perjantai 30. maaliskuuta 2012

Carita Forsgren: Perintö


Carita Forsgren kuuluu kirjailijoihin, joilta luen kaiken, mitä hän vain keksii kirjoittaa. Siitä kiitos kuuluu upealle Kolmen kuun kuningattarelle. Auringonkehrästä pidin, vaikka en aivan yhtä paljon kuin edellisestä. Nykypäivään sijoittuva Jänistanssi oli niin ikään mukiinmenevä, mutta salaa mielessäni toivoin, että Forsgren palaisi takaisin historiallisen romaanin pariin.

Näin ei käynyt. Tällä kertaa Forsgren on luonut tiivistunnelmaisen, psykologisen kudelman, joka sisältää toisaalta taidetta ja kulttuuria, toisaalta jännitystä ja niin monta kompleksista ihmissuhdekriisiä, että sormet eivät riitä laskemiseen. Kuten Forsgrenille on tunnusomaista, kirjassa on useita kertojia, mutta päähenkilö on Okko, Ores-yhtiön itseoikeutettu perijä, joka itse haluaa installaatiotaiteilijaksi. Ores on kosmetiikka-alan yritys ja kuten rahan ja vallan ympärillä usein, myös tämän sukuyrityksen liepeillä leimuaa vihan ja juonittelun tiheä verkko.

Kun edellisesstä KBF-keskustelussa tuli kritisoitua muun muassa kronologian horjuttamista, niin tässä kirjassa sitä oli harrastettu oikein urakalla. Aikarakenne ja usean kertojan käyttäminen tekevät rakenteesta melko monimutkaisen. Aluksi tarinaan tuntuikin vaikealta päästä sisälle, mutta kun juonen päästä alkoi saada kiinni, osoittautui ratkaisu oikeutetuksi. Vaikka tarina aukeni pala palalta eri kertojien kertomana, oli se kuitenkin mukavan konstailematon.

Ennen kaikkea tarina oli hyvä. Ja se alkoi siitä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut, mutta mitä, se selvisi vasta kirjan lopussa...

Perintö oli kerronnaltaan hyvin kuvallinen ja toikin kaksi mielleyhtymää: Quentin Tarantino ja saippuaoopperat. Ja nämä ovat positiivisia määreitä! Ehkä fiilis syntyi juuri suurten tunteiden sukuyhtiötarinan ja aiemmin mainitun konstailemattomuuden yhdistelmästä. Forsgren kertoi hyvän tarinan juuri niin kuin se pitää kertoa, tarinan ehdoilla, sitä tukien ja kannatellen. Ja tästä kaikesta jäi sellainen tunne, että kirjailijalla itsellään oli kirjoittaessaan mukavaa.

Carita Forsgren: Perintö
Otava 2012
287s.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

KBF: Tarina on kuollut? Kauan eläköön tarina!


Uusille lukijoille (tervetuloa!) kerrottakoon, että KBF(Käytännön blogifilosofiaa)-keskusteluissa kaikki ovat tervetulleita keskustelemaan mukasyvällisiä kieli poskessa tai sitten esittämään ihan aidosti hienoja ajatuksia otsa kurtussa kulloisenkin aiheen mukaan. Parhaan kommentin kirjoittajalle, jonka siis päätän ylhäisessä diktatuurisuudessani minä, on luvassa palkinto, joka on yleensä kova ja kantikas.

Marisin edellisessä postauksessani siitä, että hyvät tarinat tuntuvat olevan nykykirjallisuudessa katoava luonnonvara (tai ehkä minä luen vääriä kirjoja). Minusta tuntuu, että olen lukenut kuluneen vuoden aikana useita kotimaisia kirjoja, jotka ovat suurin piirtein tällaisia:
*Päähenkilö tai henkilöt ovat jotenkin epäselviä, heillä ei ehkä ole nimiä tai sitten he eivät ehkä ole olemassa ollenkaan. Tai sitten muuten vain ollaan sekaisin.
*Aika on hämärä käsite, kronologia on sotkettu.
* Tai sitten sillä ei ole mitään väliä, koska oikeastaan kirjassa ei ole tapahtumia, jotka vaatisivat aikamääreitä.
*Kirja koostuu tunnoista ja tunnelmista, pohdinnoista ja hajatelmista, kielikukkasista ja ajatusrönsyistä.
*Kirjan luettuaan ei oikein tiedä, mitä tuli lukeneeksi.

Ihan kiva niille, jotka moisesta tykkäävät ja vaihteluna menettelee kaikille. Mutta miksi hyvä, mukaansatempaava juoni tuntuu siirtyneen ns. viihdekirjallisuuden tunnusmerkiksi? Eikö ajatuksia ja tunteita herättävä, kirjallisesti taidokas ja laadukas teos voi sisältää myös hyvän tarinan?

Voihan se, mieleen tulee montakin esimerkkiä: Sinuhe egyptiläinen, Kotiopettajattaren romaani, Saatana saapuu Moskovaan noin alkajaisiksi mainittuna. Edellisten kaltaisia tarinoita on vain pirun vaikea keksiä.

Tunnen ongelman hyvin: ei ole sattumaa, että oma kirjallinen karriäärini koostuu historian tutkimuksesta, toimittajan työstä ja kirjabloggauksesta, missään niissä kun tarinaa ei tarvitse keksiä itse, se pitää vain löytää ja kirjoittaa esille. Kun lapsena ja vielä aikuisenakin meillä oli (on) veljeni kanssa tapana ilahduttaa kotiväkeä kuunnelmilla, oli työnjako selvä: veli keksi juonen ja minä kirjoitin siitä tarinan.

Niin, että ei se niin helppoa ole, keksiä juonta ja kirjoittaa sujuvaa ja kiinnostavaa tarinaa alusta loppuun.

Mitä mieltä olet? Onko tarinoiden aika ollut ja mennyt (muoti-ilmiö vai taitamattomuutta?) vai elävätkö tarinat ja kihelmöivät juonet edelleen nykykirjallisuudessakin kulta-aikaansa?

Ja mikä tärkeintä, mikä on lempitarinasi? Se, jonka muistat ikuisesti, joka veti niskakarvat pystyyn tai liimasi sinut kirjan ääreen? Se, jonka vuoksi valvoit yöt, lakkasit syömästä ja vaelsit kuin elävä kuollut kirja kädessä? Jaa parhaat tarinasi, olivatpa ne sitten statukseltaan ylhäisiä ja nahkakantisia tai majailivatpa alelaareissa ja kioskien pokkarihyllyissä!

Kauan eläköön tarina!


maanantai 26. maaliskuuta 2012

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani



Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani on kirjabloggaajalle vähän epäkiitollinen kirja esiteltäväksi.
Juonesta ei voi kirjoittaa oikein mitään paljastamatta liikaa. Ja muutenkin on vähän epävarma olo koko tarinan kanssa: mitäs tässä nyt oikein tapahtuikaan?

Sen verran voin kertoa, että kirjan viittaus tuttuun satuun on aivan todellinen ja aiheellinen. Eräänä aamuna Rosa herää sängystään vierellään mies, vieras mies. Siinähän ei välttämättä ole mitään kummallista, mutta mies tuntuu jopa asuvan Rosan kodissa. Lauralta taas on mies kateissa.

Lähde kuvaa nykyihmisen arkista haahuilua maailmassa, jossa jokainen päivä on maanantai. Hän kertoo myös yksinäisyydestä ja ihmissuhteiden vaikeudesta, liitoista, joissa kaksi ihmistä muuttuu näkymättömiksi toisilleen ääriviivojen pikku hiljaa haalistuessa.

Joku on nukkunut vuoteessani on allekirjoittaneelle kiusallinen kirja siitäkin syystä, että tämä saattaa olla aidosti hieno kirja. Teema on tärkeä, ajatus tärkeä. Mutta jotenkin en vain jaksanut syttyä toteutukselle. Minusta tuntuu, että olen viime aikoina lukenut tämän kirjan useaan otteeseen: vähän hämyinen juoni, salaperäinen, tiivis ja ihmisyyttä syväluotaava kerronta, vähän todellisia tapahtumia tai dialogia. Mihin hyvät tarinat ovat kadonneet?

Jos tästä lajityypistä pitää, on Lähteen ensimmäinen romaani varmasti tutustumisen arvoinen teos. Itse tunsin olevani vähän liian pieni ja tyhmä tälle kirjalle. On kuitenkin kehuttava kirja humoristisia ulottuvuuksia, sillä muutamassa kohdassa nauroin ääneen ja sitä tapahtuu minulle todella harvoin. Niitä hetkiä, kun Otso-koira leikkii tekopeniksellä lattialla, niitä olisi saanut olla enemmänkin.

Kristiina Lähde: Joku on nukkunut vuoteessani
Teos 2012
260s.

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kate Morton: Paluu Rivertoniin



Paluu Rivertoniin vie lukijansa vanhan ja uuden maailman rajapyykeille: 1910- ja 20-lukujen brittiläiseen kartanomiljööseen. 98-vuotias Grace, entinen Hartfordin suvun palvelija, alkaa elokuvaprojektin myötä muistella vuosikymmenten takaisia tapahtumia. Ajanjakso on voimakkaasti vaikuttanut siihen, mitä hänen elämässään on myöhemmin tapahtunut, mutta hän on sulkenut sen tietoisesti mielestään tätä ennen.

Vuonna 1924 Rivertonin kartanossa tapahtuu järkyttävä itsemurha kesken seurapiirijuhlien. Nuoren runoilijan kuolema kiihdyttää ja kiinnostaa ihmisiä vielä uuden vuosituhannen kynnyksellä, mutta Grace on ainoa ihminen, joka tietää, mitä todellisuudessa tapahtui. Gracen kertoma tarina Hartfordien ja Luxtonien  perheistä on synkkä ja kaunis, traagisen kohtalokas kuten kartanoromantiikkaan hyvin sopiikin.

Määräsin kirjan itselleni luettavaksi Downton Abbey-sarjan päättymisestä aiheutuneisiin vieroitusoireisiin.  Ja mitä ihmettä, Rivertonin kartano, useat henkilöhahmot ja tapahtumat olivat aivan samanlaisia kuin DA:ssa! Kertokaa nyt viisaammat, kuuluuko Kate Morton kyseisen sarjan käsikirjoittajatiimiin vai onko joku matkinut toista ja jos on niin kuka? Kirjassa oli aluksi niin paljon yhtäläisyyksiä sarjaan, että se häiritsi keskittymistäni tiettyjen näyttelijöiden ja tapahtumien puskiessa väkisin mieleeni. Ongelma väistyi onneksi itsestään kun siirryttiin svengaavalle 20-luvulle, aikaan, jota Downton Abbeyssa ei vielä ole ehditty käsitellä.

Paitsi hämmentävistä yhtäläisyyksistä, kirja kärsi loogisista ristiriitaisuuksista ja tiivistyksen puutteesta. Tarina tuntui lähtevän käyntiin hitaasti ja sitten kun se lopulta lähti keriytymään auki, juoni oli aika helposti ennakoitavissa. En myöskään ollut erityisen ihastunut Mortonin ratkaisuun poukkoilla tarinan ja kehyskertomuksen välillä pitkin matkaa. Mutta kirja parani loppua kohti huomattavasti ja viimeisen parinsadan sivun aikana tarina alkoi koukuttaa mukavasti. 20-luvun hämyinen tenho, maailmansodan murskaamat ihmiset, tavat ja sovinnaisuudet sekä Gracen ja Hannahin monimutkainen ystävyys/työsuhde pitivät otteessaan, vaikka tarina ei suuria yllätyksiä tarjonnutkaan.

Paluu Rivertoniin on viehättävä ja viihdyttävä lukuromaani, hetken (eikä ihan hetkenkään, onhan kirjassa 600 sivua) hyppäys sellaiseen aikaan ja paikkaan, joka on aina kiinnostanut ja kiehtonut minua niin tapahtumien, aatteiden kuin estetiikankin tasolla. Napakymppi se ei valitettavasti ole, mutta varsin vahvaa tyydyttävää tasoa. Komeinta antia on kirjan kansi, jonka ottaisin ilomielin työhuonettani koristamaan. Itse kirjan raskin laittaa kiertoon, mutta kansia välttämättä en.

Paluu Rivertoniin on ollut esillä niin monessa blogissa, että laiskuuksissani linkkaan Jaanalle toisen tähden alle, jonka hyvän arvion lopusta löytyvät linkit useampaankin arvioon.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Bazar 2011
Suom. Helinä Kangas
613s.

maanantai 19. maaliskuuta 2012

Eve Hietamies: Tarhapäivä


Luin Eve Hietamiehen Yösyötön esikoiseni ollessa muutaman kuukauden ikäinen: itkin ja nauroin lukiessani ja useaan kertaan olen ollut kiitollinen Hietamiehelle siitä, että muutama vauvakarikko on tullut vältettyä Yösyötön ansiosta. Olinkin todella innoissani, kun kuulin, että kirja saa jatko-osan nimeltään Tarhapäivä.

Tarhapäivässä Paavo Pasanen on ehtinyt viiden vuoden korkeaan ikään. Paavon ja hänen isänsä Antin elämä on asettunut kutakuinkin uomiinsa: elämä on tavallisten lapsiperheiden tapaan melkoista taitelua kodin, päiväkodin, työpaikan ja kaupan välillä. Kalapuikkoja, pinaattilettuja, märkiä lapasia. Tavallisista perheistä poiketen miesten elämässä on myös Paavon epävakaa äiti, joka ajaa ex-miehensä hulluksi, mutta on Paavolle rakas.

Antista alkaa tuntua, että elämä on yhtä Tarhapäivää. Ehkä elämässä pitäisi olla jotakin muutakin, kuten vaikkapa nainen? Toive toteutuu, mutta ei aivan niin kuin Antti on kuvitellut: perheeseen muuttaa Paavon kaveri Terttu, nainen koko viisivuotiaalla tarmollaan. Ja siitäkös soppa syntyy!

Yösyötössä pohdittiin, voiko isä olla äiti, Tarhapäivä jatkaa luontevasti tyttöjen ja poikien erosta. Kirja on yhtä riemastuttavaa luettavaa kuin edeltäjänsäkin: Pasasen miesten ei ole ihan helppo ymmärtää, ettei Hello Kitty-hameen kanssa käy Minni-sukkikset. Tai että Panadol on poikien lääkettä. Totuuden nimessä välillä aloin jo tuskastua sukupuolirooleihin. Onko oikeasti Suomessakin sellaisia miesmörököllejä, jotka eivät ilkeä mennä ostamaan söpöjä pikkareita pikkutytölle? Siis oikeasti?!

Odotin innolla Pasasen miesten tapaamista uudelleen, mutta yhtä suurella riemulla kohtasin myös monet mainiot sivuhenkilöt. Ehdottomaksi suosikikseni nousi Reponen, joka viiden tyttären isän kokemuksella rientää Antin apuun aina hamahelmi- tai kissanhäntäkatastrofin uhatessa. Nämä kohtaukset olivat ehdottomasti suorastaan "liikkiksiä", mutta myös kirjan hauskimpia tapauksia. Niin ikään Yösyötössä taaperoimetyksellään järkyttänyt Pihla-Puolukka on ihastuttava  hahmo alati kasvavine ihmislaumoimeen ja vaihtoehtohoitoineen. Unohtamatta hänen arkkivihollistaan, Nelli-Tupperwarea järkähtämättömässä inhorealismissaan.

Tarhapäivä oli juuri niin viihdyttävää luettavaa kuin oletinkin. Meillä ei vietetä vielä tarhapäivää, mutta arvattavasti sain jälleen kullanarvoisia vinkkejä tulevaisuuden varalle. Perjantaina annoin vähän kritiikkiä sarkastiselle Vuoden mutsi-kirjalle ja se johtui hyvin pitkälti Tarhapäivästä. Läpi kirjan jaksoin ihastella sitä, kuinka elävästi, rehellisesti ja kaunistelematta Hietamies kuvaa lapsiperheen elämää. Siitä huolimatta kerronnassa ei ole kyynisyyden tai negatiivisuuden häivääkään, vaan vahva ymmärtämisen leima. Välillä on pakko karjua raivosta, mutta on se ipana silti niin ihana.

Sitähän se vanhemmuus on.

Tarhapäivästä ovat kirjoittaneet ainakin 
Maija, 
Annika
Susa

Eve Hietamies: Tarhapäivä
Otava 2012
447s.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Leppoisaa sunnuntaita ja tahatonta kansikomiikkaa

Aurinkoista huomenta! Täällä herättiin tänään aivan liian varhain ja aivan liian pätkittäin nukutun yön jälkeen.
Aamun kuitenkin pelasti, kun huomasin, että blogissani on tällä hetkellä esillä kaksi melko samanlaista kansikuvaa. Niin, melkein samanlaista...


Mielikuva itsestäni?



Ja tässä todellisuus?


Iloista sunnuntaipäivää kaikille!

perjantai 16. maaliskuuta 2012

Vuoden mutsi



Tämä mutsi aikoi oikeastaan kirjoittaa Eve Hietamiehen Tarhapäivästä tänään, mutta Satu Rämön ja Katja Lahden Vuoden mutsi on nyt niin tuoreena mielessä, että se kiilasi väliin. Puhutaan Pasasen valloittavista miehistä sitten tuonnempana.

Vuoden mutsi -kirja on vähän erilainen opas raskauteen, synnytykseen ja vauvavuoteen. Molemmat naiset ovat pitäneet blogeja, joihin kirja osittain perustuu. Kirjassa ei puhuta kukkasista, perhosen siiven hipaisuista tai masuasukeista. Kirjoittajat mainitsevat tavoitteekseen kiiltokuvamaisen äitimyytin ravistelun ja tekevät sen minkä lupaavat. Kirja sisältää juuri sitä itseään, verta, hikeä ja kyyneleitä, kun asioista puhutaan reippaasti niiden omilla nimillä ronskin huumorin ryydittämänä.

Olin kirjasta todella kiinnostunut, sillä paitsi että vietän vauvavuotta toista kertaa, olen myös vapaaehtoistyön doulakoulutuksessa. Mielestäni äitiyteen, synnytykseen ja raskauteen liittyy turhan paljon "salaista" tietoa, joten reilu ja rehellinen opaskirja keskinkertaiseen äitiyteen vaikutti lupaavalta. Mitä sitten jäi käteen?

Oliko kirja mielestäni hauska? Kyllä oli.
Olinko asiasisällöstä samaa mieltä naisten kanssa? Useimmiten kyllä.
Ostaisinko kirjan ensimmäistä kertaa raskaana olevalle ystävättärelle? En. Sori.

Vaikka tosiaan olin naisten kanssa usein samaa mieltä ja tunnistin tapahtumat, minua ärsytti kirjan asenne. Kirja pyrki hauskuuteen, mutta sortui turhan usein kyynisyyden puolelle. Kirja keskittyy ehdottomasti enemmistöltään raskauden, synnytyksen ja vauvavuoden osalta negatiivisiin asioihin. Rehellisyys on hyvästä, mutta miksi piehtaroida itsesäälissä? Kirjasta jää fiilis, joka pistää miettimään, miksi ihmiset yleensä hankkivat lapsia. Se ei kai ole tarkoituksena?

Ymmärrän, että kaikille äitiys ei ole yksioikoista ja luontevaa ja muutokset niin mielessä, elämässä kuin vartalossakin herättävät hämmennystä ja ahdistusta. Tämä kaikki on täysin normaalia ja se on hyvä tietää. Toisaalta raskausaika tuntuu varmasti pitkältä, jos keskittyy inhoamaan vartalossa tapahtuvia muutoksia, tai kaipaamaan kiellettyjä ruokia ja juomia. Ja vauvavuosi tuntuu myös pitkältä jos piehtaroi omassa väsymyksessään. Uskon positiivisen ajattelun voimaan, sitä paitsi kaikki voi mennä paremmin kuin ikinä voisi kuvitellakaan!

Tietenkin jokaista äitiä ketuttaa välillä rankasti ja silloin pitää tuulettaa tunteita ja saada vertaistukea toisilta äideiltä. Kun on saanut vähän aikaa valittaa, näyttää maailma taas paljon paremmalta. Onkin hyvä huomata, että Vuoden mutsi on kirja juuri niistä hetkistä, mutta jättää ne parhaat mainitsematta.Kirja toimii hyvin vertaistukena silloin kun kaikki tuntuu menevän päin pöpelikköä, mutta ketään ensikertalaista en haluaisi ohjata tällaisiin fiiliksiin vellomaan. Äitiys voi yllättää myös positiivisesti.

Vaikka en ihan hirveästi tälle kirjalle syttynyt, nostan tytöille kuitenkin hattua. He ovat rohkeasti jakaneet hyvinkin intiimejä asioita ja kuten tuli aiemmin sanottua, monessa asiassa, mm. kohtuulliseen keskinkertaisuuteen pyrkimisestä, olen aivan samaa mieltä. Ja totuuden nimissä on sanottava sekin, että kyllä niitä hempeän pastelleja äitiyskirjoja on maailma pullollaan. Joukkoon mahtuu oikein hyvin yksi tällainen mustakin.

Lue myös, mitä Maria kirjasta kirjoittaa täällä!

Satu Rämö, Katja Lahti: Vuoden mutsi.
Avain 2012
302s.

Psst! Amman lukuhetken ihan ensimmäinen kysely ikinä löytyy oikeasta ylänurkasta. Äänestä, mitä luen pääsiäisenä!

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Robert Harris: Pompeji


Robert Harrisin Pompeiji on ollut kirjapinossani syksystä asti. Anoppini suositteli kirjaa, mutta koska sen paremmin jännitysgenre kuin antiikin Roomakaan ei ole ominta kiinnostusalaani, on kirja hautautunut aina lähtöarvoisesti kiinnostavampien teosten alle.

Aluksi kärsinkin motivaatiovaikeuksista, eritoten siksi, ettei roomalaisten akveduktitekniikka ihan hirveästi kiinnostanut ja toisaalta taustatapahtumat tuntuivat kirjan nimi huomioon ottaen melko itsestäänselviltä. Mutta jes, sainpahan taas pitkän nenän ja yllätyin iloisesti. Taisin myös löytää kirjailijan, jonka seuraan haluan palata uudelleenkin!

Pompeiji sijoittuu elokuuhun vuonna 79, tarina alkaa pari päivää ennen Vesuviuksen purkautumista. Marcus Attilius on Aqua Augustan hoitaja eli aquarius. Hän on ottanut työn juuri vastaan, sillä hänen edeltäjänsä on kadonnut salaperäisesti. Yleensä varmasti toimiva vesihuolto alkaa yskähdellä veteen ilmaantuessa rikkiä. Myös muita salaperäisiä merkkejä ilmaantuu, lukijalle ne kertovat vääjäämättömästi tulossa olevasta tuhosta, mutta aikalaisille aukeavat hitaasti. Merkittävässä asemassa kirjassa on myös entinen orja, Pompeijin maanjäristyksen jälkeen rikastunut Ampliatus sekä hänen tyttärensä Corelia, joka tuo tarinaan mukanaan myös romanttisen vivahteen.

Vaikka kyseessä on jännitysromaani, on romantiikan lisäksi tarinassa myös salapoliisimaisia aineksia. Harris pohjaa kertomuksen tieteellisiin lähteisiin. Jokainen luku alkaa tulivuorenpurkauksen vaihetta esittelevällä lainauksella ja muutenkin tapahtumat ovat historiallisesti uskottavia. Erityisen paljon uskottavuutta tuo Harrisin tarinaan liittämä Plinius, joka on todellisuudessakin jättänyt jälkeensä tarkan silminnäkijäkuvauksen Vesuviuksen purkautumisesta.

Ehdottomasti komeinta antia kirjassa oli tunnelman ja maiseman kuvaus. Paahteisessa helteessä kylpevät erämaat maaorjineen, ylelliset huvilat kalankasvatusaltaineen, Pompeijin slummikorttelit ruumiillisine hajuineen. Puhumattakaan Vesuviuksen purkautumisesta: sateena taivaasta tippuvasta tuhkasta ja hohkakivestä, maanjärinästä, puolikuun muotoisista laavavirroista. Kuvaus on hienoa, mutta valitettavasti dialogi tönkköä. Harris on pyrkinyt puhekielisyyteen, mikä ratkaisuna on hyvä, mutta valitettavasti kieli ei vain toimi kunnolla.

Dialogin lisäksi en muuta huomautettavaa keksikään. Kun sunnuntaiaamuna sohvalla lukiessani kaksi lasta hyppi päälläni ja aviomies yritti pitää keskustelua yllä, jouduin ärähtämään: Ettekö te tosiaan ymmärrä, että Vesuvius on purkautumassa?!

Mainiota, jännittävää, viihdyttävää. Mitähän lukisin Harrisilta seuraavaksi?

sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

LASTEN TOIVOTUT: 100 iloista lastenlaulua


Olen jo jonkin aikaa etsiskellyt lastenlaulukirjaa, joka sisältäisi mahdollisimman paljon vanhoja tuttuja lastenlauluja.

Lopulta hankin tämän F-Kustannuksen Lasten Toivotut: 100 iloista lastenlaulua, joka osoittautui vielä ennakoimaanikin paremmaksi kirjaksi.
 
Nimensä mukaisesti kirja sisältää 100 lastenlaulua, jotka ovat pääasiallisesti niitä ikivihreitä, mitä Suomessa on laulettu lapsille jo vuosikymmeniä. Esimerkkiotoksina mainittakoon muutama lapsiraatimme tämänhetkisistä suursuosikeista:
Hämä-hämähäkki,
Jos sul lysti on,
Kapteeni Koukku,
Lounatuulen laulu,
Pienen pieni veturi,
Autolaulu,
Leikkikalu,
Leijonaa mä metsästän,
Mikki Hiiri ja Susihukka,
Peppi Pitkätossu,
Kuningaskobra,
Pingviinitanssi,
Hyvin hiljaa,
Suojelusenkeli,
Sininen uni,
Äidin sydän....

Lista olisi loputon, mutta pääsitte varmaankin jo asiasta perille! Laulukirjassa on sovitukseltaan helpot nuotit lähes jokaiseen kappaleeseen (parista todella pitkästä, kuten Lounatuulen laulusta ne puuttuvat tilasyistä). Lasten kannalta erityisen onnistuneet ovat suuret ja värikkäät kuvat, joiden eteen on nähty vaivaa. Toisin kyin usein laulukirjoissa, tässä kirjassa kuvat eivät ole puolipakollisia sivunnurkkaan väännettyjä töherryksiä, vaan yhtä merkittävässä osassa kuin itse laulutkin.

Eikä tässä vielä kaikki! Kirjan mukana tuli CD, joka sisältää 28 kirjan laulua. Kirja ja CD ovat meillä päivittäin kovassa käytössä.

Kaikille lapsiperheille ja ainakin musiikista kiinnostuneille sellaisille tämä kirja on siis aivan must-hankinta, suosittelen!

Lasten toivotut: 100 iloista lastenlaulua (Toim. Virpi Kari)
F-Kustannus Oy 2011
149s.

perjantai 9. maaliskuuta 2012

Antti Tuuri: Ikitie


Löysin helmikuussa vanhan lempparini, Antti Tuurin uudelleen ja Jussi Ketolan vaiheet koukuttivat minut siinä määrin, että luettavaa riitti myös maaliskuun alkuun. Tämä kirja alkaa vuodesta 1930, jonka elokuisena yönä Lapuanliikkeen miehet käyvät hakemassa sosiaalidemokraattien kunnanvaltuutettuna toimivan Jussin mustan auton kyytiin. Siitä alkaa pitkä matka, joka vie Jussin ensin Karjalan metsiin ja sieltä amerikansuomalaisten Hopea-kolhoosiin.

En ollut lukenut kirjasta juuri mitään ennakkoon, joten kuvittelin sen käsittelevän lähinnä Lapuanliikettä ja muilutusta (ihmettelin kyllä vähän, miten edes Tuuri saa käytettyä koko kirjan yhden Kauhava - Venäjä-välin kuvaamiseen!). Teoksen nimi Ikitie viittaa juuri tähän muilutusreittiin, mutta itse muilutus toimii kirjassa ainoastaan käynnistävänä tapahtumana, varsinaisesti kirja kertoo Jussi Ketolan elämästä Neuvosto-Venäjällä. Myönnän, että jossakin vaiheessa tunsin pientä puutumista, sillä Tuuri on kuvannut samantyyppistä maanviljely-yhteisöä jo Johannes Hakalan amerikkalaiselämää kuvatessaan.

Tarina alkoi kuitenkin saada jännitettä ja puhtia sitä mukaa, kun tilanne Neuvosto-Karjalassa kiristyi. Tuuri kuvaa kiinnostavasti ja hirvittävästi sitä, miten "epäkansallisten ainesten ylivaltaa" alettiin purkaa ja miten hyväuskoisesti työläisten paratiisia rakentamaan tulleet amerikansuomalaiset muuttuivät vuosien saatossa GPU:n silmissä sabotööreiksi ja sosialismin vihollisiksi. Stalinin 1930-luvulla mobilisoimat vainot ovat huomattavasti vähemmän käsitelty aihe kuin juutalaisten joukkotuho ja ehkä juuri siksi kaikessa kammottavuudessaan absurdin kiehtova tapahtumasarja. Ei sillä, että totalitarismin taipuvuudessa oman kyvyttömyyden selittämiseen syntipukkien avulla olisi jotakin erikoista, mutta Stalinin hallinnon tapauksessa itsepetos ja silmien ummistaminen todellisten ongelmien edessä on uskottamattoman täydellistä. Vaikka ilmiötä tulee näin historia-alan ihmisenä tutkittua vilpittömän uteliaana, ei inhimillisen tragedian osuutta sovi vähätellä. Kaikista katkerinta lienee se, että ihmiset petti heidän oma aatteensa, se, jonka vuoksi he olivat uhranneet liki kaiken elämässään.

Aivan näin syvällisesti ja alleviivaavasti Tuuri ei toki kirjoita. Kun historiallisten ajanjaksojen, aatteiden ja tapahtumien vaikutuksia kuvataan hienovaraisesti yksilön elämänvaiheiden kautta, on Tuuri lajissaan ehdottomasti tämän maan kärkeä.

Lue myös, mitä olen kirjoittanut Taivaanraapijoista ja Kylmien kyytimiehestä. Oikeastaan kaikki siellä sanottu pätee myös tähän. Jos näistä kolmesta pitäisi valita se kaikista paras, olisi valinta kuitenkin itsestään selvästi sisällissotakuvaus Kylmien kyytimies.

Antti Tuuri: Ikitie
Otava 2011.
410s.

tiistai 6. maaliskuuta 2012

Rosamud Lupton: Sisar


Viimeiset kymmenen sivua pelastivat paljon.

Rosamund Luptonin Sisaresta on kirjoitettu jo niin monta mainiota arviota, että voisin oikeastaan päättää tähän, mutta ehkä avaan ensimmäistä lausetta kuitenkin vähän.

Sisaren kertoja on Beatrice, Bee, joka saa kuulla sisarensa Tessin kadonneen. Hän lentää saman tien New Yorkista Lontooseen ja alkaa selvittää, mitä on tapahtunut. Bee ja Tess ovat välimatkastaan huolimatta läheisiä, eikä Bee voi uskoa poliisin versioon tapahtumista. Niinpä hän aloittaa oman epätoivoisen totuuden etsintänsä. Tarina etenee Been kertomana. Vuorotellen hän kertoo tapahtumia mielessään siskolleen, vuorotellen asianajaja Wrightille. Mukaan on ripoteltu myös sähköpostiviestejä.

Tavallaan tarina on vetävä ja viihdyttävä. Teksti eteneen miellyttävästi ja jouhevasti. Mutta joitakin puutteitakin on. Aivan ensiksi eräs kääntämiseen liittyvä seikka: Bee puhuu hänelle tuntemattomasta, kenties kuvitellusta sieppaajasta termillä  "se mies". Olisi kiinnostavaa kuulla, onko alkuperäisessä kirjassa sieppaaja "he" vai "that man"?  Läpi kirjan ajattelin sen olevan tönkköä suomennosta ja se kyllä häiritsi lukemistani. Kun olin lukenut kirjan loppuun, olin kuitenkin valmis pyörtämään vähän puheitani. Loppu nimittäin tavallaan oikeutti 'se mies'- termin käytön, mutta en tiedä, voiko ratkaisua kuitenkaan pitää onnistuneena, kun asia häiritsi melkein neljänsadan sivun verran.

Toinen häiritsevä asia oli myös kirjan vahvuus. Tarinan kuljettaminen Been muisteluna oli toisaalta kiva ja persoonallinen ratkaisu, mutta toisaalta etäännytti lukijan tapahtumista. Vaikka kirjassa tapahtui erittäin koskettavia asioita, jäi lukukokemus vähän kylmäksi. Tai sitten vika oli minussa itsessäni. Joka tapauksessa en hirveästi eläytynyt, vaikka minulla on isosisko, joka on se järkevä ja minä olen se pikkuisen boheemi. Toisaalta myös juoni yskähteli. Se olisi kaivannut vielä ripauksen hiomista ollakseen uskottava tai ainakin paremmin aukeava. Ja tiivistämistä, elementtejä oli ympätty mukaan jo vähän liikaakin.

Nämä puutteet olin siis kirjoittanut sisäiseen muistikirjaani ennen niitä kymmentä viimeistä sivua. Kuten jo sanoin, se pelasti paljon. Pidin lopusta tavattomasti ja siksi olen valmis antamaan aika paljon anteeksi. Ilman loppuaan olisin ehdottomasti tuominnut Sisaren keskinkertaiseksi, kutakuinkin mukiinmeneväksi tuotokseksi, mutta nyt kohotan sen melko hyvän arvoiseksi.

Sisaresta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Käännöksen kömpelyyksiin kiinnitti huomionsa myös Jenni,
Laura ihastui laillani kirjan loppuun, Minna teki molempia edellisiä,
Anni.m. luki tämän englanniksi, samoin Norkku ja Maija.
Katja pettyi, Leena Lumi luki yön pimeinä tunteinakin,
Sonja viihtyi, Rva Kepponen piti, mutta tylsistyi välillä.

Rosamund Lupton: Sisar (Sister)
Gummerus 2012
Suom. Anuirmeli Sallavo-Lavi
404s.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Helmikuun helmet


Helmikuu oli oikein antoisa ja tehokas lukukuukausi.Osansa oli alkupuolen kovilla pakkasilla, jotka suorastaan kannustivat sisätiloissa oleiluun ja lukemiseen. Nämä maaliskuun ensimmäiset päivät ovatkin sitten kuluneet ulkona auringosta nautiskellen ja lukeminen on jäänyt vähemmälle.

Helmikuussa luin:
* Mary Marckin Minnan syyslukukauden
ja Toverien kesken
* Karen Homerin Mitä naisen tulee tietää tyylistä
* Renate Dorresteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa
* Antti Tuurin Taivaanraapijat
* ja Kylmien kyytimies
* Matias Riikosen Nelisiipinen lokki
* Antti Leikaksen Melominen
* Manuela Boscon Ylitys
* Lisäksi kuuntelin äänikirjana Katja Ketun Kätilön

Kuukausi sisälsi siis vanhoja suosikkikirjailijoita ja kiinnostavia esikoiskirjailijoita. Parhaiten kuukaudesta jäi mieleeni aloittamani Tuuri-putki, joka jatkuu vielä tässä kuussa, sekä aivan kuun viime päivinä lukemani Boscon vaikuttava Ylitys. Suoranaisia pettymyksiä en tunnusta kokeneeni, mutta odotukseni Dorresteinin ja Leikaksen kirjojen suhteen olivat suuremmat kuin mihin todellisuus ylsi.

***

Maaliskuussa vietetään naistenpäivää ja sen kunniaksi oikean sivupalkin kirjavinkit antavat elämänohjeita naisille. Itseoikeutetusti mukaan pääsivät jo mainitut Mitä naisen tulee tietää tyylistä ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa. Lisäksi kokonaisuuden täydentää Paheellisen kotirouvan käsikirja.

Tuurin Ikitietä lukuunottamatta maaliskuun lukusuunnitelmani ovat vielä iloisesti auki. Pari kiehtovaa ulkomaista kirjaa on jo odottamassa pinon ylimmäisenä ja toivon saavani käsiini myös muutaman tässä kuussa ilmestyvän kotimaisen uutuuden. Mutta tapoihini kuuluu muuttaa suunnitelmia fiiliksen mukaan äkkiäkin, joten tämän kuun saldo selviää sitten, jahka muutama viikko eletään:)

***

Lopuksi suuret kiitokset kaikille KBF-keskustelusta. Helmikuun lopuksihan keskustelimme ennakko-odotusten merkityksestä lukukokemuksessa. Toitte hienosti esiin erilaisia näkökulmia, mutta lopulta taisimme olla aika yksimielisiä siitä, että ennakko-oletuksissa on omat hyvät ja huonot puolensa. On ihanaa löytää kokonaan "uusi" kirja tai kirjailija, mutta toisaalta ilman jonkinlaista ennakkokäsitystä ei moneen kirjaan tulisi edes tarttuneeksi.

Uusille ja uudehkoille keskustelijoille kerrottaakoon, että palkitsen aina kunkin KBF-keskustelun parhaan kommentin. Valintaperusteena ovat täysin itsekkäästi omat senhetkiset tunnelmani ja mieltymykseni. Tämän kertaisen palkinnon saa keskustelija, joka on varmaan osallistunut jokaiseen keskusteluun (en kyllä ole tarkistanut, mutta luulisin) ja aina erittäin hyvillä kommenteilla. Itse asiassa niin hyvillä, että hän on yleensä aina ollut aivan kärkitohinoissa, mutta siitä huolimatta palkinto on aina lipsahtanut jollekin toiselle.
Nyt haluan palkita uskollisuutta ja aktviisuutta, sitä paitsi ei tämänkään kertainen kommentti ole hänelle häpeäksi! Päin vastoin, tämä on ehtaa Leena Lumia:

...kirjan ei tavitse yllättää, mutta kun se tekee sen, se on kirjallinen orgasmi, huippu. Minusta kirjassa ei saa olla kovia ennakko-odotuksia. Siihen pitää suhtautua kuin seksiin: Antaa tunnelman ja hetken viedä ja ANTAUTUU tilanteelle.


Siinäpä tavoitetta tällä lukukuukaudelle! Leena, kiitos kommentistasi! Kuten aiemmin kerroin, saat valita kahden miehen; Antti Leikaksen ja Matias Riikosen väliltä. Tutkipa, mitä heistä viime kuussa kirjoitin ja ilmoita päätöksesi yhteystietojen kera!


Kaikille muille suloista sunnuntaita ja maaliskuuta, valoa kohti tässä kuljetaan! Tervetuloa Amman lukuhetkeen myös tässä kuussa:)

torstai 1. maaliskuuta 2012

Manuela Bosco: Ylitys


Aivan ensiksi täytyy kehua kirjan ulkonäköä. Onneksi olkoon ja kiitos graafisesta ilmeestä vastaavalle Jenni Saarelle ja valokuvan ottaneelle Risto Kuulasmaalle tästä upeasta kirjasta, joka on kaunis kuin koru. Ja jota haluan pitää mahdollisimman näkyvällä paikalla. Yksi tämän vuoden kauneimmista ja kyllä, sanon näin, vaikka helmikuu on vasta lopussa.

Sitten asiaan. Manuela Bosco on ollut kiitettävästi julkisuudessa elämäkerrallisen kirjansa ansiosta. Ex-huippu-urheilijan elämä kiinnostaa, varsinkin kun siihen liittyy tummia ja traagisiakin sävyjä. Onhan tämä nähty jo tapaus Mika Myllylän yhteydessä.

Ylitys on kuitenkin paljon enemmän kuin tarina itsemurhayrityksestä. Sellainenkin kirjasta toki löytyy, mutta minusta tapahtumat sen ympärillä ovat vielä sitäkin koskettavammat. En tunne Boscoa henkilökohtaisesti, mutta muistan hänet paitsi yleisurheilukentiltä (jonne minutkin vei isäni, tosin vain penkkiurheilijaksi) myös pyörimästä samalta Jyväskylän campukselta kymmenisen vuotta sitten. Enpä tiennyt mitä kaikkea hän joutui tuolloin elämässään käsittelemään.

Ennen kaikkea kirja kertoo isän ja tyttären suhteesta. Isä on tulta ja laavaa kuin kotisaarensa Sisilian Etna ja tytär on tullut isäänsä. Siitä huolimatta Manuela on myös urheilijatyttö Mikkelistä ja tämä ristiriita leimaa koko hänen elämäänsä. Carmelo Bosco oli urheilutieteilijä ja maailman huippuja alallaan. Hänen molemmat tyttärensä olivat fyysisiltä ominaisuuksiltaan kuin luotuja juoksijoiksi ja yhdistettynä urheiluvalmennuksen uusimpiin tutkimustuloksiin oli Manuelan uravalinta melko selvä. Keskeisintä kuitenkin oli halu haastaa itsensä, menestyä ja voittaa. Yllättää kaikki, yllättää isä. Manuela valitsi tiensä jo nuorena ja siitä alkoivat kurinalaiset vuodet, jotka koostuivat koulun lisäksi tiukasta ja säännöllisestä harjoittelusta ja elämäntavasta, päivä päivältä, vuosi vuodelta.


Ylityksessä kuuluu vahva Manuelan kertojaääni. Kielessä oli minun makuuni vähän liikaa huumaavaa tuoksua ja kirkkaita värejä, pieniä kömpelyyksiäkin oli, mutta siitä huolimatta kirja piti otteessaan ensimmäiseltä sivulta loppuun asti. Niin hyvin se piti, että luin kirjan alusta loppuun melkein yhdeltä istumalta.

Tällaisia kirjoja pitäisi kirjoittaa enemmän. Oli kiehtovaa lukea, miten huippu-urheilija harjoittelee, miten hän psyykkaa itsensä onnistuneeseen suoritukseen. Terveellistä oli lukea myös siitä, miten vaatteiden heittäminen yleisön edessä voi ahdistaa ja millaisia ulkonäköpaineita fyysiseen täydellisyyteen tottunut urheilija voi tuntea.

Suosittelen Ylitystä ehdottomasti niin penkki-, huippu- kuin junioriurheilijoillekin. Suosittelen tätä myös (nuorille) naisille, sillä tässä on harvinaisen rehellinen ja arvokas kasvutarina luettavaksi.

Manuela Bosco: Ylitys
Teos 2012.
221s.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...