lauantai 31. elokuuta 2013

Mitä elokuussa luin ja pohdintaa siitä, voiko kirjallisuuden parhautta mitata


Meillä eletään täällä monenlaisten muutosten aikaa. Jännitystä, uusia alkuja, avoimia ovia. Sitähän syksykin mitä suuremmassa määrin on. Minulle aina enemmän jonkin alkua kuin kesän loppua. Elokuu oli myös hyvin kiireinen. Ennen tätä viimeistä viikkoa laskin olleeni kotona vain muutaman päivän. Koko perheen lomareissun ja maaseudun rauhan lisäksi ehdin vierailemaan myös pääkaupungissa kirjallisissa kemuissa.

Ja käynnistyihän viime viikolla myös syksyn Kirjakantti-rutistus. Kerroin jo aikaisemmin olevani mukana järjestämässä kuopiolaista Kirjakantti-tapahtumaa ja se näkyy syksyn aikana myös vahvasti täällä blogissa. Tulen pitämään teidät ajantasalla ohjelmasta ja kerron ehkä jotain pientä valmistautumisestakin. Joten nyt kalenteri kauniisti käteen ja sinne merkintä marraskuun 22.-24. päiville. Kirjakantissa pääsee tapaamaan myös muita bloggaajia, sen verran voi tässä vaiheessa paljastaa. Mutta niille, jotka paikalle eivät pääse, voin luvata, että täällä blogissa esittelen tapahtuman antia sanallisessa ja kuvallisessa muodossa tapahtuman jälkeen!

Kaikista näkyvin osa Kirjakanttiin valmistautumista on viime viikolla käynnistynyt Kaikkien aikojen parhaan kirjan -etsintä. Ehdotuksia parhaista kirjoista on tullut jo paljon ja niitä saa tulla vielä paljon lisää! Teen jossakin vaiheessa syyskuuta koontilistan, jotta kaikkien on helpompi hahmottaa, mitä kirjoja on ehdotettu ja mitä ehdottomasti listalle kuuluvaa vielä puuttuu. Tempaus on saanut osakseen hyvin innostuneen vastaanoton, mutta jonkun verran on pohdittu myös sitä, voiko parasta kirjaa näillä tai ylipäänsä millään kriteereillä valita. Esimerkiksi Hyönteisdokumentti -blogissa asiasta on hyvää keskustelua. Itse toivon, että tämänsuuntaista keskustelua käytäisiin enemmänkin. Voiko kirjallisuutta arvottaa? Onko olemassa objektiivista hyvyyttä ja parhautta? Jos on, niin mitkä ovat sen mittarit? Ja jos kaikki on suhteellista ja subjektiivista, onko tälläisissa äänestyksissä mitään mieltä? Henkilökohtaisesti seuraan suurella mielenkiinnolla, millaisia kirjoja esitetään äänestykseen ehdolle ja vielä innokkaammin odotan marraskuuta, joilloin selviää, mitkä kirjat saavat kirjabloggaajilta eniten ääniä. Sillä jotain se meistä ja ajastamme kertoo, mutta mitä, sitä en tiedä :)

Mutta sitten elokuun luettuihin. Kuukausi painoittui vahvasti kotimaiseen kirjallisuuteen, mutta niinhän se kohdallani yleensä onkin. Aloitin kuukauden tietokirjallisuudella lukemalla Jussi Perälän Helsingin huumemarkkinoista kertovan Ikuinen säätö -kirjan. Perälän esittelemä maailma on noussut mieleeni usein kuukauden mittaan. Se esittelee jälleen kerran niitä puolia suomalaisesta yhteiskunnasta, jonka olemassaolosta tietämättä on hämmentävän helppo elää tiettyyn pisteeseen asti. Mutta sitten kun asiaan havahtuu, tuntuu se nousevan esille kaikkialla. Suosittelen lukemaan kirjan!

Sain myös kuunneltua koko kesän projektinani olleen Välskärin kertomukset, tai siis sen ensimmäisen osan, Radioteatterin kuunnelmana. Huomaan kaipaavani Välskärin seuraan, mutten ole vieläkään saanut päätetyksi, missä muodossa jatkan.

Luin myös muutaman kesän ja syksyn kotimaisen uutuuden. Pekka Hiltusen Iso puhutteli minua melkoisesti ja on jo saanut aikaan elämässäni kerrannaisvaikutuksia. Aihe tuntuu myös herättävän keskustelua ilahduttavan paljon. Kukapa tietää, ehkä tämä kirja yltää Finlandia-mittelöihin saakka? Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta oli helppo ja mukaansavetävä luettava, mutta jätti jälkiä sisimpään harmittavan vähän. Leena Lehtolaisen Rautakolmion myötä tunsin saaneeni vanhan ystävän takaisin.

Loppukuun tuskailin klassikkoasemaan nousseen Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan kanssa. Vaikka kirja ei saanut minua varauksettoman ihastuneeksi, on teos ehdottomasti sellainen, joka kannattaa lukea. Myös kirjasta tehty elokuva kiinnostaa minua, luulen, että saattaisin pitää tarinasta enemmän siinä muodossa. Täytynee kokeilla.

Kaiken kaikkiaan hyvä lukukuukausi jälleen! Mutta mitä ensi kuussa? Parhaillaan olen erään odotetun uutuuden kimpussa ja lienen sitä vielä hyvän tovin. Vielä en tiedä, mitä kirjasta pidän. Jännää! Sen lisäksi tarkoituksenani on lukea pari muutaman vuoden takaista laatukirjaa omasta kirjahyllystä. Mutta mitä sitten sen lisäksi, saapa nähdä.

Suloista syyskuuta, ihmiset!
Amma

torstai 29. elokuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Otin tälle vuodelle tavoitteekseni tutustua Kazuo Ishiguron tuotantoon. Talvella luinkin Yösoittoja -novellikokoelman ja pidin lukemastani. Varsinaista poltetta tarttua seuraavaan teokseen en kuitenkaan ole tuntenut. Saattaa johtua siitäkin, että luin edellä mainitun kirjan kipeänä ja pelkkä lukukokemuksen muisteleminen saa vatsani pyörähtämään ympäri. Pitkän päivän illan halusin kuitenkin ehdottomasti lukea. Kirja on sentään palkittu teos, lukuisten bloggaajien suosikki ja myös aihepiiriltään minua kiinnostava. (Kirja on muuten asetettu ehdolle myös Kirjabloggaajien ja Kirjakantin yhdessä järjestämään Kaikkien aikojen paras kirja -tempaukseen. Käy katsomassa muut ehdokkaat ja ehdota omiasi oheisen linkin kautta.)

Olinkin lievästi ilmaistuna hämmentynyt ja pettynyt, kun ensimmäiset viisikymmentä sivua kirjasta oli suoranaista tervanjuontia. Tarina ei lähtenyt käyntiin lainkaan ja tekstikin tuntui pitkästyttävältä. Perusongelman muodosti kirjan päähenkilö, herra Stevens, vanhan ajan hovimestari. Vaikka en suinkaan ole kylmä brittiläiselle kartanoromantiikalle, minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut pätkääkään, mitä joku turhantärkeä jäykistelijä jaaritteli hovimestariuden syvimmästä olemuksesta. Sivulla 46 tiedustelin huolestuneena kollegoiltani: "Paraneeko tämä?" Sain vastauksen: "Ei "parane" vaan säilyy yhtä ihanana."

Kyseinen bloggaaja sattuu nauttimaan aika suurta arvostustani, joten oli pakko vähän tsempata asennettani. Ja kyllä, täytyy sanoa, että alkoihan sieltä jonkinlainen imu löytyä. Pitkän päivän illan lukeminen on mielestäni kuin hölkkäämistä. Ensimmäiset puoli tuntia on kuin jäitä polttelisi, mutta sitten alkaa sujua. Jos on hyvä päivä, saattaa meno olla hetkittäin jopa nautinnollista.

Velmuilusta huolimatta olen aivan valmis vakavasti tunnustamaan, että Ishiguro luo herra Stevensissä kertakaikkisen taitavan ja eheän henkilökuvan. Se, mitä kutsuin aiemmin jaaritteluksi, avaa tuon merkillisen (ja edelleen mielestäni hyvin ärsyttävän) miehen sielunmaisemaa hienosti. Eikä pelkästään hovimestarin, sillä hänen muistojensa kautta katsojan eteen avautuu kuva myös Iso-Britanniassa, luokkayhteiskunnassa ja poliittisessa ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Se, mikä 1930-luvulla saattoi näyttää uljaalta tulevaisuudelta, osoittautuukin sotien jälkeen hirvittäväksi erehdykseksi. Ja kun kunnon hovimestari omistautuu herralleen menestyksen päivinä, tekee hän sen mitä syvimmin myös tappion hetkellä.

Lopullista arviota Pitkän päivän illasta ei voi antaa ensin pohtimatta, tarvitseeko kirjan olla "helppo" ollakseen hyvä. Olen sitä mieltä, että ei tarvitse. En kyllä ole myöskään sitä mieltä, että vaikeus tai vaikeaselkoisuus itsessään takaisi kirjan laadukkuuden. Minulle Pitkän päivän ilta oli hankala nimenomaan lukukokemuksen kannalta, sillä en tahtonut saada siihen mitään kosketuspintaa. Lopulta sain irti jotakin ja olen siitä iloinen. Voihan olla, että tällainen vähän tuskainenkin lukutaival nostaa kirjan aikojen saatossa mielessäni entistä arvokkaampaan asemaan. Niin on käynyt usein.

Vaikka eräät tosiaan käyttävät Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta termiä 'ihana', en itse kuitenkaan kykene moiseen luonnehdintaan. Pikemminkin valitsen pidättyvän kohteliaan 'taidokas' -sanan. Mikä onkin hyvin osuvaa, sillä arvattavasti niin olisi tehnyt myös herra Stevens itse.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Tammi Keltainen kirjasto 1990 (The Remains of the Day 1989)
Suom. Helene Bützow
283s.

maanantai 26. elokuuta 2013

Tule valitsemaan kaikkien aikojen parasta kirjaa!


Kirjablogit valitsevat kaikkien aikojen parhaan kirjan syksyn Kirjakantissa

Kirjablogit valitsevat tänä syksynä kaikkien aikojen parhaan kirjan yhteistyössä Kirjakantti-kirjallisuustapahtuman kanssa. Kirjabloggaajat äänestävät parhaat kirjat yleisön muodostamalta 
ehdokaslistalta lokakuussa. Sitä ennen kaikki halukkaat voivat ehdottaa äänestykseen omia 
lempikirjojaan Amman lukuhetki – kirjablogissa osoitteessa http://ammankirjablogi.blogspot.com
tai Amman lukuhetken Facebook-sivuilla. Ehdotuksia otetaan vastaan syyskuun loppuun asti. 
Kaikkien osallistuneiden kesken arvotaan kirjapalkintoja.

Äänestystulosten pohjalta koottu kirjalista julkistetaan marraskuun alussa. Kirjabloggaajien 
valitsemat kaikkien aikojen viisi parasta kirjaa esitellään Kirjakantti-tapahtumassa Kuopiossa 
23.11.2013. 
Kirjakantti on kuopiolainen kirjallisuustapahtuma, joka järjestetään tänä vuonna 10. kertaa teemalla 
”Sanojen juuret”. Kirjabloggaajien Paras kirja –äänestyksen lisäksi tapahtuman ohjelmassa 22.-24.11. 
on mm. Kalevala-aiheista ohjelmaa kaiken ikäisille ja totuttuun tapaan myös Savonia-kirjallisuuspalkintoehdokkaiden julkistus.

Lisätietoja Paras kirja -äänestyksestä:
Aino-Maria Savolainen
kirjabloggaaja
044-2973595
ammanblogi@gmail.com

Lisätietoja Kirjakantti-tapahtumasta:
Soili Meklin
johtaja
Snellman-instituutti ry
puh. 044 746 2841
soili.meklin@snellmankesayliopisto



Kuten oheisessa tiedossa kerrotaan, Kirjakantti-tapahtuma järjestää yhdessä kirjabloggaajien kanssa Kaikkien aikojen parhaan kirjan valinnan. Amman lukuhetki toimii tempauksessa käytännön organisaattorina. Lopullinen äänivalta on kirjabloggaajilla, mutta syyskuun loppuun asti kuka tahansa (bloggaajatkin) saavat ehdottaa lempikirjojaan äänestykseen. 

Äänestysohjeet:
 *Tuskailetko aina, kun sinun pitäisi valita vain yksi tai kaksi parasta kirjaa? Nyt tätä ongelmaa ei ole! Voit asettaa ehdolle vaikka kaksikymmentä eri kirjaa, mikäli haluat.
*Kirjat voivat olla kotimaisia tai ulkomaisia kaunokirjallisia teoksia. Teosten ei tarvitse olla suomennettuja.
*Voit ehdottaa samalta kirjailijalta useampaakin teosta

*Jätä ehdotukseksi kommentoimalla tämän tiedotteen kommenttilaatikkoon TAI Amman lukuhetken Facebook-sivulle.
*Koska kaikkien osallistujien kesken arvotaan kirjapalkintoja, lisääthän ehdotukseesi nimen tai nimimerkin, ettei mahdollinen palkinto mene sivu suun!

Kisa alkakoon, jännittävää kirjasyksyä!

perjantai 23. elokuuta 2013

Leena Lehtolainen: Rautakolmio


Täytin viime viikonloppuna 30 vuotta. Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarja taas juhlii tänä syksynä 20-vuotista taivaltaan. Olen kulkenut Kallion matkassa yli puolet elämästäni ja kymmenkunta viimeistä vuotta uusin Leena Lehtolainen on kuulunut jokaisen syntymäpäiväni vakio-ohjelmistoon, niin myös tänä vuonna.

Olen onnellinen tästä kirjasta. Parin viimeisimmän Kallio-dekkarin aikana olen miettinyt, mahtaako sarja olla tulossa  tiensä päähän. Olen kaivannut entisenlaista puhtia, vaikka toisaalta olen kirjoista edelleen pitänytkin. Juhlavuoden romaani palaa monessa mielessä entiseen. Maria Kallio pohtii itsekin vuosien tuomaa muutosta itsessään: millainen oli nuori Maria ja millainen nykyinen? Antin ja lasten ollessa purjehdusreissulla Marian elämään palaa myös hahmo menneisyydestä, ah, tuo niin ihananärsyttävä (tai ärsyttävän ihana) Mikke Sjöberg. Rautakolmio on myös elementiltään hyvin merellinen romaani, mikä sekin tuntui tutulta tuulahdukselta menneisyydestä.

Tällä kertaa merestä löytyy kaksi ruumista yhteen pakattuna. Kaksoismurha päätyy Kallion johtamalle omituisten rikosten solulle, mutta tapahtumien kulkuun ei tahdo tulla mitään tolkkua. Yhteys menneiden vuosien jääkiekkolegenda Tappaja-Tannerin perheeseen kyllä löytyy, mutta kuka surevasta ja rikkinäisestä perheestä voisi olla vastuussa kuolemista vai löytyykö vastaus sittenkin jostakin aivan muualta?

Murhaaja pysyi minulle arvoituksena aivan viime sivuille asti. Lehtolainen pyörittää lukijaansa ammattilaisen ottein ja ainakin minä menin aivan vipuun. Sen sijaan Marian henkilökohtainen elämänvaihe ei tuonut minulle yllätyksiä. Sekin oli oikeastaan mukavaa, pidän siitä, että olen oikeassa ja pidän myös siitä, että hahmo herättää ristiriitaisia tunteita. Yllättävää on, että yhdessä vaiheessa kirjaa hörähdin kertaalleen nauramaan ääneen. Sitä tapahtuu minulle aniharvoin ja Lehtolaisen dekkareita lukiessa tämä taisi olla ensimmäinen kerta. 

Ihailen sitä, miten Lehtolainen osuu aiheissaan ei pelkästään ajankohtaisiin vaan suorastaan tulikuumiin aiheisiin. Tällä kertaa vuorossa oli pakkoruotsi-keskustelu. Kirjailija osoittaakin jälleen yhteiskunnallisesti melkoista tarkkavainuisuutta. 

Kaiken kaikkiaan pidin Rautakolmiosta paljon. Luen aina ongelmitta kaiken Lehtolaisen kirjoittaman, mutta parin nahkeamman vuoden jälkeen koin tämän kirjan kanssa todellista pakkoa lukea eteenpäin. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen Maria Kallio on elämänsä kunnossa.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio
Tammi 2013
352s.
Arvostelulukappale

maanantai 19. elokuuta 2013

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta


Tämä kirjoitus on pakko aloittaa vähän ohi aiheen. Paitsi että ketä minä huijaan? Niinhän teen ainakin joka toinen kerta. Mutta en kykene ymmärtämään, miten olen koko kesän lukenut Inka Nousiaisen kirjan nimeksi Kirkkaat päivät ja ilta ja miettinyt, mitähän dramaattista sinä iltana mahtaa tapahtua monen päivän jälkeen. Olin ehtinyt lukea kirjaa puoleen väliin, ennen kuin tajusin, että kirjan nimi on tietenkin Kirkkaat päivä ja ilta. Vaikka ero on vain yhdessä kirjaimessa, muuttaa se ajatusta jonkin verran. Sinänsä tällä ei ole mitään tekemistä lukukokemukseni ja tämän arvioni kanssa. Kunhan vain ihmettelen sitä, miksi joskus aivot ottavat ylivallan ja kuvittelevat näkevänsä, mitä tahtovat, vaikka silmät sanoisivat mitä. Hassua!

Mutta nyt itse asiaan. Luin ensimmäiset blogiarviot Inka Nousiaisen kirjasta jo kesän alussa. Niiden perusteella tiesin haluavani lukea kirjan ja suljin siis itsepintaisesti silmäni seuraavilta arvioilta, vaikka niitä putkahteli pitkin kesää kuin sieniä sateella. Suljin silmäni, mutta silti korviini kantautui ihastuneita huokauksia ja ah- ja voi-tyyppisiä huudahduksia. Minua kirja ei kyllä saanut huokailemaan. Ei hyvässä mielessä, mutta onneksi ei myöskään pahassa. Näen kirjassa paljon hyvää, oikeastaan sen ainoa vika on siinä, ettei se ollut kirja juuri minulle. Aika monelle se on ollut juuri sitä ja hyvä niin.

Kirkkaat päivä ja ilta liikkuu monella ajan, totuuden ja tajunnankin tasolla. Tarinan keskiössä ovat sisarukset Iida ja Edla. Iidan tarinaa seuraamme 1930-luvun lopussa, aikana jolloin sodan tummat pilvet lipuvat taivaalle, vaikka nuoren opettajattaren mieli askarteleekin varsin toisenlaisissa asioissa. Hänen pikkusiskonsa Edla taas puhuu lukijalle nykypäivänä. On myös Viljami, oman elämänsä risteyskohdassa oleva nuori mies. Risteyksistä tässä kirjassa onkin kysymys. Ihmisten elämät ja kohtalot risteilevät ja kohtaavat eri ajoissa ja paikoissa liki uskomattomalla tavalla. Uskottavuutta voisikin pitää yhtenä kirjan ongelmana. Mutta toisaalta, mikäpä olisikaan uskomattomampaa kuin itse elämä. Pidin tavasta, jolla Nousiainen hämärtää ajan ja todellisuuden rajoja.

Nousiaisen kieli on hyvin kaunista ja herkkää. Valitettavasti itse olen lukijana enemmän vahvan ja lyhyen kuin kauniin ja korumaisen lauseen ystävä. Siksi kirjan kieli ei kiemurrellut ihon alle, vaan sai pikemminkin tarkkailemaan sitä objektiivisesti, välillä hyväksyvästi nyökkien, välillä epäröivästi kulmia kohotellen.

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta saattaa hyvinkin olla kirja, joka on korkealla loppuvuoden kirjallisuusmittelöissä. Tämä on helppo lausua kirjallisuuden ystävänä, mutta itselleni kirja ei jostakin syystä antanut oikein mitään uutta. Olen huomannut ennenkin, etten ole tämän lajityypin kanssa omimmillani. Siihen nähden Nousiainen onnistuu vakuttamaan minut taitavuudestaan hyvin. Monen samantyyppisen kirjan kanssa olen kiemurrellut väsyneenä ja vaivaantuneena, kun taas nyt kääntelin sivuja eteenpäin innolla. Kirjan ulkoasusta haluan antaa vielä erikoiskiitosta: Satu Ketola on onnistunut erinomaisesti luomaan graafisella suunnittelullaan kirjan sanomaa tukevaa tunnelmaa. Kirja on niin kaunis, että sitä haluaa silittää.

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Siltala 2013
125s.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Pekka Hiltunen: Iso


Minä olen iso. Tähän asti olen pyydellyt sitä anteeksi, mutta se on loppu nyt. Olen iso. Olen ihan hyvä näin.

Tartuin Pekka Hiltusen Isoon ajankohtana, jolloin jokainen kesän aikana nautittu marjapiirakkapala näytti tihkuvan reisistä ja niinikään jokainen pizzapala tuntui jämähtäneen vyötärölle. Nämä sanat, jotka päähenkilö Anni mielessään lausuu heti kirjan alkupuolella, koskettivat. Haluan antaa ne meille jokaiselle mukaan matkalle. Iso-adjektiivin voi jokainen korvata haluamallaan: omenavartaloinen, lyhyt, pienirintainen, hörökorvainen... olemme kyllä kaikki varsin hyviä keksimään niitä. Mutta haluan sanoa, niin kuin Anni, että se on loppu nyt.

Varsin pian Annin mukaan lähdettyäni sain kuitenkin huomata, että ne minun klassiset kaksi ja puoli kesäkiloani ovat jotakin aivan muuta kuin tämän kirjan käsittelemä ahdistus. Jotain aivan muuta, mutta silti niin tuttua. Anni on 168 senttiä pitkä ja painaa 138 kiloa. Hän on myös erittäin terve. Hänen ongelmansa eivät ole hänen kilonsa, vaan ympäröivä yhteiskunta. Se, joka ei hyväksy, vaan syyllistää, haluaa saada toisen pienemmäksi hinnalla millä hyvänsä. Se, joka työnantajan muodossa ei työllistä, koska lihavan on oltava laiska ja joka nuoren muodossa huutelee: Vitun läski.

Kirjan alku on vähän ahdistava. Lukiessani tunsin tuon kaiken ympäröivän, Annia kokoon painavan paineen myös omilla hartioillani. Kirja etenee Annin tarinan, hänen omassa mielessään pitämiensä puheiden sekä painonhallintaryhmän kokoontumisten kautta. Tämä pitää mukavasti tarinaa ja mielenkiintoa yllä, luo tapahtumien tunnelman, vaikka kovin paljon ei tapahdukaan. Silti elän Annin mukana niin vahvasti, että ahmin kirjaa sivu sivun jälkeen.

Kesken lukemisen piipahdan eräässä tavaratalossa. Sen naistenvaateosastolla katseeni pysähtyy erääseen hyvin isokokoiseen naiseen. Haluan sanoa ja oikeasti uskon siihen, että en olisi kiinnittänyt häneen mitään huomiota, ellen olisi puoli tuntia aiemmin lukenut kirjaa. Hän on nimittäin aivan kuin Raisa, eräs kirjan sivuhenkilöistä. Ja mitä hänessä katson: en kokoa vaan katsetta kun hän peilaa itseään sovittamansa vaatteen kanssa. Toivon, että katseeni olisi välittänyt sitä ihailua, mitä tunsin. Pelkään kuitenkin, että näytin joltain aivan muulta kääntäessäni häveliään nopeasti katseeni pois, niin kuin salaa tuijottaneella ihmisellä on tapana tehdä.

Tuo nuori nainen on pyörinyt mielessäni sen jälkeen. Toivon, että hän lukee Ison ja voimaantuu yhdessä Annin kanssa. Sillä vaikka alku oli varsin ahdistava, oli aivan ihanaa huomata Annin kokoavan elämänsä palasia pikku hiljaa yhteen. On ihanaa, että hän tanssii, juo viiniä ja löytää ystävän. Hän tekee paljon muutakin, mutta mitä, sitä en paljasta. Lukekaa itse. Joka tapauksessa kirjan loppua kohti tullessa Hiltunen antaa viisaan ja sydämeltäänkin sivistyneen päähenkilönsä heittäytyä suorastaan karnevaalitunnelmiin.

Kirjan jälkipuheessa Hiltunen kertoo halunneensa kertoa Annin tarinan. Studio-sarjastaan tutuksi tullut kirjailija hyppääkin varsin erilaiseen ympäristöön. Varoituksen sana: jos odotat Lian ja Marin elämään kuuluvaa jännitystä ja toiminta, saatat pettyä. Mutta jos aloitat lukemisen puhtaalta pöydältä ja annat tarinalle mahdollisuuden, pitänet paljon. Pidän paljon Studiosta, mutta taidan pitää tästä "uudesta Hiltusesta" vielä sitäkin enemmän.

Lihavuuden ja laihduttamishysterian lisäksi kirja käsittelee muitakin tärkeitä aiheita. Yksi keskeinen teema on yksinäisyys ja syrjäytyminen. Onneksi Hiltunen marssittaa Annin elämään Huivirouvan, hahmon, josta pidin melkein yhtä paljon kuin Annistakin. Pidin myös niistä yhteiskunnallisista huomioista ja piikeistä, joita jaellaan vankalla tietopohjalla ja pelottavan tarkasti. Vai mitä sanotte tästä:

Minä kutsun tähän rintamaan kaikki naiset. Meillä on eniten hävittävää, meitä läskin demonisointi eniten kouraisee. Meidät sillä joka päivä paheksutaan ja lannistetaan hiljaisiksi, käpertymään itseemme. Meiltä se vie voiman, koska useimmat naiset käyttävät enemmän aikaa painonsa kuin politiikan miettimiseen.

Jälkipuheessaan Hiltunen on varsin pessimistinen sen suhteen, voiko Iso saada aikaan isompaa muutosta. Valitettavasti olen hänen kanssaan samaa mieltä, sillä ylläoleva lainaus taitaa olla niin kovin totta. Mutta aina on toivoa. Aloittaa voi vaikka sillä, että lukee tämän kirjan.

Pekka Hiltunen: Iso
WSOY 2013
419s.
Arvostelukappale

Olen käsitellyt aihetta myös täällä!
Enkä malta olla linkkaamatta tähän, koska mikään ei riitä.

tiistai 13. elokuuta 2013

Olen kyllä täällä...

... mutta olen huono bloggaaja. Olen aivan liian kiireinen, aivan liian pyörällä päästäni kaikesta menosta ja meiningistä ja yritän olla koneella mahdollisimman vähän pitääkseni niskavaivat loitolla. Lisäksi seuraava kirja on niin Iso, että pitää sulatella ja miettiä, mitä sanoisin. Ja pitäisi tehdä ihan mahdoton valinta Kazuo Ishiguron, Inka Nousiaisen ja Leena Lehtolaisen välillä. Loppuviikolla olen ehkä sentään hetken verran seurapiiribloggaaja. Ehkä kerron siitä jotain, ehkä en.

Lähikirjastomme on jälleen herännyt heinähorroksestaan. Kävimme siellä ensi kerran tänään. Kuin kotiin olisi tullut. "KOIRA!!!" tervehti kirkasääninen Neiti Kevät pehmolelua heti ovelta, saaden taatusti kaikki huomaamaan, että täällä ollaan. Ihanat kirjastotädit olivat silkkaa jälleennäkemisen riemua, yksi varhaisteini oli ihan, että OMG.

Kävimme tänään ensi kertaa kurkkimassa lasten tulevaa hoitopaikkaa. Neiti Kevät sai heti fanin ja Herra Syksy päiväunipaikakseen kerrossängyn. Kaikki ovat oikein tyytyväisiä. Näin aamuyöllä unta, jossa levitin ruokapöydälle hohtavanpuhtaan, valkoisen pellavaliinan. Tätä se ehkä tiesi. Elämä on hyvä tänään.

Tällaisiä hajamietteitä tänään Ammalassa. Lisäksi muutama kuva kuluneelta viikolta. Aurinkoa jokaiselle ja voimia kuluvaan viikkoon! Meille, jotka rakastamme alkavaa syksyä ja erityisesti teille, joita se ahdistaa. Rakkautta,
Amma





tiistai 6. elokuuta 2013

Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat


Tämä kirja pisti silmääni jo kevään katalogeja lukiessa. Asia kuitenkin unohtui, huumemaailma on onneksi niin kaukana omastani, ettei se varsinaisesti pyöri mielessä. Jossakin vaiheessa kevättalvea näin kuitenkin kirjan kirjoittajan, Jussi Perälän televisiossa ja Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat -kirja päätyi lopullisesti lukulistalleni. Perälä on liikkunut vuosia Helsingin huumepiireissä tehden kenttätutkimusta väitöskirjaansa varten. Sen lisäksi hän on haastatellut myös useita virkavallan edustajia.

Kirja on kieliasultaan varsin raporttimainen, eikä juuri tee vaikutusta kirjallisilla ansioillaan. Sen sijaan itse aiheen käsittely vei minulta jalat alta. Jo heti alkupuheessa Perälä kertoo elämästään huumepiirien tarkkailijana. Hän kertoo, millaisessa maailmassa on ollut osallisena, mitä on tehnyt tai jättänyt tekemättä ja kertoopa rehellisesti ne haasteet ja ongelmat, mitä tutkimus on hänelle itselleen aiheuttanut. Yliopistomaailmassa tutkijan näkyvään itsetutkiskeluun suhtaudutaan ristiriitaisesti, mutta tällaisen aiheen ja kenttätutkimuksen ollessa kyseessä se on kieltämättä paikallaan. Kirjan alkupuheessa se myös herätti lukijan välittömän kiinnostuksen.

Jouduin nieleskelemään närkästystä ja järkytystä useaan otteeseen kirjaan lukiessani. Närkästystä kirjaa, järkytystä itseäni kohtaan. Kuten jo aiemmin mainitsin, huumeet ovat onneksi pysyneet kaukana omasta elinpiiristäni. Siksipä en ole tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen puhetapaan, millä huumeista ja huumeidenkäyttäjistä puhutaan. Äänensävy on ehdottoman kielteinen ja tuomitseva, parhaimmassakin tapauksessa säälittelevä ja surkutteleva. Siksi minusta tuntui aluksi todella vaikealta lukea kirjaa, jossa huumeiden käyttäjille, myyjille ja maahantuottajille annettiin oma, tasaveroinen ääni. Perälä kuvaa Helsingin huumepiirejä yksityiskohtaisesti ja hahmottelee bisneksen organisaatiota ja rakennetta. Välillä tuntui siltä, kun Perälä olisi huumebisneksen tilaa kuvatessaan kirjoittanut minkä tahansa kansainvälisen yritystoiminnan tämänhetkisistä suhdannenäkymistä. Kantaaottamaton tapa kuvata asioita tuntui uudelta ja hämmentävältä. Perälä kuvaa niin ikään tarkasti huumeiden välitys- ja käyttötapoja, kuvaapa välineiden valmistustakin.

Kirjan luettuani pidän hyvänä asiana, että Perälä on tehnyt kenttätutkimusta ja että hän päästää ääneen sen kansanosan, jolta ei ole totuttu mitään kysymään muualla kuin poliisin kuulusteluissa. Nyt Artsi, Kilu, Ana, Mouni ja moni muu pääsee kertomaan oman näkemyksensä elämästään. Jos yhteiskunta ajattelisi huumeiden käyttäjiä enemmän yksilöinä, joilla on oma henkilökohtainen tarinansa kuin pelkkänä ongelma-aineksena, voisi tukitoimiakin kehittää Perälän hahmottelemaan suuntaan. Paradoksaalista kirjassa on se, että se voisi toimia myös perehdytyksenä huumeiden käyttöön ja niiden hankkimiseen, jos joku nyt sellaista haluaisi. Lohduttaudun ajatuksella, että kenenkään tapana tuskin on aloittaa huumeidenkäyttöä kirjan lukemisella. Ehkä kannattaisi, sillä kirjasta paljastuu kyllä sekin, mitä tapahtuu "kuherruskuukauden" jälkeen.

Perälä kertoo muuttuneensa tutkimuksensa aikana kyyniseksi ja kovaksi, mutta toisaalta suvaitsevaisemmaksi. Kirjan lopussa hän esittää huumeiden käytön laillistamista ja esittää asialleen vakuuttavat perusteet. Tällöin huumeongelmaa voitaisiin käsitellä parannettavana sairautena, ei kriminaaliongelmana. Suoraan sanottuna en ehkä ole Perälän kanssa varauksettoman yhtä mieltä, mutta ymmärrän kyllä pointin.

Jos koinkin tietyt kirjan kohdat eettisesti ongelmallisina, ei huumeidenkäyttäjän arjesta toki liian positiivista kuvaa saa. Arki on juuri sitä, mitä kirjan nimi jo kertookin: ikuista säätöä. Oli yllättävää lukea, kuinka paljon huumeita hukataan kamapäissä ollessa. Sekin yllätti, että vaikka väkivallan uhka kuuluu olennaisesti alaan, pyritään sitä toisaalta viimeiseen asti välttämään.Väkivallan myötä kun myös virkavalta tulee kuvioihin mukaan. Perälä kuvaa myös vankilaelämää ja sitä, kuinka olennaisena osana huumeet ja lääkkeet kuuluvat sinne. Kaiken kaikkiaan kirja antoi paljon tietoa ja luulisin sillä olevan käyttöä virkamiestasollakin. Päällimmäiseksi jäi kuitenkin säälintunne. Huumeiden käyttäjällä on varsin huonot pelimerkit ja onkin suoranainen ihme, jos siitä pelistä selviytyy voittajana kuiville.

Jussi Perälän väitöskirjatutkimus sai vuonna 2012 Laatua terveyteen -palkinnon. Kirja pohjautuu sitä varten tehtyihin haastatteluihin ja kenttätutkimukseen. Kirjan lopussa on myös lyhyt johdatus suomalaiseen huumeidenkäytön historiaan sekä kattava huumeslangi-sanasto.

Jussi Perälä: Ikuinen säätö - Helsingin huumemarkkinat
Like Kustannus 2013.
237s.
Arvostelukappale

lauantai 3. elokuuta 2013

Copycat-kalenterissa täydellistä elokuun tunnelmaa


John Keatsin Yönkirkas tähti on saanut kauniin kannen, mutta kyllä täytyy sanoa, ettei Yön virkeä lukija eli Nenä Kirjassa -blogin Norkku jää kakkoseksi. Olen elokuun lapsi, joten tämä kuva iski minuun heti. Meillä molemmilla, Norkulla ja minulla, on rakkaussuhde viljapeltoihin ja tämä kuva kuvastaa sitä erittäin hyvin. Nuuuuh, ihan tuntuu kuin kypsän viljan tuoksu välittyisi tänne ruudun taakse saakka! Jos valoisat keskikesän yöt ovatkin mainiota lukuaikaa, tarjoavat elokuun lämpimät, mutta hämärät illat ja yöt sitäkin tunnelmallisemmat puitteet. Kaikki kynnelle kykenevät siis lukemaan ja nauttimaan kypsästä kesästä!

Norkku on ehkä supernainen tai ainakin joka tapauksessa yksi ahkerimmista lukijoista, jonka tiedän :) Norkulta sopiikin odottaa postausta melkein joka tai joka toinen päivä ja usein kyse on myös laadukkaasta kirja-arviosta. Myönnän, kadehdin hänen lukuvauhtiaan :) Blogista voi lukea myös muuta asiaa, esimerkiksi tämän kuun puolella hän esitteli Helsinki-Vantaan lentoaseman kirjanvaihtopistettä. Nyt minua harmittaa, sillä lennän yleensä todella harvoin, mutta tänä vuonna olen käynyt muutamaankin otteeseen lentokentällä - enkä ole tiennyt tästä mitään! Nyt on kai pakko alkaa suunnitella lentomatkaa ihan kirjanvaihtopistettä silmällä pitäen... :)

Kiitos Norkku sinulle kauniista elo-kuvastasi (heh, kirjoitin tämän ensiksi yhteen tajuamatta, että merkitys muuttui hieman) ja superkivasta blogistasi!

torstai 1. elokuuta 2013

Kohti elokuuta heinäkuuta muistellen...


Elokuu, lempikuukauteni on täällä! Voi vielä nautiskella täysin rinnoin kesästä, mutta toisaalta haaveilla lähestyvästä syksystä...

Kirjoitin kuun lopuksi varsin negatiivisen kirja-arvion ja kuvasin tunnettani sammakonkuduksi. Pelkäämäni efekti on tapahtunut, olen jättänyt tällä viikolla jo kaksi kirjaa kesken ja kärsin melkoisesta lukujumista! Onneksi näissä tilanteissa laadukas asiaproosa yleensä auttaa ja uskon pikku hiljaa taas pääseväni lukemisen syrjään kiinni.
Mutta parempaa huomista odotellessa koostetaan heinäkuun saldo yhteen!

Olin heinäkuussa erityisen reipas bloggaaja, kiitos Varhaisnuoruuteni parhaat -teemaviikkoni. Kokemus oli hauska ja olin todella iloisesti yllättynyt siitä, kuinka paljon innokkaita seuraajia nostalginen lukurupeamani sai. Teemaviikolla lukemani seitsemän kirjaa ja yhteenveto viikosta löytyy täältä.

Lanu -teemaan sopien esittelin myös iki-ihanaa Peppi Pitkätossua lasten kanssa suorittamani iltasatuprojektin näkökulmasta.

Lapsuus ja nostalgia osoittautuikin menneen kuukauden teemaksi, sillä Antti Heikkisen Pihkatappi vei minut aikamatkalle omaan lapsuuteen ja omille juurilleni. Lukukokemuksen kirvoittamana julkaisin ensimmäisen savonkielisen postaukseni!

Kotimainen kirjallisuus jyräsi, sillä myös toinen esikoiskirja, Kati Hiekkapellon Kolibri, oli kerrassaan positiivinen lukukokemus.

Ehkä Kolibrin hyvyydestäkin johtuen Gillian Flynnin Kiltti tyttö taas osoittautui kuukauden ja koko kesän pahimmaksi pettymykseksi. Arvioni oli varsin nuiva.

Sen sijaan Laurie Frankelin Ikuisesti yhdess@ sai minut pohtimaan elämän perimmäisiä kysymyksiä. Kun lukemisesta on kulunut lähes kuukausi, on entistäkin selvempää, ettei teoksen kirjalliset ansiot yllä huimiin sfääreihin. Ajatuksia se kuitenkin totta vie herätti.

Siinä tämän kuun saldo, kaikkiaan 12 kirjaa! Elokuussa ajattelin ottaa rennosti. Lähestyvä syksy on täynnä vaikka mitä. Tiedossa on paljon juhlaa, pieniä ja ehkä suurempiakin elämänmuutoksia ja pari isoa alkavaa projektia. Yksi niistä liittyy blogiinkin. Ehkä vielä tässä kuussa ette kuule mitään sen tiimoilta, mutta sitten syyskuussa varmasti sitäkin enemmän!

Kuten alussa tuli mainittua, asiaproosaa pukkaa seuraavaksi. Tosin juuri nyt olen jälleen kerran lähestulkoon lukukyvytön niska-hartiaongelmien takia, joten kuka tietää, ehkä tämän kesän kuunnelmaprojektini päätyykin sitä ennen esiteltäväksi?

Tunnelmallisia loppukesän päiviä ja öitä toivotellen,
Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...