sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Kirjakuva päivässä


Marraskuu vaihtuu joulukuuksi ja hyvä niin. Tämä kuukausi on ollut antoisa, mutta raskas. Kaipaan selkeästi vähän taukoa lukemisesta ja aikaa perheelle ja liikunnalle, joten ajattelin pikkuisen downshiftata.

Mutta jotta ette vallan joutuisi viettämään aikaa ilman seuraani (no enköhän minä JOTAIN lue tässäkin kuussa), toteutan viimein tämän mainion, kirjablogeja tänä syksynä kiertäneen Kirjakuva päivässä -kuvahaasteen, joka on alun perin lähtöisin  Le Masque Rouge -blogista. En välttämättä muista postata tänne kuvaa ihan joka päivä, mutta jos näin käy, niin sitten tulee kerralla useampi!
Sain muuten innoituksen tähän Elleniltä, joka myös kuvaa kirjoja joulukuussa, joten käykääpä kurkkimassa hänenkin otoksiaan.

Ensimmäinen adventti on kohta takana ja huomenna on jo joulukuu. Joulun odotus voi alkaa! Tuokoon se valoa tähän pimeyteen. Huomennakin kipinöi, sillä Copycat-kisan voittaja ratkeaa jo heti aamulla. Pysykää kanavalla! :)

Amma

COPYCAT-äänestys on päättynyt!


Rakas romaanihenkilö -copycatkisan äänestys on päättynyt. Kiitos osallistumisestanne.
Ääniä lasketaan parhaillaan...


tiistai 25. marraskuuta 2014

Sinä inspiroit minua



Opetan asiakkaitani kehumaan itseään. Kaikki lähtee siitä, että tunnistaa omat vahvuutensa ja uskaltaa sanoa ne myös ääneen. Kun itsensä kehuminen onnistuu, on luontevaa kehua toisia. Suomessa kehutaan ihmisiä aivan liian vähän. Enemmän ollaan osoittelemassa sormella, jos joku tekee pienen virheen. Tai jos ei tekisikään, niin ainakin voi sanoa, että ensi kerralla voit tehdä tuonkin sitten paremmin. Tämä ankea suhtautuminen johtunee osittain siitä, että itseäänkään ei saa kehua. Ihminen voi olla tyhmä, ilkeä ja vaikka mitä, mutta auta armias, jos omakehu haisee, sitä ei niin vain saakaan anteeksi! Pyh, sanon minä! Kuljetaan rohkeasti rinta rottingilla ja muistetaan kiittää myös muita pienistäkin asioista, se nostaa hymyn väkisinkin huulille, varsinkin näinä harmaina päivinä!

Tämä alustuksena sille, että blogeissa kiertää aivan ihana haaste, joka saisi kyllä levitä blogien ulkopuolellekin. Jutun jujuna on kehua vuolaasti kolmea blogia, joista itse saa inspiraatiota. Minä sain viestikapulan hurmaavalta Elleniltä. Ja silläkin uhalla, että tämä olisi nyt itsensä kehumista, liitän Ellenin kehut tähän, jotta voin käydä niitä aina vaivatta lukemassa silloin kun uskonpuute tai yleinen henkinen littanuus vaivaa.

Amman lukuhetki ja valloittava Aino-Maria. Amman tekstit ovat syviä ja raikkaita, olet ihana, Amma! Blogin ulkoasu on jotain aivan upeaa! Amman lukuhetkeä lukiessa voi vain nauttia ja ajatella, että kuinka me kirjabloggaajat olemmekaan onnekkaita, kun meillä on hänet! Näin hänet Kirjamessuilla livenäkin, mutta en ehtinyt jäädä juttelemaan, toivottavasti ensi vuonna!

Noin. Jätän sen vain tähän. Kiitos, Ellen. Näillä sanoilla elän pitkään!

Sitten koittaakin paras ja samalla vaikein osuus, nimittäin välittää terveiset kolmelle itseä inspiroivalle blogille. Varmasti jokainen tähän haasteeseen jo osallistunut on kirjoittanut siitä, kuinka vaikeaa on valita vain kolme blogia. Huomasin nyt, että se on vielä paljon vaikeampaa kuin ennalta ajattelinkaan, sillä on niin monenlaisia blogeja, jotka inspiroivat eri tavoilla ja niitä on mahdotonta laittaa "paremmuus"järjestykseen.

Siispä päätin valita kolme blogia niiden ominaisuuksien perusteella, joita toivoisin hippusen verran lisää itsellenikin.

Ilo ja innostuminen: Lukutoukan kulttuuriblogi

Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, jos kuka, rakastaa kirjoja ja innostuu aina yhtä paljon luettuaan hyvän kirjan tai bongattuaan uuden, kiinnostavan kirjailijan. Kristan blogi on täynnä rakkautta kirjoihin ja hyvää lukutuulta. En näin äkkiseltään muista lukeneeni yhtään kyynistä kirja-arviota hänen kirjoittamanaan. Kiitos Krista valoisuudestasi!

Suorapuheisuus ja omaperäisyys: Morren maailma

Morren suorapuheisuuden ja täräkkyyden mainitseminen tuntuu suorastaan kliseiseltä, sillä se usein peittää alleen sen, että Morren maailma on oikeasti muutenkin hieno blogi kuin pelkän tiukkasanaisuuden osalta. Joka on kerran Morren blogissa käynyt, muistaa sen taatusti myös myöhemmin. Morre lukee kirjoja monipuolisesti, mutta tuo meidän tavisten tietoisuuteen paljon sellaista kirjallisuutta, mikä muuten menisi ihan ohi. Muutenkin kyseessä on sellainen kirjallisuuden monitoiminainen, että sitä ei voi muuta kuin ihailla. Fanitan sinua, Morre!

Satiiri ja kirjallisuuskeskustelu: Kirjasfääri

Jos kirjamaailmassa on kiinnostava ilmiö, skuuppi tai pinnan alla kuplii, on takuuvarma juttu, että Kirjasfäärin Taika on vainunnut sen jo ajat sitten ja kirjoittanut aiheesta mehevän postauksen. Taika ei turhia säästele, vaan revittelee säälimättömästi kun huomaa tilaisuuden tulleen. Mutta jos tekstejä raaputtaa satiiria syvemmältä, saa huomata, että pohjalla on tiukkaa asiaa ja asiantuntemusta. Taika on aina ajan hermolla. Go Taika, go :)

Tässä siis kolme blogia, jotka inspiroivat minua. Krista, Morre ja Taika, toivon, että jaatte hyvää mieltä eteenpäin tämän haasteen myötä!

Ps. Olen kiitollinen tästä haasteesta senkin takia, että painiskelen vielä Kirjakantin jäljiltä yleisen luku- ja elämäjumin kanssa. Mutta kyllä tämä tästä, pikkuhiljaa!

torstai 20. marraskuuta 2014

Magdalena Hai: Kerjäläisprinsessa & Kellopelikuningas (sisältää viittauksia Hanna Matilaisen Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon -teokseen)




Kirjakantti on jo ihan ovella. Tällä viikolla on tehty viilauksia, pidetty viimeisiä palavereja, tunnettu vuorotellen kihelmöivää jännitystä ja toisaalta väsymystä ja viime hetken paniikkia. Tapahtuman valmisteluun liittyy aina muuttuvia tekijöitä ja viimeiseen asti saa jännittää, että pitävätkö suunnitelmat kutinsa. Viime vuoden kokemuksesta kuitenkin jo tiedän, että kun itse tapahtuma alkaa, alkaa myös kirjallisuustapahtumasta nauttiminen. Tänä vuonna se tapahtuu huomenna klo 16.30 kaupunginkirjastolla kun avajaiset käynnistyvät.

Olen myös "lauteilla" lauantaina, kun minä ja Tuulevin lukublogin Tuulevi jaamme kirjavinkkejä kirjastolla klo 12 ja 14. Tulkaa moikkamaan! Kaikista eniten taidan kuitenkin odottaa sunnuntaita, jolloin pääsen klo 13 haastattelemaan Magdalena Haita ja Hanna Matilaista Kino Kuvakukossa. Tarkoituksena on keskustella ilmiöstä nimeltä steampunk ja keskutelumme jälkeen Kuvakukossa esitetään henkeen sopiva Laputa- Linna taivaalla -elokuva. Tilaisuus on ilmainen, joten merkatkaapa tapaus viikonloppusuunnittelmiinne.

Steampunk on minulle toisaalta ilmiönä tuttu, mutta kuitenkin vieras. Olen täällä blogimaailmassa seurannut esimerkiksi Magdalena Hain uran kehittymistä, mutta toisaalta en syystä tahi toisesta ole tullut hänen kirjoihinsa tarttuneeksi. Onneksi minulle tuli nyt hyvä syy tutustua Gigi & Henry -sarjaan samoin kuin Hanna Matilaisen Mitä kummaa -teokseen (Avain 2014) steampunkin tiimoilta. Steampunk on mahtava ja hulvaton taiteenlaji ja vaikka minulla on nyt tietämystä vain kynnenraapaisun verran, olen jo aika myyty. Täytyy sanoa, etten malta odottaa sunnuntain keskustelua!



Mutta asiaan. Viime aikoina olen viettänyt aikaani eritoten kahden Gigi&Henry -sarjan romaanin kanssa. Siinä rinnalla olen syventänyt tietämystä Mitää kummaa- teoksen avulla. Siinä teoksessa riittää asiaa monesta muustakin kummallisesta kirjallisuudenlajista ja olen tällä tutkimusretkellä vasta ihan alkutekijöissä. Joten nyt kirjoitan enemmän Gigysta ja Henrystä. Ensimmäisenä luin trilogian avausosan Kerjäläisprinsessan ja sen jälkeen Kellopelikuninkaan. Tänä vuonna ilmestynyttä Susikuningatarta en ole vielä ehtinyt lukea ja taidan toisaalta halutakin vähän säästellä sitä intensiivisen steampunk-annoksen jälkeen. Mutta varmasti tulen senkin vielä lukemaan.

Kerjäläisprinsessa oli ilmestyessään vuonna 2012 ensimmäinen suomalainen steampunk-romaani. Fakta on minusta hämmästyttävä monessakin mielessä. On aina upeaa päästä seuraamaan jonkin asian suurta esiinmarssia, pioneereilla ja edelläkävijoillä on jonkinlainen sankariuden sädekehä ympärillään. Matilaisen Mitä kummaa -teoksesta opin, että steampunk sijoittuu spefi-kentällä jonnekin fantasian ja scifin välimaastoon. Äkkianalyysillä sanoisin Hain kirjojen sopivan tähän määritelmään hyvin. Vihreälle saarelle sijoittuvissa tarinoissa vilisee niin ihmissusia kuin mekaanisia ihmelaitteitakin. Niin ikään Matilaiselta nappasin lisää höyrypunkin määreitä; 1800-luku, aikalaisestetiikka, höyrykoneet, aikakauden tunnelma ja mahdollinen vaihtoehtoinen historia. Jep, nämäkin löytyvät Gigin ja Henryn tarinoista.

Ehkä kaikista kiehtovimmaksi koenkin Magdalena Hain luoman vaihtoehtoisen historian. Golf-virran kääntymisen myötä Grönlanti on osittain sulanut ja sinne on muodostunut viikinkien eli varjaagien johtama Pohjois-Atlantin kauppamahti. Merkittävään kaupan ja merenkulun keskukseen on myös kulkeutunut useiden kansojen edustajia, esimerkiksi skandinaaveja ja juonen kannalta olennaisia pakolaisia Umbrovian valtakunnasta. Heistä yksi on Gigi perheineen. Köyhien kaupunginosassa Alhaistossa asuva Gigi on perheensä nuorimmainen. Aivan tavallisesta perheestä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä kyseessä on pahamaineisen Andros Luopion vallankaappauksen jälkeen maanpakoon joutuneen Umbrovian kuninkaan perhe. Gigin paras ystävä on koditon poika Henry. Elämä on hyvin köyhää, mutta kuitenkin varsin huoletonta lapsen elämää. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Luopio saa selville vihamiehensä piilopaikan. Mahtavassa lopputaistelussa Gigi joutuu kohtaamaan Luopion silmästä silmään, eikä selviä tapahtumasta ilman ikuisia arpia.


Kellopelikuninkaassa Gigin ja koko perheen elämä on muuttunut suhteessa sarjan aloitukseen. Salaisuus on paljastunut ja Keloburgin kaupunkin Isäntä on ottanut aristokraattisen perheen ja ennen kaikkea omalaatuisen keksijäkuninkaan lemmikikseen. Perhe on päässyt kipuamaan lähemmäs omaa elintasoaan Rahaston parempiin piireihin, mutta Gigi ei tunne oloaan kotoisaksi. Hänen entinen elämänsä on ollut Alhaistossa, eikä hän osaa kaivata perheensä mennyttä loistoa. Kohtaaminen Luopion kanssa ei myöskään jätä häntä rauhaan. Eriskummallisten olosuhteiden lisäksi tavanomaiset kasvamisen kipupisteet vaivaavat niin Gigiä kuin Henryäkin.  Tässä romaanissa jännite muodostuu Gigin isän ja tämän apulaisen Barnabaan rakentaman Titanin, ilmalaivan, ympärille. Keloburgissa nimittäin saa jalansijaa uskonlahko, joka tuomitsee sekä Titanin että koko Gigin perheen syntiseksi. Gigi joutuu kohtaamaan verenperintönsä ja sen tuoman vastuun taakan. Jälleen kerran Gigi joutuu puolustamaan itseään ja perhettään, tällä kertaa se on koitua hänen kohtalokseen. Kirjan päättyessä ennusmerkit viittaavat siihen, että trilogian päätösosa kohoaa eeppisiin mittasuhteisiin.

Lainasin kirjat kirjaston lanu-osastolta, mutta lukiessani en ajatellut missään vaiheessa lukevani nuorten kirjaa, vaan tempauduin tapahtumiin mukaan estoitta. Kohderyhmä näkyy oikeastaan lähinnä siinä, että synkistä teemoista ja rajuista tapahtumista huolimatta kerronta ei ylly ahdistavaksi ja tarinassa säilyy mukavan seikkailullinen henki. Tytön kasvu nuoreksi naiseksi on ikiaikainen teema, joka kiinnostaa varmasti monenikäisiä. Mistään "tyttöjen kirjasta" ei tässä yhteydessä kuitenkaan kannata puhua, sillä Gigissä riittää ytyä poikienkin sankariksi. Ja onhan mukana uskollinen Henry, Gigin paras ystävä.

Magdalena Hai: Susikuningatar
Karisto 2012
188s.

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
Karisto 2013
330s.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon.
Avain 2014
191s

maanantai 17. marraskuuta 2014

Rakas romaanihenkilö: äänestä parasta copycat-kuvaa!



Tässä ne nyt ovat: 19 hienoa, rakasta romaanihenkilöä esittävää kansikuvaa! Haluan ihan ensimmäiseksi esittää vielä kerran kiitokseni kaikille aikansa, mielikuvituksensa ja intohimonsa peliin laittaneille osallitujille. Ilman teitä tätä kilpailua ei olisi! Ilman teitä ei olisi myöskään Kuopion kaupunginkirjastossa seuraavien kahden viikona ajan esillä olevaa Rakas romaanihenkilö -näyttelyä. Näyttely avautuu tänään ja on esillä 29.11. saakka. Tuona aikana suosikkikuvaansa voi äänestää niin kirjastolla kuin täällä blogissakin. Eli aikaa valita mieluisansa lauantaihin 29. päivään saakka.

Äänestäminen on yksinkertaista. Kirjastolla se tapahtuu perinteisin menoin lippuäänestyksellä. Jos äänestät blogissa, jätä äänesi kommenttilootaan (löytyy tämän postauksen lopusta). Merkitse kommenttiin sen kuvan numero, jolle haluat äänesi antaa. Halutessasi voit myös esittää perusteluja, miksi päädyit juuri tähän kuvaan. Muista myös jättää jonkinlainen yhteystieto tai ainakin nimimerkki itsestäsi (erityisesti, mikäli et omista Blogger-tiliä), jotta olet mukana arvonnassa. Kaikkien ääneistäjien kesken arvotaan kirjapaketti. Myös voittaja palkitaan kirjoilla ja ehkä myös jollakin muulla pikku yllätyksellä! Parhaan copycat-kuvan voittaja sekä arvonnassa onnekas julistetaan tässä blogissa 1.12.

Pitemmittä puheitta, antaa kuvien puhua puolestaan (selvyyden vuoksi mainittakoon, että copycat-kuva on vasemmalla, alkuperäinen oikealla).


1.



2.



3.



4.



5.



6.



7.



8.



9.



10.



11.




12.



13.



14.



15.



16.



17.



18.




19.




perjantai 14. marraskuuta 2014

Kirjakantti 21.-23.11. Virallinen tärppipostaus!


Vuoden loppu on kirjahipin kulta-aikaa. Lokakuussa messuillaan, marraskuussa jännitetään palkintoehdokkuuksia ja lopullisia voittajia. Perinteikkäästä kirjatapahtumasta ja palkintopöhinästä pääsee nautiskelemaan 21.-23.11. myös Kuopiossa Kirjakantin merkeissä. Tapahtumaa vietetään tällä kertaa Sanojen vuoksi -teemalla.

Tapahtuman avajaisia vietetään Kuopion kaupunginkirjastolla perjantaina 21.11. klo 16.30 alkaen. Paikalle tosin kannattaa tulla mahdollisuuksien mukaan jo aiemmin, sillä samalla voi tutustua rohkeiden kirjabloggaajien copycat-kuviin. Rakas romaanihenkilö -näyttely avataan jo ensi maanantaina (jolloin äänestysuurnat avataan myös täällä blogissa), joten tuotoksia voi käydä tutkimassa ja suosikkia äänestämässä jo aiemminkin. Aikuisten osastolla puolestaan on Linnasta Humisevalle harjulle -kirjamme pohjalta tehty kirjanäyttely. Eli sinne siis kirjoja tutkimaan ja lainailemaan!

Avajaisseremoniaan kuuluu jo perinteiseen tapaan Savonia-ehdokkaiden julkistaminen ja tämän jälkeen tilan ottavat haltuunsa Vestäjien pohjoissavolaiset kirjailijat (Kirsi Pehkonen, Jyri Paretskoi, Tatu Kokko, Pasi Ahtiainen), jotka haastattelevat toisiaan. Korviini on kantautunut huhuja, ettei kyseessä ole ihan perinteinen matinea, joten kannattaa ehdottomasti tulla katsomaan, mitä tapahtuu. Myös viime vuoden Savonia-voittaja Antti Heikkinen avaa sanaisen arkkunsa.

Savonia-ehdokkaiden mietteitä pääsee kuulemaan syvemmin lauantai-aamuna klo 10.00 alkaen ja sen jälkeenkin kirjaston saliin saapuu toinen toistaan kiinnostavampia kirjailijoita: klo 11.30 Panu Rajala, klo 13.00 Johanna Sinisalo ja klo 15.00 Risto Isomäki. Ohjelman lomassa järjestetään Tarinatori ja allekirjoittanut jakaa kirjastosalissa yhdessä Tuulevin lukublogin Tuulevin kanssa hyviä kirjavinkkejä, tulkaa moikkaamaan!

Itse odotan kovasti myös iltaohjelmaa VB-valokuvakeskuksella klo 16.30-18.30. Luvassa on Kaj Chydeniuksen sävellyksiä ja rohkeita tunnettuja kuopiolaisia, jotka astuvat lavalle tulkitsemaan suosikkirunojaan. Klo 21 kannattaa siirtyä ravintola Sampoon kuuntelemaan Jukka Kervisen ja Sasse Savolaisen Nälkäfolkia.

Sunnuntai on Kirjakantissa perinteisesti perheiden päivä ja kiinnostavaa ohjelmaa löytyykin kaikille vauvasta vaariin. Sunnuntaina ohjelma jakautuu Steinerkoulun ja Kino Kuvakukon tiloihin. Heti aamulla klo 10.00 Steinerkoululla pääsee seuraamaan Paikkateatterin Hölmöläistarinoita -näytöstä, jonka jälkeen haastatteluihin saapuvat Hannele Huovi ja Jukka Itkonen.  Huovin ohjaama sanataidetyöpaja 8-12 -vuotiaille järjestetään klo 14.15-15.30.

Steampunk puolestaan valtaa Kino Kuvakukon klo 13.00 alkaen. Paikalla ovat kirjailijat Magdalena Hai ja Hanna "Morre" Matilainen. Itselläni on kunnia päästä haastattelemaan heitä steampunkista. Mitä steampunk oikeastaan on? Mikä siinä kiehtoo? Kuuluuko jokaisen itseään kunnioittavan höyrypunkkarin pukeutua korsettiin? Suurin piirtein tällaisia latuja ounastelen keskustelun etenevän, tosin koskaan ei voi tietää, kun näistä leideistä on kyse! Tulkaa siis kuuntelemaan ja varatkaa aikaa, sillä heti haastattelun jälkeen esitetään teemaan sopiva Hayao Miyazakin Laputa - Linna taivaalla elokuva. Leffan ikäraja on 7 vuotta ja tilaisuuteen, kuten kaikkiin yllämainittuihin tapahtumiin, on vapaa pääsy.

Ensi viikoloppuna juhlitaan - kirjojen vuoksi! Tule mukaan!

Kts. Kirjakantin ohjelma kokonaisuudesssaan täältä.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Juha Järvelä & Marjo Vallila: Komisario Palmun jäljillä


Juha Järvelän ja Marjo Vallilan Komisario Palmun jäljillä on yksi eniten odottamimmistani kirjoista tänä syksynä. Olen ollut Palmu-fani jo pitkään, ensin lapsena elokuvien ja myöhemmin aikuisena kirjojen myötä. Olen perehtynyt asiaan jopa sen verran, että Helsingissä käydessäni olen bongaillut elokuvista tuttuja paikkoja ja esittellyt niitä kanssamatkaajille enemmän kuin kenties olisi ollut tarpeen. Joten kun kuulin tällaisen kirjan olevan tekeillä, lisäsin sen heti Must Read -listalle (vrt. To Be Read). Helsingin kirjamessuilla kirja tuli Tietokirjaraadissa jaetulle ensimmäiselle sijalle.


Tämä näkymä avautuu Palmun ja Virran työhuoneen ikkunasta. Poliisiasema sijaitsi Senaatintorin varrella todellisuudessakin, mutta kuvaukset tehtiin studiolla ja ikkunan takana näkyvä kirkko oli todellisuudessa vain kuva.


Komisario Palmun jäljillä keskittyykin kolmeen edellisessä kappaleessa mainitsemaani ja itseäni kiinnostavaan osa-alueeseen: kirjoihin, elokuviin ja kuvauspaikkoihin. Ensimmäiseksi kerrotaan kolmen Palmu-romaanin; Kuka murhasi rouva Skrofin, Komisario Palmun erehdyksen ja Tähdet kertovat, Komisario Palmun syntyä ja esitellään romaanien sisältöä ja kerrontaa. Toiseksi paneudutaan elokuvaversioihin eli analysoidaan edellä mainituista romaaneista tehtyjä adaptaatioita ja esitellään neljättä elokuvaa, ilman Waltaria syntynyttä Vodkaa, komisario Palmua aikansa ilmentymänä. Kirjan lopulla vieraillaan Palmujen kuvauspaikoilla ja romaaneissa esiintyvissä kohteissa. Kirjan kansiin on painettu myös Helsingin kartta, johon on merkitty Palmu-fanin pyhiinvaelluskohteet.

Mika Waltari oli itse salapoliisiromaanien ystävä, mutta 1930-luvulla dekkareita ei pidetty taiteena. Tässä suhteessa edistystä ei ole valitettavasti tainnut tapahtua vieläkään. Waltarinkin tuotannossa Palmut mainitaan yleensä sivulauseessa, vaikka Waltari itse lienee nauttinut niiden kirjoittamisesta suuresti. Tämä tiedetään varmasti ainakin 1960-luvulla kirjoitetusta Tähdet kertovat, komisario Palmu -romaanista. Ollessaan Kaasua, komisario Palmun ensi-illassa kirjailija oli tunnustanut olevansa masentunut ja kirjoittamisen takkuavan. Samassa yhteydessä tuottaja Mauno Mäkelä pyysi elokuvasta virkistyneeltä Waltarilta uutta Palmu-käsikirjoitusta. Kolme viikkoa myöhemmin kolmas Palmu-romaani oli valmis ja meni samantien myös kuvattavaksi.

Tähdet kertovat, komisario Palmussa Tähtitorninmäellä tapahtuu murha. Yllä olevassa kuvassa maisema on sumun peitossa, mutta tarinassa mäeltä avautuvat näkymät ovat keskeisessä osassa (alla).



Muun muassa tällaisen tarinan Järvelän ja Vallitun romaani sisältää. Olen pitänyt itseäni melkoisena Palmu-tietäjänä, mutta kirjaa lukiessa huomasin, että tietoni ovat olleet melko pintapuoliset ja kaiken lisäksi ruostuneet. Palmu-romaanien lukemisesta lienee aikaa kymmenen vuotta ja elokuvistakin useampi. Sainkin kirjasta kimmokkeen perehtyä suosikkikomisariooni uudestaan ja Komisario Palmun jäljillä -teos tulee olemaan siinä hyvänä apuna. Kirjassa riittää siis mielenkiintoista sisältöä useampaankin lukukertaan. Tarkoitukseni oli viime viikolla myös testata käytännössä kirjan viimeistä osiota ja käydä kaupunkikierroksella ollessani Helsingissä työmatkalla. Kuinka ollakaan, marraskuinen Helsinki näytti minulle nurjat kasvonsa ja heitteli lyhyen valoisan aikana sen verran paljon vettä ja räntää niskaan, että jouduin luopumaan suunnitelmastani. Jollakin toisella kertaa siis. Jutun kuvituksena käytänkin aikaisemmin ottamiani kuvia.

Komisario Palmun erehdyksessä Bruno Rygseckin seure juhlii Kappelissa.


Järvelä ja Vallila eivät tyydy pelkästään romaanien ja elokuvien analysointiin vaan he ovat perehtyneet myös niiden aikalaisvastaanottoon. Pääsääntöisesti Palmuihin suhtauduttiin hyvin myönteisesti, erityisesti kahteen ensimmäiseen romaaniin ja niistä tehtyihin elokuviin. Sarjan jatkuessa 1960-luvulla mielipiteet alkoivat hajota ja vuonna 1969 tehty Vodkaa, komisario Palmu ei saavuttanut sen paremmin kriitikoiden kuin kansankaan suosiota ja elokuva tuotti tappiota. Sen sijaan jälkipolvet ovat alkaneet antaa arvoa elokuvalle mainiona ajankuvana. Elokuvassa on James Bond -henkeä, paitsi että tällä kertaa venäläinen agentti on hyvien joukossa. Elokuvien syntyä käsitellessä ohjaaja Matti Kassilan ääni kuuluu kirjassa vahvasti. Myös hahmonsa ikonisiksi nostaneet näyttelijät, ennen kaikkea Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela saavat paljon huomiota.

Lisää isoa analyysiä ja pientä triviaalitietoa löytää Komisario Palmun jäljillä -kirjasta, joka voisi olla erinomainen valinta vaikka pukinkonttiin. Kirjalla on myös omat Facebook-sivut, joihin linkitetään paljon Palmu-tietoutta kirjan ulkopuoleltakin.

Juha Järvelä ja Marjo Vallittu: Komisario Palmun jäljillä
Avain 2014
181s.
Arvostelukappale

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies


Pasi Ahtiaisen tuleva romaani piirtyi tietoisuuteeni viime talvena, jolloin hänen Paukapääkallolippu-työniminen käsikirjoituksensa sijoittui toiseksi Gummeruksen suuressa romaanikilpailussa. Hienosta sijoituksesta napsahti palkinnoksi kustannussopimus. Sitten muistikuvissani onkin pitkälti ihan tyhjää Ahtiaisen osalta, kunnes elokuussa Kuopio juhlii -tapahtuman yhteydessä sain tilaisuuden kuunnella uutta Jokakelin mies -romaania kirjailijan itsensä lukemana. Katkelmassa työhönsä kyllästynyt peruskoulun opettaja raahusti harmaan pihan poikki ja mietti, miksi edes vaivautuu. Tunsin välitöntä sielujen sympatiaa ja Savonia -tutkani värähtelyjen myötä päätin ottaa kirjan pikimmiten luvun alle. No, kaksi kuukautta siinä sitten vielä meni ennen kirjan lukemista. Joskus projekti on hidas, mutta saavuttaa kuitenkin tavoitteensa.

Jokakelin mies kertoo siis Niilosta, leipiintyneestä historianopettajasta, joka on kadottanut oman itsensä ja ajatuksen siitä, mitä varten täällä maailmassa ollaan. Niilo on väritön ja hajuton, "Vanhanen", niin kuin kirjassa luokitellaan. Suomalaiset miehet nimittäin jakaantuvat Keskisiin ja Vanhasiin. Keskiset kruisailevat ohituskaistaa myöten menevillä ajopeleillään, samalla kun Vanhaset hyssyttelevät vaatimattomilla perhemalleillaan perästä. Eräänä päivänä sitten tapahtuu se naksahdus, jonka jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Kun vielä Niilo kiinnostuu anarkismista, alkaa maailmaan jäädä pysyviä merkkejä uudesta Niilosta, joka ei totisesti ole enää näkymätön ja huomaamaton.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla kuvataan keski-ikäistyvän miehen leipiintymistä ja seurataan hänen hermoromahdustaan. Puolenvälin jälkeen tarina ottaa lisää kierroksia ja tuo välähdyksenomaisia mielleyhtymiä Tuomas Kyrön Kerjäläiseen ja jänikseen tai Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuhun. Veijariromaanien perinteiden mukaan Niilokin lähtee tripille äijäporukassa ja merirosvohengessä. Humalaisten söhläämiseksihän koko homma menee, mutta joka tapauksessa Niilo on saanut katseeseensa sitä vaaran pilkettä, mikä ennen on ollut kokonaan tylsyyden peitossa.

Pidin enemmän kirjan ensimmäisestä puolesta. Ahtiainen kuvaa komeasti Niilon sisäistä myllerrystä ja syvää hämmennystä, avuttomuuttakin muutoksen edessä. Kun tarina kiipesi uskottavuuden raja-aitojen yli, en ollut niinkään innostunut. Tämä on piirre, josta jaksan marmattaa varmasti jokaisen veijariromaanin yhteydessä. Rutikuiva realisti nostaa jälleen päätään. Kirjan lopusta en pitänyt yhtään, mutta lopetuksen hyvyydestä se ei onneksi kerro mitään. Loppu saavutti tavoitteensa draaman kaarta ajatellen, vaikka pyllistikin lukijalle.

Jokakelin mies on tragikoominen teos ikäkriisiä potevasta miehestä. Ei mitenkään upouusi näkökulma, mutta kannattaa kirja siitä huolimatta lukea. En itkenyt lukiessani, mutta pari kertaa hörähdin ääneen. Se vaatii jo melkoista kirjallista taituruutta. Toteutuuko Savonia-ehdokkuus, se jää nähtäväksi. Asia selviää jo parin viikon päästä, sillä Savonia-ehdokkaat julkaistaan 21.11. Kirjakantin avajaisissa.

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Gummerus 2014
207s,
Arvostelukappale

tiistai 4. marraskuuta 2014

Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus


Nyt hieman kaduttaa, etten varustautunut tätä kirjaa lukiessa muistiinpanovälineillä. Laura Kolben Yläluokassa olisi paljon muikeaa siteerattavaa. Mutta kirja ujuttautui lukuuni vähän vahingossa, tupsahti eräänä päivänä postin mukana syliini sohvalle, saman tien yöpöydälle iltalukemiseksi. Laura Kolbe on kyllä muutenkin sellainen henkilö, että aina kun näen hänet jossakin mediassa, pysähdyn kuuntelemaan tai lukemaan, mitä hänellä on sanottavaa.

Kieltämättä muistan hyvin Kolben erilaisista kuninkaallisista menoista tai seremonioista kommentaattorina. Kirjassa Kolbe käy läpi sitä, kuinka vaikea asia eliitti ja yläluokkaisuus on tieteentekijöille, vaikka eliittiähän hekin edustavat. Suomessa ei ole kovin yleistä, eikä kaikissa piireissä edes sosiaalisesti kovin hyväksyttävää, profiloitua yläluokka-asiantuntijaksi. Sama tosin pätee myös Ruotsiin vaikka siellä muuten osataankin suhtautua yläluokkaisuuteen mutkattomammin.

Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus on kirjoitettu helppolukuiseksi asiaproosateokseksi, mutta se sisältää myös paljon yhteiskunnallista ja historiallista pohdintaa sekä retrospektiota yläluokkaisuuden tieteelliseen tutkimukseen. Kirja on sillä tavalla mukavasti ja lukijaystävällisesti kirjoitettu, että lukujen alussa Kolbe hyppää tutkija- ja asiantuntijaroolistaan niihin tilainteisiin, joihin hän itse on elämänsä aikana joutunut ja vie tekstin edetessä käsittelyä henkilökohtaisesta yleisempään ja tieteellisempään suuntaan. Jo kirjan alussa Kolbe kertoo omista sukujuuristaan, sieltä löytyy tavallista toimihenkilötaustaa, mutta myös vanhaa venäläistä ylimystöä ja perisuomalaista torpparihenkeä. Tällainen geeni- ja kulttuuriperimäsekoitus mahdollistaakin terävän ja kiihkottoman havainnoinin, onhan Kolbe myös työnsä puolesta saanut olla aitiopaikalla tähyilemässä erilaisia kansalaisryhmiä ja yhteiskunnallista kehitystä.

Luin Yläluokkaa vähän samalla tavalla kuin katselisin vaaleanpunaista elefanttia. Kotipaikkakunnallani Pohjois-Savossa eliitti oli ohut ja huomaamaton. Oikeastaan huomaan elitistisyyden ja yläluokan olemassaolon yleensä vain pääkaupungissa vieraillessani. Se edustaa täysin toista maailmaa kuin mihin olen tottunut. Onhan maallakin aina ollut pappeja ja lääkäreitä, myöhemmin kunnanjohtajia, kunnallisneuvoksia ja muita silmäätekeviä, mutta ero tavantallaajaan on kuitenkin säilynyt varsin maltillisena. Kolbekin tuo esille sen, kuinka yläluokka ei Suomessa rahoillaan tai sosiaalisella pääomallaan mielellään rehentele.

Yläluokka on ehkä siinä mielessä vähän väärä ja harhaanjohtava sana, että se on käsitteenä arvolatautunut. Kun puhutaan eliitistä, päästään mielestäni asian ytimeen. Joka paikassa on eliittejä, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä osakepääomien tai aatelisarvojen kanssa. Miettikääpä omia nuoruuden koulujanne, oliko koulussa suosittujen oppilaiden joukko,joka erottui taviksista? Niinpä, eliittiäpä hyvinkin.

Kolbe käsittelee paitsi erilaisia eliittejä ja niiden tapoja myös sitä, miten eliittiin on mahdollista nousta. Suomessa on itsenäisyyden aikana korostunut kansanvaltaisuus ja koulutuksen ihannointi. Maassamme on aidosti mahdollista nousta niin sanotusti ryysyistä rikkauksiin koulutuksen avulla. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava Kolben tavoin, että etuoikeutettu asema, omaisuus ja oppiarvot tuntuvat olevan periytyvää sorttia myös täällä. Tulevaisuuden päättäjät nousevat pääsääntöisesti tietyistä kansanosista ja yhteistä on se, että henkilö on saanut kotoaan jos ei selvää rahaa, niin ainakin sellaista sosiaalista pääomaa ja omanarvontuntoa, joka auttaa pärjäämään elämässä ja yhteiskunnallisissa tehtävissä.

Yläluokka on mielenkiintoinen teos, joka on tarkoitettu enemmän meille taviksille tai sitten wannabe-nousukkaille. Oikea yläluokka tuskin on kiinnostunut tällaisista teoksista, sillä se tuntee edelleen itsensä. Suhtautumiseni kirjaan on vähän kahtalainen. Toisaalta ihmettelen Kolben tavoin sitä, miten nihkeästi eliittiin ja yläluokkaisuuteen suhtaudutaan. Olen täällä blogissakin tunnustautunut osittaiseksi monarkistiksi. Mutta sitten taas toisaalta olen monen muun tavoin huolissani hyvinvointierojen kasvusta, enkä voi olla pohtimatta,johtuuko kasvava kiinnostus yläluokkaisuuteen siitä, että toisten ihmisten etuoikeutettu asema ei enää häiritse ihmisiä. Kolben kirjoituksessa ei ole pamfletin makua, mutta siitä huolimatta sitä voi pitää myöskin kiinnostavana keskustelunavauksena.

Laura Kolbe: Yläluokka. Olemisen sietämätön vaikeus.
Kirjapaja 2014
257s
Arvostelukappale

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Lokakuussa luettua


Onpas ollut kirjallinen kuukausi! Messuja Turussa ja messuja Helsingissä. Muutenkin olen ollut reissun päällä, mikä on toisaalta vienyt aikaa ja voimia, toisaalta mahdollistanut intensiivisen lukemisen, sillä hotellihuoneessa on aikaa. Kaiken lisäksi on tullut luettua pelkästään hyviä kirjoja, osa suorastaan upeita.

Luulen, että ensi talvena Blogistanian Finlandia -äänistäni on vahvasti kamppailemassa peräti kaksi tässä kuussa lukemani kirjaa. Sirpa Kähkösen Graniittimies  oli loistava, Paula Havasteen  Tuulen vihat ehkä vieläkin loistavampi. Lukekaa, lukekaa kaikki!

Myös Tuomas Kyrön Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja oli kertakaikkisen hyvä. No, sekin oli oikeastaan loistava ja briljantti. Pahoittelen, että toistelen itseäni. Jotta ei menisi kertakaikkiseksi hehkutukseksi, niin sanottakoon, että Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat oli ihan mukiinmenevä dekkari, mutta lähempänä keskinkertaista.

Mielenkiintoisia tietokirjojakin luin. En ole tainnut aiemmin lukea fiktiivisen henkilön elämäkertaa, joten siinäkin mielessä Tommi Aition Uuno Turhapuro - Elämä oli kiinnostava teos. Teemu Keskisarjan Tolvajärven jälkeen lunasti kovat odotukseni. Luin vielä yhden asiaproosateoksen, nimittäin Laura Kolben Yläluokan, mutta postaukseni siitä on vielä vaiheessa. Ensi viikolla pääsette lukemaan ajatuksiani siitä, jahka niitä ensin vähän järjestelen pääässäni.

Kaikkea kirjallista on luvaksi myös marraskuuksi. Etelän messuhulinat ovat tältä vuodelta ohi, mutta Kuopiossapa vietetään Kirjakanttia 21.-23.11. Tervetuloa läheltä ja kaukaa, kirjanystävät! Omat lukemiseni liittyvät tähän tapahtumaan. Haluan tutustua vielä pariin potentiaaliseen Savonia-ehdokkaaseen ja sitten syventyä steampunkiin, nimittäin sitäkin Kirjakantti sisältää. Huomenna lähden kuitenkin työmatkalle pääkaupunkiseudulle ja ajattelin varustautua mainiolla Komisario Palmun jäljillä -teoksella. Tiedä, vaikka ehtisin käydä pienellä kaupunkikierroksella kirjan hengessä!

Unohtaa ei sovi myöskään Copycat-äänestystä. Kilpailuun tuli 19 hienoa osallistujaa ja näyttelyn valmisteleminen on jo käynnissä. Kuvia pääsee ihastelemaan Kuopion kaupunginkirjaston ala-aulaan 17.11. lähtien. Samana päivänä julkistan kuvat myös täällä blogissa ja äänestäminen alkaa. Äänensä voi antaa niin blogissa kuin kirjastolla 29.11. mennessä. Tulokset julkistetaan 1.12. Jännittävää! Kiitän jo tässä vaiheessa rohkeita osallistujia ja toivon näyttelylle lukuisiä kävijöitä sekä äänestäjiltä vilkkautta.

Hienoa kirjallisuuskuukautta odotellessa,
Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...