sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Syyskuu


Tämä kuvakollaasi kertoo siitä, että tähän kuukauteen on mahtunut paljon hyviä hetkiä, onnen hetkiä, niitä ihan parhaita. Harmillista kyllä, niitä ei ole liiemmin ollut kirjojen parissa. Lukukuukautena syyskuu on ollut vähän tasapaksu. Kirjat, jotka luin loppuun, eivät ole olleet suoranaisia pettymyksiä, mutta eivät kyllä mitään suuria elämyksiäkään.

David Nichollsin Kaikki peliin oli varsin tyhjänpäiväinen,
Esko Miettisen Taivaallisia vieraita sen sijaan oli kiinnostava,
Oscar Wilden Onnellinen prinssi ja muita kertomuksia oli kohtuullisen hyvä ja
Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuus ristiriitainen.

Näiden lisäksi esittelin erinomaisen Suomen lasten laulukirjan ja hukkasin ison osan kuukaudesta lukiessani Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -romaania, jota olin päättänyt rakastaa, mutta joka ei kertakaikkiaan lähtenyt käyntiin, minulle ainakaan.

Kuukauden parasta antia oli ehdottomasti Copycat -kisan ratkeaminen ja suomalaiset historialliset elokuvat.

Nyt on niin monta ihanaa kirjaa odottamassa ja toivottavasti pikku hiljaa myös enemmän aikaa lukea. Siunattu syksy!

Lokakuulle annan Siegfried Lenzin innoittamana ristiriitaisia teoksia:
Richard Yatesin Revolutionary Road
Katja Kaukosen Odelma
Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuus

perjantai 28. syyskuuta 2012

Suomen lasten laulukirja


Lasten syntymän jälkeen minulla oli pitkään hakusessa hyvä lastenlaulukirja. Viime talvena löysin yhden hyvän ja huikkasin siitä myös teille. Pian sain huomata, etten ole etsinnässäni ollut yksin, sillä blogiini tullaan säännöllisesti laulukirjavinkin toivossa. Tässä siis toinen samanmoinen.

Suomen lasten laulukirja on meillä tällä hetkellä kirjastossa lainassa, mutta mieleni halajaa hankkia tämä omaksi. Yli kaksisataasivuisessa laulukirjassa on lauluja moneen lähtöön, kaikkiin löytyy myös helpot nuotit. Kirja sisältää useita klassikoita kuten Sininen uni, Mörri-Möykky, Rosvolaulu ja Ihme ja kumma. Mukana on myös uudempia suosikkeja aina Hevisauruksesta lähtien. Mainittakoon, että kirja sisältää myös joululauluja.

Erityiskunniamaininta Matti Pikkujämsän värikkäistä kuvista ja raikkaasta yleisilmeestä. Samaten suitsutusta mukavalle tavalle jakaa laulut eri osastoihin: mitähän mahtaa löytyä Viuhaa viikset, heiluu häntä -osasta tai Me pidettäis hauskaa ja laulettais -osiosta? 

Suomen lasten laulukirjan on koonnut musiikin moniosaaja Essi Wuorela. Kirjan pohjalta on tehty myös Suomen lasten lauluja -CD, esiintyjänä tietenkin Rajaton. Levyä en hoksannut kirjastosta etsiä, mutta ainakin Rajattoman ystäville tarjolla lienee laadukasta lastenmusiikkia.

Tätä kirjoittaessani onnistuin myyntipuhumaan ainakin itseni ja laitoin tilauksen kirjasta menemään. Mitenkään sen kummemmin mihinkään yksittäiseen nettikauppaan ohjaamatta sanon, että reilu parikymppiä ei ole hinta eikä mikään tästä kirjasta. Monipuolisesta lauluvalikoimasta riittänee iloa aina vauvavaiheesta pitkälle kouluikään saakka.

Suomen lasten laulukirja (koonnut Essi Wuorela, kuvat Matti Pikkujämsä, sovitus ja nuotitus Olli Heikkilä)
Otava 2012
223s.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus


Aina silloin tällöin luen kirjan, mikä saa minut väittelemään itseni kanssa. Siegfried Lenzin Hetken hiljaisuus oli tällainen lukukokemus.

Kirjasta yleisesti:
Ihan lonkalta mitään kirjasta tai kirjailijasta tietämättä voisin väittää, että tämä on esikoiskirja ja kirjoitettu yhdessä viikonlopussa. Seuraavan viikonlopun oikolukukierroksella iski laiskuus ja eri ajoissa, paikoissa ja puhuttelumuodoissa poukkoilu jätettiin kerrontaan pikantiksi tajunnanvirtamaisuudeksi.

Kirjasta yleisesti oikeasti:
Hups. Siegfried Lenz (s.1926) on arvostettu ja palkittu kirjailija. Hän aloitti Hetken hiljaisuuden kirjoittamisen, mutta kun hänen vaimonsa kuoli, käsikirjoitus jäi vuosikausiksi lepäämään. Myöhemmin hän palasi siihen ja työsti sen valmiiksi oman surutyönsä ohessa. Että ei nyt ihan yhden viikonlopun juttu sitten kuitenkaan.

Tarinasta:
Kirja kertoo 18-vuotiaasta Christianista. Hän seisoo onnettomuudessa kuolleen opettajansa ja rakastettunsa muistotilaisuudessa ja muistelee yhteisiä hetkiä. Kerronta viipyilee merentuoksuissa muistoissa, palaa välillä muistotilaisuuteen, loikkaa rehtorin kansliaan ja on jo pian takaisin menneisyydessä. Välillä Christian muistelee Stellaa, sitten jo puhuu suoraan hänelle. Hmm... mitähän tästä kaikesta oikein ajattelisin.

Tarinasta vielä:
Jos joku kirjoittaisi kirjan minun ajatusmaailmastani esimerkiksi voimajoogatunnin päättävän rentoutuksen aikana, lopputulos olisi varmasti vähintään yhtä sekava kuin Lenzin kertoma tarina. Nytkin väittelen oman pääni sisällä! Joten vaikka Christianin ajatuksenjuoksua on välillä vähän vaikeaa seurata, on se toisaalta melko uskottavaa. Harva meistä ajattelee kovinkaan järkevästi ja suoraviivaisesti, ainakaan jos muistelee kuollutta rakastettuaan.

Opettajan ja oppilaan rakkaussuhde:
Eikö tämä ole jo aiheena vähän nähty? Vanhempi opettajatar ja nuori viriili oppilas, ainahan niistä kirjoitetaan ja tehdään elokuvia, mutta näin opettajana on kyllä pakko kysyä: tapahtuuko tällaista muka jossakin? Sitä paitsi jos tapahtuukin, opettajatar tuskin ilahtuu ja pelaa innoissaan oppilaittensa kanssa rantalentistä, jos pojan kaverit yllättävät parin rannalta kuhertelemasta.

Opettajan ja oppilaan rakkaussuhteesta:
Hups taas. Tiedän kyllä kyliltä yhden tapauksen, jossa opettajatar meni naimisiin oppilaansa kanssa. Tämä siis tapahtui kauan, kauan sitten. Sitä paitsi on syytä muistaa, että Lenzin tarina on Christianin, romanttisen pojanklopin versio tapahtumista. Tietenkin nuoret kollit liioittelevat, varsinkin jos toinen osapuoli vielä on kuollut, eikä voi oikoa virheellisiä kohtia. Stellan versio voisikin olla mielenkiintoinen, sen verran avoimia kysymyksiä Lenz sinne tänne jättää.

Summattuna: Tämä oli lopulta ihan hyvä kirja. Sellainen, että sen luki loppuun mielellään, mutta ei toisaalta sytyttänyt sen kummempia liekkejä. Olen väitellyt itseni kanssa ainakin kahdesti aiemminkin: Revolutionary Road on noussut mielessäni arvoon arvaamattomaan, Odelmaan en ole päässyt sen paremmin sisälle jälkimakua maistellessanikaan. Aika näyttää, kumpaanko suuntaan Hetken hiljaisuus mielessäni kallistuu.

Ehkä vähän samantyyppisiä tunnelmia myös toisaalla: Ilselä, Lukutuulia

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus
Gummerus 2012
Suom. Markku Mannila
176s.

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita


Oscar Wilde ja satuja? Kuulosti niin mielenkiintoiselta, että pitihän sitä kokeilla. Oscar Wilde lienee kaikista tunnetuin näytelmistään, dekadentista Dorian Grayn muotokuvasta ja "törkeästä siveettömyydestä" langetetusta vankeustuomiostaan. Tähän mielikuvaan sadut tuntuivat sopivan verrattain huonosti tai sitten lupauksia herättävästi, aivan miten asiaa haluaa tarkastella.

Onnellinen prinssi ja muita tarinoita sisältää yhdeksän satua. Kirjan alussa on suomentaja Jaana Kapari-Jatan esipuhe. Siitä selvisi, että ensimmäiset neljä satua Wilde kirjoitti ennen Dorian Grayn muotokuvaa ja loput sen jälkeen. Yhdyn Kapari-Jatan mielipiteeseen siitä, että ensimmäiset sadut on tarkoitettu nuoremmille kuin jälkimmäiset.

Aivan pienten lasten saduista ei tosin voi minkään tarinan yhteydessä puhua. Ensimmäisiä voisin ehkä lukea noin 10-vuotiaille, jälkimmäiset ovat selkeästi aikuisille suunnattuja. Tarinoiden muoto, kieli, miljööt ja kuvastot ovatkin saduista, mutta sisältö vie aikuisten maailmaan. Sävy on surumielinen, karu ja katkera. Wilde ei juurikaan harrasta onnellisia loppuja, vaan usein tarinat päättyvät kuolemaan. Kun kokoelman viimeisessä Tähtilapsi -sadussa kylmästä ja kopeasta pojasta kasvaa valistunut ja hyvä kuningas, palauttaa Wilde lukijan viimeisissä lauseissa maan pinnalle:

Mutta hän ei hallinnut kauan, sillä niin kovasti hän oli kärsinyt ja niin kova oli ollut hänen kiirastulensa, että kolmen vuoden kuluttua hän kuoli. Ja se, joka tuli hänen jälkeensä, hallitsi häijysti.

Ihmisten häijyys, pahuus ja ajattelemattomuus ovatkin saduissa keskeisessä asemassa. Ensimmäisissä, niissä vähän nuoremmille tarkoitetuissa, saduissa Wilde korostaa toisten puolesta uhrautumista, mutta myöhemmin sekin usko hyvyyteen karisee saduista pois, Tähtipoikaa lukuunottamatta.

Vaikka tarinat liikkuvat ikiaikaisissa sadun maailmoissa, tuntuu lukiessa usein siltä kuin lukisi Wilden huomioita häntä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen epäkohdista:

Mutta kukat ärsyyntyivät liskojen käytöksestä, niin kuin lintujenkin. "Tässä sen näkee", he sanoivat, "miten raaistava vaikutus alituisella säntäilemisellä ja lentelemisellä on. Hyvin kasvatetu yksilöt pysyvät tiukasti ja tarkalleen samassa paikassa, niin kuin me. Meitä ei ole koskaan nähty hyppelevän pitkin polkuja tai laukkaavan mielettöminä ruohikossa sudenkorentoja jahtaamassa. Kun me kaipaamme ilmaston vaihdosta, kutsumme puutarhurin, ja hän siirtää meidät toiseen penkkiin. Me elämme arvokkaasti ja niin kuin kuuluu." (Espanjan prinsessan syntymäpäivä)

Vaikka Wilden kuvaamat maisemat ovat kauniit ja värikkäät kuten viktoriaanisessa lastenmaalaksessa, lennähtää piikkejä sinne ja tänne, osansa saavat myös filosofit:

"Itse kuuntelen mielelläni omaa ääntäni. Se on suurimpia nautintojani. Käyn usein pitkiä keskusteluja itseni kanssa, ja olen niin teräväpäinen, että joskus en ymmärrä sanaakaan puheestani."
"Siinä tapauksessa sinun pitäisi ilman muuta luennoida filosofiasta" (Merkittävä raketti)

Kuten huomaatte, Wilde itse kertoi kirjastaan ainakin yhtä paljon kuin minä, ellei enemmänkin. Niin tahtoo tämän lukemattomien kuolemattomien sitaattien isän kanssa käydä.

Kirjasta on blogannut myös ainakin Norkku.

Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita.
Teos 2009,205s.
Suom. Jaana Kapari-Jatta


maanantai 17. syyskuuta 2012

Copycat-voittajat 2012


Äänet on laskettu! Kiitoksia kaikille äänestäjille ja tietenkin upeiden kuvien tekijöille. Taso oli aivan huikean kova! Oli myös ilo lukea blogeistanne kuvien syntyprosessista ja suorastaan liikuttavaa huomata, kuinka paljon aikaa ja vaivaa kuviin oltiin käytetty. Nöyrä kiitos ja kumarrus siis.

Taistelu oli tasaväkistä, mutta kolmen parhaan kuvan joukko erottui selkeästi. Voittaja saa palkinnoksi kilpailukuvista koostetun kalenterin, samoin yksi onnekas äänestäjä. Koska myös hopea- ja pronssisijoille päässeet kuvat olivat upeita, on heillekin pieni palkinto tulossa. Kaksitoista parasta kuvaa pääsevät edellä mainittuun kalenteriin. Koska en voi teille kaikille lähettää hienoa kalenteria, aloitan tammikuussa täällä blogissa oman kalenterin, jossa esittelen 12 parasta kuvaa tehneet blogistit kunkin vuorollaan. Mutta siitä sitten myöhemmin, nyt mennään suoraan tuloksiin:

Ensin pistesijat, kuten huomaatte tasaväkisen kilpailun myötä 12 parhaan joukkoon selvitti tiensä peräti 13 kuvaa! Mutta ei huolta, kaikki pääsevät mukaan :)

11. Maija Haavisto












11. Karoliina

11. Sara
10. B.N.
9. Elegia
8. Luru
7. Norkku
6. Paula
4. Liisa
4. Kartanonrouva Elise

SUOSIONOSOITUKSIA!!!

Sitten kolmen kärki:


Kolmannelle sijalle sijoittui...

AHMU!



Toiseksi tullut kuva kävi tiukan taiston voitosta, mutta jäi lopulta toiseksi vain kahdella äänellä. Tämän kuvan teki...

LINNEA




Ja sitten voittaja. Tässä kuvassa yhdistyi hienosti upea kuva ja loistava ajatus. Tähän on jokaisen kirjabloggaajan (ja lähipiirin) helppo samaistua. Samaa mieltä olivat myös äänestäjät. Vuoden 2012 Copycat-valtikka menee siis...


KATJA/ LUMIOMENALLE!!!


ONNEAONNEAONNEAONNEAONNEAONNEAONNEAONNEAONNEAONNEAONNEA.....


Ja onnea kaikille muillekin mainituille! Toivoisin, että te 13 onnellista lähettäisitte minulle sähköpostitse alkuperäisen kuvan (sanotaan nyt vaikka tämän viikon aikana, mikäli mahdollista), niin voittaja saa palkintonsa. Linnealta ja Ahmulta toivon myös yhteystietoja, jotta saatte palkintonne:)

Sitten onkin enää jäljellä jännittävä arvonta. Kuka onnekas äänestäjä saa myös näistä upeista kuvista kootun kalenterin?


(Rumpujen pärinää...)


NIMIMERKKI LUKIJA! Onneksi olkoon, olet Copycat-kalenterin onnellinen omistaja! Ilmoitathan minulle yhteystietosi, niin laitan kalenterin tulemaan!

Puhhuijaa, siinä taisi olla tämänkertainen Copycat-kilpailu sievästi pakettiin käärittynä. Kylläpä oli taas hauskaa! Eiköhän me jotakin keksitä ensi vuonnakin, vai mitä?

PusAMMA

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Leffaviikonloppu: Puhdistus ja Härmä


Luin Sofi Oksasen Puhdistuksen vuonna 2010, siis verrattain myöhään. Kirjaa lukiessani tunnistin sen taitavuuden ja klassikkouden. Myöhemmin kirjoitin kirjasta kirjallisuustieteen opintoihin esseen, muistaakseni kärpäsistä. Puhdistus ei kuitenkaan kouraissut syvältä eikä jäänyt mieleen maailmaa mullistavana lukukokemuksena. Tosin kaiken hypetyksen jälkeen olisi ollutkin pienoinen ihme, jos kirjaan olisi voinut uppoutua ilman jonkinlaista itsetarkkailun iestä.


Puhdistus -elokuvan on ohjannut Antti J. Jokinen ja elokuvaa tähdittävät tämän hetken suosituimmat kotimaiset näyttelijät. Aluksi minua häiritsi kieli, siis suomi. Tuntui höpsöltä, että henkilöt puhuivat suomea paitsi hääkohtauksessa, jossa morsiamen isä piti puhetta viron kielellä. Koska lähtökohtana kuitenkin on suomalainen elokuva Viron historiasta, pääsin asian ylitse melko nopeasti.

Elokuvaan oli onnistuttu sovittamaan mallikkaasti kirjan kaksi aikatasoa. Nuoren prostituoitu-Zaran pako parittajien kynsistä ja Aliiden, Ingelin ja Hansin kolmiodraama Neuvosto-Virossa. Oletan, että juonessa pysyi kiinni sellainenkin, joka ei kirjaa ole lukenut. Minulle elokuva teki sen, mihin kirja ei pystynyt, nimittäin toi Neuvosto-Viron järkyttävän lähihistorian lähelle ja iholle. Kyseessähän ei ole missään nimessä mikään hyvän mielen elokuva, mutta toisaalta siihen ei ollut sisällytetty mitään sellaista, mitä ei olisi oikeastikin tapahtunut.


Ennustan, että Laura Birn nuorena Aliidena pokkaa osastaan Jussin ja rankan roolityön tekevä Amanda Pilke lienee myös vahvoilla samoissa mittelöissä. Vaikka mukana on myös niinkin kovia näyttelijöitä kuin Krista Kosonen, Peter Frantzen ja Tommi Korpela jäävät he tällä kertaa statistin rooliin. Sen sijaan Liisi Tandefelt vanhana Aliidena on jyrkkä, tummanpuhuva ja kaikessa kulmikkuudessaan kieron huvittava hahmo.

Olen tiennyt Antti J. Jokisen ohjaavan kelpo musiikkivideoita, mutta elokuva-alallekin lahjat näkyvät riittävän. Monet ovat ounastelleet elokuvan mässäilevän väkivallalla, mutta minusta Jokinen säilyttää hyvin kirjan alkuperäisen hengen. Kaikki kiinnostuneet siis elokuviin!

***

Tämän kirjoitettuani aloitimme JP Siilin ohjaaman Härmän katsomisen. Olen halunnut katsoa tämän 1800-luvun pohjalaisista häjyistä kertovan elokuvan jo pitkään, mutta jostakin syystä katsominen jäi tänne asti. Elokuvasta voin sanoa sen verran, että se vain vahvisti kaikkea sitä, mitä Puhdistuksesta kirjoitin. Siinä missä Puhdistus oli jämäkkä ja eteenpäin menevä kokonaisuus, oli Härmässä aineksia ehkä tunnin ja kymmenen minuutin pituiseksi elokuvaksi. En ymmärrä, miksi elokuvantekijät pelkäävät tehdä lyhyitä elokuvia, ihan kuin niiden arvo mitattaisiin filminauhan pituudessa.



Härmä siis vain jatkui ja jatkui ja sai vilkuilemaan kiusaantuneena kelloa. Viimeisen tunnin olisi voinut typistää kahteenkymmeneen minuuttiin ja käyttää ylijääneen ajan henkilöhahmojen syventämiseen, se osuus jäi nimittäin valitettavan köyhäksi. Sinänsä ihan kelpo roolityön tehneen Mikko Leppilammen Esko Välitalo oli loppujen lopuksi turhan mustavalkoinen pahishahmo. Sitä paitsi minua häiritsi koko ajan Leppilammen silmillä roikkunut tukka. Eihän kukaan nyt oikeasti pidä noin epäkäytännöllistä tukkaa, ainakaan jos on maakunnan kovin puukkomies! Aivan kuin tekijät eivät olisi uskoneet siihen, että Leppilampi osaa olla tarpeeksi hurja ja keksineet noin pölhön kampauksen sänkykamarisilmät peittämään. Huokaus.

Eniten pidin Aku Hirviniemen sympaattisesta, tosin kovin kliseisestä Kallesta ja Eero Milonoffin kuvottavasta roolista Eskon hovimiehenä. Lauri Tilkasen ja Taneli Mäkelän roolisuoritukset olivat tasaisen varmat. Pamela Tola oli yhtä söpö kuin ennenkin, mutta ei juuri muuta. Olisin kaivannut lisää huomiota jämäkälle Lena Meriläiselle, jonka äidin roolin syventäminen olisi ollut kiinnostavaa katsottavaa. Kuten huomaatte, nimekkäistä näyttelijöistä ei tässäkään elokuvassa ollut puutetta. Enkä edes vielä maininnut poikien isän roolin tekevää Esko Salmista, joka oli, kuten aina, upea.


Aivan kokonaan en kuitenkaan halua tätä elokuvaa lytätä, sillä se jäi tunnelmineen koko yöksi ajatuksiin aiheuttaen melko sekavia unijaksoja. Jos kuitenkin haluaa elokuvan kautta päästä häjyyden ytimeen, suosittelen ehdottomasti vanhaa kunnon Härmästä poikia kymmenen vuodelta 1950. Leppilammesta ei ole vastusta, kun Tauno Palo alkaa häijyksi.

Kuvat: Solar Films, Finnkino.

torstai 13. syyskuuta 2012

Esko Miettinen: Taivaallisia vieraita. Kristillinen enkeliperinne Suomessa


Ei ole ollut vaikea havaita, että enkelit ovat tällä hetkellä kuumaa kamaa. Norjan prinsessa Märtha Louise pitää enkelikoulua, Lorna Byrnen enkelikirjat ovat suosittuja ympäri maailman ja jopa miesten deodoranttia mainostetaan taivaasta tippuvien enkelin avulla. Tietokirjailija, teologi ja toimittaja Esko Miettinen tarjoaa tähän saumaan mielenkiintoisen ja tarpeellisen puheenvuoron.

Enkelikuvasto tuntuu ainakin minun mielestäni vahvasti amerikkalaisesti ja toisaalta katolisesti väritetyltä. Siksi olikin kiinnostavaa, että Miettinen tarkastelee angelolismia nimenomaan suomalaisesta kansan- ja luterilaisesta uskonperinteestä käsin. Käsitellyksi tulee niin suomalainen vartijakäsite kuin kuolemakokenuksetkin. Miettinen on käyttänyt aineistonaan mm.SKS:n kansanrunousarkiston enkelikokemuksia sisältävää aineistoa. Suorat lainaukset ihmisten kertomuksista olivatkin minulle kirjan kiinnostavista antia.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä käytyä enkelikeskustelua tarkastellessaan Miettinen toteaa, että 1900-luvulle enkelit eivät sopineet. Aiemmin melko voimakkaanakin elänyt enkelikuvasto häivytettiin huonosti moderniin maailmaan sopivana. Myös toinen maailmansodan kauheudet olivat omiaan kadottamaan enkelit ihmisten mielestä. Vasta nyt kolmannen sodanjälkeisen sukupolven myötä enkelit ovat tulleet uudestaan ajankohtaisiksi. Myös kristinuskolle ominainen dualistinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu on noussut uudelleen muodikkaaksi J.K. Rowlingin Harry Potterin ja Voldemortin välisen taistelun myötä.

On kuitenkin paikka, mistä enkelit eivät kadonneet 1900-luvulla ja se on lastenhuone. Kuva siltaa ylittäviä lapsia suojelevasta enkelistä on syöpynyt liki jokaisen mieleen. Samalla tapaa Suojelusenkeli-laulu säilyy suomalaisten suosikkina vuosikymmenestä toiseen. Jostakin syystä juuri lapset ja enkelit tuntuvat sopivan hyvin yhteen.

Kaiken kaikkiaan Taivaallisia vieraita tarjoaa kiinnostavan ja monipuolisen näkökulman enkelikeskusteluun. Kirja on vahvasti luterilainen. Se tekeekin kirjasta erityisen mielenkiintoisen, koska nykyisin enkeleistä puhuttaessa mukaan tulevat hyvin nopeasti New Age-vaikutteet. Miettisen fokus on kuitenkin vahvasti suomalaisessa perinteessä. Siksi tämä kirja kiinnostanee niitäkin yliluonnollisesta kansanperinteestä kiinnostuneita, joille uskonnollisuus on vieraampaa.

Esko Miettinen: Taivaallisia vieraita. Kristillinen enkeliperinne Suomessa.
Kirjapaja 2012.
149s.

tiistai 11. syyskuuta 2012

Sirpa Kähkösen terveiset


Viime lauantaina tarkoitukseni oli tehdä ahkerasti pihatöitä, mutta koska taivas valui koko päivän märkänä niskaan, sain hyvän syyn lähteä kuuntelemaan Suomalaisen kirjakaupan vieraana ollutta Sirpa Kähköstä.
Kähkönen kertoi uusimmasta romaanistaan, Kuopio-sarjan kuudennesta osasta Hietakehdosta.

Tällä kertaa tapahtumat eivät tosin varsinaisesti sijoitu Kuopioon vaan läheiselle maaseutuhuvilalle. Kähkönen kertoi tunteneensa harmitusta asiasta, mutta koska romaani käsittää vain muutaman päivän ajanjakson, henkilöt eivät olisi ehtineet järkevästi kaupunkiin missään vaiheessa. Sen sijaan mielessä Kuopio on jatkuvasti, niin kirjan fiktiivisillä henkilöillä kuin itse kirjailijallakin. Sympaattinen Kähkönen kertoi, kuinka hän ikävöi Kuopiota ja kuinka toisaalta hänen mielessään on usein myös toinen, fiktiivinen Kuopio ja kirjojen tapahtumapaikat.

Viime aikainen keskustelu lasten pahoinvoinnista toi uudenlaisen näkökulman Hietakehtoon, kirja nimittäin kuvaa sitä, mitä sota tekee lapsille. Kovat ajat näkyvät myös lasten raaoissa leikeissä. Toisaalta Kähkönen kertoi halunneensa kirjoittaa lasten ympärille turvallisia aikuisia, jotka välittävät lapsista. Toisenlaisiakin ihmisiä toki on ollut, mutta Kähkönen halusi tehdä tästä kirjasta vähemmän ahdistavan kuin mitä edeltävä Neidonkenkä oli.

Tulevaisuudesta kirjailija kertoi sen verran, että tarkoitus on kirjoittaa tarinaa sodan loppuun ja lasten aikuistumiseen saakka. Tässä Hietakehdossa suljetaan joitakin portteja, mutta toisaalta avataan yksi uusi, mikä todennäköisesti vaikuttaa seuraavaan osaan.

Perisavolaisena olen ihastellut Kähkösen luontevaa savon murteen käyttöä. Se toimii hyvin meikäläisellä, mutta todistettavasti myös lukuisilla ei-savolaisilla lukijoilla. Olen kuitenkin huomannut, että Kähkönen viänsi savvoo eniten ensimmäisessä, Mustat morsiamet -romaanissaan. Kähkönen kertoikin itse, että on kehittänyt savon käyttöään Maria Jotunin esimerkin mukaisesti niin, että savon murre tulee esiin erityisesti rytmiikassa ja sanajärjestyksessä. Ehkä juuri siinä onkin se salaisuus, miksi dialogi tuntuu yhtä aikaa uskottavalta muttei kuitenkaan häiritsevältä.

Sitten niihin terveisiin: omistuskirjoitusta pyytäessäni en (tietenkään) malttanut olla kehumatta, että me kirjabloggarit kohtasimme kesällä Kuopiossa Kähkös-kävelyn merkeissä. Sirpa Kähkönen olikin tämän bongannut täältä Blogistaniasta ja oli tempauksestamme oikein otettu. Hänen pyynnöstään välitänkin nyt terveiset kaikille kirjabloggareille!

Nyt en malttaisi millään odottaa, että pääsen lukemaan Hietakehtoa, paitsi että minulla on vielä Neidonkenkäkin lukematta! Ja voi kauhistus, mitä siinä mahtaakaan tapahtua kun Kähkönen itse kuvasi Neidonkenkää niin kamalan surulliseksi kirjaksi...

Bloggareista Hietakehdon ovat ehtineet jo lukea ainakin Jaana ja Unni.

Lopuksi vielä toinen löytöni Suomalaisesta kirjakaupasta. Ihan omalla rahalla ostettu (taisi olla 3 euroa), joten hyvillä mielin voin mainostaa. Kassi juuri minulle (ja sinulle)!



lauantai 8. syyskuuta 2012

David Nicholls: Kaikki peliin


Aika harvoin sitä huomaa lukevansa kirjaa, jolle on yhtä aikaa sekä liian nuori että liian vanha. Nytpä on koettu sitten sekin. David Nichollsin Kaikki peliin ammentaa paljon kasarinostalgiasta, mutta vuonna 1986 minä olin kiinnostunut lähinnä Postimies Patesta ja siitä kirjassa ei puhuta mitään. Vanhuuteni taas korostuu siinä, etten jaksa enää eläytyä yliopistosekoiluun, varsinkin kun tarina ei ole lukuisia keskinkertaisia Hollywood-versioita kummempi.

Brian on nörtähtävä 19-vuotias nuori mies, joka jättää taakseen lapsuudenkotinsa ja parhaat kaverinsa lähtiessään yliopistoon opiskelemaan. Kirjan kunniaksi on sanottava, että tämä nörtti keskittyy enemmän ryyppäämiseen ja unelmiensa naisen Alicen valloittamiseen kuin opiskeluun. Mutta en nyt tiedä onko alkava alkoholismi ja myötähäpeää herättävät soidinmenot kovinkaan juhlinnan arvoisia meriittejä.

Juoni kulkee tuttuja ja turvallisia raiteita: Brian rakastaa kaunista, mutta hutsahtavaa Alicea, eikä huomaa todellista rakkautta, joka on hänen nenänsä edessä. Sivujuonena seurataan Brianin valmistautumista Yliopistovisaan, television tietokilpailuun, mihin pääseminen on hänen lapsuuden haaveensa. Kiinnostavinta antia oli kuitenkin Brianin kipuilu vanhojen ystävyyssuhteiden ja omien juuriensa kanssa, joutuessaan työväenluokkaisella yksinhuoltajataustalla keskelle yläluokkaisia sisäoppilaitoskasvatteja.

Ennen kirjan lukemista tiesin sen olevan kepeää viihdettä ja sitä se toki onkin. Kaikki peliin on helppoa ja sujuvaa tekstiä, paikoin jopa hieman koukuttavaa. Siitä huolimatta ihmettelin suurimman osan ajasta sitä, miksi  vaivauduin kirjaa lukemaan. Tiedätte, että olen viihdekirjallisuuden ystävä, mutta jos kirja ei pysty tarjoamaan yhtä ainutta omaperäistä ajatusta tai oivaltamisen elämystä, miksi ihmeessä se pitäisi lukea. No viihteen vuoksi tietenkin, mutta jos sen viihtymisenkin kanssa on vähän niin ja näin...?

David Nichollsin Kaikki peliin oli lyhyesti sanottuna aika tyhjänpäiväinen teos. Jos tätä kirjaa ei olisi koskaan kirjoitettu, mitään olennaista tuskin olisi menetetty. Mutta jos kaipaat kepeää ja yhdentekevää päännollauskirjaa, niin tässä se sitten on.

Ps. Ai niin, anteeksi maalaisuuteni, mutta mikä on pappapaita? Tämä ja muutamat muut suomennoksen ihmeellisyydet kuten 'v-merkki' saivat minut kirskuttelemaan hampaitani!

Tästä muualla:
Ilselä
Lumiomena
Luettua
Kulttuuri kukoistaa
P.S. Rakastan kirjoja
Mari A:n kirjablogi
Kirjanurkkaus
Jossun lukupäiväkirja
Kirjainten virrassa

David Nicholls: Kaikki peliin
Otava 2012
Suom. Sauli Santikko
414s.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Eletyn elokuun kuulumisia ja palkitseminen


Olen huomannut, että minulla on paha tapa aloittaa nämä kuukauden koosteet päivittelemällä ajan kulumista ja sitten harmittelemalla sitä, että milloin mistäkin syystä en ole ehtinyt lukea niin paljon kuin olisin halunnut. HÖH!

Nyt sanonkin riemuissani, että oli kuulkaa niin mukava ja toimelias elokuu, että lukeminenkin jäi kakkoseksi! Lomailtiin niin reissun päällä kuin rennommin mummolassa, vietettiin monenlaisia juhlia ja tehtiin paljon paljon remonttia. Entisestä työhuoneesta tuli meille uusi makuuhuone ja aiemmin vajaakäytöllä ollut kirjastonurkkaus (hah!) täydentyi työtilaksi. Ja lisää on luvassa, lasten huoneet ovat vielä työn alla. Jotta että anteeksi vaan, nyt on ollut vähän kiirusta!

Mutta on blogin puolella saatu jotain aikaiseksikin, merkittävimpänä Copycat-kilpailu, jonka äänestys on parhaillaan käynnissä täällä.

Kirjoja luin viisi, joista pari tosi kovaa: Paula Havasteen Yhden toivon tie ja Yann Martelin Piin elämä olivat todella hyviä ja mieleenpainuvia lukukokemuksia.

Tämän kuukauden erikoisuus oli siinä, että luin kaksi jo aiemminkin lukemaani kirjaa: ensin verestin muistiani Eeva Tenhusen Joka uniinsa uskoo -dekkarilla, sitten palasin jatkosodan tunnelmiin Sirpa Kähkösen Lakanasiipien parissa. Sen lisäksi luin joka elokuiseen tapaani Leena Lehtolaisen uusimman, Hilja Ilveskero-trilogian päättävän Paholaisen pennut -trillerin.

Viime kuussa säikyttelin ihmisiä blogihistoriani pahimmalla epäonnistumisella. Nyt en ole sentään yhtä dramaattinen, mutta taidan ottaa näihin kuukauden koosteisiin vakioelementiksi tällaisen kuukauden luuseroinnin. Sitä tuntuu olevan meikäläisellä nyt ilmassa. Viikkokausien tuskailun jälkeen päätin lopettaa Simon Sebag Montefioren Jerusalem -jättiläisen tahkoamisen. Teos on varmasti huikea kaikessa tietomäärässään, mutta pakko todeta, että näillä aivoilla ei tuollaista vaipanvaihdon ja puuronkeiton lomassa lueta. Jerusalem toimisi ehkä paremmin Pikkujättiläinen-tyyppisenä hakuteoksena, mutta tällaisenaan se oli minulle tällä kertaa liikaa.



***
Vakituiseksi lukijaksi on kirjautunut jälleen ihastuttavan monta uutta lukijaa! Kiitoksia, jokainen teistä uusista (ja tietenkin vanhoista) ilahdutatte mieltäni. Kaikkein parasta bloggaamisessa on vuorovaikutus, joten on mahtavaa, että niin moni täällä pistäytyy ja jakaa ajatuksiaan! Minulla on joka kuukausi tapana linkittää oikeaan sivupalkkiin muutamia aiempia kirjapostauksia. Tällä kertaa linkitän kuitenkin aiempiin KBF-keskusteluihin. Niitähän on ollut jo melkoinen liuta, mutta nämä kolme ovat ne kaikista luetuimmat (ja näihin palataan aina uudestaan ja uudestaan):

1. Mikä tekee blogista suositun?
2. Jotain uutta, jotain vanhaa...
3. Ihan(a) kamala internet

Tästä pääsemmekin oivallisesti aasinsiltaa myöten elokuun KBF-keskusteluun.Tällä kertaa pohdimme itse kunkin haasteita tai jopa heikkouksia lukijana. Palkinto menee tällä kertaa eräälle luottokeskustelijalle, joka kirjoitti niin kuin minä olen monesti halunnut kirjoittaa:

Kuulostanko kovin tylyltä jos totean että minua ärsyttävät sellaiset päähenkilöt jotka lähinnä ajautuvat läpi elämän ja kirjan ilman mitään kontrollia. 


Ja näinhän kirjoitti hdcanis! Otatko sähköpostiini yhteyttä, niin pääsemme aloittamaan palkintoneuvottelut. Mahtaako sinulta löytyä Graham Mooren Kuolema Sherlock-seurassa?

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Copycat-äänestys!

Nyt se alkaa, nimittäin parhaimman Copycat-kannen äänestys! Miljoonat kiitokset kaikille osallistujille, teitä on kaikkiaan 29 (ja jos jonkun nyt olen unohtanut, niin ilmoittaudu pikapikaa listoille!) ja kansien laatu on minusta aivan hurjan kova. Onneksi minun itseni ei tarvitse päättää, mikä on paras, sillä se olisi aivan mahdotonta. Oli ilahduttavaa, että moni ensimmäisen Copycat-kisan veteraani osallistui kakkososaankin. Aivan yhtä ihanaa oli, että sain tämän kisan ansiosta taas monta uutta tuttavuutta!



Tästä eteenpäin jokainen voi vaikuttaa lopputulokseen.
1. Voit antaa äänesi kahdelle kannelle.
2. Äänestää voi tähän postaukseen kommentoimalla tai Amman lukuhetken FB-sivuilla.
3. Äänestä ilmoittamalla kahden suosikkikantesi kilpailunumerot.
4. Anonyymi äänestäjä, anna itsellesi nimimerkki!
5. Palkinnot:
Voittajaksi selvinneen kannen tekijä sekä yksi onnekas äänestäjä saavat seinä- tai pöytäkalenterin ja tämä kalenterihan on koottu 12 eniten ääniä saaneesta kannesta! (Äänestyksen päätyttyä tulen siis lähestymään teitä kahtatoista ja pyytämään alkuperäistä kuvaa, jotta kalenteriin tulee varmasti riittävän korkearesoluutioinen kuva. Mutta se sitten myöhemmin.)
6. Äänestysaika päättyy 16.9. klo 22.00! Kilpailun mainostaminen ja äänien kalastelu omalle kannelle on sallittua;)

Pitemmittä puheitta, Copycat-kannet vuonna 2012!


1.

2.

3.

4.

5.

6.

7.

8.

9.

10.

11.

12.

13.

14.

15.

16.

17.

18.

19.

20.

21.

22.

23.

24.

25.

26.

27.

28.

29.

Oliko vähän hienoja, häh?!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...