai tapana olekaan. Ainoa syy, miksi en ole lukenut tätä kirjaa aiemmin, on pieni ja tiheähkö präntti, jolla kirja on painettu. Se ei houkuttele lukemaan. Joten pieni, kaino toive kustantamoihin: ajatelkaa meitä lukutoukkia ylirasittuneine silminemme! En ole muuten ainoa asiaan huomiota kiinnittänyt. Lienee joku jättänyt kirjan lukemisen tämän asian vuoksi väliinkin. Hyvin harmillista, sillä kirjan sisältö onkin sitten täyttä dynamiittia, tai ehkä kyseessä on paremminkin iloisesti ja ärsyttävästi räsähtelevä papattimatto, tykitys. Parin ensimmäisen sivun jälkeen en enää kiinnittänyt painatusteknisiin asioihin huomiota, sillä olin jo täysin Tarmon pauloissa.

Okei okei okei, nyt kun negatiivisuudet on käsitelty, voinkin keskittyä suitsutukseen. Antti Holman Järjestäjä on yhtä aikaa ratkihauska ja kipeän traaginen, höyhenkevyt ja lyijynraskas, valoisa ja synkkä, kepeä ja vaativa. Kirja itkettää ja naurattaa, viihdyttää ja saa ajattelemaan. Siitä lähtien kun kirjan lukemisen aloitin, en olisi halunnut sitä laskea käsistäni. Paloin ja janosin saada tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi Tarmolle ja hänen ystävälleen Minnamaijalle. Entä Danielille? Annille? Lainapeite-näytelmälle?

Kaikista vahvimmillaan Holma tuntuu olevan nimenomaan henkilökuvauksessa. Tarmon hahmo on briljantti. Hänellä on selkeästi jokin pahasti pielessä, mutta siitä huolimatta ja juuri siksi hahmoa ei voi olla rakastamatta. Se ei sinällään ole mikään ihme, sillä kaikki naiset rakastavat Tarmoa. Valitettavasti hän itse ei rakasta, pikemminkin päinvastoin. Työpaikallaan kirjastolla Tarmo on yksi tytöistä, joka saa kuulla inhottavia yksityiskohtia työkavereidensa seksielämästä haluamattaan. Tarmo itse haluaisi kuulua miesten joukkoon: kulkea haarat levällään rintakarvoja röyhytellen ja piereskellen. Kun hänen ärsyttävä esimiehensä Lillukka vielä heittää Tarmon perunaleivoksen roskiin, menee jotakin peruuttamattomasti rikki. Tarmo päättää ryhtyä oman elämänsä sankariksi, kasvattaa velttoina roikkuvien narujen tilalle lihakset ja päästä lähelle elämänsä miestä, kirjastossa tapaamaansa Danielia. Daniel on B-luokan näyttelijä A-luokan kropassa, ikuinen poika miehen ruumiissa.

Tarmon ryhtiliike näyttää tuottavan tulosta. Sisäisella soundtrackilla soi big band -musiikki, lihasten välissä tuntuu rako ja Tarmo saa työpaikan Suomalaisesta teatterista järjestäjänä. Meneillään on Lainapeite -produktio ja Tarmo tutustuu työryhmään, johon on kasattu näyttelijöiden karikatyyrit: mahdoton ja hankala diiva, alkoholisoitunut keski-ikäinen miesnäyttelijä, elosteleva nuori miesnäyttelijä ja hento, herkkä ja kaikkien himoitsema naisnäyttelijä. Sekä tietenkin ohjaaja, joka saa päähänsä mitä älyttömämpiä ideoita yrittäessään saada aikaiseksi kelvollista esitystä. Tarmo kehittyy varsin hyväksi järjestäjäksi, mutta hänen omat henkiset paineensa käyvät koko ajan sietämättömämmiksi, varsinkin, kun hänen kaukokaipuunsa kohde Daniel tulee produktioon mukaan. Teatteri on Antti Holmalle tuttu miljöö. Hänen teatterimaailman kuvauksensa on hykerryttävää ja välillä Holma lyö ihan toden teolla. Arvattavasti teatteriväki tunnistaa monta sellaistakin nyanssia, mikä maallikolta jää huomaamatta.

Holman kieli on eläväistä, välillä uskomattoman kaunista, välillä mustaa ja rumaa. Pääsääntöisesti tarinaa seurataan Tarmon kertomana, mutta ääneen pääsevät myös Daniel unipäiväkirjansa sivuilla sekä Riitta Rysä, näyttelijöiden pelkäämä siilitukkainen teatterikriitikko, kritiikkiensä kautta. Erilaiset kerrontatavat tuovat tarinaan vaihtelua ja vipinää. Erityisesti Danielin hahmo olisikin jäänyt kiiltokuvamaiseksi torsoksi ilman hänen omaa tajunnanvirtaansa.

Teatteri tarjoaa hyvän metaforan elämälle. Siinä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta miksipä olisikaan, kun se kerran toimii. Loppujen lopuksi niin Tarmon elämäremontti kuin Lainapeitteen rakentaminenkin tuntuu olevan epätoivoista tuulentuvan rakentelua. Siitä huolimatta niin näyttelijät, Tarmo kuin lukijakin haluavat palavasti uskoa, että kyllä tämä tästä, tämä onnistuu. Siinä mielessä Tarmo on samassa veneessä näyttelijöiden kanssa, että jollakin tapaa rikki tuntuu olevan heistä jokainen. Tarmo on kuitenkin ainoa, joka tunnistaa ristiriidan ihanteen ja todellisuuden välillä liian suureksi. Siinä piilee tarinan komedia ja tragedia.

Teatterissa olin oppinut, että draama ei synny siitä. että koko ajan on ikävää, vaan siitä, että ihmiset pyrkivät hyvään tai edes tasapainoon, mutta epäonnistuvat ja harhautuvat. Ihmisiä puolestaan ei saa nauramaan sillä, että yrittää olla hölmö, vaan sillä että on mahdollisimman tosissaan.

Järjestäjä on yksi tämän vuoden Savonia-ehdokkaista. Kyllä en mieltäni pahoittaisi, jos tämä voittaisi.

Toisaalla blogistaniassa:
Kirsi naurahteli useaan otteeseen.
Krista kuvaa teosta sekopäisen hyväksi.
Marilen mielestä kirjassa oli vähän liikaa aineksia.

Antti Holma: Järjestäjä
Otava 2014
383s
Arvostelukappale

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kirjakuvat 17-22.

17. Tavoittelin vähän samanlaista mystistä ilmettä kun kannen leidillä, mutta näytän lähinnä vain vastaheränneeltä!

18: Lukueväät: olen syönyt tässä kuussa piparkakun jos toisenkin. Kaupasta oli siirappi loppu, joten sovelsin taikinaan puolet annoksesta vaahterasiirappina. Kyllä toimii!


19: Alkaa V-kirjaimella. Välskärin kertomukset, ei lisättävää ❤️


20: Lukutoukan yöpöytä. Pinoan yöpöydälle kirjoja, joista haluan erityisesti itseäni muistuttaa. Tosin esimerkiksi Historian suurnaiset on odottanut vuoroaan ainakin vuoden.


21: Kovia kokenut. Tätä kirjaston poistomyynnistä kotiuttamaani Wildea olen esitellyt täällä ennenkin. Niin rakas teos!


22: Kirja ja sopiva asuste. Tykkään todella paljon tästä Romeon ja Julian pokkarikannesta. Se on romanttinen, mutta kuitenkin selkeä. Samanlainen on myös tämä Silverjunglen ruusuke, jonka hankin syksyllä kaulahuivin koristeeksi. Lopulta se kuitenkin on päätynyt yhä uudestaan harmaan edustusvillatakkini rintaan väriä tuomaan.


Luulen, että tapaamme vielä kerran ennen joulua. Luen nimittäin parhaillaan aivan huippuhyvää kirjaa, ehkä yhtä vuoden parhaista. Luulenpa, että tänä iltana en mene nukkumaan, ennen kuin se on luettu!

perjantai 19. joulukuuta 2014

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna


Moitin edellistä kirjaa pikkusieväksi. Kun se kuitenkin sattui sisältämään melko makaaberia huumoria ja liikkumaan kuoleman ja myrkkyjen parissa, tiesin, että nyt täytyy nostaa kierroksia. Lukupinoni ihan päällimmäisissä kerroksissa on jo hyvän aikaa odotellut Harri V. Hietikon Näkemiin Shosanna. Diggailin miehen edellisestä Lausukaa paranoid -vedosta melkoisesti, vaikken ehkä ihan genren kohderyhmään kuulukaan. Siispä tartuin nimettömän ratsastajan seikkailujen jatko-osaan varsin suurella mielenkiinnolla.

Sain sen mitä tilasin ja ehkä vähän enemmänkin: ei ollut pikkusievää. Jo kirjan alku sai nieleskelemään, sillä siinä esitetään video, jossa tapetaan ihminen äärimmäisen raa'alla tavalla. Enpä ollut aiemmin kuullut termiä snuff-video, mutta nyt tiedän sitten senkin. Ja kuten niin usein, tieto lisää tuskaa. Saman tempun se tekee kirjan päähenkilölle, joka onnistuneen keikan jälkeen päättää tehdä vähän omia tutkimuksiaan aiheen tiimoilta.

Tällä kertaa minulla meni ensimmäistä osaa pidempään, että aloin viihtyä Hietikon luomassa äärinihilistisessä maailmassa. Teksti oli entistäkin tylympää ja päähenkilön kovan jäbän puheet alkoivat jossakin vaiheessa jo vähän ärsyttää. Samaten hänen neitimäinen tapansa esitellä pukeutumistaan ja arvostella ihmisiä vaatteiden, ehostuksen, autojen yms. perusteella. Toisaalta en kävisi tästä kirjailijaa syyttämään, vaan pikemminkin onnittelemaan vahvoja tunteita herättävän henkilöhahmon luomisesta. Hietikko on itse sanonut halunneensa tehdä päähenkilöstä antisankarin, joten hymypoikapatsasta ei ollakaan tavoittelemassa. Sitä paitsi Näkemiin Shosanna on kuulemma Biker-trilogian ankein osa. Kolmanteen osaan on luvattu huumoria, mikä on hyvä asia, sillä juuri Lausukaa paranoid -läppää jäin tällä kertaa kaipaamaan.

Loppua kohti aloin kuitenkin jo nauttia menosta. Kirjan maailma on minulle vieras ja perin synkkä, mutta se on todettava, ettei Hietikko kirjoita ainoatakaan laiskaa lausetta. Jos koko ajan täytyy tylyttää, niin onhan se nyt hienoa, että pystyy tekemään sen verbaalisella tasolla näyttävästi. Omaa yhteiskuntamme saa ehkä suurimmat satsit niskaansa, mutta siitä en ole ihan varma, mitä tarkalleen ottaen Hietikko haluaa ajastamme sanoa. Luinko yhteiskuntakritiikkiä vai sen satiiria? Kirja on vähän samalainen kokemus kuin snuff-video (kai), jonka katsottuaan yököttää ja miettii, oliko kaikki sittenkin vain bluffia?

Lukuajankohtani oli mukava siinä mielessä, että kirja sijoittuu ajallisesti joulukuulle. Jos siis tämä sattuu osumaan käteen, nyt on oikein hyvä aika aloittaa kirjan lukeminen. En kuitenkaan oikein uskalla suositella Biker-kirjoja kenellekään, varsinkaan herkille sieluille, mutta mielelläni haastan niitä lukemaan. Hietikon kirjoihin verrattuna Arto Salminen kirjoitti kukkaiskielellä.

Harri V. Hietikko: Näkemiin Shosanna
Reuna 2014
271s.
Arvostelukappale

tiistai 16. joulukuuta 2014

Kirjakuvat 11.-16.

Joulu se tulla jollottaa! Tajusin juuri, että viikon päästä joulu onkin jo parhaimmillaan. Toivottavasti fiilistelen aatonaattoiltaa joululauluja kuunnellen ja kuusta ihastellen! Tosin meillä on perinteikkäästi usein käyty päivystyksessä ja apteekissa antibioottiostoksilla joulun kynnyksellä, joten enpä suunnittele turhia. Tosin jonkinlainen jouluperinne sekin.

Kuluneella viikolla olen jo lukenutkin likimain normaaliin malliin, joten saanemme ennen joulua ainakin yhden kirjapostauksen eetteriin. Sitä ennen kuitenkin näitä höpöhöpöpostauksia :) Ei vaineskaan, tällaiset kuvajutut on minusta tosi kivoja. Muutenkin olen hurahtanut viime aikoina Instagramiin, vaikka olen sitä käyttänyt jo pari vuotta. Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuitenkin huomannut, että kuvien räpsiminen arkisista tilanteista auttaa näkemään kauneuden, hauskuuden ja ilon ihan pienissäkin jutuissa. Ja se ystävät, se jos mikä kohentaa elämänlaatua! Kokeilkaapa! 

11. Kirjaostoksilla
Melkein aina kun käyn Helsingissä, käyn Akateemisessa kirjakaupassa. Huomautettakoon, että läheskään aina en sentään osta mitään, vaikka perheeni on kyllä tottunut kirjatuliaisiin (toinen vakkari tuliaispaikka on lentoaseman Muumi-kauppa. Siellä vierailen myös likipitäen aina lentäessäni ja erityisesti silloin, jos en ole jostakin syystä ehtinyt käydä Akateemisessa). Kirjojen lisäksi minua viehättää liikkeen valo, avaruus ja arkkitehtuuri. Siitä pisteet Alvar Aallolle. Opiskeluvuodet Jyväskylässä saivat minut hyvin kyyniseksi hänen arkkitehtuurilleen, mutta Kirjatalossa hän on onnistunut.


12. Ensimmäiset lauseet
 Minulla(kin) on huojuva pino makuuhuoneessa ihanjustkohta lukuun tulossa olevia kirjoja. Tällä kertaa valitsin lukemisen karskisti ensimmäisten lauseiden perusteella. Tietääkö muuten joku, mistä kirjasta on kyse?



13. Värikästä
Olen jaotellut kaunokirjallisuushyllyni värien mukaan. Tykkään erittäin paljon tästä puna-kelta-vihreä-sinisestä osasta. Mustia ja valkoisia kirjoja onkin sitten suhteessa ihan liian paljon.



14. Kesken jäänyt
Anna Karenina. Ykkösosan luin ja sitten annoin periksi. Minusta teos oli yllättävän ihmissuhdekoukeroinen. Jälkeen päin ajateltuna, mitä muuta se nyt juonen tuntien voisikaan olla? :) Ajoitus oli selkeästi väärä.



15. Kirja ja kuppi kuumaa
Tämänkertainen työprojekti alkaa olla kohta valmis. Tulevan vuoden kuviot ovatkin sitten taas ihan apposen avoinna. Olen kuitenkin huomannut, että alan pikku hiljaa tottua sekatyöläisen elämään, enkä stressaa turhia. Luotan siihen, että tekevälle riittää töitä ja että kivoja juttuja odottaa edessäpäin. Töissä tarjottiin glögiä ja jo vain se maistui. Tykkään muuten tosi paljon tästä valkoisesta työpöydästä, se on likimain ainoa paikka, jossa saa otettua tähän aikaan vuodesta kirkkaita ja valoisia kuvia!



16. Uusi lisäys hyllyyn
Mieheni soittaa minulle keskellä työpäivää tosi harvoin. Viime viikolla ollessani työmatkalla privapuhelin kuitenkin soi (kesken koulutuksen!). Vastoin tapojani vastasin, sillä olin ihan varma, että jommalla kummalla lapsella on pää halki tmv. Mutta asia olikin tämä: alehyllystä oli löytynyt Kerjäläisprinsessa (viimeinen kappale) ja mieheni kysyi noukkisiko sen talteen. Kyllä nyt nousi pisteet! Jatkossa kuitenkin maltan odottaa seuraavaan taukoon asti ja soitan vasta sitten takaisin :)



Valoa joulunaluspäiviin! Kohta lähdetään taas kevättä kohti kulkemaan!

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kuvakatsaus Kirjakanttiin

Ajan vieriminen eteenpäin tuntuu aina kiihtyvän vuoden viimeisinä kuukausina. Tuntuu, että ihan äsken vietimme kuopiolaista Kirjakantti -tapahtumaa, mutta pakko kai uskoa kalenteria, joka väittää aikaa kuluneen noista päivistä kolme viikkoa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi haluan vielä palata viikonloppuun kuvakavalkadin muodossa.

Perjantai: 


Kirjakantin avajaisia vietettiin perinteisin menoin Kuopion kaupunginkirjastolla. Samaten perinteisesti avajaisten odotetuin ohjelmanumero oli Savonia-ehdokkaiden paljastaminen.

Avajaisten jännittävin hetki: Savonia-raadin sihteeri Kirsti Hietanen (vas.) ja Snellman kesäyliopiston rehtori Soili Meklin paljastavat Savonia-ehdokkaat. Oikealla raadin puheenjohtaja Varpu Puskala esittelee tämän vuoden ehdokkaat. (Kuva Emmi Arola)

Ehdokkaista kaksi. Helena Waris ja Jouni Tossavainen pääsivät mukaan kukitukseen. (Kuva Emmi Arola)

Avajaisten jälkeen ääneen pääsivät pohjoissavolaiset kirjailijat, jotka vetivät rennon ja mielenkiintoisen paneelikeskustelun.
Antti Heikkinen kertoi vuodestaan Savonia-voiton jälkeen. (Kuva Emmi Arola)

Pohjois-Savon Vestäjiä edustivat kirjailijat Tatu Kokko (vas.), Jyri Paretskoi, Kirsi Pehkonen ja Pasi Ahtiainen. (Kuva Aino-Maria Savolainen.)

Avajaisten jälkeen juhlallisuuden jatkuivat ensin kutsuvieraille kaupungintalon kristallikruunujen alla ja sitten virallisilla jatkoilla Pannuhuoneen Humublues-illassa, jossa esiintyivät Joey Buddy sekä Faarao ja Kakspäinen narttu.

Faarao ja Kakspäinen narttu (Kuva Olavi Rytkönen)
Kuva Aino-Maria Savolainen.

Suunnittelutyöryhmän pj. Soili Meklin ja joku random-bloggaaja :) (Kuva Soili Meklin)

Ehdokaskirjat olivat esillä myös kaupungintalolla. Tässä kirjoja hypistelevät Kuopion kaupunginkirjaston asiakas- ja kokoelmapäällikkö  (ja Kirjakantin suunnittelutyöryhmän jäsen) Päivi Savinainen ja Tuulevin Lukublogin Tuulevi Ovaska. (Kuva Aino-Maria Savolainen)




Lauantai:
Lauantaina pääsimme nauttimaan sanojen sanomasta. Kaikilla kirjailijavierailla nimittäin oli sana hallussaan, muutenkin kuin kirjallisesti. Aamu alkoi katsauksella Savonia-ehdokkaisiin Riitta Raatikaisen ja Risto Löfin johdolla. Minä ja Tuulevi puolestaan vinkkailimme kiinnostavista kirjoista kirjastokävijöille.


Panu Rajala veti tuvan täyteen.
Johanna Sinisalo sai yleisöltä useammatkin väliablodit. (Kuva Aino-Maria Savolainen)


Risto Isomäki esiintyi kauppakeskus Apajassa. Haastattelijana Jukka Kananen. (Kuva Aino-Maria Savolainen)


Yksi sykähdyttävimmistä ohjelmaosuuksista oli VB-valokuvakeskuksella vietetty Runon ja laulun ilta. Ohjelma jakaantui kahteen osaan. Ensimmäisessä näyttelijä Sari Siltavuori ja näyttelijä Sinikka Mokkila esittivät pianisti Minna Tirkkosen säestämänä Kaj Chydeniuksen runosävellyksiä. Toisessa osassa tunnetut kuopiolaiset henkilöt esittivät omia lempirunojaan yleisölle.
Atik Ismail eläytyy runoon. (Kuva Aino-Maria Savolainen)
Samalla vietettiin Viktor Barsokevitschin 151-vuotispäivää. Valokuvakeskus oli ääriään myöten täynnä. (Kuva Emmi Arola)


Sunnuntai

Sunnuntaina Steiner-koulun tiloissa oli ohjelmaa perheille. Heti aamulla Paikkateatteri esitti Hölmöläistarinoita. Olimme mekin lasten kanssa paikalla ja ihan haltioissamme, niin lapset kuin aikuisetkin! Päivän aikana oli myös kirjailijaesiintymisiä, nimittäin Jukka Itkonen ja Hannele Huovi olivat paikalla. Heistä jälkimmäinen piti iltapäivällä myös sanataidetyöpajan lapsille.

Jukka Itkonen. (Kuva Emmi Arola)

Hannele Huovi (Kuva Emmi Arola)
Hölmöläisten mehu oli laihanlaista. (Kuva Aino-Maria Savolainen)





Samaan aikaan toisaalla: Kino Kuvakukossa keskuteltiin steampunkista. Sain vieraakseni Hanna Matilaisen eli Morren ja Magdalena Hain. Puhuimme paitsi heidän kirjoistaan myös siitä, mistä höyrypunkissa on oikeastaan kysymys. Itselleni juttutuokio oli ehdottomasti viikonlopun kohokohta, joten tapahtuma sai arvoisensa päätöksen!
(Kuva Emmi Arola)


Monta hyvää kuvaa ja mielenkiintoista henkilöä jäi esittelemättä. Mutta melkoinen kuvaoverload tuli tässäkin, toivottavasti saatte postauksen auki laitteillanne.

Lisää kuvia, videomateriaalia (esimerkiksi steampunk-haastattelusta ja mainiosta lauantaina esiintyneestä Lupu ja Wappaat tyylit -poppoosta löytyy Kirjakantin Facebook-sivuilta). Käykääpä myös lukemassa Lukulampussa ilmestynyt artikkeli, jossa tapahtumasta kertovat lisäkseni Soili Meklin ja Olavi Rytkönen.

Kiitos omasta puolestani vielä kaikille teille, jotka olette tavalla toisella tässä tapahtumassa mukana, joko järjestämässä, esiintymässä tai yleisönä osallistumassa. Itselleni parasta tapahtumassa ovat kohtaamiset: ihmiset, ajatukset ja sanat risteilevät ja muodostavat leikkauspisteitä. Kuten Rytkösen Olavi tuossa Lukulampun artikkelissa hyvin sanoo, tapahtuma tulee iholle. Toivottavasti näiden kuvien myötä pieni osa tuosta tunnelmasta välittyy myös sinne ruutujen tuolle puolen!

perjantai 12. joulukuuta 2014

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä


Huh! Kolmen viikon kirjaton putki blogissa päättyy tähän. Viimein olen saanut kirjan luetuksi! On ollut kiireitä ja on tehnyt välillä mieli tehdä muuta kuin lukea. Ja sitten lisäksi olen koko ajan yrittänyt edistää tätä Alan Bradleyn kirjaa. Kannattiko tähän käyttää viikkotolkulla aikaa? Enpä oikein tiedä. Bradleyn Kuolema ei ole lasten leikkiä on ollut paljon esillä blogeissa ja käsittääkseni varsin positiivisessa valossa. Myös kansi on kiinnostava ja vaikuttava. Hypistelin kirjaa kirjamessuilla, mutta jätin kuitenkin ostamatta (onneksi, kuten nyt voin sanoa).

Tässä kirjassa on periaatteessa kaikki ainekset kohdallaan:
1. Kiinnostava, 11-vuotias myrkyistä ja kuolemasta kiinnostunut pikkuvanha pikkutyttö, jossa on salapoliisin vikaa.
2. Mustaakin mustempi aihepiiri ja huumori.
3. Sotien jälkeinen Britannia ja viehättävä maalaiskylä.
4. Lukuisat kirjallisuusviittaukset.

Mutta kirja oli puisevan tylsä! Mikä meni vikaan?

1. Rankasta aihepiiristä huolimatta kirjassa on jotakin pikkusievää, mikä ärsyttää minua. En valitettavasti osaa määritellä tätä pikkusievyyttä kunnolla, koska sen vain tuntee, mutta mielestäni sillä on jotain tekemistä laskelmoinnin kanssa.
2. Maneerit ja toistot. Erityisen rasittavia olivat Aku Ankka -tyyliset Tuhat tulimmaista! -huudahdukset.
3. Laaja henkilökaarti tuskin häiritsee, jos on lukenut sarjan ensimmäisen osan. Minulla oli kuitenkin vaikeuksia pysyä mukana siinä, kuka oli kukin.
4. Hidas tempo. Kirja muuttui mielenkiintoiseksi vasta reilusti yli puolen välin. En tiedä, miksi jatkoin sinne asti.

Kirjassa oli siis mainioita elementtejä, jotka jo yksinään olisivat tehneet vaikutuksen, mutta niiden yhdistäminen samaan tarinaan ei oikein onnistunut ja tulos lässähti. On kuitenkin myönnettävä, että tunsin tarinaa kohtaan myös henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Kirjassa kun viitataan jatkuvasti erääseen aiempaan tapahtumaan, joka on ajatuksena hyvin ahdistava. Kirjan alkupuolella taas seurataan lähinnä päähenkilö Flavia de Lucen omaperäisiä laboratoriotutkimuksia sekä hänen hengaamistaan kylään autorikon vuoksi pysähtyneiden nukketaiteilijoiden kanssa. Kumpikaan aihepiireistä ei varsinaisesti tehnyt kirjasta page-turneria.

Kirjassa on kuitenkin ihan kelpo aineksia, joten jollekin tämä voi sopiakin. Itse pidin eniten kirjan suomenkielisestä nimestä. Se on mainio!

Muutamia poimintoja positiivisemmista blogitunnelmista:

Kirsi luki kirjan muutamassa illassa. En käsitä miten :)
Katja piti kirjaa keskivertodekkarina, joka tarjosi rentouttavan lukukokemuksen.
Maijalle kirja tarjosi leppoisia lukuhetkiä ja sopivan kimurantin juonen.
Flavian kemialliset kokeet saivat Mai Laakson hymyilemään.

Alan Bradley: Kuolema ei ole lasten leikkiä
Bazar 2014
389s.
Suomennos Laura Beck.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kirjakuvakuukausi jatkuu, kuvat 8.-10.

Edellisessä kuvakoosteessa kerroinkin jo Neiti Kevään lukutottumuksista. Yleisön pyynnöstä kuva pikkuneidin ergonomisesti vuoratusta sängystä. Kuten kuvasta voi päätellä, mm. muumit ovat kirjoissa kova juttu. 

8.Lukunurkka

Seuraavassa kuvassa kurkataankin sitten kirjablogin hermokeskukseen. 

9. Kirjabloggaajan työpiste

Viimeisessä kuvassa esitellään kirja-aarretta. Mietin aika pitkään, minkä kirjan valitsisin, sillä vaihtoehtoja on monia. Päädyin kuitenkin tähän omaan, ensimmäiseen kirjoittamaani kirjaan. Sen eteen tuli tehtyä monta vuotta tutkimusta ja valmis kirja oli toteutunut unelma. Kaiken lisäksi kyseessä on muuten vieläpä aika hyvä kirja, vaikka itse sanonkin! :)
Lisää kuvia taas lopummalla viikkoa!

10. Kirja-aarteeni




sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kirjakuvat päivinä 4.-7.


Tämä ensimmäinen ei ole kirjakuva, mutta menköön myöhäisenä itsenäisyyspäivän toivotuksena. Kuva on tulevan kesämökkimme edustalta itsenäisyyspäivänä otettu. Toivottavasti ensi kesän lopulla saisimme osan talosta asuttavaan kuntoon. Mökkimme on saanut jo katon ja nimen, Linnunlaulu. Siinä pihalla on erityisen helppo olla isänmaallinen ihminen.

Kiireiden ja maalla vietetyn ajan johdosta en ole ihan joka päivä ehtinyt lisäilemään tänne kirjakuvia, mutta tuskinpa se ketään haittaa. Tässä tulee nyt sitten useampia.


4. Kirjakassi


Perheemme kirjastokassi on saatu kylkiäisenä lastenvaatekutsuilta. Kassi on minusta tavattoman kaunis herkkine kuvioineen, joten se saa nököttää olohuoneen nurkassa koko ajan.




5. Lukemista ja herkuttelua




Ajoittain koukutun niinkin lapselliseen aineeseen kuin O'boy -kaakaoon. Kannan huonoa omaatuntoa sen järkyttävän sokerimäärän vuoksi. Mutta koska minulla ei ole päihteisiin liittyviä paheita, en jaksa stressaantua tästä :)



6. Rakkaat kirjanmerkit




Minulla on useita kirjanmerkkejä, mutta tämä yksi on oikeasti rakas. Se on kaunis ja käytännöllinen, tyylikäs ja ajaton.





7. Kirja reissussa


3-vuotias Neiti Kevät lukee valehtelematta kymmeniä kirjoja ennen nukahtamista. Niiden kaikkien on myös oltava sängyssä. Jos tyhjennän sängyn, on kirjat kannettu seuraavana iltana takaisin sänkyyn. Mummolareissulla pärjättiin sentään neljällä kirjalla. Kun ne oli luettu, päätyi iltalukemiseksi Rukouskirja vuodelta 1849 (ei kuvassa!). Ehdin onneksi pelastaa mummoni isoisän hauraan kirjan ennen suurempia tuhoja!



LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...