perjantai 30. marraskuuta 2012

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä


Asko Jaakonahon esikoisteos on odottanut lukupinossa vuoroaan ilmestymisestään asti. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuus nosti kirjan pinon päälliskerroksiin ja Savonia-ehdokkuus aivan päällimmäiseksi. Ja kirjan luettuani täytyy todeta, että ehdokkuudet eivät ole tulleet turhaan.

Onnemme tiellä on hieno, monimerkityksellinen nimi romaanille. Kirja kertoo heinävetisen kunnallismiehen Onni Happosen tarinan. Tapahtumat pohjautuvat tositapahtumiin kuumina Lapuan liikkeen vuosina 1929-1932. Sosiaalidemokraattina tunnettua kunnanisäntää syytettiin kommunismista ja lopulta hän sai surmansa muilutuksen yhteydessä. Ruumis löydettiin kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin ja vankilaan taposta joutui työmies Otto Pakarinen, joka kuolemaansa asti kertoi ottaneensa syyt niskoilleen rahasta. Koska tavallisen työmiehen motiivia tappoon on vaikea kuvitella, elää vahvana usko siihen, että joku kylän talollisista ja Suomen lukon miehistä oli todellinen syyllinen. Häntä ei kuitenkaan koskaan saatu kiinni ja nykyään asiasta enemmän tietävät taitavat olla jo manan majoilla.

Jo todellinen tapahtumasarja on siis erittäin mielenkiintoinen ja jännittävä, joten se on tarjonnut Jaakonaholle hyvän lähtökohdan onnistuneelle kirjalle. Mielestäni kirjailija on tehnyt hyvän ratkaisun kuvatessaan tapahtumia kolmen kertojan kautta: Happosen vaimo Saimi, suurtilallinen Pelkonen ja Otto Pakarinen vievät kukin vuorollaan tarinaa eteenpäin ja avaavat vähän uudenlaista perspektiiviä tapahtumiin. Jaakonaho on luonut hienosti jokaiselle kertojalle oman äänensä ja kielensä. Aivan erityisesti pidin Otto Pakarisen luontevasta, omaäänisestä, savon ja karjalan murteilla maustetusta työmiehen puheesta, josta kuultaa hyväuskoisuus, oppimattomuus ja hyväksytyksi tulemisen tarve. Myös Pakarisen kiitollisuuden, ihailun ja vihan sekainen suhde isäntäänsä on uskottava ja koskettava piirre.

Jonkin verran nikottelua minulle aiheutti Pelkosen kuvaus, sekin perustui todelliseen ihmiseen, Leo Pelkoseen. Hänen sekaantumisensa jollakin tapaa Happosen vapaudenryöstöön on käsittääkseni varma fakta. Kirjanhenkilö-Pelkosen poliittinen kiihkomielisyys tuntuu kuitenkin olevan ongelma pienemmästä päästä. Itse asiassa kyökkipsykologialla kutsuisin Pelkosta psykopaatiksi. Olisi kiinnostavaa tietää, perustuuko Jaakonahon tulkinta tietoon vai mielikuvitukseen ja onko Heinävedellä paljonkin vihaisia Pelkosia kirjan luettuaan.

Jaakonaho kuitenkin kuvaa tapahtumia eri näkökannoista käsin tarkasteltuna. Vaikka tarinan lapualaiset pahikset eivät jää epäselviksi, saa lukija huomata, että vihan siemeniä kylvettiin puolin ja toisin. Saimin siskonmies Eino on kiihkeä kommunisti ja syyllistynyt sodan aikana raakuuksiin. Happosen haudalla Saimi toteaa, että sekä äärioikeisto että -vasemmisto hyötyy hänen miehestään eniten kuolleena.

Onni Happonen itse pääsee ääneen pelkästään vaimonsa kautta. Ratkaisu on hyvä ja toimiva, mutta samalla Happosen henkilö jää vähän kaukaiseksi ja kiiltokuvamaiseksi. Happonen on ilmiselvästi sydämellään aatteensa takana, eikä suostu hellittämään oikeana pitämänsä asian ajamista uhattunakaan. Jämerä, periaatteen mies, oikeastaan aika jääräpäinenkin, eikä varmasti aivan helppo aviomies. Välillä uteliaisuus kuitenkin kutitteli: mitähän Happonen oikeasti mahtoi ajatella, ajoiko pelkästään toisten hyvää vai oliko joskus omakin lehmä ojassa?

Onni Happosen kohtalo on Ståhlbergin kyydityksen ja Mäntsälän kapinan ohella niitä käänteentekeviä tapahtumia, jotka lopulta kääntyivät Lapuan liikettä vastaan. Happonen oli maltillinen sosiaalidemokraatti, ei kommunisti, eikä hänen kohteluaan ollut kaikkien maalaisliitolaisten tai kokoomuslaistenkaan helppo hyväksyä.

Jos se ei edeltä ole vielä käynyt selville, Onnemme tiellä on todella hyvä kirja. Se on malliesimerkki siitä, miten mikrohistoria voi kuvastaa laajempaa ajan ja yhteiskunnan ilmapiiriä. Teos on nopea ja helppolukuinen, mutta sisällöltään se ei ole helposti sulava. Kuten tästäkin arviosta ehkä käy ilmi, henkilöt ja tapahtumat herättävät ristiriitaisia ja melko voimakkaitakin tunteita. Sitä voi pitää erityisenä onnistumisen merkkinä, sillä vaikea ja ristiriitainen oli kirjan kuvastama aikakin. Booksy kirjoitti Kylmien kyytimiehestä taannoin:

Kun seuraavan kerran ihmettelen Somalian sotivia heimoja tai tuomitsen jyrkästi Gazan kriisin kaikki osapuolet, joudun muistuttamaan itseäni Jussi Ketolan havainnoista Tampereen tiellä. Osataan sitä täälläkin naisia, lapsia ja sivullisia tappaa.

Onnemme tiellä muistutti aivan samasta asiasta. Näin talvisodan alkamisen muistopäivänä voi vain hämmästellä, että kirjan tapahtumista vain vuosikymmen myöhemmin Suomi pystyi torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen. Oikeastaan en ihmettelisi, vaikkei joillakin kylillä naapurien kesken sanottaisi päivää vieläkään

Olin ajatellut Savonia-palkintokisan olevan kahden kauppa (saatte nyt pohtia, keiden kahden, njäh), mutta Onnemme tiellä viiletti juuri veikkaukseni kärkikahinoihin.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä
Otava 2012
350s.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Kirjakantti: Tuomari Nurmio Peräniemen Kasinolla


En ole koskaan ollut Tuomari Nurmio -fani. Tiedän toki Ramonan, Valoa yössä ja muutamia muitakin kappaleita, mutta muuten hänen tuotantonsa on minulle melko outoa. Mutta kun kuulin, että hän on tulossa Kuopion Kirjakanttiin kertomaan lyriikoistaan ja keikalle, päätin heti osallistua. Ei vähiten siksi, että tapahtumapaikka, Peräniemen kasino Väinölänniemen nokassa, on upea paikka. Ennen keikkaa Tuomari Nurmiota haastatteli Raimo Pesonen. Miehet jutustelivat jouhevasti niin lyriikoiden kuin musiikin synnystä laajemminkin. Myös Tuomari Nurmion uran eri vaiheita käytiin läpi.

Tuomari Nurmion lyriikat ovat useimmiten tuomittujen, ei tuomaroivan näkökulmasta kertovia. Pohja kumpuaa työväenlauluperinteestä ja sitä kautta kansanlaulu- ja virsimusiikista. Vaikka Tuomari Nurmion laulut pohjautuvat vahvasti kansanmusiikkiin, on niissä myös korkeakulttuurisia piirteitä. Paljon lukevana henkilönä lyriikoihin on tullut vaikutteita niin Aleksis Kiveltä kuin Lauri Viidaltakin. Esimerkiksi Valoa yössä -kappaleessa on lause: "Hallasilmien hymerrys hyytää", joka pohjautuu Kiven lyriikkaan. Tuomari Nurmio viittaa teksteissään myös Raamattuun. Hienoinen pilke silmäkulmassaan hän kertoi, että Raamattuun viittaaminen on oiva keino kuulostaa uskottavalta.

Kappaleiden tekijänä Tuomari Nurmio luonnehti itseään pikemminkin keräilijäksi kuin maanviljelijäksi. Tekstin tuottaminen ei hänelle ole suoraviivaista kylvämistä ja niittämistä, vaan ajatusten merkitsemistä ylös, alituista valppaana oloa ja ahkeraa ajatusten yhdistelyä. Toisaalta hän kertoi myös nikkaroivansa kappaleita käsityöläisenä. Tulkitsin termin niin, että näin tehdään silloin, kun varsinaista inspiraatiota ei ole. Taitava lauluntekijä osaa nikkaroida eri elementeistä toimivan kappaleen. Yksi keino on turvautua riimittelyyn, sillä Tuomari Nurmion mielestä taitavalla riimittelyllä voi päästä hyvään tulokseen, vaikka varsinaista sisältöä kappaleessa ei niin paljon olisikaan. Toki ihannetilanne on sellainen, että sekä sisältö että muoto ovat kunnossa. Tavoitteena on siis arkkitehtoninen kokonaisuus.


Ensi vuonna Tuomari Nurmiolta ilmestyy slangilevy. Artisti kertoi huomanneensa, että slangimusiikkia on tehty todella vähän. Hänellä muutama kappale oli jo valmiina ja lisäksi hän on tehnyt levyä varten uusia slangilauluja. Lyriikoiden slangi on sitä kieltä, mitä hänen kotinurkillaan puhuttiin 60-luvulla, mutta kuulemma myös joitakin uusia sanoja ja ilmaisuja on pitänyt keksiä, vanhaa kunnioittaen tietenkin.

Saimme keikalla esimakua slangilevystä ja täytyy sanoa, että slangi upposi hyvin savolaiseenkin yleisöön! Muutenkin tapahtuma oli onnistunut. Peräniemen kasino oli juuri niin upea paikka tällaiseen tarkoitukseen kuin uskoinkin. Puitteet olivat juhlavat, mutta silti kodikkaat. Ja täysi juhlasalillinen kuuntelijoita ei ollut pikkujoulutunnelmissa tai bilettämässä, vaan kuuntelemassa ihailemansa artistin ajatuksia ja musiikkia. Ilmapiiri oli mukavan rento, lämminhenkinen ja boohemi ainakin yleisöstä käsin tarkasteltuna, toivottavasti se välittyi myös lavalle illan esiintyjille (edellä mainittujen lisäksi Faarao Pirttikangas ja J!Kumpulainen). Todellisia tosifaneja oli paikalla paljon ja laitoin merkille, että Tuomari Nurmion musiikki puhuttelee monen ikäisiä ihmisiä. Valtaosa kuuntelijoista oli keski-ikäisiä, mutta myös parikymppisiä oli paljon.

Linkitänkin loppuun kappaleen Rannanjärvi elää. Tuomari Nurmio kertoi, että kappale vetoaa täydellisellä hellittämättömyydellään ja primitiivisyydellään monenikäisiin ihmisiin, mutta silmiinpistävän paljon nuoriin opiskelijanaisiin! Videolta myös näkyy paremmin, kuinka hienot puitteet Peräniemen kasinolla oli. Käykäähän fiilistelemässä tunnelmia!




maanantai 26. marraskuuta 2012

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi


Vieraan lapsi viekoitteli minut lukijakseen kauniilla kansikuvallaan. Kun takakansi vielä lupaili brittiläistä kartanoromantiikkaa historiallisessa miljöössä, olin myyty. Valitettavasti kuitenkin kirjan jälkipolte jäi hieman tasapaksuksi, vaikka tarinalla hetkensä olikin.

Cecil Valance on nuori runoilijanalku. Hän tulee vierailemaan ystävänsä Georgen kotiin ja pistää pyörälle päästään koko perheen. Eletään aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa ja vanhan ajan viimeisiä hetkiä. Cecil kirjoittaa runon Georgen siskon Daphnen muistikirjaan ja tuosta runosta tulee klassikko, varsinkin kun runoilija parantelee sitä suursodan aikana isänmaallisemmaksi ja kaatuu itse taisteluissa.

Tästä alkaa elämän helminauha, jota seurataan aina tähän päivään saakka. Kirja on tavallaan sukuromaani, sillä Georgen, Daphnen ja Cecilin veljen sekä heidän jälkeläistensä myöhempiä vaiheita seurataan välähdyksittäin eri vuosikymmenillä. Toisaalta Cecilin runous liittää tarinaan myös suvun ulkopuolisia ihmisiä, jotka ovat sukulaisia ja ystäviä hanakampia pitämään kuolleen runoilijan muistoa yllä.

Kirjan alku oli minusta turhan hidas. Cecilin vierailua kuvataan turhan yksityiskohtaisesti ja vihjailemalla asialla, joka on lukijalle päivänselvä. Sen sijaan kirjan keskivaiheet olivat jouhevaa ja nautittavaa luettavaa ja oli kiehtovaa seurata päähenkilöiden elämän kehittymistä. Loppua kohti vauhti taas hidastui, kun nuori Paul Bryant alkoi selvittää "mysteeriä", joka siis lukijalle ei ole millään lailla epäselvä. Jännityksen luojana se, löytääkö Paul todisteet sille, mitä luulee tietävänsä ja minkä lukija tietää varmasti, ei ollut riittävä ja niinpä loppu lässähti pahasti.

Kirjassa on kuitenkin myös hyvää, erityisesti pidin brittiläisen yhteiskunnan muutoksen kuvauksesta, johon Alfred Tennysonin runon säkeestä otettu kirjan nimikin viittaa. Muutos on melkoinen, sitä korostaa mennyt loisto ja rivitaloiksi muutetut, rappeutuvat kartanot ja tuota muutosta Alan Hollinghurst kuvaa hyvin, joskaan ei ainutlaatuisesti.

Koska kirja valikoitui luettavakseni sattumalta, enkä tiennyt teoksesta takakantta enempää, tuli kirjan vahva homoeroottinen vire minulle yllätyksenä. Ihmettelen kyllä, miksi kirjan esittelytekstissä asiasta ei mainittu mitään (tai korkeintaan hyvin peitellysti viitattiin), sillä ennen kaikkea näen kirjan pääteemana homokulttuurin ja homoseksuaalien historian Iso-Britanniassa, jopa varsin ansiokkaasti esitettynä. Ehkä pelättiin leimautumista, mutta vuonna 2012 homoseksuaalisuudessa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, eikä juonikaan olisi paljastunut liikaa, sillä kupletin juoni on lukijalle selvillä ensimmäisistä sivuista alkaen.

Kaiken edelläkirjoitetun jälkeen on sanottava kirjasta vielä yksi asia, johon mielipiteeni kirjasta lopulta takertuu. Hollinghurst ei tuo valtavassa henkilögalleriassaan esille yhtään henkilöä, josta olisin pitänyt. Tavallaan sitä voi jo pitää saavutuksena, mutta jonkinlainen samastuminen olisi kuitenkin suotavaa yli viisisataasivuista järkälettä lukiessaan.

Vaikka en itse kirjalle lopulta aivan lämmennytkään, voi tätä kuitenkin tunnelmansa puolesta suositella. Vaikka kirja vie aikaa, viihdyin sen parissa hyvin. Jos siis brittiläinen ja historiallinen kartanomiljöö, boheemius ja jopa dekadentit elementit ovat mieleesi, anna toki Vieraan lapselle mahdollisuus!

Ainakin Leena Lumi piti kirjasta minua enemmän, kurkkaapa siis Leenan arvio täältä!

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi
Otava 2012
Suom. Markku Päkkilä
535s.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Savonia-palkintoehdokkaat 2013


Terveisiä Kirjakantin avajaisista! Kuopion kaupunginkirjastossa pidetty avajaistilaisuus sisälsi upeita äänirunoesityksiä, Snellman-Instituutin johtaja Soili Meklinin avajaissanat, Vuoden Irjan ja Antin palkitsemisen ja Savonia-palkintoehdokkaiden nimeämisen.

Vuoden Irjaksi ja Antiksi valitaan rohkeita sanankäyttäjiä. Vuoden Irja on ihmisoikeuksiin erikoistunut lakimies Kristiina Kouros ja vuoden Antti lastenpsykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori Jari Sinkkonen. Molemmat ovat aktiivisia ja yhteiskunnallisesti merkittäviä keskustelijoita omalla alallaan.

Savonia-palkinto (10000 euroa) myönnetään Aapelin päivänä 2.1. parhaalle savolaiselle kaunokirjalliselle teokselle. Tämänvuotinen ehdokaskavalkadi on jälleen korkeatasoinen ja monipuolinen: mukana on yksi Finlandia-ehdokas, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokas, kaksi esikoiskirjailijaa, yksi nuortenkirja... Pitemmittä puheitta, ehdokkaat aakkosjärjestyksessä:

Pirjo Hassinen: Popula (Otava)
Raadin perustelut: Teos ottaa kantaa moniin tämän päivän ongelmiin, työttömyyteen ja ihmissuhteiden vaikeuteen sekä siihen, miten helposti tarpeettomiksi ja syrjäytyneiksi itsensä tuntevat ihmiset ajautuvat rasismin ja oikeistopopulismin verkkoon.

Asko Jaakonaho: Onnemme tiellä (Otava)
Raadin perustelut: Esikoiskirjailijan puhutteleva romaani Savon poliittisen historian synkimpiin kuuluvasta tapahtumasta, Onni Happosen murhasta, siinä hengessä kun aikalaiset sen kokevat.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto (Otava)
Raadin perustelut: Teos kuvaa taitavasti lapsia, lasten sielunelämää ja sitä, miten sota vaikuttaa sekä lapsiin että aikuisiin Kuopiossa.

Tuija Lehtinen: Pesää! (Otava)
Raadin perustelut: Novellikokoelma on täynnä humoristisia tilanteita, rakkautta ja pettymyksiä mutta myös rohkaisevia tarinoita nuorille nuorten omalla kielellä.

Saija Nissinen: Sitomisen taito (Atena)
Raadin perustelut: Kuopiolaisen esikoiskirjailija kokoelma erikoisia ja outojakin novelleja, joista monen loppu jää avoimeksi ja lukijaa askarruttavaksi.

Markku Rönkkö: Metsänpoika (Like)
Raadin perustelut: Synkkä tulevaisuudenkuva niistä seuraamuksista, joita luonnonraiskaaminen aiheuttaa luonnolle ja ihmisyhteisölle.


Pirjo Hassinen on syntynyt ja kasvanut Kuopiossa, josta muutti 19-vuotiaana opiskelemaan Jyväskylään. Asko Jaakonahon juuret taas ovat Pohjois-Karjalassa, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Savoon, Heinävedelle. Sirpa Kähkönen on syntyjään kuopiolainen ja hänen romaaninsa sijoittuvat Kuopioon. Tuija Lehtinen on syntynyt Helsingissä, mutta muutti 5-vuotiaana Kuopioon, jossa eli lapsuus- ja nuoruusvuotensa. Saija Nissinen on myös pohjoiskarjalainen, mutta on asunut Kuopiossa jo 15 vuotta. Markku Rönkkö taas on syntynyt Iisalmessa, hänen siteensä Ylä-Savoon ovat edelleen vahvat.

Palkintoraati luki kaikkiaan 67 vuoden 2012 aikana ilmestynyttä teosta. Raatiin kuuluivat:  puheenjohtajana apulaisrehtori Jaakko Kosunen, varapuheenjohtajana fil.maist. Annukka Airaksinen sekä jäseninä suunnittelija Elina Itkonen, voimistelunopettaja Matti Karttunen, toimittaja Seppo Kononen, viestintäpäällikkö Varpu Puskala, farmaseutti Outi Turunenja rehtori Alpo Virtanen. Sihteerinä toimii Anja Niskanen.

Savonia-ehdokkaita pääsee kuulemaan huomenna kaupunginkirjastolla kello 12. Viikonloppu on täynnä myös muuta mielenkiintoista ohjelmaa. Tärppeinä mainittakoon Tuomari Nurmion haastattelu ja konsertti lauantai-iltana Peräniemen kasinolla ja sunnuntaina Korttelimuseolla luettavat Minna Canthin novellit klo 11.25.Täydellinen ohjelma on luettavissa täällä.

Kipin kapin kaikki kynnelle kykenevät Sanan ja Soinnin äärelle!

Storybook of Helsinki and Beyond



Storybook of Helsinki and Beyond kertoo tarinaa suomalaisuudesta vuosisadan vaihteen arkkitehtuuria kuvaamalla. Tekstin on kirjoittanut Cody Douglas Oreck, USA:n suurlähettilään vaimo. Kirja on eräänlainen rakkauskirje Helsingille ja Suomelle. Octavian Balea taas on romanialainen valokuvaaja ja mies kirjan kuvien takana.

Storybook on upea ja massiivinen kahvipöytäkirja. Kuvat ovat pääosassa ja tekstiä on maltillisesti, mutta sekä englanniksi että suomeksi. Kirja alkaa Suomen siirtymisestä Venäjän vallan alle ja kuvaa lyhyesti Carl Ludvig Engelin luomaa empirekeskustaa, mutta siirtyy sitten kirjan varsinaiseen teemaan, suomalaisiin tarinoihin tai yhtä hyvin voisi sanoa, suomalaisuuden tarinoihin.

Balean kuvat ovat mahtavia. Valokuvaaja käyttää digitekniikan sijaan perinteistä filmiä, jossa valojen ja varjojen vaihtelut ovat upean hienovaraisia. Kuvissa on kaikesta hienostuneisuudestaan huolimatta mukavan rouhea retrotyyli: useaa katukuvaa luulin vuosikymmenten takaiseksi, ennen kuin autot tai ihmisten vaatteet paljastivat kuvien olevan 2000-luvulta!



Meitä suomalaisia tietenkin kiinnostaa aina tietää, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat. Se on yksi näkökulma lähestyä tätäkin kirjaa, tosin se ei ole välttämättä kaikista hedelmällisin. Tekstin tasolla kirja ei tuo kovin paljon uutta suomen historiasta ja kansallisromanttisesta suuntauksesta jotakin tietävälle suomalaiselle, mutta ulkomaalaiselle tai muuten asiaan perehtymättömälle paljonkin. Lisäksi valitut kuvat täydentävät ja selventävät tekstiä oivallisesti. Helsinkiä fanittavana maalaisena rakennusten upeat yksityiskohdat ja erilaiset kuvakulmat olivat minulle mielenkiintoista ja opettavaista katseltavaa. Uskon, että kantahelsinkiläinenkin löytää kirjasta jotakin uutta, ei vähiten siksi, että pääkaupungin lisäksi kirjassa on todellakin myös Beyond-ulottuvuus: hienoa kansallisromanttista arkkitehtuuria löytyy ympäri Suomea. Näin savolaisena tervehdin ilolla esimerkiksi upeita Muuruveden kirkon kuvia.



Oreckin ja Balean aiheenvalinta nosti mieleeni lievää hämmennystä: keskiössä tosiaankin on kansallisromanttinen tyyli kalevalaisine vaikutteineen ja luontokuvineen. Ei sanaakaan Alvar Aallosta ja uskollisesti kreikkalaisia ihanteita toisintava keskustakin käsiteltiin lähinnä velvollisuudentuntoisesti. Ehkä meillä suomalaisilla on kova tarve arkkitehtuurissa ja taiteessa korostaa omaa eurooppalaisuuttamme ja länsimaalaisuuttamme? Tuntuu, ja kirjoitan nyt aivan omalla mututuntumallani, että kansallisromantiikka ja siihen liittyvät tyylisuuntaukset hyväksytään lähinnä historian ja aikakauden poliittisen ilmapiirin kautta. Sen merkitys suomalaisuuden synnylle tunnustetaan, mutta sen taiteellisesta vaikuttavuudesta vaietaan, ehkä jopa vähän hävetään liiallista kotikutoisuutta.

Kuitenkin juuri suomalaiskansallinen perinne: eläimet, kasvit ja metsän maahiset ovat niitä elementtejä, jotka ovat meidän omiamme ja joista ulkomailta käsin maatamme tarkasteleva kiinnostuu. Ehkä niistä olisi syytä olla myös pikkuisen enemmän ylpeä? Samaa lempeää moitetta voi lukea rivien välistä myös Oreckin tekstistä: hän ihmettelee, miksi Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn ihastusta herättäneestä Suomen paviljongista ei ole olemassa minkäänlaista konstruktiota muualla kuin virtuaalimaailmassa. En ole asiaa aiemmin ajatellut, mutta nyt ihmettelen samaa minäkin!

Storybook of Helsinki and Beyond -teoksella on omat kotisivut täällä. Kirjan voi hankkia myös sähköisessä muodossa, mikä sopii kaupunkikävelylle suurta kuvakirjaa paremmin!

Cody Douglas Oreck & Octavian Balea: Storybook of Helsinki and Beyond
WSOY 2012
Suom. Sisko Hallavainio
160s.

tiistai 20. marraskuuta 2012

KBF: Mitä kirjablogit ovat sinulle antaneet?


Uusille lukijoille (tervetuloa!) kerrottakoon, että KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.

Yksi kirjabloggaaja täällä hei. Kirjablogien ympärillä on nyt mukavaa pöhinää. Blogeja luetaan, niistä puhutaan, niitä arvostetaan ja niitä myös arvostellaan. Hyvä niin. Ajattelin, että tähän muurahaispesään en korttani sohaise ja samalla jo suunnittelin, mitä kirjoitan. Viime aikoina on niin paljon puhuttu kirjablogien syvimmästä olemuksesta, että aihe suorastaan huutaa pääsyä Käytännön blogifilosofisen kollegion käsittelyyn.

Me kirjabloggaajat olemme aika omanarvontuntoisia. Me tiedämme mitä teemme ja meillä on hyvä yhteishenki. Ehkä siinä sivussa usein unohtuu, että valtaosa väestöstä ja suuri osa kirjanystävistäkään ei ole samalla tavalla sisällä blogimaailmassa kuin bloggaaja. Joku ei ymmärrä ollenkaan, mitä järkeä kirjablogin pitämisessä on. Joku toinen taas ajattelee, että kirjabloggaaja taitaa olla vähän olevinaan, yrittää esittää fiksumpaa kuin onkaan. Kirjabloggaajan vertaaminen ammattikriitikkoon on tullut viime aikoina masentavan tutuksi. Mutta keskustelu on hyvästä ja kyllä meidän bloggaajienkin on hyväksyttävä, että jos arvostusken ja huomion lisääntyessä kasvavat myös ympäristön vaatimukset.


Asiasta tekee vaikean se, että useimmille meistä bloggaaminen on hyvin henkilökohtainen harrastus. Se voi tulla yllätyksenä monelle, sillä julkisestihan tässä kirjoitetaan. Todellisuudessa kuitenkin moni meistä on aloittanut bloggaamisen silkasta halusta kirjata lukukokemuksia ylös ja käydä kirjallisuuskeskustelua toisten lukutoukkien kanssa. Allekirjoittanut halusi lisäksi pitää yllä kirjoittamisrutiinia ja tutustua sosiaalisen median ihmeelliseen maailmaan sisältä päin. Myös itse blogiarvion kirjoittaminen on monelle henkilökohtaista: ammattikriitikko arvostelee kirjan tieteelliseen termistöön ja kontekstiin nojautuen (moni bloggaajakin toki tekee tätä), mutta bloggaaja kertoo lukijalle henkilökohtaisen lukukokemuksensa. Ei ole aina ihan helppoa kirjoittaa, että taidanpa olla vähän tyhmä, kun en tästä ymmärtänyt yhtään mitään. Silti monet meistä tekevät näin usein. Bloggaajan kritiikki ei aina kohdistukaan pelkästään kirjaan vaan myös bloggaajaan itseensä.

Vaikka kirjoitan meistä bloggaajista, ovat nämä tietenkin vain yhden ihmisen ajatuksia. Kirjoitan tätä kotona flanellipöksyt jalassa, toisen lapseni katsoessa Tuomas Veturia ja toisen tehdessä ties mitä, äänistä päätellen tyhjentäessä lusikkalaatikkoa. Lukemattomien kirjojen pinot huojuvat, mutta aikaa lukemiselle on perin vähän. Koska kyseessä on harrastus, haluan lukea vain niitä kirjoja, jotka minua kiinnostava ja siinä tahdissa kuin ehdin. Haluan myös kirjoittaa kirjasta ylös niitä ajatuksia, mitä mieleeni nousee, vaikka ne eivät niin älykkäitä aina olisikaan. Vakituiset lukijat tuntevat kirjamakuni ja kirjoitustyylini, satunnaisia vierailijoita blogini tarkoitus saattaa hämmentää. Jos sitä alkaa oikein ajatella, saattaa pikkuisen ahdistaa. Mutta kaikkia ei voi eikä tarvitse miellyttää, joten toisten mahdollisilla mietteillä on turha rasittaa itseään. Terve itsekritiikki on toki aina silloin tällöin tervetullutta.



En halua ilkeillä kenellekään. Yritän aina löytää kirjasta jotain positiivista, vaikken siitä olisi pitänytkään. Tunnen huonoa omaatuntoa huonosta lukukokemuksesta, jos arvelen, että kirjailija tulee lukemaan arvioni. Siitä huolimatta kirjoitan sen minkä kirjoitan, koska uskon asiallisen kritiikin olevan tervetullutta, vaikka se kirpaisisikin. Pyrin myös tuomaan esille sen, että vaikka minä pidin tai en pitänyt kirjasta, toiselle lukijalle lukukokemus voi olla aivan erilainen. Sen voi selvittää vain kirjan lukemalla.


Ja siitä kai tässä on kysymys. Lukijoista ja kirjoittajista, joita yhdistää rakkaus kirjoihin. Viime aikaisissa kirjablogikeskusteluissa olemme ehkä liikaa jämähtäneet määrittelemään, mitä kirjablogit ovat tai eivät ole. Se on nurinkurista, sillä jokainen kirjablogi on erilainen! Sen sijaan voisi positiivisemmassa hengessä miettiä, mitä kirjablogit ovat antaneet. Minulle ne ovat antaneet harrastuksen, ehkä jopa elämäntavan, ystäviä ja yhteisön, lukemattomia mielenkiintoisia kirjallisuuskeskusteluja ja kirjavinkkejä. Toisin sanoen, uskomattoman paljon kaikkea hyvää.

Mitä kirjablogit ovat sinulle antaneet? Sana on vapaa!


Ps. Ehkä huomasittekin, että tämän postauksen kuvituksen myötä blogikaapista astuivat ulos kissat kirjojen takana: herrat Arvi ja Piiparinen! Ehkä tapaatte heidät jatkossa aina silloin tällöin :)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Kirjanystävän kynnet

Hei kirjanystävä! Kaipaavatko kyntesi väriä? Mietitkö, miten kirjan saa tyylikkäästi sopimaan asukokonaisuuteen? Haluatko ottaa uuden askeleen kirjafriikkiyden saralla? Jos vastasit kyllä, on aika astua uuteen viikkoon säihkyvin kynsin! Mikset siis samalla mätsäisi kynsiä parhaillaan lukemasi kirjan kanssa? Näin saat taatusti ansaittua huomioita ja toisaalta voit tarvittaessa sulautua epälukevien keskuuteen sanomalla: "Siis en todellakaan lue tätä, etkö tiedä, että kirjan on tämän talven MUST asuste?!" (Tämä siis vinkkinä erityisesti niille, jotka miettivät, miten saavat ujutettua kirjan mukaan niihin työpaikan, urheiluseuran yms. yms pikkujouluihin.)

Näillä Amman lukuhetken vinkeillä pääset hyvään alkuun kirjan ja kynsien värimaailman yhteensovittamisessa!

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa (Lumene Gloss & Care  16 Magical Moment, Kristiina Vuori : Näkijän tytär (Lumene Natural Code Mini Nail Polish 16 Rebel + Naturel Glitter Nail Stickers)



Charlotte Bronte: Kotiopettajattaren romaani (Lumene Natural Code Mini Nail Polish 8 Be Fabulous, Antti Tuuri: Rauta-antura (Sally Hansen Diamond Strength 430 Antique Bronze)

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio (ylh.Maybelline Mini Colorama 88 Peach Cocktail, kesk. Lumene Narural Code  Mini Nail Polish 41 Sweetie, alh. Nivea Beaute Colour Mini 33 Intense Pink); Pekka Hiltunen: Sysipimeä ( Lumene Natural Code Mini Nail Polish 6 Stand Out)


Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa Bebé (Fashion Nails Nail Polish 21 Magic Sapphire ), Laura Paloheimo: Klaukkala (Nivea Beaute Colour Mini 33 Intense Pink, Toim.huom! Ylhäällä näkyvät kynnet kuuluvat kanteen, kynsilakan sävystä ei tietoa!)


Kunhan kynnet on otettu haltuun, on seuraava luonnollinen askel tietenkin valita vaatteetkin kirjan värien tai hengen mukaisesti. Palataan siihen sitten joskus myöhemmin. Sitä ennen voi kuitenkin ottaa vinkistä vaarin täällä kirjabloggaajan varteenotettavasta univormusta!

Että näin vakavamielisesti täällä ;) Hauskaa ja sopivan säihkyvää sunnuntaita, ensi viikosta puhumattakaan!
Amma

torstai 15. marraskuuta 2012

Katri Lipson: Kosmonautti


Jos kirjasta voi pakahtua, nyt se on lähellä. Ystäväni suositteli Katri Lipsonin Kosmonauttia luettavaksi jo kauan sitten ja kesällä Hanna lahjoitti sen minulle, mutta nyt vasta tulin kirjaan tarttuneeksi. Miksi vasta nyt, no, onneksi edes nyt! Ah ja voih, en ehkä tämän analyyttisempaan pysty!

Ilmestymisvuonnaan 2008 Kosmonautti voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja pääsi Finlandia- palkintoehdokkaaksi. Blogeissa kirja on jakanut mielipiteitä. Esimerkiksi Ina piti Kosmonauttia vähän outona, Jaakko ei saanut kirjasta otetta, Valkoisen kirahvin kirja imaisi mukaansa, Nanna takkuili pilkutuksen kanssa (kiinnitin muuten samaan asiaan huomiota), mutta löysi myös hyviä puolia.

Sergei, Serjoža, on venäläinen nuori Neuvostoliiton iltaruskossa. Hänen suurin unelmansa on tulla kosmonautiksi. Hänen paras ystävänsä Šaša yhtä aikaa kannattelee ja tukahduttaa toveriaan, joka on rakastunut musiikinopettajaansa Svetlanaan. Svetlanalla on liekinpunainen tukka, mutta niin oppilaat kuin kollegatkin kiusaavat häntä. On myös Anna Ivanovna, Serjožan äiti, joka odottaa juoppoa miestään joko kotiin tai kuolemaan. Onpa vielä Ohjaaja, mies, joka tekee dokumentin Serjožasta ja tekee hänestä samalla ikonin koko sosialistisessa maailmassa ja sen ulkopuolellakin. Mutta mitä tapahtuu, kun unelmat romahtavat?

Kosmonautti on kotimainen teos, joka on venäläistäkin venäläisempi niin kielensä kuin kuumien teelasien, kaalikeiton ja haalistuneiden seinäpapereidenkin puolesta. Siitä huolimatta se ei ole kliseinen. Lipson hengästyttää lukijansa aina vain jatkuvilla virkkeillä, mutta jokaisella sanalla on merkityksensä ja paikkansa.

Kosmonautti on kirja unelmista, tukahdutetuista tunteista intohimosta aina epätoivoon asti, monenlaisesta rakkaudesta, syyllisyydestä, rohkeudesta ja pelkuruudesta, elämästä ja kaiken haikeudesta. Kirjan suljettuani en ole varma, olenko surullinen vai onnellinen. Mutta yhtä mietin: jos ihminen näkee kuollessaan elämänsä filminauhana voidakseen valita sen hetken, jossa haluaa ikuisuutensa viettää, minkä hetken valitsisin?

Kiitokset vielä Tarjalle ja Hannalle kirjaelämyksestä!

Katri Lipson: Kosmonautti
Tammi 2008
199s.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Elämme jännittäviä aikoja: bloggaajat palkitsevat vuoden parhaat kirjat

Vuoden vaihteen molemmin puolin on aika niputtaa kirjavuosi yhteen ja sen tiimoilta kirjabloggarit palkitsevat omat suosikkinsa. Allekirjoittanut aikoo äänestää Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia -äänestyksissä. Ensi vuotta varten lupaan petrata lasten- ja nuortenkirjallisuuden kanssa! Alla lisäinfoa ja aikatauluja:



Blogistanian vuoden 2012 palkintokilpailut


Kirjablogistit valitsevat jälleen vuoden parhaat kirjat. Joulukuun alussa valitaan Blogistanian Kuopus, eli ensimmäisitä kertaa mukana ovat myös lasten- ja nuortenkirjat. Tammikuun alussa valitaan Blogistanian Finlandia ja helmikuun alussa Blogistanian Globalia.

Blogistanian Kuopus 2012

Blogistanian Kuopus on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia lasten- ja nuortenkirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä sekä näille kielille käännettyä lasten- ja nuortenkirjallisuutta.

Ehdolle voi asettaa kustantajien lasten- ja nuortenkirjoiksi määrittelemiä teoksia: romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa lauantaina 1.12.2012 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 3.12.2012 klo 20.

Blogistanian Kuopusta emännöi Saran kirjat. Kilpailujulistus julkaistaan Saran kirjoissa 15.11. klo 10.00.



Blogistanian Finlandia 2012

Blogistanian Finlandia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin bloggaajien arvostamia kotimaisia kirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa keskiviikkona 2.1.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan saman päivän iltana klo 20.

Blogistanian Finlandiaa emännöi Sallan lukupäiväkirja. Kilpailujulistus julkaistaan Sallan lukupäiväkirjassa 15.11. klo 10.00.


Blogistanian Globalia 2012

Blogistanian Globalia 2012 on kilpailu, jossa nostetaan esiin kirjabloggaajien valitsemia vuoden parhaita käännöskirjoja. Kilpailu koskee vuonna 2012 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alunperin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia.

Listat julkaistaan blogeissa perjantaina 1.2.2013 klo 10. Tulokset julkaistaan maanantaina 4.2.2013 klo 10.

Blogistanian Globaliaa emännöi Kirjava kammari. Kilpailujulistus julkaistaan Kirjavassa kammarissa 15.11. klo 10.00.


Osallistumisohjeet

Ehdolle asettamisen edellytys on, että bloggaaja on lukenut nimeämänsä kirjat ja kirjoittanut niistä omaan blogiinsa. Ehdokaslistan kirjat on linkitettävä niiden blogiarvioihin.

Bloggaaja muodostaa paremmuusjärjestyksessä vuoden kolmen parhaan kirjan listan, johon merkitsee pisteet ja linkin arvioon. Paras kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä ja sitä seuraava yhden (1) pisteen.

Mikäli bloggaaja haluaa asettaa ehdolle vain kaksi kirjaa, menee pisteytys seuraavasti: parempi kirja saa kolme (3) pistettä, seuraava kirja kaksi (2) pistettä. Jos bloggaaja asettaa ehdolle vain yhden kirjan, saa se kolme (3) pistettä.

Kilpailujen voittaja on kirja, joka saa eniten pisteitä. Mikäli kaksi tai useampi kirja on kärjessä samoilla pisteillä, ratkaistaan voittaja vertaamalla bloggareiden kirjoille antamia sijoituksia. Tasatilanteessa voittaa siis kirja, jolla on eniten ykkössijoituksia. Tarvittaessa verrataan myös kakkossijoituksia. Jos voittaja ei tälläkään keinolla ratkea, arpa määrää voittajan.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Sanoja ja sointia Kirjakantissa 23.-25.11.



On se aika vuodesta, jolloin on aika esittää kutsu perinteikkääseen Kirjakantti- tapahtumaan Kuopioon! Kirjoittajat ja lukijat kokoontuvat yhteen 23.-25.11. ja tällä kertaa teemana on Sana ja sointi.

"Parhaimmillaan sanat soivat tekstissä siten, että niitä voi maistella ja pyöritellä kielellä uudestaan ja uudestaan.", luonnehtii Snellman-instituutin johtaja Soili Meklin tapahtuman tämänvuotista painotusta. Snellman-insituutti on ensimmäistä kertaa vetovastuussa tapahtuman järjestämisestä. Mukana ovat edelleen Pohjois-Savon kirjallinen yhdistys Vestäjät ja Pohjois-Savon taidetoimikunta.

Monipuolinen ohjelma tasapainottelee sujuvasti sanataiteen ja soinnin välillä. Ohjelmasta voi jokainen mielenkiintonsa mukaan poimia niin romaanikirjallisuutta, runoutta kuin lyriikkaakiin. Täydellinen ohjelma löytyy täältä, mutta alla muutama tärppi kiinnostuneille:

Tapahtuman avajaisissa perjantaina 23.11. julkaistaan tämän vuoden Savonia -palkintoehdokkaat sekä rohkeat sanankäyttäjät Vuoden Irja ja Antti kello 16 alkaen. Avajaiset ovat kaikille avoimet ja järjestetään Kaupunginkirjastolla osoitteessa Maaherrankatu 12.

Lauantaina samassa paikassa on Savonia -ehdokkaat kertovat kirjoistaan klo 12 alkaen. Tätä ennen, klo 11.30 viime vuonna Savonia -palkinnon saanut Marko Kilpi (Elävien kirjoihin) kertoo, mitä palkinnon saamisen jälkeen on tapahtunut. Kirjastoon tosin kannattaa suunnata jo kello kymmenen aikoihin, jolloin pohjoissavolaiset kirjoittajat pääsevät ääneen. Lauantaina kello 14.30 Cafe Valkeassa (Kauppakeskus Minna, Haapaniemenkatu 18) esiintyy yleisön toivoma kirjavieras Virpi Hämeen-Anttila.

Sanojen sointia on luvassa jo perjantai-iltana ravintola King's Crownissa (Kuninkaankatu 22) runojamien muodossa. Lauantai-iltana taas ihanalla Peräniemen kasinolla (Väinölänniemi 96) ihana Tuomari Nurmio kertoo sanoitustensa taustoista kello 20 alkaen ja hänen soolokonsertistaan pääsee nauttimaan samassa paikassa kello 22 lähtien.

Sunnuntaina Musiikkikeskuksessa esitetään rakastettuja klassikkoja ja tuoreita sävellyksiä Suomalaisen laulun konsertissa kello 15. Sitä ennen konserttisalin lämpiössä pidetään Runosta lauluksi -keskustelu, jossa konsertissa esitettävien uusien laulujen tekijät kertovat teoksistaan.

Vielä on mainittava Nuoren Voiman Liiton Novelli palaa! -kiertue, joka saapuu Kuopioon Kirjakantin ajaksi. Sen tiimoilta järjestetään lauantaina ja sunnuntaina novellipaneeli, novelliprosak ja novelliklinikka.

Lapsille ja aikuisille on lisäksi perjantaina ja lauantaina kirjastolla tarjolla tarinatori. Siellä voi kuulla oman kertomuksen, tuttavan tarinan tai yllättyä sattuman kautta.

***

Monipuolista, kiinnostavaa ja innostavaa ohjelmaa on siis luvassa. Itse pyrin osallistumaan tapahtumiin oman ehtimiseni mukaan ja luonnollisesti raportoin näkemästäni ja kuulemastani myös täällä. Kaikista parasta kuitenkin tietysti olisi, mikäli tulisit paikan päälle itse: Kirjakantti on lämminhenkinen tapahtuma, missä lukijat ja kirjoittajat ovat toisiaan lähellä.

Joten sanan ja soinnin ystävät läheltä ja kaakoo, tulukee tulukee! Tervetulloo!

perjantai 9. marraskuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Hietakehto


Toukokuussa alkanut urakkani on saavuttanut välitavoitteensa. Tuolloin aloitin Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan lukemisen alusta ja nyt olen lukenut tänä syksynä ilmestyneen uusimman, Hietakehdon. Sirpa Kähkösen mietteistä kirjasta esittelinkin jo aiemmin syksyllä täällä.

Hietakehto eroaa sarjan muista kirjoista siinä, että se ei sijoitu Kuopioon, vaan sen läheisyyteen Selma Kelon (ent. Lehtivaara) huvilalle. Kähkösen esittämä kuvaelma on kuin suoraan vanhasta Suomi-filmistä: herrasväki on tullut kaupungista viettämään kesää maalle, lapset on tuotu reippailemaan terveellisessä maalaisilmassa. Kuva on kuin unta ja samalta tuntuu kirjan henkilöistäkin: kaukana kavala maailma ja ennen kaikkea sota, mikä tuntuu kovin etäiseltä. Siitä huolimatta sota on läsnä ajatuksissa. Tohtori Kelo ja Mari joutuvat lähtemään vaaroja täynnä olevalle matkalle, sota tunkeutuu Juhon ja Charlotan leikkeihin ja hiekkatietä pitkin kävelee huvilaan odottamaton vieras lomalittera kourassaan.

On hienoa lukea kirjasarjaa tällaisessa aikataulussa. Edelliset tapahtumat ovat hyvin mielessä, eikä niitä tarvitse muistella tai arvailla. Toisaalta sillä on myös varjopuolensa. En epäile ollenkaan, etteikö Hietakehto olisi yksi syksyn parhaimpia lukemiani kirjoja, jos se olisi ainoa tälle vuodelle lukemani Kuopio -sarjan kirja. Sirpa Kähkönen osaa asiansa ja tuttujen henkilöiden kuulumisia on mukava seurata. Mutta kun mielessä on vielä kirkkaana edeltävä osa, Neidonkenkä, on pakko sanoa, ettei Hietakehto ole sarjan paras tai edes toiseksi paras romaani. 

Mistä tämä sitten johtuu? Yksi keskeinen syy lienee näkökulmassa. Olen lukenut sarjaa tähän asti hyvin vahvasti Annan ja Hildan tarinana ja samaistunut nimenomaan heihin. Hietakehto on kuitenkin lasten tarina ja kertoo sen, minkä jo takakansikin lupaa: Mitä sota tekee kaikkein pienimmille? Toinen syy siihen, miksi tämä ei nouse ehdottomiin suosikkeihini on siinä, etten ylipäätään ole vain lyhen ajan kattavien romaanien suuri ystävä.. Ratkaisu voi olla toimiva ja tässä tapauksessa epäilemättä onkin sitä. Mutta vääjäämättä tällaiseen romaaniin tahtoo tulla tyhjäkäyntiä ja liian pitkiä ajatusten juoksuja ja harhailuja.

Hietakehdossa onkin vahvasti väliromaanin tuntu, tyyntä myrskyn edellä. Ratkaisu ei ole huono, sillä niin itse romaanin kuin sen tapahtumienkin tunnelma on yhtenäinen. Paahtava, aurinkoinen vuorokausi, ehkä kesän viimeinen, rauhan tyyssijassa luonnon tarjoillessa antejaan. Siitä huolimatta jossakin pommit putoavat, rintamat lähestyvät toisiaan ja yön pimeinä hetkinä mieleen välähtää, miten kaikki päättyy, onko voittaja armelias, muistaako se vielä vanhat synnit.

Sillä se jälki jonka me jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava 2012
336s.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Nyt vittu nukkumaan


Nyt vittu nukkumaan (teksti Adam Mansbach, kuvat Ricardo Cortés) on hieman erilainen unikirja. Se ei ole tarkoitettu lapsille vaan lasten vanhemmille. Uniloruja ei kannata lukea perheen pienimmille, mutta itse niitä voi tavata, sillä huumori on usein paras ja ainoa lääke ketutukseen:

Mullan lovessa jyvä kelluu hiljaa,
Maa satoansa kiireettä kasvatti.
Lakkaa tenttaamasta, lapsi. Lopeta kysely.
Yksi sana vain: nukkuvitunmatti.

Jos lapsesi on aina nukkunut kuin pieni enkeli, tämä ei ole sinun kirjasi. Jos sen sijaan olet joskus repinyt hiuksiasi kun lapsi ei vain nuku, teetpä mitä tahansa, niin tyrskähtelet varmasti.

Tulin kirjasta hyvälle tuulelle ennen kaikkea siksi, että huomasin kukkahattutädin nostavan hieman päätään. Meillä nimittäin nukutaan ja nukahdetaan nykyään aika hyvin. Tiedän kuitenkin, mitä elämä huonosti nukkuvan lapsen kanssa voi olla, sillä esikoiseni mielestä nukahtaminen oli pahinta mitä voi tapahtua ensimmäisen puolentoista vuoden ajan. Päivisin niin aurinkoinen ja helppo lapsi muuttui karjuvaksi hirviöksi kun vain näkikin sängyn. Ei paljon auttanut hyvin nukkuvien lasten vanhempien päivittelyt siitä, miten heillä vain lapsi laitetaan sänkyyn, eikä opeteta sylissä hyssyttelyyn. Tassuttelu on meille kirosana vieläkin.

Joten jos nyt joku vastaavanlainen lapsen väsynyt vanhempi sattuu lukemaan tätä, niin lähetän sinulle kaiken sympatiani. Usko pois, kyllä se lapsi ennemmin tai myöhemmin oppii nukkumaan, niin meilläkin kävi. Mutta ennen sitä saattaa mielessäsi käydä muutamia mustia ajatuksia. Siksi on ihan hyvä, että vanhemmuuden vähemmän autuastakin puolta tuodaan esille tällaisen kirjan muodossa. Taisin moitiskella aiemmin tänä vuonna Vuoden mutsia siitä, että negatiivisuuteen ei kannata jäädä pyöriskelemään. Mutta tällaisen lyhyen kuvakirjatuokion voi antaa mielen ärjyä. Kyllä se siitä, ihan oikeasti.

Mieheni muuten nauroi tälle kirjalle paljon enemmän kuin minä ja luulenkin, että tämä iskee miehiin naisia paremmin. Oivallinen isänpäivälahja väsyneille isille siis!

Kotkatkin, jotka pilviä hipoo, lepäävät.
Ja otukset kaikenkarvaiset.
Paskat sulla jano on. Päätä tyynyyn, mussukka,
sitä vitun unta tirvaiset.

Adam Mansbach, Ricardo Cortés: Nyt vittu nukkumaan 
Into Kustannus 2012
32s.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Luinpa lokakuussakin!


Marraskuu on jo päässyt hyvään vauhtiin, mutta minä ehdin paketoida lokakuun lukukuun vasta nyt! Olen koko syksyn päivitellyt elämän hektisyyttä ja odotellut sen rauhoittumista. Turhaan. Nyt olen tajunnut, että tämä taitaa olla vallitseva asiantila, johon joko täytyy sopeutua tai sitten tehdä asialle jotain. En tiedä vielä mitä teen, mutta aluksi ajattelin lopettaa asian voivottelun ja siitä stressaamisen :)

Elämme blogimaailmassa hektisiä aikoja. Ainakin minä haluan lukea vielä monta uutuutta, että pystyisin esittämään vankkumatton (ja luonnollisesti erehtymättömän) mielipiteeni Blogistanian Finlandia ja Globalia -äänestyksissä. Joskus olen tainnut julistautua vanhemman kirjallisuuden kannattajaksi, mutta anteeksi vaan, kovin uudelta näyttää lokakuu ja meneillään oleva marraskuukin. Lupaan yrittää puristaa mukaan jotakin vähän vanhempaakin!

Lokakuussa olin kovin sotaisissa tunnelmissa:
Sirpa Kähkösen Neidonkenkä, Teemu Keskisarjan Raskas tie Raatteeseen ja Antti Tuurin Rauta-antura pitivät huolen siitä.

Jännityksestä taas vastasivat Taavi Soininvaaran Valkoinen kääpiö (äänikirja), Vera Valan Kuolema sypressin varjossa ja P.D. Jamesin Syystanssiaiset. Vaikeammin kategorioitava kirja oli Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala. Kuukauden satuhetkessä puhuttiin Babarista.

Olipa muuten hyvä lukukuukausi! Pettymyksiä ei ollut yksikään ja hyviä taas monta. Kirkkaasti kuukauden paras oli kuitenkin Keskisarjan Raskas tie Raatteeseen, jolle toivon menestystä Tieto-Finlandiaa jaettaessa. Haluan nostaa myös esille Valan Kuoleman sypressin varjossa, koska se pääsi yllättämään positiivisesti, mikä on aina hyvä asia.

Marraskuulle on tosiaan luvassa uutuuksia, mutta koska huomasin lokakuussa julkaisseeni pelkkiä kirja-arvioita, on tässä kuussa syytä laittaa kieli poskeen. Luvassa siis ainakin aiemmin lupailemani kynsilakkapostaus (!) ja uusi KBF-keskustelu :) Pysykää siis taajuudella ja käykää kurkkaamassa marraskuun lukuvinkkini. Menneiden ankarien talvien lumia esittelevät:

Antti Tuurin Kylmien kyytimies
Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja
Kalle Päätalon Koillismaa

perjantai 2. marraskuuta 2012

Bloggaajan paratiisiviikonloppu

Viime viikonvaihteen Helsingin kirjamessuista on kerrottu jo useissa blogeissa. On ollut mukava käydä kurkkaamassa toisten messukuulumisia ja hauskaa nähdä, kuinka monipuolinen tapahtuma on kyseessä: jokaiselle kirjallisuuden ystävälle tuntuu löytyneen jotakin!


Minulle tämä oli ensimmäinen kerta Helsingin kirjamessuilla. Keskityin tunnelmasta nauttimiseen ja suloiseen haahuilemiseen. Sama pätee myös koko lomaviikonloppuuni. Pienten lasten äidille on puhdasta nautintoa, kun  tarvitsee vastata vain itsestään ja voi viettää aikaa sen kummemmin suunnittelematta ja aikatauluttamatta. Koska messuiluni ei ollut kovinkaan analyyttistä, sitä ei ole tämä matkakertomuskaan. Sen sijaan muutamia hajanaisia huomioita:

- Oli ihanaa tavata uusia blogikollegoita! Ja toki aivan yhtä ihanaa tavata vanhoja tuttuja. Olen huomannut, että kaikki tapaamani kirjabloggarit ovat aika lailla sellaisia kuin olen kuvitellutkin. En puhu nyt ulkonäöstä, vaan siitä mielikuvasta, mikä minulla on muodostunut blogin kautta sen pitäjästä ihmisenä. Tästä voi kai vetää sen johtopäätöksen, että kirjabloggarit tekevät rohkeasti ja rehellisesti oman näköistään blogia, eivätkä yritä pitää yllä sen kummempia nettirooleja, hienoa!

- Olen huomannut myös sen, että toisten kirjabloggarien kanssa tunnen olevani omieni seurassa. Kun kaikkia yhdistää sama intohimo kirjallisuuteen, tuntuu, että ymmärtää täysin, mitä toisen mielessä liikkuu. No, kuulostaa vähän liioitellulta, mutta ainakin hetkittäin tulee sellainen tunne :)

- Näinkin maalaisena pääni meinasi mennä pyörälle kaikista näkemistäni julkisuuden henkilöistä. Siis onhan meillä täällä Savossakin julkkiksia, mutta täällä päin on tapana suhtautua heihin pikkukaupungin tyyliin maanläheisesti sen kummempaa glorifioimatta. Ulkopaikkakunnan julkkikset taas löytävät tiensä tänne perin harvoin. Siispä niskani olivat ahkerasta bongauksesta johtuen päivän päätteeksi kipeät. Ja silmäkulmani syrjäkarein, vähän niin kuin salaa, tarkkailusta.


- Kirjojakin ostin. Ensiksi piti hankkia tuliaiset ja isänpäivälahja. Itselleni ostin muutaman kirjan, harkittuja kaikki tyynni, ainakin melkein.

- Olin kuullut etukäteen paljon tungoksesta, mutta minun näkökulmastani se oli vähäistä. Olen kokenut paljon tuskaisampia hetkiä Jyväskylän kirjamessuilla. Väkeä ei tosin ollut silloin enemmän, mutta tilaa oli vastaavasta vähemmän.


Kun viimein raskin lähteä kirjamessuilta, vietin aikaa ylellisesti ylhäisessä yksinäisyydessäni. Iltamenoihini kuului muun muassa ravintolaillallinen sekä P.D. James ja minä kylpyammeessa suklaan kera. Seuraavaksi päiväksi olin suunnittelut taidemuseovierailua, mutta koska sää oli mitä mainioin ja edellinen päivä oli kulunut sisätiloissa, kävelin tuntikausia kaduilla ja imin itseeni arkkitehtuuria ja historiaa. En erityisemmin usko sielunvaellukseen, mutta tietyillä Punavuoren kaduilla kävellessäni minusta aina tuntuu, kuin olisin tullut kotiin.

Tässä teille hieman kuvakavalkadia lopuksi.








Lämpimät kiitokset Karistolle messukutsusta ja WSOY:lle ja kirjailijoille blogibrunssista. Eikä vähiten miehelleni omasta henkilökohtaisesti lomasta, kyllä nyt taas jaksaa!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...