perjantai 31. tammikuuta 2014

Luettu tammikuu ja vastauksia kysymyksiin


Vähän ajattelin ja toivoin, että olisin saanut ainakin yhden kirjan teille esittelyyn vielä tämän kuun puolella, mutta ei auta. Ilmiö nimeltä elämä ehkäisee lukemistani tällä hetkellä melko tehokkaasti. Myös kaksi sellaista kirjaa, jotka LUPASIN lukea tässä kuussa ovat vielä lukematta. Sen sijaan muutama ylläri on tullut luettua listan ulkopuolelta. Onneksi lukeminen on vain harrastus ja elämää on tammikuun jälkeenkin. Aion lukea helmikuussa nuo kaksi ehdottoman välttämätöntä ja sitten jotakin muuta. Huomasin Blogistanian kirjaääniä jakaessani lukeneeni koko loppuvuonna kammottavan vähän käännöskirjallisuutta. Tämän tappion aion korjata vielä talven aikana, varsinkin, kun postiluukusta on tipahdellut melko kiinnostavia uutuuksia.

Mutta pakollisten selittelyjen jälkeen: mitä olen saanut tässä kuussa aikaiseksi? Ensiksikin osallistuin Savonia-palkintojen jakotilaisuuteen, jossa palkinnon pokkasi Antti Heikkinen. Palkintosateeseen tämä kuukausi myös päättyi, kun bloggarit äänestivät viime vuoden parhaista kirjoista. Omat valintani löytyvät täältä ja lopulliset voittajat täältä.

Lukurintamalla vuosi alkoi asiaproosalla. Ilotulitteiden räjähdellessä luin kynsiä pureskellen järkyttävää Blaine Hardenin Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta -teosta. Onneksi Tatu Kokon Heinäkuun päivä tarjosi hermolepoa. Joskin on todettava, että Kokon historiallinen romaani kolahti sen verran voimakkaasti, etten usko sen aivan heti mielestä häipyvän. Ehdin myös dekkarimaailmaan lukemalla Piia Kaikkosen Rakkaat lapset.

Äänikirjarintamalla oltiin klassikon (voi kai näin sanoa??) äärellä, kun kuuntelin Arto Paasilinnan ihanan Jäniksen vuoden.  Klassikko oli käsittelyssä myös kuukauden Satuhetkessä, jossa ruodin omaa ja lasteni sivistymättömyyttä Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssiä parissa. Luin myös pitkästä aikaa nuortenkirjallisuutta ja Jyri Paretskoin Shell's Angles olikin ehdottomasti yksi kuukauden raikkaimpia lukukokemuksia.

Tammikuun aikana blogeissa kiersi myös kysymyshaaste. Vastasin siihen Mustikkakummun Annan (kiitos vielä!) haastamana jo kertaalleen täällä, mutta saankin tehdä sen vielä toistamiseen, sillä ihana Paulakin muisti kysymyksillä. Kiitos!

1. Miksi luet?
Paula tykittää heti pahoilla! Lukeminen on minulle luontaista toimintaa, jota ei tarvitse perustella sen kummemmin kuin syömistä tai nukkumistakaan. Kai syyt ovat pohjimmiltaan sekoitus uuden oppimisen ja eskapismin halua, halua kokea erilaisia elämiä.

2. (Ellet vastannut jo edellä, niin kerro vielä, että) Mitä odotat, kun aloitat uuden kirjan?
Toivon saavani jonkin uuden ajatuksen, idean, elämyksen, välähdyksen. Jos kirja ei tarjoa mitään uutta, se jää väistämättä latteaksi kokemukseksi, vaikka taidokas olisikin.

3. Mitä muuta kirjallista harrastat (esim. bookcrossing, kirjoittaminen...)?
Harrastan kirjoittamista ja teen sitä osin työksenikin. Olen myös pikku hiljaa ajautunut mukaan kirjalliseen kulttuurielämään, kuten esimerkiksi Kirjakantti-tohinoihin.

4. Onko kirjoja, joista et kirjoita blogiin? Miksi?
Työhön liittyvistä kirjoista yleensä en. Tosin poikkeuksiakin on.

5. Onko jokin sitaatti jostain kirjasta jäänyt elämään ajatuksiisi? Mikä?
Olen yleisesti ottaen huono sitaattien kanssa. Muistan paremmin ajatuksen, lauseen herättämän tunteen tai mielleyhtymän. Pikku naisista, jonka luin parikymmentä vuotta sitten, on jäänyt mieleen: Älä anna auringon laskea vihasi ylle. Tosin sekin taitaa olla alunperin Raamatusta :)

6. Miltä näyttää vuotesi 2014?
En osaa sanoa. Olen osin tarkoituksella, osin vahingossa lukenut vähemmän kirjakatalogeja kuin parina aiempana vuotena. En siis oikein ole perillä siitä, mitä ilmestyy, milloin ja keneltä. Luulen, että menen tänä vuonna enemmän mututuntumalla ja hetken mielijohteesta.

7. Mitä ihanaa olet kuullut sanottavan itsestäsi?
Lapsilta saa niin paljon rakkaudentäyteistä palautetta, että sen suhteen olen hemmoteltu. Erityisen kivalta tuntuu sekin, jos töissä saa asiakkaalta kiitollista palautetta.

8. Jos mitään rajoitteita (kuten raha tms.) ei olisi, millaisen illan haluaisit viettää parhaiden ystäviesi kanssa?
Ehkä ilta Lontoossa tai New Yorkissa? Vähän kulttuuria, todella  hyvää ruokaa, paljon aikaa, puhetta ja naurua?

9. Linkitä yksi biisi, joka on jollakin tavalla koskettanut sinua. Jos haluat, voit selittää, miksi kappale on sinulle tärkeä.

Sarah Dawn Finer: Kärleksvisan

För att jag älskar dig, så som du är
och jag vill ge dig allting jag har.
Låt mig få bära dig när du är svag,
för du betyder allting för mig.
Var inte rädd, jag går bredvid dig.

Ei kai tarvitse enempää perusteluja?



10. Lempireseptisi?
Alkuvuoden hitti on ehdottomasti Nigella Lawsonin ohjelmasta bongaamamme Marenkijäätelökakku, joka on niin hyvää, etteivät sanat riitä kertomaan. Ohje löytyy Polunpään pitojen puolelta!

tiistai 28. tammikuuta 2014

Kirjabloggaajat ovat puhuneet: vuoden 2013 parhaat kirjat!




Blogistanian Finlandia

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus). 
Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava, suom. Liisa Ryömä; alkuteos Hägring 38, Schilds & Söderströms). 
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos).

Blogistanian Globalia

Haruki Murakami: 1Q84 (Tammi, suom. Aleksi Milonoff). 
Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (Otava, suom. Hanna Tarkka
Taiye Selasin: Ghana ikuisesti (Otava, suom. Marianna Kurtto).

Blogistanian Kuopus

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY). 
Marja-Leena Tiainen: Khao Lakin sydämet (Tammi) 
Katri Kirkkopelto: Molli (Lasten keskus) ja Annukka Salama: Piraijakuiskaaja (WSOY).

Blogistanian Tieto

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (Tammi). 
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (Otava) 
Katja Jalkanen ja Hanna Pudas: Rivien välissä. Kirjablogikirja (Avain).


Onnea kaikille voittajille! Itse äänestämistäni kirjoista palkintosijoille ylsivät Taivaslaulu ja Molli, hienoa! Finlandia-kategoriassa myös muut äänestämäni kirjat menestyivät mainiosti. Kuten tavallista, Globalia-kategoriassa olin omilla poluillani (ja huomasin lukeneeni uutta käännettyä kirjallisuutta valitettavan vähän, yritän parantaa tänä vuonna). Tieto-kategoriassa äänet hajosivat odotetusti melkoisesti, ilahduin kuitenkin Äitikortin neljännestä sijasta, itse listasin sen vuoden kolmanneksi parhaaksi tietokirjaksi.

Sijoistusten ohella kaikkein parasta Blogistanian kirjapalkinnoissa on äänten jakaantuminen. Kymmenet ja taas kymmenet kirjat saivat ääniä ja näkyvyyttä. Käykääpä siis tutustumassa isäntäblogeihin, sillä sieltä löydätte tiedot kaikista ääniä saaneista kirjoista!

Finlandia:

Globalia:

Kuopus:

Tieto:
http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2014/01/blogistanian-tieto-voittajat-2013.html

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian Finlandia-, Globalia-, Kuopus-, ja Tieto-äänestys: viime vuoden parhaat kirjat Amman lukuhetkessä

On taas se aika vuodesta. Tässä on jo useampi viikko pohdiskeltu, selailtu viime vuonna kirjoitettuja postauksia, palattu menneisiin lukufiiliksiin. Pähkäilty. Arvostaako enemmän henkilökohtaista koskettavuutta vai objektiviisesti kirjan taidokkuutta? Hyviä ehdokkaita oli paljon. Mutta loppujen lopuksi lista syntyi varsin helposti. Kuten lukioaikainen äidinkielenopettajani perusteli E:n ja L:n ylioppilaisaineiden eroa: toista lukiessa kuuluu *klik*. Samaa metodia käyttäen olen nämäkin äänet jakanut. Omat ääneni kaikissa neljässä kategoriassa löytyvät alhaalta linkkeineen. Aivan erityisen iloinen olen siitä, että äänestämme tänä vuonna ensimmäistä kertaa parhaasta tietokirjasta. Luulen, että tämä on jo menneenä vuonna innostanut bloggaajia entistä enemmän tietokirjallisuuden pariin, toivottavasti trendi jatkuu tänä vuonna kaikkien kirjallisuuden ystävien joukossa.

FINLANDIA

3 PISTETTÄ: Antti Heikkinen: Pihkatappi (Siltala)
Kyllä, hyvä ol Pihkatappi ja tämä kirja se kannattaa lukkee, vaekka ei mittään muuta ennee elläessään lukis.

2 PISTETTÄ: Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus)
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on harvinaislaatuinen kirja. Se kertoo rankoista, ahdistavista aiheista, mutta on toisaalta täynnä toivoa ja rakkautta.

1 PISTE: Pekka Hiltunen: Iso (WSOY)
Lihavuuden ja laihduttamishysterian lisäksi kirja käsittelee muitakin tärkeitä aiheita. Yksi keskeinen teema on yksinäisyys ja syrjäytyminen.



GLOBALIA

3 PISTETTÄ: Stephen King: 22.11.63 (Tammi)
22.11.63 on kiehtova yhdistelmä aikamatkailua ja vanhaa kulta-aikojen tunnelmaa.

2 PISTETTÄ: Mikael Niemi: Veden viemää (Like)
Mikael Niemi on kirjoittaessaan kuin luonnonvoima. Hän vie lukijan vastustamattomasti mukanaan ja lukijan tehtäväksi jää ainoastaan päättää räpiköikö mennessään vai nauttiiko menosta.

1 PISTE: Robert Galbraith: Käen kutsu (Otava)
 Rowling näkyy osaavan kirjoittaa melkeinpä mitä vain ja millä nimellä tahansa. 



KUOPUS

3 PISTETTÄ: Katri Kirkkopelto: Molli (Lasten Keskus)
Kirkkopellon kuvitus on upeaa. Sitä on myös käytetty kekseliäästi ja asemoitu erilaisten tekstien ja fonttien kanssa vaihtelevasti. Ja värit leimuavat syksyisen vahvoina ja syvinä.

2 PISTETTÄ: Jyri Paretskoi: Shell's Angles (Karisto)
Shell's Angles on hyväntuulinen ja lämminhenkinen nuortenkirja. Mikä parasta, se on ihan oikeasti hauska, myös näin aikuisen lukijan mielestä.

1 PISTE: Tuula Korolainen, Virpi Talvitie: Kissa kissa kissa (Lasten Keskus)
Kissa kissa kissa huokuu kissan sielunelämän syvää tuntemusta.



TIETO

3 PISTETTÄ: Peter von Bagh: Chaplin (Like)
von Baghin teos on omakohtainen ja jopa välillä varsin henkilökohtainen katsaus Chaplinin elokuvatuotantoon elokuva-asiantuntijan silmin tarkasteltuna. 

2 PISTETTÄ: Teemu Keskisarja: Viipuri 1918 (Siltala)
Viipuri 1918 on tuhti tietopaketti yhden sisällissodan keskeisimmän ja tulenarimman taistelupaikan tapahtumista. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin psykologinen katsaus sodan sisimpään.

1 PISTE: Anu Silfverberg: Äitikortti (Teos)
Äitikortti käsittelee paljon muutakin kuin äitiyttä. Ehkä siksi, että äitiys vaikuttaa niin moneen asiaan, ehkä ihan jokaiseen, jollakin tapaa. 


lauantai 25. tammikuuta 2014

Vastauksia kysymyksiin

Kiitos Mustikkakummun Annalle, joka lähetti minulle seuraavat kinkkiset kysymykset vastattaviksi!

Tallinna tammikuussa 2014


1. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta yleensä luet?
Aiemmin milloin ja missä vain. Nykyään päivätyön myötä lähinnä vain iltaisin. Tosin pidempien automatkojen aikana kuuntelen äänikirjoja myös aamuisin.

2. Kerro jokin lapsuuden lukumuistosi.
Ensimmäisenä mieleeni tulevat lapsuuden kesät, jotka tietysti olivat pitkiä, aurinkoisia ja lämpimiä. Kävin hakemassa vinniltä vanhoja, pölyisiä Aku Ankan taskukirjoja, joissa oli oma ullakon tuoksunsa. Pihistin keittiöstä suklaapisara-keksejä evääksi ja menin riippukeinuun lukemaan :)

3. Luetko runoja, ja jos luet, niin kuka on suosikkirunoilijasi?
Luen runoja hirvittävän vähän. Minulla ei ole lyyristä tajua. Siksipä pidänkin eniten Eino Leinosta ja muista klassikkorunoilijoista, sillä heidän teksteihinsä on kasvanut sisälle.

4. Perinteinen kirja, äänikirja vai e-kirja? Miksi?
Käytän sujuvasti kaikkia. Eniten luen kuitenkin edelleen perinteisiä kirjoja. E-kirjoille ja äänikirjoille on oma aikansa ja paikkansa, mutta perinteinen paperikirja on kyllä minusta paras formaatti.

Tallinna tammikuussa 2014

5. Mikä kirja on vaikuttanut sinuun eniten? Miksi? 
Jaiks. Nostaisin Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjan tässä yhteydessä esille. Maria Kallio on toiminut minulle teinityttönä ja nuorena aikuisena tärkeänä roolimallina. Kallio on uranainen, mutta siitä huolimatta hänellä on myös perhe.

6. Missä kirjallisessa matkakohteessa haluaisit käydä?
Ehkä kaikista mieluiten tälle hetkellä lähtisin Englantiin Jane Austenin kotiseudulle ja museoon.

7. Minkä lajityypin kirjoja et missään nimessä lue? 
Scifi ja fantasia jäävät vähälle huomiolle. En nyt sano, etten missään nimessä voisi näitä genrejä lukea, mutten tunne niihin suurta kiinnostusta.

8. Vaikuttaako kirjan ulkoasu osto- tai lainauspäätökseesi? 
Voi vaikuttaa myönteisessä mielessä. Joskus kirja on esineenä niin kaunis tai kiinnostavan näköinen, että siihen tarttuu. Mutta jos kirja on ruma tai mitäänsanomattoman näköinen, en kyllä jätä sitä lukematta, jos se vaikuttaa muuten kiinnostavalta.

9. Mikä on mielestäsi kaunein tai vaikuttavin kirjan nimi?
Yleensä pidän lyhyistä ja nasevista nimistä, mutta toisaalta monet Eeva Joenpellon kirjat ovat kauniisti nimettyjä. Kuten esimerkiksi Sataa suolaista vettä tai Vetää kaikista ovista.

10. Mitä kirjaa suosittelet minulle?
Suosittelen Tatu Kokon Heinäkuun päivää. Historiallinen romaani valottaa 1800-luvun taide- ja paikallishistoriaa. Luulen, että tykkäisit!

Tallinna tammikuussa 2014


Kiitos vielä kysymyksistä! Näihin oli hauskaa vastata! 
Olen nyt tylsä ja kiireinen, enkä haasta ketään eteenpäin. Osittain siksi, että joudun jälleen rajoittamaan koneella viettämääni aikaa uudelleenpalanneiden niska-hartiavaivojen vuoksi. Mutta jos joku haluaa napata nämä kysymykset mukaansa, niin saavun innoissani lukemaan vastauksia blogeistanne!

Hyvää ja raikasta viikonloppua! Maanantaina onkin jännä päivä, sillä silloin äänestetään viime vuoden parhaista kirjoista! Lista on jo tehty :)

tiistai 21. tammikuuta 2014

Jyri Paretskoi: Shell's Angles


Henri, Rudi ja Samu ovat kasiluokkalaisia kaveruksia ja kiinnostavimpia asioita heidän elämässään ovat mopot ja tytöt. Parasta olisi, jos nämä asiat voisi yhdistää kuljettamalla tyttöystävää mopon tarakalla. Mutta koska kellään ei tyttöystävää ole, täytyy tehdä jotain repäisevää. Shellin kulmilla aikaansa viettävä kolmikko päättää perustaa ihan oikean mopojengin ja näin syntyy Shell's Angles. Onnellisten sattumien kautta mukaan saadaan vielä Henrin ihastus Milla ja niin nuoren pojan haaveet alkavat toteutua.

Shell's Angles on hyväntuulinen ja lämminhenkinen nuortenkirja. Mikä parasta, se on ihan oikeasti hauska, myös näin aikuisen lukijan mielestä. Vaikka kirjan päävire on iloinen, kevyt ja myönteinen, käsittelee Jyri Paretskoi kirjansa sivuilla myös rankempia aiheita: alkoholismia, perheväkivaltaa, peliriippuvuutta ja perheiden hajoamisia. Vaikka aiheet ovat vakavia, ei niihin jäädä rypemään. Henrin, Rudin ja Samun mutkaton tapa käsitellä asioita on kuvattu minusta varsin uskottavalla tavalla. En kyllä ole koskaan ollut teini-ikäinen poika, mutta ainakin mielikuviini kirjan henki sopii.

Kirjan lopussa tapahtuu jotakin. En sano mitä, mutta pidin tavasta, jolla tapahtumat esitetään. Paretskoi kuvaa erittäin hyvin sitä, miten nopeasti nuorten iloinen ja kupliva bileilta voi muuttua joksikin aivan muuksi. Ehkä tässä on mukana myös hienoinen opettavainen sävy, mutta saarnaavaksi kirjailija ei sorru.

Minulle Shell's Angles tarjosin hauskan aikamatkan. Kirja sijoittuu Iisalmeen, vaikkei sitä suoraan sanotakaan. Vietin itse kirjan päähenkilöiden ikäisenä varsin paljon aikaa paikkakunnalla, sillä mummoni asui siellä. Itse asiassa Noparin Shell on minulle hyvinkin tuttu paikka ja monet muutkin kirjasta tunnistettavissa olevat miljööt herättivät monia muistoja. Vänkää kirjan lukeminen oli siinäkin mielessä, että muistan Paretskoin olleen silloin tällöin sijaisopettajana yläasteella ollessani. Kirja oli siis omiaan herättämään minussa nostalgista värinää. Ehkä siinä on myös ainoa kirjasta keksimäni miinuspuoli: välillä kun tuntui, että tarina kertoi enemmän oman sukupolveni nuoruudesta 2010-luvun sijaan. Vaikka moderni tekniikka ja skootterilla ajavat tytöt kieltämättä ankkuroivat tapahtumat nykypäivään, on minun silti vaikea kuvitella, että kukaan tämänpäivän teinipoika jättäisi googlettamisen väliin ja hakisi tietoa nettipokerista kirjastosta.
Samaan hengenvetoon on todettava, että olen valmis antamaan tämän epäuskottavuuden anteeksi, sillä kaikissa nuoruuteni parhaissa MeKaks-tarinoissa tyttö tapasi unelmien pojan kirjastossa (miksiköhän?). 

Jyri Paretskoin Shell's Angles palkittiin vastikään vuoden 2014 Topelius-palkinnolla. Palkintoraati kehui kirjan ajankohtaisia teemoja ja vahvaa, uskottavaa poikanäkökulmaa. Pidin tästä kirjasta todella paljon ja viisitoista vuotta sitten olisin pitänyt varmasti vieläkin enemmän. Parasta kirjassa kuitenkin on se, että uskon tämän kiinnostavan ja viihdyttävän myös nuoria poikia, joita on kai nykyään varsin hankala saada kirjojen pariin. Tämä lienee ollut yksi itsekin opettajana työskentelevän kirjailijan päätarkoituksista: kirjoittaa kirja niille nuorille miehille, joita mopot kiinnostavat kirjoja enemmän. Tämä mainittakoon vinkkinä kaikille äidinkielenopettajille, jotka pähkäilevät ensi vuoden kirjatilauksia.

Kirjan kansi on Sakari Tiikkajan käsialaa. Pidän kovasti tästä yksinkertaisesta ja linjakkaasta visuaalisesta ilmeestä.

Jyri Paretskoi: Shell's Angles
Karisto 2013
218s.
Arvostelukappale

maanantai 20. tammikuuta 2014

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset


Hessu Laine on toimittaja, jolla on tapana joutua kiperiin tilanteisiin. Ensimmäisen kerran Hessu on seikkaillut Kuoleman varjo -dekkarissa, jota en ole lukenut. Siitä huolimatta miehen mukaan pääsi hyvin tässä Rakkaat lapset -romaanissakin, sen verran itsenäinen teos oli.

Hessu lähtee kotikaupunkiinsa Ouluun äitinsä sairastuttua. Oleskelusta tulee odotettua pidempi ja huolten määrää lisää Mallu-serkun tyttären katoaminen. Hessu alkaa selvittää tapausta ja huomaa olevansa rikollisen toiminnan jäljillä. Samalla aikaa Hessun tunne-elämä menee sekaisin, sillä hän tapaa vanhan tyttöystävänsä Paulan, jolla on edelleen taito laittaa miehen pää pyörälle. Erinäisten tapahtumien ja hetken mielijohteiden seurauksena Hessu löytää itsensä Imatralta, jonne hän on seurannut salaperäistä naista. Hän aavistelee olevansa sukulaistyttönsä jäljillä, mutta ennen kuin tapaus ratkeaa, hän ehtii joutua monta kertaa kiipeliin.

Rakkaat lapset jätti minulle lukijana kaksijakoisen olon. Kirjassa on paljon hyviä piirteitä. Juoni on hyvä, kiinnostava ja kaiken lisäksi pääpiirteissään vielä periaatteessa ihan mahdollinenkin skenaario. Hessu Laine on hyvä hahmo, varsin tavallinen suomalainen mies kaikkine hyvine ja huonoine tyyppipiirteineen. Myös kerronta yltää parhaimmillaan varsin laadukkaaseen menoon, aivan erityisesti jännittävä takaa-ajokohtaus savottakämpän ympäristössä oli erinomaisesti ja dynaamisesti kirjoitettu. Toiminnan kuvaaminen on selkeästi Kaikkosen ominta aluetta.

Se, mikä kirjassa jäi vaivaamaan, oli sen viimeistelemättömyys. Muutamat kirjoitusvirheet ovat asia sinänsä, mutta enemmän häiritsi kerronnan epätasaisuus. Varsinkin kirjan alkupuolella Kaikkonen sortuu selittelemään asioita turhankin pitkästi ja alleviivaavasti. Mutta jostakin kumman syystä joku toinen asia jää selittämättä kokonaan, jättäen lukijan syvän hämmennyksen valtaan: mitä oikein tapahtui? Myös sinänsä hyvässä juonessa oli muutamia epäloogisuuksia henkilöhahmojen toiminnassa, jotka olisi ollut helppo hioa kuntoon pienellä miettimisellä.

Se, mikä erottaa Piia Kaikkosen Rakkaat lapset maamme eturivin dekkareista on tekstin hionnan määrä. Vielä yhden tai kahden kirjoituskierroksen jälkeen yllä mainitut puutteet olisivat varmasti hioituneet pois. Suhtaudunkin Hessu Laineeseen toiveikkuudella. Kyseessä saattaa hyvinkin olla hiomaton timantti, josta huolellisella hinkkaamisella kuoriutuu jalokivi. Mutta työtä se vielä vaatii. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka käy.

Ps. Erityismaininta Sampo Kaikkoselle hienosta kansikuvasta, joka tukee itse tarinaa hienosti.

Toisaalla blogistaniassa:
Kirsin kirjanurkka

Piia Kaikkonen: Rakkaat lapset
Nordbooks 2013
200s.
Arvostelukappale

perjantai 17. tammikuuta 2014

Tietokirjat Amman lukuhetkessä vuonna 2013

Lupasin vuosi sitten itselleni lukea entistä enemmän tietokirjallisuutta ja näin teinkin. Huomaan nauttivani hyvästä asiaproosasta vuosi vuodelta enemmän, parhaimmillaan se paitsi sivistää myös koskettaa. Keskinkertaisena yleensä ainakin sivistää jollakin tasolla. Sen sijaan kaunokirjallisuuden suhteen tunnen olevani entistä krantumpi: puolivillaisesta kun ei jää käteen oikein mitään.
Sormeni suorastaan syyhyävät, sillä tässä kuussa kirjablogistania äänestää ensi kertaa myös parhaista tietokirjoista. JEE! Ääneni annan silloin, mutta tähän postaukseen olen halunnut koostaa kaikki viime vuoden aikana lukemani tietokirjat.


Kuten huomaatte, tietokirjojen määritelmä on tällä kertaa hyvin laaja. Mukana on tiukkaa asiaproosaa, raporttimaista tietoteosta, esseitä, keittokirjoja ja kuvateoksia. Tuumin, että mitä enemmän kirjoja on esillä, sen parempi eli jokaiselle jotakin! Älkää tietopuritaanit suuttuko :)








Äitikortti. Kirjoituksia lisääntymisestä








maanantai 13. tammikuuta 2014

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä


Kiinnostava. Hieno. Suloinen. Kaunis. Haikea. Katkeransuloinen.

Siinä adjektiiveja, jotka nousevat päällimmäisiksi mieleen Tatu Kokon Heinäkuun päivästä. Kokko maalasi tähän tammikuun alkuun silmieni eteen kuuman kesän, itseasiassa kaksi kuumaa kesää: vuoden 1891 ja 1966. Savolainen kesä on paahtava, kirkas ja tunnelmallinen ja siinä on ilo levätä. 

Nuori toimittaja Jarmo Vibrandt saapuu Muuruvedelle ottaakseen selvää Eero Järnefeltin kadonneesta maalauksesta. Jotakin aiheesta saattaa tietää kahdeksankymppinen Hanna, nainen, joka pikkutyttönä tutustui Järnefeltiin tämän asuessa hänen kotonaan yhden kesän ajan. Tuolloin maalattiin myös maalaus, joka Vibrandtia kiinnostaa. Hän on ajatellut kysellä mummelilta muutaman kysymyksen ja palata takaisin etelään Beatlesia kuuntelemaan, mutta kaikki ei menekään niin kuin hän on ajatellut. Hanna ei ole aivan tavallinen täti ja hän kertoo toimittajalle paljon enemmän kuin tämä olisi osannut kysyäkään.

Hannan kertomukset takautuvat vuoteen 1891. Tuolloin hän on vielä isänsä hemmottelema, äiditön pikkutyttö ja hänen paras ystävänsä on Aku-serkku, pienen torpan poika. Kylän kesä saa aivan uuden sävyn, kun Järnefeltit saapuvat sinne kesävieraiksi. Heidän vanavedessään tulee muitakin taiteilijoita ja pääsevätpä lapset Kuopioonkin Minna Canthia tervehtimään. Kokko kuvaa taitelijaseuran iloisena joukkona, melkoisina velikultina, jotka saapuvat Savoon nauttimaan kesästä, vaikka pinnan alla kuplii pikkuisen ristiriitojakin. Merkkihenkilöiden kuvaus on kiinnostavaa ja antaa paikalliselle lukijalle paljon tietoa lähitanhuvien tapahtumista. Siitä huolimatta Järnefelt kumppaneineen jää sivurooliin, sillä Heinäkuun päivä on ennen kaikkea Hannan ja Akun tarina. Lapsien ystävyys on kauniisti ja hellyttävästi kuvattu, tunnelmaltaan juuri sellainen kuin parhaat lapsuuden kesät ovat. Parhaat ystävät ovat kuin paita ja peppu, olivatpa he yhdessä Järnefeltin malleina tai silloin kun isojen talojen pahat pojat kiusaavat. Kesä 1891 on onnellinen seikkailujen kesä, aika johon Hanna ja Aku myöhemmin tulevat mielessään palaamaan. Koskettavaksi tarina muuttuu, kun kaveruksille käy, niin kuin niille niin usein käy. Kliseisyyteen Kokko ei kuitenkaan sorru.

Kokko esittää kirjassa huomattavan määrän historiallisia faktoja, mikä kertoo huolellisesta taustatyöstä. Suurimman osan ajasta historia ja tarina tukevatkin toisiaan hyvin. Muutamissa tapauksissa kirjailija halu kertoa mahdollisimman paljon kuitenkin puskee tarinan läpi liiallisella voimalla, mutta onneksi nämä ovat yksittäisiä hetkiä. Historiallisen miljöön kuvaus onkin yksi kirjan hienoimpia piirteitä: 1800-luvun Kuopio, savolainen kesäluonto, maalaiskylän elämänmeno ja torpparien elämä kuvataan elävästi, kauniisti ja kiehtovasti. Kaksi kerronnan tasoa sopii mielestäni tähän kirjaan aivan erityisen hyvin. Vuorottelevat vanhan Hannan tarinankerronta ja Hannan ja Akun seikkailut saavat tarinan etenemään hyvin ja luovat mukaan sellaista jännitettä ja ristivetoa, mikä suorastaan pakottaa lukemaan vielä seuraavankin luvun. Ja seuraavan. Ja vielä yhden.

Heinäkuun päivä on tietenkin paikallisesti merkittävä teos siinä mielessä, että se tuo esiin kiinnostavan palan paikallishistoriaa. Kirja on kuitenkin paljon muutakin, erityisesti Hannan ja Akun upean ja koskettava tarinan vuoksi. Toivonkin, että mahdollisimman moni historiallisten romaanien ystävä tarttuisi kirjaan. Täkäläisten tiedänkin kirjasta pitäneen, mutta varmasti sillä on annettavaa laajemmallekin lukijakunnalle.

Heinäkuun päivän mukana seuraa oma soundtrack. Tangokuningas Erkki Räsänen on säveltänyt levyn, jonka tekstit perustuvat Juhani Ahon Rautatie-, Kannikka- ja Alakuloisuuden ylistys -teksteihin. Se sopiikin kirjan teemaan hyvin, sillä Ahon tekstit ovat Järnefeltin maalausten ohella keskeisessä asemassa. Kappaleet esittää folkpop-yhtye Päivölän sävel. Levyä pääsee kuulemaan Heinäkuun päivän hankkimalla, sillä levy löytyy sen takakannesta. Suosittelen!

Tatu Kokko: Heinäkuun päivä
Icasos 2013
255s.
Arvostelukappale

torstai 9. tammikuuta 2014

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi (äänikirja)


Olen jossakin yhteydessä maininnutkin, että Risto Jarvan ohjaama Jäniksen vuosi on minulle hyvin tärkeä elokuva, jonka olen nähnyt lukemattomia kertoja. Nyt on tosin jostakin syystä tullut parin vuoden tauko, ehkäpä pitäisikin katsoa leffa äänikirjarupeaman jälkeen. Koska elokuvalla on niinkin tärkeä paikka sydämessäni, olen tuntenut ymmärrettävästi kiinnostusta, mutta myös kammoa Arto Paasilinnan alkuperäisteosta kohtaan. Olen tiennyt sen verran, että elokuva eroaa osittain kirjasta, joten en ole uskaltautunut ottamaan selvää, kuinka olennaisesti Paasilinnan tarina eroaa Jarvan näkemyksestä.
Mutta kun loppuvuonna etsiskelin itselleni sopivaa kuunneltavaa työmatkoille, tuntui siltä, että aika olisi viimeinkin kypsä Arto Paasilinnan Jäniksen vuodelle.

Kirjan lukee näyttelijä Ahti Jokinen. Pidin hänen luennastaan valtavasti! Hän tulkitsi kirjaa juuri niin ilmeikkäästi kuin tarinaan sopiikin, muttei kuitenkaan liian päälleliimatusti tai alleviivatusti. Piti käydä heti katsomassa, mitä muuta Jokinen on lukenut ja Elisa Kirjalta löytyi ainakin Muumeja hänen lukemanaan. Täytyy testata nekin.

Jäniksen vuoden juoni lienee monelle tuttu. Toimittaja Vatanen lähtee metsään etsimään auton alle jäänyttä jänistä ja katoaa kesäyöhön. Alkaa Vatasen ja jäniksen yhteinen matka halki Suomen. Matka vie muun muassa Savoon ja Lappiin. Vatanen ehtii tulla pidätetyksi, auttaa metsäpalon sammuttamisessa, nostaa vedestä ja myydä edelleen saksalaista sotaromua, elää erakkona kämpällä Lapissa, pelastaa jänis muinaiselta uhrirituaalilta, metsästää karhua ja niin edelleen. Syy Vatasen elämänmuutokseen on totaalinen kyllästyminen moderniin yhteiskuntaan ja etelän kaupunkielämään. Vatanen on downshiftaaja ennen kuin koko termiä on edes keksitty. Paitsi että Vatanen ei kotoile tai lähde Intiaan joogaamaan vaan hän painuu korpeen yhdessä uskollisen jäniksensä kanssa.

Vatasen hahmo jää elokuvassa vähän vaivaamaan: mistä ja minkälaisista oloista tulee tällainen mies? Vaikka kirjassa Vatasen henkilöä avataan vähän enemmän, jää hän edelleenkin hieman mysteeriksi. Mistä johtuu tällainen totaalinen kyllästyminen "sivistyneeseen" maailmaan? Ainakin Vatanen on tavattoman kätevä ja eräkelpoinen mies toimittajaksi. Hän osaa korjata savupiipun ja kaataa karhun, jos tahtoo.

Nyky-yhteiskunnan (tai siis 1970-luvun yhteiskunnan, silloinhan kirja ilmestyi) kritiikki on yksi kirjan keskeisiä piirteitä. Paasilinna kuvaa ihmisen vieraantumista luonnosta  ja korostaa sitä sillä, että Vatasen on kaikista helpointa kiintyä villieläimeen, jänikseen, ihmisten tai edes ihmisten kesyttämien eläinten sijasta. Ihmisen ja eläimen ystävyys onkin koko kirjan läpi kestävä teema. Jäniksen kautta Paasilinna kuvaa myös jännittävästi sitä, miten eri tavoin ihmiset voivat luontokappaleeseen suhtautua. Se voi herättää suurta hellyyttä ja omistushalua tai sitten jotain aivan päinvastaista.

Kirja tosiaan on hieman erilainen kuin elokuva. Risto Jarvan luontoyhteyttä korostaneeseen elokuvaan olisikin sopinut vähän huonosti hurja ja pakkomielteinen karhunjahti läpi kalotin. Yleisesti ottaen elokuva myötäilee kirjan alkuosaa varsin tarkastikin, mutta lopussa Jarva on ottanut vapauksia tarinan suhteen jo tiivistyksenkin vuoksi. Minulle tuli vähän yllätyksenä, kuinka novellimainen kirjan rakenne on. Monet luvuista ovat itsenäisiä pienoiskertomuksia, joita sitoo toisiinsa miehen ja jäniksen väeltaminen ympäri Suomen. Mielestäni kirjan loppu onnistui  kuitenkin sitomaan nämä tarinat varsin hyvin toisiinsa.

Paasilinnasta ei tietenkään voi puhua mainitsematta huumoria. Vaikka Jäniksen vuodessa on paljon kaihoisaa mieltä, on siinä myös vekkulia iloa. Kohtaus, jossa hieno ruotsalaisrouva lusikoi keittolautaseltaan jäniksenpapanoita on karkeasta huumoristaan huolimatta kertakaikkisen hyvin toteutettu, monipuolinen ja ennen kaikkea hulvattoman hauska kohtaus!

Kaiken kaikkiaan äänikirja oli minulle positiviinen elämys, enkä pelkäämälläni tavalla järkyttynyt kirja- ja elokuvaversioiden välisistä eroista. Kuunnellessani mietin, että olen nähnyt paljon Paasilinnan kirjoista tehtyjä elokuvia, mutten muista lukeneeni hänen teoksiaan ollenkaan. Sen verran paljon pidin Paasilinnan leppoisasta tyylistä, että täytyy ehdottomasti lukea häneltä jotakin muutakin. Ehdotuksia?

Arto Paasilinna: Jäniksen vuosi
Wsoy/Elisa Kirja äänikirja 2007
4h 57 min
Lukijana Ahti Jokinen

maanantai 6. tammikuuta 2014

Satuhetki: Pikku prinssi Pop-up (Antoine de Saint-Exupéry)


Kaikki Pikku prinssi -fanit, juonitiivistelmiä metsästävät koululaiset (hyi teitä) ja muut syvällistä prinssi-analyysiä odottavat: tämä ei ole sellainen kirjaesittely, vaan hyvinkin subjektiivinen mielipide yhdestä kirjallisuusklassikosta. Kuten Satuhetki-etuliitteestä on pääteltävissä, tämä on reportaasi lukuhetkistämme Herra Syksyn ja Neiti Kevään kanssa.

Pikku prinssi ei ole kirja, joka olisi tarkoitettu 4- ja 2-vuotiaille, tiedän sen. Mutta meillä sattuu olemaan hyllyssä WSOY:n tekemä pop-up -versio, eli siis suuri kirja, jossa on upeat kolmiuloitteiset kuvat. Ymmärrettävästi lastenkirjahyllyn peränurkkaan tulevaisuutta odottamaan jättämäni kirja herätti perillisissäni suunnatonta uteliaisuutta. Päätin, että on parempi tutkia kirjaa yhdessä, kuin löytää se joku päivä lattialta itsenäisesti luettuna (lue revittynä/syötynä/saksittuna/täyteen piirrettynä). Sitä paitsi nelivuotias pieni poikani sattuu olemaan melko syvämietteinen tyyppi, jota tällä hetkellä kiinnostaa suunnattomasti mm. avaruus, kuolemanjälkeinen elämä ja se, voivatko vauvat tippua äitiensä masuista vahingossa vessanpönttöön (viimeisin oli tämänaamuisen aamiaiskeskutelumme aihe, welcome to my life), joten ajattelin kirjan saattavan kiinnostaa oletettua enemmän ja kenties tarjoavan jopa vastauksia mieltä vaivaaviin kysymyksiin. Lähinnä siis kahteen ensimmäiseksi mainittuun!

Pääasiallinen syy lukemiseen oli kuitenkin oma Pikku prinssi -traumani. Luin kirjan ensimmäistä kertaa lukiossa, enkä ymmärtänyt yhtään mitään lukemastani. Muistan äidinkielenopettajani (terveisiä!) lähestulkoon itkeneen kirjan hienoutta kuvaillessaan ja itse olin aivan ulalla, mikä kirjassa oli niin erikoista. Joten vähintään yhtä paljon kuin haluankin sivistää lapsiani, oli tällä kertaa tarkoitus sivistää itseäni.

Hyvin pian kävi selväksi, että lapsia kiinnostivat Pikku prinssissä tasan tarkkaan ja ainoastaan nuo kolmiuloitteiset kuvat. Ne ovatkin kertakaikkisen upeita, eritoten ne, joita pystyy itse vipua käyttäen liikuttamaan. Täytyy sanoa, että siinä vanhakin jo nuortui. Muuten kirjan tarina ei sitten kiinnostanutkaan lapsia, joskin tuo herra syvämietteinen saattoi kuunnella tarkemmin kuin mitä antoi ymmärtää. Siksipä luin kirjaan vähän valikoiden, lukien ääneen ainostaan pienille sopivimmat kohdat ja itse hiljaa sitten ne, jotka olisivat menneet aivan yli hilseen kuulijakunnalta.

Lasten sivistyminen jäi siis arvoitukseksi, entäpä omani? Tällä kertaa lukiessani minulla ei ollut tunnetta, etten olisi ymmärtänyt, mistä kirjassa oli kyse. Itse asiassa luulen tajunneeni oikein hyvinkin, joten jonkinlaista kehitystä on selkeästi tapahtunut. Mutta valitettavasti en kykene samastumaan siihen tunteeseen, mitä moni tätä kirjaa kohtaan tuntee. Onhan Pikku prinssissä paljon hienoja, pohtimisen arvoisia ajatuksia ja kyllä, herkkä ja surumielinen tunnelma jää hyvin mieleen. Mutta silti. Ne eivät tule minulle asti. Voi johtua siitäkin, että itse olen lukenut samat ajatukset niin monesta muusta kirjasta ennen Pikku prinssiä. Tämä kirja ei ole koskaan ollut minulle SE ensimmäinen, joka olisi pakottanut ajattelemaan.

Siitä huolimatta suosittelen tätä kolmiuloitteista versiota kaikille kirjasta kiinnostuneille. Niille, joille tarina on tuttu, antaa kolmiuloitteinen maailma ihan uuden säväyksen. Ja kaltaisilleni pöhlöille, joille tarina ei vain avaudu sen vaatimalla tavalla, tarjoaa kuvitus paljon huvia. Mutta kuten tuli mainittua, aivan perheen pienimmäisten kätösiin en kirjaa suosittele, sen verran haurailta kuvat vaikuttavat. Silti tämä on kuitenkin hyvä "ensimmäinen" Pikku prinssi. Leikki-ikäistä kiinnostavat kuvat, seuraavalla lukukierroksella kouluiässä saattaa jo itse tekstikin kiehtoa enemmän.

Vaikka Pikku prinssi ei nautikaan tällä hetkellä perheessämme varauksetonta ihailua, tallennan kirjan visusti hyllyyn ja otan sen esille taas muutaman vuoden päästä. Omalta osaltani olen jo menettänyt toivoni, mutta nuorissa on tulevaisuus. Ehkä kirja koskettaa syvimmin kouluikäistä? Millaisia kokemuksia teillä on Pikku prinssistä? Millaiselle lukijalle sitä suosittelisitte?

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (pop-up)
WSOY 2009
60s.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Blaine Harden: Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta


Pohjois-Korean olemassaolo rassaa minua. Se on niin kuin selässä oleva sietämätön kutina, joka vaivaa vähän koko ajan, mutta jota ei millään pysty raapimaan. En liene ainoa tuntemuksineni, mutta siitäkin huolimatta jälleen hurjissa otsikoissa oleva diktatuuri porskuttaa eteen päin, joskin onnahdellen. Länsimaalaisia vaivaa jonkinlainen turtumus Pohjois-Korean suhteen. Itse havahduin tähän asiaan pari vuotta sitten lukiessani Barbara Demickin Suljettu maa -Elämää Pohjois-Koreassa -teosta. Pohjois-Korea on vähän niin kuin sketsivaltio. Mahtipontiset uutisankkurit, pompöösit sotilasparaatit, nukkavierut olemukset ja pulska johtaja saavat meidät pikemminkin huvittuneiksi. Se tosiasia, että miljoonat ihmiset näkevät nälkää maassa, jossa ei ole minkäänlaista demokratiaa tai mielipiteen vapautta, unohtuu.

Blaine Hardenin Leiri 14 paljastaa jotakin vieläkin hirveämpää, nimittäin vankileirien todellisuuden. Todeksi sitä ei tosin tahtoisi uskoa. En luule olevani ainoa lukija, jonka mieleen ensimmäisten kymmenten sivujen aikana hiipi useinkin epäilys tarinan todenperäisyydestä. Mieli halusi suojella itseään järkytykseltä. Vaikka Shing Dong-hyuk ei ehkä meidän mittapuullamme mitattuna olekaan täysin luotettava todistaja, ei silti ole syytä epäillä, etteikö hänen tarinansa olisi totta. Harden vyöryttää säälimättä sivu sivulta lukijan eteen väkivaltaa, epätoivoa, ilmiantoja ja ihmisarvon kertakaikkista riistämistä. Pakkotyö, silmitön väkivalta ja murhat eivät itse asiassa edes ole kirjan pahinta antia. Kaikista hirveintä on se, kuinka vangeilta on riistetty myös inhimillisen olemassaolon perusta tuhoamalla terveet mahdollisuudet ihmissuhteisiin. Päähenkilö Shingin suhde äitiin on alusta pitäen epäterve ja kaikkiin muihin ihmisiin Shing suhtautuu potentiaalisina vastustajina. Pikku pojalla ei ole kavereita, ainoastaan muita lapsia, jotka kilpailevat samasta, liian vähäisestä ruoasta. Jo pienestä pitäen Shingille on opetettu, että hän on paha ja saastainen perheensä syntien tähden. Ainoa tapa puhdistaa itseään on tehdä mukisematta töitä ja ilmiantaa muita vankeja, jos nämä syyllistyvät rikkeisiin. Tai edes suunnittelevat niitä. Shing on valmis vaikka mihin, jos tarjolla on ylimääräinen kaaliannos. Kun Shing vahingossa tiputtaa ja rikkoo ompelukoneen, häneltä katkaistaan sormi. Kun äiti ja veli jäävät kiinni pakoyrityksestä, hiillostetaan 13-vuotiasta poikaa tulella.

Jos Shingin tarina vankileiriltä on järkyttävä, yhtä uskomaton on myöskin hänen pakotarinansa. Jonkinlaista fatalistista uskoa johdatukseen on pakko tuntea tarinaa lukiessa. Paon onnistuminen on ollut niin monista pienistä asioista kiinni. Todellä hyväksi kirjan nostaa loppuosa, jossa kuvataan Shingin vaikeuksia sopeutua vapaaseen maailmaan. Mitä muuta voisi odottaakaan ihmiseltä, jolla ei ole ollut normaaleja ihmissuhteita, ei kiintymystä ja sen osoituksia, ei mitään muuta eettistä jalustaa kuin vankileirin ihmisarvoa polkevat säännökset ja vartijoiden mielivalta?

Natsien keskitysleirit toimivat vain muutaman vuoden saaden hirveää tuhoa aikaiseksi. Vaikka Pohjois-Koreassa ei tiettävästi ole suoranaisia tuhoamisleirejä, ei vangin henki ole leireissä minkään arvoinen. Nämä leirit ovat toimineet jo vuosikymmenten ajan ja niitä perustetaan koko ajan lisää. Hardenin haastattelemat avustustyöntekijät tuskailevat, kuinka vähän Pohjois-Korean asia herättää ihmisissä kiinnostusta. Yksikään upporikas maailmantähti ei ole noussut tukemaan Pohjois-Koreaa. Vaikka Etelä-Korea tukee voimakkaasti pohjoisesta saapuvia loikkareita, ei suurta kiinnostusta niemimaan yhdistymiseen ole. Kuinka kalliiksi yhdistyminen tulisikaan? Jo loikkareiden sopeutuminen Etelä-Korean elämäntyyliin on vaikeaa. Kuinka vaikeaa olisi kokonaisen aivopestyn kansakunnan sopeutuminen, joista enää harva muistaa aikaa ennen Korean sotaa ja jonka merkittävä osa kärsii kognitiivisista vaikeuksista sekä alentuneesta suorituskyvystä aliravitsemuksen seurauksena? Kiinalla on omat sotilaspoliittiset syynsä pitää Pohjois-Koreaa puskurivaltiona vaurasta Etelä-Koreaa vastaan. Eikä unohtaa sovi Pohjois-Korean ydinaseuhittelua, mikä laskee länsimaiden innostusta puuttua tilanteeseen.

Niinpä koko maailma odottaa sitä, että Pohjois-Korea romahtaa omaan mahdottomuuteensa. Hardenin kirjassa näkyy toiveikkuus siitä, että vallanvaihto ja heikko uusi johtaja jouduttaisi kehitystä. Viime kuukaudet ovat kuitenkin osoittaneet, että Kim Jon-unilla ei ole minkäänlaista aikomusta hellittää vallan kahvasta. Sillä aikaa kun Kimin dynastia nauttii luksuselämästä (mikäli siis pysyy hengissä, toisin kuin diktaattorin sedälle kävi viime vuoden lopulla), näkee tavallinen kansa nälkää, vangeista puhumattakaan.

Leiri 14 oli kuin painajaisuni, joka oli pakko katsoa loppuun asti. Minulle se aiheutti lukujumin, sillä vaikka yöpöydällä odottaa kiinnostava kirja, en ole saanut luetuksi sivuakaan moneen päivään. Sen sijaan olen lukenut netistä yhä karmeampia Pohjois-Koreasta kantautuvia uutisia, katsellut satelliittikuvia laajenevista vankileireistä. Todellinen ensimmäisen maailman ongelma valittaa, että tuli pikkuisen paha mieli pohjoiskorealaisten puolesta. Mutta toisaalta, ehkä asiat muuttuvat juuri sillä tavalla, että yhä useammalle tulee vähän epämukava olo. Ja toivottavasti tämä kirjaesittelykin siihen osaltaan vaikuttaa. Toivon, että mahdollisimman moni lukisi Hardenin kirjan pelottelustani huolimatta. Ja jos tämä on jo luettu, suosittelen ehdottomasti myös Demickin kirjaa (linkki alhaalla). Siinä missä Leiri 14 kuvaa vangin elämää, selviää Suljetusta maasta, millaista elämä on niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä. Eipä kovin kaksista sekään.

Barbara Demick: Suljettu maa 

Blaine Harden: Leiri 14. Pako Pohjois-Koreasta
Gummerus/Elisa Kirjan e-kirja 2012
195s.

torstai 2. tammikuuta 2014

Antti Heikkisen Pihkatappi voitti Savonian-palkinnon!

Saako sanoa?
Sanon, vaikkei saisikaan. Kyllä minä tämän niiin tiesin kun Pihkatapin käsistäni laskin heinäkuussa. Ja vielä varmemmaksi tulin, kun kaikki muutkin tuntuivat pitävän kirjasta.



Vaikka ehdolla oli muitakin korkeatasoisia kirjoja, oli Antti Heikkisen Savonia-voitto ehdottoman ansaittu. Pihkatappi on minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä kirja, joten tuntuu erityisen hyvältä, että muutkin kirjasta pitävät. Taisi siinä silmäkin vähän kostua, kun voittaja selvisi!

Pihkatappi kuvaa juuri minulle tuttua aikaa ja aluetta, joten oli kiinnostava kuulla, mitä Savonia-raati kirjassa arvosti. Tuomaristo kehui savon murretta yltäkylläiseksi ja ymmärrettäväksi. Sanottiinpa Heikkisen myös kirjoittaneen murteen omalla tavallaan uusiksi. Raati arvosti myös kirjan henkilöhahmoja ja yhteiskunnallista murrosta ansiokkaasti kuvattuna. Palkintoraadin puheenjohtaja Varpu Puskala totesi, että oli mielenkiintoista lukea, miten lapsi ja nuori on kokenut saman ajan, jolloin itse on ollut jo aikuinen. Tämä onkin varmaan yksi syy, miksi Pihkatappi on koskettanut monen ikäisiä ihmisiä.

Ehkä se ei ole kenellekään epäselväksi jäänyt, mutta Pihkatappi on valtavan hyvä kirja. Jos, arvoisa lukijani, et ole sitä vielä lukenut, niin otappa vinkistä vaari ja lue. Kannattaa.

Onnea vielä Antti Heikkiselle hienosta saavutuksesta!
Ps. Tilaisuudessa esiintyi mainio Faarao Pirttikangas Trio. Olen nähnyt miehenä livenä joskus ennenkin ja pidän kerta kerralta enemmän. Mainiota!

Pihkatappi omassa blogissani
Antti Heikkinen haastateltavana

Pihkatappi muualla Blogistaniassa
Ps. Rakastan kirjoja
Kirsin kirjanurkka
Lukutoukan kulttuuriblogi
Pihin naisen elämää
Kaiken voi lukea!
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Kirjakaapin kummitus

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Copycat-kalenterin päätös


Vuosi on kulunut ja on tullut aika päättää vuoden 2013 huikea Copycat -kalenteri. Tämän hienon, Luetut, lukemattomat -blogin Liisan myötä on kirjabloggaajienkin hyvä suunnata seuraavaan vuoteen. Bloggaajan osa kova, mutta ihana :)

Kiitos Liisalle vaivannäöstä, hienosta kuvasta ja oivalluksesta. Ja siitä, että teit juuri Ihmisen osan kannen, se kun on aivan mahdottoman hyvä tarinakin.

Liisa on intohimoinen lukija, joka on joulukuussa lukenut Yasunari Kawabataa, Rauha S. Virtasta. Lionel Shriveriä ja löytyypä sieltä Claire Dedererin joogakirjakin! Käykääpäs tutustumassa.

Iloista, onnellista ja kirjallista vuotta 2014!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...