torstai 31. toukokuuta 2012

Tuomas Kyrö:Miniä


Tuomas Kyrön Miniää myytiin vain yhden päivän ajan Kirjan ja ruusun päivänä huhtikuussa. Kyrö-fanina olen malttanut säästellä kirjaa tänne asti, mutta nyt kaipasin muutaman pitkän luku-urakan jälkeen jotain nopeasti luettavaa.

Molemmissa Mielensäpahoittaja -kirjoissa on silloin tällöin vilahtanut Miniä, tuo halailemaan tuppautuva kaupunkilais- ja naisihminen. Tässä kirjassa puheenvuoron saa Miniä itse. Mitä tapahtuu kun rauhallinen vapaa viikonloppu valkoviinilasillisen ja sisustuslehden kanssa vaihtuu kasikymppisen appiukon vahtimiseksi?

Miniässä Kyrö jatkaa tutulla ja hauskalla tyylillään ja useampaankin otteeseen suupieleni kääntyivät lukiessa virneeseen. Kirja sai myös mietteliääksi, sillä se kuvasti varsin hyvin itsellekin tuttua kahden täysin erilaisen kulttuurin yhteentörmäystä. Jos isältäni kysyttäisiin, hän näkisi minut varmaan Miniän kaltaisena. Isolla piäkirkolla asuvat ystävät pitänevät minua luultavasti enemmän maalaisena. Itsekin tunnen samaistuvani enemmän Mielensäpahoittajaan kuin Miniään, vaikka meitäkin erottaa "puoli vuosisataa ja elämänkatsomus".

Ehkä kaikista parhaiten sopisin Mielensäpahoittajan pojan eli siis Miniän aviomiehen rooliin. Aviomies kun Miniän mielestä häilyy jossakin 1950-luvun ja 2010-luvun, kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden, konservativismin ja moderniuden välimaastossa. Ulkopuolisesta se voi vaikuttaa sekopäiseltä kahtiajakoisuudelta, mutta asianosaisella nämä palikat saattavat olla pään sisällä ihan sulassa sovussa.

Arvioni meni ehkä hieman off topic, mutta tarkoitukseni oli havainnollistaa, että kuten Mielensäpahoittajassa ja Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -kirjassa, tässäkin huumorin taustalla kulkee myös lämmin ja syvällisempi juonne. Jos olet siis pitänyt aiemmista kirjoista, pidät varmasti Miniästäkin!

PS. Kun nyt jäin pohtimaan tätä kaupunkilaisuuden ja maalaisuuden jäytävää ristiriitaa, huomasin lukeneeni muitakin aihepiiriin liittyviä teoksia. Nämä löytyvät kesäkuun ajan oikeasta sivupalkista linkkeinä!

Tuomas Kyrö: Miniä
Kirjakauppaliitto
122s.

maanantai 28. toukokuuta 2012

Elif Shafak: Kirottu Istanbul


Luettuani vuosi sitten Rakkauden aikakirjan, olin ihan vakuuttunut, ettei Elif Shafak ole minun kirjailijani. Siksipä ajattelin jättää Kirotun Istanbulin suosiolla väliin. Mutta niin moni kirjaa suositteli, että päätin kuitenkin antaa Shafakille toisen mahdollisuuden.

Olipa ristiriitainen lukukokemus! Ensimmäiset pari sataa sivua olin kuolla pitkästykseen. Olin useita kertoja aikeissa jättää kirjan kesken, mutta koska olen hirveän huono siinä, jatkoin kuitenkin lukemista, vaikka se tuntui välillä partaterien nieleskelyltä Toki on myönnettävä, ettei suhteellisen hektinen ajankohta varmasti ainakaan tukenut kirjan avautumista. Ja oli kirjalla omat hetkensäkin, pidin valtavasti Baku-tädistä ja armenialaisten kansanmurhan käsittely niin armenialaisten kuin turkkilaistenkin näkökulmasta oli todella kiinnostavaa.

Kirja kertoo kahdesta nuoresta naisesta: amerikanarmenialaisesta Armanoushista ja turkkilaisesta Asyasta. Armanoush lähtee Turkkiin tutustumaan omaan armenialaiseen menneisyyteensä, ikänsä äpärän mainetta kantanut Asya taas ei välittäisi tietää menneisyydestä mitään. Tyttöjen ohella kirja sisältää melkoisen määrän sivuhenkilöitä, turkkilaisen ja armenialaisen kulttuurin esittelyä, kansanperinnettä, yliluonnollisia aineksia, aikatakaumia sekä poliittisia kannanottoja. Melkoisen haastava kokonaisuus siis.

Ehkä Shafak pääsi kaikkien elementtien kanssa sinuiksi vasta kirjan loppupuolella tai sitten minä pääsin, mutta kirjan viimeiset pari sataa sivua luin jopa mielelläni. Tarina alkoi lopulta edistyä ja rullata huomattavasti alkuopuoliskoa sujuvammin. Joten kirjasta jäi siis ihan mukava jälkimaku, vaikka niin paljon sen kanssa alussa tuskittelinkin.

Henkilö- ja turkkilaisen yhteiskunnan kuvaus olivat ehdottomasti kirjan parasta antia. Täytyy nostaa kirjailijalle hattua tulenaran armenialaiskysymyksen nostamisesta kirjan aiheeksi. Kirjan lopussa kerrotaankin, kuinka Shafak joutui Turkissa vaikeuksiin kirjassa esitettyjen kannanottojen vuoksi ja häntä uhattiin jopa kolmen vuoden vankeudella. Mautonta tai ei, lopulta onnellisesti päättynyt tapahtumasarja toi kirjaan oman lisäsyvyytensä: tietyt asiat ovat Turkissa todellakin arkoja ja aristavia.

Kirjaa on luettu ympäri blogistaniaa paljon. Tällä kertaa linkitän Sannalle Luettua-blogiin, josta löytyy laajasti linkkejä toisiin arvioihin. Yritän lähipäivinä itsekin ehtiä lueskelemaan muiden arvioita kirjasta!

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Gummerus 2012
498s.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet


Vähän noloa, että melkein kuopiolaisena olen lukenut tätä ennen Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjasta vain Lakanasiivet. Eikä sekään edes erityisesti säväyttänyt, vaikka kuopiolaiselementtejä arvostinkin.

Monet blogikollegat ovat kuitenkin jaksaneet Kähköstä hehkuttaa, joten olen alkanut epäillä olevani väärässä. Ja nyt elän vahvassa toivossa, että saan toimia kesällä hyville blogiystäville Kuopio-oppaana! Joten pitihän Kähköseen lievästä ennakkoasenteesta huolimatta tarttua. Täytyy sanoa jo heti, että olin väärässä. Kyllä pidin Mustista morsiamista, pidinpä hyvinkin!


Tarina käynnistyy, kun Anna lähtee Riistaveden Melalahdelta (olen muuten ollut täällä töissä) Kuopioon piikomaan. Annan palveluspaikka on armeijan kasarmilla asuva lapseton tohtori vaimoineen. Nuori, viaton ja kokematon maalaistyttö on isolla kirkolla ihmeissään. Valoja, liikennettä ja ihmisiä, jotka näyttävät aivan toiselta kuin kotipuolessa, käyttäytymisestä puhumattakaan. Tomera Anna kuitenkin sopeutuu uuteen elämäänsä ja kohtaa ohimennen miehen, jonka tummina kekäleinä palavat silmät jäävät mieleen kummittelemaan kuukausiksi.

Seuraa rakkautta, surua, avioelämää ja yksinäisyyttä, jälleennäkemistä. 30-luvun poliittisesti kiihkeät vuodet repivät perheitä ja naapurustoja rikki. Olen iloinen, että luin syksyllä Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit,  joka syvensi lukukokemusta melkoisesti.

Vaikea sanoa, mistä ei-savolaiset Kähkösen kirjoissa pitävät. Minulle Mustat morsiamet oli nimittäin ennen kaikkea romaani omalla äidinkielellä, itselle tutuissa ja rakkaissa maisemissa. Murteen käyttäminen kaunokirjallisuudessa on melko riskaabelia. Ensiksikin ei-savolaisia murteen käyttäminen saattaa ärsyttää tai lukeminen tuntua ainakin hankalalta. Toisaalta jokainen murretta taitava uskoo tietävänsä, miten sitä pitäisi käyttää oikeaoppisesti. Esimerkiksi savon murteesta on lukemattomia variaatioita ja viäntämisen vahvuus vaihtelee kylittäin. Epäonnistumisen vaara on siis ilmeinen. Sirpa Kähkösen savo on kuitenkin minulle juuri sitä oikeaa murretta: lämmintä, leveää ja rytmikästä. Ei välttämättä sitä, mitä itse käytän, ennemminkin sitä, mitä mummoni puhui. Lukiessa tuntui siltä kuin olisin keinunut maammojen keinuttamassa kehdossa. Tästä voi päätellä sen, että puheenparsi on uskottavaa 30-lukuunkin  suhteutettuna.

"Ällee oli." Onko rytmillisesti ja äänteellisesti kauniimpaa lausetta koko suomen kielessä?!

(Ja muistatteko, että koskaan blogiurani aikana olisin omistanut kokonaista kappaletta kielen hehkuttamiselle? Nythän se syykin selvisi epälingvistiselle luonteelleni: en syty suomen kielestä!)

Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet on varsin oivallisesti kirjoitettu historiallinen romaani, jonka historiaosuutta voi pitää ansiokkaana ja vakuuttavana. Myös kasvu- ja parisuhdekertomuksena kirjassa riittää syvyyttä. Ihan varmasti tulen siis jatkamaan Kuopio-sarjan parissa.

Ja ai niin, pari autenttista vierailupaikkaakin on jo mietittynä!

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet
Otava/Elisa Kirja e-kirja 2011 (alkup.1998)
288s.

sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Tukku haasteita!

Minua on viime viikkoina muistettu lukuisilla haasteilla, kiitoskiitoskiitos! Vastaaminen on jäänyt, koska olen ollut niin kiireinen. Tiedättekö, ennen kuin minulla oli omakotitalo, haaveilin pihasta, jossa lueskelisin suunnilleen näin:


Todellisuudessa kynnän, kylvän, haraan ja istutan, levittelen muoveja ja siirtelen kiviä. Varokaa siis kaikki omasta pihasta haaveilevat, tämä on yhtä suurta bluffia kaikki!

Mutta nyt kun mies on työmaalla, lapset nukkuvat ja jostakin syystä itseäni ei vielä väsytä, ajattelin hoitaa rästiin jääneet haasteet pois alta. Ottakaa siis mukava asento, tässä menee jonkin aikaa!

***

Ensiksikin sain Paulalta Luen ja kirjoitan -blogista Jos minä saisin päättää -haasteen. Haaste on pöyristyttävän vapaamielinen ja laaja ja täten siksi melkein mahdoton vastattava, mutta ehkäpä jotain keksin.

JOS MINÄ SAISIN PÄÄTTÄÄ...
1. Poikani 3-vuotisuhma menisi jo ohi.
2. Tai vaihtoehtoisesti haluaisin lehmän hermot.
3. Joku saisi niin lapseni kuin mieheni toteuttamaan vanhaa viisautta: vie mennessäs, tuo tullessas.

Mutta mitäs näistä maallisista, 1 ja 3 saattavat joskus jopa toteutuakin. Jos mennään pienen pesämme ulkopuolisiin asioihin:
4. Rautakauppojen asiakaspalvelu ei muistuttaisi erehdyttävästi Spede Pasasen kuulua sketsiä.
5. Eettinen päteminen ja sosiaalisen statuksen nostaminen omalla erinomaisuudella jäisivät pois muodista.
6. Pehmeämmät arvot ja pienemmän puolustaminen tulisivat aidosti muotiin.
7. Ihmiset osaisivat käytöstavat.
8. Maamme teillä ei ajelisi ainoatakaan rattijuoppoa.

Näitähän tulisi vaikka millä mitalla, kun nyt vauhtiin kerran pääsin. Mutta eiköhän näidenkin toteuttamisessa ole jo riittävästi haastetta ;) Lämmin kiitos Paulalle!

***

Pihi nainen muisti minua Rakkautta on -haasteella, tänk juu sinnekin! Haasteesta kerrotaan seuraavaa:
 Rakkautta on... -sarjassa on ajatuksena koota kaikkia pieniä rakkaudesta kertovia tekoja arkielämässä. Melkoisen imelää, mutta minusta on ajoittain ihanaa pysähtyä ajattelemaan, millä hyvinkin pienillä eleillä osoitamme rakkauttamme lähimmäisiämme kohtaan. Rakkaudenosoitukset voivat olla puolisoa, äitiä, isää, sisaruksia, lemmikkiä tai vaikka itseään kohtaan. Tärkeintä on vain tuntea saavansa ja antavansa rakkautta. Teot eivät kaipaa selittelyä, vain se on tärkeää, että sinä itse tunnet sydämessäsi jotain niiden pienten tai vähän suurempien eleiden, hetkien, tekojen, ajatusten kautta.

Rakkautta on... olla mainitsematta siitä itseäsi suunnattomasti ärsyttävästä asiasta, mitä rakkaasi tekee jatkuvasti. Joskus ne sanat voi nielaista!
Rakkautta on... Kun hän tekee minulle kaakaon ja muistaa, että haluan sen vain lievästi sekoitettuna.
Rakkautta on ... Kun syli on täynnä ja naama märkä pusuista. Kun yöllä on ahdasta ja hiki kahden tuhisijan painautuessa kylkiin kiinni. Pienet kasvot ikkunassa katsomassa kun lähdet ja taas ikkunassa, kun tulet.

***

 11 asiaa -haasteen olen puolestani saanut sekä Jaanalta että Elma Ilonalta. Suuret kiitokset!
Ensin Jaanan kysymykset:
1. Muistorikkain päiväsi? 
Molempien lasteni syntymät ovat piirtyneet mieleen hyvinkin tarkkaan.

2. Kesäsuunnitelma numero 1. 2012?
Olemme lähdössä heti kesäkuun alussa mökkeilemään Etelä-Suomeen. Muutenkin odotan kesää malttamattomana, sillä saamme lomailla tänä kesänä paljon yhdessä.

3. Kesäbiisisi, vai onko sinulla sellaista?
Tähän on vain yksi vastaus: Anna Hanskin Tule poika uimaan!

4. Mitä sinulle tulee ensimmäiseksi mieleen sanasta Venäjä?

Historia. Tänä päivänä täytynee varmaan mainita myös jääkiekkotappio, vaikken itse jääkiekkoa seuraakaan.

5. Kirjasto, kirjakauppa vai antikvariaatti/kirpputorit, toisin sanoen mistä hankit kirjasi?

Kaikista näistä!

6. Paras paikka Suomessa?
Oma koti. Myös oma ja miehen koti Pielavedellä ovat rakkaita.

7. Milloin opit lukemaan?
Muutama päivä ennen kouluun lähtöä 6-vuotiaana. Ellen ihan väärin muista, ensimmäinen sana (nimiä lukuunottamatta) oli kana.

9. Mitä historia sinulle merkitsee?
Historia on ammatti, harrastus ja elämänasenne. Tarkastelen oikeastaan kaikkia elämän asioita, tapahtumia ja ilmiöitä historian kautta.

10. Mitä urheilua harrastat mieluiten ja miksi?

Kävelylenkkeilyä, uimista ja tanssimista. Syksyllä aloitin myös voimajoogan, josta pidin paljon. Olen liikkujana leppoisa ja sitkeä, en tykkää yhtään mistään reuhtomisesta, pumppaamisesta tai höseltämisestä.

11. Lempielokuvasi?
Kaikki Charlie Chaplinen elokuvat. Esimerkiksi Diktaattori ja Nykyaika ovat kertakaikkisen nerokkaita, hauskoja mutta myös koskettavia teoksia.

***

Sitten Elma Ilonan kysymyksiin:
1. Mikä sää (tai muu luonnonilmiö) sinä olisit?
Jaahas, olisin kirkas ja tyyni kesäilta, missä kuikat huutelisivat. Mutta kauempana taivaalla olisi muutamia ukkospilviä muistuttelemassa, että tyyni käy yleensä myrskyn edellä.
2. Minkä väristä vaatetta ei vaatekaapistasi löydy?
Sinapinkeltaista ja lohenpunaista. Molemmat ovat kuuluneet inhokkeihini, mutta nyt olen huomannut himoitsevani jotakin jälkimmäisen väristä...
3. Mitä sellaista haluaisit oppia, mitä et vielä osaa? 
Paljonkin! Haluaisin oppia vieroksumaan kaikkea makeaa.
4. Kerro jokin kokemasi Felix Culpa (= onnekas vahinko).
Melkein kaikki tärkeät ja merkittävät asiat ovat olleet sellaisia! Ihan alkaen tapahtumasta, josta alkoi pitkä kehitys, jonka seurauksena aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa liki 12 vuotta sitten.
5. Nimeä yhdestä kolmeen sarjakuvahahmoa, joista pidät.
Aku Ankka ja Kamujen kissa ja koira. En edes tiedä niiden nimiä. Okei, myönnän, etten tunne sarjakuvia yhtään.
6. Rakkain musiikkimuistosi?
 Muutamat laulut, joita perheenjäsenet ja sukulaiset ovat minulle lapsena laulaneet. Erityisesti erään vanhemman sukulaisen laulamat vanhojen suomifilmien iskelmät ovat sellaisia, joita hellin mielessäni.
7. Millä kulkuneuvolla tekisit unelmalomasi? (Juna, laiva, lentokone, kuumailmapallo, jalat... muu, mikä?)
Olemme usein puhuneet junamatkasta Euroopan halki. Tämä tuli siis mieleen vasta sitten kun olimme ylittäneet perinteisen reili-iän!
8. Katso ympärillesi huoneessa, jossa olet. Jos saisit pitää vain yhden siellä olevista tavaroista, mikä se olisi?
Keittiö: vanha kuparinen kahvipannu, jonka olen saanut lapsuudenkotoani.
9. Jos tietäisit kuolevasi huomenna, mitä nauttisit viimeiseksi ateriaksi?
Varmaan pizzaa super-extrajuustolla :)
10. Onko lasisi puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä?
Useimmiten täynnä.
11. Mieleenpainuvin paikka, jossa olet lukenut kirjan?
Olin opiskeluaikana kesätöissä kotiseutumuseossa, jossa oli joskus päiviä, ettei vieraita käynyt yhtään. Luin valtavassa tuvassa, 1800-luvun amerikkalaismallisessa keinutuolissa useita kirjoja.

***

Huh, hikeä otsaltani pyyhkien totean, että nyt olen suorittanut kaikki tähänastiset velvoitteeni. Omien kysymysten keksimiseen ei puhtini taida tällä kertaa riittää. Mutta kaksi edeltävää haastetta on tervetullut kuka tahansa lukija itselleen nappaamaan!

Nyt taidan pestä hampaat ja mennä lukemaan tuota kuvassa olevaa kirjaa, mitä jo eilen pääsin vähän ulkoiluttamaan. Ihan varauksettoman ihastunut en ainakaan vielä toistaiseksi ole, se väliaikatietona kerrottakoon!



perjantai 18. toukokuuta 2012

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki

Olen tuonut omaa savolaisuuttani esille niin paljon, että reiluuden nimissä on varmasti hyvä mainita, että olen todellinen Helsinki-fani. Voisin kuljeskella sen kaduilla päiväkausia, katsella ihmisiä, haistella puistoja ja tunnustella kivitalojen pintaa, kuunnella, millaisia tarinoita niillä olisi kerrottavanaan. Harmillisesti maamme pääkaupunki on kannaltani katsottuna niin syrjässä, ettei sinne useinkaan tule lähdettyä.



Olikin mukava päästä kuljeskelemaan katuja ihastuttavan boheemissa hengessä Eino Leinon Kirjailijoiden Helsinki -teoksen mukana. Täytynee selventää, ettei kyseessä ole SE Eino Leino. Kirjan kirjoittaja on vuonna 1946 syntynyt helsinkiläinen toimittaja. Anekdoottina on pakko mainita, että hänestä ounasteltiin tyttöä ja nimikin olisi ollut jo valmiina: Aino Maria! Tulikin poika, mutta kuitenkin Eino Leinon, ei allekirjoittaneen kaima. Ei huonosti sekään:)

Kirjailijoiden Helsinkiä selatessaan lankoni käytti kirjasta termiä 'kuivahkon näköinen'. Riippuu näkökulmasta. Jos ei ole kiinnostunut kirjailijoista ja paikkoihin liittyvistä historiallisista anekdooteista, ei tästä kirjasta varmasti syty. Mutta jos mainitut asiat kiinnostavat, kannattaa kirjaan ehdottomasti tutustua.

Leino kuljettaa lukijaansa Runebergin jalanjäljillä, Aleksis Kiven synkissä laitakaupungeissaen, Maila Talvion Linnunlaulun kokoontumisissa, Mika Waltarin nuoruusvuosissa.  Niin ja tietysti sen toisen Leinon kosteanhuuruisissa illoissa. Lähemmäksi nykyaikaa tullaan esimerkiksi Hannu Mäkelän ja Arto Mellerin mukana.

Tutuksi tulevat yhtä hyvin Kruununhaka, Töölö kuin Kalliokin. Tällainen satunnainen Helsinki-turistikin pysyi hyvin mukana, mutta varmasti niille, joille Helsinki on tutumpi, kirja antaa paljon enemmän. Oman haasteensa toi myös se, että kirjan rakenne on maantieteellinen ja sekin varsin löyhä. Kronologian uupuminen ei sinällään haittaa, mutta asettaa tiettyjä vaatimuksia kotimaisen kirjallisuuden tuntemukselle.

Kirjan lopussa on hyvät hakemistot paikannimistä, samoin kartat, joihin keskeisimmät kirjassa mainitut Helsingin keskustassa olevat paikat on merkitty. Kirjan kanssa voi siis aivan hyvin lähteä kävelyretkelle tunnelmoimaan vuosikymmenten virtojen mukana.

Pitkästä aikaa minullakin on kesäkuussa Helsingin matka tiedossa. Ottaisin kirjan ehdottomasti mukaan, mutta matkaseurasta johtuen taidan jättää kirjailijat tällä kertaa väliin ja ihmetellä kiltisti Korkeasaaren ihmeitä. Seuraavaan kertaan siis :)

Eino Leino: Kirjailijoiden Helsinki
Gummerus 2012
250s.

PS. Jos et ole vielä kertonut bloggaajaidentiteetistäsi, vielä ehtii!

tiistai 15. toukokuuta 2012

KBF: Millainen on bloggaajaidentiteettisi?





Uusille lukijoille (tervetuloa!) kerrottakoon, että KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.


Jo useamman kuukauden ajan olen pyöritellyt mielessäni kysymyksiä omasta ja toistenkin bloggausidentiteetistä. Siihen ovat johtaneet lukuisat eri blogeissa käydyt mielenkiintoiset keskustelut. Koska olen ollut löperö ja leväperäinen, en muista tähän hätään muita kuin  Sallan lukupäiväkirjan hienon alustuksen tekijänoikeuksista ja Morren maailmassa käydyn kiinnostavan keskustelun siitä, tulisiko bloggaajien käsitellä esikoiskirjailijoita silkkihansikkain.


Tässäkin keskustelussa kävi ilmi, että näemme asemamme kirjabloggaajana kukin vähän eri tavalla. Toiset kokevat pitävänsä henkilökohtaista lukupäiväkirjaa, joka sattuu olemaan netissä muiden luettavana. Toisaalta on myös muutamia bloggaajia, jotka saavat kirjoittamisestaan jopa korvausta. Suurin osa blogien kirjoittajista sijoittunee varmasti johonkin välimaastoon.


Omassa "oikeassa" elämässäni saan aika paljon selitellä kirjablogikonseptia. 
"Maksetaanko siitä?"
"Ketkä blogia lukevat?"
"Saako sinne kommentoida kuka vaan?"
"Saatko tosiaan ilmaiseksi arvostelukappaleita?"
"Miten rupesit pitämään blogia, miksi?"
Ja ehkä suosikkini:
"Sinä siis luet kirjan ja sitten kirjoitat siitä nettiin?" ja päälle kysyvä, odottava ilme ja lausumaton "Entä sitten?!"


Tosiasiahan on, että lukemiseen ja bloggaukseen saa käytettyä aikaa ihan niin paljon kuin haluaa. Ajankäytön puolesta bloggaamisesta voisikin tehdä ammatin. Valitettavasti kirjablogipuolella tulot olisivat laihanlaiset.


Siitä huolimatta haluan ajatella olevani blogiammattilainen siinä mielessä, että minulla on oma sisäinen ajatusmallini siitä, miten haluan tätä blogia kirjoittaa ja kehittää. Kirjoitan blogia selvästi lukijoilleni, vaikka toki omaankin muistiin jäävät ajatukset ovat tärkeitä. Koska saan arvostelukappaleita, katson, että minulla on myös velvollisuuksia. Ei sellaisia, että olisi pakko mainostaa tai tykätä, mutta asiallisen ja "ammattimaisesti" tehdyn bloggauksen kirja kuin kirja ansaitsee. 


Aika usein tunnen, että mielipiteelläni on oikeasti merkitystä.  Se on mahtavaa! Joskus tunnen pienoista kauhua, kun huomaan koululaisten rynnänneen blogiini Minna Canth-esitelmän vuoksi. En ole niinkään huolissani plagioinnista, vaan siitä, että omat vaatimattomat mielipiteeni turmelevat nuoren sukupolven! Joskus olen tullut lukeneeksi teoksen, josta ei löydy netistä tiedon murentakaan. Silloin mietin, että tämä minun ajatuksenvirtani voi olla ainoa merkintä, mikä jää bittitietoisuuteen. Tai ehkä se katoaa sinne muiden ykkösten ja nollien sekaan, mene ja tiedä.


Toisaalta tämä on kuitenkin harrastus. Välillä on mukavaa höpötellä ihan omiaan tai sitten pitää vähän taukoa, jos lukeminen tai kirjoittaminen ei maistu tai muut kiireet painavat päälle. Jos bloggaisin oikeasti työkseni, laskeutuisi mahdollisesti jonkinlainen rautavanne otsalleni välittömästi.


Millainen on sinun identiteettisi bloggaajana? Koetko olevasi iloinen amatööri vai raskaan sarjan ammattilainen? Onko kirjablogeilla merkitystä kirjallisessa keskustelussa ja jos on niin minkälaista? Huomioitko sen bloggaamisessasi?


Anna äänesi kuulua!


(Kuvat http://office.microsoft.com/en-us/?CTT=97)





lauantai 12. toukokuuta 2012

Elisa Kirja -palvelu

Sanoista tekoihin, sadepäivänä on aikaa kirjoittaa vaikkapa lupaamaani Elisa Kirja -esittelyä. Kyseessä ei siis ole maksettu, sponsoroitu tai edes pyydetty mainos. Mutta koska e- ja äänikirjojen käyttö monia varmasti kiinnostaa, niin esittelen tässä yhden, itse hyväksi havaitsemani vaihtoehdon. Kuvat olen lainannut Elisa Kirja-sovellusta esittelevältä sivulta. Samalta sivulta voi tarkistaa, millaisilla laitteilla sovellus toimii.


Minulla ei ole erillistä lukulaitetta, vaan käytän lukemiseen ja äänikirjojen kuunteluun HTC Desire-puhelintani. Epäilemättä varsinainen lukulaite on varmasti lukemiseen parempi, mutta en halua kuljettaa erillistä laitetta mukanani, känny sen sijaan on yleensä aina kassissa. Eniten luenkin spontaanisti hiekkalaatikon reunalla, jonottaessa virastoissa yms. tyhjäkäyntitilanteissa, missä oikeaa paperikirjaa ei välttämättä ole mukana. Minusta puhelimesta lukeminen myös sängyssä on mukavaa puuhaa, kun ei tarvitse kannatella raskasta kirjaa käsissään ja voi hyvn lukea valojen jo sammuttua :) Tärkeintä tietenkin on se, että minusta kyseisen puhelimen näyttö on riittävän iso ja kuva terävä ja valoisa, jotta lukeminen on miellyttävää.

Puhelimen hankkimisen yhteydessä kauppias mainosti minulle Elisa Kirja -palvelua, joten latasin sovelluksen puhelimeen ilmaiseksi. Minulla on siis puhelimessani oma kirjahylly, jota voin käyttää myös toiselta puhelimelta tai tietokoneelta. Kirjat eivät ole aikarajattuja, joten kirjojen pariin pääsee myöhemminkin. Kirjahyllyn kautta pääsee itse kauppaan ostoksia tekemään.


Kirjojen lataaminen on helppoa. Sen kun klikkaat haluamaasi kirjaa ja lataat sen puhelimelle. Äänikirjojen lataus kestää luonnollisesti kotvan kauemmin kuin e-kirjan. Ostokset voi maksaa esimerkiksi kerran kuukaudessa lähetettävällä erillisellä laskulla.


Lukemisen voi aloittaa heti kun kirja on ladattu. Sivua vaihdetaan omassa puhelimessani pyyhkäisemällä. Fontin kokoa voi muuttaa. Kun lukemisen haluaa lopettaa, sivuun voi lisätä täpäyttämällä sivumerkin ja lukeminen jatkuu seuraavalla kerralla siitä, mihin viimeksi jäit. Kirjanmerkkeihin voi palata myöhemmin listan kautta, joten niillä voi myös merkitä kiinnostavia kohtia.


Äänikirjaa voi kuunnella joko kuulokkeilla tai ilman. Itse olen huomannut myös käytännölliseksi autoillessa liittimen, jolla puhelimen saa kytkettyä auton stereoihin (Tosin nyt olen luopunut tästä, sillä yleensä autoilen lasten kanssa ja pienilla padoilla on tarkat korvat. Mutta koska Elisa Kirja sisältää myös lastenkirjoja, saa tällä systeemillä ohjelmaa pidemmillekin automatkoille!)

Äänikirjat toimivat tavallisen soittimen tapaan play/pause/stop-toimintoineen sekä kelauksineen. Myös sivumerkken tekeminen onnistuu samaan tapaan kuin e-kirjoissa. Lisäksi palvelussa on sinänsä tarpeellinen torkkutoiminto, mutta itse en sitä käytä, koska poikkeuksetta herään torkkukytkimeen!

Olen käyttänyt palvelua reilun vuoden ja ollut siihen erittäin tyytyväinen. Joskus on ollut joitakin ongelmatilanteita, mutta lopulta ongelma on paikallistunut omaan kalustooni, ei itse palveluun. Oikeastaan ainoa huono puoli on se, että e-kirjat ja äänikirjat ovat hinnaltaan varsin korkeita. Jotakin luettavaa toki löytyy alle kympilläkin, mutta pääsääntöisesti kirjat maksavat 15-30 euroa, mikä tuntuu erityisesti e-kirjasta kovalta hinnalta. Toisaalta palvelun kuukauden ym. tarjoukset kannattaa hyödyntää, sillä silloin luettavaa ja kuunneltavaa saa sopuhintaan. Esimerkiksi tällä hetkellä on menossa laaja tarjouskampanja äitienpäivän kunniaksi. Palveluun pääsee myös tutustumaan ilmaisten klassikkojen kautta. Itse olen paikkaillut paljonkin yleissivistyksen aukkoja sähköisten klassikkoteosten avulla.

Siinäpä pähkinänkuoressa tämä palvelu ja omat kokemukseni. Täytyy sanoa, että nyt kun olen tähän vaivattomuuteen tottunut, tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta lähteä esimerkiksi lainaamaan kirjastosta äänikirjoja CD-levyinä. Parasta minusta onkin juuri se vaivattomuus: sähköinen kirjahyllyni kulkee mukanani koko ajan missä sitten olenkin. 


Esittäkää kysymyksiä, mikäli sellaisia heräsi. Vastaan mielelläni, jos suinkin osaan! Mitä muita vastaavia palveluita on ja käytettekö niitä? Kokemuksia?

perjantai 11. toukokuuta 2012

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja (äänikirja)


Minun on pitänyt jo pitkään tutustua Matti Röngän kehuttuun tuotantoon, mutta aina se on jäänyt. Samuli Edelmanin tähdittämä Viktor Kärppä-tv-filmatisointikin jäi katsomatta. Kun sitten Elisa Kirja tarjosi Väärän maan vainajaa äänikirjana alennuksessa, päätin tarttua tilaisuuteen. (Muuten, tästä Elisa Kirjasta tulee aina silloin tällöin mainittua. Ajattelin kirjoittaa siitä erikseen postauksen, en siis mainoksena, vaan puhtaasti tietoiskuna. Sellainen siis joskus tulossa, en vain tiedä milloin, tämä toukokuu näyttää niin kiireiseltä, että pyörryttää!).

Olen aiemminkin maininnut, että minua ei häiritse tutustua kirjasarjoihin epäjärjestyksessä, sillä hyviä sarjoja voi lukea sikinsokinkin. Viktor Kärppä- dekkarit kuuluvat tällaisten laatukirjojen joukkoon. Minulta varmasti jäi nyansseja ymmärtämättä, mutta varsin vaivattomasti pystyin solahtamaan sortavalaisen, entisen puna-armeijan erikoismiehen, nykyisen suomalaisen rakennusurakoitsijan ja perheenisän elämään.

Viktor Kärppä liikkuu niin sanotulla harmaalla alueella. Toiselta puolin hän on suhteellisen kunnollinen  yrittäjä, mutta toisaalta hän asioi sulavammin pikkurikollisten ja Venäjän mafian kuin pääkaupunkiseudun Lions clubin kanssa. Tässä tarinassa Kärppä löytää ruumiin, joka sattuu olemaan tuttu tai ainakin vähän niin kuin oman kylän poikia. Kun ruumis katoaa, lupaa Kärppä vainajan äidille tuoda tälle pojan takaisin kotiin. Harmillisesti hänelle tuodaan varsin voimakkaasti joka taholta esille, ettei tähän soppaan kannata lusikkaansa pistää.

En välttämättä kutsuisi tätä kirjaa perinteisessä mielessä dekkariksi. Minusta kirja ei myöskään ollut mitenkään erityisen jännittävä ja siten jännityskirja. Siitä huolimatta viihdyin tarinan parissa pienen alkukohmeuden jälkee erinomaisesti. Se johtuu Röngän herkullisesta kielenkäytöstä. Kirjailija käyttää tarinointitaitoaan niin hyvin, että lukija/kuuntelija viihtyy, vaikkei itse juoni kovin monesta peruspalikasta koostukaan. Myös Kärpän etninen tausta tuo oman karjalaisen viehätyksensä kirjaan.

Äänikirjan luki Jukka-Pekka Palo. Pidin hänestä jo valmiiksi paljon, joten odotukset lukijan suhteen olivat korkealla. Aluksi Palon melkein monotoninen luenta hämmensi, mutta aikaa myöten selvisi, että Kärpän rooli esitettiin tarkoituksella eleettömästi, kun taas poliisi Korhosen kanssa kieli liikkui jo kiitettävän liukkaasti. Ehdoton suosikkini oli Kärpän vaimo Marja, jota esittäessään Palo oli ilmiliekeissä!

Pakko siis sanoa, että tulen varmasti Viktor Kärpän seuraan palaamaan jatkossakin, mutta nimenomaan äänikirjana. Sen verran tiukan kiinnityksen Jukka-Pekka Palo teki roolisuorituksellaan Röngän tarinaan.

Matti Rönkä: Väärän maan vainaja
Gummerus 2011 äänikirja
Lukija Jukka-Pekka Palo
6h 3min

tiistai 8. toukokuuta 2012

Henrik Ibsen: Nora

Hyödynsin pitkästä aikaa Elisa Kirjan mainiota ilmaisten klassikkokirjojen kokoelmaa lukemalla Henrik Ibsenin Noran, näytelmän, joka paremmin Nukkekotina tunnetaan.



Näytelmä alkaa auvoisessa perheonnessa: pankinjohtajan asemaan kohonnut Torvald ja hänen pikkuvaimonsa Nora elävät lastensa kanssa asemansa mukaista perhe-elämää. Tarinan edetessä kuitenkin paljastuu, ettei kaikki olekaan aivan sitä, miltä näyttää. Nukkekoti on kaunis, mutta sen sisällä molemmat aviopuolisot leikkivät omaa nukkeleikkiään. Koittaa aviokriisi, joka haastaa molemmat miettimään sitoutumistaan toisiinsa.

Nukkekoti on statukseltaan ehta klassikko. Näytelmän naisen asemaa ja perinteistä avioliittokäsitystä syväluotaavat ja kritisoivat elementit ovat pitäneet sen pinnalla jatkuvasti. Tämä lukemani Nora on näytelmän ensimmäinen suomennos.Vaikka yleensä olen klassikoissa vanhahtavan kielenkäytön ihailija, oli aika ajanut tämän, Kaarlo Slöörin (olenko oikeassa?) suomennoksen ohi: näytelmässä kuljettiin pänna kädessä, juhlittiin maskeraatissa ja vastattiin langenneesti. Pänna eli kynä oli minulle kylläkin tuttu, maskeraati selvisi asiayhteydestä, vaikka päättely olisi tietenkin ollut mahdollista. Sen sijaan olen saanut monta hupaisaa hetkeä kuvitellessani mielessäni, miten vastataan langenneesti (paheellisesti, tuhmasti, viettelevästi, masentuneesti, epätoivoisesti?)!

Tämä aiheutti sen, että suomennos toi näytelmän aimo annoksen tahatonta komiikkaa. Ehkä johtui sitten siitä, ettei tämän klassikon hienous oikein auennut minulle. Tai ehkä aika on ajanut myös sanoman ohi, vaikka kieltämättä aivan lopussa käyty avioliitollinen keskustelu voitaisiin käydä samansuuntaisena tänäkin päivänä. Sen sijaan henkilöistä en saanut oikein otetta. Torvald oli ärsyttävän itseriittoinen niin kuin kai oli tarkoituskin, mutta Nora oli kaikessa kanamaisuudessaan lähinnä ärsyttävä. Kuolevan tohtori Rankin tarkoitus jäi minulle tyystin epäselväksi.

Sattumalta olimme Morren kanssa yhtä aikaa samoilla asioilla. Luimme eri suomennoksen, mutta olen Morren kanssa hyvin pitkälti samoilla linjoilla: minäkin Minna Canthin ystävänä olen sitä mieltä, että Canthin näytelmät ovat kestäneet aikaa huomattavasti Noraa/Nukkekotia paremmin.

Henrik Ibsen: Nora
Elisa Kirjan e-kirja
2012
69s.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Laura Jackson: Freddie Mercury



Esittelin Otavan viime vuonna julkaiseman Mark Blaken Queen. Is this the real life -teoksen teille tammikuussa. Vaikka kirja oli mielestäni monessa suhteessa ansiokas, kritisoin sitä kahdesta asiasta: minulle liiankin syvällisestä brittirockin kuvauksesta ja Queenin keulahahmon, Freddie Mercuryn laihaksi jäävästä henkilökuvasta. Siksipä jäin innolla odottamaan Minervalta Laura Jacksonin Mercury-elämäkertaa.

Suhteessa Blaken teokseen Freddie Mercury teki tehtävänsä. Yhden kaikkien aikojen merkittävimmän rockidolin elämään pyrittiin sukeltamaan niin hänen shokeeraavan ja räävittömän julkisen kuvansa kuin myös kissoista pitävän ja ujon yksityishenkilön kautta. Myös musiikkimaailmaa kuvattiin, mutta kuten odottaa sopii, huomattavasti vähemmän. Tässä suhteessa kirja oli siis juuri sitä, mitä odotinkin.

Sen sijaan pienoisen pettymyksen aiheutti jo heti alussa se huomio, että Jacksonin elämäkerta perustui samoihin haastatteluihin kuin Blakenkin teos -ja varmaan moni muukin Queenia käsittelevä teos. Mitään kovin uutta ja mullistavaa ei siis kirjalla ole tarjottavanaan.

Kiinnostava teos toki oli. On mielenkiintoista seurata Farrokh Bulsaran muuttumista sansibarilaisesta pojasta yhdeksi rocktaivaan kirkkaimmista tähdistä. Niin ikään kirja kertoo huume- ja irtosuhdesekoilujen jälkeen hiljalleen rauhoittuvasta rautaisesta musiikin ammattilaisesta, ehkä jopa musikaalisesta nerosta, joka viettää viimeiset vuotensa AIDSin runnellessa hänen ruumistaan. Silloinkin  hän haluaa viettää aikansa musiikkia tehden, jotta hän käyttäisi jäljellä olevan aikansa tehokkaasti sen asian parissa, jota hän eniten rakastaa. Mercuryn viimeiset kuukaudet ovat hirvittäviä ja sitä on myös niistä lukeminen. Kirja päättyy kuitenkin toiveikkaissa tunnelmissa Queenin Mercuryn kuoleman jälkeisiä vaiheita kerraten ja tänä vuonna ilmestyvästä Freddie Mercury-elokuvasta kertoen.

Lopulta kirja sai minut kuitenkin ennen kaikkea ymmärtämään, millainen mysteeri Freddie Mercury oli. Hänen julkinen imagonsa oli vahva ja ristiriitaisia tunteita herättävä, mutta lopulta hän piti syvimmät tuntonsa hyvin piilossa. Siksi hänen elämäkertaansa lukiessaan saa loppujen  lopuksi hyvin vähän kiinni siitä, mitä Mercury oikeasti tunsi ja ajatteli. Ja sairastumisen sekä kuoleman lähestyessä muurit hänen ympärillään kasvoivat entistä korkeammiksi. Vaikka Mercury ei sairastanut julkisesti, itse asiassa hän julkaisi tiedotteen sairaudestaan vasta vuorokautta ennen kuolemaansa, on hän lisännyt osaltaan paljon tietoisuutta HIVistä ja AIDSista. Ja mikä ehkä vieläkin tärkeämpää, Queen ja Mercuryn lähimmät ystävät ovat tehneet asian tiimoilta hyväntekeväisyyttä Mercuryn muiston kunnioittaakseen. Mercuryn aikainen kuolema epäilemättä riisti maailmalta paljon hienoa musiikkia, mutta on varmastikin tuonut paljon hyvää HIV-tietoisuudelle.

Mitä Laura Jacksonin teokseen tulee, ihmettelen suuresti sen asennetta homoseksuaalisuuteen. Haastatteluihin perustuvassa kirjassa oikeastaan jokaiselta haastateltavalta on siteerattu kohtaa, jossa kerrotaan Mercuryn seksuaalisuudesta, tai sitä, näkyikö hänen seksuaalinen suuntautumisensa hänestä ulospäin. Vaikka hänen suuntautumisensa epäilemättä on näytellyt merkittävää osaa niin hänen julkisessa imagossaan kuin omassa elämässään, tuntuu painotus loistavasta säveltäjästä, sanoittajasta ja muusikosta puhuttaessa ylimitoitetulta. Puhumattakaan siitä, että "hinttelimäiseen" olemuksesta  tai elämäntavasta, "jossa hän sai toteuttaa homoseksuaalisia taipumuksiaan" puhuminen tuntuu vuonna 2012 varsin epäilyttävältä. Mieleen jäi välttämättä tunne, että homoseksuaalisuus kuuluu Jacksonin mielestä joko tauti- tai sitten rikosrekisteriin. Voi olla, että ylitulkitsen, mutta joka tapauksessa asian turha korostaminen ei tuonut mitään lisäarvoa kirjaan.

Kaiken kaikkiaan Freddie Mercury oli oikein helppolukuinen ja viihdyttävä kirja. Suosittelisin tätä ehkä niille Queen- tai Mercury-faneille, jotka eivät halua perehtyä asiaan pohjamutia myöten. Blaken teos on taas aivan ehdoton niille, jotka ovat kiinnostuneita aikakauden musiikkimaailmasta laajemminkin.

Laura Jackson: Freddie Mercury
Minerva 2012
250s.
Suomentanut Juuso Arvassalo



keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Huhtikuun satoa

Mitä isot edellä ja niin edelleen...

Huhtikuussa luetut:

Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö
Lilly Korpiola, Hanna Nikkanen: Arabikevät
Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen (äänikirja)
Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Hanna Tuuri: Tuulen maa
sekä
Laura Jackson: Freddie Mercury, josta en ole ehtinyt vielä kirjoittaa (tulossa viikonloppuna!).

Huhtikuun mieleenpainuvin kirja oli Monte Criston kreivi, joka on kyllä klassikkoasemansa ansainnut. Oli myös mukava huomata, kuinka paljon se herätti teissä kiinnostusta ja ennen kaikkea, kuinka monella oli kirjasta hyviä muistoja. Kirjan lukemiseen meni minulta paljon kauemmin kuin ennakkoon ajattelin, joten pari kuulle suunnittelemaani kirjaa jäi odottamaan parempia aikoja.

Huhtikuussa luetut kirjat olivat todella erilaisia ja jokainen kiinnostava omalla tavallaan. Pettymyksiä ei tähän kuuhun mahtunut, joskaan ei ehkä sellaisia toisiin universumeihin vieviä kirjatähtiäkään. Ehkä nostaisin kuitenkin Ollikaisen Nälkävuoden esille erityisen hienona ja tasokkaana kirjana ja Korpiola&Nikkasen Arabikevät taas oli äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu tietokirja.

***

Toukokuulle valitsin oikeaan sivupalkkiin historiallisia romaaneja, jotka sijoittuvat Iso-Britanniaan. Mielestäni ne ovat kaikki keveän kuplivia kuten kevääseen sopiikin. Kaipaisin itsekin nyt jotain sellaista: kevyttä, historiallista, koukuttavaa... vinkkejä?

PSSst! Seuraavaa KBF-keskustelua kieli pitkällä odottaville tiedoksi, tulossa on!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...