keskiviikko 31. lokakuuta 2012

P.D. James: Syystanssiaiset


Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumista on kulunut kuusi vuotta. Elisabeth ja Mr. Darcy elävät onnellisina Pemberleyn kartanossa ja valmistautuvat perinteisiin Lady Annen tanssiaisiin. Juhlien aattona Pemberleyn kartanoon kuitenkin ajaa vaunuilla hurjaa vauhtia rouva Wickham eli Elisabethin sisko Lydia ja kertoo, että kartanon mailla on tapahtunut kauhea murha.

Kun kuulin P.D. Jamesin Syystanssiaisista, en ollut varauksettoman ihastunut. Klassikkotarinoiden sorkkiminen on aina hieman riskaabelia toimintaa. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja hankin kirjan kirjamessuilta lomalukemiseksi. En ole lukenut tältä brittidekkarin mestarilta yhtään kirjaa tätä ennen, joten minulla ei ole vertailukohteita. Tietty monisanaisuus ja kuvailun yksityiskohtaisuus kuitenkin käsittääkseni on kirjailijalle ominaista ja sellaista kerronta oli Syystanssiaisissakin.

Jos odotukseni ennakkoon olivat ristiriitaiset, niin ovat jälkitunnelmatkin. Pidin kirjan alkuosasta valtavasti. Siihen tosin saattaa vaikuttaa myös se, että luin puolet kirjasta hotellin kylpyammeessa suklaata syöden. Olosuhteita ei voi koskaan aliarvioida! Muutenkin kirja on ehdottoman sopivaa lukemista pimeisiin ja sateisiin syysiltoihin. Joka tapauksessa olin tyytyväinen siihen tapaan, jolla kirjailija jatkoi Austenin tarinaa. Jatko oli uskottavaa, eikä sortunut yltiöpäisyyksiin. Oikeastaan kaikkien keskeisempien henkilöiden kuulumisen päivitettiin jollakin tavalla. Varsinaista murhamysteeriä ratkottiin varsin vähän Pemberleyn mailla, vaan valtaosa käsittelystä tapahtui oikeusistuimessa. Ratkaisu oli siinä mielessä masentava, että kyseessä oli miesten maailma ja naisväki jäi asian käsittelyssä statistin asemaan. Erityisesti tapahtumia kuvattiin Mr. Darcyn näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjan lopussa James sitten sortuu siihen, mitä alunperin pelkäsinkin, nimittäin selittelyyn. Ylpeyden ja ennakkoluulon loppuhan on varsin nopea ja suppea. Tämä tietenkin on kiihottanut kaikkien Austen-fanien mielikuvitusta, kaikki kun olisivat halunneet lisää vastauksia ja ylipäänsä hekumointia onnellisessa loppuratkaisussa. Siksi tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, että tällaisissa Ylpeyteen ja ennakkoluuloon viittaavissa teoksissa selitellään auki niitä kysymyksiä, jotka alkuperäisteoksessa ovat jääneet avoimiksi. Turhaa ja pitkästyttävää, jos minulta kysytään. En myöskään ollut aivan varma, pidinkö tavasta, jolla kirjailija sommitteli Austenin muiden kirjojen henkilöitä tarinaan. Tavallaan se oli ihan hauskaa, mutta toisaalta varsinaiseen tarinaan se ei tuonut juurikaan lisäarvoa.

Kaiken kaikkiaan olisin toivonut, että James olisi pitänyt enemmän alkuperäisestä linjastaan kiinni ja tehnyt rohkeasti oman tarinansa. Hänen meriittilistallaan tarinasta olisi voinut tehdä muutakin kuin keskinkertaista fanifiktiota.

Edellä kirjoitetusta huolimatta kirja oli viihdyttävä ja loppua lukuunottamatta kiinnostava. Myös varsinainen mysteeri oli taidolla rakennettu, eikä paljastunut liian helposti. Tosin senkin loppuselvitys oli niin pitkä ja vuolassanainen, että lopussa olin jo aivan sekaisin. Kaikesta huolimatta olen varma, että sekä dekkarien että Jane Austenin fanit viihtyvät kirjan parissa hyvin, useat varmasti minua paremmin.

P.D. James: Syystanssiaiset
Otava 2012
Suom. Maija Kauhanen
348s.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala


Heti nähtyäni Sarah Winmanin teoksen Kani nimeltä jumala ja luettuani sen takakannen, tiesin, ettei kyseessä ole minun kirjani. Joskus sen vain tietää, ilman mitään erityisen pätevää syytä. Luettuani kuitenkin useita kiittäviä blogiarvioita, päätin tarttua kirjaan. Olin väärässä ja samalla oikeassa. Kirja oli sujuva, kiinnostava, koukuttava, hauska ja haikea yhä aikaa. Luin kirjan mielelläni, välillä jopa hengitin sitä. Ja kuitenkin, lukemisen jälkeen minulla on siitä perin vähän sanottavaa ja totta puhuen uskon, ettei minulla muutaman kuukauden päästä ole kirjasta kovinkaan tarkkoja muistikuvia.

Summa summarum, hyvä ja jopa loistava kirja, muttei kuitenkaan minun kirjani.

Kirja jakautuu kahteen osaan, ensimmäisessä päähenkilö ja minä-kertoja Ell ja hänen veljensä Joe ovat lapsia. Ell kertoo itsestään ja perheestään rakastettavasti. Alussa tapahtuu jotakin, mikä lyö leimansa koko lopputarinaan. Huolissaan oleva Joe antaan siskolleen lahjaksi kanin, joka saa nimen jumala. Onneksi Ell löytää myös ihmisystävän, erikoisen Jenny Pennyn. Keskeisessä roolissa onkin paitsi sisaruussuhde myös ystävyys. Myös vanhempien ja lasten keskinäistä suhdetta kuvataan tarkkasilmäisesti lapsen näkökulmasta, tosin ehkä välillä turhankin pikkuvanhasti.

Kirjan toisessa osassa henkilöt ovat aikuistuneet. Se näkyy myös kirjan kerronnassa, alun lapsenomainen ja hieman naiivi puhe muuttuu aikuismaisesti, kovaksikin. Ylipäänsä tarinan sävyt synkkenevät, mikä kyllä sopii hyvin tarinankulkuun. Huumori ei toki katoa, mutta sekin muuttuu viattomasta aikuismaisemmaksi.

Winman on parhaimmillaan hersyvien henkilöiden kuvaajana. Suosikkini oli ehdottomasti Arthur, mies, joka tiesi, miten tulee kuolemaan. Kirjailija on myös ripotellut tarinaan todellisia historiallisia tapahtumia, kuten prinsessa Dianan kuoleman ja WTC:n terrori-iskut. En ollut vilpittömän ihastunut ratkaisusta, sillä se toi kirjaan lievää ennalta-arvattavuutta. Sen sijaan pidin kirjan maagisen realismin piirteistä ja sitä kaipailin vähän lisääkin. Kirjan alkuosan unenomainen tunnelma viehätti kovasti ja sen ajoittainen häiriintyminen reaalimaailman tapahtumista tuntui sopimattomalta.

Tätä kirjaa on luettu blogimaailmassa ahkerasti. Anni.m., joka luki kirjan englanniksi, on liittänyt arvionsa loppuun linkit muihin arvioihin. Käykääpä kurkkaamassa!

PS. Tarkkaamaisimmat varmaan huomaavatkin, että tämä kirjoitettiin hieman puuroisilla kirjamessuaivoilla. Aivan mahtava viikonloppu takana, kuvakollaasia ja muutakin selostusta luvassa myöhemmin!

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Tammi 2012
324s.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Antti Tuuri: Rauta-antura


Antti Tuurin Rauta-antura jatkaa Äitini suku- sarjaa. Tällä kertaa Tuuri vie lukijansa Lapin sotaan 19-vuotiaan Heikki Ojalan, kaverinsa Paulin ja tämän Sukevalla suota harkitsemattomien puheiden takia kuokkineen Arvo-veljen kanssa.

Tämä sotakirja ei ole sankaritarina. Päinvastoin, Kannaksen ratkaisutaisteluissa venyneet miehet eivät motivoidu uuteen sotaan entisiä aseveljiä vastaan. Miehet miettivät moneen kertaan, mitä järkeä on tapattaa miehiä hätyyttämällä jo muutenkin vetäytyviä saksalaisia. Oikea vastaus on tietenkin se, että niin Neuvostoliiton kanssa tehty välirauhansopimus määräsi. Samasta syystä kaatuneet saksalaiset jätettiin makaamaan niille sijoilleen, jotta neuvostoliittolaiset näkisivät, että sotaa käytiin tosissaan.

Miehistöllä, eikä aina aliupseeristollakaan, ei kuitenkaan intoa riittänyt. Kun Torniossa saksalaisilta vallattiin Pikku-Berliiniksi kutsuttu varikko, laulu soi ja viina virtasi. Kaikista särmimmätkään sotilaat eivät suoranaisesti juosseet erämaan poikki ehtiäkseen tukkimaan vetäytyviltä saksalaiskolonnilta tietä ennen Muoniota.

Muoniossa Heikki ja kumppanit saavat erikoisen tehtävän. Heidän pitää saattaa naisjoukko, saksalaisten polkemia naisia, Ouluun kuulusteltavaksi valtiopetoksesta epäiltynä. Matkaa on kolmattasataa kilometriä, naiset huonosti marssille sopivissa varusteissa ja kaikilla on yhtäläisesti nälkä. Tuuri kuvaa vähäeleisesti, mutta  puhuttelevasti sitä, millaisen vihan saksalaisten huorat saivat osakseen. Tuntuupa melkein kuin kaikki saksalaisiin kohdistuva viha ja koko aseveljeyteen liittyvä pettymys olisi kanavoitunut näiden naisten huoritteluun ja nöyryyttämiseen.

Rauta-antura on Tuurille ominaista kiihkotonta ja jutustelevaa kerrontaa. Se tuntuu sopivan hyvin sodan kauheuksiin, ne kun eivät varsinaisesti ylimääräistä alleviivausta tarvitse. Aivan Tuurin tuotannon lempikirjojen joukkoon se ei yllä, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kirja on kuvatessaan Lapin sodan taisteluita ja lopen kyllästyneen Suomen armeijan asenneilmastoa.

Lapin sota ja eritoten naisten asema siinä tuntuu olevan kirjallisuudessa tapetilla ja itsekin olen lukenut useamman aihetta käsittelevän romaanin ennen tätä. Onkin ollut hedelmällistä tarkastella teemaa useamman kirjailijan avulla eri näkökulmista katsottuna. Talvella kuuntelin äänikirjana Katja Ketun Kätilön, myös elokuussa lukemani Paula Havasteen Yhden toivon tie kuvasi saksalaiseen rakastuneen naisen asemaa. Sotavuosiin sijoittuvassa Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassakin on aihetta sivuttu, vaikkeivät kirjat lappiin sijoitukaan. Vastikään lukemassani Neidonkengässä keskenkasvuiset kuopiolaispojatkin osasivat laulaa, mitä suomalaiset naiset huseeraavat miesten taistellessa rintamalla. Kaikki nämä teokset ovat olleet erinomaisia, mutta nyt tuntuu, että tarvitsisin lisäksi jonkinlaista tutkimustietoa aiheesta, sen verran paljon asia on alkanut pohdituttamaan.

Blogeissa:
Lukukausi

Antti Tuuri: Rauta-antura
Otava 2012
336s.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa


Yleisesti ottaen en tartu kirjoihin, joita mainostetaan aistikkaiksi. Termi tuo mieleeni vaihtelevasti kioskikirjallisuuden tai taiteellisuuden varjossa esitetyn pehmopornon. Olen myös vahvasti pohjoismaisen dekkarigenren kasvatti. Minun mielikuvissani murhia ratkotaan loskassa, tuulessa ja hämärässä, hyvinvointiyhteiskunnan varoilla ja turvallisen keskiluokkaisesti.

Kärsinkin monista epäilyistä tarttuessani Vera Valan Kuolema sypressin varjossa -esikoiseen. Rikas ja kaunis leskirukka Arianna de Bellis ratkoo rikoksia aurinkoisessa ja aistikkaassa (yäh) Italiassa, voiko siihen ollenkaan samaistua?

En malta pitää teitä jännityksessä: pidin kirjasta todella, todella paljon, enkä malta odottaa, että Ariannan tarina saa jatkoa! En kuitenkaan päässyt kirjan kanssa helpolla. Alussa minulla oli edellä esitetyistä syistä johtuen vaikeuksia päästä tarinaan sisälle. Se myös tuntui lähtevän melko hitaasti liikkeelle. Paikka paikoin myöhemminkin olisin kaivannut pientä tiivistämistä kerrontaan, tosin tulen osittain pyörtämään huomioni aivan kohta.

Tolfan kylässä on tapahtunut murha. Nuori ja kaunis amerikkalainen, Lily Montgomery, on löydetty tapettuna vanhan luostarin raunioilta. Koska poliisi ei tunnu tekevän mitään, palkkaa uhrin lanko Luciano yksityisetsivä Ariannan selvittämään murhaajaa. Arianna sotkeutuu pienen kylän ahtaaseen asenneilmastoon ja saippuaoopperamaisiin ihmissuhdesotkuihin ja joutuu siinä sivussa itsekin vaaraan. Myös Ariannan omat sydämenasiat sekä unohtunut menneisyys saavat naisen tolaltaan.

Murhamysteeri eteni varsin suoraviivaisesti ja taitavasti. Jännitys ja mielenkiinto pysyivät yllä loppuun saakka, eikä murhaaja paljastunut liian aikaisin, vaikka ehdin jo sovittaa useita henkilöitä syyllisen rooliin. Kerronta eteni useamman henkilön näkökulmasta. Näin lukija tiesi koko ajan vähän enemmän kuin Arianna, mutta toisaalta ei kuitenkaan liikaa. Sen sijaan Ariannan rakkausasiat ja menneisyyteen liittyvä mysteeri tuntuivat lähtevän keriytymään auki verrattain myöhään ja hitaasti. Kirjan luettuani pidin kuitenkin ratkaisua hyvänä. Vaikka aiemmin kaipasin kerronnan tiivistämistä, antoi se toisaalta tarinalle aikaa ja tilaa kehittyä rauhassa. Sitä paitsi tulossa on kokonainen Arianna de Bellis tutkii -sarja, joten taustajuonen kehittymisellä ei ollutkaan niin kova kiire kuin vielä puolessa välissä kirjaa kuvittelin.

Paikka paikoin dialogissa oli havaittavissa tönkköyttä ja joskus Vala sortui selittelemään lukijalle liikaa itsestäänselviä asioita, mutta loppujen lopuksi sellaiset ovat varsin pieniä asioita ja varmasti hioituvat ajan kanssa pois. Sen sijaan minua ihastuttaneita seikkoja oli paljon enemmän: mainitsin jo hyvin kuljetetun pääjuonen, pidin myös henkilökuvauksesta: kirjan henkilöissä oli paljon mielenkiintoisia ja teräviä ihmiskuvauksia, tosin sinänsä sympaattisen Angelon stereotyyppinen homokuva häiritsi. Olen aina innoissani, kun kirjoissa tehdään ruokaa (ei uskoisi, minähän en ollenkaan pidä syömisestä!) ja tässä kirjassa sitä tehtiin paljon. Tunsin italialaiset herkut kielelläni ja lopulta Italian aurinkoiset maisematkin toivat valoa syksyisen Suomen pimeyteen. Eli ehkäpä onkin niin, että minä todellakin olen aistikkaiden kirjojen ystävä!

Aistikkuuden nimissä sävytin itseni kirjan  mukaan. Uusi trendi kirjanystävien keskuuteen?

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Gummerus 2012
359s.

Kirjasta lisää:
Vera Valan oma blogi
Leena Lumi, Kirsin kirjanurkka, Kuutar lukee, Sinisen linnan kirjasto, Nenä kirjassa, Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, Vielä yksi rivi, Annelin lukuvinkit, Marken maailma,

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Satuhetki: Babarin taidemuseo (Laurent de Brunhoff)


Viimeisimmältä kirjastoreissulta tarttui mukaan kirja, joka on varsinkin äidin mieleen. Lapsetkin tykkäävät Babarista ja muista norsuista, mutta Babarin taidemuseo tarjoaa ihastelemista ennen kaikkea aikuisille.

Babar ja Celeste päättävät perustaa taidemuseon. Museon avajaisissa koko norsuperhe pääsee ihastelemaan taidehistorian merkittävimpiä luomuksia. Taideteokset näyttävät lukijankin silmiin kovin tutuilta, mutta tällä kertaa niissä seikkailee, kuinkas muutenkaan, norsuja!

Pompadour kertoo mielellään lapsille taulujen historiallisesta alkuperästä, mutta Celeste muistuttaa, että taide on ennen kaikkea kokemista, ei tietämistä. Taidemuseovierailusta innostuneena myös lapset päätyvät luomaan omaa taidettaan.

Kirjan kuvitus on aivan mahtavaa (mistä näitä kuvia saisi suurennoksina lastenhuoneen seinille?) ja teksti perehdyttää lapsia sopivasti taiteen tulkitsemiseen, siitä nauttimiseen ja taiteen luomiseen. Keksisin tälle heti paljon opetuskäyttöä vaikka taidehistorian tunneilla, mikä vinkkinä opettajille mainittakoon!

Oletko muuten tiennyt, että ensimmäisen kerran Babar esiintyi lastenkirjassa jo vuonna 1931? Babarin luoja Jean de Brunhoff kuoli jo 1937, mutta hänen poikansa Laurent jatkoi kirjojen kirjoittamista. Suomeksikin ensimmäinen Babar-kirja julkaistiin jo 1940-luvulla, mutta itse tutustuin tähän valloittavaan norsuun tv-sarjan kautta. Tällä hetkellä Babar tulee tutuksi jälleen uudelle sukupolvelle tv- animaatiossa Babar ja Badun seikkailut.

torstai 11. lokakuuta 2012

Teemu Keskisarja: Raaka tie Raatteeseen


"Mitä tahansa, kunhan ei talvisotaa! Aloitellessani kirjoja liike-elämästä ja seksuaalirikollisuuden luurangoista vannoin, etten koskaan kajoa tiettyihin "kansallisesti merkittäviin" aiheisiin. Mustimmalla listalla oli sinivalkoinen sankaritarina. Ei vakaumuksellisista syistä vaan siksi, että se kuulosti liian monesti toistetulta, kumotulta ja kaikilta sivustoilta koukitulta - historioitsijan motilta, johon jämähtämiseen ei sisältynyt sankaruutta.
Historian popularisointi tarkoittaa vaikean yleistajuistamista ja kuivan mehustamista, näin ajattelin. Valmiiksi yleistajuista ja mehukasta voi ainoastaan prostituoida."

Jo luettuani nämä ensimmäiset virkkeet Teemu Keskisarjan kirjoittamasta johdannosta teokseen Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia, tiesin pitäväni kirjasta paljon. Suurin piirtein näistä Keskisarjan mainitsemista syistä koko kirja nimittäin meinasi jäädä lukematta. Raatteen tien mottitaistelujen kuvaus kun ei varsinaisesti edusta sotakirjallisuuden omaperäisintä osastoa, olipa tarkoituksena sitten kiillottaa sinivalkoista myyttiä tai romuttaa se alas.

Keskisarja kuitenkin onnistuu kirjoittamaan Suomussalmen taisteluista tämän päivän lukijalle sopivalla tavalla. Toisin kuin sotakirjallisuudessa yleensä, tässä kirjassa päähenkilöt eivät ole nimeltään 1.ErP 15 + KKK vaan kuten nimestäkin voi päätellä, kirja keskittyy taistelujen pyörteisiin joutuneiden ihmisten kokemuksiin. Keskisarja valottaa yhtä hyvin suomalaisen kuin neuvostoliittolaisen (ja ukrainalaisen) sotilaan kokemuksia jäisessä helvetissä. Sitäkin mielenkiintoisempaa on lukea sotatoimialueella Neuvostoliiton valtaamille alueille jääneiden siviilien ratkaisuista. Keskisarja ei osoittele sormella tai moralisoi ketään: esimerkiksi siviilit halusivat säilyttää henkensä oletetun ylivoimaisen valloittajan alaisuudessa, eikä se monelle korpikommunistille mitenkään vastenmielistä ollutkaan.

Keskisarja on käynyt läpi hyllymetreittäin lähdeaineistoa kirjaa tehdessään. Ehkä kiinnostavimpia lähteitä ovat eri joukko-osastojen sotapäiväkirjat, sillä ne tarjoavat usein kaikista autenttisimman, kaunistelemattoman ja myöhemmiltä värityksiltä vapaan tiedon tapahtumista.

Kammottavasta aiheesta huolimatta kirjaa on ilo lukea. Se on malliesimerkki siitä, miten taitavasti tehty tutkimus yhdistettynä vapaampaan ilmaisuun tekee historian eläväksi ja tuo sen iholle. Keskisarja valottaa myös hyvin sodankäynnin logiikkaa. Siviili ei välttämättä tule ajatteleeksi esimerkiksi sitä, kuinka vaikeaa antautuminen on. Punaisessa armeijassa sitä tuskin opetettiin sotamiehille välttämättömänä perustaitona. Ja jos osa joukkueesta haluaa antautua, mutta osa jatkaa ampumista, käy kädet ylös nostaneellekin todennäköisesti huonosti.

Itse pidän siitä, että sotatapahtumia arvioidaan sen oman logiikan ja sääntöjen kautta. Inhimillisesti ajateltuna sota on aina hirveä asia, mutta rauhanajan moraalikoodistoa ei voi suoraan soveltaa ihmisiin, jotka ovat joutuneet epäinhimilliseen 'tapa tai tule tapetuksi' -tilanteeseen. Silloin moraali joudutaan luomaan ja lopputulos on usein pienistä asioista kiinni. Ehkä kuitenkin herkimpiä on syytä varoittaa: tässä kirjassa asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä, sillä eivät sotilaat rintamallakaan niitä turhia kaunistelleet. Jos sotilaat ovat kutsuneet vakoilijan ampumista lopettamiseksi ja metsään motista karanneiden venäläisten tuhoamista jänisjahdiksi, ei Keskisarja sitä mitenkään kaunistele. Juuri siitä kuitenkin syntyy kirjan ja tietysti ennen kaikkea Raatteen tapahtumien hirveä vaikuttavuus. Tässä sodassa paleltiin ilman saniteettitiloja ja nähtiin nälkää. Raatteen tien tarina on raaka, niin kuin kirjan nimikin kertoo.

Lopuksi täytyy kiittää Matti Bergiä kirjan graafisesta suunnittelusta. Kuten Suomussalmen maisemat talvella 1940, myös kirjan peittää ohut lumivaippa kätkien alleen kärsimyksen kasvot.

Teemu Keskisarja: Raaka tie Raatteeseen. Suurtaistelun ihmisten historia.
Siltala 2012
316s.

Ps. Jos liikutte Suomussalmen suunnalla, käykää ihmeessä tutustumassa Raatteen Porttiin. Taistelujen tapahtumapaikkojen läheisyydessä on korkeatasoinen museo sekä Talvisodan monumentti: kenttä, jonne on aseteltu noin 20 000 kiveä symboloimaan taisteluissa kaatuneita.Vaikuttava paikka!



sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö (äänikirja)


Aluksi mutuhuttuilijan tunnustus. Kirjoittaessani viime vuonna Taavi Soininvaaran Punaisesta jättiläisestä, kirjoitin siitä trilogian päätösosana. En tietenkään enää muista, miten käsitys oli syntynyt, mutta olen kyllä melkoisen varma, että se perustui itseäni luotettavampaan lähteeseen. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin ja vastuu disinformaatiosta on tietenkin minun. Pahoitteluni siitä! Voitte kuvitella hölmistykseni, kun huomasin, että Leo Karan ja Kati Soisalon kiemurainen taistelu menneisyyden haamuja ja kansainvälistä rikollisuusjättiä vastaan jatkuu! Pahoillani en kuitenkaan ollut, sen verran hyvin olen viihtynyt Soininvaaran äänikirjojen seurassa.

Valkoinen kääpiö tarjoaa tuttua ja laadukasta suuren maailman viihdettä. Soininvaara pyörittää taidokkaasti kansainvälistä, lukuisia rikollisorganisaatioita, eri maiden tiedustelupalveluja ja kansainvälistä politiikkaa sisältävää juonta yhdistettynä Karan ja Soisalon henkilökohtaiseen draamaan. Päätösosassa vauhti vain kiihtyy: Kara ja Manas ottavat ties kuinka monetta kertaa mittaa toisistaa jo kirjan alkumetreillä. Kaikista vaikuttavinpana mieleen jäi kuitenkin Karan hyytävä pakomatka keskisuomalaisessa metsässä ja kohtaaminen Manasin kanssa hylätystä kiinalaisessa kaivoksessa. Olen seurannut edeltävissä osissa sydän särkien Kati Soisalon siepatun tyttärensä etsimistä. Valkoisessa kääpiöissä sekin jännitysnäytelmä päätyy ratkaisuun, samoin Soisalon ja Jukka Ukkolan viha-vihasuhde.

Kaikkiaan olen tyytyväinen henkilöhahmojen tarinoiden päätöksiin, ratkaisut eivät tuntuneet liian helpoilta tai epäuskottavilta. Sen sijaan Mundus Novus- mysteeri sisälsi jo pari ylimääräistä mutkaa. Aiemmin tarina linkittyi vahvasti Neuvostoliittoon, mutta nyt Soininvaara tuo sen tähän päivään. Odotin kuitenkin vähän toisenlaista loppuratkaisua, enkä ole uskottavuudesta aivan varma. Sen sijaan pidin paljonkin siitä, että kirjailija hämärtää hyvän ja pahan välistä rajaa entisestään ja saa myös muutaman henkilön vaihtamaan sen puolta. Uskottava, koskettavakin ja ennen kaikkea tavattoman piristävä lisä kerrontaan.

Vähän nikottelin kun huomasin, että lukijana oli tällä kertaa Lauri Kortelaisen sijasta Kari Ketonen, mutta hyvin hänkin osansa kirjan lukijana hoiti. Kaiken kaikkiaan Valkoisesta kääpiöistä ja koko sarjasta jäi hyvä maku suuhun. Olen huomannut, että Soininvaaran juonivetoiset, kansainväliset trillerit sopivat hyvin erityisesti äänikirjoina kuunneltaviksi.

Katso myös arvioni Pakonopeudesta

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö
Otava 2012
Lukija Kari Ketonen
Kesto 13h 1min

torstai 4. lokakuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä


Sirpa Kähkösen Neidonkenkä on ehkä Rautaöiden ohella tähänastisista Kuopio-sarjan kirjoista paras. Eletään kesäkuuta vuonna 1942, takana on raskas talvi, joka on tehnyt aikuisista vanhuksia ja lapsista aikuisia. Kaupungin kaduilla kulkee aseveljiä, saksalaisia sotilaita, mutta omat miehet ovat siellä jossakin. Sota pysyy tässä kirjassa muuten taustalla, ihmisten ajatukset pyörivät enemmän siitä, mistä saada ruokaa, tutteja, pesuainetta tai ylipäänsä mitään.

Kähkönen on jokaisessa kirjassaan tuonut savolaisen luonnon keskeiseksi osaksi tarinaa. Tällä kertaa kirjan henkilöt samoavat Puijon satumetsiin saniaisten siimekseen ja lähteiden äärille. Toisaalta huimaavat näköalat Puijon näkötornista saavat ihmiset oudon masentuineiksi: vaikka maailma on jalkojen juuressa, saa jäälauttojen muovaamat näkymät ymmärtämään ihmisen pienuuden.

Basisti Kalle Blombergin mukana Kuopioon tulee muisto menneestä ystävyydestä, ystäväporukasta, joka vietti unohtumattoman kesän rauhana aikana. Nyt Mizzi on kadonnut ja jättänyt tyttärensä Torkkelin vastuulle, Torkkeli puolestaan on kadottanut elämänsä nuotit. Hovimestari Helmer Karlssonkin saa huonoja uutisia. Kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Tatraan ja Aleksanterinkadun kulmatalo on enemmän sivuroolissa ja vaihteeksi pikemminkin rauhan ja turvallisuuden leiväntuoksuisena tyyssijana kuin ihmissuhdetaistojen tantereena.

Keskeisena teemana kirjassa on ystävyys. Kuten kaikkina aikoina, lapset haluavat olla aikuisempia kuin ovatkaan, mutta sota-aikana se tekee erityisen kipeää. Kirjan toinen kaveriporukka: Juho, Arvi, Mari ja Saaralotta elävät myös ikimuistoista nuoruutta, mutta aivan toisenlaisissa olosuhteissa kuin edellinen sukupolvi. Ystävyyssuhteet joutuvat myös koetukselle, kun Mari ystävystyy kaupungin kauneimman tytön, Anin, kanssa.

Kaiken yllä leijuu edellisen talven salaisuudet, mutta tulevaisuudesta ei kukaan oikein osaa mitään odottaa. Sota ei loppunutkaan ensimmäiseen syksyyn, eikä sen lopusta ole tietoa. Ihmiset ovat väliaikaisesti sopeutuneet vallitsevaan olotilaan, mutta mitä mahtaa tulevaisuus tuodakaan tullessaan?

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä
Otava 2009
358s

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...