perjantai 30. toukokuuta 2014

Toukokuun luetut ja blogitehokkuuspohdintaa


Jo joutui armas aika! Alkukesä on niin kaunista ja aisteja hivelevää aikaa, ettei tähän varmasti kyllästy ikinä. Vielä en pääse itse kirmaamaan kesälaitumille, mutta mielessä loma alkaa jo häilähdellä lupaavasti. Toukokuuhun on mahtunut monenlaista ja vaikka blogi ei ole ollut kovin aktiivinen, niin aktiivinen bloggaaja sen sijaan olen ollut muilla tavoilla. Olenhan osallistunut kirjablogitapaamisiin peräti kolmella paikkakunnalla: Helsingissä, Tampereella ja Kuopiossa! Olen siis ollut liikekannalla, pistäkääpäs paremmaksi :) Kiitokset vielä jälkikäteen kaikille mukavista juttutuokioista, toivottavasti näemme pian uudelleen!

Aika kiva juttu oli sekin, kun minua pyydettiin Radio Suomen Ajantasaan kertomaan bloggauksesta. Haastattelu oli oikein mukava kokemus ja ohjelma mielenkiintoinen. Jännä, kuinka iso juttu vlogit ovat tällä hetkellä! Ja minä kun olen kuvitellut olevani tosi ajan hermolla, mutta taidan olla ihan kalkkis kun tällä lailla kirjoitan ajatuksiani internetin ihmemaailmaan ;) Joskus olisi kyllä kiva kokeilla vloggausta, mutta taidan jättää tuonnemmaksi. Uusien kokeilujen sijasta olen luottanut vanhaan ja klassiseen, eli Käytännön blogifilosofia -keskusteluun. Ja aika huima keskusteluhan siitä tulikin. Todistetuksi taisi tulla sekin, että blogeissakin on edelleen vuorovaikutusta.

Lukurintamalla olen ollut hidas. Bloggasin viidestä kirjasta, joista yhtä olen kuunnellut viimeiset neljä kuukautta äänikirjana. Tuo yksi on siis Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. 

Taannoisen Terttu Autereen tuotantoon tutustumisen myötä aloitin hänen historiallisen kirjasarjansa lukemisen. Ensimmäinen osa on nimeltään Kirjepostia.

Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön oli hyvä lukukokemus, mutta näin kuukautta myöhemmin en enää oikein tavoita kirjaa mielessäni.

Johtuu ehkä siitä, että Minna Maijalan Herkkä, hellä, hehkuvainen on täyttänyt puolet kuukaudesta ja ajatukset melkein kokonaan. Minna Canthista kertovalle elämäkerralle soisin menestystä Tieto-Finlandia -karkeloissa.

Siinäpä toukokuun luetut olivatkin. Ja siitä päästään siihen, mitä olen viime viikkoina tuumaillut. Minulle on nimittäin kuluneen kuukauden aikana sanottu lukemattomia kertoja: "Olet sinä kyllä tehokas." Tämä lause on siis seurannut minua sen verran tiiviisti, että asia alkoi jo häiritsevästi mietityttämään. En tunne itseäni kovinkaan tehokkaaksi. Lasten kanssa haluaisin ehtiä olla enemmän, eikä huushollikaan ole ollut aivan paraatikunnossa. Töiden jälkeen olen ollut liian usein niin väsynyt, etten ole jaksanut tehdä oikein mitään. En siis tunne itseäni tehokkaaksi, ennemminkin väsyneeksi.

Asiaa piti tutkia: vertasin tämän vuoden luettujen kirjojen listaa viime vuoden vastaavaan ja huomasin, että huhtikuun loppuun mennessä olin lukenut täsmälleen yhtä monta kirjaa kuin vuosi sitten samaan aikaan. Pienenä erotuksena mainittakoon, että olin vuosi sitten vielä hoitovapaalla, joskin työskentelin osa-aikaisesti. Tänä vuonnahan olen työskennellyt kokopäiväisesti uudessa työssä ja kirjoittanut Linnasta humisevalle harjulle -kirjan yhdessä Katjan kanssa. Perhe ja koti on edelleen olemassa ja kun vielä elämässä muutenkin on ollut odottamattomia ja voimavaroja vieviä tapahtumia, voinee ihan luvan kanssa sanoa, että KYLLÄ, olen ollut ihan pirun tehokas tänä talvena. Ja se vaatii veronsa.

Siispä ajattelin vähän downshiftata. Bloggaamista en aio jättää, sillä enhän olisi pitänyt vanhaa päivitystahtia yllä, ellen niin paljon tästä touhusta pitäisi. Mutta hiljennän vähän tahtia. 3-5 kirjaa kuukaudessa on ihan hyvä määrä, eikö niin? Jos iskee lukuflow ja tulee esiteltyä useampi, en estele. Mutta en myöskään lue hampaat irvessä, jos mieli vetää ihan muihin harrastuksiin. Otan siis vähän rauhallisemmin. Luen vähemmän ja ennen kaikkea rauhallisemmin. Ehkäpä viilaan blogitekstejänikin paremmiksi?



Joten ihanaa viikonloppua ja alkavaa kesää, ystävät! Amma laskee aurinkolasit nenälle ja on tosi cool, smooth, relax ja mitä muita näitä nyt onkaan. Lueskelen ja makustelen. Mietiskelen. Ja raportoin sitten teille. Katsotaan, mitä syntyy. Sen verran voin luvata, että itselleni hyvin mieleinen kirja on esittelyssä ensimmäisenä sitten kesäkuun puolella.

Amma

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (äänikirja)


Koko kevättalven ja kevään ajan olen kuunnellut äänikirjana melkoiseksi ilmiöksi muodostunutta ruotsalaisen Jonas Jonassonin veijariromaania Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Kirja on kotimaassaan 2000-luvun suosituimpia ja se on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle. Nyt kirjasta on tehty myös elokuva ja sitä (tai oikeammin päähenkilö Allan Karlsonia on tituleerattu skandinaavien Forrest Gumpiksi. Kieltämättä jotakin samaa tässä hämmästyttävän vireänseniilissä satavuotiaassa on. Itselleni tuli kuitenkin voimakkaammin mieleen kotoisen Arto Paasilinnan teokset ja itse asiassa kirjasta löytyikin kunnianosoitus Paasilinnalle, joten yhteys ei ole sattumaa.

Kirja alkaa raflaavasti. Eräänä aamuna, tarkkaan ottaen sinä aamuna kun Allan täyttää sata vuotta, hän päättää karata vanhainkodista ja erityisesti sen johtajattaren kynsistä. Varsin nopeasti pakomatka niin sanotusti lähtee lapasesta ja vie vanhuksen hurjiin seikkailuihin, ystävystyttää hänet pikkurikollisten kanssa ja pakottaa pakenemaan virkavallan ohella myös ammattirikollisten liigaa. Ja jotenkin aivan väistämättä matkan varrelle alkaa jäädä myös ruumiita...

Pakomatkan ohella kirja takautuu välillä Allan satavuotiseen elämänhistoriaan aina lapsuudesta lähtien. Lukijalle paljastuu, ettei Allan suinkaan ole ensimmäistä kertaa uskomattomien tapahtumien pyörteissä. Pikemminkin päinvastoin, sillä Allan on onnistunut sotkeutumaan likimain jokaiseen merkittävään maailmanpoliittiseen tapahtumaan 1900-luvulla. Veijariromaanin perinteen mukaisesti tarina jatkuu ja jatkuu ja jatkuessaan muuttuu aina vain paksummaksi. Ja kuten aina tällaisia teoksia lukiessani, alan jossakin vaiheessa kaivata realismia peliin, vaikkei se lajityyppiin sinänsä kuulukaan. Tässä kuitenkin on yksi syy siihen, että alkuinnostuksen jälkeen meni aika monta viikkoa, ennen kuin aloin kuunnella äänikirjaa uudelleen. Sata vuotta on pitkä aika ja historiaosuudet tuntuivat paikoin puuduttavilta. Tiivistys olisi ollut ehkä tarpeen, toisaalta osasyy voi olla äänikirjaformaatissa, joka pakottaa etenemään huomattavasti hitaammin kuin itse kirjaa lukiessa. Sinänsä Kari Ketonen oli erinomainen lukija ja nautin hänen luennastaan niinäkin hetkinä kun itse tarina ei jaksanut vetää eteenpäin. Mielestäni Ketonen tulkitsi hyvin ja pidin hänen tekemistään kerronnallisista ratkaisuista.

Jälleen vauhtiin päästyäni kirjan loppuunkuuntelu oli mukavaa, eikä tuottanut ongelmia. Pidän Jonassonin huumorista, joka on yhtä aikaa lempeää ja rutikuivaa. Useita kertoja suorastaan hymähtelin ääneen ja vielä useammin virnuilin typerästi (esimerkiksi kuntosalilla tein varmasti älykkään vaikutuksen). Pidin myös kirjan perushumaanista ajatuksesta, vaikka se ehkä hivenen naiivi onkin. Vanhuksilla pitää olla kivaa ja oikeus on eri asia kuin laki. Vielä enemmän pidin Allanin elämänfilosofiasta: Se mikä tapahtuu, se tapahtuu. Parhaat ajatukset ovat usein yksinkertaisia. Se pätee niin elämään kuin kirjoihinkin.

Toisaalla blogistaniassa:
Ajatuksia kirjamaasta -blogissa kirjan koettiin jakaantuvan puoliksi hyvään ja puoliksi tylsään
Kirsin kirjanurkassakin tämä kuunneltiin äänikirjana.
Tuskapaatissa esitellään sekä kirja että siitä tehty elokuva.
Booking it some more piti Jonassonia jopa parempana Paasilinnana kuin Paasilinna itse
Kirjan pauloissa kipuili myös historiallisia osuuksia kuunnellessa
Kirjasähkökäyrässä oltiin sitä mieltä, että tarinasta olisi voinut kirjoittaa myös kaksi erillistä kirjaa

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi
WSOY, Elisa Kirjan äänikirja 2012
13h 15 min
Lukija Kari Ketonen
Suomentaja Raija Rintamäki

perjantai 23. toukokuuta 2014

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth


Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen on henkilökohtaisesti yksi vuoden kiinnostavimpia tietoteoksia. Tässä vaiheessa vuotta voin myös sanoa, että se on ehdottomasti yksi vuoden parhaita lukemiani teoksia ylipäänsä. Niin paljon kuin historiallisista elämäkerroista pidänkin, juuri Maijalan teoksessa yhdistyvät ihanteellisella tavalla tunne ja tieto. Maijalan ammattitaito kirjallisuushistorioitsijana tulee selvästi esiin läpi kirjan, mutta jättää kuitenkin tilaa henkilöhahmon elävälle kuvaukselle ja elämäntarinan kasvamiselle teoksen edetessä. Osansa on tietenkin sillä, että Minna Canth on niin kiinnostava henkilö, että tylsää esitystä hänen elämäntarinastaan olisi vaikeaa edes kirjoittaa. Siitä huolimatta Maijalan ehdottomaksi ansioksi on luettava hänen tarkastelunsa monipuolisuus. Canthia kuvataan paitsi kirjailijana, myös tyttärenä, vaimona, äitinä, ystävänä, liikenaisena, yhteiskunnallisena keskustelijana, naisena ja taiteilijana. Yksi kirjan lähtökohta onkin ollut laajentaa Canthin julkisuuskuvaa perinteisestä naisasiajyrästä monipuolisemmaksi, mihin myös kirjan nimi viittaa.

Maijala perustaa teoksensa laajaan ja monipuoliseen aikalaislähteistöön. Erityisesti Canthin kirjeenvaihto ja alkuperäiset, eri työvaiheita paljastavat käsikirjoitukset näkyvät elämäkerrassa vahvasti ja yhdessä tulkittuina tarjoavat kiinnostavan välähdyksen taitelijan luovasta prosessista, mutta myös yksityisemmästä Minnasta, joka tunsi vahvasti. Välillä taistelutahdon kuohahtaessa lukijan eteen piirtyy kuva piinkovasta, itsenäisestä naisesta ja paikoin kuvassa on herkkä, hauras, likipitäen mureneva ja itsesäälissä rypevä herkkä sielu. Maijala peilaa alkuperäisaineistoa vahvasti aikaisempiin Canth-elämäkertoihin, erityisesti Lucina Hagmanin vuonna 1906 ilmestyneeseen ensimmäiseen Minna Canth -elämäkertaan. Maijala kritisoi Hagmanin teosta varsin kärkevästikin ja analysoi sitä suhteessa ajan henkeen ja Hagmanin aattellisiin pyrkimyksiin. Tähän keskusteluun en pysty itse osallistumaan, sillä häpeäkseni en ole lukenut yhtään aiempaa Canth-elämäkertaa. Kuitenkin tunnistin Maijalan esittelemän stereotypia-Minnan myös omien ensimmäisten mielikuvieni kaltaiseksi, mikä taas tuntui poikkeavan melkoisesti tämän uuden elämäkerran maalaamasta kuvasta.

Herkkä, hellä, hehkuvainen on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä esitellään Minna Canthin elämänkaari, toisessa hänen kirjallinen tuotantonsa ja sen synty. Kolmannessa taas esitellään Canthiin vaikuttaneita aatteita niin hänen tuotantonsa kuin henkilökohtaisen elämänsäkin kautta. Kaikki kolme kirjan osaa siis oikeastaan menevät myös limittäin ja tukevat hyvin toisiaan. Maijala ei sorru elämäkertureiden helmasyntiin ja lopeta elävää henkilökuvausta elämänkaariosion lopussa. Tuotannon kuvauksen ja aattellisten virtauksienkin läpi kirja kertoo ennen kaikkea monitahoisesta ja monisyisestä Minna Canthista.

Teos oli nautinnollinen luettava. Luin erityisen hitaasti, sillä halusin nauttia kirjani pienin erin ja selkein ajatuksin. Elämäkerta oli myös tavattoman inspiroiva. Minna Canthissa on jotakin sellaista elinvoimaa ja energiaa, mikä jatkaa pulputtamistaan vielä yli sata vuotta kuoleman jälkeenkin. Ja kyllä läheisyyden tunnetta lisää naisasiakin, tosin ei niinkään hänen tuotantonsa ja yhteiskunnallisten kannanottojensa kuin hänen oman elämäntarinansa kautta. Canth oli 35-vuotias leskeksi jäädessään. Perheen seitsemäs lapsi syntyi vasta isänsä kuoleman jälkeen. Kirjailijuutensa ohella Canth oli siis yksin vastuussa perheensä elättämisestä ja Kuopioon palattuaan hänestä tuli myös merkittävä liikenainen. Jos jotakin jäin enemmän kaipaamaan, niin juuri Canthin liiketoimien kuvausta. Lieköhän sellaista tutkimusta tehty tai siitä kirjoja kirjoitettu?

Henkilökohtaista kiinnostavuutta kirjaan toi sen Kuopio-keskeisyys. Toki Maijala esittelee myös varhaislapsuuttaTampereella ja Jyväskylän vuodet, mutta merkittävimmän uransa Canth kuitenkin loi Kuopiossa. Maijala tekee varsinaisen julkisuuskuvateon Kuopiolle kuvaamalla kiehtovaa ja kulttuurisesti eläväistä, jopa intohimoista sisäsuomen kaupunkia. Kaikista tärkeimpään asemaan sen miljöössä nousee itse oikeutetusti Kanttila, joka on muutakin kirjan päähenkilön asuin- ja työpaikka. Se on omistajansa ilmentymä, aineellinen jatke vahvalle hengen voimalle. Se on aikansa kulttuurikeskus, jonka ovet ovat aina avoimet. Ovet myös avautuvat tiuhaan tahtiin uusista aatteista kiinnostuneiden ja taide-elämää omien töittensä kautta elähdyttävien henkilöiden etsiytyessä sinne kuin takkatulen lämpöön. Minna Canth nautti monien aikalaistensa suunnatonta kunnioitusta ja arvostusta ja Kanttilan vieraanvaraisuus oli vaikuttavan emäntänsä ilmentymä. Mitä vaikuttuneemmaksi kirjaa lukiessa tulin, sitä suuremmaksi turhautuneisuuteni kasvoi. Kanttila Tuomiokirkon ja Snellmaninpuiston kyljessä on yksi mielipaikoistani Kuopiossa, mutta tällä hetkellä se vähäisen toimistokäytön lisäksi lähinnä rapistuu huolenpidon puuttuessa. Siihen, jos johonkin asiaan haluaisin muutosta.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth
Otava 2014
431s.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Terttu Autere: Kirjepostia


Ihastuin viime kuussa niin paljon Terttu Autereen Kuka murhasikaan rouva Holmin? -romaaniin, että kävin melkein saman tien hakemassa kirjastosta Autereen historiallisen romaanisarjan avauksen Kirjepostia.
Romaani sijoittuu samaan pikkukaupunkiin kuin uusin dekkarikin, joten runsas henkilögalleria oli minulle jo suurimmalta osin tuttu. Itse asiassa oli varsin hauskaa lukea, mitä tutuille henkilöille on tapahtunut aiemmin. Mukana oli tapauksia, johon dekkarissa viitattin, mutta toisaalta myös täysiä yllätyksiä.

Juoneltaan varsin löyhä romaani esittelee yhden pikkukaupungin asujaimiston. Tavallaan päähenkilönä on asessorin leski Ramstedt, joka on löytänyt elämänilonsa miehensä kuoltua ja jolle posteljooni Fager kantaa kirjeitä hämmentävän usein. Tämä kirjeenvaihdon vilkkaus luonnollisesti herättää uteliaisuutta pienessä yhteisössä ja toimii keskeisimpänä jännitettä ylläpitävänä elementtinä. Todellisuudessa pääosassa on kuitenkin koko kaupunki ja sen asukkaat. Autere ikään kuin seisoo keskellä kaupunkia ja kiinnittää katseensa vuorotellen sen jokaiseen asukkaaseen, päästää lukijan kurkistamaan heidän elämäänsä ja päänsä sisään. Mieleen tulee myös harjoitelma henkilöhahmojen rakentamisesta ja erilaisten tyylilajien kokeilusta.

Paikka paikoin en ollut aivan varma, pidinkö kirjan tyylistä. Se sisälsi makuuni vähän liikaa epäsuoraa kerrontaa ja retorisia kysymyksiä. Mikäli tämä olisi ensimmäinen Autereen kirja, en tiedä, olisinko enää tarttumassa seuraavaan. Mutta toisaalta Autereen kerronta on hyvin elävää ja lempeää, siihen on mukava uppoutua vähän niin kuin takkatulen ääressä elävästi kerrottuun tarinaan. Ja kun henkilöt tosiaan olivat jo tuttuja, oli heidän pariinsa kiehtova palata.

Kirjepostissa Autere ei ehkä vielä pääse ihan lentoon, mutta esikoisromaanin kohdallahan se on tavallista. Tyylinhakemista kuvastaa hyvin myös kirjan kansivalinta. Albert Chevallier Taylerin vuosisadan alun öljyvärimaalaus tuo pikemminkin mieleen raskaan venäläisen klassikon tai toisaalta astetta vakavampaan otteeseen tähyävän kioskikirjan. Olen iloinen siitä, että myöhemmissä kirjoissa kansiin on tullut raikkautta ja paremmin Autereen kuvaaman ajan henkeä. Samaa svengiä uskon löytäväni myös kerronnasta tarinan edetessä.

Ajattelenkin, että Kirjepostia on ikään kuin johdantoa Autereen tuleviin teoksiin. Ja nekin aion lukea. Nyt tiedän alun ja tiedän lopun (tai ainakin sen pisteen, mihin viimeisin romaani jäi). Palan halusta kuulla ja nähdä myös kaiken sen, mitä välissä tapahtuu.

Terttu Autere: Kirjepostia
Karisto 2008
177s.

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Kiitos Käytännön blogifilosofiaa - keskustelusta!


Ei vuorovaikutus ole karannut blogeista minnekään! Ei ainakaan viimeviikkoisen Käytännön blogifilosofiaa -keskustelun perusteella. Jälleen kerran tuli todistetuksi, että kirjablogeissa osataan keskustella älykkäästi, asiallisesti ja perustellusti, mutta kuitenkin intohimoisesti ja sopivasti tunteiden tulkkina. Kiitos siitä teille kaikille! Kyllä kannatti elvyttää tämä keskustelusarja henkiin (jatkoa tosin en lupaa, ennen kuin keksin yhtä hyvän aiheen. Mutta keksinhän minä, ennemmin tai myöhemmin).

Yhteenvetona voidaan sanoa, että blogien vuorovaikutuksellisuutta pidetään tärkeänä asiana. Monet olivat pistäneet laillani merkille, että muut sosiaalisen median muodot, kuten Facebook ja Twitter ovat imeneet keskustelua pois blogeista. Toisaalta samaiset alustat ovat myös tuoneet blogeihin uusia lukijoita. Toiset keskustelijoista kokivat blogit "hitaana" sosiaalisena mediana, jossa on aikaa paneutua kirjoihin ja niistä kertoviin teksteihin. Mutta löytyi niitäkin, jotka ilmoittivat pitävänsä myös lyhyestä ja nopeasta tiedottamisesta. Kommentoinnista ja sen käytänteistä keskusteltiin paljon. Niistä löytyi erovaisuuksia ihmisestä, mieltymyksistä ja elämäntilanteesta riippuen.

Aivan erityisen kiinnostavaa oli se, että lopulta kommentoinnin merkitys ja tärkeys sopivasti kyseenalaistettiin. Onko tärkeää, että blogiin kommentoidaan? Toki se ilahduttaa bloggaajaa ja voi parhaimmillaan johtaa hyvään keskusteluun. Mutta onko se sittenkään tärkeintä? Onko kommenttien määrä hyvän blogin mitta? Olen iloinen, että kommenteissanne tuli esille myös se, että blogeilla on paljon lukijoita, jotka eivät kommentoi lukemaansa koskaan. Siitä huolimatta hän voi olla oikein tyytyväinen blogin seuraaja. Hän saattaa löytää juuri etsimänsä tiedon tai saada hyvän lukuvinkin, hän voi nauttia hyvästä kirjoituksesta ja verrata omaa lukukokemustaan toisten kokemuksiin. Tämäntyyppisissä blogikeskusteluissa korostuu usein kommentoivien lukijoiden merkitys. Se on luonnollista, sillä juuri hehän keskustelua käyvät. Oli hienoa, että tässä keskustelussa pääsivät ääneen myös "hiljaiset" lukijat.

Haluankin tässä ja nyt kiittää kaikkia teitä, jotka käytte blogissani joko säännöllisesti tai satunnaisesti, mutta ette kommentoi tai jätä muutakaan merkkiä käynnistänne. Kiitos, että olette siellä. Arvostan jokaista käyntiänne, vaikken niitä huomaakaan. Blogeista voi ja saa nauttia myös yksin ja kommentoimatta. Uskon puhuvani paitsi itseni myös muiden bloggaajien suulla tässä asiassa.

KBF-keskustelun päätteeksi on ollut tapana palkita paras kommentti ja niin tapahtuu myös tällä kerralla. Arvaatte, ettei valinta ollut helppo. Tai no, oikeastaan kyllä se oli.

Toisaalta, en itse tunne monestikaan tarvetta välttämättä kommentoida blogikirjoituksia, nautin vain niiden lukemisesta ja ihmisten moninaisuudesta, jonka blogeja seuraamalla näkee.

Kiitos kommentistasi, Kristiina Raden. Laitathan yhteystietosi sähköpostilla (ammanblogi (@) gmail.com), niin laitan paketin tulemaan!

Ps. Erityiskiitos niille, jotka kommentoivat FB:n ja Twitterin puolella. Keskustelu sopii kaikille foorumeille ;)

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Euroviisutriviaa vuosi vuodelta


Hyvää äitienpäivän aamua! Meillä aamuun on herätty hitaasti, sillä eilinen venähti pitkäksi Euroviisuja katsoessa. Enpä ole pitkään aikaan ollut näin tyytyväinen viisujen tuloksiin! Pidin Itävallan voittajakappaleesta ja -esittäjästä ja lisäksi omat suursuosikkini Alankomaat, Ruotsi ja Armenia olivat myös kärkikahinoissa mukana. Myös pisteidenlasku oli jännittävämpi kuin aikoihin, vaikka Conchita Wurstin voitto selvisikin jo ennen kaikkien pisteiden julkistamista. Erityisen iloinen olen Suomen poikien, Softengine-yhyeen, menestyksestä. Minun on pakko tunnustaa, ettei Something Better ollut minun suosikkini, mutta esitys oli oikein onnistunut ja Eurooppa osasi kappaletta arvostaa. En uskonut tätä sanovani/kirjoittavani, mutta eurooppalaisella viisuväellä taitaa olla parempi musiikkimaku kuin minulla ;)

Tänä vuonna pidin kisakatsomoa ihan yksin, joten syömisen lisäksi olin kehitellyt itselleni oheistoimintaa. Lukaisin nimittäin Ismo Loivamaan ja Juha Seitajärven vuonna  2007 ilmestyneen viisuaapisen, Euroviisutriviaa vuosi vuodelta. Kirja sisältää pientä ja suurempaakin nippelitietoa jokaisen vuoden euroviisuista aina vuodesta 1956 alkaen. Kirja alkaa toki olla hieman vanha siinä mielessä, että se päättyy (kuinkas muuten) Lordin voittoon vuoden 2006 Ateenan kisoissa.

Yhtä kaikki viisutrivia ei vanhene ja jokaiselle euroviisuista kiinnostuneelle kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista tietoa. Tiesittekö esimerkiksi, että vuonna 1969 voiton jakoi perätin neljä osallistujamaata? Sen seurauksena Suomi päätyi boikotoimaan kisoja seuraavana vuonna yhdessä muiden Pohjoismaiden ja Portugalin kanssa. Viisujen pistelaskujärjestelmää alettiinkin kehittää ja vuonna 1975 käyttöön otettiin Ylen viihdepäällikkö Heikki Seppälän kehittelemä pisteidenjakotapa. Varmastikin jokainen suomalainen muistaa Fredin Pump pump -kappaleen, mutta harvempi tietää, että kappaleesta tehtiin myös saksankielinen versio (sen haluaisin kuulla!!). Ja kun parrakkaasta naisesta on kirjoitettu viime päivinä kilometreittäin, unohtuu monelta, että Israel lähetti jo vuonna 1998 euroviisuihin drag-artistin. Dana International myös voitti kilpailun.

Koska jokaisen vuoden kisoille on varattu kisoissa vain yksi aukeama ja mukana on myös runsaasti kuvitusta, jää esittely pakostikin pintaraapaisuksi. Kirja tosiaankin sisältää triviaa, laajempia esityksiä pitää etsiä muualta ja hc-fani ehkä hakeekin mieluummin käsiinsä sellaisen. Euroviisutriviaa tarjoaa kuitenkin kiinnostavan välähdyksen kaikesta siitä säihkeestä, intohimoista, skandaalinkärystä ja kummasta, toisin sanottuna mitä parhaimmasta televisioviihteestä, mitä euroviisuihin sisältyykään. Suhtaudumme euroviisuihin täällä Suomessa edelleen melko väheksyvään sävyyn, mutta tosiasiassa Euroviisujen tapaista ja yhtä suuria ihmismassoja yhdistävää musiikkitapahtumaa ei maailmasta löydy! Onneksi mekin osaamme jo pikku hiljaa löysätä pipoa ja nautiskella viihteestä.

Trivian lisäksi kirjan loppuosaan on koottu vielä yhtä sun toista tietoa. Osaamisensa voi mm. testata viisuvisoissa ja oman faniusasteensa mitata testillä. Sen lisäksi kirjaan on koottu erilaisia listauksia ja annettu suosituksia unohtumattomista viisutulkinnoista jatkotutkimuksia varten.

Ismo Loivamaa ja Juha Seitajärvi: Euroviisutriviaa vuosi vuodelta
Helmi Kustannus 2007.
139s.

tiistai 6. toukokuuta 2014

KBF: Vuorovaikutus karkaa blogeista someen!

Luulitte ehkä, että puolilegendaariset Käytännön blogifilosofiaa -keskustelut ovat historiaa? No, olitte näköjään väärässä, sillä KBF on palannut! Yli vuoden kestänyt tauko ei johtunut mistään erityisestä seikasta tai tietoisesta päätöksestä, vaan pikemminkin siitä, ettei mikään aihepiiri ole tullut sytyttäneeksi tarpeeksi tai sitten mainiota keskustelua on jo käyty toisaalla. Niille, jotka ovat jo unohtaneet tai tulleet blogini lukijoiksi viime vuoden maaliskuun jälkeen kerrottakoon, että:

KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.

En näe mitään syytä muuttaa näitä hyväksi havaittuja suuntaviivoja, joten näillä mennään jatkossakin. Menneitä, mahtavan mielenkiintoisia keskusteluja pääsee muuten kätevästi selaamaan tunnistevalikosta klikkaamalla tunnistetta KBF.


***
ALUSTUS:
Blogistania ja koko sosiaalinen media tuntuu olevan alituisessa myllerryksessä. Se ei ole uutinen, mutta juuri nyt tuntuu, että ollaan tavallista isomman muutoksen kourissa. Kun aloitin bloggaamisen yli neljä vuotta sitten, tapahtui bloggaajan, lukijoiden ja toisten bloggaajien (jotka toki usein olivat sama asia) välinen vuorovaikutus blogien kommenttikentissä. Muistan jättäneeni sellaisia kommentteja kuin: "En ole koskaan kuullutkaan tästä kirjasta, mutta olipa ihana bloggaus. Kiinnostuin. Täytyy ehdottomasti lukea joskus." Vastaavanlaisia kommentteja jätettiin toki myös omaan blogiini. Nykypäivänä homma on muuttunut Facebookissa peukuttamiseksi ja twitterissä uudelleentwiittaamiseksi. Blogin FB-sivujen ja Twitter-tilin seuraajat lisääntyvät huomattavasti nopeammin kuin Bloggeriin kirjautunueet lukijat. 

MITÄ TAPAHTUU?

Kuten todettua, blogistania on muuttunut:
1) Ensinnäkin, kirjablogeja on valtavan paljon enemmän kuin neljä vuotta sitten. Silloin ehti oikeastaan lukea kaikki, SIIS KAIKKI (OIKEASTI), kirjablogien postaukset. Nyt blogeja on niin paljon, että on pakko valikoida luettava sattumanvaraisesti ja kiinnostuksen mukaan.

2) Myös tekniikka on kehittynyt. Tunsin olevani edistyksen kärjessä, kun minulla oli puhelin, jolla pääsi nettiin. Blogien lukeminen (niin kuin itse nettiselailukin itse asiassa) oli kuitenkin hidasta ja tuskaista, sivut eivät skaalautuneet oikein jne. Nykypäivänä käytän nettiä pääsääntöisesti puhelimella. Ainoastaan blogikirjoitukset kirjoitan koneella, vaikka minulla on puhelimessa myös siihen tarkoitukseen sopiva ohjelma. Vaikka blogien seuraaminen on älypuhelimella kätevää, kommentointi kuitenkin tökkii. Kommenttikenttä ja iPhone eivät ainakaan kommunikoi ongelmitta, välillä ne eivät itse asiassa kommunikoi ollenkaan. Ja sitten ovat vielä tabletit ja lukulaitteet. Neljä vuotta sitten tabletti taisi merkitä minulle vain ja ainoastaan lääkettä.

3) Kiire on lisääntynyt. Onhan se kätevämpää ja nopeampaa kommentoida blogikirjoitusta Facebookissa tai peukuttaa, jos ei ole mitään erityistä sanottavaa. Jos ei ehdi lukea ko. postausta, mutta haluaa muuten ilahduttaa sympaattista bloggaajaa, voi peukuttaa jo pelkän otsikon perusteella. Samoin Twitterissä twiittien uudelleentwiittaus ja uudelleenlähetys on kätevää ja nopeaa.



HYPOTEESI
Vuorovaikutus on karkaamassa blogistaniasta muihin some-kanaviin. Tämähän ei tietenkään ole pelkästään blogien ongelma. Esimerkiksi lehdet, yritykset, yhteisöt ja julkkikset ovat aktiivisesti esillä eri palveluissa, pelkän kotisivun ollessa jo vanhentunut esilläolon muoto.

Menneeseen voi haikailla, mutta onko kehitys sitten huono asia? Itse blogin puolella saattaa keskustelu olla hiljaisempaa, mutta toisaalta keskusteleva yleisö on laajempi. Ennen kommentteja lähettivät lähinnä ne, joilla oli omat tunnukset esimerkiksi Bloggeriin, missä valtaosa blogeista on. Eli toiset bloggaajat. Nyt keskusteluun pääsevät kätevästi mukaan muutkin, ihan sen mukaan, mitä sosiaalista mediaa kukin mieluiten käyttää. Kehitys kehittyy, eikö niin??

Mitä mieltä SINÄ olet? Oletko huomannut muutoksen blogien keskustelukulttuurissa vai meneekö ajoittainen hiljaisuus kausivaihtelun piikkiin?

Kaipaatko keskustelua nimenomaan blogeihin vai ovatko muut mediat näppärämpiä välineitä ajantasaiseen vuorovaikukseen?

Mikä on tulevaisuus? Pitävätkö blogialustat edelleen pintansa vai siirtyvätkö kirja-arviotkin pikku hiljaa suoraan Facebookiin, Twitteriin, Youtubeen jne?

Sana on vapaa! Keskustelua käydään ainakin viikon loppuun (11.5.) asti. Paras ja perustelluin kommentti palkitaan ruhtinaallisella kirjapalkinnolla! Ja luonnollisesti, ajan hengen mukaan, kommenttinsa voi jättää niin tänne blogiin, Facebookin Amman lukuhetki -sivulle kuin Twitteriinkin (ks. linkit oikealla).

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön


Tämä on tärkeä kirja.

Jostakin syystä, johtuneeko omasta heränneestä kiinnostuksesta, vai onko kyseessä yleinen trendi, olen viime aikoina pohtinut paljon sukupolvien ketjua ja asioita, jotka kulkevat perheissä mukana sukupolvesta toiseen. Viime aikoina niin kaunokirjallisuudessa kuin tutkijoiden keskuudessa on alettu kiinnittää huomioita sotien aiheuttamaan traumaan. Sota voi vaikuttaa meistä jo hivenen kaukaiselta asialta, mutta itse asiassa useimmat meistä kantavat sitä jollakin tapaa mukanaan. Esimerkiksi tässä Piia Simolan kirjoittamssa artikkelissa asiaa käsitellään mielenkiintoisesti. Sota on tietenkin äärimmäinen häiriötila, mutta myös monet muut asiat kulkevat meillä mukana, halusimmepa tai emme. Omasta kodista imetyt vaikutteet, siellä koettu rakkaus ja turvallisuus - tai uhka ja hylkääminen, vaikuttavat kaikkeen, mitä myöhemmässä elämässämme teemme. Aihepiiri on kiehtova ja oman vanhemmuuden myötä olen huomannut toistavani monta kotoa opittua kaavaa. Arvattavasti omat vanhempani taas ovat imeneet vaikutteet omista lapsuuden kodeistaan.

Myös Laura Lähteenmäen Ikkunat yöhön käsittelee tätä samaa teemaa. Teos seuraa yhden suvun tarinaa eri vuosikymmenillä. Keskuspaikkana on Niityn metsätila, jonne tamperelainen kauppiaantytär Elsi tulee miniäksi heti sotien jälkeen. Kaikki tapahtuu nopeasti, niin kuin sota-aikana usein kävi ja pian Elsi on kolmen pienen lapsen äiti. Elsi sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta tuona aikana sellaista asiaa ei vielä tunnettu. Seuraa vaikeita, tummia kuukausia, jolloin pitäisi hoitaa talo ja lapset, reipastua, jakaa rakkautta, olla hyvä äiti, vaimo, miniä ja emäntä. Myöhemmin Elsin tyttäret Asta ja Arja painiskelevat riittämättömyyden tunteen ja lapsuuden trauman kanssa. Varhaislapsuuden kokemukset heijastuvat myös heidän omien lastensa Riikan, Hannan ja Roopen elämään eri tavoilla. Vaikka he asuvat muualla, ei Niitty metsineen päästä heitä otteestaan. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Niittyyn saapuu jälleen miniä, eikä hänen osansa ole taaskaan onnellinen.

Ikkunat yöhön on taitavasti ja kauniisti toteutettu teos. Eri kertojien ja aikakausien vaihtelut ja risteymät toimivat. Jännite ja mielenkiinto pysyy yllä ja kirjaa tekee mieli lukea sivu toisensa jälkeen. Ehkä jotkut juonikuviot liikkuvat vähän uskottavuuden rajamailla ja ovat siinä mielessä turhia, että kirjan vaikuttavuus ei olisi kärsinyt vaikka ne olisi jätetty poiskin. Luonto, metsän lumo ja maalaiselämän pienet yksityiskohdat olivat minulle tuttuja ja rakkaita. Kauniin ja vahvan kuvauksen lisäksi kirjassa tuli hyvin esille itselleni niinikään tuttu puolinaisuus: kaupungissa maalainen, maalla kaupunkilainen. Kaikista syvimmin kirja sai pohtimaan omaa lapsuudenkodin perintöä ja omaa vanhemmuutta. Itse asiassa kirja suorastaan haastaa tekemään niin.

Kuten jo alussa tuli selväksi, tämä on aihepiiriltään tärkeä kirja. Sen lisäksi Ikkunat yöhön on myös erinomaisen hyvä, kaunis ja koskettava teos.

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Wsoy 2014
269s.
Arvostelukappale

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...