keskiviikko 29. elokuuta 2012

Paula Havaste: Yhden toivon tie


Tässäpä kirja, josta olen sorvaillut esittelyä mielessäni jo muutaman päivän ajan, mutta nyt kun pitäisi kirjoittaa, sanat tuntuvat katoavan. Ehkäpä aloitan sillä, että jos minä jakaisin Finlandia-ehdokkuuksia, yksi menisi tälle kirjalle. Kun näinkin korkea ylistys on julistettu, voin ehkä lähteä ruotimaan kirjaa vähän vähemmän sokeroiden.

Paula Havasteen Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa vuonna 2010 ilmestyneelle Kaksi rakkautta- romaanille. En ole sitä lukenut ja toki sen joskus huomasi, mutta siitä huolimatta koen saaneeni tiukasti kiinni siitä, mistä tässä kirjassa on kysymys.

Kirjaa leimaa tietty kaksijakoisuus. Päähenkilöitä on kaksi, sisarukset Anna ja Oili. Anna on sielutieteen laudatur-työtään kirjoittava pienten lasten äiti, Oili taas elämäniloa pursuava sairaanhoitajatar Kemin saksalaisessa silmäsairaalassa. Kirja kertoo jatkosodasta, mutta alkupuolella sota pysyy taustalla ja aihepiirit ovat hämmentävänkin kepeitä: romantiikka, sydänsurut, puuteri ja mekkokankaat tuntuvat täyttävän molempien naisten mielet vähintään yhtä usein kuin arkiset velvollisuudet. Kepeä ote tuo viihderomaanimaisen (ja paikoin jopa hieman epäuskottavan) tunnun, mutta on toisaalta myös virkistävä: usein sotakirjallisuudessa pönkitetään uhrautumisen eetosta ja tässäkin se toki on esillä, mutta Havaste antaa päähenkilöidensä olla myös reilusti pientä ylellisyyttä kaipaavia naisia.

Kirjan loppuosa onkin sitten kaukana kepeästä. Havaste räväyttää Lapin sodan myötä sodan lukijan silmille juuri niin kauheana kuin se pahimmillaan on. Pelko, epätoivo, raakuus, epäinhimillisyys, paniikki. Kirjailija ei piilottele henkistä hätää sen paremmin kuin ruumiin eritteitäkään. Ehkä komeinta kerronta kuitenkin on sotatrauman kuvauksessa. Mitä tapahtuu taistelujen tauottua, kun nipin napin selvinneet ihmisrauniot palaavat koteihinsa? Osaa oksettaa vieraan kosketus, osa huutaa kauhuissaan öisin.

Havaste käsittelee monipuolisesti sukupuolisuuden ja tasa-arvon teemoja. Poikkeuksellinen aika höllentää ajan seksuualisia normeja, mutta toisaalta rajojen rikkomisesta saa kaikista kauheimman rangaistuksen. Pahaa tekee lukea, kuinka saksalaisten morsiamista tulee saksalaishuoria, vailla ihmisarvoa olevia olentoja. Toisaalla käydään läpi ristiriitaisia tunteita miehen tullessa kotiin. Kun on ollut pakko pärjätä vuosikaudet miehen sotiessa, päätösvallan luovuttaminen takaisin tuntuu katkeralta. Kirja käsittelee myös sota-ajan lapsuutta; sitä, miten tuo sukupolvi tottui venymään, antamaan omastaan, jättämään leikit ja käymään työhön, peittämään pelkonsa, toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta.

Kuten huomata saattaa, Havaste on mahduttanut 446 sivuun paljon merkittäviä teemoja. Minua tämä kirja ainakin auttoi eläytymään entistä enemmän sodan kokeneiden sukupolvien asemaan. Monet tiettyä ikäluokkaa yhdistävät piirteet voivatkin olla peräisin yhteisestä sotatraumasta. Monipuolisen aiheenkäsittelyn lisäksi kirja on kulttuurihistoriallisesti erittäin tarkkaa työtä. Joidenkin mielestä varmasti liiankin tarkkaa, jopa päätalomaista. Itse kuitenkin nautin siitä, että sain eläytyä ajan henkeen myös yksityiskohtien kautta.

Alun perin tartuin kirjaan siksi, että takakannen teksti toi vääjäämättä mieleen Katja Ketun Kätilön ja halusin verrata kirjoja keskenään, koska epäilin monien myös jättävän tämän väliin romaanien saman aihepiirin vuoksi. Vakuutan, että siihen ei ole mitään syytä. Ketun kieltä ei voi verrata varmasti mihinkään, mutta Paula Havaste ei jätä lukijaansa yhtään sen kylmemmäksi.

Hänen kirjansa on raaka, rehellinen ja kauhistuttavan tosi. Ja juuri siksi se on niin hyvä.

Muualla:
Kulttuuri kukoistaa
Mari A:n kirjablogi
Kirjakaapin avain

Paula Havaste: Yhden toivon tie
Gummerus 2012
446s.

maanantai 27. elokuuta 2012


NorkkuAnni.m. ja Liisa muistivat minua Post it- tunnustuksella. Kiitosta vuan molemmille upeille bloggareille!
Ohjeistus oli seuraavanlainen:

*Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
*Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
*Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
*Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

***
Meillä siirrytään huomenna arkeen. Isi on siis ollut paria viikkoa lukuunottamatta koko kesän kotona, mutta huomisesta lähtien koti ja lapset ovat minun päävastuullani. Ei se mitään, rentouttavan kesän jälkeen arkeen palaaminen tuntuu oikeastaan tosi mukavalta (varaan oikeuden perua sanani syksyn kuluessa!).

Arkihommista huolimatta toivon saavani vielä tämän kuun puolella yhden kirjan luetuksi ja esitellyksi. Ja muistattehan, että Copycat-ilmoittautuminen päättyy viimeinen päivä elokuuta klo 00.00! Loppuviikon vietämme maalla, mutta jos suinkin kykenen koneella välillä istumaan, pääsemme ensi viikolla äänestyspuuhiin, jännittävää!

***
Mutta kiitos siis tästä tunnustuksesta vielä tytöille. Liisa muuten kirjoitti jokin aika sitten Aki Ollikaisen Nälkävuodesta ei-niin-ylistävän arvion, virkistävää! Norkku luki viimeksi itselleni kovin eksoottista kiinalaista kirjallisuutta. Anni.m taas käytti ajatuksia herättävän puheenvuoron Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-romaaniin liittyen.

Jaan tämän tunnustuksen, en tällä kertaa viidelle lempiblogilleni, vaan viidelle viime päivinä minua kiehtoneelle postaukselle (ja samalla blogille tietysti myös):

Juuri esikoiskirjansa julkaisseelle Karoliinalle Kirjavaan kammariin,
huonoista kirjoista erinomaisesti bloganneelle Kirjakolle,
Lurulle, joka on testannut äänikirjan kuuntelua ensi kertaa sitten Pupu Tupunan,
Mamman uunin Marialle, joka on vielä aloittanut aamun paljain varpain pihalla
sekä Kirsille kirjanurkkaansa, missä hän kuunteli Kätilön äänikirjana.

PS. Muuten, kirjat ovat taas hyllyssä ja tämä uusi työtila on hieno. Kyllä nyt kelpaa istahtaa koneelle ulkoilmaa ihastellen, kirjojen turvallisesti ympäröimänä:)

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut


Olen valitellut vähän siellä ja täällä Leena Lehtolaisen Hilja Ilveskero-sarjasta. Tavallaan olen tyytyväinen siihen, että Lehtolainen testailee muitakin väyliä huippusuositun Maria Kallion lisäksi. Toisaalta tämä trillerisuunta ei aivan ole iskenyt minuun. Genreä enemmän olen kuitenkin pähkäillyt päähenkilön kanssa: siinä missä Maria Kalliosta on vuosien varrella tullut minulle henkilökohtaisesti todella tärkeä hahmo, on Hilja Ilveskero lähinnä ärsyttänyt kaikessa mustavalkoisuudessaan ja kulmikkuudessaan. Ei ole kuitenkaan tullut mieleenikään jättää tätä trilogian viimeistä osaa lukematta. Olen jo ties kuinka kauan tarttunut syntymäpäiväni korvilla Lehtolaisen uunituoreeseen teokseen ja niin tein nytkin.

Ilokseni voinkin ilmoittaa, että tämä oli minusta ehdottomasti Ilveskero-kirjoista paras. Liekö sitten johtunut siitä, että alan tottua Ilveskeron omituisuuksiin, mutta viihdyin kirjan parissa mainiosti. Merkitystä oli myös sillä, että Paholaisen pennuissa Lehtolainen laittaa Ilveskeron itsensäkin pohtimaan ja kyseenalaistamaan negatiivisia puoliaan. Kun jonkinlaista henkistä kasvuakin on havaittavissa, muodostuu Hilja Ilveskerosta itse asiassa aika näppärä henkilöhahmo. Se tosin ei poista sitä tosiseikkaa, että kaksi edellistä kirjaa paloin välillä halusta repiä hiuksiani Ilveskeron tempauksista lukiessani.

Pidin myös siitä, että vaikka tässäkin kirjassa seikkailivat Valko-Venäjän isot pojat ja kansainväliset poliisiagentit, oli tarina kuitenkin lähempänä Lehtolaisen perinteistä, maanläheisempää tyyliä. Henkivartijan loppu oli minulle aivan liian isoa suuren maailman tyyliä, Oikeuden jalopeura taas jätti paljon kysymyksiä päätösosaan. Jännitin sitä, millaisen spektaakkelin kirjailija loppuun kehittelee, mutta kuten sanottu, onneksi kliimaksi oli varsin uskottava ja liioittelematon.

Muistin taas, miksi aina palaan Lehtolaisen kirjoihin. Hänen tekstinsä on nautittavaa ja helppoa luettavaa, mutta yhteiskunnallinen ja ajankohtainen ote tekee tekstistä kiinnostavaa myös silloin kuin itse tarina ei etene. Pidän myös Lehtolaisen miljöökuvauksesta, siinä hän on mestari. Tällä kertaa liikutaan Helsingissä, New Yorkissa, Leysinissä, Långvikissä ja tietenkin Hevonpersiissä. Kaikkien paikkojen kuvauksessa Lehtolainen tuntuu olevan aivan yhtä kotonaan.

En ole tainnut sanoa vielä mitään itse juonesta. Paholaisen pennuissa lenkki kiristyy Hiljan ja Davidin ympärillä samalla kun Hilja toimii Usko Syrjäsen nuoren ja kauniin venäläisen morsiamen henkivartijana. Lisäksi Hilja tekee tiliä menneisyytensä kanssa niin isänsä, siskonsa, Teppo Laition kuin Mike Virtuenkin suuntaan.

Kaiken kaikkiaan taisin pitää tästä aika lailla. Jos siis olet laillani tuskaillut Hilja Ilveskeron kanssa kaksi edellistä osaa, älä epäröi tarttua Paholaisen pentuihin. Monet kysymykset saavat vastauksia ja älyttömyydet selityksiä. Nyt tuntuu, että olisihan tästä Ilveskerosta voinut lukea vielä lisääkin. Tuhannan taalan kysymys onkin, mitä Lehtolainen mahtaa seuraavaksi suunnitella?

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut
415s.
Tammi 2012

perjantai 24. elokuuta 2012

Satuhetki: Lapsuuteni rakkain satu


Jatkan Satuhetki-sarjaa omalla ikisuosikillani. Ja jos asia yhtään minusta riippuu, tulee siitä omienkin lasteni satusuosikki.

Alkuviikon mummolareissulla pääsin sukeltamaan lapsuuteen. Äitini oli hakenut vintiltä vanhat satukirjat, korjannut irronneet saumat ja päällystänyt repsottavat kannet. Martti Haavion kirjoittama ja Maija-Kaarina Nenosen jännittävä tarina Tiina Tonttutytöstä, joka ei osannut sanoa kiitos ja Timo Tonttupojasta, joka joutuu Pomperipossan kidnappaamaksi, oli hurjan jännittävä jo silloin ennen ja jännittävä se oli edelleen.

Tiina Tonttutytössä on oikeastaan kaikkea sitä, mitä sadussa kuuluukin olla: jännittävä tarina, kaunis ja kiehtova kuvitus, sadun taikaa ja hengästyttävän upeaa kieltä. Haavion rytmikästä tekstiä lukiessaan eläytyy tahtomattaankin ja kun pääsin ääni käheänä ja hengästyneenä sadun loppuun, vaati 3-vuotias Herra Syksy silmät sädehtien uusintaa.


Kulki, kulki, kulki, kulkipa vielä hiukan. Tuli viisas Pöllö Pönkähdys vastaan, pyrstöänsä huojutti, siipiänsä heilutti, silmiänsä pyöritti. "Pöllöseni, kultaiseni, sanopa Tiina Tonttutytölle, missä on pieni Timo Tonttupoika", sanoi Tiina Tonttutyttö. "Ota tämä sinikerä, punakerä, kulje sinne, minne se kierii, minne se vierii", sanoi Pöllö Pönkähdys. Tiina Tonttutyttö otti kerän, sinikerän, punekerän, heitti sen maahan, ja kerä alkoi vieriä. Se vieri yli niittyjen ja vuorten, ja Tiina Tonttutyttö juoksi perässä. Se kieri ja vieri, mutta viimein se pysähtyi.

Muistan, kuinka helppo erehtyväisen ja hieman itsepäisenkin tonttutytön asemaan oli samaistua, varsinkin kun iltatähtenä turhaan haaveilin pikkuveljestä. Ja entäs sitten se Tiina Tonttutytön saama tuliaismekko! Leukani alkaa väpättää vieläkin kateudesta sen nähdessäni :)

Onko Sinulla muistoja Tiina Tonttutytöstä? Tai mikä on kaikkien aikojen satusuosikkisi?

PS. Vielä ehtii osallistua niin Copycat-kisaan kuin KBF-keskusteluunkin!

maanantai 20. elokuuta 2012

KBF: Haasteesi lukijana?


Kuva täältä
Uusille lukijoille (tervetuloa!) kerrottakoon, että KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.

                   
Lukiessani kesällä Jorin haastamana Arto Salmisen Varastoa, tein erään merkittävän havainnon itsestäni.
Olen asunut elämäni aikana noin 200 kilometrin säteellä Pohjois-Savossa ja Keski-Suomessa. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja maalta ja niin on myös laaja osa tuttavapiiristäni. Se toinen osa tuttavapiiristäni onkin sitten syntynyt yhteisten opiskelujen, työelämän tai yhteisten harrastusten pohjalta.

Tahtoo sanoa, että loppujen lopuksi olen vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa pysynyt suhteellisen pienellä alueella ja täyttänyt tuttavapiirini suurin piirtein samoista lähtökohdista olevilla tai samoista asioista kiinnostuneilla ihmisillä. 

Eikä siinä liene mitään pahaa. Luultavasti se on varsin yleistä. Mutta siitä johtuu, että vaikka kuinka pidän itseäni empaattisena ja avarakatseisena ihmisenä, loppujen lopuksi katselen maailmaa varsin sementoidusta vinkkelistä. Ja tämän siis tajusin Varastoa lukiessani. Ensimmäiset kymmenet sivut toistelin mielessäni, ettei "tällaisia ihmisiä oikeasti ole olemassa". Kunnes tajusin, että onhan niitä, paljonkin, vaikkei juuri siellä mistä minä tulen ja missä minä asun ja niissä ihmisissä keiden kanssa seurustelen.

Yksi keskeisimmistä haasteistani tai heikkouksistani lukijana onkin se, että olen pyörinyt elämäni kovin samanlaisissa ympyröissä. Se vaikeuttaa täysin erityyppisistä ihmiskohtaloista kertovaan kirjallisuuteen samaistumista ja näkyy jopa välinpitämättömyytenä. Ja kieltämättä kovin usein oman mukavuusalueen ulkopuolelle ei tule edes astuttua. Onneksi iän myötä huomaa mukaan tarttuvan myös sitä kuuluisaa elämänkokemusta, mikä taas mahdollistaa uusien näkökulmien löytämisen.

Tässä siis yksi minun heikkouteni lukijana (onhan niitä muitakin). Mikä on sinun haasteesi tai jopa heikkoutesi lukijana? Voiko siitä päästä eroon? Sana on vapaa!

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet


Ennen tämän kevään ja kesän Kähkös-putkeani olin lukenut Kuopio-sarjasta vain Lakanasiivet. Luin kirjan sen saavutettua Finlandia-ehdokkuuden, enkä ihan hirveästi innostunut, vaikka tervehdin ilolla Kuopioon sijoittuvaa romaania.

Olikin mielenkiintoista tarttua kirjaan uudestaan nyt, kun olen päässyt Kähkösen makuun lukemalla edelliset osat. Helpotuksekseni voin sanoa, että pidin tästäkin kirjasta, mutta toisaalta ymmärrän, miksi en ensimmäisellä kerralla syttynyt.

Lakanasiivet kertoo painostavan helteisestä heinäkuun päivästä vuonna 1941, ainoasta kerrasta, kun Kuopiota pommitettiin jatkosodan aikana. Yhden päivän romaani alkaa yöstä viipurilaisen kabareelintusen Mizzin saapuessa tyttärensä kanssa kaupunkiin. Seuraavaan yöhön se myös päättyy tulipalon kajoon ja noen ja savun katkuisiin tunnelmiin.

Syy siihen, etten tästä kirjasta ensimmäisellä kerralla innostunut, on varmasti siinä, että kerronta nojautuu hyvin pitkälti aikasempiin tapahtumiin. Kirjan voi kyllä lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta jos henkilöiden mielenliikkeistä jotakin haluaa ymmärtää ja eläytyä ihmiskohtaloihin, on taustatieto tarpeen. Kirjan uudet henkilöt Mizzi, Kaarlo ja Saaralotta taas jäävät ainakin vielä tässä osassa ohkaisiksi, enemmän esittelynomaisesti esille tuoduiksi, hahmoiksi.

Mutta nyt kun tiesin, mitä aiemmin Aleksanterinkadun kulmatalolaisten elämässä oli tapahtunut, pystyin elämään uuden sodan tuomaa epävarmuutta intensiivisesti mukana. Syksyyn se loppuu, se sota, vai loppuuko kuitenkaan? Tulevatko saksalaiset? Vai pitääkö Kuopiostakin lähteä evakkotielle niin kuin Viipurista? Sotaherrat suunnittelevat suuria strategoitaan, mutta Kähkösen henkilöt surevat variksen syömiä herneitä ja kipulevat siitä, onko lasten ja vanhusten parempi olla omiensa luona kaupungissa vai turvassa maaseudulla. Tai pohtivat, onko mitään järkeä pitää huivia kaupungilla, olla tanssimatta ja rakastamatta, kun huomenna kaikki voi olla jo ohitse.

Kuopion pommitus on paitsi historiaa myös äärimmäisen komeaa kuvausta. Lukija imeytyy mukaan pommien räjähdyksiin ja lentokoneiden sirkkelimäiseen pauhuun, jossa lasten kasvot kostuvat kyynelistä ja räästä, aikuiset kuulostelevat  räjähdysten ääniä sydän pelosta turtana ja kuolleetkin nousevat maan päälle kävelemään.

Asun varsin lähellä lennostoa ja on pakko tunnustaa, että parin viime päivän aikana vatsaani on valahtanut kopallinen jäätä aina kun hornetit ovat tehneet harjoituskaarroksiaan yläpuolellamme, niin tuskallisen uskottavasti Kähkönen on onnistunut pommituksen kauhut kuvaamaan.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet 
Otava 2007
398s.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Tyhjät hyllyt



Ihanan lomaviikon jälkeen täällä on tänään tyhjennetty kirjahyllyjä. Nyyh, kuinka autioilta ne näyttävät. Luvassa ensi viikolle remonttikaaosta, mutta ai että meille tuleekin sitten hieno työtila! Ehkä jossakin pensselinheilutuksen välissä ehdin myös lukea ja jos ehdin, niin Kähköstä on jälleen tulossa.


Tältä muuten näyttää lukupinoni tällä hetkellä! Voi huokaus... Tosin joukossa on joitakin minulle pyytämättä lahjoitettuja kirjoja, joiden lukemisesta en ole vielä aivan varma. Sattuuko silmiinne heti jokin sellainen kirja, mikä minun pitäisi aivan ehdottomasti lukea seuraavaksi?

Aurinkoista elokuista viikkoa kaikille! Monille teistä se tarkoittaakin arkeen, töihin ja kouluun palaamista. Iloa siis syyskesän aamuihin!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Yann Martel: Piin elämä


Alkukesän Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen puitteissa Ilselän ihana Minna haastoi minut lukemaan Yann Martelin Piin elämän. Säästelin kirjaa toista kuukautta ja pyörittelin sitä yöpöydälläni, koska Minna oli maininnut jotain "suurimmasta lukuelämyksestä ikinä" ja takakannen perusteella rutikuivan realisimin ystävä-minäni epäili karahtavansa rytisten kiveen. Poika, joka ajelehtii haaksirikkoisena merellä bengalintiikerin kanssa? Joopajoo, kuulostaa paitsi epäuskottavalta, myös helkkarin tylsältä.

Mikään, mitä kirjoitan tästä kirjasta ei tee oikeutta tarinalle. Jo alussa sen sanotaan saavan uskomaan Jumalaan, eikä se minusta ole aivan turhaa propagandaa. Piscine Molitor Patel, tuttavallisemmin Pii, kertoo kirjassa uskomatonta selviytymistarinaansa selviydyttyään uppoavalta japanilaiselta rahtialukselta ainoana hengissä. Tarinaan sisältyy poika ja bengalintiikeri, suolasta ja vedestä märkivää nahkaa, äärimmäistä nälkää ja epätoivoa. Sisältää se suloisia nelisormimangusteja ja sirkustemppujakin. Ennen kaikkea se kuitenkin kertoo selviytymisestä ja ihmisyydestä, niin henkilökohtaisella kuin kollektiivisesti koko ihmiskunnankin tasolla. Martel näyttää, miten suuret tarinat syntyvät: usein sisäisestä pakosta.

En koskaan osaa suoraan lukukokemuksen jälkeen arvottaa, pääseekö loistava kirja kymmenen parhaan listalle. Tarinan todellinen arvo paljastuu vasta, kun lukukokemukseen saa ajallista perspektiiviä. Piin elämä on kuitenkin ehdottomasti yksi parhaimmista kirjoista, mitä olen lukenut. Vaikka se on aihepiiriltään masentava, suorastaan tuskallinen, lukukokemus on nautittava. Tämä on yksi harvoista kirjoista, joiden lukemisesta minulle on tullut voimaantunut olo. Tästä saattaa siis tulla henkilökohtainen voimakirjani. 

Pii sanoisi tähän, että sellaista se on Jumalan kanssa.

Itse olen varovaisempi ja sanon vain, että rutikuivalle realistillekin on täysin yhdentekevää, elikö Richard Parker elämänsä onnellisena loppuun Meksikon viidakoissa vai kohtasiko hän matkansa pään jo aiemmin.

Olen lyhytsanainen, sillä olen vaikuttunut. Kiitos Minna, ihanan lahjan annoit!

Yann, Martel: Piin elämä
Tammi, Keltainen kirjasto 2003 (Life of Pi 2001)
Suom. Helene Bützow
394s. 

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo


Elokuun ensimmäinen kirja oli minulle vanhan kertausta. Olen lukenut Eeva Tenhusen Joka uniinsa uskoo kertaalleen aiemminkin, mutta nyt halusin palata siihen uudestaan. Syy on selvää kotiinpäin vetoa, dekkarin tapahtumapaikka, Pielaveden Kirkkosaaren vanha pappila, sijaitsee vain muutaman kilometrin päästä anoppilasta. Vaikka kirjan lukemisesta ei ole montaa vuotta, ei mieleeni ollut jäänyt siitä juuri mitään. Kun Elisa Kirja tarjosi useita Eeva Tenhusen kirjoja sopuhintaan, päätin aloittaa tuotantoon tutustumisen tällä jo vanhalla tutulla kirjalla.

Tenhunen vie viimeisessä dekkarissaan lukijansa Kirkkosaaren pappilaan, vanhan hautausmaan ja kellotapulin tuntumaan, mutta oikeastaan hän vie maailmaan, jota tuskin kirjan ilmestymisvuonna 1987 oli enää olemassa. Suomifilmimäisissä maisemissa, vanhassa pappilassa, isännän keppiä heiluttaa alfauros Tuure, ympärillään palvova naislauma ja alistuva poikapuoli. Tuure on kirjan ehdoton keskushahmo, vaikka tarina kerrotaankin pappilan entisen kesätytön Liisan ja hänen poliisimiehensä Martin suulla.

Liisa ja Martti saavat kutsun Tuuren kuolemapäiville. Ei aivan niin dramaattista kuin voisi kuvitella, niitä nimittäin on pidettu 13.elokuuta jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan. Pappilaan saapuessaan aviopari joutuu keskelle ihmissuhdesoppaa, tukahdutettuja jännitteitä ja avoimia vihamielisyyksiä. Mutta mitä tapahtuu kun kuolema puuttuu peliin?

Tenhunen tarjoilee perinteisen suljetun tilan murhamysteerin, missä kaikilla on oikeaoppisesti mahdollisuus ja motiivi surmatyöhön. Loppuratkaisu sen sijaan ei ole aivan perinteinen, enkä ole aivan varma pidinkö siitä vai en. Kirjan lopetus on todennäköisesti pääsyy siihen, miksi minulla ei ollut tarinasta muistikuvia. Kirjassa on kuitenkin mielenkiintoinen oma tunnelmansa, joten aion kyllä lukea vielä lisääkin Tenhusta. Ehkäpä seuraavaksi sitten Kuolema savolaiseen tapaan?

Kirkkosaaren maisemasta tunnistaa muutamat tutut paikat, mutta mitenkään orjallisesti tai tarkasti kirjailija ei seutua kuvaa. Ehkä pettymys talonnimiä etsivälle, toisaalta helpotus niille, joille Kirkkosaari ei ole tuttu. Tässä tilanteessa on kuitenkin paikallaan mainostaa Kirkkosaarta matkailijoille, sillä näin kesäiseen aikaan vanha hautausmaa on todella kaunis ja rauhallinen paikka. Kellotapulista taas avautuu komeat maisemat, nimittäin niille jotka uskaltavat ylös kiivetä! Ja pellonreunassa komeilee yksityiskäytössä oleva vanha pappilakin.






Eeva Tenhunen: Joka uniinsa uskoo
Crime Time 2012 (Elisa Kirja e-kirja) alkup. 1987.
139s.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Copycat- kirjankansikilpailu on täällä jälleen!


Vuodenvaihteessa käyty Copycat-kirjankansikilpailu osoittautui niin suureksi menestykseksi, että lupasin sille jatkoa. Ja nyt se sitten alkaa! Ideanahan on tehdä kirjankannesta copycat-kuva, esitellä se blogissa tai Amman lukuhetken Facebook-sivulla. Kun "ehdokasasettelu" on tehty, seuraa kilpailun toinen vaihe, missä kaikki saavat  äänestää parhaana pitämäänsä kuvaa.

Ensimmäisestä Copycat-kilpailusta viisastuneena sääntöihin tulee vähän päivitystä ja muutenkin nostamme hieman panoksia, tavallaan:) :

Näin osallistut:

1. Ota jonkin kirjankannen inspiroima kuva ylläolevan esimerkkikuvan tapaan ja esittele se blogissasi tai Amman lukuhetken FB-sivulla. Linkitä kuva myös tämän postauksen kommentteihin, jotta yksikään kuva ei pääse livahtamaan minulta ja muilta ohitse. Voit osallistua useammallakin kuvalla, mutta ilmoita kuvien suosituimmuusjärjestys minulle. Jokainen osallistuja saa yhden kuvan mukaan, lisäkuvia otetaan sen verran kun tilaa on.

2. Ota huomioon tekijänoikeudet. Esimerkiksi Kirjakko-blogista löydät erinomaisia esimerkkejä kuvien tekijänoikeuksista. Käytä vain omia kuviasi/kuvia, joihin sinulla on lupa. Älä muokkaa kansikuvia, vaan tee kokonaan uusi kuva. Havainnollistamiseksi kuvaan voi liittää alkuperäisen kuvan esimerkkikuvan lailla. Mikäli kirjassa ilmoitetaan alkuperäisen kuvan ottajan, graafisen suunnittelijan tms. nimi, on hyvien tapojen mukaista mainita se.

3. Valittavien kirjojen suhteen voi vapaasti käyttää mielikuvitusta. Kirja voi olla uusi tai vanha, romaani tai tietokirjallisuutta, kotimainen tai ulkomainen. Kuvaa saa halutessaan käsitellä kuvankäsittelyohjelmalla. Inspiraatiota ja jo käytettyjä kuvia voi tarkastella täältä.

4. Aikaa kuvien ottamiseen ja esittelyyn on elokuu. Ilmoittautuminen päättyy 31.8. klo 24. Esittelen kuvat muutaman päivän kuluessa ja sen jälkeen alkaa parhaan kuvan äänestys, johon kaikki saavat osallistua yhdellä äänellä.

5. Palkinnot: Voittajaksi selvinnyt saa vuoden 2013 kalenterin Copycat-kilpailun kuvasadosta. Arvon kalenterin myös yhdelle äänestykseen osallistuneelle. Kalenteriin tulee 12 eniten ääniä saanutta kuvaa, mikä tuo pientä lisäjännitystä äänestystuloksiin:)

6. Kuten sanomattakin lie selvää, kilpailu on tyystin leikkimielinen ja iloiseen mieleen tähtäävä. Kilpailu ja äänestys onkin syytä käydä hyvässä hengessä ja kaikkia kannustaen:) Toivon myös, että omalta pieneltä osaltaan kansitaiteilijat saisivat tätä kautta tunnustusta hienosta työstään!

Unohtuikohan jotain? Jos jokin asia jäi epäselväksi, niin kysykää ihmeessä!

Ei sitten muuta kuin mielikuvituksen lentoa, suloista inspiraatiota, iloa ja naurua kuvailusessioihin!

Amma

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...