keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Tammikuuni


On taas aika listata kuukauden lukusaldo. Tässä kuussa se ei päätä huimaa, sillä kärsin koko alkukuukauden melkoisesta lukujumista. Toisaalta tein pitkästä aikaa paljon kaikkea muuta mukavaa, joten pieni rauhoittuminen lukurintamalla ei tehnyt ollenkaan pahaa. Sitä paitsi kirjallisia tapahtumia riitti muuten:

Heti vuoden aluksi olin mukana seuraamassa Savonia -palkinnon jakoa Pirjo Hassiselle,

äänestin Blogistanian Finlandiassa ja

kävin kuuntelemassa idolini Leena Lehtolaisen mietteitä Humanismin illassa.

Jotakin sentään luinkin, nimittäin

Camilla Läckbergin Merenneidon, joka ihastutti ja vihastutti,
Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan, joka ei herättänyt juuri tunteita,
Tarquin Hallin Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapauksen, joka herätti mielenkiintoni sarjan jatko-osiin,
Paul Tordayn Ventovieraan, joka piinasi ja viihdytti sekä
Ilpo Rantasen Vuonna 85 -teoksen, joka tarjosi tietoa ja nostalgiaa.

Sen lisäksi vietin blogisynttäreitä ja avasin vuoden 2013 Copycat-kalenterin.

Helmikuullekin on tiedossa säpinää, sillä heti 1. päivä julkaisen Globalia -ehdokkaani. Voittaja selviää Kirjavassa kammarissa maanantaina 4.2. Vähän harmittaa, sillä nyt luen kirjaa, joka olisi ansainnut listalle päästä, mutta en halua ahmia sitä, joten... Kolmen kärki selviää siis perjantaina :)

maanantai 28. tammikuuta 2013

Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä


Aion mennä katsomaan elokuvankin, mutta tämä postaus käsittelee Ilpo Rantasen Vuonna 85 -kirjaa.
Manserock on käsite, jonka varmaan lähestulkoon jokainen suomalainen tunnistaa, mutta kuten Rantanen kirjassaan tuo esille, se voi tarkoittaa montakin eri asiaa, esiintyjää ja aikakautta. Toisille aitoa Manserockia on 1970-luvun tamperelainen rockmusiikki, päänavaus suomenkieliselle rockille. Toisille ja ehkä kuitenkin valtaosalle Manserock tuo taas mieleen 1980-luvun ja sen kuumat tamperelaiset edustajat: Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Popedan. Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä -teos esittelee molemmat aikakaudet. Mutta kuten nimestä voi päätellä, pääpaino on 1980-luvulla.

Kirja on koottu haastattelujen pohjalta. Keskeisimmät elossa olevat tamperelaiset rockhenkilöt kertovat omia muistikuviaan (jotka usein ovat varsin hataria tai ainakin huuruisia) suomirockin kulta-ajasta. Mukana ovat kaikki Eput, Pate Mustajärvi, Epe Heleinius, Mika Sunqvist, Moog Konttinen, Heikki Silvennoinen, Heikki Vihinen ja monet muut. Ne, jotka eivät enää kykene omaa tarinaansa kertomaan, suurimpana heistä Juice Leskinen, tulevat muistelluksi toisten toimesta. Keskeisimmät aikakauden bändit ja toimijat saavat kirjassa omat lukunsa, mutta toisaalta omien lukujen arvoisia ovat myös esimerkiksi muusikoiden keskeisenä kohtaamispaikkana toiminut Aulabaari ja 2000-luvun tamperelainen rocktarina,Vuonna 85 -musikaali (jonka olen nähnyt, oli hyvä).

Minä itsehän olin 80-luvulla siinä iässä, että lähinnä kaivoin sormella nenää ja katselin ihastellen, kuinka isosiskoni meikkasi ja jutteli kavereittensa kanssa asioista, joista en mitään ymmärtänyt, mutta jotka kuulostivat hyvin aikuisilta (mikä järkytys, kun myöhemmin tajusin kuunnelleeni ihaillen murkkuikäisten idiotismeja). Puheet ovat vuosien varrella unohtuneet, mutta kaksipesäisestä mankasta kuulunut musiikki ei. Ja niinpä kasarimusiikista on tullut keskeinen osa musiikillista sielunmaisemaani. Olen kutakuinkin varma, että yksi ensimmäisista laulamistani kappaleista on Juice Leskisen Kaksoiselämää. Eppu Normaali taas kolahti niin kovaa, että se on Queenin ohella ainoa bändi, jota voin sanoa fanittavani.

Eipä sillä, että tällä olisi mitään merkitystä kirjan esittelyn kanssa. Halusin vain nostalgisoida vähän minäkin. Hyvin nostalgiahenkinen on nimittäin myös tämä kirja, kuten odottaa saattaa. Kirja sisältää lukemattomia hauskoja tarinoita ja hulvattomia anekdootteja keikoista, äänityssessioista ja rokkarielämästä, joka oli tuolloin hyvin kokonaisvaltaista ja kokopäivätoimista touhua. Nauroin ääneen, kun luin, että Pate Mustajärven tekemät  Kersantti Karoliinan alkuperäiset sanat käsittelivät lehmän teurastamista (jostakin syystä ne Mustajärven harmiksi hyllytettiin) tai kuinka perfektionistinen pellepeloton Pantse Syrjä teki kokeitaan pitkittäen äänitysaikatauluja mahdottomasti.

Erään mielenkiintoisen asian kirjaa lukiessani havaitsin. Kaikista kiinnostavinta oli, kun ihmiset muistelivat toisia artisteja, henkilöitä tai bändejä. Omakohtaiset kokemukset tuntuvat olevan monilla hataria tai "sitten me ryypättiin ja soitettiin" -tyyppisiä pakinoita. Tästä syystä Poko Rekordsin omistajan, Epe Heleniuksen, sekä miksaaja Mika Sunqvistin muistelot olivat kaikista mielenkiintoisimpia. Myös Juicea muisteleva luku oli erinomainen.

Kirja kiinnostaa varmasti kaikkia Suomi- ja Manserockin ystäviä. En osaa sanoa, kuinka paljon uutta tietoa se tuo asiantuntijalle tai itse noissa ympyröissä pyörineelle, mutta tällaiselle valtavirran ja myöhempien aikojen fanille kirja on mainiota luettavaa. Mainio on myös teoksen mukana tullut CD-levy, joka sisältää suuria hittejä, mutta myös tuntemattomampia rock-klassikoita.

Miksi sitten juuri vuosi '85? Kirja sisältää runsaasti kuvia ja arkistomateriaalia. Erittäin kiinnostava on Soundin aukeama, jossa paljastuvat lukijoiden äänestystulokset rockvuodelta 1985. Vuoden piisi -listan kaksikymmentä parasta on sellainen hittikimara, jota tuskin miltään muulta vuodelta löytyy:

1. Eppu Normaali: Kitara, taivas ja tähdet
2. Sielun Veljet: Peltirumpu
3. Eppu Normaali: Voi kuinka me sinua kaivataan
4. Eppu Normaali: Vuonna 85
5. Sielun Veljet: On mulla unelma
6. Peer Günt: I Don't Wanna Be a Rock 'n' Roll Star
7. Smack: Stepping Stone
8. Juliet Jonesin sydän: Helppo elämä
9. Sielun Veljet: Laulu
10. Eppu Normaali: Elämän tarkoitus
11. Eppu Normaali: Vihreän joen rannalla 
12. J. Karjalainen & Mustat lasit: Doris
13. Juice Leskinen Grand Slam: Musta aurinko nousee
      Zero Nine: Never Stop Running
15. SIG: Leijaillen
16. Popeda: Kuuma kesä
17. Sielun Veljet: Tiskirätti
18. Sakari Kuosmanen: Pariisi
19. Sielun Veljet: Ikävä
20. Popeda: John Holmes

Ilpo Rantanen: Vuonna 85. Manserockin lyhyt oppimäärä
Siltala 2012
287s
Sisältää CD-levyn

perjantai 25. tammikuuta 2013

Paul Torday: Ventovieras


Paul Tordayn Ventovieras -romaanin takakannessa käytetään adjektiiveja järkyttävä, jännittävä ja piinaava. Suuria sanoja ja silti niin tosia.

Kirjan keskiössä on vakiintunut ja varakas aviopari, Elizabeth ja Michael, jotka vuorotellen vievät hyytävää tarinaa eteenpäin. Pariskunnan välillä ei ole koskaan ollut suurta rakkautta, päin vastoin, kyseessä on järkiliitto ja Michael on enemmänkin robotti kuin mies. Mutta mitä tapahtuukaan, kun mies muuttuu sosiaaliseksi, spontaaniksi, rakatettavaksi  -ja pelottavaksi?

Tässä kirjassa riittää aineksia. On viileää brittiläistä charmia, mahongin tuoksua ja metsästystä viikonloppuisin. Toisaalta aviopuolisoiden henkilökemiat ja avioliiton mekaniikka ovat keskeisessä asemassa. Tordat tutkiskelee kiinnostavasti sitä, mitä me oikeastaan haluamme puolisostamme ja ennen kaikkea miksi? Tunnemmeko sen henkilön, jonka vieressä nukumme ja jonka kanssa syömme aamiaisemme? Sitten on vielä tuhteja ripauksia psykologiaa, kauhua ja jännitystä. Lyhyesti sanottuna jokaiselle jotakin. Usein se ei välttämättä ole kirjassa hyvä asia, mutta Torday osoittaa lahjakkuutensa pitämällä tarinan kasassa loppuun saakka. Vaikka monet kysymykset saavat vastauksensa jo kirjan puolivälissä, säilyy tarinan jännite aina vihoviimeiselle sivulle asti. Eikä vain säily, vaan kasvaa alati. Toisaalta kirja ei kuitenkaan ole liian pelottava, mikä itselleni ylivilkkaan mielikuvituksen omistavana henkilönä on erityisen tärkeää :)

Kirja avasi mielenkiintoisen näkökulman ihmismielen ja mielenterveyden kiemuroihin ja antoi ajattelemisen aihetta ja jopa vastauksia joihinkin sellaisiin kysymyksiin, mitä itse olen ihmetellyt tätä maailmanmenoa seuratessani. Mutta ei siitä sen enempää, sillä en halua pilata keneltäkään lukuelämystä paljastamalla liikaa.

Torday nuijii myös vanhoillisia maanmiehiään kuvaamalla Grouchersia, herrasmiesten klubia, jonka toiminnassa ei ole juuri muuta mieltä kuin pitää yllä illuusiota siitä, että aika on pysähtynyt jonnekin 1950-luvulle. Kun tämä kupla uhkaa puhjeta, paljastuu kiillotettujen kuorten takaa nurkkakuntaisuutta ja silkkaa rasismia. Mutta todellisuudessa uhka taitaa kuitenkin piillä herrasmiesten omissa sisimmissä.

Ventovieras on niin hyvä romaani, että tunnen jo kirjoittaneeni tarpeeksi. Suosittelen lukemaan ja kokemaan itse.

Paul Torday: Ventovieras
Atena 2012
315s.

keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Listataan kirjojen kotisivuja!


Viikonloppuisen Vish Puri -postauksen myötä aloin miettiä, kuinka paljon hienot ja toimivat kotisivut tuovat näkyvyyttä ja lisä- (tai ainakin viihde) arvoa kirjalle. Kuten tuolloin mainitsin, yllä näkyvään Vish Purin viralliseen kotisivuun
www.vishpuri.com
on todellakin panostettu. Mutta mitä muita kirjojen omia kotisivuja onkaan? Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanin markkinoinnissa nettisivut otettiin toden teolla käyttöön. Nuo sivut löytyvät osoitteesta: www.kyyhkyset.fi 

Suomessa ja ulkomailla suosioon nousseet Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarit ovat myös saaneet sivunsa osoitteessa
www.mariakallio.fi
Vish Purin yhteydessä oli puhetta ruokaresepteistä ja niitä muuten löytyy myös Maria Kallio -sivuilta, kurkatkaapas!

Jane Austenia googlettamalta netistä löytyy vaikka mitä, mutta ainakin nämä osoitteet sisältävät kaikkea kiinnostavaa Austen -faneille
www.janeausten.org
www.pemberley.com

Maailmalla kaikki on isompaa ja Harry Potter -kirjojen ympärille on rakennettu kokonainen Pottermore -maailma osoitteessa www.pottermore.com. Sivusto vaatii kirjautumisen.

Mitä muita kirjojen kotisivuja tiedätte? Laittakaapas linkkejä tulemaan, niin kokoan niistä listan yhteiseen käyttöön!

maanantai 21. tammikuuta 2013

Synttäriarvonnan tulokset ja palautteesta kirvonneita hajatelmia!


Lämmin kiitos kaikille onnitteluista ja palautteista!

Suurin osa teistä ei esittänyt kehityskohteita, joten tulkitsen asian niin, ettei suuria linjamuutoksia tarvita :) Sain kuitenkin muutamia kullanarvoisia palautteita, joista olen erittäin kiitollinen. Näiden pohjalta on hyvä lähteä hahmottelemaan blogin neljättä vuotta!

Ensiksikin kiitosta saivat ne jutut, joita itse olen pitänyt vähän höpöhöpöoheismateriaalina: kirjakynnet, copycatit sun muut. Niin paljon kuin niistä itse pidänkin, olen toisaalta miettinyt, uhkaavatko ne mainettani vakavasti otettavana (hah!) kirjabloggaajana :) Mutta koska tällaista mainetta ei ilmeisesti edes ole ja lukijatkin tykkäävät, höpsöttelemme silloin tällöin tulevaisuudessakin :) Myös Kuopion kirjallisesta elämästä kirjoittamiani juttuja kiiteltiin. Tämä palaute lämmitti mieltäni erityisesti, sillä olen epäillyt, jaksavatko pikkukaupungin kulttuuririennot kiinnostaa toispaikkakuntalaisia. Pidän kuitenkin mielelläni kotiseudun lippua korkealla ja haluan tuoda esille tämän seudun tapahtumia. Toivottavasti palvelen näin savolaisia lukijoita ja toisaalta teen oman osani alueen pr-työssä!

Toinen palautetta saanut asia on blogin ulkoasu. Yläbannerin kuva on kerännyt koko syksyn kiitosta ja vastoin alituista muutoshaluani annankin sen olla blogiani koristamassa - ainakin kevääseen saakka :) Kuva on muuten Shabby Blogsin, jonka upeita kuvia olen käyttänyt jo pitkään blogissani. Itse asiassa sivustolla piipahtaminen sai melkein pyörtämään päätökseni yläkuvan säilyttämisestä, sen verran hienoja uutuuksia sinne oli ilmestynyt... Mutta maltan mieleni toistaiseksi!

Sen sijaan blogin sivupalkkeihin tulee muutoksia talven/kevään aikana. Kahden palkin järjestelmä on ollut käytössäni jo kauan, mutta ny tse on alkanut häiritä omaakin silmää. Siivousurakka on siis edessä! Siksi pyydänkin apuanne vielä kerran: mitkä gadgetit ja ominaisuudet ovat teille tarpeellisia? Suurin sivupalkkien sisällöstähän on teille lukijoille tarkoitettuja, joten olisi kiinnostavaa kuulla, mitä oikeasti käytetään ja mitä ei.

Eli pienoisin viilauksin, mutta muuten vanhalla konseptilla jatketaan seuraavalle blogivuodelle! Luvassa on perinteisten kirja-arvioiden lisäksi KBF-keskusteluja silloin tällöin, samoin pieniä kevennyksiä ja eiköhän jossakin vaiheessa vuotta saada Copycat-kisakin aikaiseksi. Itse haluaisin lisätä kirjailijoiden, kirjallisten paikkojen ja tapahtumien esille tuomista ja mahdollisuuksien mukaan siihen pyrinkin.

Kiitos vielä kerran kaikille osallistujille!

Sitten arvonnan tuloksiin. Arvoin kolme voittajaa, jotka siis saavat valita palkintonsa täältä järjestyksessä.

Ensimmäisenä valitsemaan pääsee ikätoverini

Pekka Poplaarista!

Toinen palkinto menee hurmaavalle

Katrille Le Petit Lectrice -blogiin

ja kolmas puolestaan ihanalle

Minna Vuo-cholle Ja kaikkea muuta blogiin!

Ilmoitelkaapa minulle sähköpostiin ammanblogiATgmail.com yhteystietonne ja ykkös/kakkostoiveenne palkinnon suhteen, sanotaan nyt tämän viikon aikana!

Onnea voittajille ja kiitoksia kaikille!

Amma

lauantai 19. tammikuuta 2013

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus


Tämä on ehkä jonkinlainen tapaus tämä Vish Puri. Sanon ehkä, koska en ihan lämmennyt vielä ensimmäiselle suomennetulle Tarquin Hallin Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus -dekkarille, mutta elementit ovat ainakin kohdillaan.

Vish Puri on Intian paras yksityisetsivä ja hän omistaa Kaikkein yksityisimmät etsivät -etsivätoimiston. Vish Puri on Intian ja 2000-luvun vastine Sherlock Holmesille, tosin Puri itse ei tästä vertauksesta välittäisi, onhan hänen omat esikuvansa todellisia intialaisia historian suurmiehiä. Purin lempinimi on Pullukka, hän syö ja tekee töitä aivan liikaa. Hänen metodinsa ovat peräti poikkeuksellisia, mutta toisaalta hän ei ole vielä koskaan epäonnistunut. Purin rinnalla on hänen rakas vaimonsa Rumpi ja yrityksen palkkalistoilla nokkelia etsiviä, joilla on erikoiset kutsumanimet; Kasvovoide, Käsijarru ja niin edelleen.

Kadonneen palvelijattaren tapaus kertoo juuri siitä, mitä nimi kertoo, eikä  juonesta ole suoraan sanottuna muuta sanomista. Tuikitavallinen dekkarijuoni, ei sen kummempaa. Sen sijaan enemmän kannattaa kertoa kirjan tunnelmasta. Hall maalaa lukijan eteen nyky-Intian kirkkailla väreillä. Kuva on kiehtova ja eksoottinen ja ankaran realistinen: poliisi, oikeuslaitos ja koko yhteiskunta ovat korruptoituneita, tehottomia ja amatöörimaisia, rehellisyys on harvinaista, luokkajako on tiukka ja suurin osa väestöstä elää köyhyydessä. Delhi kasvaa holtittomasti, uusia katuja (hökkeleistä puhumattakaan) ilmestyy kuin itsestään. Lyhyesti sanottuna väestö kasvaa ja maa muuttuu sellaista vauhtia, että jonkinlaisesta kaaoksesta voi jo puhua. Onko siis ihme, että Purin kaltaiset keskiluokan edustajat pitävät kiinni monista perinteisistä tavoista ja soveliaisuussäännöistä kynsin ja hampain?

Vaikka Intia on kaukana ihanneyhteiskunnasta, on modernisoituvassa maassa myös paljon ihastuttaviakin seikkoja. Maininnan arvoista on ennen kaikkea ruoka, jota kirjassa tehdään - ja myös syödään - paljon. Myös intialaiset asut, ritsakuskit ja monet muut yksityiskohdat tuovat etnodekkariin kuuluvaa eksoottista tunnelmaa. Mainitsin jo aiemmin Sherlock Holmesin, ja Hall on kyllä Doylensa lukenut. Kirjoissa on samanlainen, mukavan verkkainen tunnelma. Tosin minusta vähän turhankin verkkainen välillä. Ristiriitaisia tunteita herätti myös lukuisten hindisanojen käyttö (jotka selitetty lopun sanastossa). On positiivista, että dekkaria lukiessa viisastuu ikään kuin vahingossa, mutta joillakin sivuilla uusia termejä oli kertakaikkiaan liikaa.
Toinen itsestään selvä esikuva löytyy Mma Ramotwse -dekkareista. Itselleni tosin ne ovat tuttuja vain telkkarista, mutta katsomani perusteella Vish Purissa on paljon samaa henkeä.

Omat fiilikseni kirjasta ovat kahtalaiset. Kuten aiemmin jo totesin, itse juoni ei ollut kovinkaan kummoinen,  se oli jopa hieman tylsä. Mutta toisaalta Vish Puri kumppaneineen ja koko heidän maailmansa oli kiehtova. Ehkä ensimmäinen kirja oli vasta alustusta ja seuraavissa on jo enemmän menoa ja meininkiä? Puitteita joka tapauksessa on vaikka mihin.

Jos kiinnostuitte edes vähäsen, käykää nyt ihmeessä katsomassa ehkä yhdet hienoimmista kirjojen kotisivuista ikinä: www.vishpuri.com Sivujen latautuminen kesti pitkään, mutta mitä ne sisältävätkään! Esimerkiksi Vish Purin lempiruokien reseptejä (eikös joku lukuhaaste käsitellyt kirjallisia kokkauksia?)!

Myös Kirsin kirjanurkka on jo  ehtinyt tutustumaan Vish Puriin.

Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
Gummerus 2012
Suom. Tero Valkonen
360s.

PS. Vielä tänään ehtii osallistumaan arpajaisiini täällä!

torstai 17. tammikuuta 2013

Synttäriarvonta, viimeinkin!


Blogielämäni täytti kolme vuotta vuodenvaihteessa ja nyt viimein ehdin organisoimaan lupaamani synttäriarvonnan! Tätä tammikuuta on sävyttänyt kiire, mutta se on ollut iloista kiirettä. Sattumaako vai ei, mutta nyt kun blogini on ehtinyt kolmevuotiaaksi, olen viimein löysännyt tahtia ja antanut tilaa niille vanhoille harrastuksille (kuten kirjoittaminen, musiikki ja käsityöt), jotka ovat saaneet viime vuosina odotella valoisampaa tulevaisuutta. Kolme vuotta on merkittävä ikä lapsen kehityksessä, ehkä myös blogin ja nyt minäkin uskallan luottaa siihen, että blogi pärjää hetkittäin ilman jatkuvaa äidillistä huolenpitoakin. Tai jos vertaisin blogia rakkaussuhteeseen, sanoisin, että suuri alkuhuuma on jo takana päin ja muuttunut tyyneksi kiintymykseksi ja kumppanuudeksi ;)

En ole vielä aiemmin blogiurani aikana kysellyt lukijoilta palautetta, parannusehdotuksia, ruusuja tai risuja, joten on aika hoitaa se asia kuntoon. Joten arvontaan osallistuessasi voit samalla antaa palautteesi, mutta jos et keksi millään mitään, niin ei ole pakko :)

Ja sitten siitä arvonnasta:

Arvon kolme voittajaa, jotka saavat arvontajärjestyksessä valita yhden seuraavista palkinnoista:

*Copycat-seinäkalenteri (keräilyharvinaisuus!)
*Oreck&Balea: Storybook Helsinki and Beyond
*Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (pokkari)
*Shafak: Kirottu Istanbul
*Forsgren: Perintö
*Paloheimo: Klaukkala
*Carlson: William N. päiväkirja
*Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
*Mäki: Enkelipölyä (pokkari)

Osallistumaan pääsevät rekisteröityneet lukijat (voit liittyä myös nyt) ja FB-seuraajat tähän postaukseen kommentoimalla.  Osallistua voi sunnuntaihin 20.1. saakka, voittajan ilmoitan johonkin aikaan maanantaina!

Eipä sitten muuta kuin onnea arvontaan ja kiitos kaikille lukijoille, satunnaisille seuraajille ja yhteistyökumppaneille menneistä vuosista. Ei tämä homma olisi paljon muuta kuin ruudun tuijottelua ilman teitä, kiitos siis!
Amma

maanantai 14. tammikuuta 2013

Leena Lehtolainen Humanismin illassa


Terveisiä vuosisadan lukujumista! Ehkä myöhemmin tällä viikolla teen postauksen niistä kirjoista, jotka olen jättänyt kesken. Mutta onneksi saan sitä ennen raportoida vuoden ensimmäisestä Snellman-kesäyliopiston, Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Savon rahaston ja Kuopion kaupunginkirjaston yhteistyössä järjestämästä Humanismin illasta,  jossa kirjailija Leena Lehtolainen kertoi kirjoittamisesta ja kirjoistaan. Supliikkina itäsuomalaisena Lehtolainen käytti sujuvasti kolme varttia esitykseensä ja toinen mokoma kului yleisön (täysi salillinen) kysymyksiin vastatessa.

Lehtolainen tunnetaan ennen kaikkea Maria Kallio -sarjastaan. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta Ensimmäinen murhani -romaanin ilmestymisestä. Maaliskuussa ilmestyy jokaiselle Kallio-fanille must-hankinta, nimittäin teepöytäkirja Maria Kallio-extra. Syksyllä taas on tulossa jo 12. Maria Kallio -romaani. Lehtolaisella menee muutenkin lujaa. Lehtolaisen romaaneja käännetään parasta aikaa kielelle jos toisellekin ja kuulemma saatamme saada kevään aikana uutisia uusista filmatisoinneistakin!

Lehtolainen kertoi erittäin kiinnostavasti kirjoittamisprosessistaan. Kirjan idea tulee yleensä jostakin aiheesta, jota kirjailija itse ihmettelee ja pyörittää päässään. Kun tarina lähtee muotoutumaan, alkaa tutkimustyö. Kirjojaan varten hän tekee paljon taustoitusta ja haastattelee eri alojen asiantuntijoita uskottavan lopputuloksen aikaansaamiseksi. Ulospäin tämä osuus on Lehtolaisen mukaan varsin tylsää puuhaa, kun taas kaikki jännittävä tapahtuu kirjailijan pään sisällä. Kirjoittamisvaiheessa Lehtolainen pyrkii kirjoittamaan tarinan alusta loppuun ja jättää sen sitten hautumaan.

- Inhottavin vaihe kirjan kirjoittamisessa on palata tekstiin ja lukea, mitä on kirjoittanut ja kuinka paljon teksti vaatii vielä työtä. Se on aina yhtä kamalaa, Lehtolainen kertoi.

Lehtolainen kertoi lukuisia hauskoja anekdootteja kirjailijan uransa varrelta. Fakta ja fiktio ovat sekoittuneet monilla Maria Kallio -dekkarien yhteydessä. Koska Kallio on punatukkainen (viittaus mm. Peppi Pitkätossuun!) ja lyhyt, ovat monet pitäneet tätä Lehtolaisen alter egona. Eräs naapuri taas ei ottanut uskoakseen, ettei Lehtolaisella ole minkäänlaista poliisin pätevyyttä, vaan otti aina poliisia tarvittaessa yhteyttä Lehtolaiseen. Hilja Ilveskerosta tulikin sitten blondi ja pitkä...

Dekkaristiksi ryhtyminen ei tapahtunut aivan sattumalta. Lehtolainen nimittäin on tutkinut lisensiaattityössään suomalaisten naiskirjailijoiden, etupäässä Eeva Tenhusen kirjoittamia dekkareita. Tuolloin hän huomasi sen hämmästyttävän asian, että suomalaisista dekkareista puuttui päähenkilönä naispoliisi. Oli kyllä poliisin vaimoja tai muita uteliaita sivullisia, mutta ei ammattimaista naispoliisia. Siitä idea Maria Kalliosta lähti. Aluksi Kallio oli sinkku kuten anglosaksiseen dekkariperinteeseen kuuluu, mutta sitten Lehtolainen halusi yhdistää dekkareihin avioliiton ja perhe-elämän, Pohjoismaissa kun uran ja perheen yhdistäminen on joka tapauksessa arkipäivää.

Maanantai-ilta kului rattoisasti humanismin parissa ja oli kiinnostavaa myös kuulla vastauksia yleisön kysymyksiin, ne kun olivat sellaisia, mitä itselläni ei olisi tullut mieleenikään kysyä! Itse kysyin, onko Lehtolainen koskaan kyllästynyt Maria Kallioon, jonka seurassa on viettänyt jo kaksikymmentä vuotta. Lehtolainen kertoi, että on ehkä juuri siitä syystä kirjoittanut koko ajan myös muita kuin Kallio-kirjoja. Kun vaihtelua on tullut luonnostaan, on Maria Kallion maailmaan ollut taas mukava palata. Siispä ensi syksyä odottamaan :)

lauantai 12. tammikuuta 2013

Copycat-kalenteri: Tammikuu

Lupasin syksyllä pidetyn Copycat-kilpailun jälkeen aloittaa tänä vuonna Copycat-kalenterin, jossa esittelen vielä 13 pistesijoille päässyttä kuvaa ja blogia. Tarkoitus oli tietenkin aloittaa kalenteri heti tammikuun alusta, mutta kärsin nyt akuutista blogi- ja lukuajan puutteesta ja nyt huomasin olevan jo 12. päivä! Onneksi kyse on kuitenkin siitä, että alkuvuonna elämässä on ollut kaikkea muuta ihanaa ja nukkuakin on joskus pakko, joten blogi on saanut hetkiseksi väistyä taka-alalle. Mutta toivottavasti vain hetkiseksi, eikä virtuaalielämää ole tarkoitus hylätä kokonaan, kunhan nyt vähän downshiftaan hetken:)

Mutta nyt sitten kalenterin pariin. Joka kuukausi esittelen siis yhden (paitsi joulukuussa kaksi) kuvan ja tekijän.

NEITI TAMMIKUU


Ihastuin tähän hyytävään kuvaan välittömästi sen nähtyäni. Vielä enemmän ihastuin tarinaan kuvanotosta. Huulet on värjätty vesiväreillä! Hauskaa, kuinka kekseliäitä ihmiset ovat ja kuinka paljon kuvien eteen on nähty vaivaa. Tämän kuvan takana B.N. Lukuhoukka -blogista. Blogin koko nimi kuuluu näin: Lukuhoukka lukee ja kirjoittaa. Lukemisen lisäksi B.N. kertookin blogissaan muun muassa nuortenromaanin kirjoitusprojektistaan. Käsikirjoitus taitaa olla kustantamokierroksella, joten B.N. elää jännittäviä aikoja... :)

Lukuhoukka-blogi täytti aivan vastikään vuoden ja menossa on arvonta, johon voi osallistua 14.1. saakka, joten nyt vikkelästi tutustumaan blogiin ja osallistumaan arvontaan (onneksi sentään sain tämän postauksen kirjoitettua NYT, enkä ensi viikolla)!

Kiitos B.N. osallistumisestasi kilpailuun, onnea kuvan täysin ansaitsemasta menestyksestä ja onnea myös kirjoitusrintamalle! Sekä tietysti blogin toiselle vuodelle!

Copycat- kalenteri palaa jälleen helmikuussa, mitähän sieltä mahtaakaan silloin paljastua?

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Kristina Carlson: William N. päiväkirja


Alennusmyynneistä lähti mukaani Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, jonka muistin olleen Finlandia-ehdokkaana 2011 ja paljon esillä kirjablogeissa. Siitä huolimatta olin joko autuaan tietämätön tai sitten tyystin unohtanut, mistä kirjassa on kysymys.

Kirja on todellisen historiallisen henkilön kuvitteellinen päiväkirja. William Nylander (1822-1899) oli kasvitieteilijä ja mitä ilmeisimmin hyvin erikoislaatuinen henkilö. Ennen kaikkea hän oli yksi maailman johtavimpia jäkälätutkijoita. Vedenjakajaksi hänen jo muun tiedemaailman välillä muodostui Simon Schwendenerin havainto siitä, että jäkälä on sienen ja levän symbioosi. Nylander oli eri mieltä, eikä hyväksynyt eriäviä mielipiteitä tai niiden esittäjiä.

Kuvitteellisessa päiväkirjassa Nylander raapustaa vihkoon hajanaisia mietteitä ja satunnaisia faktoja. Mies on itara, syö aivan liian vähän ja huonosti, palelee talvisin ja sairastaa paljon. Jostakin syystä tätä tapahtumattomuutta on mielenkiintoista seurata. Varsinaisen kiinnostavuuden kuitenkin tuo tarinaan se, että William N. on kaikkien mielensäpahoittajien isä. Mikään ei ole koskaan hyvin ja ainakaan se ei ole hänen oma vikansa. William N. kantaa kaunaa vuosikymmenten takaisista asioista, kokee tulleensa väärinymmärretyksi ja -kohdelluksi. Sisko-Elisen kirjeet ärsyttävät, mutta ovat kuitenkin tärkeitä. Salaperäinen C. käy tuomassa ruokaa silloin tällöin (liian harvoin ja liian raskasta ruokaa). Ilmeisesti kyseessä on entinen taloudenhoitaja, se jää epäselväksi, onko kyseessä myös entinen rakastaja. Salaa mielessään William taitaa olla sitä mieltä, että teki tyhmän tempun kun lähti Helsingistä yhden virka-asunnon vuoksi.

William N. päiväkirjan luki mielellään ja kompaktista koosta johtuen nopeasti. Jonkinlaista koukuttavaa vivahdettakin olin havaitsevani. Kuitenkin päällimmäinen tuntemukseni on hämmästys. Tämä kirjako Finlandia-ehdokas ja kaiken saamansa huomion arvoinen? Kirja oli sympaattinen, enkä voi tai edes halua moittia sitä mistään. Jos haluaisi viettää aikaa syväanalyysin parissa, saisi Williamin persoonasta ja henkisestä kehityksestä irti paljonkin. Valitettavasti en kuitenkaan kiinnostunut hänestä niin paljon, että olisin jaksanut nähdä tämän vaivan. Kirja oli minusta ihan kiva, mutta eipä juuri muuta.

William N. päiväkirjaa on luettu paljon ja huomionarvoista on, että monet ovat pitäneet siitä todella paljon. Ehkä tämä kuuluu niihin kirjoihin, jotka joko kolahtavat tai sitten eivät. Minun kanssani samansuuntaisiakin arvioita nimittäin löytyy. Ainakin Jaana on kasannut Tänne toisen tähden alle kattavan listan eri blogistien kirja-arvioista.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Otava 2011.
153s.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Camilla Läckberg: Merenneito


Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kirjat ovat todella suosittuja ympäri Euroopan, mutta minä en ole tullut niitä aiemmin lukeneeksi. Olen kuitenkin kuullut niistä paljon hyvää ja juonikuvaukset ovat olleet lupaavan vetäviä, joten oli vain ajan kysymys, että minä ja Läckberg kohtaamme.

Läckbergin kirjat sijoittuvat pieneen Fjällbackan kylään Ruotsin länsirannikolle. Merenneidossa viitataan jonkin verran aiempiin tapahtumiin, joten aiempien kirjojen lukeminen olisi varmastikin ollut hyödyllistä. Siitä huolimatta Merenneidon tarina oli oma itsenäinen kokonaisuutensa, eivätkä viittaukset haitanneet, joskin niitä oli aika paljon.

Päähenkilö, poliisi Patrik Hedström tutkii tapausta, jossa mies on kadonnut jäljettömiin. Hänen vaimonsa, kaksosia odottava kirjailija Erika Falck ei malta olla puuttumatta tutkimuksiin, varsinkin, kun kirjalija Christian Thydell alkaa saada uhkailukirjeitä. 

Kirja on koukuttava. Läckberg kuljettaa tarinaa nopeina välähdyksinä eri henkilöiden näkökulmista ja onnistuu aina jättämään jonkun langanpään ilmaan roikkumaan niin, että lukemista on pakko jatkaa eteenpäin. Toisaalta kiivasrytmiseen kerrontaan ja lukuisiin henkilöihin tottuminen otti aikansa, aluksi se suorastaan ärsytti, mutta lopulta imaisi mukaansa.

On luontevaa seurata poliisitutkinnan etenemistä, mutta aina kun joku mattimeikäläinen, tässä tapauksessa kirjailija Erika, alkaa leikkiä salapoliisia, liikutaan vähän vaarallisilla vesillä. Kirjailijan täytyy pystyä perustelemaan hyvin, miksi tavallinen ihminen sotkeutuu tutkimuksiin ja laittaa nenänsä asioihin, joista jokainen tervejärkinen pysyy mahdollisimman kaukana. Läckberg tarjoilee selitykseksi Erikan perusuteliaan luonteen. Selitys on kelvollinen, mutta dekkareissa valitettavan kulunut.

Itse tarina on tavattoman kiinnostava ja jännittävä. Perinteisen dekkarin lisäksi siinä on paljon trillerimäisiä aineksia. Läckberg sekoittaa soppaan sopivasti jännitystä, salapoliisitarinaa ja psykologiaa. Hankin aivan liikaa univelkaa tätä kirjaa lukiessani, sillä halusin ensin selvittää ratkaisun, sitten todistaa teoriani oikeaksi (se oli), joten sain kirjalta sen, mitä tällaisilta kirjoilta odottaakin. MUTTA.

Merenneidossa on paljon aidosti järkyttäviä asioita. En suosittele kirjaa kaikista herkimmille. Tarinassa on useitakin elementtejä, jotka ovat todella kamalia, pahimpia, mitä olla saattaa ja kärsivänä osapuolena on yleensä lapsi. En syytä tarinaa epäuskottavuudesta, sillä tällaisia asioita varmasti tapahtuu, mutta jotakin suhteetonta tässä oli. Hirveyksiä oli niin paljon, että siinä oli ikävä mässäilyn maku. Mielikuvissani sadistinen kirjailija hähätteli kirjaa kirjoittaessaan lukijoilleen: Luuletko, että tämä on pahinta, mitä voin keksiä? Odotahan vain, mitäs sanot tästä!? Siis oikeasti, vaikka on ilahduttavaa, että kirjailijalla riittää ideoita, niin vanha sanonta LESS IS MORE, pätee tässäkin tapauksessa.

Aivan viimeisille sivuille asti pidin Merenneitoa kuitenkin erittäin hyvänä ja onnistuneena kirjana. Kunnes varsinaisen tarinan jo päätyttyä Läckberg huolestui siitä, tarttuuko lukija seuraavaankin kirjaan ja päätti lisätä loppuun tv-sarjamaisen cliffhangerin, joka menee aivan yli ja on epäuskottavuudessaan vertaansa vailla.

Temppu oli halpamainen pyllistys lukijalle, olen vahvasti sitä mieltä. Ja käytyäni ensin netisät selvittämässä, miten henkilöille kävi (sillä muuten en olisi saanut enää unta), pysyn jatkossa visusti erossa Läckbergistä. Minä olen yksitotinen ihminen.

;)

Camilla Läckberg: Merenneito
Gummerus/ Elisa Kirja e-kirja 2011
Suomentaja Outi Menna
489s

perjantai 4. tammikuuta 2013

Tietokirjat ja asiproosa Amman lukuhetkessä vuonna 2012


Listatessani viime vuonna lukemiani tieto- ja asiateoksia olin positiivisesti yllättynyt määrästä ja laadusta. Ehkä kymmenellä kirjalla ei voi hirveästi leuhkia, mutta toisaalta kaikki lukemani kirjat ovat olleet äärimmäisen mielenkiintoisia. Erityisesti kotimaista asiaproosaa haluaisin lukea enemmänkin, jos jostakin vain löytäisi aikaa! Vuonna 2012 tuli perehdyttyä Queen -yhtyeeseen ja sen keulakuvaan Freddie Mercuryyn. Myös Suomea ja suomalaisuutta tarkasteltiin ulkomaalaisen silmin kahdessa eri kirjassa. Tässä lukemani kirjat linkkeineen kronologisessa järjestyksessä. Listan lopussa paljastan kolmen kärkeni!

Queen: Is this the real Life?



















Blogistaniassa ei (ainakaan vielä) jaetan palkintoa vuoden tietokirjalle. Mutta epävirallisesti ja epämääräisesti esitän tässä kolmen kärjen viime vuonna luetuista:

1. Teemu Keskisarja: Raaka tie Raatteeseen
2. Lilly Korpiola ja Hanna Nikkanen: Arabikevät
3.Gordon F. Sandner: Usein unohdettu Suomi

Koska vuoden alussa on tapana esittää haasteita, käytän tilaisuutta hyväkseni ja heitän palloa joka suuntaan kirjabloggareille: lisää tietokirjoja ja asiaproosaa, kiitos!

Ps. Vielä ehdit heittää haasteesi minulle ja äänestää oikeassa sivupalkissa, kehen kirjailijan teoksiin minun olisi syytä tänä vuonna tarttua!

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Pirjo Hassisen Popula voitti Savonia -palkinnon


Pirjo Hassisen Popula on voittanut kirjallisuuden Savonia -palkinnon. Palkinto luovutettiin Hassiselle Kuopion kaupungintalolla järjestetyssä palkintotilaisuudessa.

Palkinnonjaon suorittanut palvelualuejohtaja Pekka Vähäkangas kiitteli Hassisen taitoa kuvata ihmisten välisiä suhteita. Populassa elämäänsä turhautunut portsari löytää hetkellisesti kodin poliittisesta ääriliikkeestä ja isähahmon tämän johtajasta. Palkintoraati kiittää palkintoperusteissaan sitä, että Hassinen nostaa esille ajankohtaisia ongelmia ja kuvaa sitä, miten turhaantuneisuus ja syrjäytyminen ajaa ihmisiä oikeistopopulismin ja rasismin verkkoon.

Tämä oli Pirjo Hassisen toinen Savonia -palkinto. Kiitospuheessaan kirjailija kertoi, että mikäli mahdollista, toinen palkinto tuntuu vielä ensimmäistäkin makeammalle. Populan kaltaisen kirjan kirjoittaminen ei ollut Hassiselle aluksi itsestäänselvyys. Mutta kun kustannustoimittaja innostui ideasta, puhkui kirjailijakin luomisen intoa. Hassinen kertoi olevansa iloinen siitä, että uskalsi tarttua haasteseen.

Palkintotilaisuuteen oli saapunut mukavasti väkeä. Savonia -palkinto saakin mukavasti huomiota kotiseudullaan ja ilahduttavasti enenevässä määrin myös valtakunnallisissa medioissa. Ylen haastattelussa kirjailija itse sanoo, että palkinnoilla on kirjailijalle merkitystä:
- Palkinto tai ehdokkuus tarkoittaa, että kirjani on poimittu esiin sen vuoden sadosta. Kyllä se hyväilee.

Populan ovat kirjabloggareista esitelleet Ilselän Minna ja Mari A kirjablogissaan.


Blogistanian Finlandia: Amman äänet


3 pistettä:
Paula Havaste: Yhden toivon tie
Yhden toivon tie sijoittuu Lapin sodan aikaan. Se kertoo lopputyötään tekevästä, perheenäidistä ja pientilan emännästä Annasta ja hänen siskostaan, elämäniloisesta Oili-sairaanhoitajatteresta. Havaste yhdistää kirjaansa lukuisia kultuurihistoriallisia yksityiskohtia, suuria ja tärkeitä teemoja, pientä keveyttä ja kauhistuttavaa sodan paloa. Havaste on kirjoittanut ehkä parhaimman koskaan lukemani kuvauksen siitä, mitä sota tekee ihmisille. Olen päättänyt arvioni näin:  
"Hänen kirjansa on raaka, rehellinen ja kauhistuttavan tosi. Ja juuri siksi se on niin hyvä."



2 pistettä 
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Aki Ollikainen tuo 1800-luvun nälkävuodet lukijan lähelle. Hän muistuttaa tekstillään siitä, kuinka ihmisen kärsimys on samanlaista, olipa aika mikä tahansa. Ollikainen tarkastelee ihmisyyttä ja eloonjäämisen problematiikkaa, mutta myös historiallista tapahtumajaksoa asiantuntevasti ja monipuolisesti. Nälkävuosi on hätkähdyttävän eheä kokonaisuus kaikilla tavoilla, myös visuaalisen ilmeensä puolesta.
"Kirja tuo realismillaan ja ihmisten tuntojen ja toiminnan säälimättömällä kuvauksellaan mieleeni Minna Canthin. Erotuksena on se, että siinä missä Canth kuvasi omaa aikaansa, kertoo Ollikainen historiasta. Siitä syystä Ollikainen on voinut korvata Canthin kärkkään alleviivaavuuden humanistisemmalla eri osapuolten kuuntelulla."



1 piste
Eve Hietamies: Tarhapäivä
Hietamies kuvaa kirjassaan lapsiperheen arkea, joka on melkoista pyöritystä "normaalinakin". Hietamiehen perhe on kuitenkin kahden miehen talous, kunnes joukkoon liittyy pieni nainen. Pidän siitä, kuinka Hietamies käsittelee vaikeitakin asioita ilon ja naurun kautta. Tarhapäivä on malliesimerkki siitä, kuinka hyvin kirjoitettu viihde on parhaimmillaan paitsi viihdyttävää, myös terapeuttista.
"Läpi kirjan jaksoin ihastella sitä, kuinka elävästi, rehellisesti ja kaunistelematta Hietamies kuvaa lapsiperheen elämää. Siitä huolimatta kerronnassa ei ole kyynisyyden tai negatiivisuuden häivääkään, vaan vahva ymmärtämisen leima" 






Tässä pisteeni Blogistanian Finlandia -äänestykseen, äänestystulos selviää Sallan lukupäiväkirjan sivuilla kello 20.00!





LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...