keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Suomen luonto. Tunnistusopas (Lasse J. Laine)


Tätä tietokirjaa olen odottanut eniten tänä talvena/keväänä. Lasse J. Laine on tehnyt komean tiiliskiven (mutta ei luotaantyöntävää järkälettä), joka esittelee kauniilla kuvilla ja tiiviillä teksteillä 800 suomalaisen luonnon keskeistä lajia. Edustettuna ovat niin kasvit, eläimet, linnut, sienet, kalat kuin hyönteisetkin. Tunnistaminen on kuvien avulla helppoa ja tavallisten kuvien lisäksi esimerkiksi eläinten tunnistamista helpottamaan on kuvattu myös jälkiä ja jätöksiä (!). Levinneisyys- kukkimis,- pesimis- ym. tuikitarpeelliset tiedot löytyvät niin ikään tekstien lopusta. Viimeisiltä sivuilta löytyy asiasanahakemisto niin suomen- kuin latinankielisilläkin termeillä.

Kirjan sisältö on jaettu hauskasti eri elinympäristöjen mukaan: taajamaan, metsään, niittyyn vesistöön, suohon ja tunturiin. Aluksi tämä hämmensi, kunnes oivalsin, että jaottelu tukee havainnointia ja houkuttelee tutkimaan lisää. Jos olen kirjan avulla juuri tunnistanut ahosuikerosammaleen, tulee ehkä mieleeni samalla vilkaista ympärilleni, jos jossakin näkyisi myös haavankeltajäkälää tai pulkkosieniä.

Laine kertoo esipuheessaan toiveekseen, että kirja herättäisi jokaisessa meissä asuvan luontoihmisen. Se on hieno toive ja hyvin osuvakin sellainen. Olen jo muutaman vuoden ajan harmitellut sitä, että ala-asteen biologian opetukset ovat painuneet käytönpuutteessa unholaan. On ärsyttävää, kun ei tunnista pihan linnuista juuri talitinttejä ja variksia eksoottisempia otuksia. Ja kuitenkin tietää, että joskus olen nämä osannut! Kunhan kevät koittaa, aion paikkailla aukkoja nuuskimalla lähiympäristöä Suomen luonto -kourissani. Ja tosiaan, vaikkei teos mitään taskumallia olekaan, ei se kuitenkaan ole liian suuri retkelle mukaan otettavaksi.

Kevättä tämä kirja odottelee sohvapöydällä. Aina aika ajoin kirjaan on mukava tarttua. Joskus jotain uutta oppiakseen, mutta yhtä lailla kuvien vuoksi. Laineen kuvat ovat kauneuden ohella korkeatasoisia, joten hyödyn lisäksi kirjasta saa myös silkkaa iloa silmille.

Lasse J. Laine: Suomen luonto. Tunnistusopas.
Otava 2013.
447s.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Elokuva:8-pallo


Luin Marko Kilven Elävien kirjoihin -romaanin heti tuoreeltaan huhtikuussa 2011. Olin viimeisilläni raskaana ja mieleeni on jäänyt elävästi, kuinka ahdistuneena luin kirjaa. Itkeskelin ja valvoin yömyöhään, koska en kertakaikkiaan saanut unta, ennen kuin tiesin, miten Pikelle ja Aleksille lopulta käy.  Vaikka koin ahdistusta, en toisaalta voinut olla ihastelematta Kilven kaunista kirjoitustapaa ja elokuvamaista tarinan kuljetusta. Jo kirjaa lukiessani ajattelin, että kirjasta syntyisi hieno leffa. 

Siksi en hirveästi yllättynytkään, kun kuulin, että Aku Louhimies ohjaa kirjaan pohjautuvan pitkän elokuvan. Jonkin verran kyllä yllätyin, kun kuulin näyttelijät: Pirkka-Pekka Petelius vielä mahtui kuvaani Elias Kaskesta, mutta Mikko Leppilampi Olli Repona ja Jessica Grabowsky Pikenä saivat kulmakarvani kohoamaan. Myös tarinan nimen muuttuminen 8-palloksi aiheutti pienoista hämmennystä. Olen seurannut elokuvan valmistumista melko tarkasti. 8-pallo on Kuopiolle iso asia. Täällä elokuvien tekeminen ei ole arkipäivää kuten etelän suurissa kaupungeissa, joten elokuvakaravaanin saapuminen Savon sydämeen viime talvena oli iso tapaus. Ja nyt elokuvan nähtyäni voin tyytyväisenä todeta, että kyllä Kuopion elokuvasta tuntee, vaikkei sitä sen kummemmin erikseen alleviivatakaan. Tarina voisi tapahtua missä tahansa suomalaisessa kaupungissa. Ja sehän elokuvan ja romaanin niin hienoksi tekeekin, että tämä tapahtuu koko ajan, monessakin paikassa.

8-pallo kertoo entisestä huumekuningatar Pikestä, joka on vankilassa synnyttänyt tytön, Aleksandran (kirjassa vauva oli poika, miksiköhän nyt tyttö? Ovatko tytöt jotenkin söpömpiä elokuvallisessa mielessä, vai?). Kun Pike vapautuu vankilasta, hän on vakaasti päättänyt aloittaa uuden elämän. Entisen narkkarin elämä on kuitenkin yksinäistä. Naapureista ei ole paljon tukea antamaan, eikä leikkipuistoon uskalla mennä tavallisten naisten joukkoon. Ruokavalio koostuu roiskeläppäpitsasta ja vauvansoseesta. Onneksi on Elias Kaski, psykologi ja poliisi, jolla on melko omituiset toimintatavat. Hänen uusi parinsa, omaa kriisiään läpikäyvä Olli Repo ihmettelee miehen läheisiä välejä rikollisiin. Kaski yrittää katsoa Piken perään, mutta pian entinen elämä löytää piilottelevan naisen. Piken ex, kamala Lalli, pehmittää Piken ja alkaa pitää hoviaan Piken ja Aleksandran luona. Selviääkö Pike vai suistuuko hän takaisin huumemaailmaan?


Kun aluksi kerroin kohotelleeni kulmia näyttelijävalinnoille, on kohtuullista nyt vakuuttaa, että kaikki näyttelijät tekevät hienot roolityöt. Grabowsky Jessicana ja Eero Aho Lallina olivat huikean hyviä. Jos Aho ei ole vuoden päästä Jussi -ehdokkaana, olen kyllä pettynyt. Leppilampi ja Petelius ovat myös uskottavia rooleissaan. Pidin siitä, että elokuvassa oli paljon hiljaisuutta. Asioita ei selitelty puhki, vaan annettiin tunnetilojen näytellä pääosaa. Erityisesti Grabowsky pystyi ilmentämään pelkällä hiljaisuudella hämmentävän paljon asioita. 

Onneksi en lukenut alkuperäisromaania ennen elokuvaa, sillä elokuvan juoneen oli tehty joitakin merkittäviä muutoksia. Jos kirja olisi ollut tuoreena mielessä, olisi asia saattanut häiritä, mutta nyt onnistuin ajattelemaan elokuvaa omana, itsenäisenä kokonaisuutenaan. Onko sitten Kilven vai Louhimiehen ja käsikirjoittaja Jari Olavi Rantalan versio parempi, siihen en osaa ottaa kantaa. Pidin aikoinani kirjasta ja pidin nyt tästä elokuvastakin. Siinä missä Elävien kirjoihin ei välttämättä sovi kaikista herkimmille, ei 8-pallokaan ole hyvän mielen elokuva. Merkintä K-16 ei tosiaankaan ole vitsi tai ohjeellinen suositus, vaan täysin paikallaan. Jossakin vaiheessa mietin, ettei täysi-ikäisyyden vaatiminenkaan olisi välttämättä ollut liioiteltua.



Vaikka tarina kulkee hieman erilaisia latuja, onnistuu 8-pallo kuitenkin vangitsemaan hyvin Kilven romaanin hengen. Molemmat käsittelevät yhteiskuntaa, sen varjoissa elettävää osaa, tavalla, josta soisi heräävän yleistä keskustelua. Vaikka tuon maailman kuvaus on armotonta, ei elokuvan jälkeen tee mieli mennä suihkuun pesemään niljakasta oloa. Piken tarinassa on myös valoa ja toivoa. Onnellisiakin loppuja on olemassa, ainakin kirjoissa ja elokuvissa. Ja 8-pallo, se on oikein onnistunut elokuvan nimi.


sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri


Näen tämä kirjan väreinä. Punaisena, puhtaan valkoisena, sysimustana ja kirkkaan pinkkinä. Se on tarkoituskin, sillä Punainen kuin veri aloittaa trilogian, jonka päähenkilönä on 17-vuotias Lumikki -niminen tyttö. Seuraavat osat, Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu, ilmestyvät syksyllä 2013 ja keväällä 2014. Kuten nimistä voi huomata, kirjat nojaavat vahvaan visuaalisuuteen.

Tekeekö kirjasta nuortenkirjan se, että päähenkilö tai -henkilöt ovat nuoria? Sitä mietin muutamaan otteeseen kirjaa lukiessani. Olen sitä mieltä, että näin ei välttämättä ole. Salla Simukka onnistuu viekoittelemaan tarinansa mukaan niin nuoren kuin aikuisenkin.

Lumikki on erilainen nuori. Hän on iästään huolimatta ehtinyt kärsiä paljon ja oppinut näin pitämään huolen itsestään. Itse asiassa hän on ikäisekseen hämmästyttävän nokkela, taitava ja fiksu. Lumikin menneisyys keriytyy auki pikku hiljaa takaumina ja muistoina. Taustalla on paljon, paljon tummaa ja synkkää, on kyllä jotain valoista ja kaunistakin, vaikkakin surureunoin kehystettynä sekin. Varsinainen tarina alkaa kuitenkin siitä, kun Lumikki löytää koulunsa pimiöstä verisiä rahoja narulle ripustettuina. Lumikki ei haluaisi olla asian kanssa missään tekemisissä, mutta ei voi uteliaisuudelleen mitään. Ja pian hän onkin päälakeaan myöten mukana sopassa, johon koulun silmäätekevät nuoret ovat sotkeutuneet.

Kirja on helppo ja nopealukuinen. Juoni etenee hyvin ja luontevasti, koukuttavastikin. Lumikin menneisyydestä kerrotaan juuri niin paljon ja niin vähän, että seuraavaa trilogian osaa jää odottamaan innolla. Viihdyttävyydestään huolimatta Simukka on kuitenkin kirjoittanut tarinaan rankkoja teemoja kuten koulukiusaamisen ja raadollisen huumebisneksen. Miljöökirjojen ystävänä viehätyin Simukan Tampere -kuvauksesta. Vietin pari viikkoa aikaisemmin lomaa Pyynikillä, joten oli kiehtovaa upputua juuri samoihin maisemiin sijoittuvaan trilleriin.

Pidin kirjasta paljon, mutta en voi mitään sille, että jonkinlainen Neiti Etsivä -fiilis tästä jäi. Lumikki on pikkuisen liian nokkela ja pätevä ollakseen uskottava. Rosoa kuitenkin löytyy, joten olen tulevan suhteen toiveikas. Ehkä Simukka nostaa päähenkilönsä Paula Drewia syvällisemmälle ja aikuista lukijaa miellyttävämmälle tasolle. Aika näyttää, syksyllä olemme jo paljon viisaampia!

Lopuksi kiitokset Laura Lyytiselle upeasta kannesta. Juuri tältä trillerin kuuluukin näyttää.

Muualla:
Nenä kirjassa
Järjellä ja tunteella
Sonjan lukuhetket

Lumikki-trilogian kotisivut

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi 2013
264s.

torstai 21. helmikuuta 2013

H.C. Andersen: Satuhelmiä


H.C. Andersenin Satuhelmiä sisältää valikoiman tuttuja ja myös oudompia satuja. Tutuinta osastoa edustaa Keisarin uudet vaatteet ja Prinsessa ja herne. Kirjan sisältö kuvaa uskoakseni hyvin Andersenin tuotantoa. Osa saduista on hyvin lyhyitä, osa pitempiä. Osa on selkeästi lapsille suunnattuja, osa taas aikuisempaan makuun tarkoitettua. Ja osa oli mielestäni todella hyviä, osa taas lähinnä outoja.

Muutamat saduista on julkaistu kirjassa ensimmäistä kertaa suomeksi. Näistä jonkinlaista reaalifantasiaa edustava Korttipakan valtiaat oli jännän salamyhkäinen ja hyvä, sen sijaan Pariisin maailmannäyttelyyn löyhästi sijoittuva Metsänymfi ei oikein auennut missään vaiheessa.

Satuja lukiessa lukijalle tulee usein punastuttavan selvästi mieleen, että satusetä kirjoittaa omasta elämästään. Esimerkiksi Kynäniekka tuntuu olevan suoranainen vuodatus jollekin petturimaiselle tuttavalle. Sadut tuntuvat myös yllättävän raikkailta ja tähän päivään sopivilta. Vaikea sanoa, onko kyse ikiaikaisista teemoista vai onnistuneista suomennoksista. Esipuheen perusteella Andersenia arvosteltiin aikanaan kielen suoruudesta ja puhekielisyydestä, joten ehkäpä kunnia kuuluu kirjailijalle itselleen.

Satujen lisäksi kirjassa on kuvituksena Andersenin itse tekemät paperileikkaukset. Valitettavasti kirjan taitossa on kuitenkin iskenyt nuukuus, eivätkä hienot leikkaukset tai edes se, mitä kuvat esittävät, pääse oikeuksiinsa pienissä kuvissa.

Jotakin samaa tässä kirjassa oli kuin Oscar Wilden satukokoelmassa.

Andersen, H.C: Satuhelmiä
Basam Books 2006.
Suom. Mervi Sainio
130s.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Mitä muistat Metsoloista?


Luin juuri Metsolat tv-sarjaan pohjautuvan kirjasarjan viimeisen Uusi tie -osan. Olen tämän syksyn ja talven aikana katsonut sarjaa DVD:ltä ja kun pääsin pari viikkoa sitten loppuun, oli pakko vielä hakea tämä kirja kirjastosta lukuun, se kun jatkaa Metsolan suvun tarinaa vielä tv-sarjaa pitemmälle. Jos minun pitäisi valita yksi televisio-ohjelma, joka kuvaa lapsuuden mielenmaisemaani, olisi potentiaalisia vaihtoehtoja useitakin. Todennäköisesti päätyisin kuitenkin Metsoloihin.

Metsolat on yksi 1990-luvun suursarjoista, vaikka sitä kuvattiin kaikkiaan nykymittapuulla mitattuna "vain" nelisenkymmentä jaksoa. Sarja käsittää vuodet 1987-1993, myöhemmin kuvattiin vielä vuoteen 1996 sijoittuva joulujakso. Sarja pohjalta tehtiin uskollisesti sarjaa mukaileva kirjasarja, jonka viimeinen osa ulottuu aina vuoteen 1997 saakka.

Vaikka oma lapsuuteni kului Kainuun sijasta Ylä-Savossa, on maantieteellinen yhteys riittävä siihen, että tunnen olevani Metsoloiden maisemissa kotonani. Tietysti on sanottava, että myös sarja on hyvin tehty. Sarja kuvaakin hienosti yhteiskunnan muutosta tuona varsin merkittävänä ajanjaksona Suomen historiassa. Esille tuodaan niin merkittävät poliittiset kuin taloudellisetkin tapahtumat, mutta myös kunkin vuoden muotivillitykset/hirvitykset ja tekniset vempaimet saavat osakseen lempeää huumoria. Näyttelijät onnistuvat niin hyvin roolisuorituksissaan, että monet ovat leimaantuneet loppuiäkseen roolihahmonsa perusteella. Pikkutyttönä Anu Hälvän Helena ja Katriina Honkasen Eeva olivat idoleitani, aikuisena sydämeni sykkii erityisesti Antti Haljalan Metsolan Antille, äkkipikaiselle, itsepäiselle, mutta sydämeltään sivistyneelle vanhalle isännälle. Ja jos taas kaipaan vertauskuvaa ultimate evil -tyypille, pääsee Juha Hyppösen esittämä Kari Kaukovaara varsin lähelle sitä. Olkoonkin, että näin aikuisena hänenkin hahmostaan pystyy tavoittamaan erilaisia tasoja.
Sarja onkin tunneskaalaltaan hyvin monipuolinen. Jaksoissa löytyy lempeyttä ja huumoria, mutta myös elämän synkkiä sävyjä ja suoranaisen traagisia tapahtumia. En ole varma, olenko toipunut muutamasta vieläkään, niin kovasti ne pienen tytön herkkään mieleen sattuivat. Vielä on mainittava kiitoksin runsas ulkona kuvaaminen, joka 2000-luvun tv-produktioissa on hyvin harvinaista herkkua.


Kirjasarjasta vastaavat tv-sarjan käsikirjoittajat: ohjaaja Carl Mesterton, Miisa Lindén ja Anna-Lisa Mesterton, joista Lindén on toimittanut romaanit. Olen muistaakseni lukenut joskus vuosia sitten  kaikki sarjan kirjat, mutta nyt siis vain tämän viimeisen. On sanottava, että Uuden tien ansiot ovat ennen kaikkea muut kuin kirjalliset. Sinänsä kieli ei ole tavattoman tönkköä, mutta siitä huolimatta lukiessa on kiusallisen selvää, että lukee hieman laajennettua ja toimitettua versiota tv-käsikirjoituksesta. Ja vaikka roolihenkilöt kaikkine tuttujen piirteineen ja maneereineen näkee sielunsa silmin kirjaa lukiessaan, mieluummin katsoisin tapahtumia ihan oikeasti loistavin näyttelijöiden esittäminä.

Jos siis Metsolat on sinulle entuudestaan tuntematon tai haluat palata laillani nostalgisoimaan, suosittelen kyllä alkuperäiseen tv-sarjaan tutustumista. Tämä viimeinen pätkä Metsola-saagaa onkin sitten luettava kirjana, halusi tai ei, ja kokemus on kuitenkin kaikin puolin miellyttävä ainakin kaltaiselleni hc-fanille. Uusi tie ei pyrikään keräämään taiteellisuuspisteitä vaan tarjoamaan lukijalle vielä yhden antoisan rupeaman rakkaiksi käyneiden henkilöiden ja vaaramaisemien kanssa hellät hyvästit -tyyliin. Tapahtumista mainittakoon sen verran, että Annikki ja Antti muuttavat osittain Hoikan kylälle rivitalonpätkään, Erkki suuntaa uusille urille niin yksityiselämässä kuin bisneksissäänkin, Risto löytää itsestään opettajan ja niin Eevan ja Stigun kuin Liisan ja Osmonkin elämät kokevat miellyttäviä muutoksia. Kirjan loppuvaiheissa palataan vielä sotavuosiinkin muisteloissa.

Tällainen nostalgiapläjäys tällä kertaa! Nyt minua kiinnostaisi tietää, onko Metsolat jättänyt yhtä painavaa jälkeä kenenkään muun mieleen. Kerro siis muistosi Metsoloista! Ja kerro ihmeessä sekin, jos sarja on ihan outo tai muuten vain oman mukavuusalueen ulkopuolella!

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

10 kivaa asiaa ja 11 vastausta

Olen niin onnettoman hidas vastailemaan haasteisiin, että sitten kun pääsen asiaan, täytyykin urakoida useampia kerralla. Lumiomenan Katja ja Ja kaikkea muuta -blogin Minna haastoivat kertomaan kymmenen lempi- ja hyvän mielen asiaa.

1. Terveys
Klisee, mutta kuluneen viikon jälkeen olen äärettömän onnellinen terveydestä. Sen kummemmin sairaskertomusta jakamatta totean, että olen äärimmäisen onnellinen kun olo hyvä, minnekään ei satu ja pystyn kirjoittamaan tietokoneella, pystyin jopa lukemaan kirjaa ensi kertaa muutamaan päivään. On ihan hyvä välillä havahtua ymmärtämään, ettei ole ikiliikkuja.

2. Perhe
Toinen klisee, mutta niin se vain on. Perhe on paras!


3. Tulppaanit.
En ole ollenkaan talvi-ihminen, kauttaaltaan valkoinen maailma tympäisee. Siksi hemmottelen itseäni talvikuukausina estotta eri värisillä tulppaanikimpuilla. Ne tuovat väriä ja lupauksen siitä, että tämänkin talven jälkeen, itse asiassa jo aivan kohta, lumen alta alkaa paljastua elämää.

4. Koti ja työ
Saan olla lasten kanssa kotona ja samalla työskennellä täältä käsin. En ole tilanteeseen läheskään aina tyytyväinen; lastenhoidon ja toimittajan työn yhdistäminen on välillä todella stressaavaa aikatauluongelmien takia. Mutta siitä huolimatta, tykkään tästä ihan hirveästi. Saan käydä kiinnostavia keskusteluja mielenkiintoisten ihmisten kanssa ja kirjoittaa niistä. Siitä huolimatta aamut alkavat meillä leppoisasti joka aamuisella muumiannoksella (tyttärelläni on riippuvuus).

5. Kotimaan matkailu.
Kävimme viime viikonloppuna perheen kanssa minilomalla Tampereella. Yllätyn aina uudestaan siitä, kuinka mielenkiintoisia matkakohteita Suomessa onkaan! Ja vaikka olemmekin mieheni kanssa ehtineet koluta Suomesta lähes joka kolkan, avautuvat paikat lasten kanssa matkustaessa aivan erilaisesta näkökulmasta.

Kuva Tampereen Vapriikin Muumiot -näyttelystä.

6. Appelsiini-juustopiirakka
Tein sitä äsken ja söin ahneuksissani heti kaksi palaa. Ohje löytyy täältä.


7. Queen
Freddie Mercury on suurimpia idoleitani ikinä. Olemme menossa mieheni kanssa katsomaan maaliskuun alussa Suomeen saapuvaa We will rock you -musikaalia. Kaikki sormet ja varpaat ristiin, että olemme tuolloin terveitä!


8. Kirjat
Yllättävää, eikö? Minulla on niin monta hyvää kirjaa odottamassa tällä hetkellä. Juuri nyt nostalgisoin erään lapsuuden lempi tv-sarjan parissa. Arvaatteko minkä? En tosiaan voinut muutamana päivänä lukea ollenkaan  ja se oli kamalaa.

9. Elokuvat
Ensi viikolle on luvassa yksi elokuvaensi-ilta. Siitä lisää blogissa!


10. Kevät
Aamulla ulkoillessamme jääpuikoista tippui vettä maahan. Kyllä se on tulossa, kevät!



Vera Vala esitti minulle yksitoista kinkkistä kysymystä vastattavaksi:

1) Minkä kirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?
En ole koskaan tullut ajatelleeksi asiaa. Joskus olen kyllä huomannut, että kirjailija kirjoittaa samalla tavalla kuin minä kirjoittaisin. Aki Ollikaisen Nälkävuosi voisi olla lähinnä tällaista kokemusta, sillä historiallinen ajanjakso on minulle läheinen.


2) Jos pitäisi valita, olisitko mieluummin palkittu ja kriitikoiden arvostama, mutta vähän myyvä kirjailija vai mieluummin lukijakunnan rakastama, hyvin myyvä kirjailija?
Mulla on haave, että kirjoitan vielä joskus yhden tosi hyvän kirjan. Sen sijaan kirjailijan ammatista, siitä, että olisi pakko kirjoittaa, en haaveile.
3) Jos saisit valita kenen tahansa elävän kirjailijan illallisseuraksesi, kenet valitsisit?
Apua, tähän olisi paljonkin hyviä ehdokkaita. J.K. Rowling olisi aika kova.
4) Jos saisit puhallettua yhden illan ajaksi henkiin kenet tahansa kuolleen kirjailijan, kenet valitsisit illallisseuraksesi?
Yllättäen tähän on helpompi vastata. Jane Austenin tietysti.



5) Jos sinun pitäisi valita, minkä kirjan päähenkilö olisit?
Ehkä jonkun Leena Lehtolaisen dekkarin. Siis olisin mieluiten Maria Kallio tai muu poliisi, en se ruumis!
6) Jos sinun pitäisi muuttaa jonkun kirjan ympäristöön, kuten se tarinassa kerrotaan, minkä kirja valitsisit asuinpaikaksesi?
Sain tämän haasteen Vera Valalta, mutta siitä huolimatta tämä ei ole korruptoitunut vastaus: tykkäsin tosi paljon Kuolema sypressin varjossa -dekkarin Tolfan kylästä. Ajatus pienessä italialaisessa vuoristokylässä asumisesta on kiehtonut jo pitkään, ainakin teorian tasolla siis.

Siis vähän jotain tämäntyyppistä ajattelin...

7) Minkä kirjan (vain yksi!) valitsisit autiolle saarelle?
Saatana saapuu Moskovaan. Siitä löytyy huumoria, filosofiaa, humanismia, uskontoa, jännitystä, seikkailua, mystiikkaa, fantasiaa...

8) Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?
Tolstoin Anna Karenina. Pidän venäläisestä kirjallisuudesta, Dostojevski on suosikkejani, mutta tämä ei vain lähtenyt missään vaiheessa vetämään. Sinnittelin puoleen väliin ja sitten annoin koko asian olla. 
9) Mikä kirja on ollut suurin positiivinen yllätys?
En kyllä osaa yhtään sanoa koko elämän mittakaavassa. Tosin ensimmäinen Harry Potter ja viisasten kivi oli kyllä ehdottoman positiivinen tapaus, koska yleensä en pidä tämän lajityypin kirjoista. Pottereihinhan jäin sitten koukkuun.

10) Miten haluaisit lukijoiden luonnehtivan sinun kirjoittamaasi kirjaa?
Koskettava, pieni mutta kaunis.

11) Jos pitäisi valita kirjoittamisen ja lukemisen väliltä, kumman valitsisit?
Kyllä valitsisin lukemisen.


Kiitos kaikille kolmelle mukavista haasteista! Jokainen halukas saa ne mukaansa tästä napata. Muuten en jaa tällä kertaa haasteita eteen päin, vetoan toipilaisuuteeni ja siihen, etten ole ehtinyt seuraamaan, missä haasteet ovat jo kiertäneet! ;p

perjantai 15. helmikuuta 2013

Harri V. Hietikko: Lausukaa Paranoid


Tämän kirjan ei etukantensa, eikä kyllä oikein takakantensakaan, perusteella pitänyt päätyä luettavakseni. En koe olevani kohderyhmää. Esittelyteksti toi kuitenkin mieleeni Quentin Tarantinon leffat, joten päätin astua rohkeasti mukavuusalueeni ulkopuolelle ja tilata kirjan luettavakseni. Ja kylläpä kannatti!

Harri V. Hietikko ei kuvia kumartele. Heti alkuun on sanottava, että Lausukaa Paranoid sisältää ainakin silmitöntä väkivaltaa (tosin vähemmän kuin alun perin pelkäsin), viime aikoina valitettavan tutuksi tulleen joukkosurman ja laittoman vapauden riiston. Vielä mukaan yleistä yhteiskuntavihamielisyyttä, törkeyksiä ja solvaamista sekä sadomasokistisia elementtejä. Jep, Hietikon nimettömän päähenkilön rinnalla Jussi Vares on todellakin pelkkä partiopoika.

Edellisen kappaleen jälkeen moni teistä varmasti toteaa, ettei Lausukaa Paranoid ole hänen kirjansa. On hyvinkin mahdollista, että moni on siinä myös aivan oikeassa. Mutta toisaalta huomautan, että itsekin kolmekymppisenä kulttuurikukkahattutätinä onnistuin ylittämään moraaliset närkästymiset. Ei sille mitään voi, kirja on pirun viihdyttävä.

Suoranaisesti kirja ei naurata, tuskin edes vääntää suupieliä hymyyn. Mutta tarina etenee hyvin ja lukijan mielenkiintoa alati ruokkivasti. Jo heti alusta asti on selvää, ettei päähenkilöstä ole tullut noin kovaa jätkää aivan sattumalta. Mies on rikki, mutta millä tavalla? Varsinaisesti tapahtumat käynnistyvät, kun tamperelaisessa pubissa nuori mies ampuu joukon sivullisia ja itsensä. Surmaajan äiti syyttää tapahtuneesta poikansa ex-tyttöystävää ja palkkaa hieman kyseenalaisilla toimeksiannoilla itsensä elättävän päähenkilön jäljitysoperaatioon.

Lausukaa Paranoid ei ole pitkä kirja, vain reilut parisataa sivua ja sekin väljällä asettelulla. Siitä huolimatta kirjailija on onnistunut mahduttamaan tarinaan paljon elementtejä. Itse pääjuonen lisäksi taustalla päähenkilön nykyisyys ja menneisyys kohtaavat kohtalokkaan naisen muodossa. Päähenkilö kritisoi paljon nyky-yhteiskuntaa. Hänen mielestään yhteiskuntasopimus on sanottu irti ja sillä hän myös perustelee oman toimintansa. Osa henkilön tunteman pettymyksen syistä selviää kirjan lopulla, mutta siitä huolimatta minulle jäi hieman epäselväksi, tarjoileeko kirjailija päähenkilönsä suulla aitoa yhteiskuntakritiikkiä vai sen satiiria. Loppujen lopuksi tällä ei kuitenkaan ollut suurta väliä, sillä kirja sai pohtimaan ja ajattelemaan, mikä on olennaisinta. Kadonneen etsimisen, rakkauden ja yhteiskuntakritiikin lisäksi kirjassa on myös mytologisia aineksia. Yllättäen juuri näissä asioissa kirja horjahteli pahiten uskottavuuden rajamailla, mutta ei kuitenkaan häiritsevästi.

Pieneenkin sivumäärään mahtuu paljon asiaa, kun ilmaisee itsensä suppeasti. Hietikon ilmaisu on lyhyttä. Jopa töksähtävää. Hän ei liiemmin viljele sivulauseita. Asiaa korostaakseen hän toistaa mieluummin asian muutamalla erillisellä päälauseella. Aluksi se häiritsi, mutta loppua kohti alkoi saada kielikorvassani jopa kalevalaisen komeaa sointia. Muutenkin Hietikko leikittelee kielellä ja käyttää sitä juuri niin kuin sitä puhutaan. Puhekielisyys saattaa joitakin lukijoita häiritä, mutta mielestäni kirjailija käyttää kieltään uskottavasti, taitavasti ja raikkaasti. Tykkään.

Tulipas kehuttua. En tiedä, jääkö Lausukaa Paranoid omaan tai kenenkään muunkaan mieleen vuoden merkittävimpänä teoksena, mutta Vuoden Yllättäjä -kategoriassa se on hyvinkin vahvoilla. Kirjassa oli paljon hyvää, paljon närkästyttävää, paljon uskallusta ja paljon riskinottoa.

Ota riski. Lue.

Harri V. Hietikko: Lausukaa Paranoid.
Wsoy Johnny Kniga 2013.
223s.


keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Satuhetki: Eläköön Pekka Töpöhäntä


Meillä ollaan viimein päästy siihen pisteeseen, että esikoinen 3v4kk, jaksaa oikeasti jo kuunnella lyhyitä tarinoita. Uskotte varmaan, että kirjaäiti on onnellinen :) Viime viikkoina mummolta lahjaksi saatu Eläköön Pekka Töpöhäntä (tai Söpöhäntä kuten pienimmäinen kirjaa kutsuu) on ollut aivan erityisen suosittu.

Kyseessä on Gösta Knutssonin iki-ihanan Pekka Töpöhännän muutama vuosi sitten ilmestynyt 70-vuotisjuhlakirja. 125-sivuinen teos sisältää viisi Töpöhäntä -tarinaa: Pekka Töpöhännän jännittävä juhannus, Pekka Töpöhäntä urheilukilpailuissa, Pekka Töpöhännän silakkaretki, Pekka Töpöhäntä tivolissa sekä Pekka Töpöhäntä ja lumiukko.

Muistan oman ensikosketukseni Pekka Töpöhäntään hyvin, sillä se tapahtui varsin myöhään: joko kouluun tutustumispäivänä 6-vuotiaana tai sitten aivan ekaluokan ensimmäisinä päivinä 7-vuotiaana. Syystä tai toisesta meillä kotona ei Töpöhäntä -kirjoja luettu. Omat lapseni ovat siis päässeet nauttimaan tarinoista huomattavasti itseäni aikaisemmin ja oikeastaan yllätyinkin, kuinka kiinnostuneita lapset ovat.

Ilmiselviä syitä on muutamia: Ensinnäkin henkilöinä ovat kissat. Meiltä löytyy kaksi karvatassua omasta takaa, joten aihepiiri on heti tuttu ja samastuminen helppoa. Erityisesti pienimmäinen on hyvin kissarakas ja häntä kiinnostavat kaikki kissajutut keskimääräistä enemmän. Toiseksi värikäs, hauska, yksityiskohtainen ja upea kuvitus. Tässä vaiheessa pitempiä tarinoita lukiessa on aivan olennaisen tärkeää, että kuvissa riittää katseltavaa, muuten muut leikit ehtivät tulla mieleen kesken lukuhetken. Kolmanneksi: tarinoissa toistuu selkeä juoni. Ilkeä Monni hölmöine apulaisineen yrittää juksata kilttiä Töpöhäntää. Mutta kuinka ollakaan, paha saa palkkansa ja kukin aina ansionsa mukaan. Tällainen moraalinen aspekti kiinnostaa poikaani tällä hetkellä hyvin paljon.

Olen joskus aiemminkin tainnut mainita, että lastenkirjoja ääneen lukiessa arvostan sitä, että teksti on rytmikästä. Tasapaksua tekstiä lukee helposti apaattisesti, mutta rytmienvaihteluilla ja sanojen soinnilla saa ihmeitä aikaan. Terttu Lukko suomentajana on tehnyt Töpöhännän seikkailujen kanssa hyvää työtä. Nautin Pekka Töpöhännän lukemisesta, sillä sitä ei kertakaikkiaan voi lukea tylsämielisenä, vaikka lukukerta olisi sadas. Sen sijaan lukiessa tulee aina reviteltyä kunnolla! Ja siksi varmasti lapsetkin kirjasta tykkäävät. Turha luulla, etteivät he huomaisi, minkä kirjan lukeminen on äidille pakkopullaa ja minkä ei :)

Ei ole siis ihme, että Pekka Töpöhäntä on klassikko ja viihdyttänyt lapsia ja aikuisia jo, ajatelkaas, yli 70 vuotta! Ajankulusta huolimatta nämä ajattomat kissatarinat eivät ole menettäneen hohtoaan viiksikarvankaan vertaa vaan taitavat jatkaa ihastuttamistaan sukupolvesta toiseen tästä eteenkin päin.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja


Kyselin teiltä vuoden vaihtuessa, kehen kirjailijaan minun tulisi tutustua vuonna 2013. Ylivoimaiseksi voittajaksi päätyi, ei niinkään yllättävästi, Kazuo Ishiguro. Ishiguro -fanius on levinnyt kulovalkean tavoin Blogistaniassa, joten olihan minunkin aikani jo mieheen tutustua. Oikeastaan olisin mielelläni tarttunut ensimmäiseksi Pitkän päivän iltaan, joka esittelytekstien perusteella vaikutti eniten "minun" kirjaltani, mutta koska kirjastosta en sitä viime vierailulla sattunut saamaan, tartuin toiseksi kiinnostavimpaan eli Yösoittoja -novellikokoelmaan.

Kuten nimestä voi päätellä, kirjan viisi novellia sijoittuvat musiikin maailmaan. Yhteisiä teemoja ovat rakkaus ja intohimo musiikkiin, musiikkibisneksen arkipäiväisyys ja raakuus sekä ihmisten, usein pariskuntien, väliset suhteet. Rakkaus on novelleissa haikeaa ja vaikeaa. Hullaantuminen on jäänyt jo taka-alalle ja ihmiset yrittävät keksiä, miten järjestäisivät asiat siedettävälle ja toimivalle tolalle. Kirja alkaa venetsialaiselta aukiolta ja italialaiselle piazzalle se myös päättyy. Siinä välissä vieraillaan Lontoossa, huippuhienossa plastiikkakirurgiaparantolana toimivassa hotellissa sekä vuoristossa.

Ishiguron kirjallinen tyyli oli minulle positiivinen yllätys. Jostakin syystä odotin korkealentoisempaa tai lyyrisempaa ilmaisua, mutta kirjailija kuljetti tarinaa suoraviivaisesti, sujuvasti ja selkeästi. Hän nappasi jokaisen novellin alussa lukijan näppärästi mukaansa ja piti yllä mielenkiintoa aina loppuun asti. Välillä novelleissa oli yhtymäkohtia toisiinsa, mikä muodosti mukavia siltoja ja vahvisti kokonaisuutta. Ishiguro kuvasi hienosti miljöötä, mutta ennen kaikkea huomio oli ihmisten mielenliikkeissä.

Ehdoton suosikkini oli Come Rain or Come Shine, jossa ulkomaille ajelehtimaan jäänyt opettaja kutsutaan vanhan ystäväpariskunnan luo kyläilemään. Pariskunnan välillä on kuitenkin ristiriitoja, joiden takia päähenkilö joutuu tukalaan asetelmaan. Tässä novellissa oli eniten huumoria, välillä jopa melko karnevalistista meininkiä. Pidin myös siitä, että tämä erosi muista tarinoista olennaisesti siinä mielessä, että yksikään henkilöistä ei ollut muusikko, vaan kahta henkilöä yhdisti samanlainen musiikkimaku.

Kirjaa lukiessani huomasin, että edellisestä novellikerrasta olikin jo hurahtanut aikaa. Oli mukavaa lukea pitkästä aikaa jotakin tiivistä ja pienimuotoista. Nautin myös Ishiguron tyylistä, jossa oli jotakin haikeaa, hienosyistä ja nostalgista. Vielä en kuitenkaan hurahtanut. Päällimmäinen tunteeni on ilahtuneen kiinnostunut. Ishiguro -vuoteni jatkukoon siis myöhemmin Pitkän päivän illan parissa. Oikeastaan olen kyllä nyt tyytyväinen, että luin ensimmäiseksi juuri tämän kirjan, sillä se toimi mainiona alkupalana, ruokahalun herättelijänä. Pääruoan jälkeen olen varmasti kaikin tavoin viisaampi kirjailijan suhteen.

Yösoittoja on luettu blogeissa paljon. Osa on rakastunut, osa pettynyt. Tässä yhtedessä linkkaan Liisalle, jonka mainion arvion lopusta klikkailemalla pääsee näppärästi tutustumaan toisten blogistien tuntoihin.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Nocturnes)
Tammi 2011.
Suom. Helene Bützow
226s


perjantai 8. helmikuuta 2013

Nainen puntarissa: Kuinka tehdä sinunkaupat itsensä ja kehonsa kanssa?


Tämän kirjoituksen jälkeen saatan vaikuttaa vähän höyrähtäneeltä. Joku saattaa pyöritellä päätään, joku jopa ärsyyntyä. Mutta toivottavasti melkein jokainen saa ajattelemisen aihetta. Sitä paitsi minä olen höyrähtänyt! Olen lukenut viime päivät yliviivaustussin kanssa tärkeitä ajatuksia merkiten, hiirenkorvia taitellen ja  vieläpä ääneen kaikista kiinnostavimpia kohtia miehelleni (onneksi raukka pääsi työmatkalle pakoon) ja väliajat miettinyt kaikkea lukemaani ja suhteuttanut sitä omaan itseeni, elämääni, persoonaani - ja ruumiiseeni.

Jaana-Mirjam Mustavuoren Nainen puntarissa on kirja, joka jokaisen pitäisi lukea. Jos minulla olisi määräysvaltaa, säätäisin lain, jonka mukaan jokainen yli 15-vuotiaan naisen olisi pakko lukea kirja säännöllisin väliajoin. Sopivia valittuja kohtia olisi hyvä alkaa lukemaan aamunavauksissa jo peruskoulun puolella.

Mustavuori puntaroi naisen ruumista, ennen kaikkea omaansa. Teksti on hyvin ajatuksenvirtamaista, pohdiskelevaa ja filosofoivaakin. Toistoa tulee paljon, mutta ehkä tässä asiassa pieni jankutus onkin paikallaan. Sitä paitsi kirjallisilla ansioilla ei ole mitään merkitystä, sillä asia on se, mikä ratkaisee. Joka tapauksessa kieli on jouhevaa ja helppolukuista.

Kirja on lymyillyt kirjapinossani jo melkein vuoden. Olen tiennyt koko ajan, että minun pitäisi tarttua siihen, mutta suoraan sanottuna olen vähän pelännyt. Ehkä oli hyväkin odottaa, sillä ehkä nyt, kolmenkympin rajapyykin häilyessä heti kulman takana, aika on kypsä.

Mustavuori ihmettelee, miksi suhtaudumme ruumiiseemme ulkopuolelta katsottavana, tutkittavana ja arvioitavana objektina. Sen sijaan, että keskittyisimme kuuntelemaan, kuinka sydämemme lyö, veri kulkee suonissa ja happi keuhkoissa, kuinka kymmenet tuhannet solut tekevät alati omaa työtään, keskitymme seisomaan peilin edessä puristelemassa persuuksiamme (Mustavuori ilmaisee asian hienommin, minä vähän oioin).

Ennen uskonto tarjosi perisynnin käsitteen. Nyt synnin määrittäjänä ovat lääkärit, ravitsemusterapeutit, mainostoimistot, media - ja me itse. Papit tarjosivat ennen myös anteeksiantoa, mutta kuka antaa sitä ylipainoiselle, Mustavuori kysyy. Meille on tuputettu ajatus, että kaikkien tällä maapallolla asuvien noin 3,5 miljoonan naisen pitäisi näyttää samalta. Kauneusnormi käsittää riittävästi pituutta, huomattavan vähän painoa, ei ollenkaan tai mahdollisimman vähän rasvaa, kiinteät, sopivan kokoiset (liian isotkaan ei saa olla) rinnat, lihaksia sopivasti, muttei liikaa. Selluliitti, röpelöt, makkarat, poimut, finnit, arvet ynnä muut elämänmerkit ovat ehdottomasti kiellettyjä. Jos tähän normiin ei mahdu, on epäonnistunut, huono, syntinen, toisen luokan kansalainen. Ylipainoinen ihminen tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja tarjoaa epäesteettisyydellään haittaa kanssaihmisille. Miksi hän ei tee asialle mitään? Menisi vaikka rasvaimuun!

Kuvittele, ettet ole koskaan nähnyt yhtä ainoaa mainoskuvaa netissä, lehdissä, mainoslakanoissa ja valotauluissa. Et ole koskaan kuullut sanaa selluliitti ja jenkkakahva viittaa sinusta paritansseihin. Et ole koskaan mitannut rasvaprosenttiasi, et edes kuullut moisesta termistä ja IBM on mitäänsanomaton kirjainyhdistelmä. Sanomattakin on selvää, ettet ole teini-iästä asti viettänyt tunsikausia peilin edessä etsimässä vartalossasi puutteellisuuksia. Erilaisita dieeteistä et ole kuullutkaan. Jos kaiken tämän jälkeen menet peilin eteen, mitä näet? Minä menin, ihan oikeasti, ja mitä ihmettä, katseeni ei automaattisesti suuntautunutkaan leveisiin reisiin ja pömppömahaan. Itse asiassa huomasin olevani varsin mukiinmenevän näköinen. Olisin voinut keimalla peilin edessä kuin tyttö Mustavuoren kertomassa tarinassa ja sanoa "Sievä!"

Laihuus tuli kauneusihanteeksi vasta 1960-luvulla. Siihen asti vantteruus ja pehmeys oli merkki kestävyydestä ja hedelmällisyydestä. Eikö olekin ironista, että vasta kun keksimme, että meidän täytyy laihduttaa näyttääksemme kauniilta, aloimme lihoa? Mustavuori lyö tiskiin kovia lukuja: 70% suomalaisista laihduttaa käytännössä koko ajan. Vain pieni osa merkittävästi laihduttaneista on säilynyt mitoissaan kolmen vuoden kuluttua. Amerikassa on 1920-luvulta lähtien kehitetty jopa 26 000 erilaista dieettiä. Eipä uskoisi, että kyseessä on maailman lihavin kansa! Tästä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että laihduttaminen ei toimi. Miksi meitä sitten koko ajan kehotetaan olemaan laihempia? Siksi hyvät naiset (ja herrat, sillä tekään ette ole enää turvassa), että kyseessä on vuosisadan kusetus (anteeksi taas kielenkäyttöni, Mustavuori sanoi tämänkin paremmin). Laihduttaminen on nimittäin melkoinen bisnes. Meille tuputetaan kevyttuotteita, laihdutuslääkkeitä, ruokakorvikkeita, ravintolisiä, kauneusleikkauksia, jumppavälineitä, selluliittivoiteita, - ja hoitoja, paastokuureja, kuntosalijäsenyyksiä, ihmedieettejä, personal trainereita, aerobic-videoita, kunto-ohjelmia, pöksyliivejä ja paljon paljon muuta, joiden on määrä muuttaa meidän hoikemmiksi ja paremmiksi ihmisiksi.

Tässä kohdassa on syytä vetää henkeä.

Sen paremmin minä kuin Mustavuorikaan emme väitä, että kaikki edellä mainitut asiat olisivat huonoja. Pointti onkin siinä, teemmekö asioita siksi, että nautimme niistä vai haluammeko vain muokata itseämme muuttuaksemme vastaamaan paremmin meille syötettyä, yksipuolista ja valheellista laihuuden ja ikuisen nuoruuden normia. Mustavuori ei ihannoi ylipainoa tai kannusta elämään epäterveellisesti, mutta kehottaa jokaista tutustumaan omaan ruumiiseensa oman olemisen keskuksena, ei ulkopuolelta arvosteltavana objektina. Ruumis ei ole monitoimikone tai jatkuvasti keskeneräinen projekti. Se on koti.

Tästä kirja lähtee liikkeelle. Ja tämä on jo nyt varmasti kaikkien aikojen pisin postaukseni! Ei hätää, tiivistän lopuksi rajusti. En siksi, ettei asia olisi tärkeää, vaan siksi, että sitä on hankala pukea sanoiksi. Minäkään en nimittäin ehkä ymmärtänyt kertalukemalla aivan kaikkea. Eikä ihme, sillä Mustavuori käy vuoropuhelua oman, vuosikymmeniä kestäneen tutkimusretkensä ja lukuisten asiantuntijoiden, etupäässä psykologien, filosofien, seksologien ja luovan liikkeen lähettiläiden kanssa. 

Länsimaisessa kulttuurissa on pitkät perinteet ruumiin ja hengen toisistaan erottamisessa. Oman ruumiin voi unohtaa eläessä, syödessä ja liikkuessa. Ruumista kuritetaan ja se nähdään vihollisena tai ainakin alati muokattavana kehitysprojektina. Olennaista on, että ruumista tarkastellaan objektina, ikään kuin se olisi omasta itsestä erillään. Tämä yhdistettynä nykyiseen suoritusyhteiskuntaan, joka näyttäytyy niin tiukkoina kauneusihanteina, ikuisen nuoruuden tavoitteluna kuin yltiöseksuaalisuutenakin saa meitä kohtelemaan omaa ruumistamme välineenä ja tuottaa vierauden tunteen. Emme ole kotona omassa ruumiissamme, emmekä hyväksy sitä sellaisena kuin se on. Me suoritamme itseämme, pidämme vartaloamme esityksenä ja mainoksena. Meidän pitäisi muuttaa ajattelutapamme kokonaan. Lakata haluamasta koko ajan lisää. Lakata jäsentämättä maailmaa, itseämme ja kanssaihmisinä subjekti-objekti -rakenteen ja välineellistämisen mukaan. Lakata katsomasta peiliin ja opetella tuntemaan itsemme sisältäpäin. Liikkua tavalla, joka tuntuu meistä itsestämme hyvältä. Ottaa vastaan liike, ei suorittaa sitä.

Miten sitten oppisimme tutustumaan omaan ruumiiseemme, tekemään sen kanssa sinunkaupat? Tätä tarkoitusta varten itsekin luovan liikkeen kursseja vetävä Mustavuori antaa joitakin yksinkertaisia vinkkejä ja mielikuvaharjoituksia. Matka on kuitenkin pitkä. Ja kuten sanoin, ensimmäinen lukukerta tarjosi jonkinlaisen herätyksen, pintasilauksen, mutta sen muuttuminen näkyväksi osaksi elämää vaatii runsaasti ajatustyötä. Nainen puntarissa jääköön siis yliiviivaustusseineen ja hiirenkorvineen edelleen yöpöydälleni, jotta voin palata aina tarvittaessa uudestaan makustelemaan omaa kehosuhdettani, kuulostelemaan omaa kotiani:

"Kun oma ruumis on koti, ihminen on aina kotonaan, missä ikinä kulkeekin. Kotona viihdytään, ja siellä saa olla oma itsensä. Kyllä omassa ruumiissaan, ja elämässä yleensäkin, on lupa viihtyä."

Olisin halunnut selittää lukemani vielä paremmin. Minulla ei yleensä ole tapana selostaa kirjan sisältöä kovinkaan pitkästi tai tarkasti, mutta nyt tunsin paineita siitä, että saisin välitetyksi jotain sellaista, mitä olisi jokaisen tärkeä pohtia. Mutta totta puhuen, riittää, jos olen onnistunut herättämään mielenkiintonne kirjaa kohtaan. Ja toivon, että kirja saa osakseen niitä paljon puhuttuja blogisavuja ja Mustavuoren ajatukset herättävät aitoa keskustelua. Tervetuloa siis kommentoimaan!

Kirja on luettu myös Ilselässä.

Päätänkin tämän megapitkän postaukseni hätkähdyttävään, 2010-luvun vapaudenjulistukseen. Olen täysin samaa mieltä kuin Mustavuori ja hänen siteeraamansa Anna Johansson: "Tässä kulttuurissa, jossa naisen odotetaan jatkuvasti kurittavan ja trimmaavan vartaloaan kauneusihanteiden mukaisesti ja jossa naisen lihavuus määritellään epänormaaliksi ja merkiksi epäonnistumisesta, on äärimmäisen provosoivaa sanoa naisena: "Vartaloni kelpaa sellaisena kuin se on."


Jaana-Mirjam Mustavuori: Nainen puntarissa
Kirjapaja 2012.
193s.

Ps. Taannoinen hiihtoepisodi Turussa tuli useaan otteeseen mieleeni kirjaa lukiessani. Siis se, kun himohiihtäjät hermostuivat, kun lapset tulivat ladulle harjoittelemaan. Televisiossa, olisikohan ollut Puoli seitsemän -ohjelmassa,  kerrottiin tutkimuksesta, joka kertoi asenteiden kovenneen hiihtoladuilla. Enää ei lähdetä hiihtoretkille termospullo ja eväsleivät repussa. Kaikilla on kiire polttaa tietty määrä kaloreita, kiertää lenkki vähän aiempaa nopeammin, pysyä tietyllä sykealueella. Pois siis tieltä risut, männynkävyt ja lapset! O tempora, o mores!

maanantai 4. helmikuuta 2013

J.K. Rowling: Paikka vapaana


Tämä kirja olisi ollut Blogistanian Globalia- listallani kolmosena, ehkä jopa kakkosena, jos olisin ehtinyt sen lukemaan ajoissa. Myöhästyin vuorokaudella, mutta en halunnut pilata nautinnollista lukukokemusta lukemalla hampaat irvessä. Hehkutan kirjaa sitten nyt Globalia-pisteidenkin edestä!

J.K. Rowlingin uuutuuteen tarttuminen ei ollut mitenkään itsestään selvää. Minulla ei ollut vaikeuksia päästää irti Harry Potterista, mutta en suoraan sanottuna oikein tiennyt, kiinnostaisiko Rowling ilman Potteria. Rowling ja Potter olivat mielessäni niin yhtä, etten osannut kuvitella tilalle mitään muuta. Paras tapa ottaa asiasta selvää oli tietenkin lukea Paikka vapaana ja onneksi luin! Nyt nimittäin tiedän, että J.K. Rowling on loistava kirjailija, eikä Potter ollut vain satumainen onnenkantamoinen.

Ennen kuin avaa Paikka vapaana -kirjan, on syytä tyhjentää tietoisesti taikamaailma mielestään. Mitään sellaista ei nimittäin ole luvassa. Päin vastoin, Rowlingin tarkoin vedoin esiin piirtämä Pagfordin kylä on hyvinkin realistinen, paikoin jopa inhorealistinen. Kirjailija ei esittele henkilöitään ihailevassa valossa. Jokainen heistä, ehkä kirjan alussa kuolevaa keskushenkilöä lukuunottamatta, on nimittäin jollakin tapaa naurettava, vaillinainen ja huono. Mutta kiehtovaa on se, että jokainen heistä on oikeasti olemassa sekä yksilöinä että jokaisen ihmisen sisimmässä. Kuinka masentavaa, mutta yhtä aikaa riemastuttavaa onkaan, kun Rowling asettaa peilin lukijan eteen ja näyttää: tällainen sinäkin olet, tällaisia me ihmiset todella olemme.

Yllätyinkin melkoisesti, kun Suvi Ahola kirjoitti Hesarissa marraskuussa:
"Kirja tuntuu olevan täynnä sivuhenkilöitä, eikä yksikään heistä ole kovin kiinnostava."

Arvion otsikko kuului: J.K. Rowlingin uutuus on täynnä tylsähköjä sivuhenkilöitä.

Sen myönnän, että henkilöitä on paljon, eikä yksikään nouse toisen yli selkeäksi päähenkilöksi. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana mittavan henkilögallerian omaksuminen teetti kieltämättä työtä. Mutta kun heidän kanssaan pääsi tutuksi, eivät he suinkaan olleet tylsiä tai epäkiinnostavia vaan erittäin uskottavia ja kiehtovia! 

Ehdoton suosikkini oli avioliittoonsa kyllästynyt keski-ikäinen perheenäiti Samantha, huonosti menestyvän Pulleat Purjeet -alusvaateliikkeen omistaja, joka unelmoi nuoresta poikabändin laulajasta. Myös Samanthan appivanhemmat, raivostuttavat Shirley ja Howard hykerryttävät ja ärsyttävät yhtä aikaa. Entä Tessa, pullea ja harmaa opinto-ohjaaja, kaikkien curlingvanhempien kuningatar, joka kestää ja ymmärtää pakko-oireista miestään Colinia (hieno henkilöhahmo tämäkin)?

Kirjan koskettavimmat henkilöt ovat teini-ikäinen Kristen, hänen pikkuveljensä Robbie ja narkkariäitinsä Terri. Heidän kauttaan Pagfordin keskiluokkaiseen kuvaan tulee särö ja tarinaan varsinainen sanoma. Pagfordilaisia nimittäin ärsyttää suunnattomasti Fieldsin kaupunginosa, joka vilisee työttömiä sosiaalipummeja, pikkurikollisia ja narkkareita. Huumevieroitusklinikka on jotakin sellaista, johon kyläläisten tuntema vastenmielisyys tiivistyy. Jos huumeidenkäyttäjät ovat kunnon ihmisiä, miksi he eivät yksinkertaisesti lopeta piikittämistä ja mene töihin? Miksi heidän pitää saada valtion varoilla metadonia? Miksi heidän lapsensa, nuo rääväsuiset ja likaiset villi-ihmiset, ovat meidän lastemme kanssa meidän koulussamme?


Romaanin sanoma on voimakkaan yhteiskunnallinen, kyyninen ja kantaaottava. Kirjasta ei tule tosiaankaan hyvä mieli, mutta toisaalta Rowlingin tapa kertoa asioita on niin taidokas ja nautittava, että lukukokemuksesta seurannut maailmantuska on siedettävissä mittasuhteissa. Paitsi että edellinen lause kuulostaa inhottavan keskiluokkaiselta ja pagfordilaiselta. Miles Mollison, Samanthan mies, olisi voinut sanoa jotakin tuollaista!

Kaiken kaikkiaan Rowling osoittaa kirjallaan, että hän todellakin osaa kirjoittaa muistakin kuin noidista. Siitä huolimatta se tuttu Rowling on tallella, tällä kertaa vain erilaisessa ympäristössä ja erilaista kohderyhmää puhuttelemassa kuin ennen. Ja hän on kuin kala vedessä. En muistanut, enkä kaivannut Tylypahkaa kertaakaan. Harry Potter -sarjan päättymisen jälkeen odotin vähän pelonsekaisesti, mihin kirjailija seuraavaksi ryhtyy. Nyt en pelkää enää ollenkaan, odotan loistavaa tulevaisuutta.

Myös Norkku näki luontevan yhteyden Pottereista tähän päivään,
Maija piti kirjasta valtavasti
Varjelum piti kirjasta, mutta ei tunnistanut entistä Rowlingia,
Annika kiinnitti huomiota kirjan kanteen, jota ei pitänyt onnistuneena,
Lankakeiju taas olisi kaivannut suomennoksen tekemiseen enemmän aikaa,
Kirjaston kummitukselle kirja oli pettymys,
Valkoinen kirahvi taas pohtii, olisiko kirja otettu vastaan toisin, jos Pottereita ei olisi.

Samaa mietin minäkin. Paikka vapaana on saanut paljon kritiikkiä. Yhteistä sille tuntuu olevan joko suoraan lausuttu tai peitelty pöyristys, miksi Rowling kirjoittaa tällaista banaalia, ronskia ja inhorealistista Pottereiden jälkeen? Minä kysyn, miksi ei?

J.K. Rowling: Paikka vapaana (The Casual Vacancy)
Otava 2012
543s.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Copycat-kalenteri: Helmikuu

On aika avata Copycat-kalenteri toisen kerran. Tällä kertaa olemmekin koiramaisissa tunnelmissa, kiitos Saran P.S. Rakastan -kirjoja blogista. 


Sara kertoi tehneenä kuvan huumorin ja leikkimielen siivittämänä ja päätähtenä esiintyy tietenkin kirjabloggaajan oma paras ystävä.

Sara taitaa olla kirjabloggaajista kaikista reissaavin, juuri äsken hän palasi Kuubasta! Käykää ihmeessä katsomassa upeita kuvia ja kokemuksia tuosta eksoottisesta ja köyhästä maasta. Saran blogissa onkin esitelty kiinnostavia kirjallisia matkakohteita, ehdottomia suosikkejani ovat

Jane Austenin jalanjäljissä -esittely Jane Austenin museosta ja
Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmes -postaus, jossa myös esitellään Sherlock Holmes -museota (haaveilen pääseväni tuonne ensi kesänä!).

Kiitos kaunis Saralle suloisesta Naurujen maa -copycatista (vai pitäisikö sanoa copydogista, hehee) ja upeasta, kiinnostavasta blogistasi!

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia: Amman top-3


Tekisi mielen ihan hirveästi selitellä ja perustella, mutta pitemmittä jaarituksilta, ääneni Blogistanian Globalian järjestyksessä toisessa äänestyksessä ovat tässä. Vuoden paras käännöskirja julkaistaan maanantaina 4.2. Kirjavassa kammarissa.

1. (3 pistettä) Emma Donoghue: Huone (Room), Tammi
Suom. Sari Karhulahti

"Ennen kaikkea Huone on äitien Voimakirja. Äidinrakkaus ja läheisyys ovat yksilön identiteetin kehittymisen kannalta paljon olennaisempia asioita kuin se, minkälaiseen ympäristöön sattuu syntymään. Ja äidinmaidosta saatu perusluottamus kantaa myös kuoppien kohdalla."


Suom. Jukka Jääskeläinen

"Tässä kirjassa riittää aineksia. On viileää brittiläistä charmia, mahongin tuoksua ja metsästystä viikonloppuisin. Toisaalta aviopuolisoiden henkilökemiat ja avioliiton mekaniikka ovat keskeisessä asemassa. Torday tutkiskelee kiinnostavasti sitä, mitä me oikeastaan haluamme puolisostamme ja ennen kaikkea miksi? Tunnemmeko sen henkilön, jonka vieressä nukumme ja jonka kanssa syömme aamiaisemme?"


3. (1 pistettä) Herman Koch: Illallinen (Het Diner), Siltala
Suom. Sanna van Leeuwen

"Toteutus on kutkuttavaa luettavaa aperitiivista aina juomarahoihin saakka ja kirjan aloitettuani ahmaisinkin sen melkein saman tien loppuun. Kevyestä kerronnasta huolimatta kirjan aihepiiri ei kuitenkaan ole aivan kevyt, vaan saa ajattelemaan moraalisia kysymyksiä, ihmisten tasa-arvoisuutta ja oikeutta olemassaoloonsa."

Selittelen kuitenkin sen verran, että nyt huomaan kaikissa kolmessa kirjassa olevan jotakin samaa. Kaikissa on hieman vinksahtanut asetelma, vääristynyt maailma. Kaikki kolme kirjaa ovat myös helppo- ja nopealukuisia, ahmittavia suorastaan. Ja mikä kaikista tärkeintä, jokainen käsittelee kepeän pintasilauksen alla vakavia aiheita: ihmisen vapautta, itsemääräämisoikeutta, mielenterveyttä, rasismia, eriarvoisuutta ja moraalittomuutta.

En tiedä, onko yksikään näistä kirjoista täydellinen, mutta lähtemättömän muistijäljen niistä jokainen on onnistunut mieleeni jättämään sillä, että ne ovat pakottaneet miettimään asioita, joita ei välttämättä haluaisi nähdä tai kokea.

Ja nyt lopullisia tuloksia jännäämään! :)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...