sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Mervi Juusola: Vahvaksi rakastetut lapset


Lapsiperheistä, lasten kasvatuksesta ja erilaisista perheiden tekemistä valinnoista käydään nykyään niin kuumaa keskustelua, että täytyy kai siihen minunkin jollakin tavalla osallistua. Siitäkin huolimatta, että mediassa käydyt keskustelut saavat minut yleisesti ottaen näkemään punaista. Samaa, hillittyä aggressiota aiheuttavat myös kasvatusoppaat. Olen vähän sitä mieltä, ettei esikoistaan odottavien pitäisi vilkaistakaan kasvatusoppaisiin päin ja lapsen syntymän jälkeenkin olisi hyvä odottaa vuosi tai pari. Siihen asti, että itsellä alkaa olla jonkinlainen tuntuma ja luottamus sekä lapseen että vanhemmuuteensa ja ennen kaikkea tieto siitä, ettei lasten kasvattaminen ole ollenkaan mustavalkoista. Päin vastoin, yleisesti ottaen se on väsynyttä, sumuista ja sekavaa höttöä. Harhailua ja mututuntumaa.

Lukemani kasvatusoppaat voi laskea yhden käden sormilla. Jokin lapsen kehitysvaiheita käsittelevä perusteos on toki jokaiselle paikallaan, mutta muuten peräänkuulutan vanhemmuudessa terveen maalaisjärjen ja vertaistuen käyttöä. Vertaistukea ei voi aliarvioida: toivoisin, että kaikilla lapsiperheellisillä olisi ympärillään vertaisympäristö, jolta voisi tarvittaessa tarkistaa, onko oman lapsen käyttäytyminen aivan normaalia. Usein myöntävä vastaus: "Joo, meillä oli tuo vaihe silloin kun..." riittää jo tyynnyttämään huolestuneen vanhemman mielen ja jaksamaan milloin minkäkin omituisen vaiheen sävyttämää arkea eteen päin.

Olipas omituinen aloitus kirjaesittelylle! Onkin aina hyvä aloittaa kirjan esitteleminen perustelemalla, miksi ko. genren lukeminen on omasta mielestä silkkaa ajanhukkaa :) Syytän pääsiäisen suklaayliannostusta ja ulkoilmamyrkytystä. Jospa tässä kuitenkin pikkuhiljaa pääsisin itse asiaan.

Koin alustukseni julkaisemisen arvoiseksi siksi, että Mervi Juusolan Vahvaksi rakastetut lapset on kasvatusopas, jonka  lukemisessa todellakin on mielestäni järkeä. Juusola edustaa kasvattajana (ainakin tämän kirjan perusteella) juuri peräänkuuluttamaani tervettä järjenkäyttöä. Juusolalla on itsellään kokemusta vanhemmuudesta, joka ei aina ole ruusuilla tanssimista. Siitäpä syystä hän välttää besserwisseröinnin maun ja päätyy korkealentoisten ideaalien jälkeen yleensä myös käytännön tasolle kasvatusideoiden toteutuksen suhteen. Juusola tuo siis kirjassaan esille paljon kasvatustieteellistä tutkimustietoa, mutta sitoo sen myös lapsiperheiden konkreettiseen arkeen.

Pakko myöntää, että kirjasta olisi helpompi kirjoittaa menevä arvio, jos edustaisin erilaista kasvatuskäsitystä. Nyt on kuitenkin sanottava, että useimmissa asioissa olen Juusolan kanssa herttaisen yksimielinen. Joku toinen saattaa kokea kirjan ja Juusolan tyylin aivan eri tavalla, mutta näinhän toki on asian laita kaikessa kirjallisuudessa. Juusolan linja on hyvin lapsimyönteinen, perheen vahvaa tunnesidettä ja yhdessäoloa korostava. Hän jakaa vinkkejä siitä, miten lapsen sosiaalista kehitystä, itsetuntoa ja -tuntemusta voi tukea. Sanoman voi tiivistää tähän lainaukseen:
Se, mitä vahvistetaan, vahvistuu. Se, mitä lapsi kokee usein, muuttuu hänelle tyypilliseksi tavaksi kokea. Kuulostaa hieman behavioristiseltakin lähestymistavalta, mutta ainakin minusta positiivinen vahvistaminen ja onnistumiskokemusten järjestäminen (kuin myös epäonnistumisen ja pettymyksen salliminen) tuntuu järkevälle ajatukselle. Kaikki perustuu rakkauteen ja rajoihin, sekä siihen, että vanhempi pitää roolinsa turvallisena ja järkevänä aikuisena eri elämäntilanteissa. Erityisen kiinnostavaa oli myös pohtia omien lasten tempperamentteja ja muita piirteitä kirjan avulla. Sitä kautta sain vähän uutta näkökulmaa siihen, minkälaisiin asioihin olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota ja mitkä taas näyttävät kehittyvän omalla painollaan.

Luin kirjaa yliviivaustussin kanssa. Kun talossa on kaksi naperoa, jotka molemmat käyvät läpi omaa uhmavaihettaan, alkaa ulkopuolelta tulevia käytännön vinkkejä pitää jo arvossa kaltaisenikin paatunut self made -kasvattaja. Mukaan tarttuikin ihan konkreettisia juttuja: aion tulevaisuudessa kokeilla eri ruoka-aineiden vaikutusta lasten vireystasoon, esikoisen kanssa keräämme jo nyt tarroja omaan reippaus -vihkoon ja itse olen aivan tietoisesti omaksunut uuden, kasvatuksellisen puhetavan. Tätä ei kyllä Juusola neuvonut, mutta kirjaa lukiessani sen oivalsin: kun vähän levennän savon murrettani, en huuda. Rentoudun heti, otan lupsakamman elämänasenteen, eivätkä silmäni uhkaa pullistua kuopistaan ulos, oli edessäni minkälainen sekasotku tahansa! Soppii kokkeilla muittennii!

Paitsi äitinä, luin kirjaan myös opettajan silmin. Erityisen kiitettävänä pidinkin sitä, että tästä kirjasta myös opettajat ja muut kasvatusalan ammattilaiset saavat varmasti paljonkin irti. Erityisesti koulukiusaamista ja oppimisvaikeuksia käsittelevät luvut olivat ajatuksia herättäviä. Myös uusioperheiden perhedynamiikkaa käsiteltiin jonkin verran, mikä kiinnostanee heitä, joille asia on ajankohtainen. Kirja käsitteleekin erilaisia lapsen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä varsin monipuolisesti. Siitä huolimatta kirja ei ole mikään tiiliskivi, vain reilut kaksisataa sivua. Tämä on minusta tärkeä asia, sillä väsyneet lapsiperheiden äidit ja isät osaavat arvostaa tiivistä ilmaisua. Se, ken haluaa lukea aiheesta enemmän, löytää lisätietoa esimerkiksi lopun lähdeluettelon kautta.

Ehkä ainoa itseäni lievästi häirinnyt seikka oli se, kuinka avoimesti Juusola kertoi omista lapsistaan. Toisaalta se oli ehdottomasti myös kirjan vahvuus, mutta useamman kerran ihmettelin, mitä murrosikäinen lapsi itse asiasta mahtaa tuumia. Ehkäpä ko. lasten kaveripiiri ei lue kasvatusoppaita, joten asiassa ei ole ongelmaa. Itse en kuitenkaan aivan yhtä avomielisesti jälkikasvuni kipupisteitä esittelisi.

Kaiken kaikkiaan Vahvaksi rakastetut lapset on oikein hyvä teos joko sieltä täältä silmäiltäväksi tai tarkemmin luettavaksi. Koska kirja käsittelee kasvamista vauvasta aina nuoreksi aikuiseksi asti, sopii tähän palata aina uudestaan. Jokainen varmasti saa poimittua kirjasta niitä itseä tällä hetkellä askarruttavia juttuja. Itse keskityin sattuneesta syystä kaikista eniten taaperovaiheeseen, mutta myöhemmin uskon palaavani ainakin koulun aloittamista, esipuberteettia ja murrosikää käsitteleviin lukuihin. Minulle kirjan keskeisin anti oli voimaannuttava varmuus siitä, että ihan hyvin olen leiviskäni hoidellut tähänkin asti. Ja se on koko perheen hyvinvoinnin kannalta itse asiassa aika suuri oivallus.

Mervi Juusola: Vahvaksi rakastetut lapset
Otava 2011 (1. painos 2010)
238s.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Hyvää pääsiäistä maaliskuun koosteen muodossa +palkinto


Oikein rentouttavaa ja aurinkoista pääsiäisviikonloppua kaikille! Meillä pääsiäistä vietetään perheen, suvun ja ystävien kesken, osittain maalla mummoloissa, osittain omassa kodissa. Itse asiassa juuri nyt minun pitäisi olla järkevä ja ryhtyä pakkaamaan, mutta koostetaanpa nyt alkajaisiksi maaliskuu nippuun. Tästä koosteesta tosin puuttuu vielä kuukauden viimeinen kirja, jonka ehdin esitellä teille mahdollisesti sunnuntaina tai sitten maanantaina. Tulossa kasvatusasiaa: Mervi Juusolan Vahvaksi rakastetut lapset.

Kun tarkastelen tässä kuussa lukemiani kirjoja, täytyy nyökytellä päätä tyytyväisenä. Olipa hyvä lukukuukausi, luin mahdottoman hyviä kirjoja! Ainoa pieni miinus on, että kuvittelin alun perin ehtiväni lukea vähän enemmän. Haluaisin eroon tästä lukemistani vaivaavasta suorituskeskeisyydestä. En ole meganopea lukija, eikä nykyisessä elämäntilanteessa ole yksinkertaisesti aikaa lukea enemmän. Eikä asia kovin paljon häiritsekään. Koen asian ongelmalliseksi lähinnä sen takia, että lukupinot vain kasvavat, eivät pienene, vaikka lukisin niin paljon kuin ehdin... help! :)

Aloitin maaliskuun onnistuneesti lukemalla Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun. Kirja oli ehdottoman positiivinen elämys ja odotan innolla seuraavaan osaan tarttumista. Hiltuselta on myös syksyllä tulossa uutuusteos, tällä kertaa jotakin aivan muuta kuin Studio -sarjaa. Mielenkiintoista!

Kirjojen ulkopuolelta täytyy mainita We Will Rock You -musikaali. Minähän olen ylipäänsä ihan täyspäinen ihminen, mutta Queenin musiikki on ehkä jonkinlaista mietoa huumetta minulle. Kaikki menee ihan hyvin, kun pysyttelen siitä erossa, mutta auta armias, jos avaan Pandoran lippaan. Sanotaan vaikka näin, että tässä kuussa elämäni soundtrack on ollut vahvasti Queen -painotteinen ja mahdollisesti myöhemmin keväällä tai kesällä saatte lukea Queen -asiaa lisää :)

Kuukauden huumoripläjäyksestä vastasi Wylie Oversteetin Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin.
Kirja oli hauska, mutta ei se tainnut jättää kovin paljoa sattumia vaskooliini.

Aivan ehdottomasti kuukauden paras kirja oli Stephen Kingin 22.11.63. Kirja oli paksu ja lohkaisi aimo osan kuukaudestani, mutta totisesti se oli jokaisen sivun ja tunnin väärti. En ehkä ole aivan vieläkään toipunut kirjasta ja tiedän jo nyt, että se on ehdottomasti yksi parhaita tänä vuonna lukemiani kirjoja. Ah sitä kuukautta, jonka voi tällaisiin sanoihin päättää!

Luin myös kaksi uutta Leena Lehtolaisen Maria Kallio -novellia. Novellit tuntuivat pieneltä välipalalta, mutta jäin nälkäisenä ja kiinnostuneena odottomaan syksyllä ilmestyvää seuraavaa Kallio -romaania.

Luin myös Julie Kiblerin Matkalla kotiin -romaanin. Kirja oli ennen kaikkea kepeää viihdettä, mutta minulla on tuntuma, että se kuuluu niihin kirjoihin, joiden arvo nousee ajan myötä. Jo nyt huomaan aina välillä muistelevani kirjan tapahtumia ja henkilöitä. Ehkä kirjassa oli kuitenkin yllättävän syvällistä sanomaa, niitä kultahippusia siellä vaskoolissa :)

Niinikkään luin Joonas Konstigin Totuus naisista -kirjan. Ai että, oli hyvä tämäkin. Konstigia pitäisi ehdottomasti lukea jossakin vaiheessa lisää.

Kuten edellä tuli jo mainittua, lasken tämän kuukauden saldoon vielä yhden teoksen eli tuon Juusolan kasvatusoppaan. Olenkin tehnyt itseni kanssa sellaisen diilin, että pyrin tuomaan joka kuukausi yhden tietoteoksen blogiini. Siis ainakin pyrin, vuoden lopussa nähdään, miten onnistuin!

Blogissa harrastettiin myös Käytännön blogifilosofiaa ensimmäistä kertaa tälle vuodelle. Jaoimme kokemuksia siitä, miksi luemme, mitä tunteita ja kokemuksia metsästämme. Kiitokset kaikille hienoista vastauksista! Olen höpötellyt tässä postauksessa vaskooleista. Se on mielikuva, mikä minulle lukemisesta jäi omien ja teidän ajatustenne pohjalta. Lukeminen on vähän niin kuin kullanhuuhdontaa. Joskus käteen ei jää mitään, aika usein pelkkää tavallista moreenia, iloisina hetkinä niitä kultahippusia ja silloin tällöin (tässä kuussa minulla Stephen Kingin kohdalla) se jättihippu ;)

Palkinto parhaasta kommentista menee tällä kertaa Elinalle Luettua elämää -blogiin, joka kirjoitti näin:
Lukemisen huippuhekti on tunne, jonka voi saavuttaa, kun kaikki on kohdallaan: kirjan kieli, kuvaus, henkilö ja tapahtuma ovat kuin yhtä, ja kaikki se tavoittaa minussa jonkin sävelen, joka alkaa soida. Ehkä se on jokin oivalluksen hetki "tästä elämässä on kyse", tai ehkä se on puhtaasti esteettinen kokemus. 

Elina, ota yhteyttä, ajattelin tarjotella sinulle kultahippusia Julie Kiblerin muodossa! :)

Amma

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Joonas Konstig: Totuus naisista


Tarkoitukseni ei ole olla millään lailla niljakas, mutta sanonpa silti totuuden: tästä kirjasta innostuin nähtyäni Joonas Konstigin kuvan. Nuori, komea mies, puku päällä ja nimeää kirjansa vielä häpeilemättömästi nimellä Totuus naisista. Pakkohan kirjaan oli tarttua ja selvittää mistä oli kyse :)

Noniin, epäkorrekti osuus päättyi tähän. Totuus naisista oli nimittäin oikeasti todella hyvä ja monella tapaa koskettava kirja. Se kertoo keski-ikäisestä kahden tytön isästä ja yhden vaimon miehestä Tapanista sekä hänen 17-vuotiaasta tyttärestään Roosasta, joka rakastuu. Valitettavasti vävykokelas ei vastaa Tapanin mielikuvaharjoituksia tyttären soveliaasta poikaystävästä. Ei, vaikka hän oli yrittänyt olla haaveissaan realisti.

Tapani on kuivahko pukumies, joka yrittää parhaansa. Siitä huolimatta Roosa on tavallinen teini, jonka mielestä iskä ei vaan tajuu. Päävastuu tarinan kertomisesta on Tapanilla, mutta Roosa kavereineen pääsee myös ääneen riemastuttavalla (tai raivostuttavalla, ihan miten asiaa tarkastelee) lol-wtf-daa -kielellään. Olen viime vuosina ollut sen verran ulkona nuorten maailmasta, etten osaa pätevästi arvioida, kuinka hyvin Konstig onnistuu, mutta ainakin minulle tekstareiden, mesetyksen ja Facebookin teurastama "Sama kuin joku jee, kantsii ottaa sikapiikki ja sitten, no kannattiko krooohhh..." -kieli meni ihan täydestä.

Aluksi luin kirjaa eritoten vanhempana. Sydäntäni särki Tapanin puolesta, vaikka omien lasten kohdalla teini-ikä tuntuu olevan vielä turvallisen kaukana. Siitä huolimatta pystyin hyvin samaistumaan isän huoleen ja riittämättömyyden tunteeseen. Sitten siirryin naisen rooliin ja aloin muistella omaa nuoruuttani. Mielestäni Roosa kavereineen oli suhteessa omiin muistikuviini lukiolaiseksi melko lapsellinen, ehkä enempi yläkoulutasoa. Tosin millenium -Pohjois-savo oli ehkä aika paljon kesympi paikka kuin 2010-luvun Espoo. Tarinan edetessä mieleeni alkoi kuitenkin muistua joitakin (jo armeliaasti unohtuneita) tapahtumaketjuja ja lopulta tulin siihen tulokseen, etteivät ne 17-vuotiaat taida paljon viisaampia kuitenkaan olla. Ei nyt, eikä menneisyydessä. Erityisesti pisteitä kirjailijalle siitä, että hän todella tuntuu ymmärtävän nuorten naisten ja tyttöjen maailmaa. Ainakin itse pystyin samaistumaan tyttöjen tuntemiin paineisiin ja seksuaaliseen hämmentyneisyyteen hyvin.

Kirjassa on paljon tasoja. Esimerkiksi pukeutuminen kuvastaa hyvin sukupolvien samanaikaista yhtäläisyyttä, mutta kuitenkin ylittämätöntä kuilua. Tapanille mittatilaustyönä tehty puku ja italialainen solmio on sama kuin Roosalle Guessin kello tai Conversen tennarit. Molemmat ilmentävät itseään, hakevat turvaa ja myös hyväksyntää pukeutumisellaan, mutta eivät silti näe saati ymmärrä tätä yhteyttä toisissaan. Tällainen asetelma taitaa vaivata vanhempien ja lasten välisiä suhteita muissakin asioissa kuin pukeutumisessa.

Tarina etenee hyvin. Ehkä toisen neljänneksen ja puolivälin tienoilla olin havaitsevinani pientä tyhjäkäyntiä, mutta sen jälkeen minut imaistiin uudelleen mukaan. Kirjan lopulla tapahtuu vakavia asioita, jotka panivat pohtimaan monenlaisia moraalisia kysymyksiä. Siitä huolimatta kirjaa ei kuitenkaan voi sanoa synkäksi tai ahdistavaksi. Päinvastoin, kun Tapani naukkailee yksin kotona (sinänsä todellä ikävän tapauksen seurauksena) ja pääsee filosofoinnissaan sen perimmäisen totuuden (naisista) äärelle, en voinut olla nauramatta ääneen.

Totuus naisista sai minut samastumaan tarinaan niin vanhempana kuin ex-tyttösenä. Huvittavana detaljina mainittakoon, että kuten Tapanin vaimo Tiina, minäkin olen kasvatusalan ammattilainen ja tyttäreni kummisetä, siis mieheni veli, on kuntosaliyrittäjä. Siihen yhtäläisyydet (onneksi) loppuvatkin, mutta saivat ne minussa aikaiseksi pari ylimääräistä, henkilökohtaista hihitystä.

"Mä olin et nyt. Nyt oikeesti."

Joonas Konstig: Totuus naisista
Gummerus 2013
348s.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

Viisi asiaa + pari muuta


Nappasin tämän hauskan haasteen Katjalta, joka haastoi bloggaajia mukaan hieman perinteisistä poikkeavin kriteerein. Kuulun kategoriaan 3: tuskaillut Umberto Econ Ruusun nimen kanssa.

Ennen haasteeseen vastaamista pari ilmoitusluontoista asiaa:

Kiitokset teille, ketkä äänestitte minulle pääsiäislukemista! Valitettavasti Bloggerin kyselyvimpain temppuili viikon ajan ja "söi" ääniä, osa äänistä siis katosi omia aikojaan! Näin ollen minulla ei ole aavistustakaan, kumpi kahdesta eniten ääniä saaneista kirjoista sai oikeasti eniten ääniä. Epäilen, etten ehdi pyhinä lukemaan kuin yhden kirjan, mutta olkoon se jompikumpi näistä, viimehetken fiiliksellä valittuna. Nousiaisen Maaninkavaara tai Kari Hotakaisen Jumalan sana, meillä on treffit pääsiäisenä!

Kiitokset myös kaikille tähän mennessä KBF -keskusteluun osallistuneille! Olen saanut (ja toivottavasti muutkin ovat) paljon uusia ajatuksia siitä, mitä kaikkea hienoa kirjojen kanssa voikaan kokea. Palkitsen parhaan kommentin perinteisin menoin kuukausikoosteen yhteydessä, joten vieläkin ehtii keskusteluun osallistua!

Mutta nyt. Viisi asiaa!

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
Siispä kiitos Katjalle Lumiomena -blogiin hauskasta haasteenheitosta!

2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat
Jatkan samalla linjalla Katjan kanssa. Tarttukoon tähän haasteeseen siis jokainen, 

* jonka mielestä kirjan lukeminen sängyssä on paras tapa aloittaa päivä
* jonka sydän pamppailee historiallisten romaanien tahtiin
* jonka mielestä hyvin kirjoitettu tietoteos pesee keskinkertaisen romaanin
* joka tunnustautuu hengenheimolaisekseni rutikuivana realistina, mutta huomaa aina välillä innostuvansa jostain mistä ei pitäisi
* joka tuntee laillani omatunnon pistoksen siivoamista odottavasta tunnistepalkista (on pitänyt siivota se ehkä kaksi vuotta)

Huom! Kaikkia ehtoja ei tarvitse täyttää!

3. viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin (satunnaisessa järjestyksessä):

* sokeri
* vesi
* rakkaus
* hiljaisuus
* uni

4.viisi materialistista (joulu)lahjatoivetta:

* Freddie Mercury - The Great Pretender -kuvateos
* punaiset kävelykengät
* puutarhakatos
* jokin ihana sisustustarra ja tyhjä kohta, johon sen voisi liimata
* valokynä

5. viisi paikkaa, joissa haluaisit käydä:

*Lontoo (olen käynyt kerran ja olen menossa kesällä uudestaan)
* Pohjois-Norja (lapsuuden kesälomista tuttu paikka, ikävöin tuntureita)
* Gotlanti (en ole käynyt, mutta haluaisin joskus kesällä tutustumaan sen ihmeelliseen luontoon)
* Sveitsi (ks. ylläolevat perustelut)
* Road trip missä tahansa USA:n eteläosissa

6. viisi lempiruokaani:

* Kana nachopedillä
* Avokadopasta
* Borssikeitto
* Lihapullat
* Kaikki missä on vuohenjuustoa, halloumia, fetajuustoa tai aurajuustoa, mieluimmin kaikkia samassa ruokalajissa

7. Viisi elämänohjettani:

* Kyllä se siitä. 
* Asioilla on tapana järjestyä. 
* Tee toisille niin kuin toivot itsellesi tehtävän. 
* On turha rukoilla jumalilta sitä, mihin itsekin pystyy. -Epikuros-
JA EHKÄ KAIKKEIN PARAS
* Tätä en olekaan koskaan yrittänyt, joten luulen, että ihan varmasti onnistuu. -Peppi Pitkätossu-


lauantai 23. maaliskuuta 2013

Julie Kibler: Matkalla kotiin

Tämä kansi on aivan upea! Valitettavasti en löytänyt kannen tekijästä mitään mainintaa.

Stephen Kingin 23.11.1963 -teoksen jälkeen halusin vielä viipyä lähihistorian Amerikoissa. Siispä Julie Kiblerin Matkalla kotiin oli itsestään selvä valinta, sillä tämäkin kirja sijoittuu syvään etelään ja käsittelee Kinginkin kirjassa sivumaininnoissa käsiteltyä rotuteemaa edellistä syvällisemmin.

Isabelle on liki yhdeksänkymppinen rautarouva, yhteisössään arvostettu valkoinen nainen, jolla on läheinen suhde tummaihoiseen kampaajaansa Dorrieen. Dorriella on uusi, liian hyvältä vaikuttava poikaystävä ja ongelmissa oleva teini-ikäinen poika, mutta siitä huolimatta hän lähtee Isabellen pyynnöstä road tripille Cinncinnatiin. Dorrie tietää vain, että kyseessä on hautajaismatka, mutta pitkän matkan aikana Isabelle avaa sydämensä ja kertoo elämänsä rakkaustarinan.

Vuonna 1939 ei valkoisten ja tummaihoisten välinen kanssakäyminen ollut suotavaa. Ei varsinkaan Kentuckyssa. Isabellen kotikaupungin rajalla kyltti kehottaa tummaihoisia häipymään auringonlaskuun mennessä. Matalapalkkaiset työsuoriutukset päivänvalossa ovat hyväksyttäviä, mutta muuten valkoiset haluavat elää omassa kuplassaan. Joku viisas on sanonut, että on helpompi pitää erossa kapallinen kirppuja kuin kaksi rakastavaista. Näin käy myös Isabellen takakireälle äidille ja muulle perheelle, kun Isabelle rakastuu nuoreen ja älykkääseen Robertiin. Joka on väärän värinen.

Kibler kuljettaa tarinaa kahdella aikatasolla. Nykypäivässä Isabelle ja Dorrie purjehtivat Isabellen maantielaivalla pitkin valtateitä ristikkolehtiä täyttäen, molempien elämää puiden ja hämmennystä herättäen. Edes 2000-luvulla tumman ja valkoisen naisen yhteinen automatka ei jää huomiotta. Toisaalta lukija saa seurata Isabellen muistojen mukana kesän 1939 kuumiin päiviin ja painostavana leijuvaan sodan uhkaan.

Pidin aivan mahdottoman paljon Dorrien ja Isabellen yhteisestä automatkasta ja näiden kahden niin erilaisen, eri ikäisen ja -värisen, naisen keskinäisen suhteen kuvauksesta. Sen sijaan Isabellen nuoruudesta kertova osuus käynnistyi hitaasti ja minä-muotoinen, runsaasti konditionaalia sisältävä ja selittävä kerronta tuntui raskassoutuiselta. Isabellen ja Robertin tarina kyllä lähti rullaamaan paremmin kirjan keskivaiheilla, mutta senkin jälkeen se kärsi ennalta-arvattavuudesta. Ärsyynnyin myös siitä, että hemmoteltu valkoinen kakara halusi väen väkisin itselleen miehen, jolla olisi ollut asiat varsin hyvin ilman tulenarkaa tyttöystävää. En ole pitänytkään itseäni romanttisena idealistina, mutta tämä asia tuli siis viimeistään nyt todistetuksi.

Dorrien ja Isabellen suhde kuitenkin kannatteli hyvin kliseistä rakkaustarinaa ja kun menneisyys ja nykyisyys yhdistyivät arkun äärellä, kirja nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Kirjan loppu olikin hieno, haikea ja katkeransuloinen.

Matkalla kotiin on kepeälukuinen kirja, mutta aihepiiri ei ole niinkään kevyt. Nykypäivänä, jolloin paljon rasisimista puhutaan, oli herättävää ja hämmentävää lukea siitä, kuinka pelkkä ihonväri on voinut joskus erottaa ihmisiä, alueita ja kokonaisia tarinoita toisistaan. Toisaalta kirja haastoi havainnoimaan myös omia ennakkoluuloja. Niin joutuivat myös Dorrie ja Isabelle tekemään ystävyydestään huolimatta.

Kirjan ovat blogeissaan esitelleet ainakin:
Norkku
Laura
Lumiomena
Hanna
Maija
Suketus

Julie Kibler: Matkalla kotiin
Gummerus 2013
Suom. Riie Heikkilä
504s.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

KBF: Viihdettä, viisautta, voimaa? Miksi luet?

Uusille lukijoille (tervetuloa!) kerrottakoon, että KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.

On vuoden ensimmäisen KBF- keskustelun aika. Tällä kertaa minua kiinnostaisi tietää, mikä on se perimmäinen tunnetila, jota lukiessanne haette. Joskus olen kirjallisissa keskusteluissa huomannut, että mielipide jostakin kirjasta menee hyvinkin pahasti ristiin eri ihmisillä, sillä he hakevat lukemastaan aivan eri asioita. Jos hakee syvällistä filosofista pohdintaa chick litistä, saattaa olla pahasti hakoteillä. Vastaavasti loistava, mutta jollakin tapaa raskas teos voi olla paha pettymys, jos vain haluaisi heittää aivot narikkaan ja viihtyä.

Kukaan tuskin metsästää vain yhtä tunnetta, vaan tarpeet vaihtelevat fiiliksen mukaan. Itse kuitenkin huomaan, että kaikista parhaimmat lukukokemukseni ovat jollakin tapaa samankaltaisia. Keskinkertaisenkin kirjan lukeminen on mukavaa, mutta varsinainen syy, miksi tartun kirjaan toisensa jälkeen, on tällainen onnellinen tunnetila:

* Pakko lukea vielä vähän
* Kirja tuo jonkin uuden näkökulman tai ajatuksen itseä askarruttavaan asiaan
* Yllätyksellisyys, en odottanut kirjalta suuria
* Kun kirjan on ahminut loppuun, ei haluaisi päästää sen tunnelmasta irti
* Vielä vuosien päästä, kun yksityiskohdat ovat mahdollisesti jo unohtuneet, palautuu tunnelma heti mieleen kirjaa muistellessa

Sillä, mistä kirja kertoo tai onko se ns. korkea- tai viihdekirjallisuutta tai asiaproosaa ei ole oikeastaan mitään väliä. En ole myöskään erityisen kielellinen lukija. Kiinnitän teoksen kieleen huomiota lähinnä silloin, jos se on poikkeuksellisen hyvää tai huonoa. Sen sijaan korkeatasoinen teksti, joka ei herätä mitäään edellä listattuista tuntemuksista, lähinnä ärsyttää.

Mikä onni, että olemme ihmisinä ja lukijoina erilaisia! Millaisia tunteita kirjallisuus sinussa herättää? Mikä on se tunne, mitä kirjoista etsit, toivot ja kaipaat?



Ps. Kuvitus liittyy asiaan ainoastaan siinä mielessä, että kirjallisuus ei ole minulle myöskään kovin vakava asia ;) Ainakin Gummeruksella ja Likellä tiedetään, mikä on kevään trendiväri. Muotitietoinen kirjabloggaaja mätsää itsensä kevään kirjoihin 60-lukua henkivällä L'orealin French Rivieralla!

Ps2. Vielä voit äänestää minulle pääsiäislukemista!

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Maria Kallio novellit -extra


Leena Lehtolaisen rakastetun Maria Kallio -sarjan synnystä on kulunut 20 vuotta. Sen kunniaksi Tammi on julkaissut Maria Kallio -extran. Alaotsikko kuuluu: Kevyttä ja vakavaa Leena Lehtolaisen komisariosta. Selailin kirjaa kaupassa ja bongasin sieltä yhtä sun toista Kallio -fania kiinnostavaa. Kirja listaa tapahtuneet murhat ym. rikokset, esittelee kirjankansia ja näkyipä sieltä löytyvän ruokaohjeitakin. Sen syvällisempää tuttavuutta en ole vielä kirjaan tehnyt, mutta palataan asiaa myöhemmin.

Extraan sisältyy myös kaksi aiemmin julkaisematonta Kallio -novellia. Kun Elisa Kirja mainosti tätä Maria Kallio novellit -extraa (sis. siis pelkästään nuo kaksi uutta novellia) kolmen euron sopuhintaan, päätin ottaa varaslähdön ja tilata novellit luettavaksi.

Maria Kallio ja basistin tapaus on hyvin lyhyt, vain seitsemisen sivua, ja se on tribuutti vuonna 2002 kuolleelle Ramonesin basistille Dee Deelle. Kaikki Kallion tuntevathan tietävät hänen musiikkimakunsa ja tässä tarinassa Kallio muistelee, kuinka kohtasi idolinsa ollessaan työtehtävissä Provinssirockissa eräänä opiskelukesänään.

Toisessa, Kuollut Lumiukko -tarinassa, taas tullaan tähän päivään. Maria ja Antti lapsineen asuvat Espoossa ja Maria työskentelee oikeusministeriön perheväkivallan tutkimusprojektissa. Maria tutustuu naapureihinsa erikoisissa olosuhteissa, sillä ravintoloitsija Jussi Karhua näyttää vainoavan huono onni. Tai sitten jokin aivan muu. Kallio sekaantuu tapauksen selvittelyyn yhdessä entisen työkaverinsa, paluun Kallio- tarinoihin tekevän Pihkon kanssa.

Tarinat olivat ennen kaikkea lyhyitä ja olisivat kenties päässeet paremmin oikeuksiinsa oikeassa yhteydessään, eli Maria Kallio extran -sivuilla. Siitä huolimatta oli mukava jälleen lukea uutta Kallio -materiaalia ja tämä toimi hyvänä ruokahalun herättelijänä ensi syksyä silmällä pitäen. Kuolleessa lumiukossa Taneli on eskarissa ja Iida jo kymmenen (voi, miten nuo lapset kasvavat!), joten syksyllä on kiinnostavaa päästä kurkkaamaan, mitä perheen elämään kuuluu ja luonnollisesti jännittää, millaiseen soppaan Kallio itsensä tällä kertaa järjestää!

Leena Lehtolainen: Maria Kallio novellit -extra
Tammi 2013
Elisa Kirja e-kirja
27s.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Stephen King: 22.11.63


Historia on täynnä vedenjakajia. Hetkiä, tapahtumia, henkäyksiä, jotka muuttavan ajan virran suuntaa ja vaikuttavat siihen, millaisiin uomiin tulevaisuus suuntaa. Stephen Kingin romaanissa aika on säikeitä, joiden varassa tulevaisuus riippuu. Jokainen hetki, pienikin arkielämän päätös, voi olla perhosvaikutuksen vuoksi merkittävä. Sinänsä mitättömältä tuntuva ratkaisu laittaa villapaita rikkinäisen kauluspaidan päälle voi olla seurauksiltaan merkittävä. On myös sellaisia hetkiä, jotka ovat polttomerkeillä piirrettyinä ihmisten muistiin ja niidenkin mieliin, jotka ovat syntyneet vasta myöhemmin. Sellaiset hetket ovat suuria vedenjakajia. On helppo nähdä ja tuntea, kuinka historia muuttuu niiden seurauksena ja mielikuvitusta kiihottavaa miettiä, miten asiat olisivat menneet, jos olisivat menneet toisin.

22.11.1963 Yhdysvaltojen presidentti John F. Kennedy murhattiin. Ainakaan läntisestä maailmasta ei montaa sellaista ihmistä löydy, joka ei näkisi sielunsa silmin väkijoukkojen läpi ajavaa avoautoa, vilkuttelevaa presidenttiä ja vaaleanpunaiseen jakkupukuun pukeutunutta maan ensimmäistä naista. Ja aivan yhtä äkkiä Kennedyn pää heilahtaa siihen osuneen luodin voimasta.

Tapahtuma oli maailmanlaajuinen uutinen vuonna 1963, eikä se ole koskaan lakannut kiinnostamasta ihmisiä. Murhasta kiinniotettiin Lee Harvey Oswald, joka itse koki samanlaisen lopun ennen kuin hänen syyllisyytensä ehdittiin aukottomasti todeta. Erilaiset salaliittoteoriat ovat siitä lähtien kukoistaneet. Niitä on ruokkinut sekin, että Kennedyn kuolema oli niin raaka, epäreilu ja masentava teko ja että väkivallan teot eivät suinkaan päättyneet Amerikassa tähän, päin vastoin. Millaiseksi maa ja maailma olisivat muodostuneet, jos Kennedyt olisivat saaneet ajaa reitin rauhassa loppuun saakka?

Jake Epping on nuori opettaja, joka käy säännöllisesti Alin kuppilassa hampurilaisella. Eräänä päivänä Al kutsuu Jaken luokseen, sairaana ja yhden yön aikana vuosikausia vanhentuneena. Hän tarjoaa Eppingille mahdollisuuden muuttaa maailmaa. Epping epäröi, mutta hänellä on mielessään muuta, mitä hän haluaisi korjata palaamalla 50-lopun Amerikkaan.

Siitä alkaa Eppingin elämä George Ambersonina, miehenä, jolla on tehtävä. 22.11.63 on kiehtova yhdistelmä aikamatkailua javanhaa kulta-aikojen tunnelmaa. Kirjan alkuopuolella huomio on ymmärrettävästi aikamatkailussa ja eri aikakausien erojen esilletuomisessa, mutta valtaosaltaan Epping-Amberson elää 50-60-lukujen taitteessa tyytyväisenä miehenä, sulautuneena omiensa joukoon Jodien pikkukaupunkiin.

Tämä kirja on yksi harvoista yli 800 -sivuisista järkäleistä, joka ei mielestäni ollut sivuakaan liian pitkä. Ainoastaan kirjan jälkipuoliskolla, Georgen seuratessa pitkään Oswaldin elämää, meinasin pitkästyä. Mutta jakso oli ikävystyttävä myös Georgen omasta mielestä, joten sitä ei lasketa. Muuten elin hänen ihmeellistä seikkailuaan menneisyydessä kiihkeästi mukana. Aina, kun kirja kertoo syvästä etelästä viisi- ja kuusikymmentä luvuilla, olen sulaa vahaa. Niin tälläkin kertaa. Sitä ei siis voi laskea yksin Kingin ansioksi, mutta hän kyllä maalaa maisemat, värit, tuoksut, maut ja musiikin lukijan silmien eteen taiteilijan ottein. Kirjassa on paljon amerikanrautoja, miesten hiusrasvoja ja naisten vannehameita. On tanssia, vedonlyöntiä ja vanhaa high school -romantiikkaa. Lukija likimain unohtaa kirjan keskivaiheilla (Georgen tavoin), että edessä on tehtävä, varsinainen päämäärä. Ja tehtävä pitää toteuttaa, vaikka niin George kuin lukijakin haluaisivat jäädä Jodieen ikuisiksi ajoiksi. Jännitin ihan tosissani loppuun asti sitä, onnistuuko George estämään Kennedyn murhan. Jännitin, niin kuin asialla oikeasti olisi ollut todellisen maailmanhistorian kannalta jotakin merkitystä tässä ja nyt.

King on taitava, hyvin taitava. Aikamatkustuksesta kirjoittaminen on vaikeaa ja täynnä loogisia sudenkuoppia, mutta King suoriutuu mestarillisesti. Vasta aivan lopulla mentiin mielestäni epäuskottavuuden puolelle, mutta kirjan varsinainen lopetus taas oli niin täydellinen, että annan sen anteeksi. Vietettyäni toista viikkoa Kingin mukana olen valmis antamaan anteeksi paljon muutakin. Senkin, että edellinen ja AINOA tähän mennessä lukemani King -kirja joskus 1990-luvun puolivälissä säikäytti minulta ns. kakat housuun. Sen jälkeen en ole tuntenut tarvetta kirjailijan tuotantoon tarttuakaan, mutta nyt olen onnellinen, että viimein sen tein.

Minulla ei siis ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida, miten 22.11.63 sijoittuu Kingin laajassa tuotannossa: onko tämä erityisen hyvä/huono, tyypillinen/epätyypillinen kirja häneltä (USA Todayn mukaan epätavallisen hienoa Kingia). Mutta minusta tämä oli todella, todella hyvä kirja. Niitä romaaneja, jotka eivät vain kerro tarinaa, vaan kertovat jotakin paljon syvempää ihmisyydestä, rakkaudesta, menettämisestä, pelosta ja sen voittamisesta. Elämän säännönmukaisuudesta ja toisaalta järjettömästä sattumanvaraisuudesta. Tällaiset tarinat voisivat sijoittua oikeastaan mihinkä tahansa aikaan ja paikkaan, mutta todelliset taiturit rakentavat kirjastaan aikakoneen ja vievät lukijansa todentuntuiselle aikamatkalle. Tiiliskivi vie aikansa, mutta on totisesti sen arvoinen.

Hetken aikaa kaikki oli selkeää, ja kun niin käy, tuskin huomaa, että maailma on olemassa. Emmekö me kaikki salaa tiedä sen? Se on täydellisen tasapainon saavuttanut, rattaita ja pyöriä esittävien huutojen ja kaikujen koneisto, kauniiden unien kello, joka helähtelee elämäksi kutsumamme lasin alla. Mitä on sen takana? Sen toisella puolella ja ympärillä? Sekasortoja, myrskyjä. Miehiä, joilla on moukari, miehiä joilla on puukko, miehiä joilla on revolveri. Naisia jotka vääristävät sitä, mitä eivät pysty alistamaan, ja vähättelevät sitä, mitä eivät kykene ymmärtämään. Kauhun ja menetyksen universumi ja sen keskellä pieni valaistu näyttämö, jolla kuolevaiset tanssivat pimeää uhmaten.
(s.635)

Toisaalla:
Kirjojen keskellä
Vaihtoehtoinen loppu kirjalle Stephen Kingin sivuilla:

Stephen King: 22.11.63
Tammi 2013
Suom. Ilkka Rekiaro
869s.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin (Wylie Oversteet)


Tämä kirja herätti huomioni heti, kun näin ensimmäiset ennakkomainokset siitä. Vanha historianopettaja sisälläni vainusi potentiaalin opetusmateriaalina oppilaiden herättäjä- ja/tai raskaan aiheen kevennyskäytössä. Vaikka eipä minulla tällä hetkellä moiseen ole tarvetta ja siksi toisekseen Wylie Oversteet itse arvelee historioitsijoiden lähinnä vetävän kirjasta herneen nenäänsä. Muutaman kerran koinkin jonkinlaista pöyristystä historiallisten mutkien suoristelusta, mutta pääasiassa jätin historoinnin vähemmälle ja keskityin viihtymiseen. Kirjan on suomentanut Panu Väänänen, historiaihminen hänkin, jonka ansiosta kirjaan on lisätty myös puhtaasti Suomen historiaan liittyviä oivalluksia.

Kun ostin tämän kirjan viime viikolla, kertoi myyjä, että uunituoretta kirjaa oli mennyt sinä päivänä kaupaksi paljon. Ja toden totta, astuessani kirjakaupasta ulos, istui kauppakeskuksen penkeillä kaksi nuorta naista samaista kirjaa lukemassa. Joten jonkinlaisesta ilmiöstä taitaa jo tässä vaiheessa olla kyse. Ja miksi ei olisi? (Melkein) kaikkihan me Facebookista puhumme. Usein hieman vähättelevään sävyyn, niin kuin asiaan kuuluu, mutta kuitenkin. Ja olipa äänensävymme mikä tahansa, kuuluu Naamakirjan tarkastaminen monen arkirutiineihin samalla tapaa kuin syöminen tai vessassa käynti. Nekin, jotka ovat some-maailmasta aivan ulkona, ovat ainakin kuulleet feisbuukista. Joten vaikka kirja onkin ennen kaikkea ja täydellisesti viihteellinen, on kyseessä mielestäni hieno oivallus. Se kuvastaa paitsi aikaamme myös sitä, miten asiat tänä päivänä miellämme. 

Itse en ole syventynyt kovinkaan syvällisesti vaikkapa Feissarimokiin, joten minulle tuli pienoisena yllätyksenä se, kuinka Facebook on jo luonut oman kommunikaatiotapansa. Väittäisin (ja ehkäpä joku fiksumpi ja asiaan perehtynyt on asiaa ihan oikeasti tutkinutkin), että Facebook -kommunikaatio perustuu tietynlaisiin keskustelumalleihin, sanontoihin ja sisäpiirivitseihin, jotka leviävät netissä kulovalkean tavoin. Eikä se ole ihme, sillä ihmisten yhdistämisestähän onkin kysymys. Joka tapauksessa huomasin tuntevani keskustelujen mallin jo valmiiksi, vaikka itse keskustelut olivatkin tietenkin sepitteellisiä. Ja huomasin senkin, että FB-koodi leviää myös puhekieleen nopeasti ja salakavalasti. Kiitokset siis tekijälle ja suomentajalle paneutumisesta ja asiaan kuuluvasta kielestä. Olisi karmeaa lukea FB -kirjaa, josta paistaisi läpi se, ettei kirjoittaja ole koskaan naamakirjaa avannutkaan!

Kuten jo aiemmin totesin, viihdyin kirjan parissa hyvin. Kirja on ohkainen, eikä tekstiä ole paljon, joten tämän hotkaisi mukavana välipalana. Keskusteluissa oli muutamia niin hyviä tiivistyksiä historiallisista tapahtumista, että niitä voi pitää suorastaan helminä. Huumori oli purevaa, joskin välillä se lipsahti lievästi ärsyttävään teekkari-besserwisser -tyylin puolelle. Onneksi ei kovin usein. Luin kirjan yhdeltä istumalta, joten mahdollisesti aloin loppua kohti puutua, mutta kirjan loppuosa ei ollutkaan enää niin hyvä kuin alku. Mieleeni tuli, että ehkä meille läheisempiä, esim. 1900-luvun tapahtumia, on hankalampi tiivistää FB-keskusteluun, sillä tapahtumien kompleksisuus on meillä paremmin tiedossa. Tällaista rajusti yksinkertaistavaa huumoria on luonnollisesti sitä hankalampi purematta niellä, mitä enemmän omia ristiriitaisia tunteita asiaan liittyy.

Joka tapauksessa Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin on oivallinen huumoripläjäys ja niitä kirjoja, joiden arvelen esiintyvän usein ylioppilas- ja vielä ensi joulunkin lahjapaketeissa. Jokainen, joka joskus on naamansa kirjaan pistänyt, kiinnostuu tästä varmasti.

Esimerkkilainauksia olisi vaikka muille jakaa, mutta otetaan nyt tämä episodi raamatunhistoriasta, mikä allekirjoittanutta on aina ihmetyttänyt ja vaivannut. Ei ihmetytä enää!

Jumala > Aabraham Hei A, olet vielä pystyssä kympin viime viikon minigolfista.

Aabraham En saa massia ennen kuin ensi kuussa.

Jumala No uhraa sitten poikasi minulle.

Iisak Isä hei, mitä sä sillä puukolla teet?

Aabraham Olen pahoillani, poika. Pysy paikallasi.

Jumala HEI JÄBÄ ÄLÄ!

Aabraham Mutta...

Jumala Se oli vitsi! Anna massit kun pystyt. Jessus.

Aabraham Anteeksi, en tajunnut ilman hymiöitä.

Jumala Häh? Ajatteletko tosiaan, että minä vaatisin rakkaan pojan uhraamista?

Jeesus ...

Jumala Eri juttu!

Wylie Oversteet: Maailmanhistoria päivitettynä Facebookiin
Atena 2013.
151s

lauantai 9. maaliskuuta 2013

We Will Rock You


Maaliskuun toinen oli minulle kovasti tärkeä päivä. Pidenpään blogiani seuranneet tietävätkin Queen -faniudestani. Queen ja Freddie Mercury ovat ehdottomasti suurimpia idoleitani musiikin saralla ja ehkä ylipäänsä missään. Alkuperäistä Queenia en pääse tässä elämässä näkemään livenä, mutta jo jonkin aikaa haaveissani on kangastellut Lontoossa jo kymmenen vuotta pyörinyt, yhtyeen musiikkiin perustuva musikaali. Kun viime kesänä luin We Will Rock Youn saapuvan maailmankiertueellaan myös Suomeen, ei osallistumista tarvinnut kauaa miettiä. Liput ja lapsenvahdit varattiin saman tien.

We Will Rock You sai ensi-iltansa Lontoon Dominion Theatressa toukokuun 14. päivänä vuonna 2002. Musikaali saavutti oitis ennennäkemättömän suosion, mutta se sai osakseen jopa Queenille täysin ennenkokemattoman määrän kriittistä riepottelua. Suurin osa kriitikoiden ärtymyksestä kohdistui Ben Eltonin tarinaan, jota muun muassa Daily Mirror luonnehti "täysin naurettavaksi".
---   ---   ---
Pitkien pohdintojen jälkeen alkuperäinen suunnitelma omaelämäkerrallisesta tarinasta hylättiin. "Se olisi ollut liian noloa", Brian May sanoo. Tässä vaiheessa kuvioon otettiin mukaan Ben Elton.
Entinen koomikko Elton, josta oli sittemmin tullut kirjailija, ohjaaja ja yksi Musta Kyy -komedian käsikirjoittajista, laati tarinan, joka on sekoitus Matrixia ja kuningas Arthuria ja johon "kiteytyy Queenin musiikin henki". 

Tarina sijoittuu tulevaisuuteen. Maailmaa hallitsee Globalsoft -yhtiö, elämä tapahtuu bittiavaruudessa ja kaikki yksilöllisyys on tukahdutettu. Samoin on käynyt elävälle musiikille, ja tietysti myös rockmusiikille. Musiikki on musiikkiohjelmointia ja lyriikat, kuten koko elämän sisältö, melkoista gagaa.

Kappaleen nimi on sanaleikki. Rumpali muisteli, että hänen kolmevuotias poikansa Luther, jonka äiti Dominique on ranskalainen, oli sanonut "ca ca" vanhempien pantua radion päälle. Roger Tayloria lainaten, tämä ranskalainen sana tarkoittaa "sitä mikä tulee ulos takapuolesta". Nimi sopi yksiin niiden epäilysten kanssa, joita Rogerilla oli senaikaisesta radiosta.

Muutamia toisinajattelijoita kuitenkin vielä on. Nuori Galileo Figaro kuulee omituisia ääniä päässään. Ne tekevät hänet miltei hulluksi, mutta toisaalta varmaksi siitä, että hänellä on jokin suuri tehtävä. Kun ilkeä Ga Ga -poliisi Khashoggi, Killer Queenin kätyri, pidättää Galileon yhtä aikaa nuoren tytön, Scaramouchen kanssa,  saa Galileo kumppanin. Yhdessä he löytävät Bohemians -nimellä tunnettavat kapinalliset,  jotka haluavat rapsodiansa takaisin ja pitävät yllä legendaa Queenin kätkemästä, viimeisestä säilyneestä soittimesta.

Kuten huomata saattaa, tarina pohjautuu vahvasti Queenin kappaleisiin. Likipitäen kaikki suurimmat hitit ovat mukana. Heti alusta on selvää, että musikaalin pääosassa on musiikki, jota huumoripitoinen tarina tukee. Juoni ei tosiaankaan ole erityisen omaperäinen tai maailmaa mullistava, mutta hauska. Itse asiassa se mielestäni kuvastaa hyvin Queenia yhtyeenä: mahtavaa musiikkia, mahtipontisuutta, räävitöntä(kin) huumoria. Yksinkertaisesti hauskanpitoa ja suuren mittakaavan showta. En yhtään ihmettele sitä, että musikaali on saavuttanut niin suuren suosion sekä Lontoossa että ympäri maailmaa.

Itselleni livemusiikki oli mahtava elämys. Penkissä istuessani tajusin, etten tosiaankaan ole koskaan kuullut Queenin musiikkia livenä. Eipä niitä kappaleita ihan mikä tahansa bändi lähdekään versioimaan. Musikaalin yhtye oli kuitenkin iskussa ja samaa voi sanoa näyttelijöistä, jotka lauloivat kertakaikkisen upeasti. Erityisesti Killer Queenia esittänyt Jenna Lee-James oli  ääneltään aivan upea. Erityisen paljon sykähdyttivät myös Scaramouchen ja Galileon yhdessä laulama Who Want's to Live Forever ja Khassogin Seven Seas's of Rye, jonka koreografia oli lainattu suoraan Freddie Mercurylta ja mikä ainakin 22. penkkiriviltä nähtynä sai aikaan hetkellisen illuusion siitä, että kuusikymppinen rokkikukko olisi ollut itse lavalla jammailemassa!
Niin, Freddie. Queenin entinen nokkamies ja rokkikukko tuli kauniisti, muttei liikaa, tarinassa esille. Kuten myös moni muu jo edesmennyt rock-legenda. Kaiken kaikkiaan musiikki oli niin hieno elämys, että se myös kumosi aiemman epäilykseni siitä, ettei Queenia kannattaisi mennä kuuntelemaan livenä ilman Freddie Mercurya. Nähtävästi kannattaa (maailmankiertuetta odotellessa). 

May ja Taylor olivat luopuneet epäilyksistään musiikkiteatterin suhteen ja markkinoivat musikaalia esittämällä toisinaan näyttelijöiden mukana lopussa kajahtavaa Bohemian Rhapsodya. Kaksikko esiintyi kritiikistä huolimatta uhmakkaana ("He ovat vain vanhoja ja katkeria journalisteja.") ja vakuutti, että "Freddie olisi ollut haltioissaan". Vaikka Ben Eltonin tarina ehkä olikin "täysin sisällötön", kuten Daily Mailissa kirjoitettiin, on vaikea kuvitella, etteikö Mercury olisi halunnut, että hänen musiikkiaan esitetään illasta toiseen Lontoon West Endissä uusille katsojille, joista moni ei ehtinyt nähdä Queenin konsertteja.

Kursivoidut teksti ovat lainauksia teoksesta Mark Blaken Is This The Real Life? Queen - Rockin kuninkaalliset. Täältä pääset lukemaan esittelyni kirjasta. Laura Jacksonin Freddie Mercury -elämäkerrasta voit taas lukea täältä.

Aidsia vastaan taistelevaa The Mercury Phoenix Trustia voi tukea vaikkapa ostamalla tällaisen Freddie -paidan!

Lue myös Linnean raportti musikaalista täältä

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun


Jossakin vaiheessa Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun kiersi ahkerasti ympäri blogistaniaa kehuja saaden. Syystä tai toisesta en kuitenkaan oikein missään vaiheessa tajunnut, mistä on kysymys. Syytän sitä, että kirjaboggajallakin on rajansa: kaikkia kiinnostavia kirjoja ei vain pysty rekisteröimään. Siitäpä syystä tämä kirja ei herättänyt kiinnostusta, ennen kuin viime syksynä pääsin kirjamessujen yhteydessä kuulemaan Hiltusta hänen uuden kirjansa tiimoilta. Ensinnäkin kirjailija oli tavattoman sympaattisen ja mukavan oloinen. Ja ehkä ainakin melkein yhtä tärkeää oli tietenkin se, että Hiltusen Studio -sarja vaikutti aidosti kiinnostavalta. En nyt enää (onneksi) muista, millaista kirjallisuutta olin luullut Hiltusen kirjoittavan, mutta joka tapauksessa sain huomata olleeni totaalisen väärässä. Koska kirjabloggaajalla on myös valittettavan rajallinen määrä aikaa, realisoitui lokakuinen valaistumiseni teoiksi vasta nyt. Osittain kirja valikoitui luettavakseni silläkin perusteella, että kun kerran vietin helmikuun kaunokirjallisesti Tampereen kirjallisissa miljöissä, on nyt jo korkea aika ryhtyä valmistautumaan kesäkuiseen matkaani. Siispä Lontoota kehiin!

Vilpittömästi sinun kertoo suomalaisesta Liasta, joka asuu Lontoossa ja työskentelee perinteikäässä Level- lehdessä graafikkona. Lialla on taustallaan jotakin kipeää ja synkkää, joka vaikuttaa hänen elämäänsä, olemukseensa ja tekee hänestä lukijallekin hieman vaikeasti lähestyttävän. Vai onko se sitten sitä suomalaisuutta, josta kirjassa paljon puhutaan. Vaikka entinen kotimaa tuntuu Liasta koko ajan vieraammalta, joitakin asioita ja tunnetiloja englannin kieli ei vain pysty tavoittamaan. Lian elämä muuttuukin, kun hän kohtaa toisen suomalaisen naisen, Marin. Siitä alkaa ystävyys, joka aluksi on varsin suomalaiskansallista juhlimista, mutta saa pikku hiljaa uusia käänteitä. Lialle alkaa nimittäin paljastua, ettei Mari olekaan aivan tavallinen ihminen. Pikemminkin päin vastoin.

Ei siitä sen enempää, jätetään jännitystä tulevillekin lukijoille. Sen voin kuitenkin sanoa, että Marin kautta Lia tulee osaksi omituista työyhteisöä, joka on sekoitus yksityisetsivätoimistoa, kansalaisaktivismia ja lain harmaan alueen soveltamista. Studion myötä Lia saa uusia tuttavia, näyttelijä-Maggien, pellepeloton-Bergin, hakkeri-Ricon ja etsivä-Paddyn. Ja Studion myötä Lia muuttuu: hän sukeltaa maailmaan, jossa asioita muutetaan mieluisiksi tuosta vain ja jossa vaaraa katsotaan tarpeen vaatiessa tyynesti silmästä silmään.

Lian elämänmuutoksen lisäksi kirjassa on kaksi eri tarinaa: toisaalta Lia auttaa vaikeissa oloissa eläviä latvialaisia prostituoituja ja toisaalta on mukana tuhoamassa raskaan sarjan oikeistopopulistin mainetta. Näiden tarinoiden kautta Hiltunen tuo kirjaansa yhteiskunnallista, poliittista ja syvästi inhimillistä pohdintaa, mikä on ehdottomasti kirjan parasta antia. Kaikesta näkee, että taustatyöt on tehty huolellisesti ja yksityiskohdat mietitty tarkkaan: Studion operaatiot tuntuvat oikeasti täysin mahdollisilta toteutettavilta. Kirjan kieli on soljuvaa, dialogi uskottavaa ja kuvailevuutta on sopivasti. Kaiken kaikkiaan kirjaa oli mukava ja ilo lukea. Juoni piti otteessaan ja lyhyet luvut houkuttelivat lukemaan vielä yhden nukkumaanmenoajan ylityksen uhallakin.

Jonkin verran kysymysmerkkejä kuitenkin jäi ilmaan leijumaan. Ensiksikin Studion perusajatuksessa on jotakin häiritsevää. Vaikka henkilöt ovat ns. hyviksiä ja toimivat epäoikeudenmukaisuutta vastaan, on oman käden oikeuden käyttämisen kuitenkin häiritsevää. Onneksi kirja lopulla asiaa problematisoi myös Lia (siitä iso plussa!). Lisäksi upeat puitteet ja rajattomat resurssit, helikopterit, pelit ja vehkeet ovat himppasen epäuskottavia. Toki ymmärrän, että tämä kaikki kuuluu maailmaan, jonka kirjailija on tietoisesti halunnut luoda tällaiseksi, mutta siitä huolimatta se välillä vaivasi. Lisäksi Lia ja Mari ovat molemmat henkilöhahmoina ristiriitaisia ja vaikeita. Moniuloitteisuus on ok, mutta huomasin, että en oikein pitänyt kummastakaan. Oletan, että tämä on osin tarkoituksellista, sillä monet muut kirjan hahmot taas ovat hyvinkin symppiksiä, mutta puolestaan enemmän yksiuloitteisia.

Uskon siis, että ajan kanssa pääsen päähenkilöidenkin kanssa tutuiksi. Ja jatkoa seuraa, Sysipimeä on nimittäin jo kirjapinossa odottamassa!

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun 
Gummerus 2011
424s.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Maaliskuun Copycat-tyttö :)

Kirjabloggaajien Copycat-kalenteri aukeaa kolmannen kerran. Maaliskuussa meille poseeraa


ihana Paula Luen ja kirjoitan -blogista!

Tykkään tästä kuvasta vallan mahdottomasti. Paitsi että kuva on kaunis ja herkkä, tuli Paula tämän myötä ensi kertaa omalla kuvallaan blogijulkisuuteen. Respect!

Luen ja kirjoitan täytti 28.2. kaksi vuotta. Synttärit menivätkin minulta merkkipäivänä ohi, mutta onneksi voin korjata vahingon nyt: SIIS PALJON ONNEA! Synttäripostauksessa Paula tiivisti erittäin hyvin kaiken sen, mikä kirjabloggaamisessa on niin hienoa.

Luen ja kirjoitan on paitsi kirjablogi myös kirjoittamisblogi, sillä Paula kirjoittaa esikoisromaaniaan. Kirjallisuutta Paula lukee monipuolisesti, viime aikoina blogissa on esitelty mm. Mari Möröä, Agatha Christietä ja Aki Ollikaista. Itse tykkään erityisesti siitä, että uutuuksien ohella Paula lukee paljon vanhempaakin, retroa kirjallisuutta :) Käykääpä tutustumassa, jos ette ole vielä ehtineet!

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Helmikuun luetut

Tämän kuukauden sato. Mikä houkuttaa kannen perusteella eniten?

Näin taaksepäin katsottuna helmikuu on ollut hämmästyttävän monipuolinen kuukausi. Olen ehtinyt lukea vaikka mitä, vaikka tuntuu, että sairastin suurimman osan kuukaudesta ja tein vielä normaalia enemmän ansiotöitäkin. Ja helmikuuko muka lyhyt, ei näköjään!

Kaiken lisäksi lukemisten suhteen kuukausi oli laadukas. Se alkoi hyvin J.K. Rowlingin uudella vaihteella Paikka vapaana. Sitä ennen olin tosin jo ehtinyt äänestämään Blogistanian Globaliaa. Vakavaa, vieläkin jatkuvaa pohdiskelua omasta minästä ja kuvasta aiheutti Jaana-Mirjam Mustavuoren Nainen puntarissa. Tämä oli sellainen kirja, josta todennäköisesti tarttui jotakin mukaan ihan elämänkin mittaisella perspektiivillä mitattuna. Ei mitenkään pieni saavutus. Aloitin myös tutustumiseni Kazuo Ishiguroon lukemalla novellikokoelman Yösoittoja. Tämä lukukuukausi tosin oli niin huikean mieltämyllertävä, että pakko todeta Ishiguron jääneen väliiputoajaksi. Mutta sen, missä kirjaa luin (hotellihuoneen kylpyammeessa Pyynikin rinteiden kupeessa, mahataudista toipuen), tulen varmaan muistamaan pitkään.

Tampereesta tulikin tämän kuukauden teema. Luin nimittäin kaksi erinomaista suomalaista trilleriä, jotka molemmat sijoittuivat sinne. Harri V. Hietikon Lausukaa paranoid shokeerasi ja ihastutti, Salla Simukan Punainen kuin veri imaisi ja jäi mieleen pyörimään. Pyynikki vilahteli täälläkin ja lisäksi nostalgisessa Metsolat: Uusi tie -teoksessa, joka päätti pitkään työn alla olleen Metsolat -(dvd)putkeni. Luin myös H.C. Andersenin Satuhelmiä. Ja esittelyyn pääsi niinikään kiehtova Lasse J. Laineen Suomen luonto tunnistusopas sekä lapsiani ihastuttava klassikko Gösta Knutssonin Eläköön Pekka Töpöhäntä. Kun vielä kuukauden päätteeksi kävin katsomassa Marko Kilven Elävien kirjoihin -romaaniin perustuvan 8-pallon, niin johan tuossa on toimintaa yhdelle kuukaudelle!

Ja nimenomaan äksön-painotteinenhan helmikuusta sitten tuli. Toimintaa ja Tamperetta, ei huono ollenkaan :)
Mitähän maaliskuussa? Ainakin uutuuksia on luvassa ja luulenpa, että siirryn nyt Tampereelta vähän kauemmaksi ja maan rajojen ulkopuolelle. Parasta aikaa vietän aikaani Lontoossa, arvaatteko mikä kirja on kyseessä? Jos ette arvaa, voitte halutessanne myös tarkistaa ylhäältä löytyvältä Kirjat, joita luen nyt -välisivulta.

Tänä vuonna ei ole vielä käyty yhtä KBF-keskustelua, joten on jo korkea aika käynnistää vuosi niiltäkin tiimoilta. Sitä ennen kuitenkin toivotan mukavaa maaliskuuta ja valloittavaa viikonloppua. Kiitos kun olette siellä ja pysytte mukana. Nyt lähden ensiksi päiväksi maalle ja huomenna Helsinkiin. Queen -fani on lähdössä musikaalia katsomaan :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...