Salla Simukka: Valkea kuin lumi

Mietinpä tuossa, että suomalaisen kirjailijan elämä on kaukana glamourista. Miten suhtaudutaan vaikkapa rockmuusikkoon, jonka levyjä myydään yli kolmessakymmenessä maassa? Ja miten suhtaudutaan kirjailijaan, jonka kirjoja on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle? Salla Simukka on tällainen kirjailija ja kyllä tämän tason saavutuksella pitäisi tulla itsestäänselvästi kutsu itsenäisyyspäivän juhliin (en siis tiedä, onko tullut. Pelkään pahinta, mutta toivottovasti on.).

Ihastuin ja tulin totaalisesti yllätetyksi Lumikki-trilogian ensimmäisessä, Punainen kuin veri -osassa. En osannut odottaa nuorille suunnatussa dekkarissa niin korkeatasoista kerrontaa ja syväluotavaa ajatusta. Seuraavan Valkea kuin lumi -romaanin lukeminen oli siis selviö. En osaa lakata ihastelemasta Lumikki-trilogian kokonaisuutta, jo ennen kuin viimeistä osaa on julkaistu, mikä tapahtuu keväällä 2014. Kirjan nimet ovat osa kiehtovaa kokonaisuutta ja johtavat sadun, mutta kuitenkin yhtä lailla synkkään ja pahaan maailmaan. Samassa linjassa ovat Laura Lyytisen suunnittelemat upeat kannet, joita hienompia ei kai maailmassa olekaan. Lumikki Andersson on päähenkilönä kiehtova ja hänen avullaan Simukka tuo kirjoihinsa elementtejä, joita siellä ei minun nuoruudessani ollut. Esimerkiksi Valkea kuin lumi sipaisee aiheeltaan transsukupuolisuutta. Lukiessani mietin sitä, milloin minä kuulin ensimmäistä kertaa transsukupuolisuudesta ja kuinka onnellisia ovat nykynuoret, jotka saavat asiallista ja empaattista tietoa asiasta nuortenkirjaa lukiessaan.

Punainen kuin veri oli vahvasti tamperelainen kirja, Valkea kuin lumi taas vie lukijansa Prahaan. Se oli minulle pieni pettymys siinä mielessä, etten ole koskaan ollut Prahassa, enkä siis saanut Simukan loistavasta miljöökuvauksesta yhtä paljon irti kuin ensimmäisessä osassa. Muutenkin Valkea kuin lumi oli mielestäni edeltäjäänsä heikompi teos. Juoni kärsi pitkin matkaa tietystä epäuskottavuudesta ja sen lisäksi kirja olisi kaivannut uutta rytmitystä. Teoksen alkupuolella ja vielä keskivälinkin tienoilla viipyiltiin paljon menneisyydessä ja kerronnan tempo oli paikoin liian hidasta. Sitten taas lopussa kirjailijalle tuntui tulevan mahdoton kiire juonen kanssa. Vauhtia ja toimintaa riitti niin paljon, etten ihan pysynyt kaikissa käänteissä mukana. Jo muutamalla avaavalla ja selittävällä lauseella toimintaosuus olisi ollut ymmärrettävämpi ja uskottavampi.

Tästä johtuen mieleeni jäi jonkinlainen "välikirjavaikutelma". Tuntui siltä, että Lumikin persoonaa haluttiin syventää tulevaa varten ja sen takia sinänsä mielenkiintoinen uskonlahkoa käsittelevä juoni jäi lapsipuolen asemaan. Valkea kuin lumi jättikin vähän hailakan jälkimaun verrattuna leiskuvan punaiseen sisareensa, mutten ole menettämässä toivoani. Edellä mainituista syistä johtuen luulen, että trilogian päätösosa Musta kuin eebenpuu kerii yhteen Lumikin menneisyyden ja nykyisyyden ja punoo sen jännittävän juonen kanssa hienoksi kokonaisuudeksi. Ja siinä kokonaisuudessa tällä kakkososallakin on oma, tärkeä merkityksensä. Näin uskon. Aion siis takuuvarmasti tarttua myös päätösosaan.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi.
Tammi 2013
237s.