sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies


Pasi Ahtiaisen tuleva romaani piirtyi tietoisuuteeni viime talvena, jolloin hänen Paukapääkallolippu-työniminen käsikirjoituksensa sijoittui toiseksi Gummeruksen suuressa romaanikilpailussa. Hienosta sijoituksesta napsahti palkinnoksi kustannussopimus. Sitten muistikuvissani onkin pitkälti ihan tyhjää Ahtiaisen osalta, kunnes elokuussa Kuopio juhlii -tapahtuman yhteydessä sain tilaisuuden kuunnella uutta Jokakelin mies -romaania kirjailijan itsensä lukemana. Katkelmassa työhönsä kyllästynyt peruskoulun opettaja raahusti harmaan pihan poikki ja mietti, miksi edes vaivautuu. Tunsin välitöntä sielujen sympatiaa ja Savonia -tutkani värähtelyjen myötä päätin ottaa kirjan pikimmiten luvun alle. No, kaksi kuukautta siinä sitten vielä meni ennen kirjan lukemista. Joskus projekti on hidas, mutta saavuttaa kuitenkin tavoitteensa.

Jokakelin mies kertoo siis Niilosta, leipiintyneestä historianopettajasta, joka on kadottanut oman itsensä ja ajatuksen siitä, mitä varten täällä maailmassa ollaan. Niilo on väritön ja hajuton, "Vanhanen", niin kuin kirjassa luokitellaan. Suomalaiset miehet nimittäin jakaantuvat Keskisiin ja Vanhasiin. Keskiset kruisailevat ohituskaistaa myöten menevillä ajopeleillään, samalla kun Vanhaset hyssyttelevät vaatimattomilla perhemalleillaan perästä. Eräänä päivänä sitten tapahtuu se naksahdus, jonka jälkeen mikään ei ole enää niin kuin ennen. Kun vielä Niilo kiinnostuu anarkismista, alkaa maailmaan jäädä pysyviä merkkejä uudesta Niilosta, joka ei totisesti ole enää näkymätön ja huomaamaton.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisellä puoliskolla kuvataan keski-ikäistyvän miehen leipiintymistä ja seurataan hänen hermoromahdustaan. Puolenvälin jälkeen tarina ottaa lisää kierroksia ja tuo välähdyksenomaisia mielleyhtymiä Tuomas Kyrön Kerjäläiseen ja jänikseen tai Pete Suhosen Hitlerin kylkiluuhun. Veijariromaanien perinteiden mukaan Niilokin lähtee tripille äijäporukassa ja merirosvohengessä. Humalaisten söhläämiseksihän koko homma menee, mutta joka tapauksessa Niilo on saanut katseeseensa sitä vaaran pilkettä, mikä ennen on ollut kokonaan tylsyyden peitossa.

Pidin enemmän kirjan ensimmäisestä puolesta. Ahtiainen kuvaa komeasti Niilon sisäistä myllerrystä ja syvää hämmennystä, avuttomuuttakin muutoksen edessä. Kun tarina kiipesi uskottavuuden raja-aitojen yli, en ollut niinkään innostunut. Tämä on piirre, josta jaksan marmattaa varmasti jokaisen veijariromaanin yhteydessä. Rutikuiva realisti nostaa jälleen päätään. Kirjan lopusta en pitänyt yhtään, mutta lopetuksen hyvyydestä se ei onneksi kerro mitään. Loppu saavutti tavoitteensa draaman kaarta ajatellen, vaikka pyllistikin lukijalle.

Jokakelin mies on tragikoominen teos ikäkriisiä potevasta miehestä. Ei mitenkään upouusi näkökulma, mutta kannattaa kirja siitä huolimatta lukea. En itkenyt lukiessani, mutta pari kertaa hörähdin ääneen. Se vaatii jo melkoista kirjallista taituruutta. Toteutuuko Savonia-ehdokkuus, se jää nähtäväksi. Asia selviää jo parin viikon päästä, sillä Savonia-ehdokkaat julkaistaan 21.11. Kirjakantin avajaisissa.

Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Gummerus 2014
207s,
Arvostelukappale

8 kommenttia:

  1. Aika samoja ajatuksia tämä kirja herätti minussakin. Alkuosasta pidin loppupuolta enemmän. Ahtiaisen tyyli on mainio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, kirjaa oli miellyttävä ja hauska lukea. Enemmän hauska kuin koskettava, mutta juuri sitähän tavoiteltiinkin. Tykkäsin myös siitä, että väliin oli solutettu anarkistien toimintaohjeita.

      Poista
  2. Kiinnostuin kirjasta Gummeruksen kevättilaisuudessa, Ahtiainen oli siellä kertomassa kirjastaan. Tuo suomalaisten miesten jaottelu ja kirjan alkupuolisko kuulostaa kiinnostavalta, loppupuoli ei niinkään, mutta voisihan tämän napata kirjastosta yhtäkaikki mukaansa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on nopealukuinen kirja, joten siinä(kin) mielessä suosittelen ehdottomasti kirjastonappausta :)

      Poista
  3. Sujuvastihan kirjoitteli kirjailija opettajan harmaasta arjesta. Kauheasti ei vaan kinnostanut, ilman kirjaakin ymmärtänee että heitä on monia jotka vietävät toikkoista ja mielikuvituksetonta elämää. Ja minkäs teet jos intoa ja aloitekykyä puuttuu.
    Kirjan anarkistiosuuden tulkitsin lapselliseksi, epäreaslistiseksi huuhaaksi. Siirtyminen yksitoikkoisesta arjen harmaudesta anarkian maailmaan on sinänsä mielenkiintoinen aihe mutta tässä totetus ontui mielestäni pahan kerran.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä kirjailija varmaan tavoitteli, realistista tilannetta arjen harmaudesta ja ikäkriisistä, mutta epärealistista ratkaisua siihen. Kuten yllä kirjoitin, lasken epärealistisuuden genrelle tyypilliseksi piirteeksi. Ehkä tietty karnevalismi on jopa edellytys veijariromaanille, itse tosin en ole sen suurin fani.

      Poista
    2. Näinhän se. Minä vaan vähemmän kirjallisena lukijana ehkä sekoitan jotenkin epärealistisuuden ja lapsellisuuden maailmoja.

      Poista
    3. Kaikilla on oikeus tulkintaansa, ne eivät ole oikeita tai vääriä!

      Poista

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...