tiistai 30. heinäkuuta 2013

Gillian Flynn: Kiltti tyttö


Olen lukenut kirjan, jota voin sanoa inhoavani syvästi. Se on Gillian Flynnin Kiltti tyttö. Vahva tunnetila voisi varmaan olla hyväkin asia ja jos jossakin tämä kirja on onnistunut, niin varmastikin siinä, ettei tämä tuskainen lukukokemus ihan hetkessä mielestä pyyhkiydy. Vaikka itse toivon päinvastaista.

Tästä kirjasta monet bloggaajat ovat pitäneet, jopa käyttäneet ylistäviä sanoja sitä kuvatessaan. Ihmettelinkin jo, mikä minussa mahtaa olla vikana, kun en lämmennyt yhtään. Mutta sitten, tuskaillessani asiaa blogini FB-sivulla, minulle selvisi, että moni on jättänyt Kiltin tytön myös kesken. Ehkä tämä sitten on sellainen kirja, joka joko iskee tai sitten ei. Ainakin Annami, Laura, Annika K, Norkku, Tessa, Anni m., Sonja ovat kehuneet kirjaa ja pitäneet sitä koukuttavana, yllättävänä ja ties mitä muuta. Koska olen tottunut edellä mainittujen bloggaajien arvostelukykyyn luottamaan, on ainoa järkevä selitys, että minä luin aivan eri kirjan. Mistä edes aloittaisin ruotimisen?

Kiltti tyttö on kirja, jossa on periaatteessa kaikki kohdallaan. Nuori aviovaimo Amy katoaa hämärissä olosuhteissa viisivuotishääpäivänään. Aviomies Nick tuntuu suhtautuvan tapaukseen hämmentävän viileästi. Amy ja Nick vuorottelevat kertojina ja lukija saa huomata, ettei mikään ole sellaista kuin se aluksi näyttää. Tai ainakin näin kuuluisi olla, minusta juoni oli osittain melko ennalta-arvattava. Onneksi Flynn muuttaa kurssia kirjan puolen välin jälkeen, jonka jälkeen kiinnostuin edes vähäsen loppuratkaisusta. Sitä ennen tapahtumien jatko tuntui melko yhdentekevältä. Mistä tämä sitten mahtaa johtua? Ensiksin kuvittelin kirjan olevan selkäpiitä karmivan jännittävä trilleri, mutta suoraan sanottuna se oli hidastempoinen ja tylsä. Nopeammalla kerronnalla ja reippaalla tiivistyksellä juoni olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta nyt se oli puuduttavan hidas. Vielä suurempi ongelma oli siinä, etten pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöhahmosta. Molemmat, Amy ja Nick, ärsyttivät minua alusta alkaen ja minulle oli oikeastaan varsin yhdentekevää, miten hahmoille kävisi. Paitsi, että Flynn onnistui tuottamaan siitä huolimatta pettymyksen tekaisemalla tarinalle lopun, mistä en pitänyt yhtään. Myös sivuhahmot tuntuivat kaikki jotenkin vinksahtaneilta ja etäisiltä. Osasyynä negatiivisiin tunteisiini on myös se, että olen aina inhonnut tarinoita, joissa (JUONIPALJASTUS!) syytön lavastetaan syylliseksi. Se yksinkertaisesti lyö liian kovaa oikeudentuntooni.

Olenko haukkunut jo tarpeeksi? Mainittakoon vielä, etten pitänyt myöskään kirjan kielestä. En osaa sanoa, meneekö se kääntäjän vai kirjailijan piikkiin, mutta dialogi raastoi  paikoitellen. Esimerkkinä mainittakoon, 'hitsi' -sanan käyttö. Kuka vaimo huutaa ärtyneenä miehelleen: "Ei se ole niin hitsin vaikeaa"?! Joku ehkä ihmettelee, miksi ylipäänsä luin kirjan loppuun. Siksi, että olen äärimmäisen huono keskeyttämään kirjaa, vaan haluan viimeiseen asti uskoa, että jossakin vaiheessa tapahtuu käänne parempaan. Aivan väärässä en ollutkaan, sillä kirjan loppupuoli oli selvästi alkuosaa parempi. Se ei kuitenkaan paljon turhaan pitkitettyä tarinaa pelastanut ja loppufiilis on lähinnä sellainen kuin joku olisi heittänyt päälle saavillisen sammakonkutua: niljakas, likainen ja pelottaa, että seuraavakin kirja tahriintuu.

Tämä ei ollut ollenkaan minun kirjani. Mutta kuten edellä on mainittu, monet tästä ovat pitäneet. Kokeilemalla selviää kumpaan joukkoon sinä kuulut. Tärppeinä mainittakoon, että kirjassa kuvattiin sinänsä ihan mielenkiintoisesti talouskriisin vaikutuksia, joskin siitä olisi ollut mahdollista saada irti paljon enemmänkin. Toinen kiinnostava teema oli Amyn ja Nickin repivä rakkaussuhde. Sellainen, joka palaa suurella liekillä, niin suurella, että kaikesta ympärillä olevasta tulee tuhkaa. Jollekin tämä saattaa siis olla hyvinkin vapauttava ja omaa elämää peilaava lukukokemus.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Wsoy 2013
447s.
Suom. Terhi Kuusisto

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Kati Hiekkapelto: Kolibri


Mieleeni on tarttunut pitkin kevättä positiivisia kommentteja Kati Hiekkapellon esikoisromaanista, Kolibrista. Olen myös pistänyt merkille melko voimallisen mainonnan ja kustantamon uskosta tulokkaaseen kertoo jotain sekin, että kirjan takakansi julistaa: Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt. Toki näinkin vahvoilla suosituksilla piti kirjaan tarttua.

Erinomaisen kirja onkin, vaikka mitään kovin uutta ei Kati Hiekkapelto kirjallaan suomalaiseen dekkariperinteeseen tuo. Ellei uudeksi sitten lasketa sitä, että päähenkilö on maahanmuuttajataustainen Anna Fekete. Itse asiassa kylläpä sen voi hyvinkin laskea uudeksi, piristäväksi näkökulmaksi suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Olen suuri Leena Lehtolaisen fani ja näinkin tässä paljon hänen vaikutteitaan. Naispoliisi, yhteiskunnallinen ja kantaaottava kirjoitustapa tekivät ennen kaikkea sen vaikutelman. Yhteistä oli myös sujuva kerronta, kihelmöivä jännitys ja vahva tunnelma.

Anna Fekete on nuori naispoliisi, joka saapuu ensimmäiseen virkaansa väkivaltaosastolle. Heti alkajaiksi hän joutuu selvittelemään tapausta, jossa nuori lenkkeilijätyttö on ammuttu haulikolla lenkkipolulle. Sen lisäksi laitosta työllistää kurdityttö Dijar, jonka epäillään olevan perheensä luona vaarassa. Molemmat juonikuviot olivat mielestäni hyvin onnistuneita. Itse murhamysteeri oli jännittävä ja aukeni mukavan verkkaisesti. Dijarin tarina taas luotasi hyvin suomalaisen ja kurdikulttuurin yhteentörmäystä ja laajemminkin sitä, mitä on olla maahanmuuttaja Suomessa.

Naputettavaa löysin henkilöhahmoista. Vaikka ulkomaalaistaustaisen naispoliisiin valintaa päähenkilöksi voikin pitää virkistävänä aloituksena, toistavat henkilöt muuten liiaksi genren maneereita. Myös päähenkilöön olisin kaivannut toisenlaista lähestymistä: Millenium-trilogian jälkeen näitä oman elämänsä Lisbeth Salandereita on tuntunut putkahtavan sieltä ja täältä, myös miespäähenkilöistä. Tämän lisäksi minua puuduttaa se tosiseikka, että kun Anna saapuu uuteen työpaikkaansa, saa hän parikseen Esko Niemen, miehen, joka ei todellakaan haluaisi Annaa parikseen. Jotenkin tämä kuvio tuntuu jo Hollywoodin toimesta täysin loppuunkalutulta. Lisäksi kaikkien suomalaisten keski-ikäisten poliisimiesten puolesta toivoisin, että heidän kuvaamisensa sovinisti-rasisti-alkoholisteiksi lopetettaisiin. Tässäkin muuten yksi yhtymäkohta Lehtolaiseen, Esko oli hämmentävän paljon Pertti Strömin oloinen heppu. Merkittävin ero taisi olla se, että siinä missä Strömin iho on rokonarpinen, kärsii Niemi couperosasta.

Edelläkirjoittamastani huolimatta Kolibri on hyvin tehty dekkari ja suorastaan hämmentävän hyvä esikoissellainen. Tarina imaisi mukaansa jo aivan ensimmäisiltä sivuilta lähtien, eikä päästänyt otteestaan ennen kuin vasta lopussa. Aivan lopussa tosin tuntui siltä, että kirjailijalle olisi tullut vähän kiire vetää langat yhteen ja murhaajakin vetäistiin vähän puskista (heh, kirjaimellisesti), muttei se varsinaisesti häirinnyt.

Oli mahtavaa lukea tämä hämärtyvissä kesäilloissa. Varsinaisesti kirjan tapahtumat alkavat kylläkin vasta elokuun lopusta ja jatkuvat siitä pitkälle syksyyn. On kuitenkin hyvä etten lukenut kirjaa sorsanmetsästyksen aikaan, en nimittäin olisi varmasti uskaltanut lähteä illalla yksin ulos!

Vaikka Kolibri ei mielestäni ollut aivan napakymppi, on se kuitenkin vahvasti kiitettävää tasoa. Suosittelen tätä lämpimästi elokuun iltoihin (jos ette pelkää iltalenkkienne jäävän väliin). Itse jään odottamaan Kati Hiekkapellolta jatkoa. En tiedä vielä siitä syttyneestä tähdestä, mutta oikein lupaavaa välkettä näen jo taivaanrannassa.

Toisaalla:
Kirsi on odotellut juuri tällaista dekkaria Leena Lehtolaiselta.
Annami halusi tämän jälkeen lukea lisää dekkareita.
Norkku ihmettelee, miksi poliiseille ei koskaan kirjoiteta toimivia parisuhteita, samaa ihmettelen minäkin.
Kristan mielestä Kolibri oli vaikuttava.
Minnan mielestä kirja on kansainvälistä tasoa.
Annika K on valmis nostamaan Hiekkapellon viiden kovimman trilleristin joukkoon.
Jaana Märsynaho kiittelee uutta, mielenkiintoista dekkarisankaritarta kotimaisessa genressä.
Myös Anneli kiittelee päähenkilö-Annaa.
Valkoinen kirahvi suosittelee lämpimästi, vaikkei aivan ostanutkaan loppuratkaisua.
Kuutar jäi odottelemaan mielenkiinnolla jatkoa.
Anneli myöhäili tyytyväisenä.

Kati Hiekkapelto: Kolibri
Otava 2013.
381s.
Arvostelukappale

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Varhaisnuoruuteni parhaat -viikon yhteenveto


Kesäterveiset kaikille! Olen viime päivinä tehnyt kesäasioita: viettänyt aikaa maalla, vieraillut maalaismarkkinoilla, poiminut marjoja, haaveillut, risteillyt Kallavedellä. Olen myös viettänyt yhden vuorokauden punkan pohjalla migreeniä potien. Sekä aloittanut maton virkkaamisen elämäni ensimmäistä kertaa. Toisin sanottuna, olen päässyt irtautumaan viikon kestäneestä Varhaisnuoruuteni parhaat -viikosta oikein tehokkaasti ja olenpa päässyt jo uudelleen lukemisen syrjästä kiinni, kiitos erään erittäin koukuttavan dekkarin.

Tämä oli ensimmäinen teemaviikkoni ja olin hieman yllättynyt siitä, että se otti oikeasti voimille. Etukäteen ajattelin, ettei ohuiden nuortenkirjojen lukeminen vie aikaa ja energiaa, mutta olin väärässä. Seuraavan kerran aloitan teemaviikkon valmistautumisen hyvissä ajoin. Siitä huolimatta viikko oli oikein mukava ja hyvin heinäkuuhun sopiva kokemus. Osa lukemistani kirjoista iski edelleen, osa taas ei niinkään, mutta pystyin kuitenkin tavoittamaan sen tunteen, mikä minua muinoin mahdollisesti viehätti. Ikään kuin kylkiäisenä ja vahingossa tuli siis tehtyä tiliä oman lapsuutensa kanssa laajemminkin. Sopii kolmenkympin kriisiini :)

Tässä vielä linkit lukemiini kirjoihin:

Bertin päiväkirja
Bert ja kovanaamat
Hullu luokka ei hellitä
Jäitä hattuun, Hullu luokka!
Rantapojat
Auringonlaskun saari
Meidän kesäloma

Kiitos kaunis kaikille teemaviikkoani seuranneille, kommentoineille ja peukuttaneille. Olin todella ilahtunut kirjojen saamasta kiinnostuksesta ja tietysti suorastaan liikuttunut siitä, että niin monelle muullekin samat kirjat olivat jääneet omasta lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen. Toivon, että joku ottaisi tästä sytykkeen ja palaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa suosikkeihin joko teemaviikon muodossa tai muulla sopivaksi katsomallaan tavalla!

Tässä vielä joitakin linkkejä muihin blogissa esittelemiini vanhoihin suosikkeihin:

Eläköön Pekka Töpöhäntä
Tiina Tonttutyttö
Minnan syyslukukausi ja Toverien kesken
Katja Turkissa
Hyvästi Eeva!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Varhaisnuoruuteni parhaat -teemaviikon viimeinen: Meidän kesäloma (Pauli Matikainen)


Pauli Matikaisen kirjoista minulla on paljon hyviä muistoja. Meidän koulu löytyy omasta kirjahyllystä ja olen sen lukenut silloin tällöin aikuisiälläkin - ja pitänyt lukemastani. Sen sijaan muut Matikaisen kirjat ovat jääneet yhteen lapsuuden lukukertaan, joten kävin hakemassa kirjastosta luettavaksi sarjan seuraavan osan, Meidän kesäloman.

Ei ole ihme, että pidin kirjoista niin paljon lapsuudessa. Muistaakseni luin näitä tokaluokkalaisena. Matikaisen kirjat ovat myös niitä kirjoja, joita lukiessani kieriskelin naurusta. Päähenkilö-kertoja Ana kaveriensa Repan ja Jasun kanssa asuu samanlaisella maalaiskylällä kuin itsekin vartuin. Meidän koulu -kirjassa kuvattu kaksiluokkainen koulu opettajapariskuntineen on kuin suoraan omasta lapsuudestani. Eivätkä lapsuuteni leikitkään kovin paljoa kirjan tapahtumista eroa, vaikka kovin poikamaisia ovatkin.

Ana, Repa ja Jasu aloittavat kesälomansa haaveilukiveltä, joka toimii myös merirosvolaivana ja sinne loma myös päättyy. Siinä välissä ehditään leikkiä vaikka mitä, seikkailla naapurikylän poikien reviirillä, pyöräillä, uida, tehdä heinää, pelotella tyttöjä ja paljon muuta. Muistatteko lapsuuden kesät, nehän kestivät ikuisesti?

Tämän kirjan lukeminen oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Nyt tiedän, mistä sain loistoidean kiusata kanojamme (ja myös kissoja) piirtäen sormella niiden silmien edessä ympyrää ja mistä syntyi ajatus livahtaa huoneeni ikkunasta valoisina kesäöinä kaverin kanssa vapauteen. Hyvin samantyyppisiä käytännön jäyniä olen harrastanut lapsuudessani kuin kirjan pojatkin. Pannahinen, meidän koulussa oli jopa Eikku ja Päikkä (terveisiä)!

Mitä opimme tästä: vaikka Matikaisen kirjat ovat 1980-luvun alusta (tosin luin wikipediasta, että hän on julkaissut kirjoja vielä 2000-luvullakin), pätee kuvaus hyvin myös 1990-luvulle. Suomalainen maaseutu muuttui vielä tuolloin perin hitaasti. Viihdyin siis kirjan parissa hyvin ja kuten nostalgiaan kuuluu, iski mieleen myös pieni haikeus. Poissa ovat Angry Birdsit, älypuhelimet ja tabletit. Ana, Repa ja Jasu viettävät kesänsä terveessä ulkoilmassa ja harrastavat seiväshyppyä ja juoksemista noin niin kuin syksyn urheilukisoja jo valmiiksi silmällä pitäen. Vieläkö tällaista lapsuutta löytyy jostakin? Sitä paitsi, miksi kukaan ei enää käytä sanaa leso? Taidan ottaa sen uusiokäyttöön, vähänkö lesoa.

Päätän tähän Varhaislapsuuteni parhaat -teemaviikkoni. Olen viikkoon tyytyväinen ja olen iloinen, että lopetan sen Matikaisen hyväntuuliseen ja veijarimaiseen kerrontaan. Olen myös vähän rasittunut. Kirja per päivä on aika kova bloggaustahti, vaikka kyse onkin keveistä ja ohuista nuortenkirjoista. Pieni lukutauko on siis paikallaan, seuraavat päivät keskityn marjanpoimimiseen. Palaan kuitenkin ensi viikolla vetämään vähän yhteen tämän ensimmäisen teemaviikkoni fiiliksiä. Nauttikaa tekin kesästä ja elämästä!

Pauli Matikainen: Meidän kesäloma
Otava 1981
107s.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Cherie Bennet: Auringonlaskun Saari (Varhaisnuoruuteni parhaat -teemaviikko)

Toiseksi viimeistä viedään! Pieni väsy ja silmäpussit alkavat jo painaa.
Edellisen postauksen kansikuva sai paljon ihastunutta huomiota ysäriydellään, mutta mitäs sanotte tästä? :)

Itse asiassa Cherie Bennetin Auringonlaskun Saari on tullut uudestaan ajankohtaiseksi, ainakin mitä muotiin tulee. Vielä muutama vuosi sitten kivipestyt farkkuhameet, löysät liivit ja lahkeista kapeat housut yhdistettynä bleiseriin olisivat herättäneet melkoista hilpeyttä, mutta kas, mikä oli muotia 1991, on sitä myös 2013!

Muotikavalkadin lisäksi kirja tarjoaa melkoisen unelmakattauksen. Upporikas tyttörukka Cherie Bennet kyllästyy etuoikeutettuun elämäänsä ja lähtee au pairiksi Sunset Islandille, saarelle, jossa aurinko paistaa aina, meri tuoksuu ja rikkaiden kesälomalaisten au pairien raskain tehtävä on kuljettaa lapsia yksityisklubille uimaopetukseen. Mikä parasta, opetusta antaa kaikkien naisten sankari Kurt, joka uskomattoman ulkonäkönsä lisäksi on myös äärimmäisen hyvä ihminen. Mutta voi, kovin köyhä! Arvaatteko, kehen hän rakastuu? ;)

Myös muut henkilöhahmot tuntuvat kovin tutuilta: Emman kaveri Sam, villikko ja miestennielijä, joka tuntee leppymätöntä vihaa rikkaita kohtaan, rauhallisempi Carrie, joka on juuri päättänyt vuosia kestäneen suhteen poikaystäväänsä, sekä pakollinen valikoima kanamaisia ja ökyrikkaita, tietenkin hurjan ilkeitä tyttöjä.

Tuhanteen kertaan toistetusta juonestaan huolimatta kirja olisi toiminut muuten varsin hyvin, mutta käännöstä riivanneet anglismit häiritsivät suunnattomasti. Nurisin eilen Rantapoikien käännöksestä, mutta perun pahat puheeni, sen käännös oli kuitenkin kohtuullisen hyvä tähän verrattuna: "Älä ala muukalaiseksi!", "Sain Porchen suloisena kuusitoistavuotiaana." ja millainen on "satumainen stereojärjestelmä", kysyn vaan?

Nämä ovat ankean aikuisen huomautuksia. Myönnän, että tunnen turnausväsymystä. (Ensi viikolla luen kyllä jotakin tosi rankkaa.) Lapsuudessani sen sijaan lainasin tämän kirjan kirjastosta aina uudestaan ja uudestaan. Parikymppisenä kotiutin sen sitten poistomyynnistä. Luin tämän muuten uudelleen viikko ennen häitäni kahdeksan vuotta sitten, kun bridezilla-kohtaus uhkasi ja taisi pieni aikuistumisstressikin vaivata. Tuosta lukukerrasta ei kyllä ole jäänyt mieleen mitään, taisi toimia juuri sopivana aivojen nollauksena.

Enää yksi kirja jäljellä teemaviikkoni puitteissa. Monta olisi kyllä vielä hyllyssä odottamassa. Koska olen saanut yliannostuksen ällönpunaisesta teiniromantiikasta, palaan seuraavaksi suomalaisten poikien maailmaan. Tavataan taas!

Cherie Bennet: Auringonlaskun saari
Karisto 1993 (Sunset Island 1991)
221s.
Suom. Helinä Heikkonen

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Varhaisnuoruuteni parhaat: Rantapojat (Alison Page)


Maatalon tyttönä kesät vierähtivät pellolla ja navetassa. Muistelen lapsuudenkesiäni lämmöllä ja kiitollisuudella, mutta muotoillaan asia nyt vaikka niin, että olin elokuussa onnellinen koulun alkamisesta. Haavekuvieni unelmakesä sijoittui jonnekin kauas etelään, meren rannalle ja palmujen katveeseen.

Alison Pagen Kevätbreikki-sarja tarjosi juuri sopivaa lääkettä kaukokaipuuseen ja romantiikan nälkään. Olen onnistunut vuosia sitten kotiuttamaan kirjaston poistomyynnistä Rantapojat- ja Ilo irti -osat, mutta sarjan ensimmäinen, Aurinkoloma, minulta puuttuu. Eipä sillä, muistan tarinan pääpiirteittäin varsin hyvin. Gabrielle on koulun parhaimpien piirien ulkopuolelle ajautunut taiteilijatyttö, Megan on taas hänen entinen paras kaverinsa, nykyinen huutosakkilainen ja Alyssa on hyväsydäminen kaunotar, joka on menossa heti koulun päättymisen jälkeen naimisiin poikaystävänsä Brockin kanssa. Kohtalonomaisten käänteiden jälkeen nämä kolme tyttöä päätyvät yhdessä Coconut Beachiin Kevätbreikille muutaman tuhannen muun ikäisensä kanssa. Luvassa aurinkoa, biletystä ja paljon poikia.

Rantapojissa keskitytään Gabriellen romanssiin Trevorin kanssa. Jännitystä ja draamaa asiaan tuo, että (seuraa järkyttävä juonipaljastus) Trevor ja Meganin ihastus, hengenpelastaja T.J. ovat yksi ja sama henkilö. Jännitystä ylläpidetään aina loppuhuipennukseen saakka, jolloin Trevor pääsee käyttämään hengenpelastustaitojaan Cabana Bananan huvijahdilla.

Tämä oli kyllä varsin kelpo viihdettä. En ihmettele, että tämä upposi minuun yläasteikäisenä. Nyt ennalta-arvattavat ja naiivit juonenkäänteet lähinnä hymyilyttävät, mutta kyllä tästä sellainen mukava, kesäinen biitsifiilis silti tuli. Nyt kiinnitin huomiota suomennoksen kökköihin kohtiin, mutta eivätpä ne viisitoista vuotta sitten häirinneet. Minulla tosiaan olisi myös Ilo irti hyllyssä odottamassa, mutta en nyt tiedä, innostuinko tarpeeksi jatkaakseni Kevätbreikki-sekoilussa mukana. Jatkan siis erään toisen, vähän samaan aihepiirin liittyvän kirjan parissa, jonka luin tyttösenä aina uudestaan ja uudestaan. Teemaviikko jatkuu huomenna!

Alison Page: Rantapojat
Karisto 1992 (Beach Boys 1991)
Suom. Johanna Tapio
168s.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Varhaislapsuuteni parhaat -teemaviikko: Jäitä hattuun, Hullu luokka (Kaisa Ikola)


Tarkkaan ottaen en ole aivan varma, olenko lukenut tätä kirjaa aiemmin. Sarjan kahdeksas osa on ilmestynyt vuonna 1997, joten alkaa olla niillä rajoilla, olenko jo siirtynyt synnyinpitäjäni kirjaston romantiikka- ja dekkariosastolle. Jotakin tutunomaista häivähdystä kirjan tarina kuitenkin mielessäni herätti, joten ehkä olen tämänkin lukenut. Kaisa Ikolan Jäitä hattuun, Hullu luokka on mainio ajankuva. Olenhan itsekin ollut vuonna 1997 yläasteella, joten kirjan tapahtumiin oli helppo samastua ja nostalgisoida. Valitettavasti tämä myös ehkä tarkoittaa sitä, ettei nykynuoriso varmaankaan ymmärrä kirjasta mitään. Tai ehkä olen väärässä, olenhan itsekin lukenut Hilja Valtosta, Mary Marckia ja Anni Polvaa.

Ensiksikin kirja sijoittuu aikaan, jolloin kännykät alkoivat tulla laajemman yleisön, ja hyvä ihme, myös nuorison käyttöön. Muistattehan sen herättämän pöhinän, Mäkitorpan soittoäänen ja ajan kuluessa joka puolelta raikaavan Säkkijärven polkan? Kirjassa Loiva saa neronleimauksen, jonka seurauksena kaikilla koulun oppilailla on pian oma kännykkä. Ja tämä tietysti saa opettajat hulluiksi. En jaksa millään uskoa, että älypuhelinsukupolvi innostuisi tästä kuvauksesta, mutta me, jotka olemme tilanneet Ressun kuvia ja muita suttuisia logoja Seuran takakannesta, tiedämme mistä on kysymys.

Toinen kirjasta esiinnouseva teema on rasismi. Kouluun tulee sijaiseksi (juonipaljastus!) tummaihoinen opettaja. Kirja ei siis missään nimessä ole rasistinen, vaan siinä käsitellään huumorin keinoin sitä, kuinka hankalaa läpeensä härmäläisessä ympäristössä eläneille ihmisille on tottua tummaihoiseen ihmiseen. Asiasta revitty huumori on sopinut hyvin aikaansa, mutta nyt se tuntui hieman aikansa eläneeltä.

On kirjassa paljon toimivaakin hauskaa. 9B nimittäin on huolissaan luokkaretkirahastonsa riittävyydestä. Tämän seurauksena Kyösti osallistuu pizzansyöntikilpailuun ja koko luokka päättää kuvata jännitysfilmin... ja siitähän tietysti seuraa kaikenlaista Hullulle luokalle ominaista sähellystä.

Erityismainintana kerrottakoon, että kirja tarjoaa mukavaa piilohuumoria varttuneemmalle lukijalle. Tarinan lisäksi sinne tänne on nimittäin ripoteltu kaikkea pientä viittausta vähän sinne sun tänne. Jokainen kirjan luku on nimetty vanhan suomalaisen elokuvan mukaan ja Emilia viljelee jatkuvasti vanhan kansan sananlaskuja. Myös kirjailija Kai Saikolan oikeista kirjailijoista väännellyt salanimet ovat ehkä menneet kohderyhtmältä ohi (tai ainakin minulta), mutta nyt huomasin hykerrellä kekseliäille väännöksille.

Kaisa Ikola: Jäitä hattuun, Hullu luokka!
Kirjapaja 1997.
158s.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Varhaisnuoruuteni parhaat: Hullu luokka ei hellitä (Kaisa Ikola)


Löysin Hullu luokka -sarjan joskus ala-asteella ja jatkoin sen uskollisena fanina vielä pitkälle yläasteellekin. Asiaan vaikutti sekin, että oma luokkani oli kieltämättä varsin hulluluokkamainen, jopa aina luokan kirjaintunnistetta myöten. Kirjasarja tuli koluttua sen verran tarkkaan läpi (itse asiassa aivan viimeisimmät osat saattoivat jäädä lukematta, kun siirryin jo kirjastossa aikuisten osastolle), että Annan, Emilian ja Miinan, Loivan ja Herbertin sekä muun luokan ja erikoisten opettajien vaiheet tulivat tutuiksi.

Kuvittelin siis voivani aloittaa aivan huoletta Kaisa Ikolan sarjan neljännestä osasta: Hullu luokka ei hellitä. Sain kuitenkin huomata ajan tehneen tehtävänsä, moni asia oli jo päässyt unohtumaan. Harmitti, kun hyllystä ei löydy sarjan aivan ensimmäisiä osia, sillä haluaisin lukea sarjan kokonaan uudelleen. Nimittäin Hullu luokka toimii yhä edelleen. En oikeastaan tiedä, mikä Ikolan salaisuus on, mutta riemastuttava kieli, persoonalliset henkilöhahmot ja raikas dialogi ovat varmasti keskeisessä osassa. Pystyn edelleen samastumaan tunteeseen, että ysiluokkalaiset olisivat jotenkin siistejä ja melkein aikuisia. Se on jo melkoinen saavutus.

Silmiinpistävää kirjoissa on viattomuus. Kotibileissä juodaan limsaa ja suurin osa luokasta on lähdössä lukioon. Mihinkään pussailua vakavampaan tekstissä ei edes viitata. Luokan raggarikin on sen verran sivistynyt, että lukee Alistair Macleania. Jonkinlaisesta kuplasta tässä on siis kysymys, en tiedä, onko tällaisia nuoria ollut 90-luvulla tai edes 60-luvulla. Pidän kuitenkin myös tästä viattomuudesta, ei räkä poskella vatsahuuhteluun- teemaa tarvitse joka paikassa käsitellä.

Juonta kirjassa on kyllä vain nimeksi. Juonentekeleenä toimii amerikkalainen vaihto-oppilas Robin ja siitä seuraava mustasukkaisuusdraama. Mutta varsin pian Robin jää taka-alalle ja poikien mitä ihmeellisemmät lunttausyritykset nousevat pääosaan. Pientä romantiikan poikasta kirjassa on, mutta lähinnä vain sivulauseissa. Olen varma, ettei tämä voi olla parasta Ikolaa ja siitä huolimatta viihdyin hyvin. Jatkoa seuraa siis huomenna!

Entä te muut, onko muita ikuisia Hullu luokka -faneja?

Kaisa Ikola: Hullu luokka ei hellitä
Kirjapaja 1993.
118s.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Varhaisnuoruuteni parhaat -viikko: Bert ja kovanaamat


Jatkoin Bert-urakkaani Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin kirjasarjan toisen osan kanssa, mutta voin sanoa, etten jatka enää. Ihmettelin etukäteen, miksi toisena kirjoitettu kirja on suomennettu vasta sarjan 14. osana, mutta en ihmetellyt kauan. Hyppäys ensimmäisen osan lapsellisesta Trebistä ylivirittyneeksi hormoniteiniksi tuntui melko suurelta. Vaikka Bert ja kovanaamat kenties kuvaakin aidosti 12-vuotiaan pojan sielunelämää, oli tässä kirjassa pikkuisen liikaa tyttöjen tissejä ja pettingiä minun makuuni. Ehkä aika kultaa muistot tai sitten kehityin  hitaasti, mutta kuvittelisin, että olisin vaivaantunut melkoisesti, jos tämä kirja olisi suomennettu jo silloin kuin itse Bertejä luin.

Yksi itseäni ärsyttänyt asia oli myös suomennos. Enimmäisessä osassa Bert käytti yleiskieltä, mutta suomentajan vaihdoksen myötä Bertistä tuli teini myös kielellisesti. Vaikka ratkaisu on ehkä ykkösosaa uskottavampi, huomasin Jukka Itkosen suomennoksen kestäneen aikaa huonommin. En jaksa uskoa, että kukaan alle 50-vuotias käyttää termejä kundi tai heppu nykypäivänä. Kertokaa jos olen väärässä. Täällä Savossa kun näitä sanoja ei käyttäisi kukaan muutenkaan.

Kaiken lisäksi kirja on 200 sivua pitkä, kun kaiken olennaisen olisi voinut kertoa viidessäkymmenessä sivussa. Bertin ja hänen tyttöystävänsä Nadjan suhde ei edes raggariveljesten voimalla jaksanut kiinnostaa. Sinänsä kirjassa käsiteltiin oivallisesti seurustelun vaikutusta ystävyyssuhteisiin ja ylipäänsä sukupuolisen hämmennyksen tunteet tulevat kirjassa kyllä hyvin esille. Kirja saattaakin sopia samassa elämänvaiheessa olevalle hyvinkin.

Tämän jälkeen olen kuitenkin vakuuttunut, etten kestä enää kolmatta Bertiä tällä viikolla, vaikka niin olin alunperin ajatellut. Siis, aika siirtyä vanhoissa suosikeissa eteenpäin! Huomenna jotain aivan muuta!

Mä kysyin isoäidiltä, miksi se hankki lapsia niin nuorena. Se ei vastannut, vaan kysyi tiesinkö mä mikä on kondomi. Totta kai mä tiesin. Ne on niitä kapineita, joita Björne täyttää vedellä ja heittelee ympäri koulua.

Anders Jacobsson, Sören Olsson: Bert ja kovanaamat
Otava 2000 (Bert och Brorsorna 1995)
207s.
Suom Jukka Itkonen

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Varhaisnuoruuteni parhaat -teemaviikko: Bertin päiväkirja


Hiphei, on aika aloittaa blogini ensimmäinen teemaviikko: Varhaisnuoruuteni parhaat. Olen useiden vuosien aikana hamstrannut kirjaston poistomyynnistä tutunnäköisiä kirjoja, niitä, jotka tuli luettua aina uudestaan ja uudestaan joskus yhdeksän ja kahdentoista ikävuoden välillä. Optimistisesti olen ajatellut, että omatkin lapseni pääsisivät niistä aikanaan nauttimaan, mutta nyt päätin ihan teemaviikollisen verran tutustua kirjoihin, tarkistaa, olivatkos ne niin hyviä kuin muistan ja miettiä, mahtaisivatko kiinnostaa uuden vuosituhannen esiteiniä.

Aloitan teemaviikkoni kirjasta, joka oli pitkään paras ikinä lukemani. Muistan elävästi, kun luin Bertin päiväkirjan ensimmäistä kertaa joskus 1990-luvun alkupuolella. En voinut lakata nauramasta, mahaan sattui, poskilihaksiin koski. Muistaakseni verestin muistoja vielä joskus myöhemminkin ja viihdyin edelleen mainiosti. Olin kyllä henkisesti valmistautunut siihen, ettei Anders Jacabssonin ja Sören Olssonin jonkinlaiseen kulttimaineeseen noussut kirja herättäisi enää aivan samanlaisia tuntemuksia, mutta onhan se hieman masentavaa huomata, ettei enää osaa asettua kymmenvuotiaan sielunmaisemaan.

Bert Ljung on 12-vuotias poika, jolla on kamala salaisuus: hän kirjoittaa päiväkirjaa, mikä on todella noloa. Nolo on myös hänen nimensä ja siksi hänellä onkin alter ego Treb Walker. Treb pitää länkkäreistä, parhaasta kaveristaan Åkesta ja tytöistä. Treb ei pidä ollenkaan Klimpistä, luokan alfauroksesta (jos nyt 12-vuotiaasta tällainen nimitys sallitaan).

Bertin päiväkirjan teksti on isoa ja kieli päälausevoittoista. Myös sisältönsä puolesta ainakin tämä ensimmäinen Bert sopii parhaiten ensimmäisiksi romaaneiksi kunnolla lukemaan oppineelle. Entä miten kirja on kestänyt aikaa? Alkuteos on jo vuodelta 1987 ja onhan maailma muuttunut, jonkinlaisia tietokonepelejä kyllä kirjassa esiintyy, mutta kännyköistä ei tietenkään ole tietoakaan. Tämä ei tosin mielestäni häiritse, sillä kirja keskittyy hyvin pitkälti lasten ihmissuhdekiemuroihin ja nehän pysyvät vuosikymmenestä toiseen suhteellisen samoina. Ehkäpä nykylukija saattaa kohotella kulmiaan atomisodalle, joka toistuu useampaan otteeseen poikien leikeissä.

Muuta huomioitavaa: Bertin naapurissa asuu lapsiperhe, jossa on kaksi äitiä. Tämä yllätti, Ruotsissa tosiaan asiat ovat olleet pitkällä jo 80-luvulla. Kertokaapa te lanu-kirjallisuuteen perehtyneet, tuleeko homoseksuaalisuus vieläkään esille kotimaisissa lasten- ja nuortenkirjoissa? Eipä sillä, että asiaa olisi tässäkään kirjassa sen kummemmin käsitelty, mainittiinpa vaan luonnollisena anekdoottina. Silloin 90-luvulla tämä on kyllä mennyt minulta aivan ohi.

Tähän täytyy lopettaa, ihmissuden ulvontaa

Ei hajuakaan mitä se tarkoittaa, mutta näin Trebkin merkintänsä päättää. Minulla on vielä kaksi Bertiä jäljellä, nyt kyllä vähän puuskututtaa, mutta käyn sitkeästi seuraavan kimppuun.

Onko teillä muistikuvia Bertin päiväkirjasta tai muista Bert -kirjoista?

Anders Jacobsson, Sören Olsson: Bertin päiväkirja
Otava 1997 (alkup. Berts Dagbok 1987)
Suom. Tuula Pölsä
127s.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Astrid Lindgren:Peppi Pitkätossu



Hurraa, olemme onnistuneesti saattaneet loppuun kevään ja alkukesän Peppi Pitkätossu-urakkamme! Siis minä ja poikaseni.
Myönnettäköön, että tämä oli kyllä ehkä enemmän äidin kuin lasten projekti, mutta koska kirjasta riitti meille luettavaa viikkokausiksi, oppivat lapsetkin odottamaan jokailtaista Peppi-hetkeä. Kuvia tässä klassikossa oli kyllä lastemme makuun aivan liian vähän, mutta siihen katsoen he jaksoivat ihmeen hyvin kuunnella tarinoita. Moni muu vähemmän tekstiä sisältänyt kirja on jäänyt tätä ennen kesken, joten jotakin taikaa Pitkätossussa on 3-ja 2-vuotiaidenkin mielestä. Luulen myös lasten pitkäjännitteisyyden kovasti kasvaneen tämän lukurupeaman myötä.

Lukemamme Peppi on tämä klassinen, auringonkeltainen ja 11 tarinaa sisältävä laitos. Lapsiimme taisi syvimmän vaikutuksen tehdä Peppi menee sirkukseen. Myös Pepin luona käy varkaita iski kuulijakuntaan hyvin. Omasta, edellisestä Peppi-luvustani oli jo pitkä aika. En itse asiassa oikein muista, millainen suhde minulla oli Peppiin lapsena. Aika neutraali luulisin. Nyt aikuisena jotkut asiat yllättivät, kuten viljalti käytetty neekeri-termi. Muuttelin lauseita sitten lennossa poliittisesti korrektimmiksi.

Muuten Peppi oli taattua kamaa. Tämän jälkeen voisin ehkä tutustuttaa lapset Peppiin myös television välityksellä.

Ps. Tämä toimikoon aasinsiltana ensi viikkoa varten. Tulossa on nimittäin Amman lukuhetken ihka ensimmäinen teemaviikko. Aivan lastenkirjallisuutta en kuitenkaan tarjoile, vaan sukellan hieman vanhempien lasten maailmaan. Palataan huomenna!

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Wsoy 2001 (Pippi Långstrump 1946)
Suom Laila Järvinen
Kuvitus Ingrid Nyman
134s.

torstai 11. heinäkuuta 2013

Antti Heikkinen: Pihkatappi


Voe helevetti. Anteeks vuan mualaesuuteni, mutta tämä ol rehellisesti ensmäenen ajatus, mikä mieleen juolahti, kun laetoin Antti Heikkisen Pihkatapin kannet äskön kiinni. Sitä ennen ol pitäny lukkee ihan tuntisotalla yhteen männöön ja miessii hymähti jottaen, että taetaapa olla hyvä kirja. Ja minä hymähin takasin, että nii on. Viimoset sataviiskymmentä sivua olin jo tienny, että tämä kirja se on semmonen, mikä taetaa kiilautua minun kaekkien aekojen parraimpien kymmenen kirjan joukkoon. Yl kolome vuotta oun tätä lokia pitännä ja ehkä kerran aekasemmin oun taennu jottaen tämänsuuntasta höperehtiä ja se oli Yann Martelin Piin elämä, josta näen virkoin. Mutta sillä kirjalla ja tällä on se ero, että empä oo ikinä ajelehtinu Tyynellä valtamerellä tiikerin kansa. Mutta kyllä oun kahtonna mummon kansa ruutuysiä ja muihen kansa Akatonta miestä. Ratiosta on soena Juakko Tepon Pam pam pamela ihan alavariinsa ja sängyn yläpuolella olevat katon oksanreijät on tullunna tutkittua hyvinnii tarkkaan. Minunnii yks ensmäesistä muistikuvista on Kekkosen haatajaessuattueesta ja tsernopylista on suanna kuulla koko pienen ikän. Antti Heikkinen se tietää niinku minäkii, että miltä kuulostaa kun lehmee kututaan pellolta "Pytryyyyi!" ja mitenkä vanaha kansa suhhautti ässee mukavasti puhhuissaan. Vielä joskus sitä kaapalla käävvessä tai terveyskeskuksella kuuloo ja sillon pittää ihan pysähtyä ihhaillen kuuntelemmaan.

Niinku tämä Antti Heikkisen luoma ikätoverini, kirjaelija ja toemittaja (sekkii vielä!) Jussi, oon minäkii ollunna hyvin pikkuvanaha aekoenani. Tosin minä onnellisemmasta syystä kun se. Yhtä laella minä oun kasvanna ensin kultasella kaheksankymmentäluvulla, sitten EY:n ja EU:n pilloomalla yheksänkymmentäluvulla ja uuven vuostuhannen myötä myö ollaan Jussin kansa pikku hilijoo karisteltu muaseuvun pölyt kintturoestammo ja lähetty mualimalle. Minulla se ee oo tehnä yhtä kippeetä ku Jussilla, mutta kylläpä minä nuokii raomat tunnen. Niinku tunnen nekkii suvun ristit, joesta Jussi kirjaasa kirjottaa. Myö ollaan ensmäesen viijentoesta elinvuoen aekana oltu usseemmissa haatajaesissa kun keritään olla häessä ehkä koko ikänä. Ja vasta nyt aekuisiällä sitä huomoo, että siinä rytäkässä katos paljo muutae kun immeisiä. Siinä hävis kokonaan yks elämänmuoto ja se jätti jäläkeesä lahhoovia laatoja ja metittyviä peltoja ja pihoja.

Minä oon jo jonnii aekoo aatellu, että kyllä jonnii pitäes kirjottoo siitä, minkälaesta on, kun on koko nuoruutesa sontatalikkoo heilutellu, mutta sitten aekuisena tietokonneella istuu ja maetokahvia tae vihreetä teetä kitusiisa lappaa. Antti Heikkinen sen sitten kirjotti. Kirjotti sen kahtalaesen vierauven ja pysyvän ikävän, mitä hennoo uusseempi meikäläesenlaenen joskus tuntee. Kyllä kaet siitä voes katteellinennii olla, että mitenkä tuo sen nyt kirjotti, enkä minä, mutta ei kyllä passoo olla. En niämmä olis osannu tämmöstä kirjoo kirjottoo, eekä olis kyllä mon muukaan. Siitä minä en ossoo sannoo mittää, että mitenkä tämä kirja sitte koskettaa semmosta, joka ee oo nuoruuttasa pohjossavolaesella muatilalla viettännä. Mutta kyllä tässä on paljo semmostakkii asiata, mikä on universaalia ja voes tapahtua oekeestaan missä ja millonpa hyväsä.

Kirjan kiel on heleppoo ja sujuvata. Oekeen on mehevätä ja minun maun mukasta savvoo käätetty. Mutta ei sitä piä vierastoo, vaekka oes kieltaijotonnii, koska kyllä tämä kirja  suurimmaks osaks on ihan selekokielellä kirjotettua. Jotennii tulloo mieleen Tuomas Kyrö välillä ja pikkusen häevähtellöö Jari Tervokkii seassa. Mutta onneks ehottomasti enemmän Kyrö, siis minun mielestä. Mielenkiintoseks luettavaks kirjan tekköö sekkii, että sepä ei etenekkää tikkusuoraan, vuan mutkittelloo mukavasti ja takkautuu aena välillä kirjoosa kirjottavan Jussin lapsuusmuistoehin ja vielä sitäkii pitemmälle. Siitä huolimata ei minulla aenakaa ollu vaekeeta pysyä rätingissä siitä, mitä tapahtuu ja millonnii, että hyvin ol selekeesti sekkii puel hoijeltu.

Jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi. Kuulin jo jokkii aeka sitte varman huhun, että on Heikkisen poejalta kova kirja tulossa ja kyllä pittää sannoo, että tos ol tämä tieto. Kyllä piän melekosena ihmeenä ja helekkarinmoesena viäryytenä jos ee Pihkatappi kirjaelijoineen loppuvuojesta kirjapalakinnoesta tosissaan tappelis. Mutta vielä enemmän harmittaa, jos ei tämä kirja lokistaniassa huomiota sua. Siinä mielessä tul ehkä valittua viäränlaenen tratekia, että eepä välttämättä kovin moni ee-savolaenen oo tätä savonkielistä höpräkehtelyä jaksanna loppuun asti lukkee. Mutta kun on suanu ellee ja lukkee sitä ommoo lapsuutta ja ommoo äejinkieltä, nii kyllä tuntus vaekeelta ja valaheelliselta nyt jottae kirjakielellä tähän nappautella. Ei se tavota se väkisin opetettu ja kalloon hakattu kiel sitä sammoo tunnetilloo kun se, mikä on oma ja tuttu. Sen takia en tähänkään nyt yhtään sittaattia Heikkiseltä ota, koska ei yks pätkä antas mittää toellista kuvvoo siitä, miltä kappale, luku ja koko teos omalla kielenrytmillään ja kokonaesuuvellaan tavottaa. Mutta jospa nämä omat syvimmät aatokset nyt kuitennii saes lukijat vakkuutetuks siitä, että kyllä, hyvä ol Pihkatappi ja tämä kirja se kannattaa lukkee, vaekka ei mittään muuta ennee elläessään lukis.

Antti Heikkinen: Pihkatappi
Siltala 2013 
276s.
Arvostelukappale

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Copycat-kalenteri heinäkuussa: Voittaja!

Heinäkuu on jo ehättänyt varsin pitkälle ja vasta nyt pääsemme avaamaan Copycat-kalenterin seitsemännen luukun. Puolustuksekseni on sanottava, että nyt on ollut kiire tehdä kaikkia kesäasioita ja lukea kirjaa, joka taitaa kuulkaas mennä kaikkien aikojen top-kymppiini. Sitä paitsi kuvanottaja ja koko viimesyksyisen Copycat-kisan voittaja on itsekin ollut reissussa, kuten voitte huomata täältä. Lumiomena-blogin Katjakin on siis ollut Lontoossa, kuten myös minä ja sattumoisin eräs kolmas kirjabloggaajakin taitaa olla lähdössä sinne aivan näillä näppäimillä. Kirjabloggaajien laumasieluisuus yltää siis myös matkakohteisiin :)

Mutta asiaan. Katjan ottama kuva Kirjabloggaajan mies äänestettiin voittajaksi ja tarvitseeko syytä ihmetellä. Paitsi, että kuva on onnistunut, toteutus on suorastaan nerokas. Muistan nauraneeni ääneen kuvan ensi kertaa nähdessäni. Itse asiassa hykertelen vieläkin. Niille, joille Aikamatkustajan vaimo on vieras (seuraa pieni juonipaljastus) kerrottakoon, että Aikamatkustaja tempautuu aikaavaruudessa ajasta toiseen kumppanin jäädessä toista odottelemaan. Kunnon lukutoukan perheessä tällaista samanlaista poukkoilua ja läsnäolemattomuutta tapahtuu myös yhtenään.

Idea ja toteutus olivat siis erittäin onnistuneita. En muista, olenko aiemmin jo maininnut, mutta tämän lisäksi myös monessa muussa Copycat-kuvassa osallistujan kumppani oli suorastaan ihailtavan uhrautuvasti mukana.  Liikkistä ja ihanaa!


Lumiomena -blogin ja sen kirjoittajan Katjan tuntevatkin jo varmaan melkein kaikki. Kirjojen lisäksi blogissa saa ihailla usein upeita kuvia. Bloggaamisen, perheen ja leipätyönsä ohella Katja ehti myös kirjoittaa Rivien välissä - kirjablogikirjan yhdessä Hanna Pudaksen kanssa. Varsinainen monilahjakkuus siis! Kiitos ihana Katja kuvastasi, blogistasi ja kaikesta! :)

torstai 4. heinäkuuta 2013

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@ (sekä paljon sekavaa kuolemapohdintaa)


Tähän alkuun varoitus. Tässä postauksessa on luvassa kuolemaa, tuonpuoleista ja aiheesta poikkeamista. Jollet ihan innostu aihepiiristä keskellä kauneinta kesää, jätä suosiolla väliin.

Olen kuluneen viikon ajan pyöriskellyt ja madellut tässä niin paljon, että oikeasti on tehnyt vähän pahaa. Perimmäisenä syynä on Laurie Frankelin Ikuisesti yhdess@, kirja, johon tartuin kevytmielisesti, mutta joka veti minut syvälle tuonenvirtoihin. Kiinnostuin  kirjasta heti lukiessani takakannen tekstin ensi kertaa joskus talvella. Kiinnostuin niin paljon, että olen suoranaisesti ihmetellyt, mikseivät bloggaajat ole siihen tarttuneet. Paitsi nyt kun googlasin, niin löytyyhän kirjasta ainakin Peikkoneidon arvio.
Kuvittelin kirjan kertovan ennen kaikkea rakkaudesta ja arvasin jo nimen ja kansikuvan perusteella sen liittyvän myös jotenkin kuolemaan. Mutta se syvyys ja synkkyys, mitä kirja päälleni kauhoi, tuli aivan yllätyksenä.

Itse kirjasta on aivan ensiksi pakko sanoa, ettei se ole varsinaisesti mikään mestariteos. Kirjana se on varsin keskinkertainen viihdekirja, eivätkä kieli tai kerronnalliset ratkaisut aiheuta lukijassa mitään kovin erikoisia säväreitä, jos ei kyllä paljon purnaamistakaan. Lisäksi tarina on varsin ennalta-arvattava. Mutta sen perusajatus: elämän, kuoleman ja niiden perimmäisen merkityksen pohdinta, on ulottuvuus, mikä tekee kirjasta erikoisen ja lukemisen arvoisen.

Juonesta lyhyesti: Sam on nettitreffipalvelussa työskentelevä sinkku, nätisti sanottuna tietokonevelho, rumasti sanottuna nörtti. Mutta hänpä on sen verran taitava, että osaa kehittää algoritmin, jonka avulla voi löytää Elämänsä Rakkauden. Valitettavasti ja toisaalta onneksi Sam itse on ainoa, joka algoritmia pääsee käyttämään. Hän löytää Meredithin ja aivan suhteen alkuvaiheessa tapahtuu jotain, mikä saa Samin kehittelemään algoritmia edelleen.

Kun läheinen ihminen kuolee, mitä jäät hänestä kaipaamaan? Todellista läheisyyttä vai vain sitä, että tuntisit asioiden olevan niin kuin ennenkin, tietäisit hänen olevan jossakin lähellä, saatavilla? Riittäisivätkö sinulle tekstiviestit, sähköpostit ja videopuhelut, sellainen, melkein tavallinen arki? Ja jos se riittäisi ja jos se olisi mahdollista saavuttaa, mitä tapahtuisi? Mitä se merkitsisi sinulle, mitä kuolleelle? Mitä tapahtuisi yhteiskunnalle ja ylipäänsä ihmisyydelle? Elämän ja kuoleman rajat hämärtyisivät, mutta onko millään mitään väliä ilman kuolemaa ja tietoa, että kaikki on rajallista?

Suuria kysymyksiä kaikki ja näitä olen Frankelin innoittamana pohtinut. Aluksi oikeastaan aika innoissani (voi miesparkaani, joka silmät lasittuneena unen ja valveen rajamailla joutui eräänä iltana kuuntelemaan pohdintojani!), mutta lopulta sisältä nuutuneena. Tälle viikolle sattui, kummallista kyllä, muutama kauempaa kuulunut suruviesti, mikä ei varsinaisesti parantanut mielialaani. Varoituksen sananen onkin paikallaan. Ikuisesti yhdess@ on oikeasti aika masentava kirja. Se ei ole pelottava, eikä välttämättä hirveän surullinenkaan (ihmiskohtalot eivät jostakin syystä koskettaneet niin paljon kuin luulisi, sillä kuolemaa kirjassa on niin paljon, että siihen turtuu), vaan se on nimenomaan harmaa ja masentava. Se kyllä sopii hyvin teemaan, sillä juuri siltä kirjan päähenkilöidenkin elämä tuntuu. Tämä kirja ei siis varmasti sovi kaikille. Kuitenkin olen melko varma, että niille, joiden elämässä on tällä hetkellä surua ja jotka ovat läheisensä menettäneet, tämä voisi olla juuri oikea kirja. Sillä tässä kirjassa ei välttämättä ole olennaista se, mitä tapahtuu, vaan se, miten tarina onnistuu haastamaan: mitä tunteita ja mitä ajatuksia on valmis käymään läpi. Prosessi ei ole helppo, mutta se saattaa olla hyvin eheyttävä.

Hyppään vielä lopuksi sivuraiteille. Vaikka kirja on vähän scifimäinen, eivät sen skenaariot ole oikeastaan niin kaukana toteutumisesta kuin voisi äkkisestään luulla. Joitakin viikkoja sitten Facebookissa osui silmiini linkki videosta. Siinä näytettiin, kuinka nykytekniikan avulla Freddie Mercury (anteeksi, yritän ihan oikeasti välttää Mercuryn mainitsemista joka toisessa postauksessa!) näytti esiintyvän saksalaisessa tv-ohjelmassa. Tätä kirjaa lukiessani mieleeni muistui heti ensireaktioni videosta: shokki. Oli pakko katsoa video heti toiseen kertaan, jolloin vasta pystyin analyyttisesti tarkastelemaan, miten kaikki oli tehty. Katsoin videon nyt uudelleen, tällä kertaa en järkyttynyt, vaan tulin enemmänkin surulliseksi. Ei siinä ollut Freddie Mercury. Mutta jos jossakin olisi tarjolla tilaisuus nähdä oma suosikkilaulaja "livenä" (miten mauton ilmaisu tässä yhteydessä) hologrammitekniikan avulla, kieltäytyisinkö? Tuskin. Tiesin, että tätä tekniikkaa on käytetty muulloinkin ja netistä löytyi video myös Tupac Shakurista. Tämä oli vielä hienommin toteutettu. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, sillä näytti aivan oikeasti siltä, kuin Tupac olisi ollut lavalla täysissä voimissaan. Samalta tuntui ilmeisesti myös yleisöstä, sillä välillä yleisössä tuntui vallitsevan aavemainen hiljaisuus...

Tästä kaikesta tuli sitten mieleeni pohtia, milloin näemme John Lennonin, Elviksen, Olavi Virran ja monen muun jo keskuudestamme poistuneen tähden esiintyvän. Ja sitten ajattelin, että oikeastaan oikeita tähtiä ei ehkä tarvita enää elävinäkään. Kiertävätkö muutaman vuosikymmenen päästä maailmankiertueilla tähtien kopiot ja mikä siinä tapauksessa olisi todennäköistä, myös piraattikopiot? Ja sitten voikin jo miettiä, mihin ihmistä enää ylipäänsä tarvitaan? Niin, tarvitaanko sitä?

Isoja mietteitä siis tällä viikolla. Vielä pari päivää sitten taisin sanoa käyväni seuraavaksi dekkarien kimppuun, mutta tähän väliin täytyy kyllä saada jotain, mikä ei liippaise läheltäkään kuolemaa. Mitä siis seuraa, siitä lisää ensi viikolla!

Laurie Frankel: Ikuisesti yhdess@
WSOY 2013 (Goodbye for now 2012)
Suom. Aili Herronen
433s.
Arvostelukappale

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Kesäkuun kuukausikatsaus ja vinkkejä kaivataan

Kalakukkoa Savon Sanomiin käärittynä. Kesäterveiset Savonmualta!

Aika jälleen koota yhteen viime kuun lukemiset. Hassua, miten nopeasti kuukausi kuluu, mutta toisaalta alkupään kirjoista tuntuu olevan pieni ikuisuus aikaa. Esimerkiksi aivan ensimmäisenä lukemani Jonathan Coen Konnien klubi on jo alkanut hämärtyä päässäni. Taisin kyllä lukea kirjan suurimmaksi osaksi toukokuun puolellakin, mutta ehkä sumeat muistikuvani kuitenkin kertovat lahjomattomasti siitä, ettei kirja tehnyt paljon keskinkertaista kummempaa vaikutusta. Myöskään äänikirjana kuuntelemastani Matti Röngän Tuliaiset Moskovasta -teoksesta mielessäni ei ole paljon muuta kuin Jukka-Pekka Palon samettinen ääni ja valoisat kesäillat, jolloin lenkkeillessäni kirjaa kuuntelin... Eipä sillä, muistan kyllä myös ihastelleeni Röngän kieltä useaan otteeseen.

Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa oli tämän kesän ensimmäinen dekkari ja käänsi lukukuukauteni aivan selvästi uudelle uralle. Pääsin viimein siihen vastustamattomaan lukuimuun, joka lukemisharrastuksessa on aivan parasta ja sitä herkkua riitti myös loppukuussa. Nimittäin, Pekka Hiltusen Sysipimeä tuli, vei ja riepotteli minua niin kertakaikkisesti, että vieläkin vähän hengästyttää. Enni Mustosen Paimentyttö taas vei minut kaikista omimmalle mukavuusalueelleni, 1800-luvulle sijoittuvaan historialliseen romaaniin. Myös Mustonen veti minut mukaansa ja jostakin syystä olen huomannut, että nyt viikko lukemisen jälkeen (ja vietettyäni tästä viikosta osan aivan kirjan vastakohtaisissa maisemissa, nimittäin Lontoossa) palailee Idan tarina ja kirjan tunnelma mieleeni tuon tuostakin. Se, jos mikä, on hyvän kirjan merkki!

Vielä ehdin lukea Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen Rivien välissä -kirjablogikirjan, josta kirjoitin viikonloppuna varsin niukkasanaisesti, mutta luin sitäkin latautuneemmin ja tunteikkaammin. Jatko-osaa odotellessa! ;)

Kuukauden tapahtumista ei voine olla sivuuttamatta suurta kirjablogidebattia, johon minäkin osallistuin omalla panoksellani. Itse olen luonteeltani sellainen, etten provosoidu ihan vähästä ja useimmiten purnaan mieluummin hiljaa itsekseni kuin suureen ääneen kaikelle kansalle. Mutta olen huomannut, että toisinaan on hyvä puhdistaa ilmaa, asialinjalla tietenkin. Sen jälkeen ainakin itse pystyn jatkamaan hyvillä mielin eteenpäin ja toisaalta kuuntelemaan vapautuneemmin myös vastakkaisia mielipiteitä, kun ensin on saanut päästeltyä omat höyryt aivokapasiteettia turhaan rasittamasta :) Asiat riitelevät, ei ihmiset!

Tässä kuussa perheessämme kokeiltiin myös äänisatuja, surullisenkuuluisa raportti löytyy täältä...

Mitäs sitten heinäkuussa? Voin paljastaa, että tällä hetkellä luen jotakin viihteellistä, mutta toisaalta sellaista, joka on saanut aivoni hyrräämään ylikierroksilla ja vienyt minut välillä kahlaamaan aika syviin vesiin. Ihan jännittää, mitä tästä kaikesta seuraa, ennen kuin pääsen kirjan loppuun. Äänikirjapuolella kuuntelen Välskärin kertomuksia kuunnelmana. Vaikka olen aika lailla koukussa, en osaa vielä sanoa, pääsenkö raportoimaan kokemuksesta vielä tässä kuussa. E-kirjana minulla on ollut jo monta viikkoa alkutekijöissään Mika Waltarin Johannes Angelos. En tiedä, milloin palaan siihen. Ehkä elokuun tiheinä öinä??

Nyt heinäkuussa haaveilen nimittäin dekkareista. Niitä onkin vinopino odottamassa. Toisaalta myös tietokirjallisuus houkuttelee. Olen jo useiden vuosien ajan lukenut kesällä jonkin itselleni "uuden" henkilön elämäkerran, mutta vielä minulla ei ole ketään mielessä tälle kesälle. Olisiko jollakulla heittää ideoita? Inpiraatioksi sanottakoon, että edellisten vuosien listaltani löytyy mm. Charlie Chaplin, Marilyn Monroe, Risto Ryti, Edwin Laine, Ansa Ikonen, Maija Karhi, Benito Mussolini... näyttelijöitä ja suurmiehiä siis. Jotakin muuta tällä kertaa?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...