tiistai 31. heinäkuuta 2012

Heinäkuun saldo ja blogihistorian pahin epäonnistuminen


Aika jälleen koota kuukauden luvut yhteen... siis apua, mihin nämä viikot oikein kuluvat?

Heinäkuun kohokohta kirjallisesti oli ehdottomasti Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät ja noin yleisesti ottaen kirjabloggareiden Kuopijo-symposium. Myös Amor Towlesin Seuraelämän säännöt jätti mukavan, tosin harmillisen nopeasti häipyvän, jälkimaun. Kuukauden pettymys oli selkeästi Graham Mooren Kuolema Sherlock-seurassa.

Suurinpana saavutuksena verrattuna edellisiin kuukausiin voi pitää sitä, että esittelin blogissa kaksi lastenkirjaa; Pekka Jäntin ja Ossi Pitkäsen Elämä on heleä -tanka-aapisen ja Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirjan. Jälkimmäisen myötä aloitin Satuhetki-sarjan, missä esittelen meillä parhaillaan ahkerassa luvussa olevia kirjoja. Aion aloittaa maltillisesti, ehkä noin yksi kirja per kuukausi -tahdilla.

Anni Polvan Voi noita miehiä! sekä viihdytti että ärsytti. Tuomas Kyrön 700 grammaa oli minulle tähän asti lukemistani Kyrön kirjoista haastavin teos, mutta ehdottomasti vaivansa arvoinen.

Kaiken kaikkiaan heinäkuusta jäi jotenkin nihkeä lukufiilis. Luin hyvin vähän kirjoja, joista olisin aidosti innostunut. Lisäksi lukeminen tuntui olevan tavattoman hidasta. Tunne ehkä johtuu Simon Sebag Montefioren massiivisesta (muutenkin kuin kooltaan) Jerusalem-elämäkerrasta, jota olen nyt tavannut pari viikkoa ja ilmeisesti jatkan melko pitkään. Mutta en jätä kesken, en!

Mutta tuo suuri, salaperäinen blogihistorian pahin epäonnistuminen ei ole mikään edellämainituista. Olen nyt muutaman kuukauden ajan yrittänyt epätoivoisesti kuunnella Michael Cunninghamin Tunnit -äänikirjaa. Aloitin sen keväällä automatkalla mummolaan. Puolivälissä matkaa minun oli pakko lopettaa kuuntelu, etten nukahtaisi rattiin. Sen jälkeen yritin kuunnella kehuttua tarinaa lenkillä, mutta ajatukseni harhailivat. Sängyssä nukkumaan mennessä kirja aiheutti takuuvarman nukahtamisen alta aikayksikön. Ainoa syy, miksi jatkoin kuuntelua, oli se, että minä onneton maksoin kirjasta 20 euroa!

Viimein äänikirja löysi tarkoituksensa tuskaillessani liian valoisten kesäöiden kanssa. Nihkeinä aamuöinä oli suloista nukahtaa Eero Saarisen supistessa korviini jotakin käsittämätöntä. Sen verran tajusin, että joku nainen halusi lukea kirjaa ja tehdä kakun miehelleen. Ja toinen nainen kantoi kukkia ja joku mies oli sairas. Virginia Woolf kirjoitti välillä ja melko lopussa joku tippui ikkunasta.

Okei, voisiko joku kertoa, mitä ihmettä siinä välissä tapahtui?

Halusin tuoda tämän henkilökohtaisen lukufiaskoni esille, siitäkin huolimatta, että jos maineeni rippeitä vielä oli jäljellä, ei taatusti ole enää. Mutta varoitanpa vain, Tunnit saattaa aidosti olla hieno kirja, mutta älkää kuunnelko sitä äänikirjana. Ellette sitten kärsi unettomuudesta!

No niin, se siitä, leuka ylös ja kohti tulevaa, lempikuukauttani elokuuta!

Elokuuksi olen linkittänyt arkistoistani oikeaan sivupalkkiin kolme urheiluhenkistä teosta olympialaisten kunniaksi. Ne ovat:
Manuela Boscon Ylitys
Tuomas Kyrön 700 grammaa
Arto Terosen ja Jouko Vuolteen Kiveen hakatut - Urheilijat maineen poluilla

Ja lopuksi iloinen uutinen: Copycat-kisa alkaa aivan tuossa tuokiossa! Ehkä jo huomenna tai tällä viikolla ainakin. Siis: ready, steady...

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa


Innokas sherlockisti Harold White löytää kuuluisan Sherlock Holmes-tutkijan murhattuna. Hän lähtee mysteerin jäljille: kuka on murhaaja ja ehkä vielä tärkeämpää, missä on Arthur Conan Doylen kadonnut päiväkirja? Harold seikkailee ympäri Lontoota johtolankojen perässä salaperäinen Sarah seuranaan.

Omassa ajassaan Conan Doyle taas selvittää omaa mysteeriään. Kuka tappaa nuoria suffragetti-naisia? Kuka lähetti kirjepommin Conan Doylelle? Apunaan hänellä on ystävänsä Bram Stoker, Draculan isä, joka opastaa menestyneempää kollegaansa Lontoon pahamaineisilla sivukujilla.

Graham Mooren Kuolema Sherlock-seurassa koostuu näin vetävistä aineksista. Olosuhteiden pitäisi siis olla kohdillaan, kun Holmesin ja dekkarien ystävä tarttuu tällaiseen kesäkirjaan. Valitettavasti kirja osoittautui kuitenkin melkoiseksi pettymykseksi. Vaikka kirjassa oli mielestäni kaikki onnistumisen edellytykset, ärsyttäviä asioita oli yksinkertaisesti liikaa:

1. Ensiksikin on aina riskaabelia viitata kirjallisuuden klassikoihin teoksen nimessä: vertailua ei voi välttää, eikä sen tulos useinkaan ole edullinen. Moore on varmasti holmensinsa lukenut, mutta se ei vielä tee hänestä Conan Doylen veroista tarinaniskijää.

2. Vaikka molemmat juonet ovat kiinnostavia ja hyvin synkronoitu keskenään, mielenkiintoni ei pysynyt yllä. Kirja olisi kaivannut roimaa tiivistämistä. On aika huono merkki, jos dekkaria lukiessaan huomaa, ettei loppuratkaisu oikeastaan hirveästi edes kiinnosta.

3.Nykypäivän päähenkilö Harold on ankea. Taas täytyy verrata Sherlock Holmesiin, joka ei ehkä aina ole miellyttävä, mutta häikäisevä hän takuulla on. Harold on lähinnä ja ainoastaan tylsä. Lieventävänä asianhaarana todettakoon, että tämä on mitä ilmeisimmin kirjailijan tietoinen valinta.

4. Mutta mutta, tarinan perusmoottori on niin ärsyttävä. Tavis-sherlockisti alkaa selvittää murhaa, häntä oikein pyydetään siihen. Ja yllättäen, pelkästään satojen ja tuhansien kirjojen seurauksena kasvanut massiivinen aivokapasiteetti tekee hänestä paitsi pesunkestävän salapoliisin myös melkoisen toimintasankarin. Siis kyllähän me kaikki kirjanörtit haluamme päiväunissamme noin ajatella, mutta let's face it: onko se kovinkaan uskottavaa?

Tätä ei voi kyllä mitenkään sokerilla siloitella, Kuolema Sherlock-seurassa ei lunastanut alkuunkaan odotuksiani. Mutta Arthur Conan Doylen osuus kirjasta oli kuitenkin ihan mukiinmenevä. Ja loppusanojen paljastukset siitä, että monet kirjan käänteet pohjautuvat tositapahtumiin, nostavat myös loppupisteitä säälittävästä keskinkertaisuuteen. Sitä paitsi Kirsi ja Kata tykkäsivät tästä, joten pistäytykääpä lukemassa nekin arviot!

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa (The Sherlockian)
Atena 2012
477.


keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Tuomas Kyrö: 700 grammaa


Huomasin, että ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä kun luin ensimmäisen tuomaskyröni, Mielensäpahoittajan. Jotakin hurahtamisestani kertoo se, että sen jälkeen olen lukenut Kerjäläisen ja jäniksen, Mielensäpahoittajan ja ruskeakastikkeen ja Miniän sekä kuunnellut Liiton! Ja nyt siis tuon blogiini vuoden sisällä jo kuudennen Tuomas Kyrön kirjan, 700 grammaa. Sopiipa vielä hyvin näin olympialaisten kynnykselle.

700 grammaa on näistä kuudesta kirjasta ehdottomasti haastavin luettava. Ensinnäkin lähtöasetelma on aika outo, kirjan kertoja on jumalhahmo, ei niinkään kaikkivaltias vaan virkamies, erikoisalanaan yksilön ja kansakunnan sielunhoito urheilun avulla. Ammatillisessa kriisissään hän päättää kokeilla, mitä pystyy tekemään täydellisestä keskinkertaisuudesta, Ilmari Kivestä, Suomi Finland.

Tarina lähtee keriytymään auki kaukaa, saunaan syntyvistä Kiven kaksosista ja myönnän ensimmäisen sadan sivun jälkeen olleeni hivenen hämmentynyt ja pitkästynyt: mistä kirja oikeastaan kertoo, tätähän on vielä pitkästi kolmattasataa sivua jäljellä, mitä kiinnostavaa tässä enää voi tapahtua?


Tapahtuihan siinä yhtä sun toista, mutta juonen kertominen tuskin saa ketään tarttumaan kirjaan. Lyheysti sanottuna, eräässä dramaattisessa tilanteessa Ilmari Kivi päättää hypätä yli kahdeksan metriä pituutta. Todellisuudessa kirja kertoo kuitenkin Kyrölle ominaiseen tapaan suomalaisuudesta, tällä kertaa urheilusta pyhimmän, yleisurheilun kautta. Kyrö rakentaa suomalaisen urheiljan prototyypin, rakennuspalikoinaan riippuvuus, ylimitoitetut odotukset ja suomalainen alakuloisuus. Listaan voisi lisätä vielä itseinhon ja ryssimisen pelon. Mistä kaikki johtuu? Miksi ruotsalaiset hyppäävät pitemmälle ja korkeammalle, miksi Mieto häviää sadasosasekunnilla?


Siksi, että suomalaisen sielu on raskas. 


Ihan ajattelemisen arvoinen ajatus.


Tuomas Kyrön veijarimaisen tyylin tuntee, mutta tätä kirjaa ei selkeästi ole kirjoitettu pienimmässäkään määrin kieli poskessaa. Paikoin kirjailijan ilmaisu on jopa pakahduttavan runsasta, mikä kertonee intohimoisesta suhteesta käsiteltävään aiheeseen. 


Pidän Kyrön tavasta käyttää kunnioitusta herättävän kokoista populaarikulttuurista tietovarastoaan. Lukemattomat anekdootit tuovat nostalgisia muistoja, mutta Kyrö onnistuu viittaamaan Sulo Viléniin yhtä hienostuneesti kuin Jean-Paul Sartreen.


700 grammaa edellyttää mielestäni jonkinlaista kiinnostusta (penkki)urheiluun avautuakseen ja viihdyttääkseen. Vaikka yleisurheilua seuraankin, oli tämä minulle tähän asti lukemistani Kyrön kirjoista vähiten mieluisa. Toisaalta edelleenkin voin sanoa viihtyneeni Kyrön tekstissä hyvin, joten ei ollut huono tämäkään!


Tuomas Kyrö: 700 grammaa
Wsoy 2009 (e-kirja)
379s.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Satuhetki: Suomen lasten linnakirja


Olen tuntenut kroonista huonoa omaatuntoa siitä, että pikkulasten äitinä en tuo enemmän lastenkirjallisuutta blogissa esille. Syynä on saamattomuuden lisäksi ollut määrittelemisen vaikeus, kaikkia "lukemiamme" kirjoja ei lueta sanasta sanaan vaan katsellaan kuvat, toiset taas luetaan useita kertoja peräkkäin.

Nyt olen kuitenkin ratkaissut ongelman aloittamalla erillisen Satuhetki-osaston, jossa esitellään kirjoja, jotka ovat meillä tällä hetkellä ahkerassa luvussa. Eivät siis välttämättä minulla henkilökohtaisesti. Esitellyt kirjat voivat olla yhtä hyvin uutuuksia kuin mummolan vintiltä pelastettuja kirjoja. "Arvosteluraatiin" kuuluu lisäkseni 2011 syntynyt Neiti Kevät ja vuosimallin 2009 Herra Syksy. Tiedossa ei siis ole ehkä kovin syväluotaavia analyyseja ja vaan pikemminkin lukufiiliksiä. Eli ei mitään uutta auringon alla :)

Raili Mikkasen Suomen lasten linnakirja tuli minulle ensi kertaa tutuksi ainakin Sinisen linnan kirjastosta, Morren maailmastaLukuisista kissanpäivistäSusan kirjastostaLeena Lumilta ja Järjellä ja tunteella-, Kirjamielellä- ja  Lukemisen ilo-blogeista. Kuten huomaatte, suosittelijoita riitti ja tiesin kirjan erinomaiseksi, mutta koska meidän lapsemme eivät vielä kuuluneet kirjan kohderyhmään, en tullut siihen tarttuneeksi muuten kuin selailumielessä.

Kesäkuussa minulla oli ilo osallistua palkintojenjakotilaisuuteen, kun Raili Mikkanen palkittiin kirjasta Anni Swan-mitalilla. Poistuin tilaisuudesta käsissäni kirjailijan itsensä signeeraama teos, jonka ajattelin tallettaa visusti talteen myöhempiä aikoja varten. Kuitenkin yllätyksekseni liki kolmivuotias Herra Syksy tykästyi kirjaan kovin ja kantaa aina säännöllisin väliajoin kirjan luettavaksi, erityisesti sänkyyn iltasaduksi. Kiitos kuulunee Laura Valojärven kuvitukselle, mikä näyttää aikuisenkin silmään satumaiselta, mutta tuoreella tavalla.

Suomen lasten Linnakirja on tietokirja ja esittelee suomalaisia linnoja kuten Olavinlinnan, Turun linnan, Hämeenlinnan, Kastelholman linnan ja monta muuta. Tietopuolisen osuuden lisäksi jokaiseen linnaan liittyy tarina, joka syventää kokemusta ja vie lapsen (ja aikuisen) historian havinaan. Palkintotilaisuudessa mainittiin, että kuten hyvät tarinat parhaimmillaan, nämäkin auttavat jäsentämään lapsen omia kokemuksia. Esimerkkinä tästä kertomus kuusivuotiaasta Juliuksesta, jonka pitää muuttaa äitinsä Kaarina Hannuntyttären kanssa kotoa pois Katarina Jagellonican tieltä. Kokemus, johon 2000-luvun avioerolapsikin osaa samaistua.

Meillä ei siis vielä ole päästy nautiskelemaan tekstistä muuten kuin hyvin valikoiden, mutta jotakin kiehtovaa kirjassa tuntuu olevan. En edes etukäteen tiennyt, että kolmevuotiaani tietää, mikä linna on, vaikka muutamaan otteeseen olemme niitä toki nähneetkin. Omat vanhempani kuljettivat minua lapsuudessani linnasta toiseen ja samaa harrastamme varmaan tulevaisuudessa myös omassa perheessä. Tästä kirjasta tuleekin niille reissuille ehdoton matkakumppani, tiedon, tunnelman ja sadun lähde.

Raili Mikkanen, Laura Valojärvi: Suomen lasten Linnakirja
Minerva 2011.
94s.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Anni Polva: Voi noita miehiä!


Teini-iässä kesälukemistoni koostui jossakin vaiheessa melkeinpä pelkästään Anni Polvan kirjoista. Topakat ja kipakat sankarittaret kävivät esikuviksi ja höpsön vauhdikkaat käänteet tyydyttivät romantiikannälän. Jonkinlaisen uusrenessanssin koin Polvan kanssa vielä parikymppisenä, mutta sen jälkeen en ole hänen kirjojaan lukenut, muusta romanttisesta kirjallisuudesta puhumattakaan.

Tänä kesänä päätin testata, toimiiko Polva edelleen ja onnistuin jopa löytämään kirjastosta sellaisen romaanin, jota en vielä aiemmin ollut lukenut. Eipä sillä, että juoni olisi päässyt paljon yllättämään: kipakka ja reipas kaunotar, komea maatalon isäntä, lukuisia väärinkäsityksiä ja metkuja, jalat alta sulattavia silmäyksiä ja niin edelleen. Pakko sanoa, että lukiessani vuonna 1962 ilmestynyttä Voi noita miehiä! -kirjaa kuulin liukuhihnan surisevan taustalla Polvan pyöritellessä elementtejä paikoilleen: ukonturjakkeestaan mustasukkainen vanhempi nainen, naps! vetovoimastaan liian itsevarma elostelija, pam! ikuinen poikamies, joka kaikista maailman naisista ihastuu juuri päähenkilöön, klik! Tarina on valmis!

Vaikka juoni ei päässyt yllättämään, on Polvalle pakko antaa tunnustusta. Nyrpistelin ensimmäiset sivut nenääni itsestäänselvälle juonelle ja paikoin kömpelöllekin tarinankuljetukselle, mutta huomasin kohta olevani sivulla 70 ja jatkavani täyttä häkää eteenpäin. Polva osaa viihdyttää ja se kai tällaisessa kirjallisuudessa onkin pääasia.

Voi noita miehiä! ei kuitenkaan ole Polvan parhaimpia. Kirjaa lukiessa tuli useaan otteeseen mieleen, että aika on ikävästi ajanut juonen ohi lavatansseineen ja agraarin elämäntavan ihannointineen. Ja jos minä, maatalon tyttö ja toisinaan lavatansseissakin käyvä lukija olen sitä mieltä, voi monen muun olla nykypäivänä aika vaikea löytää samaistumiskohteita tarinasta. Aivan erityisesti vanhanaikaisuus lässäytti kirjan lopun, jonka pitäisi olla ihanan romanttinen. Kirjan sankari paljastui tämän päivän vinkkelistä tarkasteltuna ylimustasukkaiseksi sovinistiksi, joka ei salli vaimonsa opiskelevan ja mikä pahinta, naiselle tämä on ihan ok!

Kyllä jätti pahan maun suuhun, vaikka monta tyytyväistä tyrskähdystä sitä ennen sainkin kirjan parissa aikaiseksi. Sen verran nostalgiseksi olo kuitenkin tuli, että suosittelen kevyeen kesälukemistoon ehdottomasti Anni Polvaa, mutta en ehkä juuri tätä kirjaa!

Anni Polva: Voi noita miehiä!
Karisto 1980 (alkup. 1962)
224s.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Jos olisin... ja 300. postaus!

Sain Anna Elinalta Vielä yksi rivi -blogista tämän kesäisen haasteen, kiitos!

Sattuikin somaan aikaan, sillä tämä on blogihistoriani 300.postaus! Tapausta on tarkoitus juhlistaa myöhemmin, muttei aivan vielä. Viime vuodenvaihteessa järjestin Copycat-kilpailun ja innokas osallistujakunta esitti toiveen uusintakierroksesta kesäiseen aikaan. Joten alkakaahan kaivaa kameroita valmiiksi naftaliinista, sillä uusi kilpailu on tulossa! Mutta koska heinäkuu on kaikille (eikä vähiten itselleni) häilyvää aikaa, aloitetaan mittelö hieman päivitetyin säännöin vasta elokuussa. Palataan asiaan!

Mutta nyt, Jos olisin -haaste. Haasteessa jatketaan lauseita oman kirjahyllyn kirjojen nimillä kuvien kera. Kaikki kuvat lainaa täältä!

Jos olisin jokin kesä...
Viimeinen kesäyö


Jos olisin kasvi...

Jäätyneitä ruusuja

Jos olisin paikka...

                                                                  Auringonlaskun saari


Jos olisin hetki...
Puhtaat valkeat lakanat

Jos olisin tunnetila...
Kuin kekäle kädessä

Jos olisin näkymä...
Tuhat loistavaa aurinkoa


Jos olisin toive...
                                                                  Toverien kesken

Toivotan näiden ihanien leidien kesäfiilistä teille kaikille, vaikka säät eivät aivan suosikaan. Mutta jos aurinkoa ei näy, annetaan hymyjen loistaa! Lähetän tämän kesähaasteen eteenpäin Morrelle, Petriinalle ja Erjalle! Itse valikoin mukavimmat lauseiden alut Anna Elinalta ja Marialta, voitte tehdä samoin tai sitten aivan muulla tavalla!

Amma


perjantai 13. heinäkuuta 2012

Amor Towles: Seuraelämän säännöt


Olen viettänyt heinäkuun alun 1930-luvun lopun New Yorkissa, ihastellut kaupungin syttyvää valomerta, kuunnellut Autumn in New Yorkia hämyisissä jazzbaareissa, kävellyt yhtä hyvin öisen hiljaisuuden kuin päivisin kuhisevan suurkaupungin kaduilla. 

Amor Towlesin Seuraelämän säännöt kertoo päähenkilönsä Katien elämästä vuoden 1938 aikana. Tuo vuosi muuttaa hänen elämänsä suunnan työläistytöstä tielle kohti menestystä. Katie on itsenäinen nainen, uuden urbaanin ja modernin poikamiestytön ihannekuva. Hän on nainen, joka tekee työnsä moitteetta ja viihtyy jazzkapakoissa myöhään yöhön, mutta kuljettaa aina mukanaan Charles Dickensiä ja säilyttää venäläisiä klassikoita sänkynsä alla.

Yhdessä ystävänsä Even kanssa hän tutustuu uudenvuoden aattona rikkaaseen poikamieheen, Tinkeriin. Mukava tuttavuus muuttaa lopulta molempien tyttöjen ja myös Tinkerin elämän. Siihen kuitenkin tarvitaan dramatiikkaa ja vuoden verran kaikenlaista säätöä niin ihmissuhde- kuin työrintamallakin.

Oletin kirjan etukäteen kevyeksi, juonivetoiseksi viihderomaaniksi, mutta lukiessani huomasin olevani väärässä. Tämä on hidas kirja, asioita tapahtuu verkkaiseen tahtiin ja vähintään yhtä paljon kuin kirjan päähenkilöt, pääosaa esittää myös itse New York vaihtuvine vuodenaikoineen. Tästä syystä tuntui tarpeelliselta myös lukea kirjaa hitaasti, jotta tunnelma pääsi oikeksiinsa.

Kirja vilisee viittauksia kirjallisuuteen ja aikakauden musiikkiin, elokuviin, taiteeseen, tapahtumiin ja ihmisiin. Kirjassa on myös sen verran filosofista ulottuvuutta, että nostan tämän tavanomaisten viihderomaanien yläpuolelle. Toisaalta, vaikka viehätyin kirjan tunnelmasta, en aivan pian tunne paloa tarttua kirjaan uudestaan. Paitsi jos joskus pääsen oikeasti New Yorkiin, silloin voisin hyvin kuvitella pakkaavani juuri tämän kirjan mukaani.

Amor Towles kertoo kaupungistaan rakkaudella. Vaikka kirja kertoo nuoren naisen kasvutarinan ja sisältää romanttisia käänteitä, ovat ne kuitenkin sivujuonteita. Ennen kaikkea Seuraelämän säännöt on rakkaudentunnustus vanhalle New Yorkille.


Seuraelämän säännöistä on kirjoittanut myös Sinisen linnan kirjaston Maria, Kirjakko, Kirjavan kammarin Karoliina, Ilselän Minna ja Tuulia.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
WSOY 2012
Suom. Hanna Tarkka
446s.

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Kirjabloggarit Kuopiossa



No niin! Kirjabloggareiden kaksipäiväinen Kuopijo-symposium on saatettu onnistuneesti päätökseen! Takana on kävelyä kilometreittäin, herkullista ruokaa ja juomaa, paljon puhetta kirjoista, elämästä ja maailmankaikkeudesta ja vähintään yhtä paljon naurua. Kiitokset mukanaolleille!

Koska niitä, jotka mukaan eivät päässeet, tietenkin hirveästi harmittaa, ohessa muutama kuva ja tärppi mielenkiintoisista kirjallisista käyntikohteista. Kotiin tultuani huomasin ottaneeni kuvia aika vähän. Merkki siitä, että kuvaamiselle ei jäänyt aikaa puheita pitäessä!

Koska en halunnut raahata mukanani viittä nälkäistä kivirekeä, aloitimme tietenkin kunnon tankkauksella Kahvila Kanelissa (Kauppakatu 22).


Vahvistuttuamme aloitimme kiertokävelyn Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan ja Minna Canthin jalanjäljissä. Kähkösen kirjoja lukeneille tuttua Tatra-ravintolaa ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan olemassa. Sen sijaan hotelli-ravintola Atlas oli ja on edelleen torin kulmassa. Sen hienoa ravintolasalia voidaan käsittääkseni pitää Tatran esikuvana.

Niin ikään Kähkösen kirjoissa esiintyvä kasarmialue on säilynyt suurelta osin aivan keskustan kupeessa, Puistokadun molemmin puolin.

Nykyisin enimmäkseen Kuopion kaupungin käytössä olevilta kasarmeilta suuntasimme kohti Vanhaa hautausmaata ja Minna Canthin hautaa.


Minnan hauta on sankarihautausmaan lähellä, parkkipaikalta päin katsottuna keskikäytävän vasemmalla puolella.


Hautausmaalta jatkoimme Minna Canthin puistoon, missä Canth omalta jalustaltaan katselee maailman menoa. Puiston penkkeihin on ruuvattu  aivan vastikään Minnan sitaatteja sisältävät laatat. Tosin eikö vain joku pitkäkyntinen ollut vienyt yhden laatoista! Symposiumimme paheksuu asiaa.


Seuraavaksi fiilistelimme Kuopion satamassa ja jatkoimme kohti Väinölänniemeä, molemmat Kähkösen kirjoissa esiintyviä paikkoja. Väinölänniemen kierrettyämme päädyimme Kuopionlahdelle, entisen Aleksanterinkadun varteen. Puutaloja ei nykyisellä Kuopionlahdenkadulla enää ole, mutta yhteistuumin pääsimme jonkinlaiseen selvyyteen Tuomien asuinpaikasta.


Illallisen nautimme ravintola Isä Camillossa (Kauppakatu 25-27). Kuvamateriaalia ei valitettavasti ole, mutta voin vakuuttaa, että syömäni jättikatkarapupasta saa veden kielelle edelleenkin!

Mukavan illanvieton jälkeen palasimme tiistaina asialinjalle. Korttelimuseo (Kirkkokatu 22) tarjosi paljon kiehtovaa nähtävää, mutta kaikista pisimmäksi aikaa pysähdyimme Minnan alkuperäisillä kalusteilla kalustettuun Minnan salonkiin.


VB-valokuvakeskuksen (Kuninkaankatu 14-16) kellarissa oli nähtävillä Kähkösen kokoama Kuopion taivaan alla -näyttely. Historialliset kuvat Kuopiosta esittelivät kirjojen tapahtumapaikkoja ja tunnelmaa.

Pakollinen shoppailuosuus hoidettiin Kuopion museon (Kauppakatu 23) kaupassa. Ainakin Minna Canth-tavaraa taisi lähteä useamman bloggaajan matkaan. Oma siivouskomeroni ovi tsemppaa minua jatkossa näin:


Kiitokset vielä Anna Elinalle, Booksylle, Jaanalle, Morrelle, Minnalle ja Unnille seurasta!

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät


Sirpa Kähkös-kesäni jatkuu Jään ja tulen keväällä, Kuopio-sarjan kolmannella osalla. Tässä kirjassa eletään välirauhan aikaa. Talvea odotellaan ja mietitään, miten taas selvitään. Anna ja Lassi jatkavat yhteiseloaan pienten kaksosten vanhempina, Hildan suhde veljeensä rakoilee. Evakkotyttö Mari palaa Aleksanterinkadun kulmatalon pihapiiriin ja Juhosta tulee rouva Lehtivaaran sotakasvatti. Kaupungin naisten päät panee pyörälle englantilainen Mullikka, Mulligan, talvisodan vapaaehtoinen. Lisää vipinää kaupunkiin tuo myös Tatra-niminen ravintola.

Olen kahta edellistä sarjan kirjaa jo niin kovin kehunut, että on hankalaa enää keksiä ylisanoja kuulostamatta makeilevalta. Totean siis vain, että Sirpa Kähkönen kirjoittaa kauniisti ja historian tuntien, mutta ennen kaikkea hän kirjoittaa suoraan minun sydämeeni. Tai välillä jopa tuntuu, että suoraan minun sydämestäni ja sitä tapahtuu hyvin harvoin. 

Pidän siitä, että sarjan eri osissa Kähkönen tuo esille uusia näkökulmia ja syventää henkilöhahmoja entisestään. Tässä osassa Hilda käy omaa sielullista kamppailuaan haaveiden ja todellisuuden yhteentörmäyksessä. Mutta ennen kaikkea Jään ja tulen kevät on lasten kirja. Juhon, Marin, Hujasen Arvin ja muiden kautta kuvataan, miten lapset yrittävät selviytyä omin avuin sotatraumastaan. Vanhemmilla ei ollut tuolloin aikaa, eikä voimia kiinnittää huomiota siihen, miten lapset voivat. Ja voiko aikuisia siitä paljon syyttää, kun omat voimat olivat äärimmilleen venytetyt? "Tämä on isojen ukkojen aikaa", on lohdutus, jonka varassa lasten pitää kuivata kyyneleensä, luopua maitoannoksistaan, olla reippaita ja erossa vanhemmistaan.


Mutta kaikesta ankeudesta huolimatta, kirjasta löytyy paljon elämänmakuista ja pirteää. Huivit sidotaan uuden muodin mukaan lystikkäästi otsalle, varpaat paljaaksi jättävät puukengätkin voivat herättää kateutta, "Ensi kesän rakkaus on potaatti!" virnistelevät oppikoululaisten plakaatit. Pitkän ja kylmän talven jälkeen tulee kuin tuleekin kevät, vaikka sodan uhkaavat pilvet jo kerääntyvät jatkuvasti taivaalle.

Kirjaa voinee pitää myös jonkinlaisena tribuuttina vahvalle kuopiolaiselle naiselle, Minna Canthille. Kun Anna  viipyy sairasvuoteella hieman pidempään saadakseen lukea Työmiehen vaimoa, kuvausta hänen ja kaltaistensa naisten elämästä, en voinut olla tuntematta iloa ja hellyyttä.

Jatkan samoissa tunnelmissa huomenissa ihana bloggarijoukon saapuessa tänne Kallaveden kupeeseen vieraakseni. Luvassa on muun muassa kiertokävelyä Kuopio-sarjan ja Minna Canthin maisemissa. Reportaasia lienee luvassa yhdessä jos toisessakin blogissa ensi viikolla!

Jään ja tulen keväästä ovat kirjoittaneen ainakin Salla, Jaana, Booksy

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Otava 2004 Elisa Kirja (e-kirja 2011)
382s.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Elämä on heleä


Aamulla aasi
kavahtaa aurinkoa.
On aika nousta
ja kävellä päin päivän
näkymätöntä seinää.


Näin alkaa Elämä on heleä- teos, Aasin Tanka-Aapisseikkailu. Jo komeasta aloituksesta niin kuin alaotsikostakin voi päätellä, että kyseessä ei ole aivan tavanomainen lastenkirja tai aapinen.

Kirjassa aasi ja etana lyöttäytyvät sattuman kautta yhteen ja lähtevät Turkuun. Siitä seuraa aakkosten ajan kestävä seikkailu, joka kerrotaan tankarunoina. Kunnianhimoinen ja teoriassa aika omituiselta kuulostava idea toimii hyvin. Ystävysten roadtrip-henkiseltä matkalta ei puutu huumoria.

Pekka Jäntin teksti ja Ossi Pirkosen kuvitus sopivat hyvin yhteen. Jäntti käyttelee suomen kieltä sointuvasti. Hyvä esimerkki siitä on jo kirjan nimi: Elämä on heleä. 'Alavilla mailla hallanvaara' maistuu suussa ehkä vilä pehmeämmältä, mutta tämä tulee kyllä hyvänä kakkosena. Kuvitus taas on mielestäni melko voimakasta ja tuo mieleeni graffitit, hyvällä tavalla! Kuvat ja teksti yhdistettynä luovatkin melko karnevalistisen vaikutelman.

Ja onhan tässä opetuksellinenkin ulottuvuus. Kyseessä on siis todellakin aapinen, kirja, jossa jokaiselle kirjaimelle on tehty oma tankaruno. Koska en ole alaluokkien opettaja, en osaa arvioida, miten tämä toimisi opetuksellisessa käytössä. Mutta ainakin siitä voi antaa ablodeja, että tämä kirja ei aliarvioi lasten älyä, hoksaamista tai taiteellista makua.

Omille lapsilleni Elämä on heleä on vielä liian korkealentoista luettavaa (poikani melkein 3 vee kyllä selasi kirjan kuuliaisesti läpi ja laittoi sitten vähin äänin sivuun), mutta isommille tämä toimii varmasti paremmin. Lopulliseen testiin kirja lähteekin 8- ja 5-vuotiaille tytöille, saa nähdä, mitä he tykkäävät.

Pekka Jäntti: Elämä on heleä - Aasin Tanka-aapisseikkailu
Kuvitus Ossi Pirkonen
Teos 2012
32s.
 

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Kesäkuun kirjat


Terveisiä kivituhkan pölystä! Alkukuu on ollut niin pihatyöntäyteistä, että kesäkuun koonti meinasi jäädä tekemättä. Parempi kuitenkin vähän myöhässä kuin ei ikinä, eikö niin?

Kesäkuu oli hieno kuukausi meikäläisen kirjabloggaajan uralla, kun pääsin kesälomareissun yhteydessä Anni Swan-mitalinjakotilaisuuteen sekä Marmeladia ja proosaa-brunssille esikoisensa julkaisseen Kristiina Vuoren seurassa.

Kirjoa luin kahdeksan kappaletta. Se on hieman enemmän kuin normaalisti ja selittyykin sillä, että mieheni on ollut kotona, joten lukuhetkiäkin on ollut tavallista enemmän, ruhtinaallista!

Kesäkuussa luin:

Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuuden, joka vei vaihtoehtoiseen todellisuuteen Saksan voitettua toisen maailmansodan.

Carolly Ericksonin Minä, Marie Antoinette puolestaan sekoitti faktaa ja fiktiota päiväkirjamaisessa muodossa. Pisteet kuukauden söpöimmästä kannesta!

Jatkoin Sirpa Kähkösen parissa lukemalla Kuopio-sarjan kakkososan Rautayöt. Kirja kosketti henkilökohtaisella tasolla syvältä ja seuraava osa on jo luvun alla.

Herman Kochin hyytävä Illallinen oli todellinen pageturner, mutta jätti lopulta melko hailakan jälkimaun.

David Nichollsin Sinä päivänä oli mukavaa kesäluettavaa, niin mukavaa, että vastailmestynyt uutuus on jo lukupinossa odottamassa.

Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet on odottanut vuoroaan pitkään. Onneksi viimein luin sen, sillä kuukauden parhaan kirjan titteli kuuluu ehdottomasti tälle tarinalle!

Juhannuksen vietin Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen seurassa. Kirja oli hauska lukea ensimmäistä kertaa aikuisiällä ja olikin ehdottoman positiivinen lukukokemus.

Riemastuttavan Ota riski ja rakastu kirjaan- haasteen tiimoilta luin kuun sinetiksi Arto Salmisen Varaston Jorin haastamana.

Kaiken kaikkiaan on sanottava, että kesäkuu oli kuukautena ehdottoman hyvä ja plus vielä päälle. Myös ratkaisu perustaa Amman lukuhetkelle viimein omat Facebook-sivut on myös osoittautunut onnistuneeksi. Kehittelen sivujen sisältöä pikkuhiljaa ajan kanssa, toiveita otetaan vastaan!

Heinäkuulle tarjoan oikeassa sivupalkissa dekkarilukemistoa. Klikkaappa, mitä kirjoitin viime kesänä Reijo Mäen Mustasiivestä, Outi Pakkasen miljööltään vähän tavallisesta poikkeavasta Kissa kuussa-kirjasta sekä Marko Kilven huikean hyvästä Kadotetut -romaanista!

Hyvää ja helteistä alkanutta kuukautta kaikille! Täällä blogissa kuukausi aloitetaankin sitten lastenkirjallisuuden parissa, pitkästä aikaa!

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Arto Salminen: Varasto (Ota riski ja rakastu kirjaan!)


Jori Kaiken voi lukea-blogista haastoi minut lukemaan Arto Salmisen Varaston Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa. Toiveena oli tehdä minusta Salmisen fani. Kuinkas siinä sitten kävi?

Arto Salminen oli siinä mielessä oiva valinta, että kirjailijana hän oli minulle tuntematon. Varastosta tiesin sentään sen verran, että siitä on tehty elokuva. Pääsin siis aloittamaan lukemisen puhtaalta pöydältä, joskin takakannen lupaava banaalius ja raivorealismi herätti niin pelonsekaisia kuin hykerryttäviäkin odotuksia.

Varasto kertoo rautakaupan varastomiehestä Rouskusta. Kyseinen varasto voisi sijaita aivan missä vain, mutta tässä tapauksessa se on pääkaupunkiseudulla. Rousku on varsinainen emäsika mieheksi: sovinisti, varas ja kelju kaveri, mutta niinpä vain porskuttaa eteenpäin omassa elämässään. Rousku kuvittelee pyörittävänsä saman työpaikan Karitaa mielin määrin, mutta niin kuin usein elämässä käy, todellisuus taitaa olla päinvastainen.

Tästa kirjasta on turha etsiä mitään kovin kaunista sen paremmin henkilöhahmoista kuin päälausevetoisesta kerronnastakaan. Kuvailevaksi Salminen yltyy lähinnä kuvatessaan lihansäikeitä hampaiden välissä ja jäätyneitä oksennuksia kadulla. Yllättäen ratkaisu on varsin toimiva, eikä takakannen lähes raivorealismiksi määrittelemä tyyli tunnu ollenkaan tarkoitushakuiselta vaan kirjan ympäristöön sopivalta.

Kirjan suurin ansio on kuitenkin loppua kohti voimistuvassa yhteiskunnallisessa kritiikissä. Salminen kuvaa aatteetonta työläisten luokkaa, jota ei oikeastaan enää edes ole, vaikka onkin selvempänä kuin koskaan ennen. En tullut ennen lukemista tarkistaneeksi kirjan ilmestymisvuotta ja oletin sen olevan 2000-luvun tuotantoa. Kesti oman aikansa, ennen kuin markat ja tuttujutut paljastivat, että kirja on kirjoitettu jo vuonna 1998. Huomio on hämmentävä, niin hyvin tämän päivän sosiaalista epätasa-arvoa Salminen teoksessaan kuvaa.

En heittäydy (ainakaan vielä) Salmisen faniksi. Sen sijaan jonkinlaisen näkijän viitan olen valmis vuonna 2005 menehtyneen kirjailijan harteille levittämään. Niin hyvin hän on onnistunut erottamaan yhteiskunnallisesta ilmapiiristä ne kehityslinjat, joista on tämänpäivän suomalaisille tullut jo osa turtunutta todellisuutta. 

Kylläpä voisin lukea joskus Salmiselta jotain muutakin. Kiitos Jorille hyvin heitetystä haasteesta!

Ilselän Minna luki tämän myös ihan vastikään. Hänen arviostaan löydät linkit toisten bloggareiden arvioihin!

Arto Salminen: Varasto
Wsoy 1998
167s.


LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...