maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kulunut kesäkuu


Kesäkuu on kulunut ja vähän kulunut on olokin, niin kuin kai kesäloman kynnyksellä on tapana. Paljon kaikkea mukavaa on kyllä kuulunut kuukauteen. Lomailimme perheen kanssa pääkaupungissa ja vastapainoksi on tullut vietettyä paljon aikaa maalla. Yllä oleva kuva on muuten lapsuudenkodistani. Jos henkisiä sielunmaisemia yrittää esittää valokuvana, on tuo ainakin yksi sellainen. Täällä Pohjois-Savossa ovat kelit olleet aika kauniit ja mukavat, minä kun en helleihmisiä ole muutenkaan. Viime kuun lopussa päätin lukea hitaammin ja aika hyvin olen siinä myös onnistunut. Välillä on mennyt useita päiviä lukematta, eikä ole ollut edes pahempia vieroitusoireita ;)

Vahvasti kaksijakoinen oli tämä lukukuukausi: lanu-klassikoita ja kevään/kesän uutuuksia.
Kuun alkupuoli meni melko lapsellisissa merkeissä:
Satuhetkessä esittelin Tammen Kultaisen Juhlakirjan,
Enni Mustosen kirjasarjan päähenkilö Ida oli tällä kertaa Sibeliusten Lapsenpiika.
Kuukauteen mahtui toinenkin Satuhetki, nimittäin iki-ihanan Don Rosan Roope Ankan Elämä ja teot -teos ansaitsi oman esittelynsä.

Sen jälkeen pitikin vakavoitua. Letkeän rauhallinen lukukuukauteni järkkyi tässä kohdassa, sillä Reza Aslanin Jeesus-elämäkerta Kapinallisen lukeminen meni paikoin puurtamiseksi.
Kuun loppu oli onneksi huomattavasti nautinnollisempi, nimittäin Vera Valan Villa Sibyllan kirous ei pettänyt. Tosin hermoni olivat vähän kovilla kun aloin arkielämässäkin nähdä mafiosoja vähän siellä ja täällä...

Päätinkin lukea jotakin tosi rentouttavaa seuraavaksi, mutta kuinkas sitten kävikään. Luen parhaillaan teosta, joka ihan oikeasti järkyttää mielenrauhaani melkoisesti. Asiaa ei paranna ollenkaan se, että kyseessä on tietoteos. Jos nyt kiinnostuit siitä, mikä kirja mahtaa olla kyseessä, niin klikkaa ylhäältä Kirjat, joita luen nyt -sivulle. Sinne pyrin melko ajantasaisesti päivittämään luvun alla olevat teokset. Heti tämän seuraavan teoksen jälkeen olen suunnitellut paitsi hidasta lukemista myös hömppää ja harmittomuutta. Ja koska välttelen lukemisstressiä, päätin viimein antaa periksi ja jättää kesken pienen ikuisuuden ajan e-kirjana tahkoamani Dan Brownin Infernon. En ole lukenut Brownilta muuta kuin Da Vinci -koodin aikoinaan ja siitä pidin, mutta tämä toinen kokeilu oli kyllä massiivinen pettymys.

Näin kuunvaihteessa alkaa aina ihan jännittää, millainen seuraavasta kuukaudesta muodostuukaan! Luenko kenties yhden vuoden tai jopa elämäni parhaista kirjoista, ovatko kaikki tasaisen kasin kirjoja, vai joudunko pettymään katkerasti? Rentoutua ainakin aion, sillä työpäiviä on nimittäin jäljellä tasan 1 ja sitten alkaa neljän viikon loma!

Ihania kesäpäiviä kaikille, sillä Suomen kesä on uskomattoman kaunis ja kesätapahtumat vilkkaita ja monipuolisia, vaikka vähän viileää olisikin! 

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous


Vera Valan uutuusdekkari Villa Sibyllan kirous ilmestyi vasta, mutta siitä huolimatta se on jo ehtinyt esiintyä useammassakin kirjablogissa. Se kertoo siitä, että moni odottaa Arianna de Bellisin uusia käänteitä kieli pitkällä. Eikä ihme, itsellänikin se kuuluu jo kesäperinteisiin. Mielestäni Valan dekkarit ovatkin tällä hetkellä laadultaan ja viihdyttävyydeltään maan ehdotonta eliittiä. Vala kuljettaa tarinaansa kiinnostavasti ja varmasti, ilman että lukijan tarvitsee kiusaantua, tylsistyä tai tuskastua lukiessaan. Joskin tällä kertaa bongasin jonkin verran aiemmista osista vierasta toistoa ja oikolukuvirheitä, mutta itse lukukokemusta ne eivät häirinneet.

Itse asiassa Villa Sibyllan kirous saattaa olla jopa Valan tähän mennessä paras teos, ehkä. Sen verran koukuttavasti se kieputti minut mukaansa. Kirjailija tietää, miten kirjoitetaan page-turner. Aivan erityisen paljon pidin siitä, että aikaisemmissa osissa vain vihjailujen varaan jäänyt Ariannan mystinen menneisyys alkaa nyt toden teolla selvitä. Muistan olleeni sarjan toisen osan jälkeen pakahtumaisillani uteliaisuudesta, joten onneksi nyt kolmannessa romaanissa El Lobon rooli alkaa viimein hahmottua. Myös yksityisetsivänä työskentelevän Ariannan tämänkertainen työtehtävä on kiinnostava. Hänen vanha tuttunsa Katia ottaa yhteyttä ja kertoo saavansa uhkailukirjeitä. Ennen kuin Arianna ehtii puusta pitkälle tutkimustensa kanssa, Katia löytyy kuolleena. Tutkimukset saavat uutta vauhtia, vaikka kaikki ihmiset Ariannan ympärillä kehottavat häntä luopumaan tehtävästä. Arianna on sohaisemassa liian suurta muurahaispesää. Arianna de Bellis ei kuitenkaan olisi niin kiehtova hahmo, jos hän antaisi periksi mahdottoman tehtävän edessä. Päinvastoin, mitä suurempaan vaaraan hän joutuu, sitä päättäväisemmin hän jatkaa, varsinkin kun vaikuttaa siltä, että Villa Sibyllan asukkaisiin läheisesti liittyvä Legio Sacrorum liittyy myös hänen omaan menneisyyteensä.

Uudessa kirjassaan Vala lisää huomattavasti kierroksia ja kertoimia verrattuna kahteen edelliseen dekkariin. Kansainvälinen rikollisuus, salaliitot ja rahanpesukuviot tuntuvat paikoin jopa vähän liian isoilta ympyröiltä idyllisen italilaiseen dekkariin. Toisaalta myös itse Villa Sibyllan tapaus on kiharainen ja kiemurainen ja siinä olisi ollut aineksia dekkariksi jo yksistäänkin. Kun Ariannan menneisyyttä avataan tässä kirjassa niin paljon, olisi hieman simppelimpikin murhamysteeri sopinut sen kaveriksi. Nyt lähes 40 viimeistä sivua kuluu molempien linjojen selvittämisessä lukijalle ja sehän ei ole hyvä, jos asioita joutuu selittämään liikaa.

Risuja annan siis siitä, että tavaraa olisi ollut pariinkin romaaniin, mutta muuten Villa Sibyllan kirous on taattua dekkariviihdettä. Valan romaaneihin kuuluu olennaisesti Italian, tässä tapauksessa Rooman, idyllinen ja aistikylläinen kuvaus sekä ihastuttava ruoka ja niin on tässäkin tapauksessa. Oli pakko valmistaa tänään italialaista risottoa ihan vain Ariannan kokkailujen ansiosta! Valan perehtyneisyys italialaiseen kulttuuriin näkyy muussakin kuin ruoanlaitossa. Ikuisen kaupungin maisemat, äänet ja sävyt, menneisyys, mafia sekä salaperäinen mithrakultti esitellään lukijalle vakuuttavasti ja kiehtovasti. Asiasisällön oikeellisuutta en osaa arvioida, mutta täydestä se ainakin minuun meni.

Taattua lukemista laiturinnokkaan!

Aiemmat osat:
Kuolema sypressin varjossa
Kosto ikuisessa kaupungissa

Villa Sibyllan kirous muissa blogeissa:
Kirsille jäi ristiriitainen olo.
Kirjakaapin kummitus hyppäsi sarjaan mukaan suoraan kolmannesta osasta
Maria bongasi samoja oikolukuvirheitä kuin minäkin, mutta nautti silti lukemastaan.
Katjakin piti tätä sarjan parhaana osana.
Karoliina näkee kirjat myös mainioina Rooma-oppaina.
Tuija piti kerrontaa mutkattomana, vaikka osa juonenkäänteistä kulki uskottavuusrajalla.
Stazzya kiinnosti eniten taustajuoni.
Minna toivoo pikaista jatkoa kirjasarjaan.
Kirjakirppukin huomasi kirjan vaikutuksen ruokavaliossaan!
Tämä ei ollut HeidiBeen kirja.




Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Gummerus 2014
426s.
Arvostelukappale

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Reza Aslan: Kapinallinen. Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä


Luen aika paljon tietokirjallisuutta. Jotkut ovat saaneet siitä sellaisen virheellisen kuvan, että olisin jotenkin fiksu ihminen. Voin vakuuttaa käsityksen olevan väärä ja perustuvan siihen harhakuvaan, joka on yleinen ihmisten keskuudessa, jotka eivät itse lue tietokirjallisuutta: tietokirjan ei tarvitse olla tylsä tai puiseva. Hyvin kirjoitettu tietokirja on parhaimmillaan aivan yhtä nautinnollista, ehkä jopa nautinnollisempaa luettavaa kuin hyvä romaanikin. Etsin pääsääntöisesti romaaneista ja tietokirjoista samantyyppisiä kerronnallisia elementtejä, joten kirjallisuudenlajia olennaisemmaksi asiaksi muodostuukin se, millaisia ajatuksia ja oivalluksia teos herättää. Tämä johdannoksi sille, että Reza Aslanin Kapinallinen. Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä tuli luettua pikemminkin sinnillä ja vähän sen vuoksi, että se monipuolistaa mukavasti viime aikoina lukemieni/esittelemieni kirjojen kirjoa. Lisäksi minusta on hyvä lukea välillä kirjoja, jotka eivät itseä niinkään sytytä ja esitellä niitä myös blogeissa, sillä joitakin muita kirja saattaa hyvinkin kiinnostaa.

Ei sillä, että Aslanin teos olisi ollut vaikealukuinen tai -tajuinen. Aslan on kyllä uskonnon sosiologian tohtori, mutta tämä kirja on kirjoitettu suuria massoja silmällä pitäen, ei tiedeyhteisölle. Suuria massoja teos on myös tavoittanut, sillä takakannessa sen kerrotaan nousseen syksyllä 2013 New York Timesin myyntilistojen kärkeen. Tämä tieto luo tietenkin mielikuvan, että Aslan onnistuisi kertomaan Jeesuksesta jotensakin ennenkuulumattomalla tavalla. Ajatus on naiivi, sillä Jeesus Nasaretilaisesta jos kenestä on kirjoitettu varmastikin kaikki, mitä on mahdollista kirjoittaa ja vielä paljon enemmänkin. Aslanin lähtökohtana onkin lähteä kuorimaan kaikkea sitä myytillistä massaa, mikä on vuosisatojen ja -tuhansien aikana kerrostunut Jeesus Kristuksena tuntemamme ilmiön ympärille ja tarkistella lopulta jäljelle jäävää historiallista ihmistä. Kun karistetaan kristittyjen aikojen saatossa kehittelemät opilliset dogmit ja teologiset pohdinnat Jeesuksen todellisesta olemuksesta, jää jäljelle valitettavan vähän, itse asiassa ei juuri yhtään tietoa. Tässä piileekin Aslanin teoksen perimmäinen ongelma. On totta, että kirjan alaotsikko on taiten valittu. Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä tarkalleen ottaen lupaa juuri sen verran mitä antaakin, eli Israelin ajanlaskun alun myrskyisten vuosikymmenten kuvausta. Otsikosta pisteet suomentajalle, sillä alkuperäinen nimi: The Life and Times of Jesus of Nazareth antaa ymmärtää, että kirjan pääpiste olisi nimenomaan historiallisen Jeesuksen elämässä, mikä kyllä ainakin omassa tapauksessani olisi johtanut vääjäämättömään pettymykseen.

Nykyään vallitsee jo käsittääkseni kiistaton yleinen käsitys siitä, että Jeesus todellakin on historiallinen henkilö. Siitä, mitä hänen olemassaolonsa ja ennen kaikkea kuolemansa jälkeiset tapahtumat ovat merkinneet hänen seuraajilleen, on olemassa lähteitä pilvin pimein. Mutta itse Jeesuksen elämästä kertovat lähteet ovat niukkoja ja sitäkin epäluotettavampia. Voimme lukea Jeesuksen elämästä Raamatusta neljästä eri evankeliumista ja vielä lisää kaanonin ulkopuolelle jääneistä teoksista, mutta valitettavasti tuon ajan historiankirjoittajilla on ollut varsin erilainen näkemys historiankirjoituksen tarkoituksesta. Näin ollen kertomukset eivät pidä moneltakaan osaa historiallisessa mielessä paikkaansa, sillä niiden varsinainen tarkoitus on todistaa uskosta Jeesukseen.

Ei ole vaikea arvata, että Aslanin teos on herättänyt Yhdysvalloissa kiinnostusta, kenties kohuakin, kumoaahan kirjailija kohta kohdalta Raamatun kertomusten historiallisen paikkansapitävyyden. Mitään varsinaisesti uutta Aslan ei kuitenkaan kerro. En ole lukenut teologiaa aineopintoja pidemmälle, enkä muista kuinka monta eksegetiikan kurssia niihin opintoviikkoihin sisältyi, mutta kaikki Aslanin esittelemät asiat kyllä tulivat jo niissä esille. Evankeliumien tarinoiden historiallisuutta haastavaa kirjallisuutta on myös ollut maallikoiden käsissä, itselleni mieleeni on jäänyt hyvin esimerkiksi T.P. Laineen Kuka hän oli? (Atena 2000), joka ei välttämättä ole tieteellisessä mielessä edustavin esimerkki, mutta huomattavasti Aslanin teosta viihdyttävämpi esitys Jeesuksen elämästä.

Kenelle siis suosittelisin Kapinallista luettavaksi? Toki kaikki Jeesuksesta kiinnostuneet tuntevat varmasti kiinnostusta myös tätä teosta kohtaan. Ehkä kuitenkin liittäisin tämän kirjan sen laajemman keskustelun yhteyteen, mitä tälläkin hetkellä käydään Raamatun sanatarkasta tulkinnasta. Raamatun taiteellisten, poliittisten ja uskonnollisten aikakerrostumien purkaminen omien silmien edessä olisi monelle hyödyllinen oppimiskokemus. Samalla on kuitenkin varoitettava, että se voi olla myös jokseenkin kivulias prosessi, mistä syystä en tohdi suositella kirjaa kaikista herkimpiä uskonnollisia tuntoja vaaliville.

Katso myös Suketuksen arvio!

Reza Aslan: Kapinallinen. Jeesus Nasaretilaisen aika ja elämä (The Life and the Times of Jesus of Nazareth)
Gummerus 2014
Suomentaja Otto Lappalainen
378s.

torstai 19. kesäkuuta 2014

Välskärin kertomukset -kuunnelma (osa 1)


Yleissivistyksessäni on järkyttävä aukko: Sakari Topeliuksen Välskärin kertomukset. En tiedä, enkä muista, miten aukko on päässyt syntymään, mutta en ole ennen tätä kesää Välskäriin kajonnut. Jotakin kosketuspintaa toki on. Monet opiskelijakaverit kehuivat aikoinaan Topeliuksen klassikkosarjaa kovasti, saattoipa jollekin kirjojen lukeminen olla keskeinen syy historiaopintoihinkin. Joku taas tosin moitti tekstiä tylsäksi ja puisevaksikin. Isäni järkyttyi toden teolla pari vuotta sitten kuullessaan, etten ollut kirjoja lukenut. Hän tarttui heti toimeen ja eräänä joulupäivänä kertoili minulle Välskärin kertomukset pääpiirteissään. Ihana isä! Tiesin tuolloin haluavani lukea kertomukset vielä itsekin. Viime keväänä päätin sitten ryhtyä toimeen Elisa Kirjasta löytyvän kuunnelman avulla.

Kuunnelma on Radioteatterin 1970-luvulla tehty versio. Sen on ohjannut Väinö Vainio ja dramatisoinut Pekka Lounela. Rooleissa esiintyy vaikuttava kavalkadi vuosikymmenen ykkösrivin näyttelijöitä. Sotilashenkisestä torvimusiikista on vastannut Esa Helasvuo. Se muuten sopii kertomuksiin täydellisesti.

Välskärin kertomusten tarina lie suurimmalle osalle pääpiirteittäin tuttu. Vanha välskäri kertoo kamarissaan kuulijakunnalleen tarinaa, joka alkaa kolmekymmenvuotisesta sodasta. Keskeisessä osassa on Kustaa Perttilä, myöhemmin Bertesköld, hänen sukunsa ja jälkeläisensä. Sukutarinan kautta esille tulee Suomen (ja Ruotsin) sotaisa historia, tärkeimmät käännekohdat, poliittiset suhdanteet ja kansan elinolot. 

Myönnän, että aluksi oli vaikea suhtautua sotatantereisiin, jotka täyttyivät hurmeesta taistelun melskeissä. Mutta kun Topeliuksen kieleen ja seikkailuhenkiseen kerrontaan totuttautui ja jätti inhimillisen tragedian pohdinnan vähemmälle, jännittävään tarinaan tempautui väkisinkin mukaan. Osakunnia kiinnostavuudesta kuuluu Topeliuksen ohella onnistuneelle dramatisoinnille, mikä piti jännitettä sopivasti yllä. Koska en ole kirjaversiota lukenut, en osaa arvioida, kuinka paljon kuunnelma oikoo kirjan mutkia. Epäilen, että jonkin verran.

Mielestäni kuunnelma sopi hyvin äänikirjakuunteluun. Koska olen suoritushenkinen ihminen, on joskus äänikirjan kuuntelu masentavaa, kun se ei tunnu etenevän ollenkaan. Tiedostoa on jäljellä kymmenen tuntia, sitten yhdeksän ja puoli ja niin edelleen. Luontevaa kohtaa kuuntelemisen keskeyttämiseen on joskus vaikea löytää. Välskärin kertomusten tiedostojen pituus, vajaa tai hieman reilu tunti, on juuri sopiva pätkä kertakuunteluun. Se passaa iltalenkkieni pituuteen, mummolaan suuntaavien automatkoihin ja illalla unta odottelevien kuuntelujeni kestoon.

Suuri olikin pettymykseni, kun huomasin, ettei kuunnelma jatku (ainakaan Elisa Kirjassa) kuin Välskärin kertomusten ensimmäisen osan loppuun. Hyvä uutinen on tietenkin se, että minulla on vielä paljon seikkailuja jäljellä, mutta nyt joudun vaihtamaan formaattia. Yle Areenasta löytyy uudehko Radioteatterin luenta vuodelta 2012. Siinä lukijana Esko Salervo. Elisa Kirjalta taas löytyisi jatkoa kertomuksiin e-kirja -muodossa. Ja tietysti yksi, eikä suinkaan huonoin vaihtoehto, on hakea kirjastosta perinteinen kirja luettavaksi.

Mitä vaihtoehtoa suosittelette? Ja millaisia kokemuksia ja muistoja teillä on Välskärin kertomuksista ja Topeliuksen tuotannosta ylipäänsä?

torstai 12. kesäkuuta 2014

Satuhetki: Roope Ankan elämä ja teot (Don Rosa)


Don Rosa on ehdottomasti suosikkisarjakuvapiirtäjäni. Teini-ikäisenä luin varmasti kaikki Rosan kirjat, enkä saanut tarpeekseni hänen pikkutarkasta, mutta kuitenkin levollisesta tavastaan kuvata asioita. Hänen luomansa historiallinen ulottuvuus Roope Ankan ja koko Ankkojen suvun tarinaan kiehtoi myös mieltäni suuresti.

Aikuisena meni kuitenkin pitkän aikaa niin, etten tullut lukeneeksi sen paremmin Don Rosaa kuin oikeastaan mitään muitakaan sarjakuvia. Se on jälkikäteen ajateltuna sääli, sillä lapsena ja nuorena tosiaan olin innokas sarjakuvien lukija. Omasta kirjahyllystäni löytyy muun muassa Don Rosan Sammon salaisuus. Kohta viisivuotias Herra Syksy on aivan ihastunut Sammon tarinaan ja nimenomaan Rosan versiona. Siksipä ostin hänelle joululahjaksi Roope Ankan Elämä ja teot -teoksen, oman ehdottoman all time favourite -kirjani Rosan tuotannosta. Moderni ankkataistelu Sammosta osoittautui kuitenkin edelleen väkevämmäksi, joten kirja jäi odottamaan tulevaisuutta. Kevättalvella kuulin, että Nightwishin Tuomas Holopainen oli tehnyt levyllisen musiikkia nimenomaan tähän teokseen perustuen. Holopaisen kehuessa televisiossa Rosaa maasta taivaaseen, sain minäkin uuden herätyksen kirjan lukemiseen.

Luimme kirjaa yhdessä lasten kanssa iltasatuna, mutta loppua kohti lukemisesta tuli kuitenkin nimenomaan minun projektini. Jotkut tarinat kiinnostivat lapsia, mutta yleisesti ottaen heidän keskittymisensä harhaili. Rosan yksityiskohtaisen kuvitustyylin voisi kuvitella olevan syynä vielä näinkin pienten lasten ollessa kyseessä, mutta toisaalta Sammon salaisuus jaksaa kiehtoa aina ja aina uudelleen. Ehkä tarinat Klondiken kultaryntäyksen kaltaisista tapahtumista ovat yksinkertaisesti lapsille liian kaukaisia ja hahmottomia.

Itse nautin lukemisesta yhtä paljon kuin ennenkin. Tällä kertaa en jaksanut etsiä aloitusruuduista D.U.C.K -merkintöjä, mutta taidan käyttää siihen yhden illan, sen verran kiehtovaa ja koukuttavaa puuhaa se on. Tarinoiden perässä olevat Don Rosan Näin syntyi -osiot tarjoavat lukijalle paljon tietoa siitä, mitä kaikkea valmiiden tarinoiden syntyprosesseihin liittyykään. Niitä lukiessa kunnioitus Rosaa kohtaan kasvaa eittämättä entisestään, sillä kyseessä ei tosiaankaan ole joten kuten hutaistu sarjis vaan todellinen, aikaa kestävä ja inhimillisyyttä luotaava taideteos. Sama ajatus tosin välittyy myös itse tarinoita lukiessa, sillä ne ovat hyvin syvällisiä ja esittelevät ihmisyyden kaikki puolet parhaimmillaan ja pahimmillaan. Mitä menestys vaatii? Entä onnellisuus? Mitä ihminen (tai ankka) on valmis tekemään saavuttaakseen tavoitteensa? Mikä merkitys on tavoitteilla ja mikä merkitys on ihanteilla? Entä niillä arvoilla, joita olemme saaneet lapsuudestamme? Mitä merkitsevät ympärillä olevat läheiset tai niiden puute? Siinä vain muutamia pieniä kysymyksiä, joita lukiessa tulee väistämättä pohtineeksi. Ehdottomasti palaamme lasten kanssa tähän teokseen muutaman vuoden päästä uudestaan, sillä kouluikäiselle Roopen seikkailut tarjoavat paitsi jännitystä ja viihdettä myös hyvän mahdollisuuden reflektoida elämää, vaikeita tunteita ja omia kokemuksia Roopen tarinaan. Pidän todella paljon Rosan luomasta Roope-kuvasta. Maailman rikkain ankka on rohkea, taitava, terävä ja piinkova, mutta kuitenkin hänellä on herkkä ja salattu puolensa. Häikäilemättömän liikemiehen kuoren alla on vielä idealistinen untuvikko.

Mitä tulee Tuomas Holopaisen The Life and Times of Scrooge -levyyn, olen kuunnellut sitä jonkin verran, mutta vielä liian vähän leikkiäkseni tässä yhteydessä musiikkikriitikkoa. Holopaisen mahtipontinen musiikki kuitenkin sopii erittäin hyvin yhteen Rosan aivan yhtä mahtipontisen piirtämistavan kanssa. Molemmat ovat more is more -tyyppisiä taitelijoita. Pidän myös siitä, että musiikki vie erilaisiin maailmoihin: Skotlannin ylängöille, Villiin länteen, Australiaan ja niin edelleen. Vakaassa aikomuksessani onkin vielä sulkeutua makuuhuoneeseen kuulokkeet korvilla ja lukea Elämä ja teot Holopaisen musiikin soidessa korvissani.

Don Rosa: Roope Ankan elämä ja teot (The Life and Adventures on Scrooge McDuck) 
Sanoma Magazines Finland 2012 (1.painos 1997)
Suomennokset Jukka Lindfors, Markku Saarinen


sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Enni Mustonen: Lapsenpiika



Olen lukenut elämäni aikana paljon Enni Mustosta. Jotkut hänen kirjoistaan ovat muodostuneet minulle henkilökohtaisesti tärkeiksi, joistakin en ole pitänyt niinkään paljon. Oli myös kausi, jolloin ajattelin, että olen mustoseni lukenut, enkä enää tarttunut hänen uutuuksiinsa. Mutta onneksi tuottelias kirjailija aloitti Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjansa, sillä niin viime kesänä ilmestyneessä avauksessa Paimentyttö kuin tässä uudessa Lapsenpiika -romaanissa yhdistyvät omat kiinnostuksenkohteeni ja Mustosen parhaat kertojan kyvyt mitä miellyttävimmällä tavalla.

Jos saisin matkustaa aikakoneella menneisyyteen, valitsisin luultavasti kiihkeät vuosikymmenet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen molemmin puolin. Kansallinen herätys ja sitä myötä kukoistuskauttaan elänyt taide-elämä ovat kiehtoneet minua aina. Syystä tahi toisesta aihe tuntuu kiinnostavan tällä hetkellä monia muitakin. Ehkä, niin haluan ajatella, kyseessä on uusi tapa etsiä suomalaista identiteettiä? Perinteisestihän olemme kiinnittäneet katseemme kansakunnan kauhunhetkiin ja sotiin, ehkä nyt on viimein aika kurkottaa taiteeseen ja toisaalta pienen, tavallisen ihmisen kokemukseen? Olenkin lukenut vuoden sisällä useampia aihepiiriin liittyviä teoksia.  Auli Ehon Kohtaamme Mattilassa sijoittuu jopa samaan pihapiiriin kuin Mustosen Lapsenpiika. Lapsenpiiassa Topeliusten entinen piika Ida muuttaa Jean ja Aino Sibeliuksen perheeseen lapsenpiiaksi. Helsingissä vietetyn talven jälkeen perhe muuttaa Keravalle Mattilan taloon. Eho kuvaa omassa kirjassaan Mattilan vaiheita laajemminkin, mutta myös Sibeliusten ajanjakso on kirjassa mukana. Oli hauskaa lukea "samaa tarinaa" kahden kirjailijan kirjoittamana. Välillä Lapsenpiikaa lukiessa tuli jopa hassu tunne, kun ihmettelin, miksi tiedän, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Sitten muistinkin, että sama, nähtävästi todella tapahtunut tilanne, oli kuvattu myös Ehon kirjassa! Näiden Sibelius-kirjojen kanssa samaan kategoriaan kanssa luen kuuluvaksi Tatu Kokon Heinäkuun päivän, joka puolestaan kuvaa Eero Järnefeltiä lapsen silmin nähtynä. Ja kun kyseinen kirja sijoittuu Kuopioon ja Muuruvedelle, käydäänpä tervehtimässä Minna Canthiakin, on helppo lisätä listaan vielä viime kuussa lukemani Minna Maijalan mainio Canth-elämäkerta. Rakastan sitä, että lukemani kirjat sarjoittuvat tällä tavalla kokonaisuuksiksi, sillä haluan oppia uutta ja samaan aihepiiriin liittyviä kirjoja lukiessa huomaa pikku hiljaa katsovansa asioita aiempaa laaja-alaisemmin. Jos samanlainen lukuretki kiinnostaa muitakin, niin yllämainituista kirjoista on hyvä aloittaa, lisääkin toki löytyy!

Lapsenpiian päähenkilö Ida Eriksson on tuttu jo Paimentytöstä. Ida on järkevä ja ahkera tyttö, joka on menettänyt vanhempansa jo nuorena ja elättänyt sen jälkeen itsensä. Ida tarjoaa tirkistysreiän kuuluisan kulttuuriperheen elämään, mutta sen lisäksi kirja kuvaa hyvin myös aikansa arkielämää. Piialla riitti työtä aamusta iltaan ja joskus myös illasta aamuun. Mahdollisista vioista ja vastuksista huolimatta omaan herrasväkeen tunnettiin kiintymystä ja kunnioistusta, valitettavasti samaa kiintymystä ei välttämättä tunnettu toisinpäin yhtä syvästi. Lapsenpiiassa Ida myöskin rakastuu vanhaan tuttuunsa Eliakseen. Romanssi tuo mukavasti lisäpotkua ja jännitettä itse tarinaan, itse Sibeliuksen perhe-elämä kun ei lopulta kuitenkaan tarjoa kovin montaa käännettä kertomukseen. Erityisen ihastuttavasti Mustonen on kuitenkin kuvannut Sibeliusten lapsia Evaa, Ruthia ja Kirstiä. Historiallisessa mielessä on kiinnostavaa seurata lapsiperheen kovin erilaisia arkiaskareita yli sata vuotta sitten. Aino Sibelius kuvataan hauraana ja herkkänä muusana ja hänen äitinsä Elisabeth Järnefelt taas ihastuttavana terveen järjen äänenä, joka laittaa asiat tarvittaessa kuntoon ja jota lapset ja aikuiset jumaloivat. Jean Sibeliuksen kuva hermostuneena, ajoittain viinaanmenevänä nerona on tuttu. Aluksi pidin Mustosen objektiivisesta kuvauksesta, mutta loppua kohti mieleeni alkoi tulla entistä useammin, että ehkä silkkihansikkaat voisi jo riisua ja pojat on poikia -tyyppisestä suodattimesta luopua hankalien, mutta äärimmäisen lahjakkaisen sankariemme kuvauksessa.

Kaiken kaikkiaan Lapsenpiika on Enni Mustosta parhaimmillaan: sopivasti viihdyttävää ja koskettavaa ihmissuhteiden kuvausta historiallisin faktoin maustettuna. Aika lailla täydellistä kesälukemista siis kaikille historiallisten romaanien ystäville.

Enni Mustonen: Lapsenpiika
Otava 2014
368s.
Arvostelukappale

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Satuhetki: Tammen Kultainen Juhlakirja


Kukapa ei rakastaisi Tammen kultaisia kirjoja? Epäilemättä moni pystyy laillani palauttamaan vuosien takaa mieleensä värikylläiset, kauniit kuvat, jotka henkivät yhtä aikaa turvallista idylliä ja hauskaa seikkailua. Ja meitä on aika paljon, sillä kultaiset kirjat ovat ihastuttaneet pieniä (ja vähän isompiakin) lukijoita jo vuodesta 1952. Vuonna 2012 Tammi julkaisi Tammen kultaisen juhlakirjan tasavuosien kunniaksi. Kirja sisältää kymmenen klassikkosatua, jotka on valittu taitavasti edustamaan erilaisia kultaisille kirjoille tyypillisiä piirteitä.

Olen tätä kirjaa hypistellyt kirjakaupassa useaankin otteeseen, mutta jättänyt kuitenkin aina kauppaan. Syy on lähinnä käytännöllinen. Pienet Tammen kultaiset kirjat sopivat pieniin käsiin isoa juhlapainosta paremmin. Ja vähän olen pelännyt myös kirjan tulevaisuuden puolesta: Tammen kultainen juhlakirja nimittäin on nimensä veroinen, kaunis ja komea esine, jonka ei halua jäävän mehuhyökyaallon tai äkillisen kiukunpuuskan jalkoihin. Kesän kynnyksellä nappasin kirjan kuitenkin mukaan kirjastosta ja parin lainan uusimisen jälkeen täytynee käydä ostamassa oma kappale. Lapset pitävät kultaisista saduista, mutta myönnän avoimesti, että ennen kaikkea äiti on todella ihastunut.

Muutamat saduista olivat tuttuja lapsuudesta, osa, erityisesti Maalarikissat, on ollut omien lasten kanssa ahkerassa luvussa. Ja jotkut kymmenestä sadusta olivat minulle myös vieraita. Kirjan lopussa on sitä paitsi ennen Suomessa julkaisematon Oi, mikä talo!, kerrassaan ihastuttava satu, joka innosti niin lapsia kuin aikuisia ja onnistui myös yllättämään isommankin lukijan lopullaan.

Tammen kultaisten kirjojen tenho perustuu uskoakseni kahteen asiaan. Ensimmäinen niistä on kuvitus. Kuvat ovat herttaisia, värikylläisiä, söpöjä, juuri sellaisia, joita mielellään ripustaisi lastenhuonetta koristamaan. Ne ovat myös sopivan nostalgisia ja retroja, tuovat mieleen lapsuudenkodit, mummolat ja ullakot ja osaltaan luovat ympärilleen turvallisuuden tunnetta. Toinen suosion salaisuus on mahtava kerronta, josta tietysti on kiitettävä kirjojen suomentajia. Tammen kultaisia kirjoja on nautinnollista lukea ääneen. Kieli on soljuvaa, sulavaa, rytmikästä ja soinnikasta. Tarinoita ei yksinkertaisesti voi lukea tylsän monotonisesti, vaan mukaan eläytyy väkisinkin jo taidokkaan sanankäytön ansiosta.

Kirjan alussa on kirjallisuudentutkija Päivi Heikkilä-Halttusen esipuhe, joka avaa kiinnostavasti kultaisten kirjojen historiaa. Ajatella, että kirjoja pidettiin aluksi värimaailmaltaan liian räikeinä! Voi vain kuvitella, kuinka iloisena lapsiperheet ovat ottaneet värikkäät kirjat vastaan kaiken sodanjälkeisen harmauden ja puutteen keskellä! Se ei tullut yllätyksenä, että kirjojen perinteinen arvomaailma on sittemmin, erityisesti 1970-luvulla, kohdannut kritiikkiä. Itsekään en voinut aluksi olla kohottelematta kulmiani Nukke ja minä -tarinaa lukiessani. Mutta kuten Heikkilä-Halttunenkin toteaa, tarinan idylli pitää pintansa yhä edelleen 2000-luvullakin. Ja olisittepa nähneet Neiti Kevään tarkkaavaisen ilmeen kuvia katsellessa!

Tammen kultainen juhlakirja on viehättävä ja viihdyttävä kokonaisuus ja takuuvarmasti lapsia miellyttävä lastenkirja. Yritin miettiä, mikä olisi näistä kymmenestä sadusta on oma suosikkini, mutta en oikeasti osaa valita. Ehkä se on Kisu Killisilmä tai Pupu etsii omaa kotia, sillä eläimet ovat kirjan kuvituksissa juuri niin pörröisiä ja pehmoisia kuin niiden pitää saduissa ollakin. Mutta oma tenhonsa on myös rouheammalla Laivakoiralla, jota lukiessa melkein tuntee suolaisen veden, kaukaisten maiden eksotiikan ja seikkailun huuman ihollaan.

Tammen Kultainen Juhlakirja
Tammi 2012
270s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...