sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Moi, Lontoo ja Rivien välissä



Pikainen heippa! Kuten kuvakollaasista näkyy, vietimme tällä viikolla mieheni kanssa muutaman ikimuistoisen päivän Lontoossa. Ilmasto englannissa oli ihanteellinen, mutta kotiin palatessamme koimme hämmentävästi etelän matkoilta tutun kuumankostean löyhähdyksen tervehtivän meitä. Jotta positiivinen kulttuurishokki olisi täydellinen, lähdimme heti seuraavana päivänä viettämään perisuomalaisia muikkuvestivaaleja kotikuntaani Pielavedelle ja illalla pesimme loputkin suurkaupungin pölyt rantasaunassa ja järvessä polskimalla.

Toisin sanottuna, pääni on aivan pyörällä, olo onnellinen, mutta väsynyt ja hämmentynytkin. Totaalinen irtiotto ja loma tuli todella tarpeeseen ja lomailin samalla myös lukemisesta. Tosin en aivan kokonaan, sillä lentokoneeseen otin mukaani Hanna Pudaksen ja Katja Jalkasen Rivien välissä - kirjablogikirjan.
Kirja onkin ollut heti tässä kuussa ilmestyttyään paljon esillä eri blogeissa. Ihmekös tuo, onhan kirjablogikirja ensimmäinen laatuaan Suomessa. Bloggaajien reaktioista on näkynyt hyvin se, kuinka tärkeä asia tämä kirja koko kirjablogiyhteisölle ja yksittäisille bloggaajille on. Itsekin luin innolla kaikista niistä tempauksista ja tapauksista, joissa olen joko saanut itse olla mukana tai ainakin sivusta seuraamassa. Ja onhan se aika hieno fiilis, kun bongaa oman nimensä, bloginsa tai sanomisensa ihka oikeasta kirjasta!


Kuten mainittu, me kirjabloggaajat olemme olleet kirjasta ja onnesta sekaisin, mutta suosittelen kirjaa vilpittömästi myös kaikille niille, joille tämä blogosfääri ja kaikkinainen blogitouhu on oudompaa. Minultakin paljon kysellään sitä, mitä minä oikeastaan teen, kun pidän kirjablogia. Vastaukseni, "Ööö, luen kirjoja ja sitten kirjoitan niistä blogiini sekä keskustelen myös toisten lukemista kirjoista" ei tunnu useinkaan olevan riittävän informatiivinen ja tyhjentävä. Mutta Hannan ja Katjan kirjan lukemalla asia avautuu varmasti paremmin. Kirjaan kannattaa ehdottomasti tutustua myös silloin, jos aloittelee omaa blogiaan tai haaveilee sellaisen perustamisesta. Olisipa minulla ollut tällainen "käsikirja" vuoden 2009 lopussa, kun oman blogitaipaleeni aloitin... eipä silti, oikein antoisa on seikkailu ollut näinkin.

Niin hauskaa kuin toisten bloggaajien mietteitä onkin lukea, kaipailen kokemuksia myös ulkopuolelta. Muutamia arvioita ja keskusteluja olenkin jo bongannut ja toivottavasti niitä saadaan myös lisää. Me aktiivibloggaajat olemme aika tavalla sisällä tässä maailmassa, joten on aina virkistävää ja havahduttavaa saada nähdä ja kuulla, miten toiset asian kokevat.

Hmm. Silmäni lasittuvat ja aivoni huutavat kofeiinia. Joten päätetään tämä kuukausi tähän. Kunhan ensi viikolla olen virkeämpi, palaan linjoille kuukausikoosteen ja heinäkuun Copycat-kuvan kera. En ole viime viikolla tulleisiin kommentteihin ja sähköposteihinkaan vielä ehtinyt vastata, mutta ensi viikolla teen senkin. Kärsivällisyyttä, pyydän :) Nyt, näkemiin, kuulemiin ja nauttikaa suvesta!

Amma

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Enni Mustonen: Paimentyttö


Aluksi täytyy sanoa sananen tai kaksi tästä Timo Nummisen suunnnittelemasta kannesta. Otavan arkistoista kaivettu kansikuva ei edusta ehkä nykypäivänä sitä kaikista trendikkäintä kuvataidetta, mutta minun sisimpääni se kävi. Olen minäkin lypsänyt lehmää joskus käsin, tosin koneella huomattavasti useammin. Äitini ja sitä edellisten sukupolvien lypsykertojen määrän tietävät vain taivaan tähdet. Joitakin sivuaskelia lukuunottamatta olen savolaista maalaissukua. Siksi Paimentytön kaltaiset tarinat kiinnostavat, ne kertovat paljon enemmän minun esi-isieni ja äitieni elämästä kuin älymystön ja valtaeliitin pyrinnöistä kertovat kirjat. Siksi kansi onkin minusta, paitsi kaunis myös muuten onnistunut, ja vie suoraan Enni Mustosen kirjoittamaan mielenmaisemaan.

Olen lukenut Mustosta jonkin verran ja eniten pidän juuri hänen historiallisesta ulottuvuudestaan. Mustonen on tarkka ja taitava esittämään, miten historialliset pyörteet ovat vaikuttaneet ja tuntuneet tavallisen aikalaisen elämässä. Koskivuori -sarjaa kehun aina ja aina uudestaan. Sen sijaan Järjen ja tunteen tarinat jätin kesken. En siksi, sarja olisi ollut huono, mutta kovin paljon uutta se ei tuntunut tarjoavan suhteessa Koskivuoreen. Enpä siis tiedä, miten olisi käynyt tämän uuden Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kanssa, mutta Paimentytön kansi ratkaisi asian. Kirjaan oli tartuttava ja sitten suorastaan ahmittava loppuun.

Ida on orpo paimentyttö, Pohjanmaalta alunperin tullut ja ruotsinkielisen rannikkoseudun kylään heitetty. Äitinsä kuoleman jälkeen hän päätyy kartanoon karjapiiaksi ja sieltä taas kohtalonkäänteiden kautta Sakari Topeliuksen kotiin sisäpiiaksi. Siitä alkaakin Mustosen uuden sarjan johtoajatus. Seuraavassa osassa pääsemme mitä ilmeisemmin Sibeliuksen taiteilijakodin arkea seuraamaan. Kuten jo alussa mainitsin, pidän tästä "tavallisen maalaisen" näkökulmasta paljon. Vaikka mikro- ja marginaalihistoria on ollut pinnalla jo jonkin aikaa, ei sitä minusta sittenkään ole liikaa (myöskään tällaisessa viihteellistetyssä muodossa). Sen verran paljon on silmäätekevistä kirjoitettu, ettei piikojen tarinoista vielä suinkaan ole ylitarjontaa.

Mustonen kuvaa tarkkuudella niin aikansa lehmänhoitoa kuin sisäpiiankin töitä. Tarinan taustalla on koko ajan nykylukijaa järkyttävä, mutta 1800-luvun lopulla täysin tavallinen asetelma: vain vähän reilu kymmenvuotias tyttönen on aivan yksin maailmassa, vailla juuri mitään omaisuutta ja elättäen itsensä aikuisten raskaita töitä tekemällä. Topeliuksen tyttäret ja tyttärentyttäret ovat hippasilla vielä aikuisenakin, mutta nuorempi Ida pitää moista lasten leikkimisenä.

Kirjaa lukiessani mietin alati, kuinka tarkasti Mustonen seurasi faktaa Topeliuksesta, hänen perheestään ja kodistaan kertoessaan. Topeliuksen henkilökohtainen historia ei ole minulle niin tuttu, että osaisin ottaa tähän kantaa. Kovin uskottavana ja elävänä kaikki kuitenkin silmieni eteen rakentui. Kirjan loppuliepeestä sitten luin, että Syrjästäkatsojan tarinoilla on myös omat Facebook-sivut, jotka sisältävät kirjoihin liittyvää oheismateriaalia. Ehdin tutustua sivulta löytyneisiin kuviin vasta hyvin pintapuolisesti, mutta  tutulta ja kirjan kerrontaa vastaavalta ne näyttivät. Käykääpä tutustumassa tekin.

Topeliuksen Björnkudden on idyllinen huvilamiljöö kirjan tapahtumille. Suuren maailman tyrskyt kyllä ylettyvät sinne, mutta enemmän suodattimen kautta. Idan suulla kerrottu tarina käsittelee ennen kaikkea heikkenevää Topeliusta, hänen monenkirjavaa perhettään ja uskollisia ihailijoitaan (fanikulttuuri on ollut nähtävästi jo tuolloin melkoisen raisua, kun ylioppilaat raahasivat Topeliusta väkisin juhlimaan tuli mieleeni, no, Matti Nykänen). Arkiaskareet täyttävät Idan maailman ja vaikkei hän ole tietämätön vaikkapa fennomaanien ja svekomaanien riidoista, eivät sellaiset asiat jaksa juurikaan hänen mieltään hetkauttaa, sillä tähdellisempääkin tekemistä on. Pidin Idasta vallan mahdottomasti. Hän kun on hyvin pitkälti järki-ihminen ja tasainen luonne. Siitäpä syystä vältymme heinälatoromantiikalta ja muilta historiallisen viihteen kliseiltä ainakin tässä sarjan ensimmäisessä osassa. Ida on myös lukutoukka ja aina kun hän ei ollut liian väsynyt töiden jälkeen, hän lueskeli isäntänsä kirjoituksia. Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että aloin itse kuuntelemaan viime viikolla Välskärin kertomuksia kuunnelmana, ja tämä oli siis puhdas yhteensattuma!

Paimentyttöä uskaltaa suositella kaikille Mustosen ja/tai historiallisen viihteen ystäville. Myös suomalaisista taitelijakodeista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti vilkaista lasiverannan ovien taa.

Enni Mustonen: Paimentytön tarina
Otava 2013
363s.
Arvostelukappale



sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Pekka Hiltunen: Sysipimeä


Tänä viikonloppuna on nautiskeltu yöttömästä yöstä ja superkuusta, mutta minäpä olen vaeltanut siitä huolimatta Sysipimeässä. Mitenkä tuntuu siltä, että tämä on juuri minulle tyypillistä käyttäytymistä, luontaista änkyröintiä ja vastakohtien etsimistä? Oikeastaan Pekka Hiltusen viime syksystä asti lukupinossa majaillut teos valikoitui luettavaksi juuri nyt sen takia, että olen lähdössä Lontooseen muutaman päivän lomalle. Ajattelin, että olisi kiva virittäytyä tunnelmaan lukemalla sinne sijoittuva kirja. Smart thinking, Amma! Toiset ne lukevat matkaoppaita, mutta minä virittelen itseäni lomakuntoon sarjamurhaajatarinalla! Voipi olla, etten iltakahdeksan jälkeen poistu hotellistamme minnekään!

Olen Hiltusen suhteen vähän myöhäisherännäinen. Luin miehen esikoisen, Vilpittömästi sinun -romaanin vasta talvella. Pidin lukemastani ja tiesin ehdottamasti haluavani lukea myös Studio-sarjan seuraavan osan. Mutta kuten huomaatte, en pitänyt kiirettä. Studiossa oli jotakin häiritsevää, joka jäi kaivelemaan. Ehkä minulta vain jäi tuolloin huomaamatta, että Pekka Hiltunen on nero tai ehkä Sysipimeä yksinkertaisesti on uskomattoman hyvä ja esikoista huomattavasti parempi kirja.

Ensimmäisessä osassa suomalaissyntyinen Lia tutustui toiseen englanninsuomalaiseen, Mariin. Marin kautta Lia päätyi mukaan Studioon, ihmeelliseen, hämmästyttävään kansalaisaktivismin ja salapoliistoimiston yhdistävään organisaatioon. Sysipimeässä Lontoota piinaa ehkä historian kammottavin sarjamurhaaja. En halua pilata jännitystä paljastamalla liikaa, mutta kerrottakoon kuitenkin, että sarjamurhaaja saa medialta lempinimen Queen-murhaaja. Nokkelimmat arvaavatkin, miksi tämä kirja teki juuri minuun syvän vaikutuksen.

En ole pitänyt Queen- ja Freddie Mercury -faniuttani piilossa ennenkään ja tätä kirja-arviota on mahdotonta kirjoittaa asiaa käsittelemättä. Vaikka oma faniuteni on varsin maltillista ja järkiperäistä, seuraan sen verran erilaisia Mercury-foorumeita, että olen huomannut jo yli kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen tähden herättävän edelleen ihmisissä uskomattoman vahvoja tunteita, puoleen ja toiseen. Tästä syystä Hiltusen esittelemä fanikulttuurin äärimmäisin ilmentymä oli uskottavaa, kosketaavaa ja karmivaa luettavaa. Kun kirja käsittelee itselle tärkeää idolia, tärkeitä tapahtumia, paikkoja ja kappaleita, vaikuttaa kirja pakostakin aivan eri tavalla kuin "pelkkä" hyvä kirja ilman minkäänlaista henkilökohtaista ulottuvuutta. Hiltunen onnistui raapaisemaan sisintäni keskimääräistä syvemmältä.

Queenin musiikki on kuitenkin vain osasyy siihen tunnetilaan, minkä kirjaa lukiessani koin. Kun luin Vilpittömästi sinun -romaania, minua jonkin verran häiritsi Studion erinomaisuus, hienous ja erehtymättömyys. Vain taivas oli rajana, olipa kysymys rahasta tai mielikuvituksesta. Mieleeni tulivat supersankaritarinat tai poikakirjat, joissa sankari on kaikkivoipa ja kaikki, mitä lukija uskaltaa kuvitella, on täysin mahdollista. Syspimeässä Hiltunen heiluttaa tätä asetelmaa. Väärin, hän ei pelkästään heilauta, hän järisyttää. Aluksi kaikki etenee tuttua kaavaa, mutta sitten näyttämölle astuu kohtalo, joka romahduttaa kaiken mitä on ollut ja mitä oli tuleva. Jonkin aikaa tunsin lukijana, en nyt ehkä vihaa, mutta suurehkoa ärtymystä kirjailijaa kohtaan asioiden saamasta käänteestä. Kunnes tajusin, että tuhkasta nousee jotakin paljon hienompaa. Jotta tarina voisi saada uuden vaihteen, henkilöhahmoihin tulisi uudenlaista syvyyttä ja herkkyyttä, jotta mahdottomalta tuntuvia asioita voisi tapahtua ja tarina olisi paitsi uskottava myös koskettava, täytyy suuria asioita tapahtua. Hiltunen on tämän oivaltanut ja käyttää sitä hienosti teoksessa hyväkseen.

Kuten kaikesta edellä kirjoittamastani voi toivottavasti päätellä, olen aikalailla vaikuttunut lukemastani. Odotan suuria Studio-sarjan jatkolta. Ei mitään paineita. Mutta odotan silti. Huomaan olevani aika vaativa, mutta jos jostakin täytyy nillittää, niin ehkä kirjan loppu jäi vaille sellaista huipentumaa, mitä yksi taitavimmin ja vaikuttavimmin ikinä rakennettu murhatrillerin alku olisi ansainnut. Kovaa on kirjailjan elämä. Jos kirjoittaa upean alun kirjaan, pitäisi lopun olla vielä sitäkin järisyttävämpi.

Jos et ole vielä Pekka Hiltusen Studio -sarjaan tutustunut, niin tee se ihmeessä. Mieluummin nyt heti kesällä, ettei asia pääse unohtumaan. Sitä paitsi ensi syksynä Hiltuselta onkin tulossa jotain aivan muuta, nimittäin Iso, romaani lihavuudesta, häpeästä ja terveystiedosta, kuten kustantajan sivuilla sanotaan. Mielenkiinnolla ja suurin toivein odotettava kirjallinen tapus sekin.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY 2012
359s.
Arvostelukappale


torstai 20. kesäkuuta 2013

Äänisatu -reportaasi


Hyvää juhannusta kaikille! Täällä valmistaudutaan kiireettömään kotijuhannukseen. Kun vielä joku reipas henkilö hoitaisi siivoamisen loppuun ja kävisi kaupassa (yh, siellä on varmasti joku muukin) ostamassa ruokatarpeet. Suunnittelin äsken, että meillä syödään juhannusaattona kanavartaita sateekastikkeella. SLURPS!

Mutta nyt itse asiaan. Lupailin teille aiemmin reportaasia äänisatukokeilujemme tuloksista. Lapsilla on nimittäin valoisien kesäiltojen vuoksi noussut ongelmaksi omaan sänkyyn rauhoittuminen. Luemme joka ilta muutaman iltakirjan, mutta viime viikkojen aikana lapset ovat jaksaneet pahimmillaan kukkua vielä toista tuntia iltapusujen jälkeen. Onneksi toisilta äideiltä saa hyviä neuvoja ja niinpä päätimme kokeilla äänisatuja, jospa ne liimaisivat lapset sänkyihinsä ja tuudittelisivat vääjäämättömästi unten maille?

Kuva ei liity tapaukseen mitenkään, paitsi että onhan se hyvä asia, kun mamma pääsee välillä tällaisille lounastauoille hermojaan lepuuttamaan.


Viikon mittainen kokeilujaksomme päättyi eilen. Materiaaliksi haettiin kirjastosta Tammen Suuri Satukirja (5CD) ja Pekka Töpöhäntä Amerikassa. Koekaniineina toimivat 3-vuotias herra Syksy ja 2-vuotias neiti Kevät.

Ilta 1. Tammen Suuri Satukirja. Lukijana Eila Roine.
Eila Roine! Äitiä harmitti lähteä huoneesta pois.
Ei hätää, äiti huudeltiin paikalle useaan otteeseen:
"Äiti! Mitä tuo täti puhuu?!!"
"Äiti! Miks tässä ei ole musiikkia??"
Topelius taisi mennä tiitiäisiltä vielä vähän ohi. Huomenna kokeillaan jotain muuta.

Ilta 2. Tammen kultaiset sadut. Lukijana Eila Roine.
Lapset pyytävät itse satua. Hyvä merkki. Tällä kertaa otetaan levy kaksi, kyseessä suomalainen eläinsatu, vaikuttaa sopivammalta kohdeyleisölle.
Hiljaista, lapset joko nukahtivat nopeasti tai kuuntelevat äänettä. Epäilen vahvasti ensimmäistä, sillä kellokin on paljon.
Turha toivo: herra Syksy huutaa. Unen ja valveen rajamailla satu alkaa käydä liian jännittäväksi. Sammutan soittimen.

Ilta 3. Tammen kultaiset sadut. Lukijana Eila Roine.
Isi laittoi lapset nukkumaan, äidin saunoessa kerrankin yksin ja rauhassa. Pois tullessa lastenhuoneessa oli jo hiljaista. Erittäin onnistuneet iltapuuhat (ainakin äidin mielestä).

Ilta 4. Vaihdetaan satua. Pekka Töpöhäntä Amerikassa.
Ei voi mennä vikaan, tässä talossa ollaan niin Pekka Töpöhäntä -faneja.
Satu tuntuu kestävän pitkään ja niin kestävät lapsetkin. Pölötys kuuluu kaaaauan, mikä ei hirveästi haittaa, sillä äitiä ei huudella. Nukkuvatpa varmasti pitempään aamullakin (you wish, MOT).

Ilta 5. Pekka Töpöhäntä Amerikassa.
Äiti unohti laittaa sadun päälle, mutta lapset ovat näköjään tehneet sen itse (en tiedä, että osaavat sellaista).
Huutavat äidin paikalle, kun satu on lopussa ja vaativat kirkassilmin uusintakierrosta. Huoh, pitkä ilta. No, huomenaamulla ne nukkuvat varmasti pitkään... toistanko itseäni?

Ilta 6. Pekka Töpöhäntä Amerikassa
Herra Syksy ei olisi halunnut kuunnella satua, mutta neiti Kevät sai tahtonsa läpi. Herra Syksy tosin oli kuunnellut päivällä pari tuntia repeatilla hassua alkulaulua valtavista kissoista, mikä saattaa selittää kyllästymisen
Mietin, rauhoittaako satu lapsia vai tekeekö pikemminkin rauhoittumisesta vaikeampaa.
Herra Syksy nukahtaa ensin, Neiti Kevät sinnittelee kauemmin.

Ilta 7. 
Iltatoimien yhteydessä huomaan, että CD-soitin on mystisesti hävinnyt huoneesta. Herra Syksy tunnustaa kantaneensa sen päivällä leikkihuoneeseen, eikä neiti Kevät tunnu olevan asiasta moksiskaan. Otan vinkistä vaarin. Jätämme äänisadut tauolle. Lapset nukahtavat nopeammin kuin kertaakaan tällä viikolla.

Että näin!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa


Tohtiiko tästä kirjoittaakaan? Ainakin tuntuu, että pitäisi pyytää joiltakin tahoilta anteeksi jo valmiiksi. Vera Valan Kosto ikuisessa kaupungissa on uutuus, ollut viime viikkoina paljon esillä blogeissa, arvostelukappaleena saatu ja tunnenpa Valan vielä täältä some-maailmastakin. Eli lätkäistään nyt tähän tämmöinen varoitustarra: mitääntietämätön, korruptoitunut, sisäsiittoinen ja toisten blogien perässähiihtäjä puhuu!

Satuin aloittamaan Valan uutuuden lukemisen juuri samoihin aikoihin kuuman kirjablogikeskustelun kanssa ja minun on myönnettävä, että kuohunta ulottui myös minun yksityisiin lukuhetkiini. Mistä en pidä. Sen sijaan Kostosta ikuisessa kaupungissa pidin. Mutta alussa mainitsemani reunaehdot mielessäni takaraivossa jyskytti aina välillä sellainen tunne, että pitäähän tästä nyt jotain kriittistä sanottavaa olla. Muuten uskottavuus (ai mikä?) on mennyttä! Mikä taas ei voinut olla vaikuttamatta lukukokemukseeni, murr!

En ihmettele, että Vera Valan kirjat ovat paljon blogeissa esillä. Vala on nimittäin kovaa vauhtia nousemassa suomalaisten dekkaristien terävimpään kärkeen. Jo luettuani Kuoleman sypressin varjossa, tiesin jatkavani italialais-suomalaisen Arianna de Bellisin seikkailujen seuraamista. Arianna on kiehtova ja kiinnostava päähenkilö, ympärillä on Italia, jännitystä, murhia, romantiikkaa, ripaus luksusta... Voiko paljon muuta viihteeltä toivoa? Joku voi varmasti, mutta minulle sarja tarjoaa juuri sopivasti kuplintaa, erityisesti näin kukkeimman suven aikaan.

Edellisessä osassa Arianna tutki murhaa idyllisessä Tolfan kylässä, mutta tällä kertaa päästään Rooman sykkeeseen. Vala on taitava miljöön kuvaaja, mutta myönnän, etten ihastunut Roomaan samalla tavalla kuin Tolfaan. En ole vielä valitettavasti käynyt Roomassa (en kyllä Tolfassakaan, mutta vastaavanlaisessa italialaiskylässä kyllä), joten sillä oli varmasti osuutensa asiaan. Kunhan joskus pääsen ikuiseen kaupunkiin, luen tämän uudestaan, sillä uskon kuvauksen avautuvan silloin aivan toisella tavalla. Tolfan kylä oli myös siinä mielessä kiitollisempi näyttämö dekkarille, että se oli pieni ja henkilökaarti nousi siinä luontevammin esille. Jostakin syystä Rooman hienostopiirit, yliopistomaailma ja vastavuoroisesti maanalaiset vallankumoukselliset eivät koskettaneet aivan samalla intensiteetillä kuin sarjan avausosa. Assyrologian tutkija Laura Lucarellin kuoleman selvittely kyllä eteni varsin näppärästi, mutta pysyi minulle tällä kertaa enemmän sivujuonteena.

Nimittäin: tässä osassa Ariannan menneisyys ja nykyisyys nytkähtivät aimo loikkia eteenpäin. Muistinmenetyksestä kärsivä Arianna sai paljon tietoa unohtamistaan vuosista ja mystisestä el Lobo -miehestä. Eipä silti, uusia kysymyksiä nousi kyllä vastaavalla tahdilla sekä Ariannan että lukijan mieleen. Ihailen sitä, kuinka taitavasti Vala raottaa salaisuuksien verhoa. Nykyisyyttä taas leimasi Ariannan lämpimät tunteet ystäväänsä, ulkoministeri Bartolomeota kohtaan.  Tämä nousikin minulle tällä kertaa kirjan parhaaksi anniksi. En juurikaan jaksa lukea läpeensä lällyjä kirjoja, mutta Vala onnistui ripottelemaan romantiikkaa ilmaan sopivalla tahdilla ja salaperäisyydellä. Mielikuvissani Bartolomeo on kutakuinkin Mr Darcyn ja Kihon yhdistelmä eli too good to be true. Odotan suurella mielenkiinnolla, osoittautuuko Bartolomeo seuraavissa osissa linnuksi vai kalaksi.

Romantiikasta huolimatta vauhtia ja ennen kaikkea vaarallisia tilanteita ei kirjasta puuttunut. Ariannalla on (useiden kirjallisten kollegojen tapaan) taito joutua kiperiin tilanteisiin.  Kirjan lopulla minulle selvisi, että tapahtumat sijoittuvat ajallisesti vain muutaman viikon edellisosan Tolfan rytinöiden perään, mikä sai minut huolestumaan Ariannan mielenterveyden puolesta! Yksityisetsiville tietysti sattuu ja tapahtuu, mutta rajansa sitä on heidänkin kestokyvyllään.

Kirjan alkuosassa minulla oli pieniä keskittymisvaikeuksia (Mesopotamia aiheutti saman ilmiön jo opiskeluaikoina), mutta loppua kohti tempauduin vääjäämättömästi mukaan tapahtumiin. Käänteitä nimittäin riitti. Ehdin jo luulla monta kertaa tarinan olevan grande finalessa, mutta Valalla olikin hihassaan useampi koukku tarinan loppuun. Pidin siitä ja viimeiset kymmenet sivut olikin pakko suoranaisesti ahmia yöunien kustannuksella. Cliffhanger-lopuista en tosin kirjoissa piittaa, mutta suurpiirteisesti annan tämän anteeksi, kun loppuosa muuten oli niin hienosti toteutettu.

Kaiken kaikkiaan Kosto ikuisessa kaupungissa tarjosi mitä mainiointa kesäviihdettä ja tunnustaudun Ariannan faniksi. Odotan jo innolla seuraavaa osaa, sillä uumoilen, ettei hän enää pysty pakoilemaan menneisyyttään.

Kuten jo mainitsin, kirjaa on luettu paljon blogistaniassa. Linkit toisiin arvioihin löydät helpoimmin Vera Valan omilta sivuilta täältä.

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
Gummerus 2013
351s.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta (äänikirja)


Palasin vuoden tauon jälkeen Viktor Kärpän maailmaan. Matti Röngän Tuliaiset Moskovasta tarjosi hektiseen, väsyneeseen ja pohdinnan täyteiseen kevääseeni juuri sopivan lungia toimintaa.
Tässä kirjassa Viktor on jälleen käymässä rajan takana ja tapaa eräässä kosteassa liikeneuvottelussa vanhan armeijakaverinsa Vronskin. Samalla hän tapaa myös Julian, naisen, joka saa Viktorin pään pyörälle. Viktor palaa Suomeen hieman pöllämystyneessä tilassa, ja pian hän saa huomata tuoneensa rajan yli muutakin kuin sydänsuruja. Viktor huomaa olevansa aikamoisessa liemessä, letkeä poliisi Korhonenkin (ehdoton suosikkihahmoni) käy vakavaksi ja varoittelee Suposta. Kaiken kukkuraksi miehen yksityiselämä on todella sekaisin, kun vaimo Marjakin tuntuu viettävän iltansa jossakin muualla kuin kotona.

Mietin tätä samaa jo vuosi sitten ja mietin nytkin, että kuuntelenko Röngän kirjoja Röngän tekstin vai lukija Jukka-Pekka Palon takia. Uskon nimittäin, että kuuntelisin Palon lukemana vaikka sitä kuuluisaa puhelinluetteloa, niin pehmeää ja karismaattista hänen luentansa on. Toisen Röngän kirjan kuunneltuani olen kuitenkin vakuuttunut myös siitä, että pidän paljon Röngän toteavasta tyylistä. Luettuani uudelleen reilun vuoden takaisen esittelyn Väärän maan vainajasta, huomaan, että kieli on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Se on helppo todeta siitä, että olen tiedostomattomasti käyttänyt samanlaisia ilmaisuja kuin Rönkä.

Kerronnassa on jotain samaa kuin Antti Tuurilla, yhdellä lempikirjailijoistani. Ehkä myös Viktor Kärppä on hahmona jotenkin tuurimainen. Kärppä kun ei paljoa tunteistaan puhu. Tässä romaanissa Kärppä tosin joutuu sellaisen tilanteen eteen, että on pakko jo vähän puhuakin. Verrattuani Rönkää Tuuriin, on kuitenkin kiirehdittävä toteamaan, että edellinen todennäköisesti maistuu myös niille, jotka eivät varsinaisesti kuulu jälkimmäisen ihailijaklubiin.

Tuliaiset Moskovassa liikkuu aiemmin kuuntelemaani Väärän maan vainajaa isommissa ympyröissä, kovan luokan kansainvälisessä salamurhahankkeessa. Rönkä hallitsee tämän tyylilajin oivallisesti ja punoo juonta uskottavasti. Röngälle ominaiseen tyyliin ajan ilmiöt ovat tarinassa vahvasti esillä. Erityismainintana kehuttakoon sympaattista kuvausta presidentti Martti Ahtisaaren lehdenluvusta!

Tämä toinenkin Viktor Kärppä -tarina oli siis kaikinpuolin positiivinen kokemus. Vaikka voin sanoa fanittavani Röngän kerrontatapaa, täytyy silti todeta, että seuraavakin Kärppä-tarina tulee varmasti nimenomaan kuunneltua. Jukka-Pekka Palosta en luovu! Kuuntelin kirjan loppuun tänään ajomatkalla ja kotipihalle astuessani hieman ihmettelin, miten olin oikeastaan tullut perille. Apua, milloinkahan ne kieltävät äänikirjojen kuuntelun autossa liikennettä vaarantavana toimintana? :)

Matti Rönkä: Tuliaiset Moskovasta
Gummerus 2009, äänikirja 2010.
Elisa Kirja 6h 10min
Lukija Jukka-Pekka Palo

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Bloggaajan glamourelämä :)


Koko viikonlopun kiihkeänä käyneen kirjablogikeskustelun jälkeen (kiitokset muuten kaikille keskusteluun osallistuneille, saa osallistua edelleen) kevennykseksi pieni kuvaus kirjabloggaajan kadehdittavasta elämästä, rahavirtojen pauhannasta jne... En oikein ole tunnistanut itseäni kaikista bloggaajaluonnehdinnoista. Kuohuviinin ja cocktailpalojen sijasta tämä vastaa paremmin arkeani.

Lähdimme tänään lasten kanssa kirjastoon. Sivumennen sanoen meillä oli oikein tietty asia, olemme päättäneet (tai äiti on) aloittaa satulevyjen kuuntelun. Erityisesti kaipailen niistä apua valoisiin kesäiltoihin, sirkeäsilmäisten lapsukaisten kun tuntuu olevan aivan mahdotonta pysyä kiltisti omissa sängyissään. Raporttia satukokeilujen tuloksista tulossa myöhemmin :) Meillä on muutaman sadan metrin päässä ihana, piskuinen sivukirjasto, josta löytää joskus tavoiteltujakin uutuuksia yksinään hyllystä nököttämästä. Tällä kertaa kuitenkin lasten toiveesta hurautimme kirkonkylän pääkirjastoon, siellä kun ei ole tullut käytyä pariin kuukauteen.

Voihkaisin jo ovella. Olin kokonaan unohtanut kirjaston poistomyynnin. Aikaisempina vuosina olisin kieriskellyt tuskissani siitä, että aloituksesta oli jo ties kuinka pitkä aika. Nyt yritän kuitenkin rajoittaa kirjojen hankkimista, joten murheeni ei ollut suuren suuri. Aioin silti käydä katsastamassa tarjonnan - mutta, kuten niin tavallista, minulla oli matti kukkarossa. Ei nyt onneksi aivan sanan varsinaisessa, eikä edes kuvaannollisessa merkityksessä, mutta käteistä kannan nykyään hyvin vähän mukanani. Tarkistettuani, että kolikko-osastolla hölskyi edes joitakin hiluja, menimme poisto-osastolle ja toivoin kovasti, ettei sieltä löytyisi mitään kiinnostavaa. Mutta löytyihän sieltä.

Nuoruuteni yksi kiistattomista lempisarjoista, aina uudelleen ja uudelleen luettu Hullu Luokka. Niinpä siis kahmaisin mukaani nämä kirjat ja ravistelin lompakostani viimeiset kolikot tiskille. Nuori miesvirkailija katsoi säälivästi ja lupasi kolme kirjaa eurolla (kirjat olivat siis 50 senttiä/kpl), mutta vakuutti kaikkien, ei pelkästään varattomalta vaikuttavien, tummilla silmänalusilla varustettujen äitien, saavan saman paljousalennuksen. Vähän jäi kaivelemaan, sillä näitä jäi vielä yksi hyllyyn. En odottamattoman alennuksen jälkeen kuitenkaan enää kehdannut kääntyä hakemaan vielä viimeistäkin kirjaa. En olisi kestänyt virkailija ilmettä sen jälkeen :)

Että tällaista se on, kirjabloggaajan luksusarki. Milloinhan saataisiin tositv-ohjelma aikaiseksi?

Mutta vakavasti ottaen, minulla on nyt melkoinen pinkka Hulluja luokkia (omistan pari jo vanhastaan), viime kesänä hamstraamani Bertin päiväkirjat odottavat vieläkin lukemista ja pari Kevätbreikkiäkin on hyllyssä. Tässähän alkaisi olla jo teemaviikon paikka, vai mitä?

perjantai 7. kesäkuuta 2013

Bloggaajan ja journalistin etiikka


Tämän päivän Nyt-liitteessä oli asiaa kirjablogeista. Ihan hyvä, iloitsen aina, kun kirjablogit ylittävät mediakynnyksen. Yllättävän usein joku tuntuu kuitenkin kokevan tarpeelliseksi osoittaa meille paikkamme. Milloin hutkitaan ammattitaidottomuutta, joskus liikaa kriittisyyttä, toisinaan uskottavuutta koettelevaa kehumista. Luemme kaikki vain uutuuksia ja muutenkin samoja kirjoja. Listaa kirjabloggaajien tyyppivioista voisi jatkaa melko pitkään.

Meillä kirjabloggaajilla saattaa olla joissakin piireissä hieman herkkähipiäinen maine. Me kun olemme varsin yhtenäinen joukko ja puolustamme herkästi itseämme ja toisiamme, silloin kun koemme tulleemme epäoikeudenmukaisesti arvostelluiksi. Minulla ei ole mitään erityistä tarvetta nousta barrikadeille Nyt-liitettä tai jutun kirjoittanutta Antti Bergia vastaan. Päinvastoin, keskustelu on minusta hyvä asia. On ihan asiallista miettiä kirjablogien ja kustantamoiden välisiä suhteita. Itsekin saan arvostelukappaleita ja kutsuja kirjallisiin tapahtumiin (joihin tosin en pääse juuri koskaan osallistumaan). En ole siitä huolimatta tuntenut koskaan painetta tykätä jostakin kirjasta tai edes lukea sitä, vaikka kirjan ilmaisena olisin saanutkin. Ymmärrän kuitenkin, että ulkopuolisen silmissä kuvio voi vaikuttaa epäilyttävältä. Joten keskustellaan pois! Hyvää se tekeekin, sillä toimittajillehan on jaettu arvostelukappaleita ja kutsuja tilaisuuksiin maailman sivu. Niistä ette muuten ole lukeneet kovin usein lehtien sivuilta, toisin kuin kirjablogeista.

Syy, miksi halusin kommentoida tämänpäiväistä artikkelia oli tämä lause:
Toimittajatkin saavat kutsuja ja arvostelukappaleita, mutta he ja heidän työnantajansa ovat sitoutuneita journalistiseen etiikkaan. Onko bloggareilla etiikkaa, joka pitää heidät riippumattomina?


Lause on uskomattoman ärsyttävä ja onnistui ylittämään korkean kommentointikynnykseni. Toimittajat ja kriitikot sekä heidän työnantajansa ovat siis kaiken moraalisen arvostelun yläpuolella, kun taas huithapeli-bloggaajat ovat täysin kustantamoiden ja muiden yhteistyökumppaneiden vietävissä?

Nythän on niin, että olen jo jonkin aikaa ollut vaihtamassa ammattia. Opettajan ura näyttää jäävän ainakin tauolle ja parin vuoden ajan jatkamani freelancetoimittajuus siintää yhä voimakkaammin mielessäni. Vaikka luonnollisesti haluan toimia eettisesti oikein toimittajana, on minun vaikea nähdä perinteistä mediaa yhtään blogimaailmaa moraalisempana. Itse asiassa kirjablogeissa kytkökset ovat yleensä hyvinkin selvästi nähtävillä. Itse pohjustan kirja-arviota usein selityksellä, miksi juuri tämä kirja on päätynyt luettavakseni. Tässä pari esimerkkiä.

"Blogisavuista"



Kustantamojen tilaisuudesta:


UPS! En muuten ole ehtinyt lukea Näkijän tytärtä vieläkään! En, vaikka Kristiina Vuori ja Tammen väki ovat todella mukavia ja symppiksiä. Sorppa! En silti ole tietääkseni joutunut Tammen mustalle listalle (ainakaan ennen tätä).

Sen sijaan lehtijuttuja kirjoittaessani en tietenkään pohjusta aiheitani tällä tavalla. Enpä usko, että menisi läpi, jos aloittaisin artikkelin: "Tämä aihe kiinnostaa minua aivan henkilökohtaisista syistä" tai "Sain juttuvinkin naapuriltani". Siitä huolimatta molemmat skenaariot ovat aivan mahdollisia, eivätkä sitä paitsi tee kyseisistä lehtijutuista yhtään sen huonompia tai moraalisesti epäilyttävämpiä. Toisin sanottuna lukijan on usein helpompi hahmottaa blogeista kunkin kirjoituksen vaikuttimet kuin lehtiartikkeleista.

Tehdäkseni pointtini vieläkin selvemmäksi, palaan vielä Antti Bergin artikkeliin. En tunne häntä, enkä tiedäkään oikeastaan mitään. Luettani hänen artikkelinsa en myöskään ole sen viisaampi sen suhteen, miksi hän on halunnut käsitellä kirjablogien ja kustantamoiden suhdetta kriittisestä näkökulmasta. Todennäköisesti hänen motiivinsa on puhdas, journalistinen kiinnostus, mutta voihan taustalla olla myös muutakin, mitä lukija ei pysty näkemään. Itse kirjoitan tällä hetkellä neljää artikkelia. Yksi aiheista on minulle valmiiksi annettu, kolmesta itse keksimästäni kaksi ovat minua tällä hetkellä todella paljon kiinnostavia aiheita. Vain yksi juttuaihe on syntynyt ankaran, journalistisen pohdinnan (Tarvitaan vielä yksi juttu tästä aihepiiristä. Mikä olisi kiinnostava ja uusi näkökulma? Mieti, mieti, MIETI...) tuloksena. Lehtiartikkelit ja tutkiva journalismi syntyy hyvin harvoin tyhjiöstä.

Loppujen lopuksi eettisyys on siis viime kädessä kiinni henkilöstä, olipa hän bloggaaja tai toimittaja, itsestään. Totta on, että perinteisessä mediassa eettisyyttä varjelee lisäksi päätoimittaja, tuottaja ja muu toimitus. Tällaista varaverkkoa kirjablogeissa ei ole ja siksi aihetta on hyvä silloin tällöin pohtia. Kuitenkin on pakko kysyä vihoviimeinen kysymys: miksi asia herättää huolta? Onko joku kuullut täysin korruptoituneesta kirjabloggaajasta, joka tienaisi mielettömiä summia, rymyäisi kaikissa alan kekkereissä ja kehuisi poskettomasti kaikkia ilmaiseksi saamiaan kirjoja vailla mitään pohjaa tai edes lukematta niitä? Niinpä niin. Kirjabloggaajat ovat hyvin asialleen omistautunutta ja tunnollista porukkaa. Varsinaisia rahavirtoja ei myöskään ole tainnut kenellekään ohjautua. 

Keskustellaan vaan, mutta pidetään kokonaisuus ja kohtuus mielessä. Kauhuskenaarioiden sijasta voisimme vaikka keskittyä välillä siihen, mitä kaikkea positiivista kirjablogit ovat saaneet aikaan.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Jonathan Coe: Konnien klubi


Tämä kirja tarttui lukulistalleni Poplaarista. Jonathan Coen Konnien klubi herätti kiinnostukseni, sillä se sijoituui Iso-Britanniaan 1970-luvulla, aikakauteen, joka on alkanut syystä tai toisesta kiehtoa kovasti.

Luin tätä kirjaa pitkään ja se kertoo jotakin ja toisaalta ei juuri mitään kirjan tasosta. Ei Konnien klubi ollut mitenkään raskassoutuinen luettava, itse asiassa loppupuolta luin suorastaan ahmien, mutta minulla kyllä kesti ensimmäiset 150 sivua, ennen kuin pääsin juoneen sisälle. Kirja alkaa kehyskertomuksesta, jonka merkitys jäi itselleni arvoitukseksi. Vanhat lapsuuden ystävät tai pikemminkin tuttavat kohtaavat Berliinissä, lähtevät verestämään vanhoja muistoja ja jättävät omat lapsensa pyörittelemään  yhdessä peukaloitaan. Toinen alkaa kertoa tarinaa heidän vanhempiensa nuoruusvuosista. Kuten sanottu, en oikein ymmärtänyt, mitä virkaa kehyskertomuksella oli ja mielestäni kirja olisi toiminut vallan hyvin, ehkä jopa paremminkin, ilman sitä.

Kirjassa on paljon henkilöitä. Tarina on usean lapsen ja nuoren kehityskertomus: on kaveriporukka: Benjamin, Philip ja Dough, muutama muu merkittävä poika, Benjaminin veli, sisko ja hänen poikaystävänsä, Claire siskoineen sekä joukko nuorten vanhempia, opettajia ym. henkilöitä. Toisin sanottuna ensimmäiset sata sivua olin aivan hukassa, kun yritin päästä perille henkilösuhteista. Toki laaja henkilökaarti mahdollistaa sen, että Coe voi tuoda esiin 70-luvun Britanniaa monimuotoisesti. Nuoret ovat hienostokoulun kasvatteja, mutta heidän vanhempansa ovat niin tehtaanjohtajia kuin ay-pomojakin. Hienostokoulunuorten elämä hämäsi jonkin verran, nuoret kun puhuivat ja argumentoivat makuuni kovin fiksusti. Mutta ehkä hienostokouluissa sitten puhutaan niin.

Tästä päästäänkin yhteen kirjan kiinnostavimmista ulottuvuuksista. Coe kuvaa kiihkeää vuosikymmentä, jossa IRA:n pommit räjähtälevät ja työläiset lakkoilevat jopa vuosikausia. Musiikkimaailmassakin tapahtuu: ensiksi vallalla ovat megapitkät, polveilevat ja Tolkienin maailmasta ammentavat progressiiviset rock-kappaleet. Yhtä äkkiä hitaammat ovat ihmeissään kun muodikasta onkin soittaa räkä poskella kolmen soinnun ja kahden minuutin punkmättöjä. Toistan: 1970-luku kiinnostaa minua kovin paljon kaikessa absurdiudessaan ja ehdottomuudessaan. Sitä paitsi se on ajallisesti niin kovin lähellä.

Coe kokeilee kaikenlaista tekstissään. Kirja on ehdottomasti enemmän progea kuin punkia. Tarinaa viedään eteenpäin usean kertojan, kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen avulla. Osa näkökulmanvaihdoksista toimii hyvin, mutta lopun useita kymmeniä sivuja jatkunut, pisteetön ajatustenvirta meni kyllä mielestäni ärsyttävän kikkailun puolelle.

Vaikka alku oli nihkeä, kirja olisi ehkä osittain kaivannut hiomista ja tiivistämistä ja vielä käännöskin yskähteli paikoin, pidin lopulta kuitenkin lukemastani. Tällaisiin laajoihin (niin henkilöiden lukumäärän kuin käsiteltävien teemojenkin puolesta) teoksiin on joskus haastavaa päästä sisälle, mutta sitten kun se onnistuu, sieppaa maailma mukaansa. Niin kävi Konnien klubinkin kohdalla. Jos siis brittikirjallisuus, 1970-luku ja aikakauden rockmusiikki kiinnostavat, löytyy tästä kirjasta varmasti paljon hyvää.

Jonathan Coe: Konnien klubi
Tammi, Keltainen kirjasto , 2003.
553s.
Suom. Arto Virtanen

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Kirjabloggareiden Copycat-kalenteri: Kesäkuu


Voiko enää paljon kesäisempää kuvaa olla? Tämän Copycat-äänestyksessä menestyneen kuvan takana on Karoliina Kirjavasta kammarista. Kuva on hyvä esimerkki siitä omistautumisesta ja uhrautumismielestä, jota Copycatiin osallistujien keskuudessa laajasti esiintyy (tietenkin, sillä kyseessähän on erittäin vakavahenkinen kilpa): mielikuva bloggaajasta ahtautumassa tyttärensä sukkahousuihin ei häviä mielestäni koskaan! Tämä on minusta myös alkuperäistä kirjankantta kauniimpi otos, sillä anteeksi vaan, eikö tuossa originaalissa versiossa sääret (tai polvet) näytä jotenkin omituisille?? Pisteet siis paitsi kuvalle, myös säärille ;)

Kirjava kammari löytyy nykyisellään Annan sivuilta täältä. Kirjojen lisäksi Karoliina jakaa siellä lukijoilleen myös muita pieniä, arkielämän hetkiä. Viimeisimmässä postauksessa muun muassa vietettiin kevätjuhlia ja luettiin samaa kirjaa, jota itsekin tänään aloittelin. Karoliina on myös kirjoittanut viime vuonna ilmestyneen Aika mennyt palaa -romaanin. Täältä löydät tietoa kirjasta sekä linkkejä blogiarvioihin. Käykääpä katsomassa!


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...