perjantai 29. kesäkuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase


Sopivaa juhannuslukemista pähkäillessäni kirjaston poistomyynnistä silmiini osui Anna-Leena Härkösen Häräntappoase. Pokkaripainos, eikä ihan priimakunnossa, mutta eipä hintaakaan ollut kuin 50 senttiä. Joka tapauksessa kovin paljon supisuomalaisempaa kesälukemista on vaikea keksiä, joten tartuin innolla tähän moderniin klassikkoon (kai näin voi jo sanoa), jonka olen lukenut edellisen (ja ainoan) kerran yläasteella.

Tarina tosin oli hyvin muistissa, kiitos lukuisten tv-esitysten, viimeisin taisi tulla viime vuonna. Lyheysti lähtökohta on tämä: Alpo eli Allu, juuri peruskoulun päättänyt vaasalaispoika, niin viileä kuin tuon ikäinen vain voi olla, joutuu yllättäen maalle heinähommiin. Sydäntautisen Svanten ja sydämellisen Lahjan maatilalla asuu myös aikamiespoika-Tauno ja niin ikään kesärengiksi saapunut Rutanen. Torvenkylällä Allu tutustuu myös muuhun nuorisoon, mutta villi ja salaperäinen Hurmeen Kerttu saa nuoren miehen pään sekaisin.

Muistin kyllä, että Härkösen kieli on hauskaa ja rikasta luettavaa. Mutta NÄIN nautittavaksi en sitä suinkaan muistanut. Olin ajatellut, että lukaisen reilun 300 sivun pituisen kirjan päivän tai parin välipalana, mutta lopulta vietin kirjan parissa viisi päivää. Näin eläväistä ja vivahteikasta kieltä ei halunnut heittää hukkaan.

Kielen lisäksi kirjan komeinta antia on katsaus teini-ikäisten nuorten ja erityisesti pojan sielunelämään. Minulla ei ole kokemusta nuorena poikana olemisesta, mutta Allun ajatukset tuntuivat minusta uskottavilta. Oman vanhenemiseni huomasin siitä, että ihmettelin välillä nuorten irrationaalista toimintaa, kunnes muistin, että se taitaa kuulua olennaisena osana käsiteltävään ikäkauteen.

Koska olen aivan alunperin tutustunut Häräntappoaseeseen tv-sarjana, on Allu piirtynyt mieleeni Santeri Kinnusena, Kerttu Outi Alasena ja niin edelleen. Jonkin verran nikottelinkin, kun sain lukea Kertun olevan punatukkainen ja Allun tummatukkainen. Muutenkin olen ehkä mieltänyt kirjan aikakauden aina 1980-loppuun, jolloin sarja on tehty, en 1980-luvun alkupuolelle, jonne kirja vuonna 1984 ilmestyneenä eittämättä kuuluu.

Täytyy kyllä nostaa hattua Anna-Leena Härköselle, joka on pystynyt vain 17-vuotiaana kirjoittamaan tällaisen esikoisteoksen. Sillä vaikka kirjan kieli on hersyvää ja riemukasta, kuvaa Härkönen uskomattoman tarkasti, herkästi nuorta rakkautta:
Minun rakkaani istuu pirtin penkillä pienet mustelmaiset 
jalat
   ilmassa harottaen  minun rakkaani nyrsii matonkuteita
pienillä
ruosteisilla kitisevillä saksilla, voi armaani, hän katsoo
   ulos viileää kosteaa iltaa, minun rakkaani huulet muodostavat
sanan vittu, salaa sähähtäen, vaivihkaa. Voi varpuseni saanko
   ottaa hiuksistasi edes yhden havunneulan?
Ja jumalauta että sitä voi tulla nuorena hulluksi.


Haluan pikkuisen mainostaa alkuperäisen kotikuntani Pielaveden Muikkuvestivaaleja huomenna 30.6. Siellä soittaa mikäpä muukaan kuin Dingo. Bändiä ei mainita Häräntappoaseessa, mutta tämä kirja jos mikä suorastaan henkii Autiotaloa.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
Otava 1997 (alkup. 1984).
316s.

PS. Luin Anna-Leena Härkösen Juhannusvieraan huhtikuussa. Arvioni siitä löydät täältä. Keskikesän lukemista sekin!

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Sue Monk Kidd: Mehiläisten salaisuudet


Katsoin joitakin vuosia sitten Mehiläisten salaisuudet -elokuvan ja ihastuin niin filmin tunnelmaan kuin vahvojen naisten tarinaankin. Tuolloin en edes tiennyt, että elokuva pohjautuu kirjaan, mutta heti kun sain sen tietooni, päätin ehdottomasti lukea myös kirjan. Ja sitten asia unohtui.

Aina välillä se toki palasi mieleeni, kiitos kanssabloggareiden, mutta varsinaisen loppusysäyksen tämän lukemiseen aiheutti Suketus, ihana Suketus, joka lähetti kirjan minulle. Hän ei kirjaan aivan silmittömästi ihastunut, kun taas minä voin sanoa pitäneeni siitä juuri niin paljon kuin uumoilinkin, joten kirja taisi löytää oikeaan paikkaan :) Kiitos Suketukselle vielä!

Mehiläisten salaisuudet vie lukijansa 1960-luvun tulikuumaan syvään Etelään, tarkemmin sanottuna Tiburoniin, Etelä-Carolinaan. Äiditön, isänsä mielivaltaan kyllästynyt Lily karkaa sinne mustan hoitajansa Rosaleenin kanssa tämän jouduttua vaikeuksiin virkavallan kanssa. Eletään kiihkeitä aikoja, kun rotuerottelua ollaan poistamassa valtion toimesta, etelän kiivaiden valkoisten pitäessä siitä kynsin hampain kiinni.

Mustan Madonnan kuvan innoittamana Lily ja Rosaleen päätyvät Pinkkiin taloon Augustin, Mayn ja Junen mehiläistarhalle. Valkoinen tyttö mustien kodissa on joidenkin mielestä nöyryyttävää, mutta sieltä Lily löytää ensimmäistä kertaa kodin, samalla kun hän yrittää etsiä tietoja äitinsä menneisyydestä.


Coca cola -pullot sihahtelevat, grillattu kana tuoksuu, maapähkinävoileipiä voidellaan. Tässä kirjassa syödään paljon ja hyvin. Kun on juhlan aika, kootaan sen mukainen illallinen ja kun on surua, ruoka näyttelee silloinkin keskeistä osaa.

Mehiläiset ja Musta Madonna tuovat naisten arkeen omaa, kiehtovaa mystisyyttä. Kirjassa on paljon uskonnollisia teemoja ja mietin lukiessani, voisiko jotakuta tämä uskonnollisuus ärsyttää. Mutta itse en luokittelisi tätä uskonnolliseksi kirjaksi. Uskonto on kirjassa kaukana korkeakirkollisuudesta, enemmänkin se on yhtä arkipäiväistä kun hunajan purkittaminen. Ja mehiläisten hoitaminen taas on yhtä uskonnollinen kokemus kun rukoilu Mustan Madonnan patsaan äärellä.

Jos pidit Piioista, pidät tästäkin. Tämä on aivan ihana kirja. Se kertoo nuoren, rikkoutuneen tytön kasvutarinan. Se kertoo maailmasta, joka ei ole oikeudenmukainen ja reilu, mutta jossa voi selvitä toisista huolta pitämällä. Lähettämällä rakkautta. Hyräilemällä "Oi Susannaa".

Suketuksen lisäksi tämän ovat lukeneet ainakin MerenhuiskeKatri ja Sonja. Onko muitakin?

Sue Mon Kidd: Mehiläisten salaisuudet
Bazar Kustannus 2005 (The Secret Life of Bees 2002)
349s.
Suom. Helinä Kangas

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Amman lukuhetki on nyt myös Facebookissa!


Tiedotettakoon, että Amman lukuhetkellä on nyt myös omat Facebook-sivut. Päivitän sinne bloggaukset, valikoituja linkkejä toisiin blogeihin ja kirjallisuusuutisiin. Niin ja yleistä lukemiseen liittyvää höpinää kirjoittelen myös. 

Jatkossa myös kirja-arvontoihin ja Copycat-kisaan (kyllä! Sellainen on tulossa, mutta milloin, sitä en vielä kerro!) voi tulevaisuudessa osallistua myös FB-sivun kautta. 

Mukaan pääsee vaikkapa oikeasta sivupalkista löytyvää, ylläolevan kaltaista kuvaa klikkaamalla. Linkki Twitteriin löytyy sitten siitä alapuolelta. Tulukee tulukee!

Amma

PS. Seuraavaksi esittelen niin hyvän kirjan, siis NIIIIIN hyvän kirjan, että ah ja voih! Siispä palaillaan lopummalla viikkoa!

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

David Nicholls: Sinä päivänä


David Nichollsin Sinä päivänä oli vähällä jäädä minulta lukematta. Blogeissa kiitettävästi mainetta niittänyt kirja sekoittui jostakin syystä mielessäni erääseen aivan toiseen teokseen, joka ei tuntunut kiinnostavalta. Onneksi Elisa Kirja tarjosi tätä jokin aika sitten alennuksella, joten latasin sen luettavaksi ja pikku hiljaa minulle selvisi, että olin ollut täysin väärässä tämän kirjan suhteen. Tai siis pidin tätä aivan toisena kirjana. Huh, blogiammattilaisuuteni oikein hehkuu tästä postauksesta!

Kirja kertoo Emmasta ja Dexteristä, jotka yliopistosta valmistumisen huumassa päätyvät viettämään yhteisen yön heinäkuussa 1988. Siitä alkaa omaperäinen ja elämänmakuinen ystävyyssuhde, jota seurataan kahdenkymmenen vuoden ajan. Dexteristä tulee tv-julkkis ja Emmasta, no, tulee jotain muuta. Vuosien saatossa molempien elämään mahtuu ylä- ja alamäkiä ja sama pätee myös heidän suhteeseensa.

Alussa kirjan keskeinen kysymys tuntui kiteytyvän siihen, saavatko he joskus toisensa. En ollut asetelmasta järin innostunut, sillä päähenkilöihin ihastuminen otti aikansa. Emma vielä menetteli, mutta Dexter olikin sitten sellainen ylimielinen paskiainen (anteeksi kielenkäyttöni, muistaakseni termiä käytetään myös kirjassa, joten olkoon se perusteltu), etten erityisesti toivonut hänelle onnellista loppua. Onneksi henkilöhahmot saivat kirjan kuluessa syvyyttä ja aloin jollakin tasolla pitää Dexteristäkin. Syvyyttä tuli myös juoneen, joka ei ollutkaan niin romanttinen kuin olin pelännyt.

Pidin kirjasta paljon ja pidin myös tarinan lopusta. Kaikista parhaiten kirjaa kuvaa jo aiemmin käyttämäni termi elämänmakuinen. Henkilöt ja tapahtumat voisivat aivan hyvin olla totta. Kirja tarjosi makupaloja myös nostalgiannälkäisille; mm. ajanmukaista pukeutumista, musiikkia ja televisio-ohjelmia esittelemällä. 1980-luvun kuvauksessa olin vielä vähän hunningolla, sillä muistikuvani ovat vähän hatarat, mutta kun päästiin ensimmäisiin kännyköihin ja Rachel Green-kampauksiin pääsin minäkin hymistelemään tietäväisenä, että olen kokenut tämän!

Tarinasta tuli paikoitellen varsin voimakkaasti mieleen Rimakauhua ja rakkautta -sarja ja kuinka ollakaan, David Nicholls on käsikirjoittanut kyseistä tv-sarjaa. Olen saattanut tämän jopa tietää aiemmin, mutta en sitä muistanut ennen kuin luin sen kirjan lopusta. Siitä tuli siinä mielessä halju olo, että väistämättä jäin miettimään kuinka paljon kirjassa on käytetty kertaalleen käytettyä tai sarjasta ylitsejäänyttä materiaalia. Mutta toisaalta, väliäkö hällä, jos homma kerran toimii?

Kenelle kirjaa suosittelisin? Vaikkapa sitten niille, jotka Rimakauhua ja rakkautta -sarjasta ovat pitäneet. Ja muillekin, jotka haluavat eläytyä suhteellisen kevyeen ihmissuhdekuvaukseen, mutta jotka kuitenkin kaipaavat siihen syvällisempääkin perspektiiviä. Sellaisena kirjana tämä on ehdottomasti paikallaan.

Koska olen todennäköisesti blogisfäärin viimeinen bloggaaja, joka on lukenut tämän, olen nyt tylsä ja laiska enkä linkitä mihinkään. Googlesta löytyy!

David Nicholls: Sinä päivänä
Otava/ Elisa Kirja 2011 (One Day 2009)
497s (e-kirja)

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Kirjankansirunoilua yöttömään yöhön

Anna Elina Vielä yksi rivi -blogista haastoi minut runoilemaan omasta kirjahyllystä löytyvistä kirjojen nimistä. Epälyyrisyyteni lienee yleisessä tiedossa, joten sitäkin suuremmat kiitokset tästä luottamuksen osoituksesta :)

Tässä siis Amman kirjahyllyn yöttömän yön runot pitsiverhojen hämyssä kuten asiaan kuuluu (mutta sopii huonosti valokuvaukseen):


Ihmisen osa
Tanssi yli hautojen
kuin kekäle kädessä.


Rokuli
Pilvien syleilyssä hengitysharjoituksia,
leikkiä ja totta.
Missä kuljimme kerran?




Viimeinen kesäyö,
jäätyneitä ruusuja.


Mullan maku.


Nälkävuosi?




No niin, onnistuuhan se runoilu näköjään ontuvallakin runoratsulla! Minkähänlaisia runoja Kirsiltä ja Booksylta syntyy? Epäilemättä loistavia, jään innolla odottamaan!

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Herman Koch: Illallinen



Kaksi pariskuntaa kokoontuu hienoon ja naurettavan kalliiseen ravintolaan illallisen merkeissä. Ulkopuolisen silmissä ilta ja illanviettäjät vaikuttavat leppoisilta ja menestyviltä, mutta kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. He ovat kokoontuneet keskustelemaan teini-ikäisten lastensa tekemisistä ja ratkaisemaan siihen liittyvän ongelman. Tilannetta ei helpota lainkaan se, että illallistajien keskinäisetkin suhteet ovat monenlaisten ristiriitojen vetämät.

Koch kuorii tarinaa auki vaiheittain kuin sipulia ikään. Se, mistä ei puhuta, paljastuu lukijalle pikku hiljaa. Samoin päähenkilön persoonallisuus saa koko ajan uutta syvyyttä. Toteutus on kutkuttavaa luettavaa aperitiivista aina juomarahoihin saakka ja kirjan aloitettuani ahmaisinkin sen melkein saman tien loppuun. Kevyestä kerronnasta huolimatta kirjan aihepiiri ei kuitenkaan ole aivan kevyt, vaan saa ajattelemaan moraalisia kysymyksiä, ihmisten tasa-arvoisuutta ja oikeutta olemassaoloonsa.

Jos jostakin pitää naputtaa, ei kirjan yllätyksellisyys kantanut aivan loppuun asti. Kun kirja oli suurimmalta osaltaan niin jännittävä, nousivat panokset myös lopetuksen suhteen. Odotin jotakin täydellisen tyrmäävää, mutta sitä en aivan saanut. Ei lopetus tosin mikään mahalaskukaan ollut, vaan aivan mukiinmenevä.

Tämä oli tälle vuodelle (ja mahdollisesti koko tähänastiselle lukuhistorialleni) toinen hollantilainen kirja. Luin helmikuussa Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa.  Yllättäen olin havaitsevinani näissä kirjoissa samankaltaisuutta. Ainakin molemmissa käsiteltiin vanhemman ja lapsen suhdetta ja elämän keskeisiä eettisiä kysymyksiä. Erikoisinta on, että molemmista kirjoista minulle on jäänyt Hollannista vähän masentava kuva. En osaa määritellä sitä tarkemmin, mutta vallitseva tunne on se, että ihmiset ovat vähän hukassa kaikessa moderniudessaan ja liberaalisuudessaan. Otan siis ilomielin vastaan vinkkejä iloisista hollantilaisista kirjoista: haluan hymyä, tulppaaneja ja tuulimyllyjä, kai sellaisiakin kirjoja on?

Illallisesta ovat kirjoittaneet myös
Susa Järjellä ja tunteella -blogista
Lumiomenan Katja

Herman Koch: Illallinen (Het Diner 2009)
Siltala 2012
340s.

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Rautayöt


Lukiessani muutama viikko sitten Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jouduin tarkistamaan aiempia käsityksiäni Kähkösestä kirjailijana. Nyt sitten luin Kuopio-sarjan seuraavan osan, Rautayöt ja minun on sanottava, että tämä taisi olla paras tänä vuonna lukemani kirja! Ainoa asia, mikä harmittaa, on se etten tajunnut säästää tätä juhannuskirjaksi. Siihen tarkoitukseen se  nimittäin olisi ollut täydellinen.

Rautaöissä eletään talvisodan jälkeistä kesää. Kaikkialla tuoksuu uhkaava rauta. Moni on jäänyt palaamatta rintamalta, toisaalta moni on palannut, muttei entisellään. Sellainen on myös Tuomen Annan mies Lassi, joka makailee vintissä kuolemaa odottomassa. Kuopio on myös saanut uusia asukkaita siirtoväen myötä, muttei kantaväestön ja uusien tulokkaiden yhteiselo suju suinkaan ongelmitta. Ei varsinkaan, kun kaikesta on puute ja edessä kova talvi. Siinä saavat mennä pionit ja ruusupensaat kun jokainen kynnellekykenevä raivaa tilaa perunamaalle. Siirtoväen joukosta Anna kuitenkin löytää ystävän, Helvin, ainoan valonpilkahduksen tympeän talven, kuoleman talven jälkeen.

Aatteenpaloakin kirjassa on, mutta sota on tehnyt tehtävänsä. Juuri missään ei ole aitoa innostusta, vaan väsyneet ihmiset toimivat kulloinkin vallitsevan pakon mukaan. Erityisen kiinnostavaa kirjassa on se, että kun ensimmäisessä osassa tapahtumia tarkasteltiin lähinnä Annan kautta, laajenee näkökulma nyt myös muihin henkilöihin. Erityisesti Annan käly Hilda saa olemukseensa lisää syvyyttä.

Minulla ei ole kaksosia kuten Annalla ja onneksi sotaa en ole nähnyt, mutta Annan tunnot puhuttelivat minua syvältä. Kahden alle kolmevuotiaan lapsen äitinä minustakin tuntuu vähän siltä kuin olisi pienestä sodasta palannut. Kun Kähkönen Annan mietteissä kuvaa pienten lasten äitiyden rankkuutta, oman ajan ja tilan puutetta, mutta toisaalta kaiken voittavaa, ylitsevuotavaa rakkautta, pystynee jokainen äiti samaistumaan tunteisiin vallan hyvin. Itse asiassa luin useita pätkiä miehelleni ääneen, sillä monet Annan mietteet voisivat aivan hyvin olla omia merkintöjäni kuluneen talven ajalta.

Mustat morsiamet oli minulle hyvin lähelle tuleva teos savon murteen vuoksi. Rautaöitä lukiessani minusta kuitenkin tuntui, että Kähkönen oli, joko tietoisesti tai tiedostamatta, liudentanut murretta enemmän yleiskielen suuntaan. Toki murretta vieläkin käytettiin runsaasti, muttei niin vahvasti. Siitä huolimatta tästäkin kirjasta tuli minulle henkilökohtaisella tavalla tärkeä kuten edeltä olette saaneet lukea. Kysyä sopii, onko Kähkösellä jokin poikkeuksellinen taito tulla lähelle, iholle, vai onko kaksi kertaa vielä sattumaa. Täytynee testata asia lukemalla seuraavatkin osat!

Kirjasta ovat blogissaan kertoneen ainakin Booksy, Morre, Salla, Rachelle, Susa P. Kurkkaa myös Kirsin esittely Kähkösestä ja Kuopio-sarjasta!

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava 2002
281s.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Minä, Marie Antoinette


Carolly Ericksonin Minä, Marie Antoinette houkutteli eritoten herkullisella ulkonäöllään. Kirja on kaunis kuin karkki! Siitä tuli mieleeni Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuva, erinomainen leffa. Ja loistava esimerkki siitä, miten historialliset tapahtumat viihdyttävät, mutta tulevat myös eri tavalla lähelle, kun menneisyys osataan taitavasti tuoda tähän päivään kuitenkaan alkuperäisiä tapahtumia unohtamatta.

Jotain sellaista siis odotin tältä kirjalta: viihdettä, historiaa ja irtiottoja sopivassa suhteessa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kaikkea tuota sain, mutta siitä huolimatta kokonaisuus ei oikein vakuuttanut.

Perusongelma tämäntyyppisessä kirjallisuudessa on tietenkin se, että Marie Antoinettesta on sanottu ja kirjoitettu kaikki, mitä mahdollista on. Ja kun kirja vieläpä sijoittuu tiettyyn aikakauteen eli aikaan, jolloin hän oli Ranskan kuningatar (ja dauphine sitä ennen), on juonen kulku aina vääjäämätöntä loppua myöten ennakkoon lukijalla tiedossa. Miten siis pitää lukijan mielenkiinto yllä?

Erickson on kirjoittanut Marie Antoinettesta myös historiallisen elämäkerran. En ole sitä lukenut, mutta minulla on kaikki syyt uskoa, että hän tuntee aiheen kuin omat taskunsa. Tätä kaunokirjallista teosta kirjoittaessaan kirjailija on ottanut kaiken tietonsa lisäksi käyttöön myös mielikuvituksensa. Hän laittaa päähenkilön kirjoittamaan päiväkirjaa ja vie lukijan sitä kautta Versailles'n hovin sisäpiiriin: yhtä hyvin yltäkylläisiin tanssiaisiin kuin älyttömiin hoviseremonioihin tai julmiin juonitteluihinkin. Eläytyminen Marie Antoinetten ajatuksiin on sinänsä ihan onnistunutta, mutta paikoitellen kirjailijan mopo lähtee käsistä historiallisten totuuksien muuntelussa (lähinnä viittaan Marie Antoinetten epäuskottavaan Ruotsin matkaan).Ymmärrän kirjailijan halun tuoda tarinaan jotakin uutta, joka samalla jäntevöittäisi tarinaa ja pitäisi jännitettä ja lukijan mielenkiintoa yllä, mutta kovin hyvin hän ei tässäkään onnistu.

En kuitenkaan jaa pelkkiä risuja. Luin kirjan loppupuolen melko tiiviissä tahdissa ja vallankumouksen pyörteet imaisivat kyllä mukanaan. Muutenkin ehdottomasti parasta kirjassa oli Marie Antoinetten osaan eläytyminen. Erickson onnistui mielestäni hyvin tuomaan esille, miltä tuntuu mennä nuorena tyttönä vieraan, jopa vastenmielisenkin miehen kanssa naimisiin ja miltä voi tuntua vuosikaudet kantaa vastuullaan kruununperimyksen jatkuvuutta. Ja menettää kaikki ylellisyys, alamaisten kunnioitus, perhe ja lopulta henkikin.

Minä, Marie Antoinette on historiasta kiinnostuneille oikein sopiva kirja kesään. Se tarjoilee yhden historian merkkihenkilön elämän kevyessä, helposti sulavassa (mutta historiallisesti turhan muunnellussa, minun on pakko marmattaa tästä) muodossa. Päiväkirjamerkinnät ovat pääasiassa melko lyhyitä, joten kirjan lukeminen onnistuu pienissäkin pätkissä.

Kirjasta ovat kertoneet myös Norkku ja Peikkoneito.

Carolly Erickson: Minä, Marie Antoinette
Atena 2012
406s.


PS. Pakko huomauttaa, että nyt hoksasin, mistä sain inspiraationi blogin uuteen ulkoasuun. Niin Versaillesia, että!

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Marmeladia ja proosaa Kristiina Vuoren seurassa


Osallistuin lauantaina Akateemisen Kirjakaupan Cafe Aallossa Tammen ensimmäiseen Marmeladia ja proosaa -tapahtumaan. Lämminhenkisessä tapahtumassa esikoiskirjailija Kristiina Vuori kertoi juuri ilmestyneestä Näkijän tytär- kirjastaan.

Mikko Immonen Tammen markkinoinnista haastatteli kirjailijaa kirjan syntyprosessista ja lopuksi paikalla olleet kirjabloggaajat ja lukupiiriläiset saivat esittää kysymyksiä. Sivumennen sanoen oli oikein hauskaa, että paikalla oli meitä suhteellisen nuoria kirjabloggajia ja toisaalta pitkän linjan lukupiiriläisiä. Kävimme lopuksi oikein mielenkiintoista keskustelua bloggauksen vuorovaikutteisuudesta ja vaikutuksesta lukukokemukseen.

Kristiina Vuori kertoi kirjoittaneensa alun perin aikuisten fantasiaa, mutta joutuneensa muuttamaan suunnitelmaa saatuaan usealta taholta kehoituksen siirtyä Suomessa enemmän kiinnostusta herättävään historialliseen proosaan. Hän kertoi historiallisen taustatyön tekemisen olleen aikaavievää ja työlästä, mutta toisaalta keskiaika oli hänelle jo valmiiksi läheinen ja tuttu ajanjakso.



Näkijän tytär sisältää historiallisen kuvauksen lisäksi romantiikkaa ja seikkailua. Historiasta pidän, mutta romantiikka ja seikkailu eivät ole ihan ominta alaani. Kirjailijan tavattuani minulla on kuitenkin hyvä syy uskoa, että tulen kirjasta pitämään, ainakin luen sen mielenkiinnolla.  Marmeladia ja proosaa -tapahtumassa Vuorelle soviteltiin jo Kaari Utrion manttelinperijän viittaa hartioille. Ja kirjailija itse paljasti kolmen kustantamon olleen kirjasta kiinnostuneen, joten se jo kertonee tasosta jotakin.

Kirjallisten asioiden lisäksi oli hauskaa tutustua aiemmin vain niminä tuttuihin henkilöihin Tammelta, samoin  tapasin muutaman kirjabloggarin ensimmäistä kertaa ihan kasvokkain.

Marmeladia ja proosaa- tapahtumasta ovat kirjoittaneet myös Mari A., MARI sekä Kristiina Vuori itse.

***


Myöhemmin ajelimme kohti pohjoista Tuusulanjärven kulttuurimaisemien kautta. Olen haaveillut siitä jo kauan ja nyt sitten poikkesimme tutulta moottoritiereitiltä komeampiin maisemiin. Kulttuuriretkemme tosin ajoittui lasten päiväuniaikaan, eikä sääkään aivan suosinut, joten tyydyimme ihastelemaan entistä kulttuuriväen kylää lähinnä auton tuulilasin läpi. Mutta voin kyllä suositella rantatietä ihan tällaiseksi pelkäksi autoajelureitiksikin, sen verran kauniina alue näin kesäkuun kukkivassa luonnossa näytti. Aivan erityisesti ihastuin Aleksis Kiven kuolinmökin pihapiiriin. Mielikuvani siitä pohjautuu siihen kamalan masentavaan, Kivestä kertovaan Suomi-filmiin (Minä elän?), joten yllätyin, kun vehreällä pihalla oli satumaisen söpö mökki, satakieli lauloi puussa ja aurinkokin pilkisti sopivasti pilven raosta. Eikä pihalla ollut yhtään turistibussia niin kuin muissa alueen nähtävyyksissä!

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus


Löysin Robert Harrisin talvella luettuani anoppini suosituksesta Pompejin. Sen jälkeen sain useita suosituksia tästä, vuonna 1992 ilmestyneestä Kolmannen valtakunnan salaisuudesta (The Fatherland). Eikä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa.

Harris vie lukijan 1960-luvulle ja sellaiseen todellisuuteen, missä Saksa on voittanut toisen maailmansodan. Koko Eurooppa on käytännössä Hitlerin peukalon alla ja USAkin mielistelee ydinaseuhan myötä natsisympatioistaankin tunnetun Joseph P. Kennedyn (John F. Kennedyn isä) johtaessa maata. Lienee sanomattakin selvää, että maailma näyttää tässä rinnakkaistodellisuudessa hyvin erilaiselta: USA pitää salaa vastarintaa pystyssä rahoittamalla kommunisteja, Saksa käy Uralin takana ikuista sissisotaa venäläisiä vastaan. 60-luku ei näyttäydy kovinkaan hipleänä, hilpeänä taikka kumouksellisena, vaikka Englannissa (hallitsijana niinikään natsisympatioista tunnettu Edvard VIII) kuuluukin soittavan joku pitkätukkaisten miesten ryhmä rappiollista, negroidisia vaikutteita sisältävää musiikkia.

Berliinissä valmistaudutaan viettämään Führerin päivää marssimusiikin ja vieraista vaikutteista siivotun, järjestelmällisen jazz-musiikin tahdissa. Rikospoliisi Xavier Marchin juhlamieli on kaukana, kun erään lammen rannalta löytyy ruumis, joka osoittautuu entiseksi natsivaikuttajaksi. Vaikka Marchille tehdään selväksi, ettei juttua kannata penkoa sen syvemmälle, imeytyy March yhdessä kohtalokkaan amerikkalaisen naistoimittajan kanssa mukaan syöksykierteeseen, jossa vauhti kiihtyy kiihtymistään. Kuolemantapaukset paljastuvat murhiksi, murhat valtionpetoksiksi ja valtionpetokset järkyttävät lopulta kaikkea sitä, mihin March muiden saksalaisten tavoin on aina uskonut. Kaiken lisäksi Marchilla on pelissä perheensä, ystävänsä ja koko elämänsä.

Kolmannen valtakunnan salaisuus ei ollut visuaalisesti yhtä mukaansavetävä teos kuin kuuma ja hohtava Pompeji. Itse asiassa Harrisin lukijan eteen maalaama kuva natsien hallitsemasta maailmasta on, kuten arvata saattaa, ankea. Alan kuitenkin olla melkoisen vaikuttunut Harrisin historiallisten totuuksien ja paradoksien hahmottamisen taidosta. Harris tuo faktaa ja fiktiota yhdistelemällä hätkähdyttävän hyvin esille, kuinka historia on aina voittajien historiaa ja maiden väliset poliittiset ystävyys- ja vihasuhteet ovat loppujen lopuksi usein arpapeliä. En väitä, että Harris esittelisi erityisen mullistavia tai omaperäisiä ajatuksia, mutta tapa, jolla hän tuo ne esille, saa lukijan elämään mukana täydellä sydämellä. Myös tunteiden kirjo: usko, toivo, rakkaus, pelko, epätietoisuus ja epätoivo tekevät kirjasta todella vaikuttavan.

Varsin pitkään pidin tätä kirjaa aivan mukiinmenevänä, mutta loppunäytös oli niin huikea, elokuvallinen ja koskettava, että ehdottomasti nostan tämän kirjan eliittijoukkoon kuuluvaksi.

Robert Harris: Kolmannen valtakunnan salaisuus
Otava 1992 (The Fatherland)
394s.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Raili Mikkanen sai Anni Swan -mitalin Suomen lasten linnakirjasta

Pikainen hei täältä reissun päältä! Tänään oli hieno päivä, kun tällainen perifeerinen bloggaaja pääsi mukaan kirjallisiin karkeloihin. Minulla oli ilo ja kunnia olla seuraamassa Suomen lasten kirjakaupassa, kun kirjailija Raili Mikkanen palkittiin Suomen lasten linnakirjasta (Minerva 2011) Anni Swan -mitalilla. Suomen lasten linnakirjan kauniin kuvituksen on tehnyt Laura Valojärvi.

Raili Mikkanen vastaantotti komean hopeisin mitalin palkintoraadin puheenjohtaha Teresia Volotiselta.



Mitalin myönsi IBBY Finland Ry ja se jaetaan joka kolmas vuosi. Palkintoraatiin kuuluivat kirjastonhoitajat Cecilia Eriksson ja Reetta Saine, koululainen Heini Könönen, tiedottaja Jutta Setälä, tutkija ja kirjailija Myry Voipio ja puheenjohtajana erityisopettaja Teresia Volotinen.

Palkintoraati kehui erityisesti Mikkasen taitoa yhdistää faktaa ja fiktiota sekä tuoda mennyt niin nykylapselle kuin -aikuisellekin eläväksi.  Anni Swanin henkilöhahmoja on usein pidetty henkilöinä, jotka ovat joutuneet selviytymään sääty- ja luokkayhteiskunnan muutospaineissa ja samanlaista otetta nähtiin myös Mikkasen tuotannossa.

Raili Mikkanen korosti kiitospuheessaan lasten oikeutta kirjallisiin elämyksiin. Hän oli huolissaan siitä, että valtio tukee liian vähän lasten ja nuorten lukemaan kannustamista. Kuitenkin juuri lukeminen opettaa samaistumaan toisten ihmisten tunteisiin ja tunnistamaan todellisuuden ja kuvittelun eron. Mikkanen toivoi, että aikuiset ohjaisivat lapsia lukemaan ja myös tutustuisivat lasten- ja nuortenkirjallisuuteen osatakseen suositella sopivaa kirjallisuutta.  "Jokaiselle on sopiva kirja jossakin", kuului kirjailijan kannustava viesti niin lapsille kuin heidän vanhemmilleen.

Itse lähdin tilaisuudesta lapsilleni osoitetun omistuskirjoituksen kera. Vaikka muksumme eivät vielä kuulu kirjan otollisimpaan viiteryhmään, viihtyi melkein 3-vuotias esikoisemme kirjan parissa hyvän tovin ennen nukkumaanmenoa. Myös äitiä kirja kiehtoi, joten jahka tästä kesälomailusta selvitään, lisää esittelyä kirjasta on tulossa tänne blogiinkin.

Jos muuten ette ole vielä käyneet Suomen lasten kirjakaupassa Simonkadulla, käykää ihmeessä, mikäli Helsingissä asutte tai vierailette! Kaunis paikka ja täynnä iki-ihania lastenkirjoja!




sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Se on sitten kesä (toukokuusta ja parhaan kommentin palkinto)


Kuten huomaatte, täällä on nyt vähän eri näköistä. Tein keltaisen perhosen kanssa varmasti oman ennätykseni, mutta nyt kaipasin blogin ulkoasuun jotain säpinää. Ajattelin jotakin simppeliä ja yksinkertaista ja päädyin lopulta krumeluureihin, kukkasiin ja pilkkuihin! En ole vielä ihan vakuuttunut tästä uudesta romanttisesta ilmeestä, joten älkää ihan hirveän kovasti järkyttykö, jos muutoksia tapahtuu.

Mutta se näistä pinnallisista, mennään asiaan.

***

Toukokuu oli melko tuskainen lukukuukausi. Aikaa lukemiselle ei tuntunut olevan ja siksi useankin kirjan lukeminen tahtoi olla tökkimistä. Kuvaavaa onkin, että esittelin kaksi e-kirjaa ja yhden äänikirjan. Se kertoo siitä, että lukeminen oli toukokuussa enemmänkin oheistoimintaa kuin nautittavaa uppoutumista.

Kuukauden kiistatta paras oli Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, ensimmäinen lukemani täyspitkä e-kirja muuten. Ihastuin lukemaani niin, että Kähköstä on luvassa lisää myös kesäkuussa.

Kuukauden klassikon titteliä pitää Henrik Ibsenin Nora, niin ikään e-kirjana luettuna. Se oli nopea luettava, muttei herättänyt kovin suurta ihastusta.

Keväisten iltojen lenkkiseurana minulla oli Matti Röngän Väärän maan vainaja. Pidin Röngän tyylistä, mutta ihan eniten pidin lukijana toimineesta J-P Palosta!

Historiaa mahtui toukokuuhun kahden kirjan verran. Sattumalta molemmat veivät dekadenttien taiteilijoiden maailmaan. Alkukuussa tunnelmoin idolini Freddie Mercuryn elämäkerran (Laura Jackson) kanssa, sitten sukelsin Kirjailijoiden Helsinkiin (Eino Leino).


Loppukuu meni Elif Shafakin Kirottua Istanbulia tahkotessa. Lukukokemus ei ollut helppo, mutta vaivansa arvoinen kuitenkin.

Sen jälkeen olikin paikallaan tarttua johonkin takuuvarmaan, eli Tuomas Kyrön Miniään.

Miniä sai minut pohtimaan kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden välistä identiteettiristiriitaa. Koska huomasin lukeneeni aiheesta enemmänkin, löytyy tätä suomalaisuuden yhtä perusdilemmaa syväluotaavia teoksia oikealta kesäkuun linkkivinkeistä. Miniän ja Mustien morsiamien lisäksi ehdotan aiheesta kiinnostuneille luettavaksi Miika Nousiaisen Metsäjättiä (pikkukaupunki tai maaseutu, Suomen tapauksessa sama asia) ja Arvid Järnefeltin Isänmaata. Nämä luettuasi huomaat, että asiat ovat muuttuneet sadassa vuodessa lopulta varsin vähän, ainakin tässä asiassa.

En ole unohtanut KBF-keskustelun parhaan kommentin palkintoa, vaikka joku on saattanut sitä jo epäillä. Toukokuussa keskusteltiin bloggaajaidentiteetistä.
(Onkohan minulla joku identiteettikriisi päällä, kun tämä tuntuu nousevan nyt niin voimakkaasti joka asiassa esiin!)
Tällä kertaa parhaan palkinnon saa sosiaaliseksi ja lörpötteleväksi bloggaajaksi itseeän kutsuva Katja Lumiomena-blogista, onneksi olkoon! (Paketti tulossa...!)
Kiitos kaikille muillekin hienoista kommenteista! Ja tervetuloa kaikille uusille lukijoille!

***
Lopuksi vielä muutama sana kesäkuusta. Olemme aivan aluksi reissussa ja suunnitelmissa on matkustelun lisäksi vino pino kirjoja ja ihania kirjallisia kohtaamisia :) Reportaasia on luvassa joko jo pitkin matkaa tai sitten kotiinpaluun jälkeen.
Jo luvatun Kähkösen lisäksi tulossa on ainakin Robert Harrisia. Jorin haasteen myötä myös Arto Salminen kuuluu tämän kuun lukemistoon, kunhan vain kirjastoon ehdin. Myös muutama lupaava historiallinen romaani on odottamassa, joten luettavaahan riittää, ajasta en mene takuuseen!


Ostin oikein tämmöisen lukutuolinkin terassille. Taitaa vaan olla niin monta pihaprojektia tälle kesälle suunnitteilla, ettei paljon ehdi ulkona lueskelemaan. Tai ehkä keskityn tästä käsin työnjohdollisiin tehtäviin ;)

Yours,
Amma

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Ota riski ja rakastu kirjaan


Marjis laittoi eilen tämän vuoden parhaan haasteen liikkeelle! Se sai minutkin pyörtämään pyhät puheeni haastelakosta.

Oikeastaan tarkoitukseni oli lähestyä teitä toukokuun koosteella ja parhaan kommentin palkinnolla, mutta koska Jori mätkäytti minulle haasteen Arto Salmisen muodossa, riennän vastaamaan haasteeseen ja jätän koosteet huomiselle.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?
1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan. 
2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi. 
3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan. Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

Kun lähetät haasteen eteenpäin, kopioi mukaan myös säännöt ja haasteen kuva. Haasteesta saa myös kieltäytyä, jos on jo esimerkiksi ehtinyt tai ei vain halua osallistua. Silloin haastaja voi siirtää haasteen jollekulle toiselle.



Jori mainitsikin haastamisen yhteydessä, että olemme viime aikoina viihtyneet samojen kirjojen parissa. Siksi vaatikin vähän pohtimista keksiä sellainen kirja, jota Jori ei olisi jo lukenut. Mutta olisikohan John Berendtin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa sellainen?

Lisäksi haluan heittää haasteen Minnalle Ilselään. Minna-raukan ensikosketus Antti Tuuriin oli vähän ankea ja vieläpä minun syytäni, joten haluan antaa Minnalle ja Tuurille vielä toisen mahdollisuuden. Siispä Kylmien kyytimies odottaa sinua, Minna :)

Huomenna sitten palaan koosteen ja palkintoseremonian kera. Nyt kaikille oikein hyvää vaikkakin vetistä koulujen päättäjäisiltaa!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...