Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Otin tälle vuodelle tavoitteekseni tutustua Kazuo Ishiguron tuotantoon. Talvella luinkin Yösoittoja -novellikokoelman ja pidin lukemastani. Varsinaista poltetta tarttua seuraavaan teokseen en kuitenkaan ole tuntenut. Saattaa johtua siitäkin, että luin edellä mainitun kirjan kipeänä ja pelkkä lukukokemuksen muisteleminen saa vatsani pyörähtämään ympäri. Pitkän päivän illan halusin kuitenkin ehdottomasti lukea. Kirja on sentään palkittu teos, lukuisten bloggaajien suosikki ja myös aihepiiriltään minua kiinnostava. (Kirja on muuten asetettu ehdolle myös Kirjabloggaajien ja Kirjakantin yhdessä järjestämään Kaikkien aikojen paras kirja -tempaukseen. Käy katsomassa muut ehdokkaat ja ehdota omiasi oheisen linkin kautta.)

Olinkin lievästi ilmaistuna hämmentynyt ja pettynyt, kun ensimmäiset viisikymmentä sivua kirjasta oli suoranaista tervanjuontia. Tarina ei lähtenyt käyntiin lainkaan ja tekstikin tuntui pitkästyttävältä. Perusongelman muodosti kirjan päähenkilö, herra Stevens, vanhan ajan hovimestari. Vaikka en suinkaan ole kylmä brittiläiselle kartanoromantiikalle, minua ei suoraan sanottuna kiinnostanut pätkääkään, mitä joku turhantärkeä jäykistelijä jaaritteli hovimestariuden syvimmästä olemuksesta. Sivulla 46 tiedustelin huolestuneena kollegoiltani: "Paraneeko tämä?" Sain vastauksen: "Ei "parane" vaan säilyy yhtä ihanana."

Kyseinen bloggaaja sattuu nauttimaan aika suurta arvostustani, joten oli pakko vähän tsempata asennettani. Ja kyllä, täytyy sanoa, että alkoihan sieltä jonkinlainen imu löytyä. Pitkän päivän illan lukeminen on mielestäni kuin hölkkäämistä. Ensimmäiset puoli tuntia on kuin jäitä polttelisi, mutta sitten alkaa sujua. Jos on hyvä päivä, saattaa meno olla hetkittäin jopa nautinnollista.

Velmuilusta huolimatta olen aivan valmis vakavasti tunnustamaan, että Ishiguro luo herra Stevensissä kertakaikkisen taitavan ja eheän henkilökuvan. Se, mitä kutsuin aiemmin jaaritteluksi, avaa tuon merkillisen (ja edelleen mielestäni hyvin ärsyttävän) miehen sielunmaisemaa hienosti. Eikä pelkästään hovimestarin, sillä hänen muistojensa kautta katsojan eteen avautuu kuva myös Iso-Britanniassa, luokkayhteiskunnassa ja poliittisessa ympäristössä tapahtuneista muutoksista. Se, mikä 1930-luvulla saattoi näyttää uljaalta tulevaisuudelta, osoittautuukin sotien jälkeen hirvittäväksi erehdykseksi. Ja kun kunnon hovimestari omistautuu herralleen menestyksen päivinä, tekee hän sen mitä syvimmin myös tappion hetkellä.

Lopullista arviota Pitkän päivän illasta ei voi antaa ensin pohtimatta, tarvitseeko kirjan olla "helppo" ollakseen hyvä. Olen sitä mieltä, että ei tarvitse. En kyllä ole myöskään sitä mieltä, että vaikeus tai vaikeaselkoisuus itsessään takaisi kirjan laadukkuuden. Minulle Pitkän päivän ilta oli hankala nimenomaan lukukokemuksen kannalta, sillä en tahtonut saada siihen mitään kosketuspintaa. Lopulta sain irti jotakin ja olen siitä iloinen. Voihan olla, että tällainen vähän tuskainenkin lukutaival nostaa kirjan aikojen saatossa mielessäni entistä arvokkaampaan asemaan. Niin on käynyt usein.

Vaikka eräät tosiaan käyttävät Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta termiä 'ihana', en itse kuitenkaan kykene moiseen luonnehdintaan. Pikemminkin valitsen pidättyvän kohteliaan 'taidokas' -sanan. Mikä onkin hyvin osuvaa, sillä arvattavasti niin olisi tehnyt myös herra Stevens itse.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Tammi Keltainen kirjasto 1990 (The Remains of the Day 1989)
Suom. Helene Bützow
283s.

Kommentit

  1. Oi, tämä kirja on kyllä juurikin ihana. Ja sympaattinen! Suurin Ishiguro-rakkauteni on kyllä Ole luonani aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, ihana ja sympaattinen! Okei. Pitäydyn taidokkaassa ja lisään ehkä vielä syvällisen.

      Poista
  2. Minäkin luin tämän ihan vasta, tämän kuun puolella. Oli ensimmäinen Ishiguroni, ja minä kyllä pidin kirjasta, oikeastaan alusta asti, vaikka mietinkin aluksi, että meneeköhän tämä kirja loppujen lopuksi mihinkään. =D Minä en luonnehtisi lukukokemustani ihanaksi, lähinnä tyytyväisen hämmentyneeksi. Lisää aion lukea. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyytyväisen hämmentyneeseen voin minäkin yhtyä näin kirjan kokonaan luettuani!

      Poista
  3. Oli mukava lukea tämä: eri ihmiset lukevat samoja kirjoja niin eri tavoin. Minulle Pitkän päivän ilta oli silkkaa nautintoa alusta loppuun, pidin kirjassa ihan kaikesta ja edelleenkin pidän kirjaa yhtenä koko blogiaikani parhaimpana lukukokemuksena. Minä tosin yleensäkin pidän hieman pitkästyttävästä kerronnasta. :)

    Kokeile joskus Ishiguron Ole luonani ainaa. Se on hyvin erilainen, hieno sekin, koukuttavampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä varmasti myös oikean ajan ja paikan vaativa kirja. Minulla oli tätä lukiessa arjessa tuhat ja yksi säätöä menossa ja ehdin lukemaan vain muutaman sivun kerrallaan. Heti kun elämä rauhoittui ja minulla oli aikaa paneutua pitempiä aikoja, aloin päästä tarinaan sisälle.

      Ehkä vielä luen tämän vuoden puolella tuon Ole luonani aina. Pidän kuitenkin Ishiguron taidokkuudesta, vaikka tämä meni minusta vähän yli jo :)

      Poista
  4. Komppaan Katjaa (paitsi, että olen lukenut tämän kauan ennen blogiaikaani, jota on takana vasta vajaa vuosi). Nautin tästä alusta loppuun. Surullinen, syvällinen, kaunis - sekä taitavaa ajankuvaa että henkilökuvaa.

    Voi, nuo arjen säädöt. Tuttuja, tuttuja...

    VastaaPoista
  5. Minä olen lukenut Ishigurolta vain Ole luonani aina, joka on ihan älyttömän hyvä. Pitkän päivän illan olen nähnyt taasen elokuvana ja vähän mietin, kannattaako siitä enää lukea kirjaa. Mutta ehkä sitä aina yhden taidokkaan kirjan voisi lukea ;)

    VastaaPoista
  6. Itselleni on jäänyt tästä kirjasta vähän samanlaiset fiilikset. Katsoin, mitä olen aikani kirjasta kirjoittanut ja näköjään tykkäsin siitä silloin enemmän kuin muistinkaan. Tarina on kyllä jäänyt mieleen, mutta ei tämä mitenkään mukaansa aikanaan imaissut.

    Olen tätä samaa asiaa kirjojen helppoudesta vs. hyvyydestä joutunut joidenkin teosten myötä itsekin pohtimaan. Olen tullut siihen tulokseen, että joskus vaan kirjan "taidokkuuden" tosiaan tunnistaa älyllisellä tasolla, mutta aina tarina ei vaan onnistu vetoamaan tunteisiin. Tämän jälkeen itselle jääkin kirjasta vähän tyhjä ja hämmentynyt olo. Sitä -tietää-, että kirja on hyvä, mutta tunnetasolla ei silti tunnu miltään.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti