sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Hyvän mielen asioita


Annika Kasvimaaunelmia-blogista muisti minua Hyvän mielen asioita -haasteella, kiitos Annika!

Pitäisi siis listata 10 asiaa, joista pidän. Tässä tulee juuri tämän illan ja hetken lista!

1. Leipä. Olen leipäholisti, tunnustan! Välillä olen vaalean perään, nyt on menossa ruisleipäkausi. Ei ole mitään niin hyvää iltapalaa kuin ruisleipä, päälle Turunmaajuustoa, kinkkua ja tomaattia. Ai että!

2. Vappu. Olemme menossa huomenna lasten kanssa torille ja mahdollisesti myös tivoliin aistimaan vähän vapputunnelmaa. Sitä ennen olisi tarkoitus paistaa ensimmäistä kertaa elämässäni munkkeja itse! Ja itse vappuna menemme mieheni kanssa Sami Pitkämön tähdittämään konserttiin.



3. Kuopion musiikkikeskus, laitos, jonka palveluja käytän nykyään aivan liian vähän. Konserttitalo tarjoaa monenlaisia musiikkielämyksiä kaiken ikäisille ihmisille. Erityisesti kapellimestari Atso Almila on tehnyt paljon työtä madaltaakseen musiikkikeskuksen kynnystä tavan tallaajille.

4. Puutarhan kevät. Menkööt nyt positiivisesta asiasta. Puutarhapeukaloni on nimittäin ruosteessa, tai pikemminkin minulla ei ole aikaa käyttää sitä. Yksi perennapenkki pitäisi ainakin tälle kesälle rakentaa.

5. Yksi lapsi nukahtaa hyvin, mutta nukkuu huonosti. Toinen nukahtaa huonosti, mutta nukkuu hyvin. Käytän tilanteesta termiä 'toiveita herättävä'. Ennemmin tai myöhemmin, niin on tapahtuva, minäkin nukun.

6. Valoisat illat. Yhtä äkkiä voikin tehdä vaikka mitä. Niin kuin lähteä myöhään illalla lenkille. Tai lapsia nukuttaessa lukea verhojen raosta hiipivässä valossa kirjaa. Valoisalla kaikki on helpompaa!

7. Kesä. Ihana kesä! Mieheni pitää kesäloman lisäksi täyspitkän isäkuukauden. Sanoinko jo, ihana kesä!




8. Kirjoittaminen. Saan tehdä sitä nyt paljon. Eniten tänne blogiin, sitten vähän myös lehteen. Ja siihen lehteen kirjoittamiseen kuuluu sekin, että ensin saa höpötellä mukavia kivojen ihmisten kanssa. Ja sitä kutsutaan vielä työnteoksi.

9. Pan Am. Tällä hetkellä parasta, mitä televisiolla on tarjottavana. Lähden katsomaan sitä boksilta ihan kohta.

10. Blogikollegat. Tällä viikolla on taas ollut niin mukavia hetkiä siellä ja täällä. Kiitos!

En ole seurannut, missä kaikkialla tämä haaste on kiertänyt. Annan sen siis kaikille halukkaille ja toivottavasti moni nappaa sen, on kivaa lukea iloisista, hyvän mielen asioista. Eriytyisesti, jos tunnistat itsesi kohdasta 10, tämä on juuri Sinulle!

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Hanna Tuuri: Tuulen maa



Olen kehunut Hanna Tuurin Orapihlajapiiriä kuplille kaikkialla, missä se on ollut mahdollista. Niinpä oli päivänselvää, että Tuurin uusi teos Tuulen maa päätyi lukulistalleni.

Lukiessani minua hieman hämmensi se, etten tiennyt, mitä pidin käsissäni. Tuuri tarinoi levolliseen ja viehättävään tapaansa irlantilaisesta paikallisyhteisöstä Mayossa, mutta en tiedä, olivatko tarinat ja henkilöt tosia vai keksittyjä. En tosin tiedä, onko sillä mitään väliä. Onko, saisiko, pitäisikö olla?

Tosia tai ei, aluksi henkilöt ja paikannimet tahtoivat mennä sekaisin. Mutta kun sama henkilökaarti ja Askeyn tienmutkat toistuivat jokaisessa pikkutarinassa, alkoi pian tuntua kuin jotakin ihanaa irkkusarjaa seuraisi. Henkilökaartikin oli vähän samantyyppinen: hampaaton, myssypäinen karjankasvattaja Paddy, hieman vihertävä akateeminen päähenkilöpari, naapuri-Tom ja hänen hevosmies-poikansa Shane, amerikkalainen tupeerattu blondi-Mad, tietysti hieman pahis tai ainakin epäluuloja herättävä suurtilallinen Horkan ja niin edelleen. Tuuri kuvaa niin tarkasti ja hersyvästi, että minulla on jokainen henkilö tarkasti mielessäni, voisin melkein roolittaa kirjaan pohjautuvan sarjan tältä istumalta!

Tuurin irlantilaisen nummimaiseman kuvaus on kaiketi komeaa, mutta itse olen aina ollut enemmän asialinjalla, joten kiinnostavimmaksi anniksi muodostui nykypäivän Irlannin yhteiskunnallinen kuvaus. Irlanti on vähän niin kuin Aku Ankka, sille käy aina huonosti. Vuosikymmenten ja -satojen saatossa Irlannista onkin aina pitänyt lähteä leveämmän leivän perään. Suurin osa on jäänyt sille tielleen, mutta osa on myös palannut takaisin. Se tuo irlantilaiseen kulttuuriin oman mielenkiintoisen erityispiirteensä. Tuulen maa kuvaa aikaa, jolloin Irlanti painiskelee uusimmassa talouskriisissään. Kahviloissa eivät enää tuoksu foccacciat, vaan perinteiset makkarat ja pekoni, Olli Rehnin huolestuneita äänenpainoja seurataan huolella ja taas uusi sukupolvi muuttaa maasta työn perässä.

Tuuri raottaa kiehtovasti verhoa salaperäiseen ja kiehtovaan maahan, joka on säilyttänyt omaleimaisuutensa, vaikka sen on ollut myös pakko uusiutua. Siitä kertoo Askeyn tiekin, jonka varressa asui ennen 68 ihmistä, nyt asukkaita on vain viisi; kaksi irlantilaista, kaksi englantilaista ja yksi suomalainen.

Tuulen maa oli mukava ja leppoisa luettava, ehkei erityisen mieleenpainuva kirja, mutta selkeästi positiivinen lukuelämys kuitenkin. Pidän Hanna Tuurin tyylistä paljon, joten hänen muutkin kirjansa ovat ehdottomasti lukulistallani.

Hanna Tuuri: Tuulen maa
Otava 2012
174s.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi



Äkkiseltään voisi kuvitella, että nälkävuosista kertova romaani on aika vanhana syntynyt ajatus. Mutta ei ole.


Itse asiassa Aki Ollikaisen esikoisteos on yllättävänkin tuore ja nälkävuosien kurimukseen on helppo samaistua. Viimeiset suuret nälkävuodet 1867-68 taitavat olla sisäänkirjoitettuna suomalaisten kollektiiviseen muistiin yhtä voimakkaasti kuin talvisota.


1860-luku oli kaikkiaan katojen aikaa, niinpä talonpojat olivat jo valmiiksi rutiköyhiä ja ostaettuaan ensin viljaa velalla ja sitten myytyään vähät viljansa halvalla velkansa maksaakseen. Samassa tilassa oli myös valtio, joten viljan ostamista ulkomailta viivyteltiin, koska toivottiin, että vasta juhannukselta kylvetyt viljat ehtisivät tuleentua lämpimän kesän ansiosta. Syyskuun alun hallayöt kuitenkin murskasivat nämä haaveet ja enää viljaa ei saanut edes rahalla.


Nälkävuosi alkaa talvesta 1868, kun talvi ja nälkä ovat julmimmillaan. Marja jättää miehensä kuolemaan ja lähtee lastensa kanssa kerjuulle, vaeltamaan talosta toiseen saadakseen pienen leipäpalan tai harmaata velliä, jolla selviäisi seuraavaan paikkaan. Teo taas helsinkiläislääkäri, joka seuraa tapahtumia suojaisan lasi-ikkunan takaa vähän toisenlaisten murheiden kourissa. Saapa puheenvuoron Senaattorikin, J.V.Snellman, mies joka uskoo toimivansa oikein, mutta tuntee silti tekojensa hirveän vastuun harteillaan.

Ollikainen kirjoittaa kauniisti ja tiivistetysti, jopa niin tiiviisti, että kesti aikansa, ennen kuin hän pääsi nahkojeni alle. Kirjailija on kuitenkin raadollisessa kuvauksessaan tinkimätön, nälkä ja puute paljastavat ihmiset raadollisimmaan ja laupeimmillaankin - joskus. Komean kuvauksen ohella Ollikaista on kehuttava uskottavasta ajankuvasta sekä nälkävuoden tapahtumien ja ilmiöiden hyvästä tuntemuksesta. Ollikainen tuo esille yhtä hyvin suuriruhtinaskunnan talouspoliittiset kiemurat kuin jäkäläleivän aiheuttamat mahavaivat. Asiantuntemus on siellä taustalla, mutta tarina on silti kaiken keskiössä.

Kirja tuo realismillaan ja ihmisten tuntojen ja toiminnan säälimättömällä kuvauksellaan mieleeni Minna Canthin. Erotuksena on se, että siinä missä Canth kuvasi omaa aikaansa, kertoo Ollikainen historiasta. Siitä syystä Ollikainen on voinut korvata Canthin kärkkään alleviivaavuuden humanistisemmalla eri osapuolten kuuntelulla.

Nälkävuosi ei tosiaankaan ole hyvän mielen kirja. Se itkettäisi, mutta koska kirjan henkilötkin ovat liian kuivuneita itkeäkseen, tyytyy lukijakin räpytelemään kuivia silmiä. Minulle tämä oli myös (jälleen kerran) hyvä muistutus siitä, että omat ongelmat ovat kuitenkin aika pieniä ja harmittomia. Nykypäivän "lama"suomalaiselle tämä onkin ehdottoman terveellistä ja sopivan kuristavaa luettavaa.

Erikoisesti haluan esittää kiitokset kirjan ulkoasusta Elina Warstalle. Erikoinen kansipaperiratkaisu sopii puutteen teemaan kuin nenä päähän ja muut koristukset aina sisäkannen kuosia myöten vievät lukijan sopivasti 1860-luvulle. Tältä näyttää yksityiskohtia myöten loppuun asti mietitty kirja.

Monessa kirjablogissa Nälkävuodesta on kirjoitettu ylistävästi: Morren maailma, Jossun lukupäiväkirja, Kaiken voi lukea!, Ilselä.

Ollikainen, Aki: Nälkävuosi
Siltala 2012
n.140s.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Monte Criston kreivi (osa 2, filmatisoinnit)

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA!

Lupasin jatkaa Monte Criston kreivi -teemaa esittelemällä kaksi filmatisointia kirjasta. Lähinnä minusta on kiinnostavaa tarkastella, miten eri versioissa tarina on kerrottu. Itse teoksessahan riittäisi materiaalia vaikka kuinka paljon, joten valintaa ja karsintaa on ollut pakko tehdä. Luvassa siis vertailua, joka vääjäämättä paljastaa osia teosten tapahtumista.

Minulle entuudestaan tuttu oli ranskalainen Le Comte de Monte Cristo, 8-osainen tv-sarja, joka näytetään Yle Teemalla likipitäen jokaisena joulunseutuna. Sarja on tehty vuonna 1998 ja kreiviä esittää siinä ikimuistettavalla tavalla Gérard Depardieu. Tosin hänen lihaksensa ovat aina häirinneet minua. Jos mies on 14 vuotta Ifin kaltaisessa vankilassa, ei voi olla sellaisia lihaksia!


Lähes seitsemäntuntinen maratonkatselu on tullut tehtyä useampana jouluna ja silloinkin kun olen ajatellut jättää sarjan väliin, olen vahingossa liimaantunut töllön ääreen. Mielestäni sarja onnistuu hyvin tavoittamaan alkuperäinen kirjan hengen. Nyt teosta lukiessani minulle oli kuitenkin yllätys, että Camille de la Richardais, suloinen nuori leski ja kreivin tyttöystävä, on pelkästään sarjaan käsikirjoitettu hahmo. Myös kreivin muutkin naisasiat on sarjassa sotkettu. Hän päätyy lopuksi siirappisesti yhteen Mercedeksen kanssa ja arvattavasti he elävät elämänsä onnellisena loppuun asti. Kirjassahan tämä ei mene aivan niin, pari hyvästelee toisensa asiallisesti ja ystävinä, mutta toteaa liian paljon tapahtuneen heidän välillään. Sen sijaan kreivi purjehtii taivaanrantaan Haydeen kanssa. Epäilisin, että sarjan tekijöistä on tuntunut liian rajulta ja nykypäivään sopimattomalta saattaa itämainen orjatar, joka ikänsä puolesta voisi olla kreivin tytär, yhteen isäntänsä kanssa. Muutenkin Haydeen osa sarjassa on pienempi kuin kirjassa.

Olen myös kuullut, että Monte Criston kreivistä on tehty myöhemmin jatko-osia, olisiko Mercedeksen ja Edmondin onnellinen loppu peräisin niistä?

Näitä seikkoja lukuunottamatta sarja seuraa varsin uskollisesti kirjan juonenkulkua. Pääpaino on selvästi Monte Criston kreivin, ei Edmond Dantesin elämällä. Kirjan alkuosa käsitellään sarjassa aika nopeantuntuisesti (voi onko käynyt niin, että harvemmin ehdin aivan alkuun television ääreen?)

***

Saatuani kirjan loppuun katsoin vuonna 2002 valmistuneen samannimisen elokuvan, jonka on ohjannut Kevin Reynolds ja jossa kreiviä esittää James Caviezel. Tietenkin minua ennen kaikkea kiinnosti, kuinka kummassa klassikkojärkäle saataisiin sovitetuksi reiluun kaksituntiseen. Siksi olin jo katselemaan ryhtyessäni varsin avomielinen mitä ihmeellisemmille virityksille.


Jo alusta asti olikin selvää, että vapauksia oli otettu. Edmond Dantes ja Fernand Mondego olivat lapsuudenystäviä ja Mondego oli jo valmiiksi kreivi, ei suinkaan kalastaja. Yhtä lailla alusta asti näki, että elokuvaan oli haluttu tuoda vauhtia takaa-ajojen ja taistelujen muodossa. Kohottelin kulmakarvoja, mutta jatkoin katselua. Ensimmäinen tunti oli itseasiassa näitä äsken mainittuja seikkoja lukuunottamatta hyvinkin kirjanmukaista kerrontaa. Tässä elokuvaversiossa Edmondin vankila-aika korostui selvästi sarjaa paremmin. 

Aloin kuitenkin huolestua, kun elokuvaa oli jäljellä tunti ja oltiin päästy vasta ensimmäistä kertaa Monte Criston saarelle: miten tarina muka ehditään käydä läpi? Vastaus: ei mitenkään. Siksi tekijät olivat päättäneet keksiä lopun itse. Alun perusteella ei ollut yllätys, että huomio kiinnittyi Edmondin, Mondegon ja Mercedeksen kolmiodraamaan Villefortin ja Danglarsin jäätyä enemmän alaviitteiksi. Kolmiodraamaa pyöriteltiinkin hyvin saippuasarjamaisin elkein, jopa siinä määrin, etten lopussa tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Selkeästi koston teema oli tekijöille hyvin hankala ja arka asia. Siksi sitä piti lievittää tekemällä Mondegosta oikea iilimatojen iilimato ja ällötys. Myös lopussa riitti miekkailua ja kukkotappelua, minkä koin aika vieraaksi alkuperäisteokselle. No, se oli semmoinen Hollywood-versio se.

***

Elokuvaa suosittelen lähinnä niille, jotka eivät ole Monte Criston kreivistä koskaan kuulleetkaan. Sen sijaan tv-sarjaa suosittelen lämpimästi sekä niille, jotka ovat kirjan lukeneet että niille, joilla se on lukematta. Sarja tuo melko hyvän ja oikeudenmukaisen käsityksen kirjankin luonteesta. Mutta nyt kirjan luettuani voin ilolla todeta, että jälleen kerran alkuperäinen versio on se kaikista paras. Molemmissa filmatisoinneissa on siloteltu nykypäivän ihmistä kummeksuttavia asioita pois, joten kirja on luonnollisesti alkuperäisyydessään konstailemattomin ja oma itsensä.


Hyvää kirjan ja ruusun päivää kaikille lukijoille! Tarkoitukseni on lähteä myöhemmin tänään Miniän hakuun kaupungille. Oletko sinä hakenut jo omasi?


lauantai 21. huhtikuuta 2012

Monte Criston kreivi


Hep! Nyt se on sitten luettu, nimittäin Alexandre Dumas vanhemman Monte Criston kreivi, kirja, jonka aloitin ennen pääsiäistä ja lopetin eilen illalla.

Olen aika tiukkasanaisesti julistautunut lyhyiden kirjojen ystäväksi ja tuskanhiki meinasi välillä valua tätäkin lukiessa, mutta pakko silti myöntää, että kirja oli lumoava. Aikuisten satu (paitsi että kirjastosta tämä löytyy lastenosastolta!) termin parhaassa merkityksessä.

Tarina oli minulle alun perin tuttu ranskalaisesta tv-sarjasta ja aluksi vierastinkin klassikkoon tarttumista, koska uskoin muistavani tapahtumat läpikotaisin ulkoa. Yllätyksekseni kirjan alkuperäinen juoni poikkesi paikoitellen melkoisestikin sarjaversiosta, joten kirja toi aivan uuden näkökulman tarinaan, mutta ennen kaikkea viihdytti.

Niille,  joille tarina on vieras, kerrottakoon seuraavaa: nuori merimies Edmond Dantes joutuu juonittelun uhriksi ja Ifin vankilaan maanpetturuudesta vangittuna. Eletään kiihkeitä aikoja bonapartistien ja rojalistien kalistellessa miekkojaan. Dantes jää politiikan kiemuroissa unholaan ja hautautuu synkkään tyrmäänsä peräti 14 vuodeksi. Ihmeellisten tapausten johdosta hän kuitenkin onnistuu kehittämään itseään vaikeissa olosuhteissa ja lopulta pakenemaan. Dantesilla on yksi ainoa tavoite, kostaa niille, jotka hänet syyttömänä ajoivat perikatoon ja niinpä hänestä kuoriutuu upporikas maailmanmies ja itämaan kiertäjä Monte Criston kreivi. Pariisista kreivi löytää entisen kihlattunsa Mercedeksen avioituneena yhden juonittelijan, kreivi Morcefin kanssa. Toinen ketku, paroni Danglars taas on kaupungin mahtavimpia pankkiireja. Ja itse ylikonna Villefort on kuninkaallinen prokuraattori ja kaikin puolin kadehdittavassa asemassa. Alkaahan se semmoinen jurppimaan parempaankin miestä ja niin alkaa hirmuinen kosto-operaatio.

Eräs henkilö mainitsi minulle vierastaneensa aikoinaan kirjan kostomentaliteettia, mikä sopii varsin huonosti kristittyyn 'rakasta vihollistasi'-ajatteluun. Kieltämättä kreivin esittäytyminen Jumalan ruoskana on varsin erikoinen ja länsimaiseen oikeuskäsitykseen (ainakin nykypäivänä) huonosti sopiva näkökulma. Itseäni asia ei kuitenkaan häirinnyt, sillä antauduin itse seikkailulle ja satumaisuudelle ja jätin syvälliset pohdiskelut väliin. Jos kirjan tapahtumia alkaa miettiä järkiperäisesti, ei niissä useinkaan ole mitään tolkkua, mutta se ei tarkoitus olekaan. Sitä paitsi itse Monte Crison kreivi on henkilöhahmona varsin epäuskottava täydellisyydessään ja kaikkivoipaisuudessaan. Mutta kuten sanottu, kun keskittyy jalokivien kimallukseen, itämaisten mattojen pehmeyteen ja jalosukuisten hevosten laukkaan Pariisin kaduilla, ei kirjasta voi olla pitämättä.

Monte Criston kreivin on muuten suomentanut Jalmari Finne vuonna 1912 ja hänen vanhahtava, mutta samalla lystikäs kielenkäyttönsä sopi tarinaan ja tunnelmaan mainiosti, joskin jäi ehkä joiltain ilmaisuiltaan hieman hämärähköksi.

Kaikille tiiliskiviä kammoaville kerron, ettei Monte Criston kreivi ole tylsä luettava, mistä ehkä kertoo paikka lastenkirjahyllyssäkin. Melko paljon tässä on kuitenkin koston ja armon tematiikkaa ja siihen liittyvää pohdiskelua, mikä saattaa tuntua paikoin puuduttavalta. Dumas on kuitenkin niin mestarillisesti osannut kuljettaa tarinaa monessa paikassa ja tasossa, ettei fundeeraus käynyt painostavaksi elementiksi. Tuoho lasten ja nuorten osastoon on vielä sanottava, etten kyllä ihan perheen pienimmille tätä suosittele iltasatulukemistoon sen paremmin teemansa kuin myös käytännön tapahtumienkaan vuoksi. Sen sijaan murkkuikäiselle juuri kirjan eettinen pohdinta saattaisi olla sopivaan kehitysvaiheeseen sattuessaan melko ajatuksiaherättävää luettavaa.

Muistan viimeksi Sinuhe egyptiläistä lukiessani miettineeni, millainen kirjallinen mielikuvitus pystyy saamaan aikaiseksi sellaisen hengentuotteen. Nyt mietin aivan samaa. Klassikkostatus on ansaittu.

Myös Morre on lukenut tämän ja hänen huomionsa hasiksen käytöstä ja pohdinnat neiti Danglarsin seksuaalisesta suuntautumisesta ovat kuin omalta näppäimistöltäni kirjoitettuja.

***
Kun nyt olen viettänyt valtaosan huhtikuusta Monte Criston kreivin parissa, aion ottaa siitä kaiken hyödyn irti myös täällä blogissa. Lähiaikoina on luvassa jo aiemmin mainitun tv-sarjan (Le Comte de Monte Cristo) sekä tämän vuosituhannen Hollywood-tuotannon (The Count of Monte Cristo) esittelyä ja vertailua suhteessa kirjaan ja toisiinsa.

Alexandre Dumas (vanh.): Monte Criston kreivi
Alkup. 1844 
Otava 
Jalmari Finne 1912
n.700s.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Bloggaaja eli minä

Taannoin Paula Luen ja kirjoitan-blogista julkaisi itsestään tosi kivan esittelyn. Siitä mieleeni tuli, että pieni esiinmarssi olisi paikallaan omassakin blogissani. Usein tulee ajateltua, että lukijat tietävät yhtä sun toista ja pidempään seuranneet varmaan tietävätkin, mutta joukossa on myös uusia tulokkaita (kiitos teille ja tervetuloa!), joita allekirjoittaneen identiteetti saattaa kiinnostaa. Vai luulenkohan nyt liikoja itsestäni? ;)

Noh, koska yhä edelleen vietän aikaani satumaisen Monte Criston kreivin seurassa (onneksi en aloittaessani ymmärtänyt, kuinka pitkä kirja on kyseessä!), on tässä oivallinen tilaisuus paikata blogihiljaisuuttani. Samasta syystä muuten en ole vieraillut teidänkään blogeissanne, ihan oikeasti luen ja luen ja luen aina kun vain pystyn! Elän toivossa, että saisin pääsiäiskirjani päätökseen vappuun mennessä...



Mutta kuka siis olen (seuraa satunnaisia faktoja satunnaisessa järjestyksessä):
Olen alkujani maatalon tyttö, nuorin ja iltatähti,
kahden lapsen äiti, yhden miehen vaimo, viiden lapsen kokotäti ja sitten neljän sellainen puolitäti, mitä ollaan miehen kautta. Kahden kissan keinoemo tai emäntä.

Kotiini näkyy Puijon torni, mutta en asu Kuopiossa vaan Siilinjärvellä. Olen paljasjalkainen savolainen, vieläpä nimeltäni Savolainen ja toisinaan sen saattaa huomata minusta.

Koulutukseltani olen historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon opettaja. Tällä hetkellä käytän asiantuntemustani koettamalla kasvattaa 2,5v ja 10kk ikäisistä lapsistani täyspäisiä ihmisiä, siinä onnistuminen vaikuttaa epävarmalta. Käytännön pedagogian lisäksi toimin sivutoimisena toimittajana ja mietin, olisiko se kuitenkin minun tulevaisuuteni.

***

Nykyisyyteni kuluu lasten lisäksi kirjojen ja blogien ihmeellisessä maailmassa. Aloitin Amma lukee aakkoset läpi-nimisen blogin uudenvuodenaattona -09. Minulla ei ollut mitään käsitystä blogitouhusta, kunhan halusin kirjoittaa ajatuksiani julkisesti, jotta jonkinlainen ote siihenkin touhuun säilyisi vauvavuoden pyörteissä. Seuraavana syksynä blogini muutti Bloggeriin ja päätti aakkoshaaste-teemansa ja siitä alkoi blogin vähittäinen kehittäminen sellaiseksi kuin se nykyään on. Ei se kyllä ole valmis vielä, eikä ikinä, mutta näin on oikein hyvä silti. Samalla olen löytänyt inspiroivan ja läheisen bloggaajayhteisön, jota en väsy ikinä hehkuttamaan, kiitos että olette siellä!

Kaikista mieluisinta luettavaa ovat historialliset romaanit, tai sellaiset pienet suuret tarinat joissa yksilön elämä liittyy laajempaan kontekstiin. Luen myös mielelläni historiallista ja yhteiskunnallista tietokirjallisuutta, kaunokirjallisuuden klassikkoja ja elämäkertoja. Ja oikeastaan kaikkea muutakin, mikä nyt milloinkin sattuu kiinnostamaan. Tavoitteeni on, että tästä blogitouhusta huolimatta saisin pidettyä lukemisessa pientä seikkailua ja positiivista haahuilua mukana.

Luen arvostelukappaleita, omia ostettuja, kirjastosta tai muilta lainattuja kirjoja. Yhteistä kirjoille on, että olen niistä jollakin tapaa kiinnostunut, joko aidosti tai sitten yritän haastaa tai sivistää itseäni. Tulokset ovat luettavissa tämän blogin sivuilta.

Pidän myös Pidot Polunpäässä -nimistä ruoka- ja leivontablogia, johon kerään itseäni ja ystäviäni varten lempireseptejäni. Se kuitenkin on ja pysyy pienenä virkistystoimintana kun taas Amman lukuhetkeä haluan tehdä "ammattimaisesti", harrastelijana tietenkin, mutta omat laatukriteerini täyttäen. Siitä huolimatta yritän olla ottamatta itseäni liian vakavasti ja samaa toivon myös lukijoilta!

Tämä ei ole haaste, mutta olisi mukavaa lukea, minkälaisia persoonia muiden blogien taakse kätkeytyykään!

Keväistä? (täällä sataa lunta) viikon jatkoa!
Amma

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen (äänikirja)


EDIT. Arviossa puhutaan Punaisesta jättiläisestä trilogian päätösosana. Tieto ei pidä kuitenkaan paikkaansa, sillä vuonna 2012 ilmestyy neljäs osa, Valkoinen kääpiö.

Kuunneltuani syksyllä Taavi Soininvaaran Pakonopeuden, päätin kuunnella myös trilogian päätösosan äänikirjana. Sen verran hyvin Soininvaaran karut tarinankäänteet koukuttivat. 
Tämän kirjan kuuntelu oli yhtä tuskien taivalta, joskaan vika ei ollut kirjassa. Ensin kyllä kärsin motivaatiovaikeuksista: en varmastikaan jaksaisi lukea tämäntyyppistä jännityskirjallisuutta perinteisenä kirjana, mutta äänikirjaan yltiöpäiset, maailmanlaajuiset käänteet sopivat minusta hyvin. Kesti kuitenkin aikansa päästä Soininvaaran kerrontaan ja suureen henkilökaartiin sisälle. 

Sitten jompikumpi jälkeläisistäni tuhosi kuulokkeet. Kun olin saanut uudet, hajosi puhelimen sd-kortti. Ja sitten uudetkin kuulokkeeni tuhoutuivat. Että siksi vähän kesti ja tällaista se on tämä kirjabloggaajan hohdokas elämä:)

Mutta koska kaikista näistä vaikeuksista huolimatta palasin aina uudelleen Leo Karan ja Kati Soisalon seuraan, ei kirja ihan huono voine olla. Tapahtumat jatkuvat muutama kuukausi myöhemmin Pakonopeuden päättäneiden dramaattisten tapahtumien jälkeen. Punaisessa jättiläisessä vauhti kiihtyy ja silmukat alkavat kiristyä. Suomen virkavalta pääsee Kabinetin, Suomea mielin määrin pyörittävän, entisten Neuvostoliiton vakoilijoiden pyörittämän organisaation jäljelle. Kukaan paljastuneista jäsenistä vain ei tahdo pysyä hengissä... Kati Soisalo taas pääsee viimein kolme vuotta aikaisemmin siepatun Vilma-tyttärensä jäljille, mutta siinäkään asiassa kaikki ei ole aivan sitä, miltä näyttää. Ja Leo Kara muistaa lopulta, mitä hänelle ja hänen perheelleen tapahtui vuonna 1989 Mundus Novus-rikollisorganisaation tiloissa.

Soininvaara on kirjailijana aika mielenkiintoinen tapaus. Pidän hänen tavastaan kuvata pienten ihmisten kohtaloita, ihmissuhteita ja mielenliikkeitä. Humaani tapa, jolla hän kuvaa iljettävää Jukka Ukkolaa, ansaitsee jopa suitsutusta. Soininvaara myös linkittää yksittäiset ihmiskohtalot näppärästi laajempiin tapahtumiin. Mutta kun hän alkaa kertoa kansainvälisistä rikollisjärjestöistä, avaruusteknologiasta, vakoilun ja vastavakoilun maailmasta ynnä muusta "ison maailman meiningistä", sisäinen blondini pääsee valloilleen. Äänikirjoissa on toki se hyvä puoli, että tällaiset kohdat voi torkkua yli tai muuten vain mietiskellä muita asioita:)

Olen aiemminkin pohdiskellut kirjan lopettamisen taitoa. Joillakin kirjailijoilla on taito lopettaa tarina mahtavasti, joillakin sitä taas ei ole. Parhaimmillaan hyvä lopetus tekee kirjasta täydellisen tai pelastaa keskinkertaisen tarinan. Huonommillaan hyväkin teos lässähtää, jos kirjailijan mielikuvitus on harmittavasti loppunut lopun edellä. 

Sitä mukaa kun äänikirjan minuutit vähenivät, aloin huolestua siitä, miten Soininvaara lopussaan onnistuu, nythän piti päättää ei vain kirja, vaan kokonainen trilogia. Happy End- loppua en häneltä edes odottanut, mutta yltiöpäinen "kaikki kuolee"-lopetuskin olisi ollut pettymys. 

Soininvaara teki juuri sen, mitä kirjan lopetukselta toivon. Loppu asetti kaiken aiemmin lukemani (kuuntelemani), koko tarinan, täysin uuteen valoon. Oliko lopetus hyvä, vai olinko vain kuunnellut huolimattomasti, en tiedä, mutta minut se yllätti täysin. Täydellinen lopetus kerta kaikkiaan.

PS. Satu pohtii parhaillaan blogissaan kirjan aloituksia, osallistu keskusteluun!

Taavi Soininvaara: Punainen jättiläinen
Äänikirja
Gummerus 2011.
Lukijana Lauri Kortelainen
13h18min

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike


Jos ette ole vielä tutustuneet Tuomas Kyrön Mielensapahoittajaan, niin tehkää se nyt. Sitten voittekin jatkaa Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike -jatko-osalla.

Kirjasta ovat kirjoittaneet jo ainakin Valkoinen kirahvi, Sanna, Hanna,ja Kirsi. Koska he ovat jo sanoneet kirjasta aika paljon ja koska  Kyrö itse osaa sanoa kaiken paljon minua paremmin, annan puheenvuoron Mielensäpahoittajalle itselleen selventääkseni, miksi hänen elämänasenteensa käy suoraan suomalaisten sydämiin.

Elämänviisaus:
Eräänä tiistaina olikin se päivä, että toinen meistä seisoi keittiössä yksin, kauha kädessä ja lihaliemikuutio toisessa kädessä. Se olin minä joka seisoin.
Sitä minkä on saanut joka päivä automaattisesti, ei ymmärrä kaivata ennen kuin se viedään pois.


Pirullinen selvänäköisyys:
Tiedetään, mistä ruokakirjaongelmassa on kyse. Ihmiset luulevat hallitsevansa helpot kotiruuat ja siksi pitää tehdä Vaikeaa kaukoruokaa-kirjoja.


Tuttuus:
Emäntä oli kerännyt vuosikymmenien varrelta rajattoman sekoituksen lehdistä leikattuja ohjeita, juttuja ja kuvia. Vanhimmat käsinkirjoitetut ohjeet olivat jostain Hannes Kolehmaisen kultajuoksuvuodelta. Reseptit olivat kulkeneet suvun naisilta aina seuraavalle ja lopulta tultiin yhdeksänkymmentäluvulle. 
(Tähän on pakko kommentoida: sain itse äidiltäni ensimmäisen tällaisen leikekirjan joululahjaksi noin 10-vuotiaana, monet luottoreseptini ovat peräisin sieltä.)

Nostalgia:
Etsin emännän ruokakirjasta kohdan Aamiaiset. Ei huvittanut keittää puuroa, huvitti enemmän semmoinen ohje, jossa luki Penny Hillin Pannu. Se oli leikattu lehdestä nimeltä Nykyposti, mahtaako olla enää olemassa?


Kasvatuksellisuus:
Omille lapsilleni järjestettiin kouluruokailu jossa tarjottiin makaroonivelliä. Heidän sukupolvestaan tämä valittaminen alkoi, oli muka kylmää, klimppistä ja pahaa. Kyllä enemmän kylmä, klimppinen ja paha oli se Kannaksen juoksuhauta, jossa konttasin vuonna neljäkymmentäneljä.


Innovatiivisuus:
Apiturienttien pitäisi heittää rekkalavoiltaan perunoita eikä karamellia. Keitettyjä tietenkin, ettei ketään satu päähän.


Kouluilla pitäisi olla yhtenä oppiaineena maanviljelys ja karjanhoito. Palkintona saataisiin syödä kasvatuksen tulokset.Varmasti ei yökittäisi lihaa, jos olisi itse ruokkinut sitä lehmää koko talven heinillä, jotka olisi itse pellolta niittänyt.


Herkkyys:
Yksi ohje kerrallaan ja samaa ruokaa niin monta kertaa että onnistuu. Tekisin itselleni mitä emäntä oli tehnyt minulle, sillä tavalla minä saisin hänestäkin aina palasen takaisin.


Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike
Wsoy 2012
130s.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras


Pääsiäinen tai ei, täällä ollaan nyt kesässä ja syreenien tuoksussa, pölisevillä kyläteillä.

En ole lukenut Anna-Leena Härköseltä tätä ennen kuin Häräntappoaseen. Joku ystävällinen kirjojenystävä oli jättänyt Juhannusvieraan kaupan 'saa ottaa'-hyllyyn, joten se valikoitui toiseksi Härkösekseni täysin sattumalta. Olen erittäin tyytyväinen tähän sattumaan, sillä Juhannusvieras on ikään kuin jatkumoa Häräntappoaseelle. Siinä missä nuori Allu tuli viettämään kesää sukulaisiin maalle, on myös Tuija, elämäänsä ja parisuhteisiinsa kyllästynyt keski-ikäinen sisustussuunnittelija viettänyt elämänsä parhaat kesät Ristinojalla, mummonsa serkun maatilalla lähellä Kalajokea.

Kun Enni, Tuijan lapsuuden korvikeäiti on huonona 80-vuotispäivänsä kynnyksellä, palaa Tuija Ristinojalle kymmenen vuoden tauon jälkeen. Luonnollisesti juuri mikään ei ole niin kuin lapsuuden aurinkoisina kesinä 1970- ja 80-luvuilla. Mutta pikku hiljaa Tuijalle selviää, ettei todellisuus alun perinkään ollut aivan sellaista kuin se "kesätytön" silmiin näytti.

Juhannusvieras on oikea nostalgiapläjäys, johon likimain jokaisen suomalaisen lienee helppo samaistua. Keltainen jaffa ja hopeatoffeet, pillifarkut ja kaulassa roikkuvat huulikiilteet, suomalainen kesä, heinänteko ja iskelmämusiikki: kaikki ainekset ovat kasassa. Itse asiassa mieleeni tuli useampaan otteeseen Antti Tuurin Pohjanmaa, sillä erotuksella, että pirtinpöydän ääreen kerääntyvät Juhannusvieraassa sisaret, eivät veljekset.

Maalaistyttönä minun oli helppo samaistua Härkösen raikkaaseen kerrontaan, joka polveili vaivatta vuorotellen nykyisyydessä ja lapsuuden muistoissa. Näin huhtikuun alussa tämä toi mukavan odotuksen tunteen vatsanpohjaan, sillä kesä lähestyy kovaa vauhtia. Mutta ehdottomasti suosittelen kirjaa nimenomaan kesälukemistoonne, sillä kesäkirja tämä on: nopea ja viihdyttävä, mutta sisältää myös tummempia suomalaiskansallisia sävyjä. Tämä kannattaa ehdottomasti lukea laiturin nokassa, mankan huudattaessa suomalaisia ikivihreitä, uusien perunoiden ja mansikoiden odottaessa käden ulottuvilla.

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
Otava 2006.
Seven-pokkari 2008.
255s.


keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

Tunisialainen tyttö ja Arabikevät


Avain julkisti kaksi niin mielenkiintoista teosta arabimaissa viime keväänä kiertäneestä vallankumousaallosta, että ihan jännittää, osaanko välittää ne teille asiaankuuluvalla tavalla. No, yritän.

Lähi-Itä on minulle historianopettajana ollut aina melkoinen murheenkryyni. Alue on niin monimutkaisten uskonnollisten, poliittisten, kulttuuristen ja yhteiskunnallisten verkostojen, siteiden ja historiallisten verivihojen umpisolmu, että sen alustavakaan ymmärtäminen on vaikeaa, puhumattakaan tiedon siirtämisestä ymmärrettävässä muodossa nuorisolle.

Tunisialainen tyttö ja Arabikevät antavatkin hienosti kaksi erilaista, tunisialaisen nettiaktivistin ja suomalaisten toimittajan ja mediatutkijan, näkökulmaa vuoden takaisista tapahtumista Lähi-Idässä.

Lina Ben Mhenni on yksi "kyberaktivisteista", jotka nousivat vastustamaan hallintoa sosiaalisen median avulla. Tunisialaisessa tytössä hän kertoo omasta ja muiden aktivistien toiminnasta, vallankumouksen tapahtumista ja tunnelmista. Lyhyt, reilut 60 sivun pituinen teksti on pikemminkin raportti kuin kaunokirjallinen tuotos.

Kun hän kirjoittaa identiteetistään bloggaajana, alkaa oma rakas kirjablogi tuntua melkoiselta piiperrykseltä:

"Todellinen nettiaktivisti ei tyydy tuijottamaan ruutua vaan lähtee kentälle, ottaa valokuvia, kuvaa videoita, kerää todistajien lausuntoja ja palaa sitten koneen ääreen lataamaan ne verkkoon muiden nähtäviksi. Silloin saavat hirmuhallitsijan tai sortovallan voimat tuta, ja demokratia voi nousta omin siivin lentoon."

Erityiskiitos kirjan kannesta Magnus Peterssonille, se on visuaalisesti upea ja tuo mieleen Che Quevaran. Länsimaista asioiden yhteenniputtamista tai ei, toimii joka tapauksessa.

***

Arabikevään kansi tuokin sitten elävästi mieleen lukion historian kurssikirjan, mutta kannesta viis, sillä sisältö on tiukkaa asiaa. Kirjan kirjoittaneet Lilly Korpiola ja Hanna Nikkanen valottavat Arabikevään tapahtumia, niihin johtaneita syitä ja seurauksia kiinnostavasti ja kansantajuisesti, mutta silti monipuolisesti. Kirjoittajat eivät ole sortuneet yleistyksiin tai toisen käden tietoihin vaan antavat puheenvuoron arabeille itselleen. 




Lähi-idän tilanteen selvittäminen on kirjassa niin monipuolista, että on mahdotonta tiivistää asiaa lyhyeen postaukseen. Olennaista, ja sitä kirjoittajatkin korostavat, on ymmärtää tilanteen monisyisyys ja jatkuvuus. Hallintoa vastustamaan nousivat vuonna 2011 niin työttömyyteen ja vanhempien nurkissa pyörimiseen turhautuneet nuoret miehet, tasa-arvon puuttumiseen kyllästyneet koulutetut naiset, leipää pöytäänsä etsineet lukutaidottomat perheenäidit ja yleensä arkipäivän byrokratiaan ja virkavallan mielivaltaisuuteen kyllästyneet kansalaiset. Vaikka yhteinen rintama oli ennen näkemättömän yhtenäinen ja laaja, ei se tarkoita sitä, että sillä olisi kovinkaan paljon keskenään yhteistä vallankumouksen jälkeen. Se selittää sen, miksi islamistit ovat nousseet useassa maassa syrjäytettyjen arabinationalistien tilalle. Ja koska monet liberaalien tavoitteet ovat edelleen toteutumatta, on hyvin todennäköistä, että Lähi-Idässä tulee kuohumaan jatkossakin. Kysymys kuuluukin, räjähtääkö ruutitynnyri Iranissa ulkovaltojen toimesta vai jossakin muualla sisäisten paineiden seurauksena.

Sosiaalinen media on molemmissa kirjoissa vahvasti läsnä. On aika huikeaa lukea Lina Ben Mhennin ja kumppaneiden oman hengen uhalla tehdystä tiedonvälityksestä ja taistelusta blogeissa, Facebookissa ja Twitterissä. Maailma on toden totta muuttunut: enää ei liimailla julisteita seinille tai jaeta kiellettyjä lentolehtisiä, nyt kirjoitetaan Facebookissa aktivistiryhmien seinille ja tiedotetaan mielenosoituksista tai virkavallan väkivallanteoista maailmanlaajuisesti Twitterissä.

Kai voisi sanoa, että keinot ovat vaihtuneet, mutta ihmisten vapauden kaipuu, ahneus, viha ja rohkeus ovat pysyneet hämmentävän samoina. Suosittelen ehdottomasti molempia teoksia kaikille arabimaailmasta, maailmantapahtumista ja sosiaalisesta mediasta kiinnostuneille!

Lina Ben Mhennin blogi löytyy osoitteesta
http://atunisiangirl.blogspot.com/

Lina Ben Mhenni: Tunisialainen tyttö
Avain 2012
Suom. Sampsa Peltonen
63s.

Lilly Korpiola, Hanna Nikkanen
Avain 2012
300s.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Tweet, tweet!



Amman lukuhetki jalkautui eilen Twitteriin. Olen jo jonkin aikaa kaivannut väylää kommentoida kirjallisuus- ja kulttuurialan uutisia ja lukukokemuksia sekä mainostaa tapahtumia lyhyesti, sellaisista kun ei yleensä tule naputeltua erillistä postausta blogiin. Joten nämä elämää suuremmat ajatukset ovat jatkossa jaossa Twitterissä. Facebookissa esiinnyn edelleen, ainakin toistaiseksi, vain omalla nimelläni.

Joten Follow me, joko klikkaamalla pientä 'seuraa'-tipua oikeasta sivupalkista tai etsimällä Amman lukuhetki (@Ammanlukuhetki) käsiisi Twitteristä!

Täällä Kallaveden rannalla paistaa aurinko, kaikkialla kuulemma ei. Aurinkoista Hiljaista viikkoa silti jokaiselle!

Amma


Psst! Pääsiäiskirjaäänestys on jännittävässä tasatilanteessa. Kolme päivää aikaa äänestää!

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Maaliskuussa luin, huhtikuussa luen (+palkinto)

http://office.microsoft.com/en-us/images/?CTT=97

Maaliskuu osoittautui aktiiviseksi ja uutuuspainotteiseksi lukukuukaudeksi. Esittelin viime kuussa peräti yhdeksän kirjaa, mikä lienee minulle jonkinlainen ennätys. Tosin yksi esitellyistä kirjoista oli
Lasten toivotut: 100 iloista lastenlaulua, (mukana tullut CD soi muuten parhaillaankin ja Poikanen keinuttelee sohvassa itseään Lennä, lennä leppäkertun tahtiin...)

Tämän kuukauden ehdotonta aatelia oli Robert Harrisin Pompeji, olen todella iloinen löydettyäni itselleni uuden kirjailijan ja eilen velipojan kirjahyllystä löytyikin Kolmannen valtakunnan salaisuus, joten Harrisia on luvassa myös huhtikuussa!

Viime kuussa jatkoin myös Antti Tuurin tuotannon parissa lukemalla Ikitien, eikä Tuuri tuottanut pettymystä tälläkään kertaa. Huhtikuussakin on luvassa lisää Tuuria, tosin Hanna Tuuria, sillä hänen uutuuskirjansa Tuulen maa on jo lukupinossa odottamassa.

Niin ikään kuukauden parhaita kirjoja oli ehdottomasti Eve Hietamiehen Tarhapäivä. Tämän kirjan lisäksi odotin kovasti Carita Forsgrenin Perintöä ehkä osin sekavissakin tunnelmissa, mutta lopulta pidin kirjasta kovasti.

Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli maisemaltaan niin viehättävä kirja, että olisin suonut sen olevan vähän parempi myös kerronnan tasolla. Satu Rämön ja Katja Lahden Vuoden mutsi nauratti, mutta totuuden nimissä myös ärsytti. Rosamund Luptonin Sisar oli ihan hyvä lukuromaani, mutta ilman blogia en olisi enää muistanut lukeneeni sitä viime kuussa. Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani jätti vähän epävarman olon, en oikein päässyt kirjaan missään vaiheessa sisälle.

***
Epävarmuus johti lopulta KBF-keskusteluun, jossa jurnutin hyvien tarinoiden puutetta. Kiitos kaikille erinomaisista kommenteista! Tällä kertaa parhaan kommentin palkinto menee
MERENHUISKEELLE, joka kirjoitti mm. näin:

Ajattelen, että tarinat ovat ihmisille tärkeitä siksi, että niiden avulla jäsennetään myös omaa elämää. Elämä ei olekaan satunnaista tapahtumien virtaa, vaan tapahtumia, jotka johtavat toisiin tapahtumiin ja muodostavat tarinan. Ihminen etsii merkitystä olemassaololleen ja elämälleen tarinoiden kautta.

Merenhuiske, otathan yhteyttä, niin laitan sinulle kirjallisuutta tulemaan :)

***
Tässä kuussa blogissani on ollut käynnissä myös kysely pääsiäiskirjastani. Vielä on muutama päivä aikaa esittää mielipiteensä! Tällä hetkellä näyttää siltä, että pääsen klassikkotarinan kimppuun...
***

Huhtikuussa oikeasta sivupalkista pääsee tutustumaan lapsiperheiden ihanankamalaan arkeen Vuoden mutsin, Tarhapäivän, Melomisen ja Huoneen kautta.

***
Kiitoksia kaikille lukijoille ja kommentoijille kuluneesta kuukaudesta. Ja te uudet, kiitos siitä, että olette täällä <3

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...