tiistai 28. helmikuuta 2012

KBF: ILOINEN YLLÄTYS VAI PAHA PETTYMYS? Ennakko-odotusten merkitys lukemisessa!


On aika aloittaa ensimmäinen Käytännön blogifilosofinen keskustelu tälle vuodelle! Tervetuloa mukaan vanhat konkarit ja uudet tuttavuudet!

Viime vuoden puolella metsästimme täydellistä kirjaa tai ainakin siihen tarvittavia ominaisuuksia. Monet mainitsivat tavalla tai toisella yllätyksellisyyden tärkeänä asiana. Hyvä kirja yllättää joko olemuksellaan, tarinalla, kielellä tai ihan vain olemassaolollaan.

Olen kiinnostuksella seurannut Katja Ketun Kätilöstä käytävää blogikeskustelua (kukapa ei olisi?). Ensimmäisen Blogistanian Finlandian voittanut teos on pysynyt esillä aina uusien bloggaajien toimesta. Kunkin lukijan tuntemusten lisäksi on ollut kiintoisaa huomata tietty ilmapiirin muutos kirjaa koskevassa keskustelussa. Syksyllä ensimmäiset kirjaa käsitelleet postaukset olivat useimmiten hullaantuneita, ihastuneita, läkähtyneitä. Pikku hiljaa maineen kasvaessa bloggaajien suhtautuminen alkoi jo ennakolta muuttua pelonsekaisen kunnioittavaksi (itsekin kuulun näihin) ja lopulta esille alkoi tulla myös kriittisiä sävyjä. Kukaan ei ole tainnut kiistää Kätilön ansioita, mutta moni on maininnut, että ei tämä nyt ihan niiiiin hyvä kuitenkaan ole.

Kaikki eivät tietenkään rakastu samaan teokseen, mutta luulenpa, että osansa on myös yllätyksellä, tai sen puutteella. Ainakin itsestäni olen huomannut, että kaikista parhaat kirjakokemukset, ne jotka laittavat elämän sekaisin päiviksi, jopa viikoiksi, jättävät merkkinsä sisuksiin ja pyörivät mielessä unessa ja valveilla, ovat lähes poikkeuksetta niitä, joista en ole osannut odottaa juuri mitään. Ei ole olemassa parempaa tunnetta kuin lukea kirja, jonka on viime hetkellä napannut kirjastosta kiinnostavan ulkonäkönsä tms. seikan takia mukaan ja joka onkin kertakaikkisen lumoava lukuelämys. Mutta kun luet ennakolta hienoksi tietämääsi kirjaa, eikös vain kriittisyyden, ylitulkitsemisen ja omien tuntemusten tarkkailu ala vallata tilaa lukukokemukselta!

Tuntuuko tutulta?

Ilmiö asettaa tietysti kirjablogit, lehtiarviot ja ylipäänsä kirjallisen keskusteluun kiusalliseen valoon. Onko mitään mieltä lukea kirja-arvosteluja, jos ne vievät lukemisesta ilon? Tietenkin on, koska ilman toisten lukukokemuksia suurin osa kirjoista jäisi löytymättä ja lukematta. Minäkin olen ihastunut moneen toisten blogeista bongaamaani kirjaan, koska olen olettanut, ettei se ole minulle, mutta kappas, olihan se kuitenkin.

Ennako-odotukset eivät siis haittaa, jos kirja onnistuu yllättämään kuitenkin, niinkö?

Mitä mieltä olette? Pitääkö kirjan yllättää? Onko olemassa täydellistä lukukokemusta, jos kirjasta tietää jo kaiken, ainakin sen, että se on loistava? Vai pystytkö keskittymään olennaiseen; kirjaan ja unohtamaan kaiken ennakolta olettamasi? Vältätkö joidenkin arvioiden lukemista? Kuinka helposti ennakkokäsitys muodostuu?

Sana on vapaa, antoisaa keskustelua! Kuten perinteisiin kuuluu, paras kommentti palkitaan! Voittajakommentoija saa valita Matias Riikosen ja Antti Leikaksen väliltä!

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Antti Leikas: Melominen


Melominen oli yksi viime vuoden Savonia-palkintoehdokkaista ja kiinnostuin kirjasta oitis. Sattuneesta syystä uupuneen ja univelkaisen perheenisän normipäivä herätti mielenkiinnon lisäksi uteliaisuutta ja myötätuntoa melkoisen määrän.

Tuo uupunut univelkainen on Jaakkola, kohtalaisen merkityksetöntä myyntityötä tekevä viiden lapsen uusioperheen isä. Koska hän mitä ilmeisemmin ei ole nukkunut vuosikausiin kunnolla, on elämä mennyt yhdeksi elon tyrskyissä melomiseksi. Aika matelee kirjassa kymmenen minuutin pätkissä, mutta Jaakkolan pään sisällä ehtii tuona aikana liikkua yhtä sun toista aina dinosaurusten luomisesta ruoanlaiton saloihin - ellei hän sitten nuku silmät auki. Siinä tilassa, ja tämän kaikki kokeneet voivat todeksi todistaa, todellisuuden ja harhan välinen ero hämärtyy. Antti Leikas varoittaakin lukijaa jo alussa: Kaikki kirjassa esiintyvät kellonajat ovat kuvitteellisia.

Olin ehtinyt kasvattaa mielessäni odotukset niin korkealle, että aluksi olin lukemaani melko pettynyt. Syystä tahi toisesta odotin nopeatempoista hulvatonta tykitystä ja hersyvää komiikkaa. Sen sijaan luin sivun toisensa jälkeen tylsähköjä kuvauksia suomalaisen toimistotyön arjesta ja Jaakkolan sekavia ajatuksenvirta-örpsäyksiä, jotka sinänsä olivat monesti mainioita mutta yhtä usein ainoastaan outoja ja kontekstiltaan epäselviä. Totta puhuen jatkoin kirjan lukemista kahdesta syystä: ensiksikin siksi, että Leikas vaikuttaa niin äärettömän sympaattiselta ihmiseltä ja toisaalta siksi, etten kertakaikkiaan halunnut myöntää tehneeni virhearviota.

Ja kannattihan se tahkoaminen! Pikku hiljaa lämpenin tajunnanvirralle hämärän rajamailla tai sitten Leikas itse lämpeni. Joka tapauksessa aloin viihtyä ja myös tarina alkoi tiivistyä ja saada särmää päivän kääntyessä kunnolla iltapäivän puolelle. Kirjan toisessa osassa eli viimeisen 55 sivun aikana Leikas sitten tarjosi juuri sitä tykitystä, mitä olin koko ajan odottanut, enkä ollut odottanut suotta.

(Kummallista, miten hyvän mielen voikaan saada lukemalla toisten lapsiperheiden uskomattomasta arjesta, mikä on koko lailla samanlaista kuin itselläkin. Toisten perheellisten lisäksi suosittelisin kirjaa myös niille, joiden työyhteisössä on Jaakkolan kaltainen huonosti hereillä pysyvä perheenisä tai -äiti. Kirjan välittämä kuva on toki karikatyyri, mutta vain hiuksenhienosti. Joissakin tapauksessa iltapuuhia lainehtivine kylpyhuoneineen ja sinisine oksennuksineen voisi käyttää myös ehkäisymateriaalina.)

Huomaatteko, minäkin alan jo Jaakkolan tavoin harhailla kesken jutun.

Kirjan toisessa osassa tapahtuu selvä rytminvaihdos, mutta se sopii erinomaisesti Jaakkolan arkeen, jossa työpäivä on ainoa aika vuorokaudesta, jolloin hänellä on edes jonkinlaisia mahdollisuuksia nukkua vähän.

Vaikka Melominen käsittelee varsin arkisia ja inhorealistisiakin aiheita, tekee Leikas lopussa silmänkääntötempun ja lukija huomaa seisovansa peilitalossa. Mikä on totta ja mikä unta, kuka uneksii: Jaakkola, Leikas vai lukija?

Antti Leikas: Melominen
Siltala 2011.
190s.

torstai 23. helmikuuta 2012

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies



Olen nyt aivan hurahtanut Antti Tuuriin. Ihan kuin olisi löytänyt vanhan heilan uudelleen ;)

Kylmien kyytimies jatkaa Jussi Ketolan tarinaa. Eletään kamalaa vuotta 1918. Jussi on palannut Suomeen Kauhavalle, hankkinut talon, vaimon ja kolme lasta sekä tuonut mukanaan amerikansosialismin ja teosofian aatetta. Kauhavan työväenyhdistys on päättänyt olla tarttumatta aseisiin. Se ei kuitenkaan säästä Jussia sodalta, vaan hänet pakotetaan Kauhavan rautatieasemalla junan kyytiin hevosensa Proklin kanssa. Kirjan nimi kertoo, millaisissa töissä Jussi ja Prokli valkoista armeijaa palvelevat.

Kylmien kyytimies on hieno sotakuvaus, elämää suurempi. Pidän Tuurin kielessä sen tyyneydestä ja toteavuudesta. Kamalia asioita ei tarvitse erityisesti korostaa, päivitellä tai kauhistella. Pelolla, inholla tai surulla ei tarvitse mässäillä. Nykyään tuntuu, että monilla on tarve erityisesti korostaa sodan kammottavuutta, ihan kuin se ei olisi itsestään selvää (tai ehkä se sitten kaikille ei ole). Tuuri sen sijaan saattaa todeta jotakin ruumiiden hajusta tai Jussin mieltä piinaavasta "mustasta ja raskaasta", mutta ei tee siitä sen suurempaa numeroa. Lukija kyllä osaa tehdä rivien välistä omat johtopäätöksensä siitä, millaista sota on. Melko hyvin kirjailijan viesti tulee perille jo kirjan alkusivuilla yli-innokasta varavääpeli Rantasta kuvatessa: "En alkanut varavääpelin kanssa aatteista puhua, se ei aatteiden mieheltä näyttänyt."

Vuoden 1918 tapahtumat ovat jättäneet pitkän ja meidänkin päiviimme ulottuvan varjon suomalaisten ylle. Kylmien kyytimiestä lukiessa ei tarvitse ihmetellä miksi. Molemminpuolinen viha ja raakuus sai uskomattomat mittasuhteet. Lukiessa vahvistuu myös ajatus, että kaikista innokkaimmat maan "puhdistajat" (molemmin puolin) eivät tainneet olla niitä, joilla aate olisi ollut vahvimpana vaikuttimena.

Kirja keskittyy Tampereen valtaustaisteluihin. Kalevankankaasta käyty taisteluhan oli siihen astisen Pohjoismaiden historian suurin. Jussi Ketolan mukana lukija joutuu näkemään sodan seuraukset: vainajien röykkiöt, orvot lapset, teloituksesta jääneet veriläiskät kiviseinässä, kolmejalkaiset koirat. Ja vihan, joka ei sammu, vaikka kuinka tappaisi ja kostaisi.

Tuurille uskolliseen tapaan Jussi Ketola ei höntyile, eikä valitse puolia enemmän kuin on pakko. Pasifistiksi hän on melkoinen järkirealisti. Jussin ja Proklin hellä suhde on koskettavaa luettavaa ja muistuttaa siitä, kuinka eläimetkin ovat kantaneet oman raskaan osansa sotahistoriassa. Jonkinlaisena ylistyksenäkin suomenhevoselle kirjaa voi pitää.

Kuten todettua, olen nyt niin innoissani, että jatkoa Jussi Ketolan vaiheisiin seuraa, jahka kirjastoon kiireiltäni ehdin.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies
Otava 2007.
278s.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki





Hetken Joni tuijottaa taulua ja sitten se moukka jo viittaa. Jonin käsi sojottaa kohti kattoa joka tunnin alusta tunnin loppuun kuin viagralla huumattu kyrpä. Joni ei ole niin kuin muut. Se on hereillä ja se tietää liikaa. Minun käsittääkseni, Joni aina maiskutellen aloittaa pätemisensä. 
Helvettiäkö minä muistan jokaisen detaljin! Eipä edes tarvitse, kun Joni muistaa. Eikä kiinnosta. Ei tämä ole kutsumus- vaan palkkatyötä.


Nuori esikoiskirjailija Matias Riikonen voitti minut puolelleen sivulla 34 kuvatessaan synkän historianopettajan yksinpuhelua mielessään. Se osui ja upposi, vaikka en kyllä muista koskaan noin leipiintynyt olleeni.

Nelisiipinen lokki sisältää koko joukon lyhyitä kertomuksia, jotka tapahtuvat vuorokauden aikana tavallisen harmaan koulun lähellä ja ympäristössä, lokkiparven liidellessä koulurakennuksen yllä. Riikonen marssittaa lukijan eteen vähän vinksahtaneita tilanteita: sadistisen liikunnanopettajan, pakkomielteisesti hiihtävän Läskimooseksen, tuulen mukana leijailevan pumpattavan Barbaran, kaivinkoneella vilkuttavan työmiehen ja niin edelleen. Jokainen henkilö tuntuu olevan jotenkin eksyksissä itsensä tai elämänsä kanssa.

Jori kirjoitti viime viikolla kaksijakoisista tunnelmistaan kirjan suhteen. Itselläni jäi vähän sama fiilis. Riikonen kirjoittaa samantyyppisesti kuin minä itse tykkään kirjoittaa. Toisaalta taas lukijana en välttämättä ole tällaisten kertomuskokoelmien suurin fani. Vaikka historianopettajan mustanpuhuvat tunnelmat saivat minut myönteiselle kannalle jo kirjan alkupuolella, parani teos mielestäni loppua kohti. Ote muuttui intensiivisemmäksi, eikä tunnelma päässyt lässähtämään tarinoiden välillä. Ja toisaalta, niin hauskoja kuin osa alkupuolen koulun henkilökuntaa tai oppilaita käsittelevistä tarinoista olikin, eivät ne tuoneet kovinkaan paljon uutta koulumaailman kirjalliseen kuvastoon. Sen sijaan loppupuolella oli jo joitakin tuoreenmakuisia oivalluksia.

Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut kirjaan lisää dynaamisuutta ja kenties selkeämpää kehystarinaa tai muuta pikkukertomuksia yhdistävää elementtiä. Toisaalta Riikosen teksti on sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, sisältää hauskoja ja koskettaviakin oivalluksia ja mainioita tuokiokuvia. Ja vaikka tarinat olivat hyvin erilaisia, olivat ne sillä tavalla linjassa keskenään, että kirjasta jäi mielensopukoihin elämään oma erityinen tunnelmansa.

Ei aivan napakymppi, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen esikoiskirja kyseessä.


Matias Riikonen: Nelisiipinen lokki
Gummerus 2012.
156s.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Antti Tuuri: Taivaanraapijat



Antti Tuuri on yksi lempikirjailijoistani, mutta huomasin jokin aika sitten, etten ole lukenut häneltä mitään vuosikausiin. Mukaan kirjastosta valikoitui Taivaanraapijat, joka osoittautui Äitini suku -sarjan viidenneksi osaksi. Minulla on huono tapa lukea kirjasarjoja epäjärjestyksessä, mutta onnekseni Tuurin kohdalla "itsenäinen jatko-osa" todellakin tarkoittaa sitä, eli Jussi Ketolaan tutustuminen lennossa ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia.

Se johtunee siitä, että Tuurin kirjat yleensäkin alkavat jostain satunnaisesta hetkestä, sen enempää lukijaa valmistelematta. Elämä virtaa tyynesti lukijan silmien ohi rivi riviltä, välillä hätkähdyttäen, välillä hymähdyttäen ja sitten- niin, sitten kirja loppuu. Antti Tuuri on varmasti kirjailijana juuri sellainen, että hänestä joko pitää tai sitten ei pidä. Ja minä pidän ihan mahdottomasti.

Tosin on sanottava vielä sekin, että Tuurin päähenkilöt ovat usein melko samanlaisia: rauhallisia, vakaita, itsenäisiä miehiä, jotka eivät ole tyhjännaurajia tai hätähousuja, mutta jotka kunniantunnossaan saattavat siitä huolimatta ajatua vaikeuksiin. Nyt kun asiaa pysähdyin ajattelemaan, kyseessä taitaa olla jokin perisuomalainen ihannemiestyyppi (tai sitten vain minun ihannemiestyyppini, kotoa löytyy nimittäin samanmoinen).

Jussi Ketola on lähtenyt 1900-luvun alkupuolella Amerikkaan rikastumaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän pääsee rakentamaan taivaanraapijoita, eli pilvenpiirtäjiä (taivaanraapija, mainio ja kuvaava sana, muuten!) Muistattehan sen kuvan, jossa pilvenpiirtäjien rakentajat viettävät lounastaukoa istuen ja makoillen huimaisevan korkealla kapean rautapalkin päällä? Jussi Ketola kumppaneineen on juuri näitä miehiä. On kiehtovaa lukea pilvenpiirtäjien rakentamisesta: ilman mitään turvavaljaita tai -verkkoja miehet kiipeilevät palkeilla, hurjimpia ovat Ketolan kaltaiset kätserit, jotka ottavat ylösheitettyjä, hehkuvan kuumia niittejä vastaan. Kenellekään ei varmaan ole yllätys, että rakennustyömailla vammautui ja kuoli lukemattomia miehiä. Sitä ei tule ajattelleeksi taivaisiin ulottuvia rakennuksia katsellessa. Taivaanraapijoissakaan ei selvitä aivan ehjin nahoin.

Tuuri kuvaa viime vuosisadan alun siirtolaisten arkielämää, keskinäistä seurustelua, kumppanin etsintää, työväenaatteen, kristinuskon ja teosofian vaikutusta kiinnostavasti. Näitä samoja teemoja Tuuri on käsitellyt myös Pohjanmaa-sarjan Hakalan suvun varhaisia vaiheita kuvatessaan. Yhden kiehtovan elementin tuo fingelska, "suomeksi" lausutut englanninkieliset sanat. Ne tuovat tarinaan aitoutta, mutta kirjailija ei kuitenkaan sorru käyttämään termejä niin paljon, että lukeminen häiriytyisi.

Tällä kertaa, hieman yllättäen, minua ei lumonnut kaikista eniten Tuurin ajatuksenvirtamainen kieli ja vino, salattu huumori, vaan New Yorkin tenho. Mestarin ottein kirjailija kuvaa Hudsonjoelta viuhuvaa tuulta satojen jalkojen korkeuksissa ja salattuja suudelmia katulamppujen väliin jäävillä pimeillä katuosuuksilla.

Tuli ikävä New Yorkiin (jossa en siis ole koskaan ollut).

Antti Tuuri: Taivaanraapijat
Otava 2005
239s.

torstai 16. helmikuuta 2012

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa


Olen tainnut aiemminkin mainita, että kiinnostun heti kirjoista, joilla on oikein pitkä nimi. Kuten Traktorien lyhyt historia ukrainaksi tai Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista mutta et ole uskaltanut kysyä. Arvannettekin siis, että kun ensimmäisen kerran kuulin Renate Dorresteinin tästä teoksesta (huh, en jaksa enää kirjoittaa nimeä uudestaan!), tiesin, että se on luettava.

Kirja kertoo vaihdevuosioireiden kanssa kamppailevasta Helenistä, jonka äiti saa aivoinfarktin. Helenin suhde äitiinsä on hyvin kompleksinen, samoin on hänen avioliittonsa laita. Oikeastaan Helenin suhde oman itsensä kanssa se vasta kompleksinen onkin; kaikki rupsahtaa, oma ruumis romahtaa, tuntuu kuin olisi tulossa hulluksi ja tämän kaiken pitäisi vielä olla jonkun 'hienon kolmannen elämänvaiheen' alku! Helen itse määrittelee kirjan aika hyvin: "Olen kuin Bridget Jones edistyneille." Ihan totta. Kolmannen elämänvaiheen Bridget Jones vain ei murehdi mummoalushousuja, tupakkalakkoa tai riudu rakkaudesta. Hänen ongelmalistansa etupäässä on äiti, jonka päässä on inkkari (luitte ihan oikein), lasten seksielämä ja oma kuiva emätin (luitte oikein taas).

Dorrestein kuvaa henkilökohtaista kriisiä ja loppuunpalamista taitavasti ja tarkasti.  Kirjailija onnistuu myös pitämään lukijaansa jännityksessä antamalla viitteitä kirjan lopusta. Jääkö kirjasta hyvä vai paha mieli, sitä en paljasta!

Oikeastaan tätä kirjaa lukiessa vähän harmitti, sillä olen selkeästi liian nuori: ymmärrän kyllä, mikä kirjassa on hauskaa, välillä jopa nauroin. Mutta jos olisin itse Helenin ikäinen, olisin varmasti nauranut syvää, puhdistavaa, kokenutta ja terapeuttista naurua. Nyt naureskelu tuntui välillä jopa rienaukselta, erityisesti kun kuvattiin Helenin äitiä, joka kyllä kaikesta koomisuudesta huolimatta oli todella traaginen hahmo. Ja niin oli varmasti tarkoituskin. Dorrestein onnistui laittamaan lukijan selkä seinää vasten elämän realiteettien kanssa: nimittäin sen, ettei kukaan tässä elämässä nuorene. Vielä pystyn pelastautumaan jonkinlaiseen illuusioon alati jatkuvasta elämästä, mutta kun ehdin Helenin ikään, kirja aukeaa varmaan vielä paljon syvemmin.

Yksi asia kuitenkin hämmensi tai ärsytti ja sai jopa melkein lopettamaan koko kirjan kesken. Eivätkö hollantilaiset lääkärit ihan oikeasti tiedä, että aivoinfarktin yhteydessä on äärimmäisen tärkeää päästä nopeasti hoitoon?! Jos näin on tosiaan, en taida enää uskaltaa matkustaa Ruotsia kauemmaksi...

Renate Dorrestein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa
WSOY 2009
Suomentanut Titia Schuurman
214s.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Jos minä saisin valita ystävänpäivän kunniaksi

Kuva We heart it




Oikein tunnelmallista ja ihanaisaa ystävänpäivää teille kaikille!

Sain Satulta Jos minä saisin valita -haasteen jo aikapäiviä sitten, mutta nyt viimein ehdin siihen vastaamaan - päivän hengessä tietenkin!


Jos minä saisin valita...



...Jokainen ottaisi tänään yhteyttä vanhaan ystävään, josta ei ole kuullut pitkään aikaan.



...Jokainen soittaisi vanhalle sukulaiselle tai naapurille, kysyisi mitä kuuluu ja miten voit.


...Jokaisella olisi ainakin yksi ystävä.


Ja on hyvä muistaa, että kirjankin kainaloon voi käpertyä ;)

AMMA

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Katja Ketun Kätilö (äänikirja)


Kätilö on varmasti ollut viime kuukausina kirjablogien suosituin kirja, kertoohan siitä jo Blogistanian Finlandian voittaminenkin. Katja Kettu muuten saa palkintonsa ensi torstaina 16.2. Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa kello 17, joten sinne kaikki kynnelle kykenevät!

Koska en ollut Kätilön lukijoiden eturintamassa, alkoi näin paljon suitsutusta saaneen kirjan lukeminen vähän hirvittää. Jotenkin se tuntui myös vähän "nähdyltä", kun siitä oli jo niin paljon lukenut. Siksi päädyinkin äänikirjaan ja ajattelin sen myös tuovan uutta näkökulmaa blogikeskusteluun.

Ihan ensiksi täytyykin sanoa kaikille, jotka äänikirjojen toimivuutta epäilevät, että parhaimmillaan kirja saa aivan uuden ulottuvuuden onnistuneen lukijan ansiosta! Ja Eija Ahvo teki Kätilössä aivan käsittämättömän hienon lukusuorituksen. Ihan keneltä tahansa ei onnistuisi uskottava lukeminen suomeksi, saksaksi, venäjäksi ja Lapin murteella, mutta ainakin minun korvaani kaikki kielet kuulostivat hyvältä. Muutenkin Ahvon eläytyminen toi kirjaan vielä ihan oman vireensä. Hyvä Eija Ahvo!

Entäs itse tarina? Kirja sijoittuu Petsamoon jatko- ja Lapin sodan aikaan. Villisilmä on punaorpo kätilö, kyläläisten hyljeksimä ikäneito. Hän rakastuu saksalaiseen, tai puoliksi suomalaiseen, upseeri Johann Angelhurstiin. Rakkautensa vuoksi Villisilmä seuraa miestä vankileirille, jossa hänelle pikkuhiljaa paljastuu sodan toinen, raaka ja ruma todellisuus. Ja kuitenkin se sekoittuu sydämen pakahduttavaan rakkauteen ja päättömään iloon siitä, että saa olla rakkaansa lähellä.

Tapahtuu kirjassa paljon muutakin. Mutta ne jotka Kätilön ovat jo lukeneet, tietävät mitä, ja ne joilla kirja on vielä lukematta, haluavat lukea itse. Ei siis enempää tarinasta, sitä paitsi kirjan tyylistä riittää mainittavaa.

Tyyliseikkoja Kätilössä piisaa. Kertojia on kaksi: Villisilmä ja Johann(es). Tarina ei etene kronologisesti vaan poukkoilee ajassa. Ratkaisu toimii, joskin on myönnettävä, että äänikirjoissa juonen suoraviivaisuus olisi aina parempi, mutta pienen alkuhankaluuden jälkeen tapahtumien tasalla pysyminen ei tuottanut kuuntelijalle suuria vaikeuksia. Kertojien lisäksi tarinassa on kehyskertomus, otteita kirjeistä ja päiväkirjamerkintöjä. Kaiken tämän Kettu onnistuu pitämään niin kiitettävästi kasassa, että Kätilö pitäisi ehdottomasti lukea uudestaan pelkästään näihin ratkaisuihin keskittyen.

Kirjan kolmas päähenkilö on kieli. Se on rikasta, väkevää ja elävää. Ronskia, rivoakin. Usein tämäntyyppinen kielenkäyttö kaunokirjallisuudessa haiskahtaa kohunkalastelulta ja ärsyttää minua, mutta nyt se ehdottomasti toimi. Ensinnäkin, päinvastoin kuin yleensä, tietty alatyylisyys ei ollut merkki sanavaraston vähyydestä, sillä Kettu pyöritteli kieltä häkellyttävän hienosti. Toiseksi aika ja paikka huomioonottaen kieli oli myös erittäin uskottavaa kaikessa karskiudessaan. Ainoastaan yhdessä kohdassa mieleeni tuli, että nyt rohkea ja uskalias nuori naiskirjailija hurmioitui vähän liikaa itsestään ja jäi junnamaan paritteluun silloin kuin tarina olisi kaivannut kuljettamista. Mutta tämä siis tuli mieleeni vain kerran.

Tekisi mieleni vielä kirjoittaa yhtä ja toista vankileireistä, joka on minulle jokseenkin tuttu aihe, mutta se menisi jo ohi aiheesta. Sitä paitsi ehkä palaan aiheeseen myöhemmin tällä hetkellä luvussa olevan Ruma sota -teoksen myötä.

Jos yritän tiivistää tunnelmani Kätilöstä, sanoisin, että se on voimakastunnelmainen ja elävä kirja. Ei missään nimessä hyvän mielen kirja, mutta rankasta aiheesta huolimatta ei liian ahdistavakaan. Jotenkin mieleeni tuli Sofi Oksasen Puhdistus. Tematiikassa on jotain samaa, samoin tyyliseikoissa. Puhumattakaan siitä, että molemmat ovat voimakkaita nuoria naisia, jotka ovat tarttuneet rohkeasti aiheisiin, joita on yleensä käsitelty kovin miehisestä perspektiivistä. Vaikka Kätilö on sotakirja, kerronnan fokus on yksilön kamppailusta mahdottomissa olosuhteissa ja sota on nimenomaan se olosuhde, ei päähenkilö.

Myös oma suhtatumiseni Kätilöön on aika identtinen Puhdistuksen kanssa. Molemmat ovat ansiokkaita, hienoja teoksia, joista en moitteen sijaa löydä. En kuitenkaan rakastunut kumpaankaan. Siitä huolimatta voin todeta  Kätilöstä hyvillä mielin saman kuin aikoinaan Puhdistuksesta: klassikko jo syntyessään.


Katja Kettu: Kätilö
Wsoy 2011
Äänikirja lukijana Eija Ahvo
10h 18min

perjantai 10. helmikuuta 2012

Hyvää huomenta ja valoisaa viikonloppua!




Jaan teille aamuhetkeni, kun se kerrankin on oikein sävyissä. Kuvan kirja tosin ei ole imaissut mukaansa kuten toivoin, joten pyydän kiinnittämään huomionne nahkaverhoiltuun matkaradioon, josta on tullut nopeasti paras aamukaverini!

Kuuntelin viime yönä (!) loppuun Katja Ketun Kätilön äänikirjana, palaan siihen ehkä sunnuntaina tai maanantaina. Muutama päivä täytyy sulatella kuulemaansa. Lisäksi ohjelmassa on yökyläreissu anoppilaan ja uuden kirjahyllyn (viimeinkin!) myötä kirjojen järjestelyä. Ihan mahtavuutta!

Ihanaa ja valoisaa talvista viikonloppua jokaiselle, eikös tässä ole jo hitunen kevään tuntua ilmassa?

Ja loppuun vielä kevennys, joka muistuttaa, ettei se kirjabloggaajankaan elämä ole aina niin ruusuista kuin luulisi.  Saanko esitellä, ruokapöydän toinen pääty.



Jep, tää lähtis nyt täyttämään astianpesukonetta ja jynssäämään rasvatahroja pöydästä. Nähdään!

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Mitä naisen tulee tietää tyylistä


Ei puhettakaan siitä, että olisin epäillyt tyylikkyyttäni lampsiessani paksuimmissa mahdollisissa toppavaatteissa, meikeittä ja tukka kampaamatta markettiin ruokaostoksille. Mutta ajattelin, että eipä vara koskaan venettä kaada ja poimin ostoskärriini tämän opuksen. Sitä paitsi voiko tätä kantta kukaan vastustaa?

Karen Homerin Mitä naisen tulee tietää tyylistä on kaunis, pieni ja kepeä, täydellinen vaikkapa käsilaukkuun. Jonka tulee tietysti olla aitoa nahkaa. Satsaa laatuun, neuvoo Homer. Mutta varo, jos ostat Pradan, näytät jalkapalloilijan vaimolta tai jos päädyt räikeään Louis Vuittoniin, epätoivoiselta wannabeltä, joka yrittää näyttää rikkaammalta mitä todellisuudessa on.

Kirja osoittautui koukuttavaksi, hauskaksi ja hyödylliseksikin hyvän mielen teokseksi. Joskin selväksi tuli, ettei minusta koskaan tule tyylikästä. En kerta kaikkiaan suostu pukeutumaan pääsääntöisesti mustaan, valkoiseen ja beigeen, kotioloissakin suoriin housuihin ja ylellisiin neuleisiin (mieluiten kashmir, pesetä pesulassa) tai luopumaan kirpparilöydöistäni. En. Tosin Homerin mukaan tyylikkääksi ei voi tullakaan alle kolmekymppisenä, joten onhan tässä vielä aikaa olla ihan luvan kanssa tyylitön.

Vaikka Homerin käsitys tyylikkyydestä on mielestäni melko kapea, on siinä tietysti perääkin. Tottahan toki Audrey Hepburn ja Grace Kelly olivat tyylikkäitä, mutta voihan sitä olla tyylikäs jotenkin räiskyvämmälläkin tavalla, voihan?

Jotkut ohjeet saivat minut näkemään punaista, mutta kaiken kaikkiaan kirjailija on tolokun immeinen. Ei kauneusleikkauksia, ei tupakkaa, illallisilla on tärkeintä hyvä ruoka, ei asu, jossa ei voi syödä. Älä juokse pintamuodin perässä, se ei ole koskaan tyylikästä. Ihminen ei tarvitse kasoittain halpoja muotirytkyjä, jotkä näyttävät pian kamalilta, mikäli siis ovat vielä ehjiä. Tyylikkyys ei ole kiinni vartalonmuodosta tai koosta, olennaista on olla peilin edessä rehellinen itselleen, valita sopivan kokoisia vaatteita ja välttää vaaleanpunaisia spandexhousuja. Älä koskaan ota tyyli-ikonikseksi naista jolla on silikonit, Homer lataa.

Kirjassa jaetaan myös ihan oikeasti hyödyllisiä vinkkejä: mistä löytää edullisia, mutta laadukkaita tuotteita, milloin pääsee hyötymään alennusmyynneistä kaikista parhaiten ennen muita (buahhahhah, en paljasta tätä teille muille!), mistä tuntee laadukkaan vaatteen ja kuinka monta vaatetta onnistuneeseen business-tyyliin tarvitaan.

Huimaan kolmen ja puolen euron hintaan ostettuna tämä teos oli ehdottomasti hintansa väärti. Oikeastaan ajattelin alun perin jakavani tämä lukemisen jälkeen palkintona tai arpajaisvoittona jollekin muulle tyylikkäälle naiselle, mutta tarkemmin ajateltuna taidan pitää tämän kuitenkin itselläni. Kuten sanottu, ei vara venettä kaada ;)

Karen Homer: Mitä naisen tulee tietää tyylistä.
Ajatus Kirjat, Gummerus 2009 (Things a Woman Should Know About Style 2003)
Suom. Ilona Ruskoaho.

Pssst. Huomasin juuri pukeutuneeni suoriin housuihin ja ylellisen pehmeään neuleeseen...EI! Tämä kirja toimii salakavalasti ja muuttaa minut pian Coco Chaneliksi! Onneksi tämä neule on edes kirpparilta hankittu...

maanantai 6. helmikuuta 2012

Mary Marck: Minnan syyslukukausi ja Toverien kesken



Pakkaspäiviä oli mukava viettää sisällä (nyt mittarissa enää -10 astetta, mikä tuntuu helteeltä), vilttiin käpertyneenä ja iki-ihanan Mary Marckin seurassa.

Lumiomena suositteli Marckia elokuussa syyslukemistoon, mutta minulle oikea aika vaipua nostalgisuuteen on näin talvella.

Minnaan tutustutaan Minnan syyslukukausi -kirjassa. Hän on 13-vuotias nuori neiti, joka elää tutun turvallisessa ja hyvätuloisessa perheessä ja ympäristössä. Toki nuoruuteen kuuluu myös ristiriitoja ja niitä edustavat muutamat luokkatoverit, jotka eivät aina olekaan kilttejä ja ystävällisiä, vaan joskus jopa suorastaan ilkeitä. Myös oma kamppailu sisäisen jalouden ja tottelemattomuuden synnin välillä tuottaa Minnalle aika ajoin päänvaivaa.

Minnan, hänen siskonsa Maijan ja parhaan ystävättären Pellan elämä mullistuu, kun he muuttavat tyttökoulusta yhteiskoulun luokalle. Siis samaan luokkaan, yh, poikien kanssa. Pian ystävykset saavat kuitenkin huomata, että pojatkin voivat olla varsin reiluja ja ihastuttavia, puhumattakaan omasta rakkaasta luokasta, joka on konventteineen tietenkin kaikista luokista intresantein.

Toverien kesken -kirjassa palataan Minnan luokan seuraan vuotta myöhemmin. Tällä kertaa nuoret ovat huolissaan sivistymättömyydestään ja perustavatkin mielenkehittämiseen Dickens-kerhon, jossa, voih, luetaan Charles Dickensiä ääneen. Tällä kertaa luokan elämään kuuluu entistä enemmän aitoa draamaakin, kun nuorten hyväntekeväisyysiltamissa tapahtuu onnettomuus. Muutenkin Minna alkaa herätä huomaamaan, että maailma ei ole yksinomaan ruusuinen paikka, vaan ihmiseloon kuuluu monenlaisia murheita.

Mary Marckin tyttökirjat vievät maailmaan, jota ei ehkä koskaan ole ollutkaan. Vaikka nuoret ovat leikkisiä ja villejä, ovat he ennen kaikkea lapsellisia ja tavattoman kilttejä. Lisäksi he ovat hyvin sivistyneitä sekä sosiaalisesti ja henkisesti valveutuneita, vaikkeivat maailmanmenosta oikein mitään tiedäkään.

Teini-ikäisenä olisin solahtanut Minnan luokkaan ja Marckin maailmaan vaivatta. Mutta vielä aikuisenakin tässä hivenen naiiviksi muuttuneessa satumaailmassa vierailee mielellään ja suloista kaihoa tuntien.

Voi miksi, miksi, kukaan ei puhu oikeasti näin lystikkäästi:

- Toivokaamme, että sinä kuulut niihin neljätoistavuotiaisiin, jotka vievät maailmaa eteenpäin ja jotka nuorekkaan innokkaasti kantavat kortensa keosta -
- Kekoon, sanoi Pella.
- Keosta tai kekoon, se on yhdentekevää, kunhan he vain tekevät sen valppaus ja kunto sydämessä! huusi Lindström. Siis: antakaa minun nähdä ympärilläni uljas nuorisojoukko, joka on valmis nostamaan johtajansa, Lindströmin, kilvilleen ja -
Hannes Ahovaara ja Pentti Erkkilä olivat tuupanneet johtajansa Lindstömin ulos ovesta ja pian koko luokka oli sanonut hyvästi ja tömissyt ulos.

Mary Marckin Eevan olen hyvästellyt aiemmin täällä.

Mary Marck: Minnan syyslukukausi
Otava 4.painos 1982 (1. p. 1926)
198s.


Mary Marck: Toverien kesken
Otava 4. painos 1983 (1.p. 1933)
134s.

torstai 2. helmikuuta 2012

Tammikuussa luettua


Tuntuu, että tammikuussa on tapahtunut vaikka mitä.

Aloitin oman vuoteni pienen blogiahdistuksen kourissa, mikä herättikin ilahduttavasti laajempaa keskustelua ja pohdiskelua bloggausharrastuksen hyvistä ja huonoista puolista. Pohdintojeni innoittaman luin rauhalliseen tahtiin, mutta ehdin kuitenkin lukea ihan kelpo määrän laadukkaita kirjoja:

Emma Donoghuen Huone
Liisa Väisäsen Kristilliset symbolit
Tuomas Kyrön Liitto (äänikirja)
Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo
Marko Kilven Kadotetut
Mark Blaken Queen -Is This The Real Life?

Kuukauden parasta kirjaa on kyllä vaikea, jopa mahdotonta nimetä! Aika monen kirjan jälkeen olin aivan hengästynyt ja varma, ettei tämän paremmaksi voi lukukokemus mennä, mutta meni kuitenkin. Huoneessa oli jotakin tavattoman koskettavaa, samoin Liitossa. Kristilliset symbolit oli hyvin kiinnostava kirja ja Aikamatkustajan vaimoon oli alkuhankaluuksien jälkeen mukavaa uppoutua. Kadotetut sai minut useiksi päiviksi miettimään maailman menoa. Nyt kuun lopussa on kuitenkin Queen kaikista vahvimpana mielessä, ehkä siksi, että kyseisen kirjan viimeisimmäksi luinkin. Joka tapauksessa Freddie on seikkaillut jo useana yönä unissani :)

Helmikuun aloitan vanhojen ystävieni, Mary Marckin tyttökirjojen seurassa, mutta uutuuksiakin lienee luvassa.

Tässä kuussa annan sivupalkissa vinkkiä mainioista äänikirjoista, sattumalta kaikki ovat kotimaisia:

Jo ylhäällä esitelty Liitto (Tuomas Kyrö),

ihanan Ritva Valkaman lukema Ihmisen osa (Kari Hotakainen)

sekä dekkarien ystäville Naskali (Juha Numminen).

Näistä kelpaa aloittaa, mikäli äänikirjat ovat vielä tuntematonta aluetta!


keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Blogistanian Globalia 2011: Amman äänet


Blogistanian Finlandian siivittämänä kirjabloggarit päättivät jakaa tunnustusta myös käännöskirjallisuudelle. Itse huomasin lukeneeni ulkomaisia uutuuskirjoja hävettävän vähän, mutta lyhyydestä huolimatta kahden kirjan listani on sitäkin laadukkaampi.  Joten, tässä ne tulevat (linkeistä pääsee arvioihini):

Chris Cleave: Little Been tarina, josta olen kirjoittanut mm. näin
"...tekstin lukeminen on kuin uisi linnunmaidossa: kieli on kaunista, polveilevaa, rikasta ja kutittelevaa. Ja ennen kaikkea niin pehmeää ja keveää, että katse kiitää riveillä, vaikka tarina itsessään on paikoitellen hyvin rankka. "


Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä, siitä puolestaan olen tuumannut, että
"Minusta on erinomaisen virkistävää, jos kirjailija yliarvioi lukijansa sivistyksen. Aliarvioon sortuvia yrittäjiä on ihan riittävästi."


Muiden bloggareiden listoihin pääsee käsiksi täällä  ja myös voittaja julkaistaan Kirjavassa kammarissa!

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...