perjantai 28. helmikuuta 2014

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu


Hyvää Kalevalan päivää! Amman lukuhetki ei juhlista merkkipäivää kansalliseepoksen esittelyllä tai lainauksilla (Olen kyllä haastatellut itseäni asian tiimoilta täällä. Aika hauska, olin kokonaan unohtanut tuon postauksen olemassaolon). Kuitenkin mielestäni tällä kertaa tarkastelun alla olevassa teoksessa on hyvinkin paljon kalevalaista henkeä. Vai mitä mieltä te muut olette: eikö Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu sisälläkin samantyyppistä ikiaikaista, luonnonvoimaista ja peräänantamatonta kerrontaa kuin Kalevala parhaimmillaan?

Maa on syntinen laulu kuuluu itselläni niihin klassikoihin, joita en ole tullut lukeneeksi, sillä tarina on kovin tuttu jo muuten. Teos on sen verran suuren merkkipaalun asemassa, että kotimaisesta kirjallisuudesta kiinnostunut ei voi kovin pitkään väistellä ilman jonkinlaista tietoisuutta kirjan tapahtumista. Myös Rauni Mollbergin elokuvaversio on tehnyt tarinaa tutuksi. Mutta kuten usein tällaisten teosten kohdalla, viimein kirjaa lukiessa huomaa, että lukiessa saa paljon uutta. Hienoa huomata, että juonipaljastukset eivät hyvän kirjan kohdalla merkitse juuri mitään, sillä lukuelämys pysyy lukuelämyksenä, vaikka jotain tarinasta jo tietäisikin.

Itse asiassa Mukka pääsi vähän yllättämään minut ja jätti jälkeensä ristiriitaisen olon. Se ei tietenkään ole itsessään yllättävää, sillä Maa on syntinen laulu on jakanut mielipiteitä ja hämmentänyt lukijoitaan jo 50 vuoden ajan! Jälkimaku oli kuitenkin eri tavalla ristiriitainen kuin olin ennakkoon olettanut. Tarinan juoni lienee tuttu, mutta lyhyesti kerrottakoon: lappilaisessa Siskonrannan kylässä elää varsin värikäs, uskonnollisesti kiivas ja seksuaalisesti aktiivinen yhteisö 1940-luvun lopulla. Olot ovat ankarat ja sen mukaisia ovat niin ihmisten luonteet kuin heidän huvituksensakin. Tässä ympäristössä kypsyy nuori Martta naiseksi.

Ilmestyessään kirja oli skandaali. Kirjan luettuani en ihmettele ja toisaalta ihmettelen. Osin räävitön kieli, tiukka lestadiolaisuuden kritiikki ja seurojen päättyminen orgioihin ovat vain muutamia kuvaavia esimerkkejä. Epäilemättä moni pystyy vetäisemään herneen nenään tästä kirjasta ihan nykypäivänäkin ilman sen suurempia vaikeuksia. Mutta sitten toisaalta. Tuo kaikki on mielestäni niin hellyttävän selvää 19-vuotiaan nuoren miehen ylivirittyneisyyttä ja tahallista provokaatiota, että vähän ihmettelen, miten ihmiset ovat jaksaneet ottaa sen niin vakavasti. Kenties siksi, että kirja on todella taitava esikoisteos ja romaanina edelleen kaikin puolin pätevä, hyvin aikaa kestänyt ja koskettava. Mutta kun olen aina lukenut fraasin, kuinka hämmästyttävän kypsä kirjailija Mukka oli vain 19-vuotiaana, niin nyt haluan lisätä: kyllä, hän oli todella taitava kirjoittaja sekä ikäisekseen että ylipäänsä, mutta kyllä teoksesta silti paistaa hyvin selvästi läpi kirjailijan nuoruus, niin hyvässä kuin pahassa.

Yksi asia minua häiritsi suuresti. Aivan pieni ja sinänsä mitätön asia juonen kannalta, mutta silti. Etteikö liki parikymppinen Martta muka olisi koskaan aiemmin nähnyt lehmän poikimista!
Kyllä en usko 1930- ja 1940-lukujen pientiloilla olleen mitään mahdollisuuksia päästä edes 10-vuotiaaksi ilman, että elämän kiertokulku kaikkine ällöttävine yksityiskohtineen olisi hyvinkin selvinnyt. Varsinkin, kun ennen toista maailmansotaa lehmien hoito oli nimenomaan naisväen tehtävä, miesten askaroidessa hevosten kanssa pelloilla ja metsässä.

Pienestä kauneusvirheestä huolimatta pidin kirjasta kovasti. Lapin luonto, vuodenkulku ja murre muodostavat kiehtovan, toisaalta äärimmäisen realistisen, toisaalta unenomaisen tunnelman. Pidin myös tarinaan upotetuista runoista, vaikka ne aluksi tuntuivat olevan irrallaan asiayhteydestä. Lopulta yhteyskin sitten selvisi. Yksi omituinen, mutta toisaalta varsin kiehtova yhteys kirjasta tuli mieleeni. Lukekaapa ensin tämä kirja ja sitten perään Marko Kilven Kuolematon. Mielestäni ne muodostavat näennäisestä eroavaisuudestaan huolimatta aika selkeän kaaren, ainakin mitä tulee ihmisen rikkinäisyyteen ja haavoittuneisuuteen liittyen. Mitä mieltä olette muut molemmat kirjan lukeneet, vedänkö liian uskaliaita viivoja?

Luulisin, että 1960-luvulla kirjoitetuista kirjoista Maa on syntinen laulu koskettaa nykypäivän lukijaa aivan erityisen hyvin. Mukka lienee ollut aikaansa edellä tai sitten hyvä tarina vain paranee vanhetessaan. Suosittelen tähän teokseen perehtymistä lämpimästi paitsi siihen liittyvästä kiinnostavasta polemiikista johtuen, myös ja ennen kaikkea kirjallisiin ansioihin vedoten.



keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Ja tästä se sitten taas lähtee!



Elämässäni on tällä hetkellä hämmentävän monia, mukavia kirjallisia projekteja. Osa parhaillaan menossa, jopa loppusuoralla, osa aivan alussa ja ehkä vielä käynnistymättäkin. Läheiset ja tuttavat välillä puistelevat päätään ja kehottavat hidastamaan vauhtia. Todennäköisesti he ovat myös aivan oikeassa ja olenkin kuluneen talven aikana joutunut arvottamaan uudestaan, missä kaikessa haluan ja ehdin olla mukana. Ja nämä kirjalliset kiireet kyllä nousevat listalla aika korkealle, sillä koen ne ennemminkin lahjoina. Ihmeellistä, että saan olla kaikessa kivassa mukana vain tämän blogini ansiosta!

Yksi kiva kirjallinen projekti alkoi tällä viikolla, kun pidimme tämän vuoden ensimmäisen Kirjakantti- suunnittelukokouksen. Monikaan ei tiedä, kuinka pitkään ja paljon yhden tapahtuman eteen tehdään töitä! Ja vaikka ensimmäinen kokous pidettiin nyt helmikuun lopussa, ovat kaikki asianosaiset pyöritelleet yhdessä ja erikseen mielessä erilaisia ideoita jo edellisen Kirjakantin päättymisestä lähtien (ja jo ennen sitäkin). Toki työn määrä ei tunnu juuri missään, koska kaikki tämä on kivaa. Ja erityisesti tässä vaiheessa vuotta, kun voi vapaasti heitellä ideoita inspiroivassa porukassa ja miettiä, mitä kaikkea voisikaan tehdä. Sitten kesän korvilla ja viimeistään syksyllä on aika kääriä hihat, käydä töihin ja antaa stressitason pikkuisen nousta.

Toinen kirjallinen projektini, Katjan ja minun yhteinen, keväällä ilmestyvä kirja taas on siinä vaiheessa, että hihat on kääritty suurin piirtein olkapäiden korkeudelle. Se näkyy myös täällä blogin puolella kirjaesittelyjen vähyytenä ja muutenkin hitaampana päivitystahtina. Yhdestä kirjasta tosin aion vielä teille tämän kuun puolella kirjoittaa, joskin ihan tämän kirjaprojektin ansiota on senkin lukeminen :)

Ja ehkäpä ensi kuussa voin jakaa vielä lisää kirjallisia projekteja ja uutisia. Onneksi kiire ei ole kiirettä, silloin kun tekee asioita, joita rakastaa! 

perjantai 21. helmikuuta 2014

Nura Farah: Aavikon tyttäret


Luin jokin aika sitten lehdestä nuoresta, rohkeasta suomalaisesta somalinaisesta, joka on kirjoittanut romaanin. Hän on ensimmäinen somali, joka on kirjoittanut kirjan suomeksi. Lehtijuttua lukiessani ajattelin heti, että tämän kirjan haluan lukea. Kuinka ollakaan ajatukseni ilmeisesti kuultiin, sillä seuraavan arkipäivänä Aavikon tyttäret odotti postilaatikossani. Kiitos siitä!

Oikeastaan voisin kirjoittaa vain, että pidin kirjasta ja päättää kirjoitukseni siihen. Pidin tästä nimittäin todella paljon, välillä suorastaan ahmin, välillä maltoin nautiskella Nura Farahin kauniin siveltimenvedoin eteeni maalaamasta Somalian kuumasta auringosta ja aavikosta. Näin silmieni edessä kamelilaumat ja naisten hennalla värjätyt kädet, kuulin rukouskutsut ja lasten telmimisen äänet paimentolaisleirissä.

Samalla tässä romaanissa on jotakin sellaista, mistä ei oikein saa otetta ja mikä on hankala vangita sanoiksi. Kirjan päähenkilö on Khadija, tyttö, joka joutuu elämään lapsuutensa isoveljensä ja kuolleen isänsä  varjossa. Hänen äitinsä hooyo Fatima kasvattaa tytärtään kovalla kädellä, mutta kova on toisaalta tyttöjen ja naisten maailmakin. Erityisesti tyttöjen ja poikien keskinäinen epätasa-arvo, tyttöjen ympärileikkaus ja ylipäänsä tyttöjen hysteerinen kunnianvalvominen ihmetyttivät, puistattivat ja saivat verenpaineen kohoamaan.

Aavikon tyttäret onkin naisten kirja. Vaikka Farahin kuvaamassa somalikulttuurissa miehet ovatkin vallankahvassa, ovat he tässä kirjassa loppujen lopuksi sivuroolissa. Fatima, Khadija ja hänen miehensä ensimmäinen vaimo Luul pyörittävät paitsi kotitaloutta, hyvin paljon käytännössä myös koko perheen ja klaanin elämää. Miehet ovat enemmän lietsussa jo paimentolaisuuden vuoksi, mutta myös klaanien välisiä suhteita selvittämässä sekä uskonnon että isänmaan asialla.

Somalikulttuurin kuvauksessa olen kokonaan kirjailijan armoilla. Tunnustan, että tunnen somalitapoja niin vähän, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia arvioida sitä, kuinka hyvin Farah kuvaamisessa onnistuu. Omasta puolestani voin sanoa sen verran, että nautin tästä kerronnasta. Ehkä ajoittain olisin kaivannut tarinaan enemmän draivia ja juonivetoisuutta, mutta suurimman osan ajasta maltoin nauttia kirjan verkkaisesta, elämän lailla eteenpäin soljuvasta kasvutarinasta. Kirjassa oli myös historiallinen, Somalian valtion historiaa luotaava taso, mutta tällä kertaa se jäi minulla sivurooliin, Khadijan tarinan ja kuvauksen viedessä päähuomioni.

On hienoa, että etniset vähemmistöt tuottavat kirjallisuutta ja taidetta. Ennakkoluulojen lietsomisen sijasta kannattaa lukea tällainen kirja. Tuskin olen somalikulttuurin asiantuntija Aavikon tyttäret luettuani, mutta ymmärrän ainakin jotain paremmin kuin ennen. Nostan hattua Nura Farahille ja toivon, että hänen esimerkkinsä rohkaisee muitakin eri kulttuurien edustajia kirjoittamaan. Ripaus eksotiikkaa ja erilaisuutta tekee maamme (kulttuuri)elämälle pelkästään hyvää! Voit lukea Aavikon tyttäret siksi, että sen on kirjoittanut somalinainen. Mutta suosittelen kyllä lukemaan teoksen ihan omien taiteellisten ansioidensa vuoksi.

Blogeissa:
Tuhat ja yksi kirjaa: "Aavikon tyttäret kuuluu ehdottomasti vuoden mielenkiiintoisimpiin esikoisteoksiin."
Kirjasfääri:... "joka sivun kääntämällä löytyi jotakin erityisen mielenkiintoista."
Kirjavalas: "Aavikon tyttäret on kuin mosaiikki, jonka kukin palanen on osa suurempaa kokonaisuutta."
Mari A:n kirjablogi: "Minusta on myös hienoa Farahin ajatus siitä, että ne somalialaiset, jotka ovat Suomessa syntyneet, saavat tutustua omaan historiaansa."

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Otava 2014
236s.
Arvostelukappale

tiistai 18. helmikuuta 2014

Kirjahyllyhaaste


Keskisen viikon nopea huikkaus kaikille lukijoille! Elämä pitää edelleen hieman kiireisenä, mutta ei hätää, tällä hetkellä on kolmekin kirjaa kierroksessa. Nimittäin: jotakin, mikä vie Somalian aavikoille ja vastapainoksi jotakin suoraan Arktikselta. Lasten kanssa taas ollaan iltaisin raamatullisissa tunnelmissa.

Nappasin tämän haasteen mukaani Saran PS. Rakastan kirjoja -blogista. Olin kovasti sitä mieltä, että olen tällaisen tehnyt jo joskus aiemminkin, mutten sitten sellaista pikaetsinnällä löytänytkään. HÖH. Mutta nytpä on sitten tämäkin asia hoidettu :) Eli vastauksia kysymyksiin oman kirjahyllyn sisältöä apuna käyttäen:

1. Oletko mies vai nainen? Kamelianainen (!!)
2. Kuvaile itseäsi. Leikkiä ja totta
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Hengitysharjoituksia
4. Kuinka voit? Ei ryppyä, ei tahraa
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Maan avaruus
6. Minne haluaisit matkustaa? Humiseva harju
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Metsästäjän sydän
8. Mikä on lempivärisi? Sysipimeä
9. Millainen sää on nyt? Sataa suolaista vettä
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Heinäkuun päivä
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Pitkät hiukset
12. Millainen on parisuhteesi? Liitto
13. Mitä pelkäät? Väärän jäljillä
14. Päivän mietelause. Hurrikaanin silmässä
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Totuus naisista
16. Miten haluaisit kuolla? Jonakin kauniina päivänä

Tämmöistä tällä kertaa, loppuviikosta sitten kirja-arvioita. Tuleekohan ensiksi kuumaa vai kylmää? ;)

perjantai 14. helmikuuta 2014

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus


Että saakin vielä tuhansien kirjojen jälkeen lukea tällaisen kirjan! Kirjan, joka havahduttaa muistamaan, miksi kirjat ovat olemassa ja miksi niitä luetaan. Kirjallisuus saa meidät nauramaan ja itkemään, oppimaan ja viihtymään. Ennen kaikkea se saa meidät muistamaan. Se ei anna unohtaa.

Leon Leysonin Poika joka pelastui on kirja, jonka soisin ihan jokaisen lukevan. Teos kertoo pikku-Leonin, Oskar Schindlerin pelastamista noin 1200 juutalaisesta nuorimman, tarinan. Leyson oli 10-vuotias, kun natsit valtasivat hänen kotikaupunkinsa Krakovan. Miehitysvuosien aikana puolanjuutalaisten tilanne heikkeni heikkenemistään. Ensin nostatettiin juutalaisvihaa, sitten kiellettiin puistonpenkeillä istuminen ja juutalaislasten koulunkäynti. Viimein juutalaiset pakotettiin ahtaaseen ghettoon asumaan ja sieltä väkivaltaisten puhdistusten seurauksena keskitys- ja tuhoamisleireille. Leon joutui elämään useita vuosia jatkuvassa nälässä ja pelossa. Hän menetti kaksi perheenjäsentään ja lähes koko kauemman sukunsa vainoissa, mutta oli silti onnekas. Muut perheenjäsenet pääsivät Schindlerin suojelukseen.

Anne Frankin päiväkirja lienee tunnetuin juutalaisvainoista kertova teos. Poika joka pelastui on ikään kuin poikaversio samasta kamalasta tarinasta. Tällä tarinalla tosin on onnellinen loppu ja se tulee myös esille, sillä kyseessä on muistelmateos, ei kesken jäävä päiväkirja kuten Frankin tapauksessa. Ehkäpä juuri siksi Leysonin tarina kosketti minua moninkertaisesti verrattuna Anne Frankin päiväkirjaan, joka jätti minut aikoinaan melko kylmäksi (Tosin olin lukiessani itsekin murrosikäinen. On paljon mahdollista, että mikäli lukisin teoksen nyt uudestaan, en ärsyyntyisi läheskään yhtä paljon päähenkilölle, vaan osaisin arvostaa päiväkirjan aitoutta.). Leysonin tarinalla on täydellinen draamankaari. Se on myös kauniisti ja koskettavasti kerrottu. Holokaustin kauhistuttavuus ja järjettömyys korostuu pienen pojan kerronnassa. Tuo poika ymmärtää tuskaisen hyvin, kuinka epäoikeudenmukaisesti häntä kohdellaan, hän ymmärtää vanhempiensa tuskan ja oman yksinäisyytensä ja hätänsä. Schindleristä, pelastajastaan, Leyson kertoo rehellisesti ja kauniisti. Schindler on myös toivonpilkahdus, joka pitää kipinän yllä hiipuvassa pojanelämässä ja pehmentää tarinaa lukijan lohdutukseksi.

Sodan päätyttyä Leyson perheineen oli pakolaisleirillä ja palasi Krakovaan. Kirjan hienoimpia ja samalla hirveimpiä piirteitä on sodanjälkeisen ajan kuvaus. Yleensähän holokaustin kuvaus päättyy sankareiden saapumiseen leirien portille ja kiitollisten, nälkiintyneiden juutalaisten hiljaiseen iloon siitä, että piina viimein päättyy. Harvemmin puhutaan siitä, kuinka antisemitismi oli voimissaan myös sodan jälkeen. Esimerkiksi Krakovassa kaikki eivät suinkaan ottaneet jo kertaalleen katukuvasta hävinneitä juutalaisia ilolla vastaan. Syntyi kahnauksia ja mellakoita. Leysonkin päätti lähteä vanhempiensa kanssa Amerikkaan. Siellä hän eli hyvän, menestyneen, melko tavanomaisen elämän, eikä juurikaan kertonut lapsuudestaan ennen kuin vanhoilla päivillään. Siitä huolimatta hän ehti kaksi vuosikymmentä kiertää ympäri Amerikkaa luennoimassa kokemuksistaan. Hän puhui aina spontaanisti ja etukäteen esitystä valmistelematta, mutta vuosien saatossa esitys hioutui yleisökysymysten myötä varmaksi kertomukseksi. Poika joka pelastui on muistelmateos, joka on syntynyt tuon esitelmän pohjalle. Leyson luovutti käsikirjoituksen kustantajalle tammikuussa 2013. Seuraavana päivänä hän menehtyi pitkän sairauden murtamana.

Poika joka pelastui koskettaa. Se muistuttaa lukijaa siitä, kuinka kauhistuttavia asioita ihminen voi pahimmillaan saada aikaan. Se vielä ei kuitenkaan tee teoksesta ainutlaatuista. Sellaisia kirjoja on kirjoitettu ja kirjoitetaan tulevaisuudessakin paljon. Tällä kirjalla on paljon tärkeämpi muistutus ja opetus: yksi ihminen voi saada aikaan suuria asioita. Sankari on tavallinen ihminen, joka tekee parhaita asioita pahimpina aikoina.

Muissa blogeissa:

Luen ja kirjoitan -blogin Paula oli ihan toista mieltä: Poika joka pelastui -teosta voisi kutsua Anne Frankin päiväkirjojen veliteokseksi. Minusta se on kuitenkin vallan liikaa sanottu. 

Kirjapetokaan ei ollut varauksettoman ihastunut. Kuitenkin hän kirjoitti: Historiallisena kertomuksena tämä silti on kiinnostava; mikä oli Puolassa sodan kulku, miten viha hiipi yhteiskuntaan ja vainot eskaloituivat.

Hemulin kirjahyllyssä koettiin samantyyppinen lukukokemus kuin täällä: Painoin kirjan kiinni kädet täristen. Olin kyynelten partaalla, olo oli kolkko ja tyhjä. 

Leon Leyson: Poika joka pelastui. Schindlerin listan kuopus
Tammi 2014
Suom. Annika Eräpuro
245s.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Auli Eho: Kohtaamme Mattilassa. Kristiina Juhontytär Eskelin kertoo.


Tuntuu siltä, että kotimaisissa historiallisissa romaaneissa on menossa ainakin yksi valtatrendi: suuret taiteilijamme tavallisen kansan silmin nähtynä. Tammikuussa luin Tatu Kokon Heinäkuun päivän, joka kertoi Eero Järnefeltin oleskelusta Pohjois-Savossa. Jo viime kesänä lukemani Enni Mustosen Paimentyttö pureutui Ida-piikatytön kautta Sakari Topeliuksen perhe-elämään. Sarjan seuraavassa osassa siirrytään säveltäjä Jean Sibeliukseen. Sibeliukset esiintyvät niin ikään Auli Ehon Kohtaamme Mattilassa -teoksessa. En koe tätä taiteilijabuumia lukijan kannalta huonona asiana. Päin vastoin, on mielenkiintoista lukea suurin piirtein samaan ajanjaksoon sijoittuvia teoksia, mutta eri puolilta Suomea ja vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Historiallisten romaanien ystäville siis vinkiksi, nyt kannattaa paneutua kultaisen kauden taiteilijaelämään, sillä erilaisia romaaneja on tarjolla ruhtinaallisesti!

Auli Ehon Kohtaamme Mattilassa sisältää sivumääräänsä nähden käsittämättömän määrän monipuolista historiallista tietoa. Eho kuljettaa tarinaa Kristiina Juhontytär Eskelinin, Mattilan talon emännän kertomana. Kristiina Eskelin eli pitkän elämän vuosina 1811-1901, joten hänen elämänkaarensa sisältää mittavan ja merkittävän pätkän Suomen historiaa. Kristiinan kertomana Eho esittelee laajan suku- ja kylähistorian sekä linkittää siihen sekä poliittisen historian keskeisimmät käänteet kuin paikallisen tapahistoriankin. Kerronta on mukavan murteellista, käsittääkseni jo hävinnyttä alueen murretta. Sen oikeellisuudesta en pysty sanomaan mitään, mutta pienen alkukankeuden jälkeen teksti oli hyvin ymmärrettävää ja sujuvaa. Muutenkin kieli oli hyvää ja vaivatonta lukea.

Monipuolisuudesta ja hyvästä kielestä huolimatta romaani kärsi tietynlaisesta kotikutoisuuden tunteesta, mikä juontui kerronnallisista ongelmista. Kirjailija oli päättänyt kertoa tarinan Kristiinan suulla ja joutui siksi usein huomattaviin vaikeuksiin perustellessaan, miten (sinänsä merkittävän) talon emäntä tiesi yhtä sun toista maailman menosta. Lopputulos kolkutteli epäuskottavuuden rajoja turhan useasti. Teoksen kannalta olisi voinut olla hyvä ratkaisu kertoa koko tarina kolmannessa persoonassa tai sitten niin, että Kristiinan minä-muotoiset osuudet olisivat vuorotelleet kertojan käytön kanssa. Näin tietopuolinen osuus ja asiakirjalainaukset olisivat tulleet luontevammin esille. Toisaalta täytyy sanoa, että kotikutoisuus on myös romaanin ehdoton vahvuus. Kirjailijalla itsellään on sukuyhteys käsittelemäänsä sukuun ja myös teoksen tapahtumaseudut ovat tuttuja. Tämä tuo kerrontaan lämpöä. Erityisesti Kristiinan henkilöhahmo tulee lukijalle läheiseksi. Muuten mittava henkilögalleria saa lukijan välillä päästään pyörälle, mutta keskeisimmät henkilöt Mattilan ja Postlarin tiloilla kyllä erottuvat joukosta.

Yksi tämän ajan suurimpia henkisiä ongelmia on (ainakin minun mielestäni) juurettomuus. Ihmiset eivät tunne sen paremmin sukunsa kuin asuinpaikkansakaan historiaa, eivätkä sitä kautta oikein itseäänkään. Tähän hätään Ehon romaani tarjoaa loistavan vastauksen. Hän onnistuu kutomaan henkilöhistorian suurten historiallisten linjausten kanssa yhteen kiinnostavalla ja viihdyttävällä tavalla. Tuusulan-Keravan-Järvenpään alueen asukkaille ja sukulaisille kirja tarjoaa varmasti paljon uutta tietoa. Käsittellyksi tulevat muun muassa nälkävuodet,  rautatien ja puhelimen saapuminen, Sibeliuksen sävellystyö Mattilan talossa ja kieliristiriidat. Ihmisten henkilökohtaiset elämänkohtalot: syntymät, kuolemat, ilon ja surun hetket vuorottelevat tarinassa tiiviiseen tahtiin. Tämä tekee tarinasta kiinnostavan luettavan, vaikkei siinä varsinaista juonta olekaan. Kristiinan elämä kuitenkin muodostaa tapahtumille luontevan kehyksen, enkä kaivannut enempää juonivetoisuutta. Aivan erityisen paljon nautin juhlakohtauksista, jolloin Kristiina kuvasi tarkoin erilaisia tarjottavia ja seudun juhlatapoja.

Olen antanut teokselle ruusuja ja tuuhean risunkin, mutta lopuksi on sanottava, että viihdyin tämän teoksen parissa suunnattoman hyvin. Itse määrittelen onnistuneen lukukokemuksen kriteeriksi sen, että saan teoksesta jotain uutta ja tässä tapauksessa uutta tietoa tuli kukkurakaupalla. Siinä rinnalla muutamat kerronalliset puutteet jäävät merkitykseltään toissijaiseksi. Siispä uskallan suositella kirjaa hyvillä mielin kaikille historiasta kiinnostuneille, mutta aivan erityisesti Tuusulan pitäjän historiasta kiinnostuneille.

Auli Eho: Kohtaamme Mattilassa. Kristiina Juhontytär Eskelin kertoo. 
Mediapinta 2013.
262s.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Tove Jansson: Taikatalvi (äänikirja)


Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta Tove Janssonin syntymästä. Kirjabloggaajat osallistuvat juhlavuoteen lukemalla ja esittelemällä Janssonin tuotantoa blogeissaan. Vuosi alkoikin komeasti, sillä kirjabloggaajat äänestivät Janssonin elämästä kertovan Tuula Karjalaisen Tee työtä ja rakasta -teoksen ihkaensimmäisen Blogistanian Tieto-palkinnon voittajaksi! Kirjabloggareiden Tove Jansson -juhlavuotta ja Tove-postauksia voi seurata kätevästi vaikkapa Facebookissa juhlavuoden omalla sivustolla.

Osallistun juhlavuoteen omalta vaatimattomalta osaltani minäkin. Ihan aluksi täytyy punastellen tunnustaa, etten tunne Janssonin tuotantoa ollenkaan. En ehtinyt lapsena lukea ollenkaan muumeja ennen kuin Muumilaakson tarinoita -sarja alkoi televisiosta. Ja kun siihen japanilaiseen hattaranpunaiseen maailmaan oli kerran sukeltanut, eivät aidot ja alkuperäiset muumit näyttäneet lapsen silmissä miltään. Anteeksi vain. Sitten kyllä kasvoinkin niin, että myös tv-muumit jäivät kesken. Omien lasten myötä muumit ovat kuuluneet kaikissa olomuodoissaan arkeen varsin tiiviisti muutaman vuoden ajan, mutta vasta nyt sain ensikosketukseni Toven omaan kynänjälkeen.

Ehkä äänikirja ei kuitenkaan ollut paras formaatti Tove Janssonin Taikatalvelle. Ainakin minulla oli huomattavia vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. En myöskään suoranaisesti ihastunut Tytti Paavolaisen luentaan, vaikka se kiitettävän ilmeikästä olikin. Ehkä se meni makuuni jopa karvan verran yli.

Taikatalven tarina lienee kaikille (jopa pelkän animaatiosarjan varassa oleville) ainakin pääpiirteittäin tuttu. Muumipeikko herää keskellä talvea. Muu perhe nukkuu ja maailma näyttää perin erilaiselta kuin kesäisin. On kylmää ja suorastaan kuollutta. Onhan talvella toki elämääkin. Muumipeikko löytää uimahuoneesta Tuutikin ja kuinka ollakaan, Pikku Myykin on hereillä. Seura on tervetullutta, mutta Muumipeikolla on pahoja sopeutumisvaikeuksia. Hän pitää enemmän tutusta, kesäisestä Muumilaaksosta. Kuten arvata saattaa, Pikku Myy taas on kuin kala vedessä. Talviseen seikkailuun kuuluu myös muita hahmoja, kuten Surku-koira, kaunishäntäinen orava, Mörkö ja hiihtohullu-hemuli (joka siis ei ole se Hemuli).

Kieltämättä Taikatalvi tarjosi samaistumiskohteen. Suhtautumiseni talveen on yhtä surkea kuin Muumipeikollakin. Ja kun pakkasta oli tammikuussa kolmattakymmentä astetta, oli pimeää ja muutenkin ankeaa, samaistuin täysin Muumipeikon tunnelmiin. Ongelmallista sen sijaan oli, ettei Taikatalven kuunteleminen suinkaan tarjonnut terapeuttista kokemusta. Päin vastoin, V-käyrä nousi entistä korkeammalle! Siispä jätin Taikatalven pariksi viikoksi tauolle. Ja kas ihmettä! Pakkanen lauhtui nollan pintaan ja lähdin eräänä siedettävän talvisena iltana kävelylle Kallaveden jäälle. Päästyäni pisteeseen, joka on yhtä kaukana kaikista rannoista, Muumipeikko koki elämyksen: Talvesta voi sentään pitää! Ja juuri samalta minusta tuntui siinä tumman taivaan alla, jalat nilkkoja myöten lumessa seistessäni.

Sen jälkeen myös kirjan lopun kuunteleminen oli nautinnollisempaa. En tiedä, vaatiko kirjasta pitäminen oman henkisen lukon aukaisemisen, vai oliko jäälakeus vain yksinkertaisesti otollisempi miljöö kirjan kuuntelemiseen kuin esimerkiksi auto. Molemmat lapseni ovat jo kiinnostuneet kirjasta ja jonkin verran alusta kuunnelleetkin. Joten ehkä otamme sen vielä uudestaan kuunteluun myös autossa.

Jos Jansson kuvaa talvea rikkaasti ja elämyksellisesti, niin kovin ihanasti hän antaa kevään tulla Muumilaaksoon. Se jätti hyvän mielen, tulkoon kevät tänne ja Muumilaaksoon!

PS. Taikatalven uusintakuuntelukierros alkoikin saman tien. Lapset kaivautuivat kainalooni sänkyyn ja halusivat ehdottomasti kuunnella hetken muumisatua!

Tove Jansson: Taikatalvi 
WSOY/ Elisa Kirjan äänikirja 2006
3h 30 min
Lukijana Tytti Paavolainen

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Iskelmän musta kirja


Kyllä olen saanut monet naurut viimeisen viikon aikana tätä kirjaa lukiessani. Sitä voi jo sinänsä pitää meriittinä, sillä vanhat tutut selkävaivat ovat palanneet ja vieneet ilmeen noin yleisesti ottaen keskimääräistä mutrummaksi. Tätä Olavi Rytkösen ja Mikko Sovijärven teosta ei kuitenkaan voi nauramatta lukea, korkeintaan joku kyynel saattaa silmään herahtaa liiasta nauramisesta. Mahdollisesti muutaman kerran myös myötähäpeästä.

Rytkönen ja Sovijärvi ovat sukeltaneet suomalaisen iskelmämusiikin sysimustinpaan ytimeen. He tekevät sen asiantuntemuksella ja reilulla annoksella huumoria. Lukijaystävällisesti kappaleet on valittu sillä perusteella, että suurin osa löytyy netistä, joten kirjasta voi nautiskella musiikin soidessa taustalla. Useimmiten nautinto syntyy kirjoittajien terävästä sanailusta, ei musiikkielämyksestä. Iskelmästähän monella on mielipide jo ihan luonnostaan, tosin kaikenlaisten iskelmäpalkintojen seurauksena olemme oppineet että myös Cheek ja sitä myötä hämmentävästi melkeinpä mikä tahansa voi olla iskelmämusiikkia. Iskelmän mustassa kirjassa sen sijaan pysytään perinteisemmässä iskelmägenressä, tosin hämmentäviä lajirajat ylittäviä risteymiä kirjasta löytyy useitakin. Siinä missä Cheekiä on vaikea pitää iskelmämuusikkona, ei Reijo Taipalekaan tunnu solahtavan aivan ongelmattomasti paheelliseksi rokkikukoksi kappaleellaan Kun pappa rokkaa. 


Ote kirjasta: Tämä humpahtava koivu ja tähti -versio amerikkalaisesta aikuisrockista on tuhmaa kuin vesilasissa poriseva Samarin-jauhe...

Reijo Taipale osaa sentään kiistattomasti laulaa, mutta suomalaisia musiikin ystäviä on hemmoteltu lukemattomilla sellaisillakin levytyksillä, joissa solistin laulutaidossa on parantamisen varaa. Silloin tällöin poliitikot, tv-juontajat, missit/misterit tai urheilijat ryhtyvät laululle, joko vapaaehtoisesti tai sitten pienen painostuksen tuloksena. Jari Isometsän Karpaasi on jätkä raju on lajissaan klassikko, mutta sitäkin mieluummin nostan esille takavuosien yleisurheilutähtien, Ringa Ropon ja Tuija Helanderin lapsikuorolla ryyditetyn Juokse pois -kappaleen. Esitys on sinänsä kaikessa viattomuudessaan ja tsemppihengessään liikuttava (mahdollisesti sanan molemmissa merkityksissä), mutta kenellekään tuskin jää epäselväksi, ovatko tyttöjen lahjat enemmän urheilulliset vai musiikilliset.


Ote kirjasta: Kauneinta mitä laulusta voi sanoa on, että se on parempi kuin myös urheilijana kunnostautuneen Eddie Edwardsin Minä olen Eetu.

Humpalla on aivan erityinen asemansa suomalaisessa musiikkihistoriassa. Tämä lajityyppi on myös mitä ilmeisimmin tuottanut erityisen paljon Iskelmän mustaan kirjaan sopivaa ainesta. Tähän liittyykin ainoa nurinan aihe tässä teoksessa. Mielessäni kotiseutu- ja kaikenkarvaisten muidenkin humppien määrää olisi voinut karsia, sillä ne ovat kovin samanlaisia, eikä aivan jokaisesta riittänyt sinänsä taitavasti sivaltelevilla kynänikkareilla omaperäistä sanottavaa. Todellisia helmiäkin humppagenrestä löytyi, kuten Beatlesia humppasovituksena. Kirjassa esitellään Humppa-Veikkojen Hän sinun on, jota en valitettavasti onnistunut löytämään, mutta saman yhtyeen Kaikki rakkauteni -versio löytyy Youtubesta. Itse asiassa se kuulostaa jollakin oudolla tavalla ihan toimivalta rallilta.

Sitten on vielä ne kipaleet, jotka ovat lähinnä pelkästään outoja. Miten kellistän Ike Kanervan, Sä osaat sillä lailla peppua vemputtaa, Villiäinen ja Runkkasin juhannuskokkoon edustavat sitä epämääräistä osastoa, jossa luonnollinen epäluulo voittaa uteliaisuuden kuulla, mistä kappaleessa mahtaa olla kyse. Turvallisempiakin vaihtoehtoja löytyy. Ehdottomaksi suosikikseni kirjasta nousee Seija Simolan Juna Turkuun, joka tuottaa puhtaan mustan iskelmän kokemuksen. Kappaleen loputtua en voi olla ihmettelemättä: mitä ihmettä edeltävän kolmen minuutin aikana oikein tapahtui??


Ote kirjasta: Sanomaa on kuin Wiskarin Mökkitiessä mutta suomalaiset sanat eivät vain sovi paikalleen millään. Ruhjomallahan ne mahtuvat mutta raamit kaulassa.

Iskelmän mustalla kirjalla on omat FB-sivut. Sieltä löytyy vielä paljon lisää taatusti unohtumattomia iskelmiä ja videoita!

Olavi Rytkönen, Mikko Sovijärvi: Iskelmän musta kirja
Granum 2013.
134s.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Oh Happy Day!



Olen tehnyt merkittävän löydön! Kadotin tämän kirjan josku 1990-luvun puolivälissä. Sarjan toinen osa, Matka meren alle oli sekin suosikkejani, mutta koska olin historiasta kiinnostunut jo tuolloin, oli tämä Aikaluola vieläkin parempi. Etsin, etsin ja etsin, mutten löytänyt. Luovuin toivosta, kasvoin aikuiseksi ja unohdin. Joitakin aikoja sitten muutaman bloggarin kanssa oli tästä kirjasarjasta (olikohan näitä enemmänkin?) puhetta ja silloin mieleeni taas muistui tämä lapsuudessa kokemani raskas menetys. Ja nyt, likimain kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kirja on löytynyt! Menin käymään lapsuudenkodissani ja tämä kirja oli sängyn vieressä odottamassa ihan kuin olisin sen siihen viimeksi jättänyt! Vanhempani eivät tienneet kirjasta mitään, joten kiitos kuulunee sisarusteni lapsille, jotka ovat nuohonneet vanhan talon lukemattomia kirjasopukoita läpi. Tai sitten kirja putkahti jostakin aikasilmukasta esille. Mene ja tiedä.

Muistaako joku näitä kirjoja vielä? Ideahan on, että lukija valitsee itse oman seikkailunsa. Kirjaa ei lueta alusta loppuun, vaan kunkin sivun lopussa lukijan pitää päättää, mitä haluaa tehdä ja siirtyä sitten sen mukaiselle sivulle. Kirjan voi siis lukea monta monituista kertaa (tarkkaan ottaen 40) ja tarina on joka kerralla erilainen. Jonkinlainen tietokonepelin esiaste siis tavallaan.

En ihan samalla tapaa kyennyt samaistumaan aikamatkailun jännittävyyteen kuin lapsena. Sen sijaan oivalsin tällaisen kirjan moraalisen kehittävyyden. Lapsi oppii, että pienilläkin ratkaisuilla on merkitystä. Yksikin virhe voi viedä tuhoon tai sitten menestykseen. Luulen, että nämä kirjat ovat aikoinaan opettaneet minulle melko paljon päätösten syy-seuraussuhteista ja vastuunotosta. Toki kirjojen maailma on varsin karu. Muistan yhä elävästi sen järkytyksen, kun tarina loppuikin yllättäen siihen, että kuristajaboa kiertyi kurkkuni ympärille tai eksyin jonnekin aikatunnelistoon lopullisesti. Silloin pikkuisen huijasin, palasin tarinassa taakse päin ja muokkasin valintaa onnistuneemmaksi. Jonkinlainen elämän oppitunti kai sekin? :)

Edward Packard: Aikaluola (Valitse oma seikkalusi 1)
Gummerus 1985.
115s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...