perjantai 31. lokakuuta 2014

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat (äänikirja)


Sophie Hannahin Nimikirjainmurhat oli yksi tämän syksyn suurimmista kysymysmerkeistä. Agatha Christien perikunta päätti, että legendaarisen Hercule Poirotin tarina saa jatkua. Palvelus faneille vai silkkaa rahastusta ja Christien perinnön tärvelyä? Pakkohan siitä oli ottaa selvää. Lähtökohtaa helpotti aika paljon se, että Christie itse oli hyvin tuottelias kirjailija. Suurinkaan fani ei voi kieltää sitä, että ihan jokainen teos hänen tuotannossaan ei ole sitä samaa huipputasoa kuin hänen kaikista parhaimmat dekkarinsa ovat. Mikäli Hannah yltäisi Christien keskitasoiseen perussuoritukseen, olisi lopputulos succés.

Nimikirjainmurhien tapahtumapaikkana on pääosin Lontoo. Hercule Poirot haluaa levätä hetkisen niin sanoakseni incognito ja hän asuu samassa majapaikassa ystävänsä Edward Catchpoolin kanssa, joka työskentelee Scotland Yardissa. Catchpool, kirjan kertoja, on suositellut Poirotille mukavaa kahvilaa. Siellä Poirot tapaa nuoren, pelokkaan naisen, johon mestarietsivän huomio kiinnittyy. Keskusteltuaan tämän kanssa Poirot on vakuuttunut siitä, että nainen on vaarassa. Liki samaan aikaan Bloxham-hotellissa tapahtuu kauheita, sieltä nimittäin löytyy kolme ruumista. Poirot on varma, että tapahtuma liittyy hänen kohtaamaansa naiseen, mutta tapauksen selvitettäväkseen saanut Catchpool on eri mieltä.

Siitä eteenpäin tarina noudaattakin Poirot-faneille tuttua kaavaa. Nerokas etsivä on aina askeleen edellä muita, erityisesti tutkimusvastuussa olevaa ystäväänsä. Kouluttaakseen Catchpoolia Poirot panttaa tietoa ja laittaa miehen suorittamaan tehtäviä, joiden merkitystä hän ei ymmärrä. Kiharainen juoni selviää lukijalle samaa tahtia, eli yhtä hitaasti, kuin kertojallekin. Kirjan lopussa tai loppupuolella kaikki henkilöt kokoontuvat yhteen, jossa Poirot omaa nerokkuuttaan korostaen paljastaa selvittämänsä totuuden, murhaajan nimen, motiivit ja tapahtumien järjestyksen.

Kuuntelin Nimikirjainmurhat äänikirjana. Lars Svedberg oli lukijana takuuvarma ja tuo tarinaan uskottavuutta ja pelkällä olemassaolollaan. Mielestäni Christien dekkarit eivät hitautensa ja polveilevien juoniselvitystensä takia sovellu aina kaikista parhaiten äänikirjoiksi ja sama pätee myös Sophie Hannahin teokseen. Kuunteleminen ei missään nimessä ollut epämiellyttävää, vaan yleensä kiinnostavaa. Kuitenkin erityisesti useita tunteja kestänyt kokous, jossa murhaaja on ratkeamaisillaan, sai keskittymiseni herpaantumaan. Mutta kuten todettua, näin on käynyt myös alkuperäisten Poirot-tarinoiden kanssa. Loppuratkaisussa olisin kuitenkin ollut tyytyväisempi muutaman turhan mutkan oikomiseen. On hienoa, että käänteitä riittää, mutta liika on liikaa jopa dekkarissakin. 

Tärkein kysymys lienee, onnistuiko Sophien Hannah? Mielestäni Nimikirjainmurhat oli toimiva Hercule Poirot -tarina. Alun jälkeen en enää miettinyt sitä, ettei kyseessä ole Christien itsensä kirjoittama romaani. Näin ollen toteutusta voi pitää onnistuneena. Toisaalta on sanottava, että vaikka olen Christien kirjoja lukenut ja kuunnellut, en voi pitää itseäni varsinaisena Christie-tuntijana. Hänen teoksensa ovat aina edustaneet minulle harmitonta viihdettä, jota en ole jäänyt sen kummemmin jälkikäteen pohtimaan (lukuunottamatta Eikä yksikään pelastunut -teosta. Siitä en ole toipunut vieläkään, vaikka lukemisesta lienee aikaa ainakin 15 vuotta.). Perehtyneemmät dekkaristit kenties kokevat asian toisin. Pikaisen nettikierroksen perusteella esimerkiksi Annami ei pitänyt kirjaa oikeiden Christien kirjojen veroisena (Annamin esittelyssä myös linkkejä toisiin arvioihin). Itse näen asian niin, että Nimikirjainmurhat yltää juuri Christien rutiiniromaanien kastiin, joka ei erityisesti sykähdytä, mutta ei toisaalta ole ajanhukkaakaan. Tuskinpa Christie pyörii haudassaan Nimikirjainmurhien johdosta.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat
WSOY:n  Elisa Kirjan äänikirja 2014
11h 41min
Lukijana Lars Svedberg

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Paula Havaste: Tuulen vihat


Tässäkö se nyt oli, syksyn paras kotimainen kirja? En vielä tiedä, mutta ainakin aika lähellä sitä. Olen pitänyt valtavasti Paula Havasteen aiemmista romaaneista, joten tiesin odottaa hyvää myös Tuulen vihoilta. Mutta aikakausi mietitytti. En normaalisti lämpiä keskiaikaisille tai sitä varhaisempiin aikoihin sijoittuville romaaneille. Ajanjakso ei kiinnosta itseäni samassa määrin kuin uudempi aika  ja toisaalta useat taitavatkin kirjailijat sortuvat anakronismin syntiin, mitä kauemmas historiassa edetään. Suoraan sanottuna en osaa arvioida sitä, käykö Paula Havasteelle näin. Tuulen vihat nimittäin sisältää muinaista luonnonuskoa, taikoja, arkielämän työtapojen ja elämän kuvausta sen verran paljon, että ainakin minä nostin kädet pystyyn arvioinnin suhteen ja yksinkertaisesti nautin viihdyttävästä kerronnasta. Havaste on varmasti tehnyt valtavan työn muinaisia tapoja tutkiessaan ja hän siirtää tiedon romaaninsa sivuille niin uskottavasti, että ainakin minuun kaikki meni ihan täydestä. Hyvä niin.

Tuulen vihat on ankkuroitu hyvin vahvasti suomalaiseen mytologiaan niin mausteidensa kuin varsinaisen soppansakin osalta. Kuitenkin henkilökuvaus tekee romaanista miellyttävällä tavalla raikkaan ja 2010-luvulle sopivan. Erityisesti päähenkilön, Kerten, kuvaus on monisyinen ja -tahoinen. Kerten ema on kuollut tytön ollessa vielä vauva. Ankara, väkivaltainen isä johtaa tuvan elämää kovalla otteellaan. Kerten varaäiti on Uvanta, jonka poika Ahto asuu myös talossa, samoin kuin Sule, Kerten veli, josta ei kouristuskohtaustensa takia ole isännäksi. Hellyyttä Kertte ei ole saanut liiaksi elämässään kokea, eikä leikkiseuraakaan löydy muualta kuin niistä läpikuultavista hengistä, joita muut eivät näe. Romaani seuraa Kerten kasvua tytöstä naiseksi, itsenäiseksi, taitavaksi ja ylpeäksi tuvan emännäksi. Kerten henkilö ei ole missään nimessä siloteltu, vaan rosoinen kaikkine inhimillisine puutteineen. Se tekee siitä myös uskottavan.

Vuodenkierto on tärkeässä asemassa. 1100-luvun Suomessa elettiin luonnon tahdissa ja armoilla. Marjatalta, Tapiolta ja muilta luonnonmahdeilta pyydettiin apua ja heitä myös kiitettiin. Tuulen ja veden vihoja pelättiin, samoin kuin suurta riipijää. Talveksi eläimet otettiin tupaan ihmisten kanssa ja kun kovalla pakkasella miehetkin pysyttelivät puhdetöissä, oli hermo ahtaissa oloissa ja savuisessa tuvassa kireällä yhdellä jos toisella. Tilannetta ei parantanut ollenkaan kevättalvinen nälkä, riesa, joka useimpina talvina koetteli ja jolle saatiin helpotus vasta kun päästiin hakemaan pesistä munia syötäväksi. Ihmisen symbioosi luonnon kanssa puhuttelee 2010-luvun ekologisesta kriisistä huolestunutta lukijaa. Mutta totta puhuen, ihan hirveäähän se elämä silloin on ollut, liian romanttista kuvaa kirjailija ei lukijalleen esittele.

Luontosuhteen lisäksi kerronnan keskiössä ovat ihmissuhteet. Kirjan alkupuolella kaikkialla tuntuu isän raskas, tumma varjo, katkeruus ja pelko. Kun Paimiolaan haetaan kotivävy, Larri, tunnelmakin muuttuu, ainakin hetkeksi. Larri on hyvä isäntä, joka ei nosta kättään omaa väkeään vastaan. Mutta ajan oloon Kertte alkaa pitkästyä, mistä löytää sisältö arkeen sitten, kun solkien välissä keikkuu himoitut kolme käätyä? Jokin epämääräinen uhkan etiäinen myös tuntuu ilmassa.

Tuulen vihat on mainio maagisia elementtejä ja muinaistapoja sisältävä ihmissuhderomaani, joka pureutuu muinaiseen mytologiaan ihmisläheisesti, mutta tiukasti. Kirja on kevyt ja nopea luettava, mutta ei suinkaan katoa mielestä yhtä nopeasti ja kepeästi. Päin vastoin, huomaan, että ajatukseni kulkeutuvat jatkuvasti erään savutuvan kieppeille. Elämä 2010-luvulla on kovin erilaista, mutta Havaste operoi kirjassaan taajuudella, joka auttaa ymmärtämään sen, etteivät ihmiset loppujen lopuksi ole muuttuneet kovinkaan paljoa.

Paula Havaste: Tuulen vihat 
Gummerus 2014
383s.
Arvostelukappale

maanantai 27. lokakuuta 2014

Kirjamessukuulumisia!

Huhhei, mukavat kirjamessut takana! Viikonloppuun mahtui paljon kirjoja, mielenkiintoisia esiintymisiä ja ihmisiä, mutta päällimmäiseksi jäivät monet mukavat kohtaamiset vanhojen ja uusien tuttujen kesken messuhallin käytävillä.



Olin messuilla kaksoisroolissa, bloggaajana ja kirjailijana. Olimme Katja Jalkasen kanssa Tiina Aallon haastateltavina sunnuntaina Wine Cornerissa ja kertomassa Linnasta humisevalle harjulle -kirjastamme. Etukäteen vähän mietitytti, miten yleisöä riittää viimeisen messupäivän aamulla, mutta iloksemme tupa oli täynnä, kiitos siitä! Kirjamme hienous on kyllä siinä, että siitä kertoessa ei tarvitse puhua vain siitä omasta kirjastaan, vaan juttu kääntyy kuin itsestään niihin kaikkiin mahtaviin kirjoihin, joita kirjassa esitellään. Ja vähän kyllä vielä muihinkin kirjoihin!



Sunnuntaina päivystin myös Boknäsin osastolla toisten kirjabloggaajien kanssa. Kokemus oli kiva ja kirjabloggaajien päivystykselle on tulossa jatkoa myös ensi vuonna. Luulen, että kehitämme tämän vuoden kokemusten perusteella toimintaa johonkin suuntaan, en tiedä vielä mihin, mutta mukavaa tulee varmasti olemaan jatkossakin. Niinä aikoina, mitä itse bloggaajien päivystyspisteessä vietin, paikalla kävi kirjailijoita ja pienkustantamojen edustajia. Tämä oli mukavaa ja huomasin, että tämäntyyppisille kohtaamistilaisuuksille olisi selkeästi tarvetta. Kirjabloggaaminen on kuitenkin monelle vielä vähän uusi asia, joten kysyttävää riittää. Toisaalta taas näin bloggaajan näkökulmasta on hauskaa kohdata itselle uusia ja kenties tuntemattomiakin kirja-alan toimijoita. Tässä maassa julkaistaan paljon kelpo kirjallisuutta, joka ei pääse ylittämään julkisuuskynnystä oikein millään.


Lauantaina osallistuin Elisa Kirjan ja Blogatin bloggaajille järjestämään tilaisuuteen, jossa esiteltiin Elisa Kirjan toimintaa. Tulin paikalle muodikkaasti myöhässä (anteeksi, tuli monta tuttua vastaan!), joten sovelluksen esittely meni ohi, mutta koska olen jo palvelun vakituinen käyttäjä, en ehkä menettänyt kovin paljon olennaista. Sen sijaan pääsin käymään kiinnostavia keskusteluja e- ja äänikirjoista sekä esittämään omia toiveita siitä, millaisia kirjoja palveluun toivoisin. Luen jonkin verran e-kirjoja, mutta suurin osa Elisa Kirjan käytöstäni on äänikirjojen kuuntelua, missä palvelu onkin ihan yliveto. Kuuntelen kirjoja puhelimellani ja ajatus siitä, että hankkisin/lainaisin paksuja CD-bokseja, tuntuu jo aika kaukaiselta. Minulla on koko ajan yksi äänikirja menossa ja esitinkin toivomuksen siitä, että äänikirjoja tulisi palveluun enemmän ja nopeammalla tahdilla. Tiesinkin, että asia ei ole pelkästään Elisa Kirjan vallassa, sillä kustantamot ovat varovaisia tekemään tuotantokustannuksiltaan kalliita äänikirjoja. Luulen, että kustantamoissa ei ehkä ole ihan täysin ymmärretty äänikirjojen potentiaalia "sisäänheittotuotteina". Tunnen ihmisiä, jotka ovat aloittaneet lukuharrastuksen nimenomaan äänikirjoina, sillä kynnys on monella matalampi kuin tarttua "oikeaan" kirjaan. Toisaalta yhä useammalla on pitkät työmatkat ja kulkipa ne sitten julkisilla kulkuvälineillä tai omalla autolla, sopii äänikirja tilanteeseen hyvin. Itse olen kuunnellut äänikirjoja myös lenkillä, kuntosalilla tai kotona siivotessa ja pihahommia tehdessä. Luulen siis, että äänikirjassa olisi mahdollisuuksia tulevaisuuden hittituotteeksi.




Kirjailijaesityksiä kuuntelin vähän siellä ja täällä, osan kokonaisina, lukuisia pätkittäin. Mieleen jäivät mm. Tuomas Kyrön ja Antti Litjan yhteisesiintyminen, Antti Heikkisen kertoilut Juice-kirjan synnystä sekä Komisario Palmun jäljillä -kirjan kirjoittaineiden Jari Järvelän ja Mari Vallitun haastattelu. Huomasin myös viipyileväni yhteiskunnallisten, poliittisten ja taloudellisten teemojen liepeillä: Timo Harakka esitti todella mielenkiintoista analyysia eurokriisistä (pitäisi oikeastaan etsiä käsiin Suuri kiristys), Erkki Tuomiojalta taas kysyttiin mm. sitä, ovatko kaikki kansanedustajat lukeneet Täällä Pohjantähden alla -teoksen (Tuomioja arveli diplomaattisesti, että kaikki eivät ehkä ole lukeneet, mutta ovat varmaan kuulleet siitä). Paavo Väyrynen aiheutti esiintymisellään yleisössä kohahduksia ja hämmentyneitä hymyjä. En nyt ota kantaa Väyrysen mielipiteisiin, mutta häntä kuunnellessa tuli mieleeni, että poliittinen retoriikka on muuttunut 2000-luvulla paljon ja pakko myöntää, että aika paljon värittömämpään suuntaan. Väyrysen lataus saikin yleisön nauliintumaan paikalleen.


Kirjaostoksia tein varsin maltillisesti. Koen tällä hetkellä ahdistusta lukemattomien kirjojen jatkuvasti kasvavista pinoista ja yleisestä tavaranpaljoudesta, joten ostamani kirjat olivat kaikki tuliaisia kotiväelle. Oma hankintanikin kyllä liittyy lukemiseen, sillä onhan onnistunut teekin osa lukukokemusta!Join hotellissani aamulla tällaisella pressopannulla haudutettua teetä ja oli pakko hankkia itselle heti samanlainen.


Kirjallinen syksy jatkuu täällä Savossa. Nyt kun messuruljanssi on takana, onkin aika keskittyä rauhallisempaan kirjallisuudesta nautiskeluun. Kirjakantti pidetään Kuopiossa 21.-23.11. ja luvassa on perinteiseen tapaan mm. Savonia-palkintoehdokkaiden julkaisu ja kiinnostavia kirjallisuusvieraita. Ja kuten tavallista, jotakin Kirjakantille ihan uuttakin on luvassa. Tarkempaa tärppilistaa luvassa ensi kuun puolella,

Kirjamessujen jälkeen huulilla viipyilee hymy. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!


perjantai 24. lokakuuta 2014

Messuviikonloppu!




Jos joltakin on jäänyt huomaamatta, Helsingin kirjamessut ovat alkaneet. Bileet ovat jo täydessä käynnissä, mutta ei huolta, Ammakin laskeutuu pääkaupunkiin, tosin vasta huomenna lauantaina.

Helsingin kirjamessut, nuo kotimaisten kirjahippien Woodstock-festarit, ovat aiheuttaneet säpinää, kuhinaa ja kaikenlaista pöhinää kirjanystävien keskuudessa jo useamman viikon ajan. Minäpä en ole kuitenkaan tehnyt valmistautuakseni vielä mitään, en ole edes messukatalogia avannut, kääk! Mutta epäilenpä, että junassa on hyvin aikaa. 

Velvollisuuteni (mukavat sellaiset) olen sentään merkannut kalenteriin. Sunnuntaina klo 11 keskustelemme Katja Jalkasen ja Tiina Aallon kanssa kirjastamme Linnasta humisevalle harjulle. BE THERE, sillä en voi kuvitella mukavampaa  tapaa aloittaa sunnuntaita kuin Wine Corner ja keskustelua kaikista rakkaimmista kirjoista.

Klo 12-13 taas päivystän kollegojen kanssa Boknäsin osastolla 6G85. Saa ja pitää tulla moikkaamaan! Liitin oheen edustavan kuvan itsestäni, jotta ihan varmasti sitten tunnistatte :) Saa nykäistä hihasta muuallakin kuin Boknäsin osastolla, sillä kuten edellä kävi jo ilmi, matkaan messuille ilman sen suurempia suunnitelmia. Ei siis tule tärppilistaa tältä bloggarilta, mutta onneksi monet kirjabloggaajat ovat tehneet hienoja listauksia, joten katsokaa niistä, niin minäkin teen. Muuten suunnitelmissani on lähinnä tuttujen ja tuntemattomien bongaaminen, päämäärätön vaeltelu ja messupöhinästä nautiskelu. Mikäli et pääse messuille itse, seuraa toki tunnelmaa Amman lukuhetken FB-sivuilla, joka on virallinen messukanavani, yritän myös muistaa Twitter-seuraajia liverryksilläni hässäköiden #bloggaritmessuilla ja #kirjamessut siivittäminä.

NÄHDÄÄN!

tiistai 21. lokakuuta 2014

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Suurtaistelun ihmisten historia.


Tutustuin Teemu Keskisarjan teoksiin ensimmäistä kertaa kutakuinkin kaksi vuotta sitten. Raaka tie Raatteeseen teki minuun syvän vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut lisää: Kyynelten kallio ja Viipuri 1918 olivat myös sen verran laadukkaita luettavia, että pidän Keskisarjaa ehdottomasti Suomen kiinnostavimpana kirjailevana historiantutkijana tällä hetkellä. Miehen salaisuus piilee sujuvassa, jopa mukaansatempaavassa ilmaisussa, joka avaa vaikeita asioita myös vähemmän harjaantumattomalle lukijalle. Luonnollisesti huolellisesti tehty, alkuperäislähteisiin nojaava taustatyö on kaiken perusta. Erityisen korkealle arvostan Keskisarjaa hänen rutikuivan realisminsa vuoksi. Anakronismia ja aatteellisuutta ei juuri hänen tekstissään ilmene.

Tällä kertaa lukija marssitetaan talvisodan ensimmäisten viikkojen hirmuisiin taisteluihin. Suomalaiset perääntyivät virallisten tiedotteiden mukaan hyvässä järjestyksessä, mutta todellisuudessa paniikinomaisesti. Ensimmäinen voitto oli otettava tavalla taikka toisella. Marsalkka Mannerheim asetti pelimerkkinsä Tolvajärven korpiseudulle ja erityisesti kahden vanhan heimoveteraanin, Paavo Talvelan ja Aaro Pajarin vastuulle. Oltiin vaa'an kielellä: tarjolla oli lopullinen hävitys tai sankarimainetta ja kunniaa. Voitto tuli ja liki kuolematon maine sodan komentajille, mutta hinta oli kova. Jopa ylipäällikkö järkyttyi raporteista, joista ilmeni voiton hirvittävä hinta. Verta valui.

Tolvajärvi on jäänyt nimenä muistiin historiallisten taistelujen sarjaan, mutta tosiasiassa taistelu oli vain yksi pieni osa laajemmasta kokonaisuudesta. Myös Tolvajärven jälkeen -teos seurailee Mäntän, Vilppulan, Längelmäen, Tampereen ja muutaman muun pitäjän poikia heti sodan ensi hetkistä historialliseen taisteluun ja sen jälkeen talvisodan kovia päiviä aina musertavaan rauhaan asti. Ulottuupa kerronta osin myös jatko- ja Lapin sotaan ja tuleviin rauhan vuosiin asti. 

Keskisarja arvelee kirjassaan, että Tolvajärven taistelu kuuluu vielä sivistyneiden suomalaisten yleissivistykseen. Vaikka olen sotahistoriasta keskimääräistä enemmän kiinnostunut, tunnustan silti, etten heti osannut yhdistää Tolvajärven nimeä aikajanalle. En kuitenkaan ole erityisen huolestunut sivistykseni puolesta, sillä sodissa minua on aina kiinnostanut enemmän inhimillinen ulottuvuus taisteluhistorian sijasta. Juuri siitä syystä Keskisarjan kirjat sopivatkin minulle ja myös monelle muulle strategisista käänteistä piittaamattomalle. Kuten kirjailija itse esipuheessaan sanoo: Harmi vain, ettei kutsumukseni leimua operatiivisena. Työskentelen hyytävämmästä ja polttavammasta syystä. Minulle sotahistoria niin kuin kaikki muukin on ihmiskuvausta.

Vaikka Tolvajärvi ei aivan heti soittanutkaan kellojani, Paavo Talvelan nimi sentään niin teki. Talvelan nimi on mielessäni yhdistynyt verisiin, uhkarohkeisiin taisteluihin, joissa raja sankaritekojen ja ihmisten hullun tapattamisen välillä oli hiuksenhieno. Näin tosiaankin oli myös talvisodassa, joskin on sanottava, että yleensä Talvelan uhkapeli kannatti sotastrategisessa mielessä. h
Hän voitti taistelunsa. Matkalle jäi kuitenkin myös monta isää, poikaa, veljeä hankeen makaamaan. Keskisarja tutkailee tarkasti rivimiesten ja rintamaupseerien sotaretkeä. Erityisen surullista on lukea, kuinka harvaksi kävivät joukkueiden johtajien rivit. Vastuu painoi nuorten upseerien harteilla hirvittävänä. Kiehtovaa taas oli suurien sotapäälliköiden, Talvelan ja Pajarin toiminnan ja mielenliikkeiden kuvaus. Ehkä hieman yllättäenkin Talvela jää tässä tutkiskelussa kuitenkin statistiksi, sillä Pajarin sielunmaisemassa riittää perkaamista. Loistava, puuhakas, alaistensa suuresti kunnioittama sotapäällikkö oli myös välillä lopen uupunut ja sairas, jopa lamaantunut mies. Myös Pajarin myöhempi, leppymätön viha mielestään pelkureinaan pitämiin henkilöihin on hämmentävää luettavaa.

Vaikka kirjan tuoma näkökulma päähenkilöihinsä on kaunistelematon, jää päällimmäiseksi tunteeksi kuitenkin suuri kunnioitus. Vaikka tavalliset rintamamiehet ovat joutuneet epäinhimillisiin olosuhteisiin ja uhraamaan henkensä tai terveytensä isänmaan puolesta, ei voi vähätellä myöskään niitä henkisiä paineita, joita vastuuta kantavat komentajat ovat joutuneet sietämään. Tolvajärven voitto on yksi talvisodan ihmeistä, eikä merkitystä himmennä ollenkaan se, että sen saivat aikaan epätäydelliset ihmiset. Päinvastoin.Vielä päiviä lukemisen jälkeen mieleni kuljeskelee Tolva- ja Ägläjärvien vaiheilla, siellä, missä lukemattomat elämät päättyivät.

Myös Suketus on lukenut kirjan.

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Suurtaistelu ihmisten historia.
Siltala 2014
303s.



maanantai 20. lokakuuta 2014

Osallistuminen Copycat-kilpailuun on päättynyt


Kiitos kaikille osallistujille hienoista aikaa, vaivaa ja kekseliäisyyttä vaatineista kuvista. Seuraavaksi on äänestäjien vuoro. Parhaan Copycat-kuvan äänestys järjestetään 17.11.-29.11. täällä Amman lukuhetki -blogissa sekä Kuopion kaupunginkirjastossa, jossa kuvat ovat esillä Rakas romaanihenkilö -näyttelyssä mainitun ajan. Tarkemmat äänestysohjeet tulevat lähempänä!

Amma

lauantai 18. lokakuuta 2014

Tommi Aitio: Uuno Turhapuro - Elämä


Tämä kirjaesittely on aloitettava Lontoosta. Eräs sijoitusyhtiö käynnisti mainion mainoskampanjan Lontoon metroissa. Julisteisiin oli kirjoitettu pätkä Queenin Bohemian Rhapsodya: "I see a little silhuetto of a man, scaramouch scaramouch, will you do the fandango..." Alla oli teksti: DO NOT SING THIS. Jutun vitsi oli tietysti siinä, että jokainen, joka sanat tunnistaa voi tuskin lukea niitä laulamatta samalla mielessään. Ja lähes jokainen britti tunnistaa kappaleen, samoin kaikki muut, jotka ovat edes jollakin tavalla olleet länsimaisen rockmusiikin ulottuvissa.

Miten tämä tarina sitten liittyy Uuno Turhapuroon? Onko Turhapuro suomalainen vastine Freddie Mercurylle? Ehkäpä sitäkin, sillä melkoisia kukkoja ovat molemmat, mutta se ei varsinaisesti ollut nyt mielessäni. Lontoolaisen metron mainos tuli mieleeni lukiessani Tommi Aition Uuno Turhapuro -elämäkertaa, sillä se sisältää lukemattomia lainauksia Turhapuro-elokuvista. Tämän kirjan takakanteen olisi voinut lisätä tekstin: "VOITKO LUKEA LAINAUKSET KUULEMATTA JA NÄKEMÄTTÄ UUNO TURHAPURON ÄÄNIÄ, ELEITÄ JA ILMEITÄ PÄÄSSÄSI?" En nimittäin pystynyt. Kieltämättä Turhapuro-elokuvien parissa tuli lapsuudessa vietettyä hetki jos toinenkin. Samaa voi varmasti sanoa moni muukin 70- ja 80-luvuilla syntynyt suomalainen. Kuten Aitio kirjassaan toteaa, Uuno Turhapuro on hyvin vahvasti osa kansallista identiteettiämme, yksi viimeisistä yhtenäiskulttuurin ilmentymistä. Uskallan väittää, että lähes jokainen suomalainen tietää, kuka on Uuno Turhapuro. Turhapuron käsite on laajempi kuin Vesa-Matti Loirin luoma komediahahmo, se on myös osa suomalaista mieskuvaa. Jos jotakin kutsutaan turhapuroksi, eivät käsitteen moninaiset merkitykset ja ulottuvuudet jää meiltä ymmärtämättä.

On syytä tehdä selväksi, että Tommi Aition Uuno Turhapuro - Elämä on todellakin elämäkerta fiktiivisestä hahmosta. Se ei ole filmografia (sellainen tosin löytyy kirjan lopusta), joka kuvaisi Turhapuro-hahmon ja elokuvien syntyvaiheita. Aitio kertoo kirjassaan Turhapuron elämäntarinan hänen syntymästään (joka voidaan ajoittaa toisaalta hänen saapumiseensa Helsinkiin, toisaalta jo hänen äitiensä valintatilaisuuteen) lähtien. Itselleni tuli pienoisena yllätyksenä se, että vaiheikkaiden ja burleskien, komedian ja usein markkinatalouden ehdoin nopeasti kuvattujen elokuvien pohjalta on kuin onkin mahdollista rekonstruoida yhtenäinen elämäntarina. Fiktiivisten, asiaproosaelämäkertojen genre on minulle aika tuntematon ja ilmeisesti ainakin Suomessa myös harvinainen. Se on sääli.

Kirja etenee varsin suorasti ja kronologisesti Uunon elämässä eteenpäin. Tarinan etenemistä rytmittävät, kuten edellä todettu, lukemattomat lainaukset Uunon ja hänen lähipiirinsä keskusteluista. Päähuomio on toki Turhapurossa itsessään, mutta myös hänen elämänsä läheisimmät henkilöt tulevat samalla luodatuiksi. Itseoikeutetusti huomiota saa paljon vaikea avioliitto Elisabeth Turhapuron (os. Tuura) kanssa ja vielä vaikeampi suhde tämän isään, vuorineuvos Tuuraan. Kirjan edetessä myös eri alojen tieteelliset tutkimukset nostetaan esille. Turhapuro on kiinnostanut niin psykologeja kuin kulttuuri- ja yhteiskuntatieteilijöitäkin. Tieteen soveltaminen Uuno Turhapuron elämään luonnistui hyvin. Hämmästyneenä sain lukea, kuinka Uunon suhde vaimoonsa ja appiukkoonsa oli itseasiassa hyvin oidipaalinen. Toisaalta Turhapuron hahmossa on nähty lukemattomia latautuneita miehisiä merkityksiä. Perinteisen mieskäsityksen kriisiydyttyä Uuno on nähty yhtä paljon miehuuden negatiivisten piirteiden ilmentymänä kuin miehisenä fantasiana siitä, millaista miehen elämä pitäisi olla. Myös yhteiskunnallisessa mielessä Uunon elämäntarina on merkityksellinen. Uuno saapui kotikylältään Helsinkiin juuri samaan aikaan kuin maaltapako oli kiivaimmillaan. Maalaispojan seikkailuihin pääkaupungissa oli helppo samastua, olkoonkin, että vain muutamassa viikossa Uunosta tuli helsinkiläisempi kuin helsinkiläiset itse olivat.

Jos kyseessä olisi perinteinen elämäkerta, huomauttaisin teoksen varsin perinteisestä muodosta, joka ei varsinaisesti tarjoa elämyksellisyyttä kirjallisessa mielessä. Mutta koska kyseessä todellakin on tuikiharvinainen fiktiivinen elämäkertateos, tuntuu enemmän kokeilullisuuden vaatiminen jo liioittelulta. Lukuisten lainauksien lisäksi lukijaa ilahduttavat kuvat, joita on sekä tekstin yhteydessä mustavalkoisina että kahdessa kuvaliitteessä värillisinä. Kirjan lopussa on filmografian lisäksi luettelo Uuno Turhapuron elämän keskeisimmistä ihmisistä sekä luottonäyttelijöistä. Jälkimmäinen oli kiinnostava osuus, mutta siinä mielessä hämmentävä, että keskeisimmät näyttelijät: Vesku Loiri, Marjatta Raita, Tapio Hämäläinen, Marjatta Nordberg, Spede Pasanen, Simo Salminen ja Elli Castrén jäävät ilman samaa huomiota.

Kirjan loppusanoissa Aitio pohtii turhapurojen merkitystä suomalaiselle elokuvalle. Uuno Turhapuro-elokuvat eivät ole missään vaiheessa olleet kriitikoiden suosiossa, mutta kansa sen sijaan otti ne nopeasti omakseen. Spede Pasanen aloitti oman näyttelijäntyönsä 1950-luvulla, hetkellä, jolloin sotien aikana huippuunsa kehittynyt elokuvateollisuus, Suomen Hollywood oli vielä voimissaan. 1950-luvun lopulla alkoi lasku ja 1960-luku oli kotimaiselle elokuvalle lähinnä pelkkää kuolonkorahtelua. Ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva tuli teattereihin vuonna 1973. Sen jälkeen Pasanen kuvasi lähestulkoon vuosittain pitkälle 1990-luvulle saakka. Tuona aikana kotimaisen elokuvan tekeminen oli yleisesti ottaen taloudellisesti kannattamatonta toimintaa. Ainoastaan kriitikoiden parjaama Spede tuotti elokuvia kaupalliset lähtökohdat mielessään. Se ei tietenkään ollut meriitti kriitikoiden näkökulmasta, mutta monen ammattilaisen Spede piti leivän syrjässä kiinni. Moni nuori ammattilainen sai ensimmäiset työkeikkansa juuri Turhapuro-elokuvista ja jos työn jälki miellytti, Spede turvautui luottopelaajiinsa mielellään uudestaan ja uudestaan. Ei ole siis pahasti yliarviointia väittää, että juuri Spede Pasanen säilytti ja toi suomalaisen menestyselokuvan ja tekemisen kulttuurin 1950-luvulta 1990-luvulle. Uuno Turhapuron merkitys kansalliselle identiteetille on suuri, mutta sitä se on myös kotimaiselle elokuvalle.

Uskallan suositella kirjaa kaikille Turhapuro-faneille. Lukiessani huomasin kirjan herättävän kiinnostusta kanssaihmisissä, koska minulle tehtiin kirjasta jo varauksia. Tässä kirjassa on myös ehdottamasti ainesta isänpäivä- tai joulupakettiin pistettäväksi.

Tommi Aitio: Uuno Turhapuro - Elämä 
Johnny Kniga 2014
248s.
Arvostelukappale


tiistai 14. lokakuuta 2014

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja


Siirrymme henkiseen perintöön, joka teille nyt tiedoksi ja seuraavalla tavalla jaettavaksi:

1. Tolkulla pärjää.

2. Tavallinen riittää.

3. Väkijuomia hillitysti, mieluiten ei ollenkaan.

4. Ihmiset ovat viisaita ja pököpäitä samaan aikaan. Heitä kannattaa katsella monenlaisten silmälasien lävitse.

Laitan tämän tähän ylös, että muistan sitten joskus omaa testamenttia kirjoittaessani. Olen aina tiennyt, että meissä kaikissa on pieni palanen Mielensäpahoittajaa, mutta huomaan tämän osuuden kasvavan koko ajan, ainakin itsessäni.

Siihen on siis tultu, Mielensäpahoittajan testamenttiin. MP-faneilla ei kuitenkaan liene syytä suurempaan huolestumiseen, sillä uskon Mielensäpahoittajan kuuluvan niihin vanhoihin tervaskantoihin, jotka eivät ihan hevillä tästä maailmasta eroa. Asiaa on kuitenkin hyvä valmistella, niin ajattelee Mielensäpahoittaja, mutta perillisiä touhut alkavat hermostuttaa. Onko Mielensäpahoittaja masentunut? Kysymyshän on täysin absurdi, mutta Mielenspahoittajan jälkeläisille ominainen (kts. testamentin kohta 4). Siitä huolimatta Mielensäpahoittajan täytyy alistua hetkeksi toisten armoille pienen ruumisarkkuonnettomuuden myötä. Siitä sukeutuu Etelä-Suomen seikkailu, jossa maailmojen yhteentörmäys (niin hyvässä kuin pahassa) on vääjäämätöntä.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on ensimmäinen romaanimuotoinen Mielensäpahoittaja-tarina. Aiemmin pienissä pakina- ja kuunnelmapätkissä suursuosioon noussut konsepti toimii myös pidemmässä muodossa. Ehkäpä romaanin ulostulo on vain oikeus ja kohtuus, sillä Mielensäpahoittajan hahmo syventyy huomattavasti verrattuna entiseen. Lyhyissä tekstipätkissä korostuvat jääräpäisyys sekä vanhakantaisuus ja vaikka järki jääryyden taustalla ei tyystin ole jäänyt pimentoon ennenkään, mahdollistaa proosa vanhan viisauden todellisen esilletulon.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja ei nimittäin ole aivan niin hauska kuin edeltäjänsä, mutta toisaalta ei se ole myöskään huonompi. Mielensäpahoittaja itse on vähemmän rasittava ja enemmän rakastettava hahmo. Hänellä ei ole pelkästään  joukkoa pinttyneitä tapoja, vaan myös elämänkokemusta olettaa, että tietty toimintatapa on se oikea ja paras. Toisaalta Mielensäpahoittaja on sen verran arkirealisti, että hän voi tunnustaa olevansa väärässä - tosin vain itselleen ja senkin puolittain ja pakon edessä.

Päähenkilön lisäksi lukija saa tutustua paremmin myös hänen läheisiinsä. Kuusikodissa makaavaan vaimoon sekä naapuriin, jonka kanssa on oltu riidoissa ikuisesti, mutta jonka thaimaanialainen vaimo on sivistynyt ihminen. Ja luonnollisesti Poikaan ja Miniään, joilla on muitakin huolia kuin kuolemaan valmistautuva isä ja appiukko. Kuten niin usein elämässä, parhaiten Mielensäpahoittajan aaltopituuksilla ovat lapset: lastenlapset ja naapurin Jarmo. Aikuiset tekevät asioista syystä tai toisesta monimutkaisempia kuin ne ovatkaan.

Tuomas Kyrö ei kirjoita oikeastaan mitään sellaista, mitä joku muu ei olisi aikaisemmin sanonut tai kirjoittanut. Mutta juuri siinä piileekin Mielensäpahoittajan hienous. Kuten kirjan takakannessa sanotaan, ollaan perusasioiden äärellä: Elämän, kuoleman ja puurakentamisen.

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
WSOY 2014
248s.
Arvostelukappale

torstai 9. lokakuuta 2014

Vielä kerran Turun kirjamessut

Kirjamessujen ensiminuutit.

Olin viime viikolla ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuilla. Matkani aiheutti yleisen kirjahippiyden lisäksi Linnasta humisevalle harjulle -kirja, jonka tiimoilta nousimme Katja Jalkasen kanssa Kuisti-lavalle heti perjantaiaamuna. Matkani Turkuun alkoi kuitenkin jo torstaina iltapäivällä. Junamatka Kuopiosta Turkuun on pitkä, niin pitkä, mutta onneksi samaan vaunuun sattui muutakin messuporukkaa, nimittäin nuorisokirjailijat Kirsi Pehkonen ja Jyri Paretskoi puolisoineen. Mukavassa seurassa matka taittuikin mukavasti!

Kirsi Pehkonen ja Jyri Paretskoi somettavat messujunassa.


Perjantaina lähdin onneksi hyvissä ajoin liikkeelle, sillä vaikka muuten messuista jäi hyvin positiivinen mielikuva, takkusi ainakin messujen avauspäivän aamuna esiintyjien sisäänotto melkoisesti. Esiintyjien sisääntulon edessä kiemurteli kymmenien metrien jono, eivätkä kaikki  olleet osanneet varautua asiaan. Solidaarisesti päästimme aivan ensimmäisenä esiintymisvuorossa olevia edellemme, mutta kyllä jossakin vaiheessa oli jo ihan selvää hampaiden kirskuttelua havaittavissa jonon pysyessä miltei paikallaan. Tässä siis kehittämisvinkkiä ensi vuoteen: sisääntulo jouhevammaksi ja esiintyjät hyvissä ajoin paikalle, kiitos.

Tiina Aalto, Katja Jalkanen ja minä vietimme mainion juttuhetken Kuisti-lavalla. Sastamalan lavalta kyllä kuului välillä torvimusiikkia, mutta ilmeisesti yleisö kuuli myös meidät!

Avaimen kustannuspäällikkö Tiina Aalto haastatteli minua ja Katjaa kirjastamme ja aikaisesta ajankohdasta huolimatta paikalle kerääntyi ilahduttavan paljon kuuntelijoita, kiitos siitä! Kirjavinkkikirjan kirjoittaminen sovittaa näköjään kirjoittajien päälle myös kirjavinkkaaja-viitan, joten kirjavinkkejä tuli annetuksi melkoisesti niin itse esiintymisen aikana kuin heti sen jälkeen Sisuradion haastattelussakin! Ei hassumpaa :)

Siri Kolu uutta kirjaansa lukemassa.


Kaikenlaisia jengiläisiä liikkeellä!
Esiintymisen jälkeen minulla olikin vapaata aikaa ja käytin sen uusien ja vanhojen tuttujen, kiinnostavien kirjailijoiden ym. kulttuurihenkilöiden bongaamiseen, toisten esiintymisten kuuunteluun ja yleiseen haahuiluun. Suuremmat kirjaostokset vältin, mutta tokihan lapsille piti tuoda tuliaisia ja ai että, kun sattuikin tällä kertaa mieleiset kirjaostokset tarttumaan mukaan!

Jörn Donner



Nyt on pari viikkoa aikaa hengähtää ja sitten vuorossa ovatkin jo Helsingin kirjamessut. Sielläkin olemme Katjan kanssa lauteilla sunnuntaina klo 11. Hengailen myös muiden bloggaajien kanssa Boknäsin osastolla klo 12-13. Nähdään siis silloin tai mikäli ei nähdä, välitän jälleen messutunnelmia mahdollisuuksien mukaan Amman lukuhetken FB-sivuilla. Joten mikäli sunnuntaimessut jää väliin, hyppää kelkkaan virtuaalisesti!

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Sirpa Kähkönen: Graniittimies


Sirpa Kähkösen Graniittimies on kova kirja. Se on ensimmäinen spontaani ilmaus, mikä mieleeni tulee. Jokainen Kähkösen tuotantoon aiemmin tutustunut tuntee hänen kykynsä ja laadukkaan tekstinsä, mutta tällä kertaa kirjailija ylittää itsensä. Minulle, lukijalle, huokuu kirjaa lukiessani tunne, että tähän romaaniin kirjailija on laittanut kaikkensa. Eikä sellainen voi olla vaikuttamatta, lukija ei voi olla vaikuttumatta, niin harvinaisen voimakas tunne on. Kovasta kirjasta on kysymys siinäkin mielessä, että se ei antaudu eikä päästä helpolla. Kirja ei ole vaikea, eikä oikeastaan raskaskaan, mutta verkkainen se on. Juoni ei pakota henkilöitä tekemään nopeammin, enemmän ja isommin, vaan Kähkönen seurailee hahmojensa elämänkulkua siinä tahdissa kuin se etenee. Aluksi olin ongelmissa, sillä kiireiden vuoksi minulla oli aikaa lukea kirjaa vain pari sivua ennen nukahtamista ja senkin väsyneenä. En päässyt hitaaseen rytmiin mukaan, vaan väsynyt mieleni olisi kaivannut räjähdyksiä, helppoja vitsejä ja huojentavia juonenkäänteitä. Mitään tälläista Kähkönen ei tarjoa. Kirja on armoton. Ja hyvä niin, sillä kun minulle tarjoutui mahdollisuus heittäytyä kirjan vietäväksi kunnolla, jouduin pyörteeseen, josta ei ollut poispääsyä. Monta kertaa jäin makustelemaan kaunista kieltä tai pohtimaan syviä sanoja. Kiitos, Sirpa Kähkönen, että kirjoitit: Siitä muutoksesta. Minä uskon, että se voi käydä vain tällä tavalla. Että annamme toisten tulla elämäämme ja muuttaa meitä. Ei niin että itse päätämme tulla toisiksi. Se päätös ei koskaan kestä. Se vastasi moneen mieltäni viime aikoina askarruttaneeseen kysymykseen.

Kirjasta tulee mieleen muutamia vertailukohtia toisiin kirjailijoihin. Ensiksikin suuri ihanteeni Antti Tuuri. Mielleyhtymä on helppo ymmärtää, sillä Tuuri on käsitellyt hienosti samaa aihepiiriä teoksessaan Ikitie. Pitkään jännitin, yltääkö Graniittimies samalle tasolle. Ylsi se, mutta hyvin eri tavalla. Samaa oli verkkainen rytmi ja liikuttava kuvaus pienen ihmisen mielenliikkeistä suurten aatteiden pyörteissä. Toisaalta mieleeni tuli Hannu Raittilan Canal Grande, kirja, josta en juurikaan pitänyt, mutta joka toisaalta on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Graniittimies on samanvärinen, harmaa ja likaisenruskea kirja. Veden elementti, siinä häilyvät valonsäteet ja syvältä kumpuavat hajut olivat samantyyppisiä. Kuten tiedämme, Raittila voitti kirjallaan Finlandia-palkinnon.

Graniittimiehen teema kiinnosti itseäni henkilökohtaisistakin syistä. Valkoisesta sukuhistoriastani löytyy nimittäin myös toisenlainen tarina. Yksi sisarussarjasta nai vasemmistokunnallispoliitikon ja mies muilutettiin rajan yli. Sisar seurasi miestään. Myöhemmin hän palasi tyttären kanssa. Mies ja toinen lapsi eivät enää voineet palata. Tämä historia on hiljaista historiaa. Takaisin palanneet eivät juuri menneitä muistelleet. Eivät halunneet, eivätkä kai uskaltaneet.

Sirpa Kähkönen kuvaa elämänsä kunnossa olevia ihmisiä, joille oma kotimaa on kääntänyt selkänsä. Siitä huolimatta he lähtevät vapaaehtoisesti. He ovat ihanteellisia ja uskovat vankkumatta aatteeseensa. He ovat valmiita jättämään kotinsa ja perheensä, luopumaan kaikesta, muuttamaan nimensä. Rajan takana heille tarjotaan mahdollisuutta kääntyä vielä takaisin, mutta päätös on jo tehty. Vastassaoleva todellisuus on shokki. Mutta toisaalta rakentajiahan maahan on kutsuttu, vallankumous tarvitsee uhrautumista. Ja niin he tekevät, uhrautuvat, paikkaavat, korjaavat ja rakentavat. Näkevät paljon sellaista, mikä sotii heidän aatteitaan vastaan, mutta uskovat siihen, että kyse on vain kasvukivuista. Valokuvassa seisovat kuihtuneet, laihtuneet ihmiset, joiden kasvoja uurteet halkovat, silmissään häkkiin joutuneen eläimen katse.

Tuhannet, jopa kymmenet tuhannet suomalaiset muuttivat Neuvosto-Venäjälle aatteen ja utopian perässä 1920- ja 1930-luvuilla. Heillä ei ollut isänmaata, mutta aate oli. 1930-luvulla myös aate petti heidät kaikkien uhrausten, myönnytysten ja uurastuksen jälkeen. Viimeistään se murtaa selkärangan, muuttaa iloisimmankin katkeraksi ja saa puhdasaatteisimmankin menettämään uskonsa.

Niille lukijoille, joille Kähkösen Kuopio-sarja on tuttu, tarjoaa Graniittimies täydentävää tietoa. Lassi Tuomi esiintyy kirjassa nimellä Lavr. Lassin veli Ilja ja hänen vaimonsa Klara taas ovat kirjan päähenkilöt, nuoripari, joka kirjan alussa hiihtää rajan yli. Kiinnostavia henkilöhahmoja on paljon ja kaikkien tarinat tuovat esille sitä, miten arvaamaton vallankumous perillisineen on. Erilaiset ratkaisut eivät takaa palkintoa vallan vaihtuessa. Vallankumouksen logiikka vaatii vihollisia. Kaikista ylimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Pietari, Petrograd, Leningrad. Kaupunki, joka on armoton, kylmä. Kaikesta on pulaa, mutta toisaalta sen kaduilta voi löytyä suurinta irstautta ja yltäkylläisyyttä ja toisaalta suurinta laupeutta ja lähimmäisenrakkautta. Kaupunki, jonka kanavassa ui karhu riimu kaulassaan. Piter.

Kirjan ovat lukeneet ainakin myös: Anneli, Jaana, Tuijata. Hienoille kirjoille ominaista on, että ne saavat osakseen myös hienosti kirjoitettuja arvioita.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies
Otava 2014
334s.
Arvostelukappale

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Syyskuun satoa + muistutus + mainos


Lokakuun ensimmäinen aamu valkeni kylmänä, mutta kuulaan kauniina. Kyllä syksy sitten on ihanaa aikaa! Itselläni lokakuusta näyttää tulevan kiva, mutta kiireinen. Työt vievät minua iloiseen Itä-Suomeen eli Joensuuhun säännöllisesti ja kirjanystäville lokakuu on muutenkin todellinen superkuu. Huomenna lähden kohti Turkua ja minun ja Katjan voi bongata Turun kirjamessuilta Kuisti-lavalta perjantaina klo 10.50, jolloin kerromme Linnasta Humisevalle harjulle -kirjastamme. Tulkaa katsomaan ja nykimään hihasta, tutut ja tuntemattomat!

Kiireisenä pitää myös Kirjakantti. Sillä kun lokakuu kirjamessuineen on ohi, alkaa Kirjakantin kuukausi marraskuu. Copycat-kisa on jo käynnissä! Osallistuthan sinäkin omalla tuotoksellasi 19.10. mennessä!

Saapa nähdä, kuinka paljon ehdin tässä kuussa lukea kaiken hyörinän keskellä. Syyskuusta kuvittelin superahkeraa lukukuukautta, mutta tahti pysyi varsin samanlaisena kuin aiempinakin kuukausina. Tällä hetkellä olen jo viikon verran kärvistellyt lukujumin kourissa. Kirja, joten nyt luen, on aivan väärä tähän hetkeen. Mutta en halua jättää sitä kesken, koska tiedän sen olevan hyvä. Kirjabloggaajan kamalia ongelmia!

Ehdottomaksi syyskuun kohokohdaksi muodostui Kjell Westön Kangastus 38. Mikäpä olisi toisaalta luonnollisempaa, mutta koska oma suhteeni Westön tuotantoon on sangen problemaattinen, voi tätä pitää saavutuksena.

Historiaa tarjosi myös Tuntemattomien sotilaiden albumi, johon on koottu kiinnostavia kuvia viime sodista.

Dekkarinkin luin, nimittäin Kati Hiekkapellon Suojattomat. Onnistunut ja toimiva dekkari, mutta huomaan, että nyt kuukautta myöhemmin minulla on vaikeuksia palauttaa tapahtumia mieleeni.

Westön jälkeen kakkoseksi kirii Minna Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset. Tämän kirjan parissa nauroin makeimmin ja kävin lähimpänä kyyneleitä. Tässä yhteydessä on mainittava vielä Mielensäpahoittaja-elokuva, jonka kävin katsomassa samaan aikaan kirjan lukemisen kanssa. Jos pidät Mielensäpahoittajasta, pidät myös Ehtoolehdon vanhuksista, vaikka aivan erilaisista kirjoista ja henkilöistä puhutaankin.

Olen tänä vuonna kunnostautunut lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukemisessa ja niinpä tähänkin kuukauteen mahtui yksi lanu-kirja. Siri Kolun Me Rosvolat ja konnakaraoke toimi mainiosti äänikirjana.

Parhaillaan eletään lukijan kulta-aikoja, kun syksyn kirjat tuntuvat ilmestyvän kaikki yhtä aikaa. Tunnustan olevani vähän ahdistunut alati kasvavasta kirjapinosta tai oikeataan -pinoista, joita ilmestyy kotimme nurkkiin kiihtyvällä tahdilla. Ja kun on se lukujumikin! Jospa se laukeaisi pitkillä junamatkoilla ja vertaistuen avulla kirjamessuilla. Nähdään siellä!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...